I. Jälleen Moskovaan

Presidentti nimitti Voionmaan ja minut suorittamaan Moskovassa rauhansopimuksen ratifioimisasiakirjain vaihdon. Maaliskuun 18 pnä 1940 lähdimme, minä viidennen kerran, Moskovaan lentokoneella Tuk­holman kautta. Sihteerinä seurasivat jaostopäällikkö J. Nykopp ja avustajana sekä tulkkina ministeri R. Hakkarainen.

Tukholmassa kävin ulkoministeri Güntherin puheilla. Hän kertoi, että heidän tietojensa mukaan Neuvostoliiton sotilaat Moskovan rauhan­teossa olivat vaatineet Suomen-Neuvostoliiton rajan siirtämistä niin pitkälle kuin se vedettiin. Edelleen Günther mainitsi Molotovin otta­neen keskustelussa Ruotsin lähettilään Assarssonin kanssa esille kysy­myksen puolustusliitosta Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä ja lausu­neen, ettei sellainen liitto olisi Ruotsin puolueettomuuden kanssa sopusoinnussa. Hän oli, viitaten Norjan suurkäräjäin puhemiehen Hambron puheeseen, väittänyt liiton olevan tähdätty Neuvosto-Venäjää vastaan. Molotov oli pitänyt naurettavana ajatella, että Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään Suomen kimppuun. Güntherin mielestä puolustusliitto, koska se oli defensiivinen, ei ollut rauhansopimuksen III artiklan vastai­nen, ja sen tekeminen oli sen vuoksi mahdollinen. Ruotsissa tutkittiin paraikaa asiaa. Hän kysyi, oliko Suomessa suoritettu valmistelevia sel­vityksiä, mihin en voinut vastata.

Molotov oli, kosketellessaan Neuvostoliiton ja Ruotsin sekä Norjan välisten taloudellisten suhteiden kehittämistä, katsonut uuden Sallan­—Kemijärven rautatien voivan olla sitä varten tärkeä, sekä lisännyt, että jos muut tiet tukkeutuivat Venäjältä, saattoi uusi rautatie olla tar­peellinen.

Neuvostoliiton suurlähettiläs rouva Kollontay, jonka tunsin hyvin Tukholman-ajalta, oli saattanut tietooni, että hän toivoi minun käyvän hänen luonaan. Hän oli, kuten aina, hyvin ystävällinen ja valitti asiain tällaista kehitystä. Poliittisia kysymyksiä emme kosketelleet. Rouva Kol­lontay vakuutti kuitenkin, että Neuvostoliitto piti tapahtunutta ratkai­sua lopullisena eikä vast’edes tulisi tekemään mitään Suomea vastaan.

Tukholmasta lensimme Moskovaan, jossa lentosatamassa oli vastassa ulkoasiainkomissaarinapulainen Lozovski ja protokollapäällikkö Barkov. Asuimme jälleen neuvostohallituksen vieraina samassa mukavassa ta­lossa ja nautimme samanlaista hyvää kohtelua kuin rauhanneuvottelujen aikana.

Illalla maaliskuun 20 pnä klo 23 tapahtui ratifioimisasiakirjain vaihto Kremlissä.

Asiakirjain vaihdon ja siihen liittyvän pöytäkirjan allekirjoittamisen jälkeen keskustelimme Molotovin kanssa rauhansopimuksen täytäntöön­panoa koskevista kysymyksistä. Niin alkoi pitkä neuvottelujen sarja, joka minun kohdaltani jatkui 15 kuukautta — Voionmaa palasi Suomeen kolmen viikon kuluttua. Lähtiessäni Helsingistä oli minunkin aikomuk­seni palata heti takaisin, kun uusi lähettiläs Moskovaan oli nimitetty. Oli myös sovittu, että sodan alussa muodostettu hallitus, jonka jäsen olin, rauhan voimaan astuttua eroaisi. Maaliskuun 29 pnä asetettiinkin uusi hallitus, jossa pääministerinä oli edelleen Ryti ja ulkoministerinä professori Rolf Witting. Tanner siirtyi kansanhuoltoministeriksi. Tuk­holman-lähettilään paikasta olin jo edellisessä syyskuussa pyytänyt eroa. Tarkoitukseni oli vetäytyä vapaana miehenä kirjojeni ja mahdol­listen kirjallisten töitteni ääreen, joita kauan olin suunnitellut, mutta jotka aina olivat lykkääntyneet.

Kävi kuitenkin toisin. Maaliskuun 29 pnä sain sähkeen: »Hallitus pyytää hartaasti, että Paasikivi sopivimpana miehenä joksikin aikaa ottaisi vastaan lähettilääntoimen Moskovassa.» Vastasin samana päi­vänä: »Olemme täällä Voionmaan kanssa erikoistehtävässä, en mission spéciale, siksi, kunnes nykyään vireillä olevat asiat selvät, mutta en voi ottaa vastaan vakinaista lähettilääntointa.» — Parin päivän päästä tuli uusi sähke: »Erittäin hartaasti toivomme, että sittenkin suostuisitte joksikin aikaa lähettilääksi Moskovaan. Nykyisessä kriitillisessä tilanteessa erittäin vaikea löytää toista henkilöä tai ratkaisua, joka olisi niin sopiva kuin esittämämme.» Pari päivää mietittyäni kysyin: »Minkä ajan katsotte lyhyimmäksi, jonka haluatte minun täällä olevan? Viimeisen puolen vuoden rasitusten johdosta olen sangen väsynyt, ja täkäläinen toimi on vaikea ja raskas.» Siihen saapui vastaus: »Kolme kuukautta.» — En katsonut voivani olla suostumatta hallituksen pyyntöön, ja niin jäin Moskovaan. Pian saapui myös vaimoni. Ennen pitkää huomasin, ettei toimen jättäminen kolmen kuukauden kuluttua ilman haittaa olisi mahdollinen, minkä vuoksi ilmoitin jääväni syksyyn ja myöhemmin pidensin oloni kevääseen 1941 asti. Tulin siten toimimaan Moskovassa koko sotien välisen ajan; lähdin sieltä 18 päivää ennen Saksan-Neuvos­toliiton sodan alkua.

Molotov ilmoitti neuvostohallituksen »mielihyvällä» myöntäneen hyväksymisen, agrementin, minun nimittämiseeni. Vaikka olen »kapita­listi» ja »porvari», olin Kremlissä persona grata. Se johtui arvatenkin heidän oikeasta käsityksestään, että pyrkimykseni oli, kuten aina on ollut, välttää ristiriitoja ja vilpittömästi työskennellä hyvien ja ystäväl­listen suhteiden aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille ja että jo syksyn 1939 neuvottelujen aikana olin sitä päämäärää tavoitellut.

