VI. Ahvenanmaa

Ahvenanmaahan liittyy eri valtioiden strategisia intressejä, ja sen johdosta saaret ovat useita kertoja olleet neuvottelujen ja sopimusten kohteena.

Haminan rauhasta asti v. 1809 on saarien varustamattomuus ollut johtavana periaatteena Ruotsin ulkopolitiikassa. Pariisin kongressissa v. 1856 Venäjä, Ranskan ja Englannin kanssa tekemässään sopimuk­sessa, sitoutui olemaan varustamatta Ahvenanmaata. Siitä huolimatta Venäjä maailmansodan aikana vuosina 1914—18 rakensi saarille sekä linnoituksia että muita sotilaallisia laitteita. Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 Venäjä, Itämeren silloin mahtavimman valtakunnan Saksan vaatimuksesta, suostui purkamaan linnoitukset. Suomen, Ruot­sin ja Saksan välillä joulukuussa 1918 tehdyn sopimuksen johdosta varustukset hävitettiin seuraavan vuoden kuluessa. Lokakuun 20 pnä 1921 allekirjoitettiin vihdoin Genevessä Ahvenanmaan varustamatto­muutta ja puolueettomuutta koskeva yleissopimus »tarkoituksena taata, etteivät saaret koskaan tulisi aiheuttamaan vaaraa sotilaalliselta kan­nalta». Tähän sopimukseen osallistuivat Itämeren ympärillä olevat val­tiot, paitsi Neuvostoliitto, sekä lisäksi Ranska, Iso Britannia ja Italia.

Neuvostoliitto oli, korostaen saarten merkitystä Venäjän kulkuyh­teyksille, useamman kerran — lokakuussa 1919, heinäkuussa 1920, heinä- ja marraskuussa 1921 — esittänyt vastalauseensa siihen, että Ahvenanmaan saarten kysymys ratkaistiin sen mieltä kysymättä, ja ilmoittanut, ettei se katsonut näiden päätösten itseään sitovan. Geneven sopimusta allekirjoitettaessa Neuvosto-Venäjä tosin oli tehnyt rauhan­sopimukset eräiden naapuriensa kanssa, mutta sen kansainvälinen asema oli vielä siihen aikaan vakaantumaton eikä sillä ollut järjestyneitä suh­teita Euroopan suurvaltoihin. »Sodan ja ulkomaisen intervention raa­telema Neuvostotasavalta voi ainoastaan panna vastalauseen tätä Neu­vostoliittoon nähden laitonta päätöstä vastaan», lausui Molotov puhees­saan korkeimman neuvoston kokouksessa toukokuun 31 pnä 1939. — »Mutta silloinkin meidän puoleltamme selvästi ja useamman kerran ilmoitettiin, että Neuvostoliittoa ei voida jättää syrjään tästä asiasta, koska Ahvenanmaan saarten juridisen aseman muuttaminen meidän maamme intressien vahingoksi on mahdotonta.» Venäjän olojen yleisten väärinarvostelujen johdosta monella taholla epäiltiin Neuvosto-Venäjän tulevaisuutta. Siitä arvatenkin johtui, ettei sitä kutsuttu mukaan Ge­neven neuvotteluihin. Vuoden 1921 sopimukseen sisällytettiin määräys, että allekirjoittajien yksimielisellä suostumuksella voidaan tarjota ulko­puoliselle valtiolle, jonka liittymistä sopimukseen pidetään toivotta­vana, tilaisuus siihen yhtyä. Tässä pidettiin silmällä juuri Venäjää, mutta tulokseen ei päästy.

Neuvostoliitto ei unohtanut Ahvenanmaata. Tämä kävi ilmi, kun 1930-luvun lopulla Suomen aloitteesta kysymys vuoden 1921 sopimuk­sen tarkistuksesta nousi esille.

Vuoden 1921 Geneven sopimuksen sisältämä järjestelmä tiesi todelli­suudessa tuskin muuta kuin julkilausuman Ahvenanmaan puolueetto­muudesta. Tehokkaita takeita vaaran tullen sopimuksessa julistetun puolueettomuuden turvaamiseksi ei sillä aikaansaatu. Suomen mahdolli­suudet tämän varustamattoman alueensa puolustamiseen olivat sopi­muksen johdosta miltei olemattomat, Suomella kun ei ollut oikeutta rauhan aikana ryhtyä puolustusta tarkoittaviin toimiin saarilla. Sopimuksen kollektiivinen turva oli näennäinen. Siinä säädetty menettely­tapa oli nykyisten salamasotien aikana kömpelö ja hidas. Mitään todel­lisia velvollisuuksia ei takaajavaltioilla ollut, koska Kansainliiton neu­voston ja allekirjoittajavaltioiden päätösten piti olla yksimielisiä; 2/3 enemmistön nojalla takaajilla oli vain oikeus ryhtyä suositeltuihin toi­menpiteisiin. Kansainoikeuden tuntijain taholta on esitetty ajatus, että kun ne edellytykset, jotka olivat vuoden 1921 sopimuksen perustuksena, varsinkin Kansainliiton yleinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä, olivat kadottaneet tehonsa, koko sopimuksen oli katsottava menettä­neen merkityksensä (R. Erich, Åland under krigsåren, Statsvetenskaplig Tidskrift, Häft 2—3, 1942, s. 152.)

Suomessa Ahvenanmaan turvaton asema herätti huolestumista, ja keväällä 1938 ryhdyttiin saarten puolueettomuudesta lähinnä kiinnos­tuneiden valtioiden, Suomen ja Ruotsin, välillä neuvotteluihin, jotka tammikuussa 1939 johtivat yksimielisyyteen vuoden 1921 sopimuksen muuttamisesta. Varustamattoman alueen laajuutta supistettaisiin, jotta Suomi voisi varustaa saariston eteläisimmän osan, minkä ohella Suomella olisi 10 vuoden aikana oikeus myös muussa osassa saaristoa ryhtyä sotilaallisiin toimenpiteisiin Suomen ja Ruotsin välillä sovitun ylimmän rajan puitteissa. Sen ohella Suomen ja Ruotsin hallitukset sopivat kahdesta selityksestä: Ensimmäinen sisälsi, että sotaa käyvän vallan Ahve­nanmaan saarten suojaamistarkoituksessa tapahtuvaa oma-aloitteista sotilaallista sekaantumista ei missään tapauksessa voitaisi pitää sopi­muksen edellyttämän takuujärjestelmän soveltamisena. Toisessa seli­tyksessä Ruotsi, lähimpänä takaajavaltiona ja omien elinetujensa vuoksi, pidätti itselleen oikeuden Itämerta koskevan sodanvaaran sattuessa Suomen pyynnöstä antaa apua Ahvenanmaan saarten puolueettomuutta turvaavissa puolustustoimissa.

Vuoden 1921 sopimuksen muuttamiseen oli hankittava kaikkien allekirjoittajavaltioiden suostumus, minkä jälkeen asia oli jätettävä Kan­sainliiton neuvoston hyväksyttäväksi ja vahvistettavaksi. Sen ohella pyydettiin Neuvostoliiton, Kansainliiton neuvoston silloisen jäsenen, hallitusta myötävaikuttamaan puheena olevien Suomen ja Ruotsin kes­ken alustavasti sovittujen määräysten hyväksymiseen.