Olin aina harrastanut valtion ja muita yleisiä asioita ja ollut niissä noin neljän vuosikymmenen aikana mukana, milloin enemmän, milloin vähemmän aktiivisesti. Saatoin edellyttää, että lähettilääntoimi Mosko­vassa tulisi olemaan vaikea. Edustajan tehtävä sodan jälkeen entisessä vihollismaassa on arkaluontoisimpia ja monimutkaisimpia. Vaikeudet olivat sitä suuremmat, kun kysymys oli pienen valtion edustamisesta sodan voittaneessa suurvallassa, jossa lisäksi oli kokonaan toisenlaiset ihanteet ja toisenlainen ideologia vallalla. Asema olisi ollut toinen, ellei voimien epäsuhde molempien valtioiden välillä olisi ollut niin tavattoman suuri.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat koko minun Moskovassa­ oloaikani, mutta varsinkin kesällä ja syksyllä 1940, vaikeat. Hävityn sodan jälkeen ankaraan rauhaan pakotettuna, taloudellisesti ja sotilaal­lisesti uupuneena, yksinäisenä, ilman avunsaantimahdollisuutta miltään taholta maamme oli, välien mahtavaan naapuriimme ollessa kireät, tukalassa asemassa. Kreml epäili meitä, ja kaiken koetun jälkeen oli ymmärrettävää, että me korva herkkänä ja silmä tarkkana tähystimme ja seurasimme tuulen ja sään merkkejä.

Käsitykseni Suomen ja Venäjän suhteista oli vanhastaan vakiintunut. Kohtalo oli asettanut Suomen Venäjän naapuriksi. Oli tehtävä, mitä suinkin oli mahdollista, jotta saisimme aikaan ei vain modus vivendiä Venäjän kanssa, vaan vieläpä mahdollisimman hyvät ja ystävälliset suhteet. Neuvosto-Venäjällä oli, tavallisen suurvaltaimperialismin li­säksi, oma kommunistis-bolševistinen ideologiansa. Omasta puolestani ajattelin, että Neuvosto-Venäjä, jolla oli enemmän kuin riittävästi toi­mialaa sisäisissä tehtävissään, vähitellen löytäisi olojaan parhaiten vas­taavat muodot. Toivoin, että sielläkin pääsisi vallalle käsitys, jonka mu­kaan »jokainen saa tulla autuaaksi omalla tavallaan» sekä alettaisiin ym­märtää ja panna arvoa Suomenkin kansan elämän välttämättömyyk­sille, joten lopulta saavutettaisiin naapurielämän muoto, joka ei olisi molemmille puolille vain siedettävä, vaan vieläpä hyödyllinen. Mutta se oli toive, jonka toteutumisesta ei voinut mitään varmasti sanoa. Hyvien välien aikaansaamiseksi olen aina ponnistellut, minkä olen kyennyt, ja olen toivonut tuloksia voitavan saavuttaa, koska olen luul­lut sen Venäjänkin kannalta tarkoituksenmukaisimmaksi. — »Paras politiikkamme on saada hyvät suhteet Suomen ja Venäjän välille, niin että kaikki sodan aiheet poistetaan. Tämän tulisi olla meidän pyrkimyk­semme. Nykyinen sota kyllä pitkäksi aikaa synnyttää vihaa ja aiheuttaa tässä suhteessa vaikeuksia.» Näin merkitsin päiväkirjaani helmikuun 13 pnä 1940, keskellä talvisotaa, ennen kuin tappiot Kannaksella olivat alkaneet. Tämä oli pyrkimykseni myös Moskovan rauhan jälkeen. Rauha oli meille raskas ja katkera, ja käsitykseni mukaan Neuvostoliitto meni vaatimuksissaan tarpeettoman pitkälle. Mutta sen pohjalla meidän oli elettävä. Meillä ei ollut mahdollisuutta saada sitä korjatuksi. Mitä tule­vaisuus toisi mukanaan, oli tietämätöntä. Historian kulku on hämärän peitossa. Meidän kansamme niin kuin yleensä pienten kansojen elämä riippuu suurista maailmantapauksista, joihin emme olennaisesti voi vai­kuttaa. Tämä on pienten kansojen surullinen kohtalo.

Syksyn 1939 neuvottelut, talvisota ja Moskovan rauha eivät olleet antaneet varmaa selvyyttä Neuvosto-Venäjän lopullisista aikomuksista, joskin venäläiset olivat vakuuttaneet, että Neuvostoliitolla oli ainoastaan puolustuspoliittiset päämäärät. Sodan aikana järjestetty Kuusisen yri­tys oli omiaan synnyttämään epäluuloja Kremlin aikomuksista. Mutta olot oli otettava sellaisina kuin ne olivat ja koetettava päästä eteenpäin niin hyvin kuin suinkin.

Moskovasta ulkoministeri Wittingille huhtikuun 18 pnä 1940 lähettä­mässäni kirjeessä, jossa kerroin eräistä ikävistä keskusteluistani Molo­tovin kanssa, lausuin: »Kaikki nämä asiat pahentavat atmosfääriä ja ylläpitävät epäluuloa, mikä Neuvostoliiton johtopiireissä on olemassa meitä vastaan. Minun mielestäni on politiikkamme pääpyrkimyksenä oleva tämän epäluulon hälventäminen niin paljon kuin mahdollista, sillä kuten Stalin sanoi minulle viime syksynä: ‘Geografialle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään.’ Maantiede osoittaa, että Venäjä on ja pysyy meidän suurimpana naapurinamme, jonka kanssa meidän on tavalla tai toisella tultava toimeen, niin vaikeaa kuin se voikin olla. Što djelatj! (Mitä tehdä!) — Asemamme on Moskovan rauhan jälkeen huomattavasti heikentynyt ja sitä varovaisempia meidän täytyy poli­tiikassamme olla — välttääksemme, ettei vuotta 1721 seuraa 1741—43 ja 1808—09.»

Ensimmäisessä raportissani toukokuun 14 p:ltä esitin mm.:

»Keskusteluista Molotovin kanssa, jotka toisinaan ovat olleet kaikkea muuta kuin miellyttäviä, olen saanut sen käsityksen, että Neuvostolii­tolla ainakaan tällä hetkellä ei ole muita aikomuksia Suomeen nähden kuin asettua Moskovan rauhan pohjalle, joka sille takaakin enemmän kuin riittävästi etuja. Mutta toiselta puolen Neuvostoliitto näyttää ole­van päättänyt täydelleen vaatia kaikki edut, mitä rauhansopimuksen voi katsoa sisältävän. Rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton puolelta ilmoitettiin, että Neuvostoliiton intressinä Suomeen nähden on vain sotilaallinen turvallisuus, mutta nyttemmin on käynyt selväksi ja sen on Molotov minulle useamman kerran sanonut, että Neuvostoliitto tulee pitämään silmällä myös taloudellisia asioita, etupäässä sille siirtyneen alueen talouden vuoksi.

»Ei voi kieltää, että nykyään Moskovan johtavissa piireissä ‘atmo­sfääri’ on Suomelle koko joukon huonompi kuin se oli viime syksynä neu­vottelujen aikana. ——— Ei myöskään ole kiellettävissä, että Neu­vostoliiton johtajissa vielä on vallalla Suomea kohtaan suuri epäluulo. Todistuksena siitä voin mainita monet, meidän nähdäksemme vähä­arvoiset, erehdyksestä sattuneet rajaselkkaukset sekä Petsamossa suo­malaiselta taholta suoritetun miinojen hävittämisen tykillä ampumalla, josta ulkoasiainkomissariaatin puolelta tehtiin oikein virallinen tiedustelu.» (Miinojen hävittäminen tapahtui räjäyttämällä).

»Vaikka en siis luule, että Neuvostoliitolla olisi uusia aikeita meihin nähden, katson kuitenkin, ettei se häikäilisi ryhtyä jälleen väkivaltaisiin toimiin meitä vastaan, ellei esiintyviä riidanaiheita voida sovinnossa sel­vittää. Sopimukset eivät nykyään ole suurille esteenä eivätkä pienille turvana. Suomessa erehdyttiin viime syksynä pahasti siinä, ettei — luot­taen Neuvostoliiton kanssa tekemiimme sopimuksiin —otettu huomioon, mitä Stalin ja Molotov meille vakavassa muodossa ilmoittivat. Tutustu­minen Stalinin elämään ja hänen toimintaansa on omiaan tekemään selväksi, ettei hän ole niitä miehiä, jotka luopuvat aikomuksistaan.

»Meidän asemamme on sen vuoksi mielestäni arka ja vaatii suurta varovaisuutta. Sitä paitsi Venäjä vastoin sitä, mitä Suomessa viime vuo­sina on monissa piireissä luultu, ei ole, mikäli voin päättää, sotilaallisesti heikko, joskaan se — enempää kuin tsaarinaikainen Venäjäkään — tuskin kestäisi sotaa suurvallan kanssa. Mutta huomattava on, että Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa nykyään hoidetaan viisaammin kuin tsaarin aikana, jolloin Venäjä vietiin onnettomuudesta toiseen (Japa­nin sota, maailmansota). Stalin näet haluaa pitää Neuvostoliiton ulko­puolella nykyistä suursotaa ja ylipäänsä välttää sotaa suurvaltojen kanssa. Pieniin sotiin — sellaisiin kuin Suomen sota, joka Venäjän kan­nalta oli pieni ja jonka Stalin voi edellyttää voittavansa — hän voi läh­teä, sillä siten hän vain vahvistaa asemaansa sekä koko nykyistä järjes­telmää Venäjällä. En pidä mahdottomana, että kun Länsi-Euroopassa nykyään suurvallat raatelevat ja uuvuttavat toisensa, Neuvostoliitto toteuttaa esimerkiksi Bessarabian valloituksen huolimatta ulkoasiain­ komissaari Molotovin puheessaan 29. 3. antamasta ilmoituksesta.

»Eri kysymys on, miten tämä taloudellinen ja yhteiskunnallinen jät­tiläiskoe Venäjällä — historian suurimpia — tulee lopullisesti menesty­mään. Jonkinlaisen perustellun mielipiteen muodostaminen siitä olisi kyllä kaikkein tärkein, mutta se vaatisi huomioiden tekoa pitemmän ajan kuluessa kuin minulla tulee olemaan käytettävissäni. Joka tapauksessa ei mitään muutoksia lähiaikoina voi ottaa lukuun. Stalinin asema on kaikesta päättäen luja. Hänen tavallinen nimityksensä on ‘Suuri Stalin’ (‘Veliki Stalin’). Ei tietenkään ole kiellettävissä, että hän on huomattava henkilöllisyys. ‘Täällä ei ole nykyään mitään oppositiota’, sanoi minulle eräs täkäläinen diplomaatti. Totalitaariset valtakunnat ovat osoittaneet, että kun valtiovalta ottaa huostaansa propagandan ja estää kaiken vas­tapropagandan, kansa voidaan viedä miltei mihin tahansa. Viimeisen tilaston mukaan v:lta 1939 oli Neuvostoliitossa n. 107 miljoonaa eli 63 % asukkaita, joiden ikä ei ollut yli 29 vuotta ja jotka siis lokakuun vallan­kumouksen aikana olivat korkeintaan seitsemänvuotiaita lapsia. He ovat kokonaan kasvaneet bolševikkivallankumouksen jälkeen eivätkä tunne muuta järjestelmää ja jos ovat muiden maiden oloista jotakin kuulleet, ovat ne heidän mielestään kurjuuden perikuvia.

»On vielä muistettava, että joskin Neuvostoliitto on monien kansalli­suuksien maa — siellä on viimeisen, vuoden 1939 tilaston mukaan 50 eri kansallisuutta — isovenäläisiä, meidän lähimpiä naapurejamme, on jopa 90 miljoonaa ihmistä (58,4 %). Ukrainalaisia on 28 miljoonaa (16,5 %). Muut kansallisuudet ovat aivan vähäpätöisiä, niiden lukumäärä vaih­telee 3,1 %:sta 0,01 %:iin.»

Kirjeessäni ulkoministeri Wittingille kesäkuun 30 p:ltä 1940 korostin uudestaan, »ettei Neuvostoliitto häikäilisi voimakeinojen käyttämistä meitä vastaan, ellei asioita sovinnossa selvitetä. Tämä on meidän aina muistissa pidettävä. Baltian maiden ja Bessarabian ja Pohjois-Bukovi­nan tapaukset ovat siitä jälleen todistuksena. Suuressa ulkopoliittisessa puheessaan 29. 3. 1940 ulkoasiainkomissaari Molotov lausui, että Neu­vostoliiton ja Romanian välillä on riitakysymys Bessarabiasta, jonka anastamista Neuvostoliitto ei ole koskaan hyväksynyt, vaikka ei ole koskaan pannut kysymyksenalaiseksi Bessarabian palauttamista sotilaal­lisin keinoin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Neuvostoliiton hallitusta äsken antamasta Romanialle ultimaatumia ilmoittamalla toivovansa, että Romanian hallitus hyvällä luovuttaa Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan ja ‘siten tekee mahdolliseksi ratkaista rauhallisella tavalla Neuvostolii­ton ja Romanian välillä jatkuneen ristiriidan’. Tämän ultimaatumin Molotov antoi Romanian täkäläiselle lähettiläälle Davidesculle 26. 6. vaatien vastausta seuraavan päivän kuluessa. Mikäli tiedetään, mitään muita neuvotteluja täällä ei ole ollut. Romanian lähettiläs ilmoitti 27. 6., lisäyksenä Romanian hallituksen jonkin verran epämääräiseen kirjalli­seen vastaukseen, suullisesti Romanian hyväksyvän Neuvostoliiton ulti­maatumin. Ja 28. 6. klo 2 päivällä Neuvostoliiton sotajoukot alkoivat marssia Romanian rajan yli.»