Kaikki vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltiot antoivat kevään 1939 kuluessa suostumuksensa ehdotukseen. Englanti ja Ranska, jotka siihen aikaan olivat Neuvostoliiton kanssa keskusteluissa molemminpuo­lisen sotilaallisen avustussopimuksen tekemisestä, liittivät kuitenkin suostumukseensa huomioon otettavat varaukset: Englannin hallitus, että myös neuvostohallituksen mieltä oli kysyttävä, ja Ranska sen, että »asiasta kiinnostuneet» valtiot hyväksyivät ehdotuksen. Neuvostohalli­tus ei antanut noottiin vastausta.

Kun asia toukokuussa 1939 oli esillä Kansainliiton neuvostossa, halusi Neuvostoliiton edustaja, suurlähettiläs Maiski, erinäisiä lisätietoja: mitkä olivat saarten varustamisen todelliset tarkoitukset; missä laajuudessa saaret varustettaisiin; ketä vastaan varustukset suunnattiin sekä mikä varmuus annettaisiin siitä, ettei joku hyökkääjävalta käyttäisi näitä varustuksia Neuvostoliittoa vastaan. Nämä kysymykset osoittivat neu­vostohallituksen epäluuloisuutta, mutta valaisivat myös Kremlin käsi­tystä. Kansainliiton neuvosto ei tehnyt mitään päätöstä. Asia joutui umpikujaan. Tosin oli lailliset muodollisuudet täytetty, koska kaikki vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltiot olivat antaneet suostu­muksensa, mutta Neuvostoliitto, vaikkei ollut osallistunut sopimukseen, oli reaalinen valtatekijä, jota ei voinut jättää sivuun. Niin raukesi Suo­men ja Ruotsin välisen sopimuksen täytäntöönpano.

Selvän vastauksen Neuvostoliiton kannasta Ahvenanmaan asiassa antoi Molotov edellä mainitussa puheessaan korkeimman neuvoston kokouksessa toukokuun 31 pnä 1939. Ahvenanmaan saaret, hän sanoi, ovat tärkeitä strategisen asemansa vuoksi. Ahvenanmaan saaria voidaan käyttää Neuvostoliitolle vihamielisessä tarkoituksessa siten, että niiden avulla suljetaan kulku Suomenlahteen. Kun Suomi yhdessä Ruotsin kanssa aikoi toimeenpanna suuren suunnitelman saarten varustamiseksi, neuvostohallitus oli pyytänyt tietoja puheena olevien varustusten tar­koituksesta ja luonteesta. Suomen hallitus kuitenkin kieltäytyi antamasta näitä tietoja. Kiellon perustelu, että kysymys oli sotasalaisuu­desta, ei tehnyt vakuuttavaa vaikutusta, sillä Suomen hallitus ilmaisi suunnitelmansa toiselle hallitukselle, nimittäin Ruotsin hallitukselle. Eikä vain ilmaissut suunnitelmia, vaan vieläpä veti sen osalliseksi koko tämän varustamissuunnitelman toimeenpanemiseen. Mutta Ruotsilla ei v:n 1921 sopimuksen mukaan ole mitään erikoisia oikeuksia. Toisaalta Neuvostoliiton intressi Ahvenanmaan saarten varustamiseen ei ollut pienempi vaan suurempi kuin Ruotsin. »Viime aikain kansainvälisten tapausten valossa Ahvenanmaan kysymys on saanut Neuvostoliitolle erikoisen vakavan merkityksen. Me emme katso mahdolliseksi tyytyä siihen, että Neuvostoliiton edut jätetään huomioon ottamatta tässä kysymyksessä, jolla on suuri merkitys maamme puolustukselle», sanoi Molotov.

Tämä lausunto kuvaa hyvin Neuvostoliiton kantaa Ahvenanmaan asiassa. Se oli sama kuin 20 vuotta aikaisemmin. Kulkuväylä Itämereltä Venäjälle oli turvattava. Vihollisen kädessä oleva Ahvenanmaa voisi sen sulkea. Kremlin asenteeseen saattoi katsoa sisältyvän Itämeren ran­nikoihin tähtäävän laajemmankin ohjelman. Viittaus silloisiin kansain­välisiin tapauksiin näytti myös osoittavan, että pidettiin silmällä selk­kausten mahdollisuutta Itämeren toisen suurvallan kanssa. Asiassa vaikutti arvatenkin myös nyttemmin sellaisen mahtavan ja itsetietoisen suur­vallan kunnianarkuus, joka ei sietänyt syrjäyttämistään järjestettäessä sen »elintilaa» koskevia kysymyksiä. — »Neuvostoliitto ei ole nyt se, mikä se oli sanokaamme v. 1921, jolloin se juuri oli ryhtynyt rauhalliseen luovaan työhön. On syytä tästä huomauttaa, koska tähän asti vieläpä eräät meidän naapurimme nähtävästi eivät ole sitä ymmärtäneet», lausui Molotov äsken mainitussa puheessaan suunnaten ironiansa Suomeen. »Ei myöskään voi olla tunnustamatta, ettei Neuvostoliitto ole se, mikä se oli 5—10 vuotta sitten — sen voimat ovat vahvistuneet. Neuvostoliiton ulkopolitiikan tulee kuvastaa tapahtunutta muutosta kansainväli­sessä asiaintilassa ja Neuvostoliiton, mahtavan rauhantekijän, kasva­nutta voimaa. ——— Rauhaa rakastavien valtakuntien yhteisrinta­massa Neuvostoliitolle kuuluu paikka eturivissä», Molotov ylpeästi lisäsi saaden myrskyisät ja kestävät suosionosoitukset korkeimman neuvoston kokouksessa läsnä olevilta puolueen johtomiehiltä ja suuren salin täyt­täviltä jäseniltä.

Kesällä 1939 Kremlille annettiin Suomen puolelta lisätietoja ja seli­tettiin Ahvenanmaan asiaa sekä yritettiin saada se luopumaan suoma­lais-ruotsalaisen suunnitelman vastustamisesta. Kun Neuvostoliiton kanta oli sellainen kuin Molotov oli sen puheessaan määritellyt, oli onnistumisen toiveita vähän. Tulosta ei saavutettukaan. Kreml piti kiinni käsityksestään, että Neuvostoliitolla oli suurempi intressi Ahvenanmaan saariin kuin Ruotsilla, eikä sen vuoksi voinut hyväksyä Ruotsille mitään erikoisasemaa. Tuskinpa Neuvostoliitto pelkäsi vaaraa, mi­käli kysymys oli yksinomaan Suomesta ja Ruotsista. Pääasia arvatenkin oli pelko, että suunniteltujen varustustenkaan avulla Suomi ja Ruotsi eivät yhdessäkään kykenisi puolustamaan saaria Venäjälle vihamielistä suurvaltaa vastaan. Ehkäpä epäiltiin, ettei niitä yritettäisikään puolus­taa. — Neuvostoliitolle on paljon tärkeämpää kuin Ruotsille, etteivät saaret tai niille rakennettavat linnoitukset joudu »hyökkääjien käytettä­viksi», huomautettiin meille yhä uudestaan Kremlissä. Sen vuoksi Neuvostoliitolla tulee olla ainakin sama asema kuin Ruotsilla myös saarten puolustamisessa. — Neuvostoliitto tarjosi sen ohella Suomelle apuaan saarten loukkaamattomuuden turvaamiseksi. Vastaus, että tähän tar­joukseen suostuminen merkitsisi luopumista Suomen puolueettomuus­politiikasta, ei tyydyttänyt.