Samassa kirjeessä lausuin edelleen: »Uudistan, että tulevat tapahtumat ovat pimeän peitossa. Mutta mitä tapahtuukin, se tapahtuu meidän päittemme ylitse, ja siihen me emme mitään voi vaikuttaa. Meistä riip­pumattomat maailmantapaukset ovat kansamme kohtaloon kyllä useamman kerran vaikuttaneet käänteentekevästi (Tilsit ja 1808—09, Krimin sota 1853—55, Japanin sota 1904—05, maailmansota 1914—18 ja äsken Saksan-Neuvostoliiton sopimus 1939 ja meidän onneton sotamme 1939—40), ja niin voi tulevaisuudessakin tapahtua. Tiedän, että Suomessa nykyään on eri piireissä erilaisia spekulaatioita vallalla juuri Saksan-Neuvostoliiton tulevaa sotaa silmällä pitäen. Nämä spekulaa­tiot voivat täällä tulla helposti tiedoksi ja lisätä epäluuloa meitä kohtaan. Nyt on meidän ainoa mahdollisuutemme elää tarkasti Moskovan rauhan pohjalla ja koettaa kaikin keinoin tulla toimeen ja olla hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa, joka maantieteellisesti on meidän lähin naapu­rimme. Toisessa sijassa on suurvalloista Saksa huolimatta siitä, onko siellä keisarivalta, Weimarin tasavalta vai Hitlerin diktatuuri. ——— Englanti ja Ranska ja vielä enemmän Pohjois-Amerikan Yhdysvallat ovat maantieteellisesti kaukana.»

Näitä suuntaviivoja seurasin toiminnassani. Uuden ristiriidan välttä­minen oli meille hengen asia, koska muuten varma tuho olisi ollut edessä. Todellisten olojen tuntemattomuuden johdosta oli — Venäjän puolelta nähtävästi huonosti suunnitellun ja aluksi heikosti johdetun — talvi­sotamme jälkeen Neuvostoliiton sotilaallisen voiman aliarvioiminen Suomessa samoin kuin useissa muissakin maissa yleinen. Saksan ja Neu­vostoliiton suursodassa on nähty, miten voimakkaasti bolševikkiarmei­jat taistelivat Saksankin mahtavia sotavoimia vastaan. Ei ollut myöskään oikeata käsitystä Neuvostoliiton sisäisistä oloista ja niiden kestävyydestä. Mitään hajaannusta tai kapinan yrityksiä Stalinin valtakun­nassa ei ole ilmaantunut.

Keväällä ja kesällä 1940 epäluuloisuus meitä kohtaan oli erikoisen vahva. — Suomessa arveltiin urhoollisen taistelumme herättäneen kun­nioitusta, joka saattaisi neuvostohallituksen varomaan uutta sotaa Suomea vastaan ja antaisi meille ehkäpä lujaakin tukea. Tämä luulo oli liioiteltu. Ei otettu huomioon suurvaltojen politiikassa määrääviä näkö­kohtia. Jotakin arvatenkin vaikutti Suomen vastarinta. Tietoisuus, että Suomen kukistaminen vaatisi »sotakoneiston liikkeelle panemista», kuten eräs suurlähettiläs lausui, ei arvatenkaan voinut olla merkitystä vailla. Mutta sellainen ei suurvaltojen laskelmissa ole ratkaisevaa. Marsalkka Timošenko puhui hänkin sotilasasiamiehellemme kiittäviä sanoja Suo­men armeijasta, sen urhoollisuudesta ja kunnosta sekä sen hyvästä joh­dosta, mutta lausui lopuksi: »Jotta armeija voi saavuttaa tuloksia, sen täytyy olla suuri.»

Neuvostoliiton sotilaiden keskuudessa kerrottiin olleen tyytymättömyyttä sen johdosta, että Suomen sota oli lopetettu kesken. Keväällä ja kesällä 1940 Neuvostoliiton asema oli mitä edullisin. Kansallinen yl­peys ja itseluottamus sekä voimantunto olivat korkealla ja bolševikit olivat arkoja suurvallan kunniastaan. Vaatimusten perusteluna sain Kremlissä toisinaan suoraan kuulla, että Neuvostoliitto oli suurvalta ja Suomi pikkuvalta.

Romanian uusi lähettiläs, entinen ulkoministeri Gafenco, joka saapui Moskovaan elokuussa 1940, sanoo v. 1944 julkaisemassaan teoksessa »Préliminaires de la guerre à l’est»:

»Se, mitä minä Moskovassa etsin, oli rauhan turvaamista. Muut Neu­vosto-Venäjän naapurimaiden edustajat ja erityisesti virkatoverini, Suo­men lähettiläs Paasikivi ja Iranin suurlähettiläs Mahomed Saed, nykyään ulkoministeri Teheranissa, etsivät samaa turvallisuutta. Me olimme vakuuttuneita maidemme etujen samoin kuin yleisen edun mukaista olevan, että Neuvostoliitto naapurejaan kohtaan osoittamallaan rauhoit­tavalla politiikalla myötävaikuttaisi jonkinlaisten tasapainon mahdolli­suuksien ylläpitämiseen. Ja katsoimme, että oli vältettävä kaikkea, mikä voisi vahingoittaa sellaisen politiikan edellytyksiä.»