Neuvottelut Kremlin kanssa eivät kesällä 1939 vieneet sen pitem­mälle. Suomen puolelta ei kuitenkaan ryhdytty saarten linnoittamiseen eikä Suomen ja Ruotsin hallitusten välistä ns. Tukholman sopimusta pantu täytäntöön. Talvisodan aikana Suomi rakensi saarille eräitä va­rustuksia ja ryhtyi siellä sotilaallisiin puolustustoimenpiteisiin. Tällä kannalla asia oli keväällä 1940.

Kesäkuun 27 pnä 1940 Molotov, lopetettuamme keskustelun Petsa­mon nikkeliasiasta, josta myöhemmin kerron, sekä huomautettuani kauppasopimuksen olevan valmis allekirjoitettavaksi, sanoi tahtovansa sitä ennen ottaa esille kysymyksen Ahvenanmaasta, jolle Suomi oli tehnyt varustuksia. Neuvostoliiton kanta oli nyttemmin sama kuin se oli ollut viime vuoden keväällä, nimittäin että Ahvenanmaata ei saa varustaa, hän sanoi. — Jos Suomi halusi sen tehdä, sen tuli tapahtua yhdessä Neuvostoliiton kanssa ja yhteisen sopimuksen pohjalla. Neuvostoliitto tahtoi myös valvoa saarten varustamattomuutta. Kaikesta tästä oli Neuvostoliiton ja Suomen välillä sovittava. Huomautin, että tämä oli aivan toinen kanta kuin se minkä Stalin ja hän, Molotov, olivat esittäneet edellisen syksyn neuvotteluissa, jolloin he olivat ilmoittaneet Suomen saavan varustaa saaret, jos tämä tekee sen yksin. Molotov vas­tasi Neuvostoliiton talvisodan jälkeen tässäkin kohden muuttaneen kantaansa, vaikkei hän ollut tahtonut ottaa asiaa esille rauhanneuvotteluissa, jotta ei olisi tullut uusia vaikeuksia. Kysyin Molotovilta, miten hän ajatteli varustamattomuuden valvonnan tapahtuvan. Hän vastasi, että siitä meidän oli sovittava keskenämme. Jos Suomi halusi saaret varustaa, oli myös sovittava, millä tavalla yhteistyö olisi järjestettävä.

Tämän asian esille ottaminen tuli minulle silloin odottamatta. Kun Neuvostoliitto oli saanut vaikutuspiiriinsä Suomenlahden eteläisen rannikon, vieläpä Moskovan rauhassa tukikohdan Hangosta, oli sillä meidän mielestämme enemmän kuin riittävä mahdollisuus Suomenlahden puo­lustamiseen. Keväällä 1940 olimme saaneet sen käsityksen, ettei Neu­vostoliitolla olisi enää huomauttamista myöskään Suomen ja Ruotsin yhteisiä toimenpiteitä vastaan Ahvenanmaalla Pohjanlahden turvaami­seksi. Nyttemmin Kremlin kanta oli muuttunut. Mikä oli siihen syynä? Neljä päivää aikaisemmin Molotov oli ottanut esille Petsamon nikkeli­asian. Oliko aiheena yleispoliittisen tilan muodostaminen Pohjois-Euroo­passa? Se tuntuu todennäköiseltä. Sotatapaukset olivat kolmen edellisen kuukauden aikana Saksan suurten voittojen johdosta täydellisesti mullistaneet aseman Länsi- ja Luoteis-Euroopassa. Huhtikuussa Saksa oli vallannut Tanskan ja Norjan ja sitten ulottanut valtansa pohjoiseen. Touko- ja kesäkuussa se oli laskenut Hollannin ja Belgian valtansa alle sekä kukistanut Ranskan. Sen sotilaallinen asema oli Itämerelläkin vah­vistunut.

Mietittyäni asiaa sähkötin seuraavana päivänä: »Ahvenanmaan asiassa on mielipiteeni, että nykyoloissa on tuskin muuta mahdollisuutta kuin luopua varustamisesta, jotta konfliktin vaara vältetään. Se tietäisi pa­laamista entiselle 1921 vuoden sopimuksen kannalle. Suurvaltojen mah­dollisessa yhteentörmäyksessä meidän varustuksillamme tuskin voisi olla sanottavaa reaalista vaikutusta. Juridiselta kannalta, jolla nykyään todellisuudessa on pieni merkitys, olisi varustamattomuuden kontrolliin nähden myös 1921 vuoden sopimus otettava huomioon.»

Hallitus katsoi asianmukaiseksi suostua neuvostohallituksen esityk­seen. Olin heinäkuun 3:ntena Molotovin luona. Paitsi Ahvenanmaata kos­kevassa asiassa voin myös nikkeliasiassa antaa ensimmäisen myönteisen vastauksen. Lausuin aluksi leikillisesti: »Nyt toivon Teidän, herra pää­ministeri, olevan tyytyväinen», mikä näytti häntä miellyttävän. Saa­mieni ohjeiden mukaisesti ilmoitin, että Suomen hallitus oli päättänyt viedä pois sotaväen Ahvenanmaalta ja poistaa siellä olevat sotavarustukset, joita sodan ajalta ja Itämeren piirissä ilmenneen rauhattomuuden takia oli siellä pidetty, sekä että jo oli ryhdytty siinä tarkoituksessa toimenpiteisiin. Neuvostohallitukselle annettaisiin ilmoitus, sitten kun joukkojen ja varustuksien poiskuljetus oli loppuun suoritettu. Lisäsin palaamisen varustamattomuuden kannalle merkitsevän Ahvenanmaan saarten puolueettomuutta ja varustamattomuutta sellaisena kuin oli tarkoitettu vuoden 1921 sopimuksessa, joka nojautui myös Venäjän allekirjoittamaan vuoden 1856 sopimukseen. Suomi oli tiedottava Itä­meren maiden hallituksille näistä toimenpiteistä.

Molotov lausui olevansa tyytyväinen tähän ilmoitukseen. Hän otti samalla esille konsulikysymyksen ja tiedusteli, suostuisimmeko siihen, että Neuvostoliitto asettaisi konsulin Ahvenanmaalle. Sen tehtävänä olisi myös saarten varustamattomuuden valvonta. Vastasin, etten siitä voinut sanoa vielä mitään. Molotov toivoi asian järjestyvän niin pian kuin mahdollista.

Tapaukset olivat vieneet siihen, että oli palattu vuoden 1921 sopi­muksen kannalle, jonka muuttamiseksi Suomi ja Ruotsi olivat nähneet niin paljon vaivaa. Ruotsi oli tietenkin kiinnostunut Ahvenanmaan kysymyksestä; mutta rivakampia otteita ei sen puolelta ollut odotetta­vissa. Toinen Itämeren valta, suurvalta-Saksa, ei näyttänyt silloin ole­van saarista kiinnostunut, mikäli kysymys oli niiden varustamattomuudesta. Ainakaan Neuvostoliiton toimenpiteet eivät sitä häirinneet. Suomi oli jälleen tässäkin asiassa kahden kesken Neuvostoliiton kanssa.