Tässä Gafenco oli oikeassa. —  Mutta Neuvostoliitto ei ollut taipu­vainen — hän jatkaa vahvistamaan naapureissaan turvallisuuden tunnetta. »Oli mahdotonta olla näkemättä Moskovassa syviä muutoksia, jotka elokuun sopimus v:lta 1939 ja sitä seurannut yhteistoiminta Sak­san kanssa oli aiheuttanut. Kauan kestäneen varovaisen politiikan jäl­keen ——— neuvostovaltakunta oli kokonaan riemun vallassa, minkä sille tuottivat tärkeät ja helpot menestykset Puolassa, Baltian maissa ja Tonavan laaksossa. Valtakunnanrakentajan tarmokkaalla vaikutuk­sella — valtakunnanrakentajan, joka suunnitelmissaan, ponnistuksissaan ja menettelytavoissaan oli niin samanlainen kuin Venäjän mahdin mui­noin luoneet suuret edeltäjänsä valtakunnan suunnattomalla alueella tapahtuva sisäinen muutos oli saanut kansainvälisellä alalla vahvistuk­sen: Neuvosto-Venäjä oli palauttanut tsaarien vanhat rajat. Venäjä tuli tietoiseksi voimastaan valloitustensa kautta. Tämä valtakunta ei ollut mikään uusi luomus. Se ei ollut syntynyt Stalinin neron eikä vallan­kumouksen innostusten kautta. Se oli menneisyyden perintö, jonka vas­tustamaton piirre oli pyrkimys länteen ja etelään. ——— Vanha henkiinherännyt Venäjä antoi uudelle laajentumisen päämäärät. ——— Uusi Venäjä asetti vanhojen imperialististen pyrkimysten palvelukseen tuotantovoimat, työkurin ja teollisen koneiston, jollaista Venäjä kos­kaan ei ollut tuntenut. ——— Neuvostoliitto tarjosi v:n 1940 ku­luessa huomioitsijoille, jotka eivät antaneet neuvostokansan joukkojen tumman ulkonäön pettää itseään, hämmästyttävän kuvan voimasta ja elinvoimaisuudsta» (mt. ss. 349—351).

»Tämä näytelmä herätti pelkoa naapurimaissa», sanoo Gafenco edelleen. »Ylpeänä voimastaan ja erityisesti tietoisena valtansa laajentamiseen tarjona olevista mahdollisuuksista Neuvostoliitolla ei ollut mitään halua palata entiseen järjestykseen eikä yleensä mihinkään järjestykseen. Pe­lon ja epävakaisuuden ilmapiiri, joka oli levinnyt rajoilla oleviin maihin, oli sen tarkoituksille otollinen. Neuvostoliitto tahtoi saada etuja yleisestä epäjärjestyksestä. — Keskikokoisten ja pienten maiden (Romanian, Suomen, Iranin, Afganistanin, Jugoslavian) edustajat Moskovassa ka­dottivat toinen toisensa jälkeen kaikki turhat luulonsa. Neuvostoliitto ei rauhoittanut ketään ja ylläpiti kaikkiin nähden epävakaisuuden, tur­vattomuuden ja alituisen vaaran tilaa.» — Näin kuvaa Gafenco huomioi­taan Moskovassa. Hän piti silmällä etupäässä omaa maataan, Romaniaa, mutta minä tunnen hänen sanoissaan hyvästi oman silloisen mielialani.

Viime miespolvien aikana on kansainvälinen politiikka — huolimatta Kansainliiton ynnä muista ihanteellisista pyrkimyksistä — kulkenut pienten valtioiden elinetuja vastaan ja yhä suurempaa anarkiaa kohti. Kuvaavana esimerkkinä suurvaltojen menettelystä ja välinpitämättö­myydestä pienempien oikeuksiin nähden Gafenco kertoo, miten Neu­vostoliitto ja Saksa syksyllä 1940 sopivat Tonavan konferenssista. Kut­sut siihen lähetettiin Berliinistä. Tassin tiedonannossa sanottiin Saksan kanssa ja Italian suostumuksella sovitun entisten Tonavan komiteoi­den lopettamisesta, mutta Romanian myötävaikutuksesta ei mainittu sanaakaan. Kuitenkin Romania oli ollut tärkeä tekijä Tonavan kansain­välisissä komissioissa. Lähes 900 km Tonavasta ja sen mukana joen ala­ osassa oleva laaja Mustanmeren läheinen suistomaa on Romanian aluetta.

Oli tultu siihen, että pienten valtioiden oikeuksien loukkaaminen, vieläpä niiden itsenäisyyden tuhoaminen katsotaan yleisesti asiaankuu­luvaksi ja luvalliseksi menettelytavaksi. Rauha ja ihmisten hyvä olo, jota 1800-luvun liberalismin aatemaailmassa alettiin pitää kansojen yh­teiselämässä valtioiden toiminnan päämääränä, on siirtynyt taka-alalle ja sota sekä väkivalta jälleen tulleet ratkaisevaksi tekijäksi. Eräs ruotsa­lainen sotahistorioitsija toteaa suurvaltojen sotilaallisen ammattikirjalli­suuden muodostuneen jonkinlaiseksi forumiksi, jossa sodan lait ja tavat nyttemmin määrätään ja jossa mm. on päädytty siihen, että sotilaal­listen tarkoitusten edessä toisten valtioiden itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden on väistyttävä (Torsten Holm, Kriget och kulturut­vecklingen, ss. 154—156). On jouduttu niin pitkälle, että toisen valtion, varsinkin pienen, joka ei voi itseään aseilla puolustaa, suvereenisuuden ja alueellisen eheyden loukkaamista pidetään luonnollisena, vieläpä oikeu­tettuna tekona, joka pääasiallisesti herättää huomiota ja paheksumista vastapuolen taholla. — Kun kesällä 1940 kaikkialla liikkui huhuja siitä, että Neuvostoliitto aikoi hyökätä Suomen kimppuun — siitä jäljempänä — niin näistä huhuista puhuttiin paljon, mutta, mikäli havaitsin, mahdollista hyökkäystä katsottiin suurvallan tavalliseen toimintatapaan kuuluvaksi, eikä asia sivullisissa herättänyt erikoista ihmetystä. Tältä kannalta katseli asioita tietenkin Kreml. Tämä suurvaltojen menettely­tapa oli alati muistissa pidettävä harkittaessa Neuvostoliiton suhtau­tumista meidän maahamme. Vuosina 1939—40 olimme riittävästi koke­neet oikeuden ja totuuden tehottomuuden nykyisenä karkean reaali­politiikan aikana. Meillä ei ollut varaa uudestaan antautua kuvittelu­jen maailmaan.

On myös muistettava, millainen oli yleispoliittinen tila. Saksan ja Neuvostoliiton sopimus elokuun 23 p:ltä 1939 oli voimassa. Mitä tämä sopimus sisälsi, siitä ei silloin ollut varmaa tietoa. Huolimatta Saksan virallisten piirien vakuutteluista — diplomaatin ammatissa katsotaan sallittavan asettaa sanat totuudesta turhan tarkkaan piittaamatta — kuultiin eri tahoilta huhuja, että siihen liittyvät salaiset määräykset koskivat meidänkin maatamme.

Ellei tehtäväni olisi ollut niin vaikea ja raskas, olisi oleskelu Mosko­vassa ollut kyllä mieluisa ja mielenkiintoinen. Ei suinkaan ollut viehä­tystä vailla yrittää saada selvää, mitä tuossa salaperäisessä jättiläis­maassa oikeastaan tapahtui, mihin suuntaan kehitys kulki. Olin koet­tanut kirjallisuuden avulla jonkin verran seurata asiain menoa Neuvosto­ Venäjällä — olipa kirjastossani Leninin kootut teokset, 30 paksua, ras­kaasti luettavaa osaa, joihin tutustumiseni kuitenkin oli jäänyt pintapuoliseksi. Miten Neuvosto-Venäjän taloudellis-yhteiskunnallinen jättiläis­koe onnistui ja miten sitä yritettiin toteuttaa — jonkinlaisen käsityksen saaminen siitä olisi ollut sekä kiinnostavaa että tärkeätä; se oli tähdellistä ennen kaikkea Neuvostoliiton naapureille. Valitettavasti tulokset jäivät minun kohdaltani keskeneräisiksi. Koetin kyllä seuraamalla johtavia leh­tiä Pravdaa ja Izvestijaa, joiden päivittäinen tarkka lukeminen oli aika urakka, sekä tutustumalla aikakauskirjoihin ynnä bolševikkien stan­darditeoksiin päästä ymmärtämään heidän pyrkimyksiään. Mutta mi­nulla oli runsaasti työtä ja paljon huolia ja oloni supistui lyhyeksi, 15 kuukaudeksi, minkä vuoksi tulokset jäivät pienemmiksi kuin olisin toivonut. Tietojen saaminen ei Neuvosto-Venäjällä ollut aivan helppoa. Venäjä, »Moskova, salaperäinen ja länsimaiselle ajattelulle ja tunteelle täysin arvaamaton» (Spengler), on aina ollut sfinksi, ja bolševikkien Venäjä oli sellainen ehkä vielä enemmän.

Neuvostoliiton kansanedustuskunnan, korkeimman neuvoston maa­liskuun 29 pnä 1940 alkaneessa kokouksessa Molotov antoi hallituksen puolesta laajan esityksen Neuvostoliiton ulkopolitiikasta neuvoston edel­lisestä kokouksesta kuluneiden viiden kuukauden aikana. Suurin osa, noin kaksi kolmannesta, esityksestä koski Suomen sotaa. Ajatukset ja väitteet olivat pääasiallisesti samoja, mitä hän ja Ždanov olivat rauhan­neuvotteluissa esiintuoneet ja joihin meidän puolestamme oli silloin vastattu. Läpikäyvänä punaisena lankana oli, että imperialistiset suur­vallat Englanti ja Ranska sekä heidän kannattajansa, niiden joukossa Suomi, hautoivat hyökkäysaikeita sosialistista neuvostovaltakuntaa vas­taan, jota ne vihasivat, ja olivat tarkoitustensa toteuttamiseksi muodostaneet Suomesta vahvan ja valmiin hyökkäyskentän valloittamatto­mina pidettyine »Mannerheiminlinjoineen». Suomi oli näiden Neuvosto­liiton vihollisten yllyttämänä ryhtynyt Neuvosto-Venäjää vastaan so­taan. Neuvostoliitto oli rauhaa rakastava, mutta sen oli ollut pakko omaksi puolustuksekseen ryhtyä sotatoimiin, »käyttämään voimaa», kun Suomi Neuvostoliiton vihollisen vaikutuksesta oli neuvotteluissa syk­syllä 1939 kieltäytynyt suostumasta Neuvostoliiton kohtuullisiin ja vä­himpiin ehtoihin. Neuvostoliiton puolelta Suomen sota oli siis ollut puo­lustustaistelua, ja sen tarkoituksena oli Leningradin ja Neuvosto-Venä­jän luoteisrajan sekä Murmanskin, valtakunnan ainoan läntisen jääty­mättömän valtamerensataman, sekä Muurmannin radan turvaaminen. Suomen sodassa puna-armeija ei taistellut yksin Suomen sotajoukkoja, vaan sen lisäksi monen valtion, Englannin, Ranskan, Ruotsin ja Italian yhdistyneitä voimia vastaan, joiden kannattajina olivat myös toisen internationalen sosiaalidemokraatit Attlee, Citrine, Blum, Jouhaux, Tranmael, Höglund ym. Molotov luetteli, mitä aseita Suomi Chamber­lainin alahuoneessa pitämän puheen ja sanomalehdissä olleiden tietojen mukaan oli mainituilta valtioilta saanut. Puna-armeija ja punainen laivasto löivät kuitenkin nämä monen valtakunnan yhtyneet vihollis­voimat ja »kirjoittivat uuden kunniakkaan lehden historiaansa sekä osoittivat, että kansassamme rohkeuden, uhrautuvaisuuden ja sanka­rillisuuden lähde on ehtymätöm.

Muita tarkoituksia kuin Leningradin ja valtakunnan luoteisrajan tur­vaaminen ei Neuvostoliitolla ollut, Molotov vakuutti. — Rauha ei tie­tänyt Suomen itsenäisyyden hävittämistä. Neuvostoliitto, joka löi Suo­men armeijan ja jolla olisi ollut täysi mahdollisuus valloittaa koko Suomi, ei tehnyt sitä eikä vaatinut minkäänlaista korvausta sotamenoistaan, niin kuin jokainen muu valtakunta olisi tehnyt, vaan rajoitti vaatimuk­sensa vähimpään osoittaen jalomielisyyttä Suomea kohtaan. Neuvosto­liitto oli myös antanut vapaaehtoisesti takaisin Petsamon, koska piti tarpeellisena jättää Suomelle jäätymättömän valtamerensataman, mistä kävi ilmi, että Neuvostoliitto katsoi Suomen ei vain balttilaiseksi vaan myös pohjoiseksi maaksi. Rauhansopimuksen lähtökohtana oli Suomen valtion riippumattomuuden, sen ulko- ja sisäpoliittisen itsenäisyyden periaatteen tunnustaminen. Kun verta oli vuotanut »ilman meidän syy­tämme» — Molotov sanoi — ja kun oli käynyt ilmi, miten pitkälle oli mennyt Suomen hallituksen politiikan vihamielisyys Neuvostoliittoa vastaan, ei Neuvostoliitto enää voinut suostua syksyn 1939 ehtoihin, vaan sen oli pakko asettaa Leningradin ja luoteisrajan turvallisuuskysymys varmalle pohjalle.

Miten pitkälle Suomen johtajien ja Suomen sotilaspiirien vihamieli­syys oli mennyt, kävi myös ilmi — Molotov jatkoi — lukuisista raa­oista ja petomaisista teoista, joita valkosuomalaisten taholla oli suo­ritettu haavoittuneita ja vangiksi joutuneita punasotilaita, vieläpä neuvostovenäläisiä sairaanhoitajattaria kohtaan ja joista Molotov luet­teli joukon esimerkkejä lisäten: »Sellaisia ovat ‘länsimaisen sivistyksen’ suomalaiset puolustajat.» — Huomautan, että tämä esitys oli yhtä vähän totuudenmukainen kuin hänen ilmoituksensa sodan uhreista: Puna-armeija oli muka menettänyt 49 000 kaatuneina ja 159 000 haavoittuneina, Suomen armeija ainakin 60 000 kaatuneina ja vähintään 250 000 haa­voittuneina, joten Suomen armeijan 600 000 miehestä enemmän kuin puolet oli kaatunut tai haavoittunut.