Ahvenanmaan varustamattomuuden valvonnasta jatkoin, Molotovin poissa ollessa, neuvotteluja ulkoasiainkomissariaatin yleissihteerin Sobo­levin kanssa. Ilmoitin meidän suostuvan konsulin Ahvenanmaalle aset­tamiseen, edellyttäen, että kysymys oli tavallisesta konsulista. Asian yksityiskohdista oli myöhemmin sovittava. Mutta yhtäkkiä Sobolev an­toi minulle muistion, jossa sanottiin neuvostohallituksen pitävän välttä­mättömänä Ahvenanmaan saarten varustamattomuuden aika ajoin ta­pahtuvaa kontrollia siten, että Neuvostoliiton sotilasjohdon kaksi edus­ tajaa kävisi Ahvenanmaalla kaksi tai kolme kertaa vuodessa tarkas­tusta toimittamassa, niin kuin muka Molotov oli minulle esittänyt. Kielsin tällaisista sotilastarkastuskunnista olleen mitään puhetta Molo­tovin kanssa. Oli ollut kysymys ainoastaan tavallisesta konsulista. Se olisikin aivan riittävä. Konsuli näkisi Ahvenanmaalla kaiken, mikä siellä tapahtuu; ei siellä voisi mitään salaista esiintyä, eikä konsulilla siellä olisi mitään muuta tehtävääkään. Sotilaskomissioiden käynti aikaan­ saisi vain häiriöitä. Huomautin myös uudestaan, että Ahvenanmaahan nähden jää voimaan vuoden 1921 sopimus, jonka mukaan saarista ovat kiinnostuneet allekirjoittajavaltiot, niiden mukana Ruotsi ja Saksa sekä myös Ranska ja Englanti ynnä Italia. Neuvostoliitto ei ollut usein mai­nitun sopimuksen allekirjoittaja, mutta tahdoimme järjestää asiat sen kanssa ystävyydessä. »Ehdotus (sotilasvalvonnasta) osoittaa epäluuloa, mikä Neuvostoliiton puolella on olemassa meitä kohtaan», olen mer­kinnyt päiväkirjaani.

Meidän puolellamme oli ajateltu Ahvenanmaan asian selviävän yksin­kertaisesti siten, että poistaisimme varustukset ja joukot Ahvenan­maalta. Vain konsulin asemasta ja hänen toimivallastaan sekä viraston henkilökunnan lukumäärästä olisi sovittava. Juridiselta kannalta asia oli omiaan aiheuttamaan vastaväitteitä. Vuoden 1921 sopimus, jonka pohjalle suomalaisen käsityksen mukaan oli palattava, ei tuntenut täl­laista sopimuksesta syrjässä olevalle myönnettyä oikeutta.

Vielä pahempiin juridisiin sokkeloihin jouduimme, kun Molotov yhtäkkiä heinäkuun 24:ntenä — samalla kertaa, jolloin hän otti ensi kerran puheeksi »Ystävyyden seuran vainoamisen» — antoi »ehdotuksen sopi­mukseksi Neuvostotasavaltain Liiton ja Suomen välillä Ahvenanmaan saarista», jossa oli kaksi artiklaa. Ensimmäisen mukaan Suomi sitoutui demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä ja olemaan asettamatta niitä muiden valtioiden aseellisten voimien käy­tettäviksi. Varustamattomuus määriteltiin jotenkin samalla tavalla kuin vuoden 1921 sopimuksessa. Toisen artiklan mukaan Neuvostoliitolle myönnettäisiin oikeus pitää Ahvenanmaalla oma konsulinvirasto, jonka tehtävänä, tavallisten konsulintehtävien lisäksi, olisi valvoa, että Ahve­nanmaan saarten demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevia sitoumuksia noudatettaisiin. Neuvostohallitus oli siten luopunut vaati­masta sotilasviranomaisten toimeenpanemaa valvontaa. — Korkeimman neuvoston kokouksessa elokuun 1 pnä Molotov ilmoitti Suomen halli­tuksen hyväksyneen Neuvostoliiton ehdotuksen Ahvenanmaan saarien varustamattomuudesta ja neuvostokonsulinviraston perustamisesta sinne.

Heinäkuun puolivälissä alkoi ulkomailla levitä julkisuuteen tietoja ja arvailuja Ahvenanmaan kysymyksen uudesta vaiheesta. Sen johdosta — tekemällä pakosta hyveen — ilmoitettiin Suomen taholta virallisesti, että »sen jälkeen kun Itämeren piiriä koskeneen sodan ja rauhattoman tilanteen aiheuttamat syyt, joiden takia Suomi oli Ahvenanmaan sopi­muksen nojalla ryhtynyt varustamistoimenpiteisiin Ahvenanmaalla, ovat poistuneet, on joukkoja ja varusteita ryhdytty siirtämään pois».

Merkillepantavaa on, että saksalainen virallinen tietotoimisto Deut­sches Nachrichtenbüro heinäkuun 26:ntena, eli kaksi päivää sen jälkeen kun Molotov oli antanut minulle Kremlin sopimusehdotuksen, julkaisi Ahvenanmaan neuvotteluja koskevan Moskovan-kirjeenvaihtajansa uutisen, jossa sanottiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä sovitun eräistä uutisessa luetelluista kysymyksistä. Nämä olivat juuri ne kohdat, jotka sisältyivät Neuvostoliiton ehdotukseen. Todennäköistä niin muodoin on, että Kreml oli tiedottanut asiasta Berliiniin, mikä muuten olikin sopu­soinnussa Saksan—Neuvostoliiton ystävyyssopimuksen kanssa elokuun 23 p:ltä 1939.

Elokuun alussa ilmoitin Molotoville joukkojen ja taisteluvälineiden kuljetuksen Ahvenanmaalta olevan loppuun suoritettu. Toistaiseksi oli jäljellä verrattain vähäpätöiset linnoituslaitteet ja kenttävarustukset sekä merimiinoitus. Käytännöllisesti katsoen demilitarisointi oli loppuun saatettu. Suomen puolelta pyrittiin siihen, että linnoituslaitteiden koh­talosta määrättäisiin vasta sodan loputtua. Niiden säilyttäminen sodan päättymiseen asti olisi tarpeellista senkin vuoksi, koska Neuvostoliitto itse ehdotuksessaan esitti, ettei Suomi saisi luovuttaa Ahvenanmaan saaria kolmansille valtioille, minkä tarkoituksen saavuttamiseksi saa­rilla olevat linnoituslaitteet voisivat olla tarpeen.

Suomen puolelta annetussa vastaehdotuksessa, jossa oli viisi artiklaa ja josta elokuun alussa Helsingissä käydessäni neuvoteltiin, hyväksyttiin Neuvostoliiton demilitarisointi- ja linnoittamattomuusmääräykset sellai­sinaan, paitsi että rakennetut tykkiperustat ja aseistamattomat suoja­ laitteet ehdotettiin jäämään paikoilleen niin kauaksi kuin silloinen sota­tila Euroopassa kesti; yleisen rauhan solmiamisen jälkeen Suomi ja Neuvostoliitto päättäisivät, miten niiden suhteen olisi meneteltävä. Edelleen ehdotuksessa määriteltiin alue, jota sopimus koski, yhdenmu­kaisesti vuoden 1921 sopimuksen kanssa paitsi ettei vesialuetta lainkaan mainittu, koska sillä ei tässä suhteessa katsottu olevan merkitystä. Kolmannessa artiklassa sanottiin, että Neuvostoliiton Ahvenanmaalla olevan konsuliedustajan oli tehtävä mahdolliset ilmoituksensa maakun­nan lääninhallituksen kautta Suomen viranomaisille, minkä jälkeen Suomen hallituksen valtuuttama edustaja ja konsuliedustaja suorittai­sivat yhdessä tutkimuksen. Neljännessä artiklassa todettiin nimen­omaan, ettei uusi sopimus muuttanut niitä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka Suomella oli vuoden 1921 sopimuksen mukaan. Vihdoin määrät­tiin, että sopimus astuisi voimaan sitten kun ratifioimiskirjain vaihto oli tapahtunut.