Korkeimman neuvoston kokouksessa esiintyi Molotovin puheen joh­dosta yksi puhuja, Aserbeidžanin edustaja, korostaen, miten neuvosto­hallitus, vasta yritettyään kaikkia mahdollisuuksia asian rauhallisin keinoin selvittämiseksi mutta siinä onnistumatta, »oli ollut pakotettu käyttämään voimaa» ja miten puna-armeija oli osoittanut kaikille, ettei ole varustuksia, joita sosialismin maan sotavoimat eivät kykenisi voittamaan. — Korkein neuvosto hyväksyi yksimielisesti hallituksen ulkopolitiikan.

Kun luin Molotovin puheen Pravdasta — en ollut läsnä korkeimman neuvoston kokouksessa — se teki minuun huolestuttavan ja raskaan vaikutuksen. Puhetta oli meidän suomalaisten vaikea käsittää, niin kuin näyttää venäläisten olevan vaikea meitä ymmärtää. Jo viikko aikaisemmin tapahtunut keskustelu Kremlissä pohjoismaisesta puolus­tusliitosta, josta myöhemmin kerron, oli koskettanut minuun yllättä­västi ja ikävästi. Kysyin itseltäni: Mitä tästä tulee, kun jo tosiasioista kummallakin puolen oli aivan vastakkaiset käsitykset, puhumattakaan epäluuloista, joita oli toisen aikomuksista? Molotovin puheessaan esit­tämät tiedot ja väitteet eivät vastanneet todellisuutta. Suomi ei yhdessä minkään ulkovallan kanssa ollut vähimmässäkään määrin ajatellut hyö­kätä Leningradiin eikä ollut missään salajuonessa niiden kanssa, eikä Suomesta myöskään ollut luotu mitään ponnahduslautaa Neuvostoliit­toa vastaan. Kaiken tämän kuulimme ensi kerran vasta rauhanneuvot­teluissa; siihen asti se oli meille täysin tuntematon ajatus. Että Suomi saamalla sodan aikana materiaaliapua etupäässä Ruotsista sekä myös jonkin verran Englannista ja Ranskasta — Italiasta oli ostettu 50 lento­konetta mutta Saksa oli estänyt niiden tuomisen Suomeen — olisi joutunut mukaan suureen valtayhtymään Neuvostoliittoa vastaan, on mer­killinen ajatus. Selvää on, ettei Suomi voinut tehdä muuta kuin koettaa saada apua, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt sen kimppuun. Mistä oli saatu tiedot suomalaisten raakuuksista venäläisiä sotavankeja ja sairaan­hoitajattaria kohtaan, en tiedä. Vaikea oli myös ymmärtää, miten Neu­vostoliiton pääesikunta olisi voinut väittää suomalaisia kaatuneen ja haavoittuneen yli 300 000 miestä.¹ Ajattelin, eikö kaikki tämä ollut tahallista väärinpuhumista? Ja miksi tällainen ele?

Arvatenkin oli tarkoituksena omaan kansaan vaikuttaminen ja sen ajatusten ohjaaminen — propaganda, niin kuin nykyään näyttää olevan laita miltei kaikissa maissa. Neuvostovenäläiseen propagandaan ja yleensä kielenkäyttöön kuului —  näyttää olevan yleisvenäläinen omi­naisuus — liioittelu ja superlatiiveilla puhuminen. Suomen ja »imperia­lististen suurvaltain» hyökkäysaikeet Neuvostoliittoa vastaan ja Suo­men muodostaminen mahtavasti varustetuksi ponnahduspaikaksi oikeutti muka Neuvostoliiton käymään Suomen kimppuun ja teki sen pelkäksi puolustustoimenpiteeksi. Neuvostovenäläisten armeijain aluksi heikko sodankäynti muuttui loistavaksi taisteluksi, kun vastassa oli ei vain Suomi, vaan suurvaltain yhtymä, jonka, samoin kuin läpipääse­mättömänä pidetyn »Mannerheiminlinjan», puna-armeija murskasi. Suo­men armeijan muka hirvittävät tappiot saattoivat neuvostojoukkojen menetykset varjoon. Suomalaisten raakuudet osoittivat suomalaisten suurta alkukantaista vihaa venäläisiä kohtaan ja voivat olla vastapai­nona niille ylistyksille, joita koko maailmassa Suomen kansasta esiintyi.

Kun aina on koetettava olla objektiivinen vastapuolellekin ja kääntää asiat parhain päin, mietin yhä uudelleen Molotovin puhetta. Jokaisen sodan surullinen seuraus on julkisen moraalin rappeutuminen. Se val­heellisuus, mikä nykyisen toisen maailmansodan aikana on räikeänä kaikkialle ilmaantunut, on pelottava. Kun isänmaan ja yhteisen asian vuoksi katsotaan tarpeelliseksi, pidetään totuuden karkeata käsittelyä hyväksyttävänä, koska »yksityismoraali» ei sovellu »julkiseen moraaliin». Se on tuo vanha jesuiittain periaate: tarkoitus pyhittää keinot, mikä opetuksessa esitetään moraalittomuuden esikuvana, mutta julkisessa elämässä on ja on ollut kautta aikojen järkkymätön menettelyohje. Kun ihmiset valtiollisessa eikä vähimmin kansainvälisessä elämässä tätä sääntöä noudattavat, näyttävät he jonkinlaisen psykologisen lain vai­kutuksesta useasti itsekin uskovan mitä sanovat. Eivät ainakaan myönnä totuudesta poikkeavansa. Tämä tosiasia on kauhistuttava, mutta kun asia kerran on näin, täytyy se ottaa lukuun.

Molotovin menettely oli muuten samaa mikä kaikkialla esiintyy: selittää ja etsiä yleisesti, moraaliselta kannaltakin, hyväksyttäviä syitä maansa ja hallituksensa toiminnalle. Ei mikään hallitus eikä kansa tun­nusta avoimesti itseään syypääksi tekoihin, jotka maailman yleinen mielipide ja moraali tuomitsee. Sen vuoksi kaikkia hyökkäyssotia pide­tään puolustussotina. Sanoopa muuten itse J. V. Snellman: »Puolustus­sotaa näet on tarkoitukseltaan jokainen sota, joka koskee valta-asemaa valtioiden kesken» — pienille kansoille arveluttava oppi, niin kuin eräät muutkin kohdat Snellmanin valtiofilosofiassa. — Joka tapauksessa se näkyy perustuvan ihmisen luontoon. Tämä halu etsiä moraalisesti hy­väksyttävää perustetta tekojensa puolustukseksi ei tosin riitä pidätty­mään vääristä teoista, mutta mahdollisesti voitaisiin siitäkin, muun ohella, saada jotakin pohjaa pyrittäessä luomaan parempaa kansain­välistä järjestystä.

On myös muistettava, miten erilaisia venäläiset ovat muihin länsi­maiden ihmisiin verrattuina. Heidän katsantotapansa ja mentaliteettinsa on toinen kuin meidän. Heidän epäluuloisuutensa oli tavaton. Siihen aikaan Neuvostoliiton kansainvälisen aseman johdosta heidän itsetun­tonsa ja suurvaltaylpeytensä, jota Suomen sota oli lisännyt, oli korkealla, niin kuin niinä päivinä Pravdassa ja Izvestijassa sekä korkeimman neu­voston keskusteluissa tuli ilmi. Ei ole ihme, että heti alusta alkaen huo­lestuneena ajattelin tulevaisuuttamme. Mutta tahdoin koettaa parastani uusien onnettomuuksien välttämiseksi.

Propaganda on Neuvostoliitossa tehokkaasti ja tarkoituksenmukai­sesti järjestetty. Koneisto pantiin toimimaan ja ympäri valtakuntaa pidettiin tehtaissa, kolhooseissa ym. kokouksia, joissa keskustelujen jälkeen hallituksen ulkopolitiikka ja Molotovin esitys yksimielisesti hyväksyttiin sekä erityisesti puna-armeijan urotöitä ja Suomen so­dan päätöstä ylpeydellä korostettiin. »Työtätekevät hyväksyvät neuvostohallituksen ulkopolitiikan», oli suuri otsikko Pravdassa ja sen alla selostuksia kokouksista ympäri valtakuntaa aina Vladivostokia myöten ja niissä hyväksytyistä päätöslauseista. Tekniikkaan kuului Neuvostoliitossa, niin kuin useissa muissakin maissa yhteistä kansaa tarkoittavassa propagandassa, liioittelu ja suurien sanojen käyttäminen. »183-miljoonaisen neuvostokansan» voitto Suomesta esitettiin kuulu­mattomana sotilaallisena urotyönä. »Puna-armeijan maine kiitää uudella voimalla maailman läpi.» »Puna-armeija ei ole voittanut vain Suomen joukkoja, vaan murskannut suuren osan koko maailman voimista.» »Suunnaton apu, jota Englanti, Ranska, Italia, Ruotsi ja ‘rauhaa ra­kastavat Yhdysvallat’ antoivat Suomelle, näiden maiden johtajien on pakko merkitä puhtaaksi tappiokseen», kirjoitti Pravda pääkirjoituk­sessaan maalisk. 31 pnä ja jatkoi: »Teknillisestikin etevästi varustetun puna-armeijan sankarillisen rynnistyksen edessä sortuivat monilukuiset ‘Mannerheiminlinjan’ varustukset, jotka ulkomaiden sotatieteen auktoriteetit julistavat valloittamattomiksi.» — Kaiken tämän laajan pro­pagandan avulla vahvistettiin neuvostovenäläisten isänmaallisuutta, »neuvostolaista patriotismia» ja intoa. Puna-armeijan sotilaallisten saa­vutusten ylenmääräinen esiintuominen lujitti kansan itsetuntoa ja kan­sallisylpeyttä. Mutta propagandaan liitettiin myös, kuten usein Neu­vostoliitossa, käytännöllisempiä ja jokapäiväisempiä tarkoituksia. Ko­kouksissa läsnäolijat lupasivat ahkerammalla ja huolellisemmalla työllä lisätä ja parantaa tuotantoa ja siten tehdä Neuvostoliiton sotilaallisesti vielä entistä vahvemmaksi.

Me Moskovassa olevat suomalaiset luimme Pravdasta ja Izvestijasta hämmästyneinä tästä suuriäänisestä hälinästä. Muu maailma olisi myös ollut ymmällä, jos olisi siitä saanut tiedon. Suomen sota ei totta tosiaan ollut puna-armeijan voiman merkki. Sitä pidettiin kaikkialla — väärin kyllä — heikkouden osoituksena, ja tämä nähtävästi osaltaan sai ali­arvioimaan Neuvostoliiton todellista sotilaallista voimaa. Että tässä osoitettiin pintapuolisuutta ja arvostelukyvyn puutetta, on eri asia.

Korkeimman neuvoston kokouksessa käsiteltiin vielä kysymystä Suo­melta rauhansopimuksen mukaan siirtyneiden alueiden yhdistämisestä Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan — lukuun ottamatta Karjalan Kannaksen entisen rajan puoleista osaa Suvannon — Koiviston linjaan asti, joka alue yhdistettiin Suurvenäläiseen neu­vostotasavaltaan. Se oli jotenkin sama alue, jonka Stalin neuvotteluissa syksyllä v. 1939 sanoi heidän sotilaidensa vähimmäksi vaatimukseksi. Samalla päätettiin Karjalan autonominen tasavalta korottaa neuvosto­tasavallaksi, joka »Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan» nimisenä tuli kahdentenatoista kuulumaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon. Hallituksen puolesta esiintyi kokouksessa Ždanov. »Myrskyisiä kättentaputuksia, jotka muodostuvat kunnianosoituksiksi. Kaikki edus­tajat nousevat seisomaan», sanotaan pöytäkirjassa kuvattaessa Ždano­vin astumista puhujalavalle. Hänen puheensa samoin kuin kahden itä­karjalaisen ynnä keskustelun päättäneen etelävenäläisen lausunnot eivät sisältäneet mitään merkille pantavaa, vaan olivat samassa nuotissa kul­kevia esityksiä, joissa ylistettiin »kulttuurin nousua ja hyvinvoinnin kasvua», »kansan iloista, onnellista ja vaurasta elämää» Neuvostoliitossa sekä valtakunnan ja puolueen johtomiehiä, ennen kaikkea Stalinia. Meistä pohjoismaalaisista tällainen puhe oli vierasta, mutta uudistan, mitä ennen olen sanonut, että kutakin kansaa on arvosteltava ja käsi­teltävä sen omien ominaisuuksien mukaisesti. Tällainen parlamentaa­rinen menettely oli Neuvostoliitossa tarkoituksenmukaista.

---

¹ Suomalaisten tappiot olivat: kaatuneita 19 576; kadonneita 3 273; haavoittuneita: vaka­vasti 16 473; lievästi 27 120; kokonaistappiot 66 406.