Elokuun lopulla minulla oli Molotovin kanssa pitkä keskustelu tästä vastaehdotuksestamme. Hän sanoi neuvostohallituksen olevan valmis panemaan meidän ehdotuksemme neuvottelujen pohjaksi, mutta halusi siihen muutoksia. Ensimmäisestä artiklasta hän tahtoi jätettäväksi pois määräyksen, että saarille rakennetut tykkiperustat ja aseistamattomat suojalaitteet saisivat jäädä paikoilleen sodan loppuun asti, koska se ei soveltunut saarten demilitarisoimiseen. Selitin, etteivät rakennukset ja laitteet tosin olleet varsin suuria, mutta koska Suomi ei olisi oikeutettu asettamaan saaria muiden valtojen aseellisten voimien käytettäväksi, olisi tärkeätä, että laitteet olisivat paikoillaan, jotta Suomi voisi tar­peen tullen puolustaa saaria. Molotov vastasi — kylläkin järkevästi — että jos kysymys oli saarten sotilaallisesta puolustamisesta, pitäisi ne varustaa lujasti. Pienet varustukset eivät riittäisi.

Ehdotuksessamme oli määräys, että konsuli ryhtyisi tehtäväänsä hoita­maan saatuaan siihen tavanmukaisia muotoja noudattaen Suomen hal­lituksen hyväksymisen. Molotov ehdotti tämän lauseen poistettavaksi. Huomautin, että täytyihän olla määrätty järjestys konsulien asettami­sessa, mihin Molotov vastasi, että siinä noudatettaisiin tietysti »tavallista järjestystä», mutta siitä ei tarvitse sopimuksessa mainita. Nähtävästi Kreml vainusi tässäkin jotakin taka-ajatusta tai juonta meidän puolel­tamme, vaikka siinä ei mitään sellaista ollut.

Edelleen Molotov ehdotti poistettavaksi koko neljännen artiklan, joka koski Suomen oikeuksia ja velvollisuuksia vuoden 1921 sopimuksen mu­kaan. Hän katsoi uuden sopimuksen johdosta vuoden 1921 sopimuksen »häviävän». Tästä syntyi laajanpuoleinen keskustelu. Sanoin meidän olevan toista mieltä tässä kohden. Molotov huomautti, että vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajista Viro ja Latvia kuuluivat nyt Neuvostoliit­toon ja Puola oli kadonnut. »Tanska on menettänyt merkityksensä», hän sanoi tarkoittaen arvatenkin: sen johdosta, että Saksa oli sen vallannut. Englannilla, Ranskalla ja Italialla ei ollut intressejä Itämerellä eikä Ahvenanmaan saarilla. Vastasin, että Ruotsi ja Saksa olivat Itämeren valtoja ja että ne olivat kiinnostuneita Ahvenanmaasta. Sanoin myös, että vuoden 1921 sopimuksen kumoaminen oli juridisesti mutkikas asia. Se oli myös tehty Kansainliiton välityksellä.

Molotov vastasi, että Ahvenanmaan saarilla on merkitystä vain Suo­melle, Ruotsille ja Neuvostoliitolle. Neuvostohallituksella ei ollut mitään sitä vastaan, että Ruotsi tulisi mukaan uuteen sopimukseen. Saksa on kaukana Ahvenanmaasta eikä Molotov tuntunut haluavan Saksaa mu­kaan Ahvenanmaan asiaan. Hän lisäsi, että nyt oli Neuvostoliitolla ja Saksalla hyvät suhteet, mutta v. 1921 ne olivat olleet huonot. Kan­sainliitosta Molotov lausui halveksivasti: »Se on kuollut eikä siitä kukaan välitä.» — Minä: »Oletteko keskustelleet tästä asiasta Ruotsin kanssa?» — Molotov: »Emme. Olemme keskustelleet ainoastaan teidän kanssanne, joille saaret kuuluvat.»

Huomautin, että Ahvenanmaan saarilla oli kauan ollut kansainvälinen luonne, mikä oli saanut ilmaisun vuoden 1921 sopimuksessa. Tämän sopimuksen muuttaminen tai kumoaminen ei ollut yksinkertainen asia. Ehdotin, että Molotov antaisi jonkun juristinsa laatia selvityksen vuo­den 1921 sopimusta koskevista ja siihen liittyvistä seikoista. Molotovin mielestä ei tarvittu juridisia selvityksiä. »Jos me teidän kanssanne so­vimme, on asia selvä.» Vihdoin Molotov ehdotti, että sopimus astuisi heti voimaan, niin kuin oli ollut Moskovan rauhansopimuksen laita. — Keskustelu jäi sillä kertaa tähän.

Keskustelua jatkettiin muutaman päivän perästä, jolloin Molotov antoi kirjallisena neuvostohallituksen uuden ehdotuksen. Hän sanoi minun lausunnostani edellisellä kerralla havainneensa, että meidän olisi vaikea hyväksyä heidän käsitystään vuoden 1921 sopimuksen häviämi­sestä. He tahtoivat tyydyttää meitä — »tulla meitä vastaan» — ja olivat sen vuoksi laatineet uuden ehdotuksen sillä pohjalla, että sanottu sopi­mus jäisi voimaan.

Ensimmäisessä artiklassa oli nyt nimenomaan sanottu, että Ahvenan­maan saarilla olevat tykkiperustat oli hävitettävä. Esitin uudestaan, että meidän näkökannaltamme laitteiden väliaikainen paikalleenjääminen oli tarpeellista. Molotov ei kuitenkaan luopunut ehdotuksestaan, koska muka demilitarisoimismääräysten »väliaikainenkaan rikkominen» ei ollut hyväksyttävää. Toisesta artiklasta, Ahvenanmaan alueen rajoista, ei ollut erimielisyyttä. Kolmas artikla, joka koski neuvostolaisen konsu­lin asettamista ja toimintaa, hyväksyttiin meidän ehdottamassamme muodossa paitsi että määräys konsulille haettavasta Suomen hallituksen hyväksymisestä oli jätetty pois. Molotov toisti, että konsuli asetettaisiin »tavallisessa järjestyksessä».

Neuvostohallituksen ehdotuksen neljäs artikla oli vaikeampi. Molotov sanoi heidän koettaneen löytää sellaisen muodon, jonka me voisimme hyväksyä. Ehdotuksen mukaan vuoden 1921 sopimus jäisi voimaan, mutta jos Suomi sen nojalla ryhtyisi asianmukaisiin toimenpiteisiin, se neuvottelisi, »konsultoisi», asiasta Neuvostoliiton kanssa. Edelleen mää­rättiin, että vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittaneiden ulkovaltioiden oikeudet ja velvollisuudet ulotettaisiin täydellisesti Neuvostoliittoa koskeviksi.

Tässä esiintyi mutkikkaita ongelmia. Sitten kun olin lukenut artiklan, Molotov kysyi, mitä ajattelin tästä ehdotuksesta ja katsoinko meidän voivan sen hyväksyä.

Vastasin ensi lukemalta minusta näyttävän, että asiallisesti artiklaa ei olisi mahdoton hyväksyä. Mutta juridisesti vuoden 1921 sopimuksen oikeuksien ja velvollisuuksien ulottaminen Neuvostoliittoa koskeviksi ei ollut yksinään Suomen vallassa, vaan vaati kaikkien sopimuksen alle­kirjoittajavaltioiden suostumuksen.

Molotov: Vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioista ovat Viro ja Latvia poissa. Miten on Puolan laita? On olemassa jonkinlainen Puo­lan hallitus Lontoossa; vaaditaanko senkin suostumus?

Minä: Mielestäni vaaditaan ainoastaan nykyään todellisesti olemassa olevien allekirjoittajavaltioiden suostumus. Ensi sijassa tietenkin Ruot­sin ja Saksan, mutta myös Englannin, Ranskan ja Italian.

Molotov: Luulen Saksan suostumuksen saatavan, jos tarvitaan. Arva­tenkin myös Ruotsin, jos te sitä tahdotte.

Hän lisäsi jotakin siihen suuntaan (Molotov puhuu hyvin nopeasti), että jos Suomi tahtoo, saadaan asia kyllä järjestykseen muidenkin alle­kirjoittajavaltioiden kohdalta.

Ehdotuksen viidennen artiklan mukaan uusi sopimus astuisi heti alle­kirjoitetuksi tultuaan voimaan. Huomautin asian vaativan eduskunnan hyväksymisen. Kun eduskunta kokoontuisi lokakuun 1 pnä ja nyt jo oli syyskuun 4 päivä, ei heidän ehdotuksellaan ollut käytännöllistä merki­tystä, koska asia voitaisiin eduskunnassa käsitellä nopeasti.

Molotov: Sitä paremmin voidaan sopimus panna heti voimaan.

Keskustelu päättyi tähän ja lupasin palata asiaan.

Ahvenanmaan asia osoitti jälleen, miten kansainvälisen oikeuden mer­kitys oli todellisuudessa heikentynyt. Saarien asema oli järjestetty v:n 1921 kansainvälisellä sopimuksella, johon useat valtiot olivat osallistu­neet. Erityisesti voi olettaa Itämeren valtioiden Saksan ja Ruotsin ole­van siitä kiinnostuneita. Mutta kumpikin, puhumattakaan Englannista, Ranskasta ja Italiasta, jotka myös olivat allekirjoittaneet sopimuksen, oli asiassa passiivinen. Ruotsin mielenilmaisu Kremlissä oli aivan lievä ja tehoton. Suomi oli edelleen yksinään. Nykyaikana reaalisten tapaus­ten ja olosuhteiden edessä häipyvät diplomaattiset sopimukset.

Suomen hallitus päätti hyväksyä Neuvostoliiton ehdotuksen kolme ensimmäistä artiklaa, jotka koskivat saarten täydellistä demilitarisointia sekä tykkien perustojen ja muiden sotilaallisten laitteiden poistamista, vuoden 1921 sopimuksen mukaisia Ahvenanmaan alueen rajoja sekä Neuvosto-Venäjän konsulia. Pahempi oli neljäs artikla, johon sisältyi konsultoimismääräys.

Konsultaatio-oikeuden myöntäminen Neuvostoliitolle olisi tietänyt sille eräänlaista etuoikeutettua asemaa, mikä ei soveltunut vuoden 1921 sopimuksen järjestelmään. En luule Kremlillä tätä ehdotettaessa olleen pahoja taka-ajatuksia. Sen alkuperäinen ja varsinainen kanta oli, että Ahvenanmaan saaret olisivat kokonaan ja poikkeuksettomasti varusta­mattomat sekä että Neuvostoliitolla oli valvontaoikeus. Venäläisten käsityksen mukaan vuoden 1921 sopimus »häviäisi» uuden sopimuksen johdosta. Huomautettuani, ettei meillä ollut oikeutta yksipuolisesti muuttaa vuoden 1921 sopimusta, Kreml tahtoi hyväksyä meidän kantamme, mutta liitti määräyksen konsultaatiosta. Kremlin lähtökohta oli, että Neuvosto-Venäjällä oli Ahvenanmaan saariin nähden suuria intres­sejä, Suomen jälkeen suurimpia, — suurempia kuin Ruotsilla. Vuoden 1921 sopimuksen mukaan Suomi oli oikeutettu, jos sota koskisi Itämerta, alueen suojelemiseksi väliaikaisesti laskemaan miinoja sekä, jos saaret joutuisivat hyökkäyksen alaiseksi, ryhtymään toimiin sen torjumiseksi, kunnes allekirjoittajavaltiot ehtivät tulla avuksi. Joskaan kumpikaan näistä tapauksista, joissa vain Suomi yksin toimisi, tuskin näytti Neuvostoliitolle vaaralliselta, niin mainitun sopimuksen mukaan joku tai jotkut allekirjoittajavaltioista voisivat, edellyttäen koneiston suoritta­van tehtävänsä, tulla sotavoimineen saarelle — tosin jotenkin epä­todennäköinen otaksuma. Silloin esiintyisi ainakin teoreettinen mahdol­lisuus, että Ahvenanmaa joutuisi »vieraiden», vieläpä jonkun suurvallan, väliintulon kohteeksi. Tällaiset yllätykset ja sekaantumiset eivät tieten­kään olleet Neuvostoliitolle mieluisia. Konsultaatiolla Neuvostoliitto arvatenkin tahtoi saada tilaisuuden valvoa asiain menoa ja ehkäpä jär­jestää itselleen mahdollisuuden, jos katsoisi välttämättömäksi, ehättää ennen muita paikalle. Että Neuvostoliitto tässä olisi pitänyt silmällä saarten lopullista valtaamista ja siten Suomen uhkaamista, kuten meillä on oletettu, sitä tuskin voi, nykyään tiedossa olevan aineiston nojalla, pitää todennäköisenä. Neuvosto-Venäjän yli kahden vuosikymmenen aikana johdonmukaisesti esittämä puolustuspoliittinen perustelu näyt­tää uskottavalta.

Suomen puolella pidettiin konsultoimista erittäin arveluttavana sekä sen vuoksi, että sen sisältöä ei ollut tarkemmin määritelty, mutta varsin­kin sen vuoksi, että se oli ristiriidassa vuoden 1921 sopimuksen VII artik­lan 2. kohdan kanssa, jonka mukaan Suomen oli Ahvenanmaata koh­taavan äkillisen hyökkäyksen sattuessa ryhdyttävä vyöhykkeellä tar­peellisiin toimenpiteisiin hyökkääjän pysäyttämiseksi tai torjumiseksi, kunnes takaajavallat ehtivät apuun. Kun vuoden 1921 sopimuksen mu­kaan Suomi oli velvollinen toimenpiteestä viipymättä ilmoittamaan Kansainliiton neuvostolle, joka, kuten koko Kansainliitto, oli joutunut epämääräiseen tilaan, ja kun tämä ilmoitus käytännössä ehkä olisi teh­tävä usein mainitun sopimuksen allekirjoittajavaltioille, katsottiin täl­lainen ilmoitus voitavan tehdä myös Neuvostoliitolle, joka uuden sopi­muksen nojalla olisi toimenpiteistä kiinnostunut. Konsultaation sijaan siis ehdotettiin, että Suomi tekisi tällaisessa tapauksessa viipymättä ilmoituksen myös Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton ehdotuksen mukaan vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittaneiden ulkovaltojen oikeudet ja velvollisuudet ulotettaisiin myös Neuvostoliittoa koskemaan. Tämä tiesi Neuvostoliiton yhtymistä mainittuun sopimukseen. Suomella ei ollut mitään sitä vastaan. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä Suomen ja Neu­vostoliiton välisellä kaksipuolisella sopimuksella, vaan siihen vaadittiin kaikkien sopimusvaltojen suostumus, minkä hankkimiseksi Suomen puo­lelta luvattiin ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin. Allekirjoittajaval­tioille lähetettävän nootin luonnos annettiin neuvostohallitukselle tie­doksi.

Kuten näkyy, Helsingissä pantiin reaalista painoa vuoden 1921 sopi­muksen järjestelmälle, myös sen Suomelle myöntämälle oikeudelle saar­ten puolustamiseen äkillistä hyökkäystä vastaan. Tosiasiallisesti arvos­tellen se mielestäni kyllä oli liioittelua. Kun Suomella rauhan aikana ei ollut oikeutta ryhtyä minkäänlaisiin varustustoimiin saarilla, ei sopimuk­sen määräyksillä ollut muuta kuin teoreettinen merkitys. Niiden nojalla saaria olisi voitu puolustaa vain pientä partioyritystä vastaan. Mutta jos suurvalta todella aikoisi saaret miehittää, tapahtuisi se nykyaikai­sessa sodassa sellaisilla voimilla, ettei niitä vähäpätöisillä tilapäisluontoisilla toimenpiteillä voisi torjua.

Mietittyäni asiaa tulin siihen käsitykseen, ettei Kreml meidän ehdo­tustamme hyväksyisi. Suurvallan mahtavuudentunnossaan ja itsetietoi­suudessaan se arvosteli nyt Ahvenanmaan sotilaallista merkitystä Neuvostoliitolle ja tahtoi kaikessa saarten puolustusta koskevassa olla toimi­vana mukana, vieläpä Suomen rinnalla. Vain Ruotsille se oli taipuvainen myöntämään samanlaisen aseman. Välttääkseni ristiriitoja ja saadakseni asiat sujumaan koetin koko Moskovassa oloaikanani neuvotteluissa löy­tää väliehdotuksia, kompromisseja. Siltä varalta, ettei Kreml suostuisi ehdotukseemme, esitin Helsinkiin itse asiassa konsultaatiota lähellä olevaa ennakkoilmoitusta, jolloin sopimusvaltain suostumus siihen olisi hankittava, mistä olisi Molotoville huomautettava samoin kuin siitä, että sopimusvallat voivat vaatia samaa oikeutta, mikä kaikki ehkä saat­taisi Kremlin luopumaan ehdotuksestaan. Helsingistä huomautettiin tähän, että ennakkoilmoitus, vaikkakin siihen kenties olisi pakko mennä, jos sitä Kremlin puolelta ehdotettaisiin, voisi olla vuoden 1921 sopi­muksen VII artiklan 2. kohdan vastainen, koska sen mukaan tietyissä tapauksissa, äkillisen hyökkäyksen sattuessa, tällaista ennakkoilmoi­tusta ei aina ehdittäisi tehdä — todellisuudessa mielestäni vähemmän todennäköinen tapaus.

Ollessani seuraavan kerran Molotovin luona annoin meidän vastaehdo­tuksemme, jonka hän kävi läpi. Puhuessani neuvostovenäläisestä konsu­lista sanoin edellyttävämme, että konsulinviraston henkilökunta ei tulisi olemaan suurempi kuin voi pitää kohtuullisena. Nyt siellä oli 12 henkeä, joilla ei voinut olla riittävästi työtä. Molotov vastasi, että jos siellä oli väkeä enemmän kuin oli työtä, niin tultaisiin sitä vähentämään.

IV artiklasta syntyi laaja keskustelu. Molotov piti jyrkästi kiinni kon­sultaatio-oikeudesta. Neuvostoliitolla oli, hän sanoi, erikoisintressi Ahve­nanmaahan, kuten Ruotsillakin, mutta suurempi kuin muilla vierailla valtioilla. Ahvenanmaan sopimus vuodelta 1921 oli suunnattu Neuvos­toliittoa vastaan, niin kuin aikaisempi vuoden 1856 sopimus oli kohdis­tettu Venäjää vastaan. Vastasin nyt juuri olevan tarkoituksena, että Neuvostoliitto yhtyisi vuoden 1921 sopimukseen.

Molotov kysyi, minkä vuoksi Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä konsultaatiota. Vastasin, että konsultaatio ei kuulunut vuoden 1921 sopimuksen järjestelmään. Suomella ei ollut yksin oikeutta sen myöntä­miseen Neuvostoliitolle ja viimeksi mainitun asettamiseen etuoikeutet­tuun asemaan muihin verrattuna. Sitä paitsi konsultaatio on sisällöltään epämääräinen.

Molotov vastasi, että konsultaatio on yleisesti käytetty kansainväli­sissä sopimuksissa. Se merkitsi, että ennakolta neuvotellaan. Ellei päästä yksimielisyyteen, oli Suomella oikeus ryhtyä vuoden 1921 sopimuksen nojalla toimenpiteisiin. Neuvostoliitolla oli erikoiset intressit Ahvenan­maahan, ja sen vuoksi sen erikoisasema oli oikeutettu ja perusteltu. Vieraista valtioista vain Ruotsilla on myös erikoisintressejä siellä, eikä neuvostohallitus vastustanut samanlaisen oikeuden antamista Ruotsille. Muilla kuin Suomella, Neuvostoliitolla ja Ruotsilla ei ollut asiaa Ahve­nanmaalle. Suomella oli Molotovin mielestä laillinen oikeus tehdä tästä sopimus Neuvostoliiton kanssa. Hän ei hyväksynyt meidän laintulkin­taamme.

Myös V artiklaamme, että sopimus astuisi voimaan vasta ratifioimis­kirjain vaihtamisen jälkeen, Molotov ei ollenkaan ymmärtänyt, koska Moskovan rauhansopimuskin oli astunut heti voimaan. Selitykseni eivät häneen vaikuttaneet.

Tällä kertaa minulla oli Molotovin kanssa neljä pahaa asiaa! Paitsi Ahvenanmaata, Suomen—Ruotsin puolustusliitto, saksalaisten sotilai­den kuljetus ja nikkeliasia. — Olimme näinä aikoina, kesällä 1940, kes­kellä pahinta puristusta, jolloin joka päivä voimme odottaa mitä tahansa.

Mainitsin edellä Molotovin sanoneen, että vuoden 1921 kuten 1856 vuoden sopimus oli kohdistettu Venäjää vastaan. Tämä väite ei ollut perää vailla. Vuoden 1856 sopimukseen oli Venäjä pakotettu Krimin so­dan jälkeen. Vuoden 1921 yleissopimus uudisti vuoden 1856 sopimuksen ja »täydensi sen sisällystä». Syyskuussa 1940 Molotov lausui Saksan suurlähettiläälle, kreivi von der Schulenburgille puheen ollessa Tonavan asioista, »että Venäjälle oli tähdellistä poistaa alemmuuden tila, johon se oli pakotettu sille onnettoman Krimin sodan johdosta» (Gafenco, mt. s. 82). Asiallisiin syihin liittyi siten kysymys suurvalta-Venäjän arvo­vallasta. Sama näyttää soveltuvan Ahvenanmaahankin. Siinäkin Venäjän oli hävityn Krimin sodan johdosta ollut pakko suostua sille epäedulli­seen asiaintilaan. V. 1921 sopimus kohdistui kuitenkin yhtä hyvin Sak­saa, vieläpä Englantia, kuin Neuvosto-Venäjää vastaan. Mutta Neuvos­toliitto tahtoi Ahvenanmaahankin nähden saada poistetuksi kaiken »alemmuudentilan». Neuvostoliitolle myönnetyllä konsultaatio-oikeu­della tämän valtion erikoisoikeudet tulisivat korostetuiksi ja se pääsisi tässä »elintilassaan» — Suomen ja Ruotsin rinnalla — johtoasemaan muiden valtioiden edellä.

Ennen kuin meidän puoleltamme ehdittiin palata asiaan kutsui Molotov minut, kolmen päivän perästä, uudestaan Kremliin. Hän oli jotenkin kiivaalla päällä ja sanoi heti, ettei meidän ehdotustamme IV artiklaksi voi hyväksyä, koska siihen ei sisälly heidän vaatimansa kon­sultaatio. He eivät myöskään suostu siihen, että »nootteja lähetetään ympäri Eurooppaa»; hän lisäsi nähdäkseni pilkallisesti: »Ehkä esimer­kiksi Ranska ei suostuisi.» Hän esitti »lopullisena ehdotuksena», että IV artikla, jossa puhutaan vuoden 1921 sopimuksen voimassa pysymi­sestä, oli jätettävä kokonaan pois. Siihen sanoin, että vuoden 1921 sopimus jää voimaan. Molotov vastasi Neuvostoliitolle olevan yhden­tekevää, miten tulkitsemme sanotun sopimuksen voimaanjäämisen tai lakkaamisen. Vyöhykkeen rajoja koskevaan II artiklaan venäläiset tah­toivat otettavaksi sen, mitä 1921 vuoden sopimuksessa sanotaan vesi­alueiden rajoista, mikä meidän kannaltamme oli yhdentekevää. Lopuksi hän ilmoitti Neuvostoliiton vaativan, että sopimus astui voimaan heti sen tultua allekirjoitetuksi. Asia, joka oli kestänyt monta kuukautta, oli selvitettävä ja sopimus allekirjoitettava viikon kuluessa. Kun rau­hansopimus tuli allekirjoitettuna voimaan, ei voinut olla estettä tämän »toisarvoisen» sopimuksen voimaan astumiselle. Uudistin, että rauhan­sopimuksen olimme tahtoneet heti voimaan, jotta sota saatiin loppu­maan. Eduskunta kokoontui seuraavana päivänä, lokakuun 1:senä, ja asia käsiteltiin niin pian kuin oli mahdollista. — Molotov: »On teidän oma asianne, miten järjestätte käsittelyn eduskunnassanne, mutta Neu­vostoliitto vaatii, että kysymys nyt saatetaan päätökseen.» — »Molotov oli hyvin vihainen» — lausuin sähkeessäni ja lisäsin: »Hän sanoi: tei­dän kanssanne ei voi neuvotella; tämäkin asia on kestänyt kuukausia. Saksalaisten kanssa selvitetään suurimmatkin asiat muutamassa päi­vässä. — Oma mielipiteeni: Molotovin ehdotus IV artiklan pois jättämisestä olisi hyväksyttävä, kun ei koske vuoden 1921 sopimusta, joka tosiasiallisesti merkityksetön. Kun eduskunta kokoontuu huomenna, pyydän järjestämään yksityisesti asian siten, että sopimus tulee al­lekirjoitettuna voimaan. II artiklan täydentämistä vastaan meillä ei tietenkään ole mitään. Pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus.»

Helsingissä pidettiin Kremlin viimeistä ehdotusta perääntymisenä. Itse asiassa Neuvostoliitto palasi alkuperäiseen ehdotukseensa. Kremlin kannalta se tiesi heidän toiseen ehdotukseensa katsoen jyrkentymistä. Meidän vastaväitteemme johdosta Kreml oli koettanut löytää muodon, jossa nimenomaan sanottiin vuoden 1921 sopimuksen jäävän voimaan. Tämä oli Kremlin käsityksen mukaan myötämielisyyttä meitä kohtaan. Kun asia ei vienyt tulokseen, siirtyi Kreml alkuperäiseen ehdotukseensa — meidän aikaisemmin hylkäämäämme. Meidän mielestämme tämä oli parempi tulos kuin konsultaatiojärjestelmä.

Kuten jo edellä lausuin, en luule Kremlillä sen tehdessä vastaehdo­tuksensa olleen taka-ajatuksia. Molotoville oli luullakseni pettymys, ettei heidän yrityksensä meitä tyydyttänyt. Tässä esiintyi jälleen erilainen käsitys ja juridinen ajattelutapa. Juridisesti oli selvää, ettei meillä ollut oikeutta yksinämme myöntää konsultaatio-oikeutta Neuvostoliitolle. Kremlin mielestä asia oli toisin. Ylipäänsä siellä tuntuu olevan vierasta se tunnontarkka kiinnipitäminen kansainvälisestä oikeudesta ja sopi­muksista, mikä meille pohjoismaalaisille on ominaista. — Vuoden 1921 jälkeen olivat olot kokonaan muuttuneet — sitä Molotov korosti. Eräät sopimuksen allekirjoittajista olivat hävinneet ja »Kansainliitto on kuollut eikä siitä kukaan välitä». Kansainväliset valtapoliittiset suhteet oli­vat aivan toiset kuin v. 1921. Ja ennen kaikkea Neuvosto-Venäjä oli toinen kuin silloin. Se oli nyt mahtava. Se oli Euroopan tällä puolella ensimmäinen valtatekijä. Sen intressit painoivat nyt toisella tavalla vaa’assa. Tämän tuli saada ilmauksensa oikeussäännöissä.

Helsingissä pidettiin IV artiklan poisjäämistä verraten hyvänä pää­töksenä ja ilmoitettiin asian käsittelyn eduskunnassa lähipäivinä olevan selvä. Kun Neuvostoliiton viimeinen ehdotus oli asiallisesti samanlainen kuin heidän ensimmäinen ehdotuksensa, jota emme olleet hyväksyneet, olin jonkin verran huolestunut. Nyt vastasin tyytyväisenä: »Jos voimme luopua enemmästä paperien vaihdosta ja hyväksyä Neuvostoliiton ehdo­tuksen, pidän sen Ahvenanmaan ratkaisulle ja yleensä suhteisiimme katsoen tänne päin parhaimpana. Kremliä näyttää ärsyttävän, että pääasiasta on aikoja sitten sovittu, mutta lopullista päätöstä ei ole saatu aikaan.»

Eduskunta valtuutti hallituksen tekemään Neuvostoliiton kanssa sel­laisen sopimuksen kuin esitykseen liitetyistä artiklanluonnoksista ilmeni, so. Neuvostoliiton viimeisen ehdotuksen mukaisen. Hallituksen esityk­sessä todettiin, ettei tämä sopimus vaikuttanut vuoden 1921 sopi­mukseen.

Lokakuun 11 pnä 1940 allekirjoitimme sopimuksen Kremlissä. — »Molotov oli hyvällä päällä», merkitsin päiväkirjaani. — »Hän sanoi pitä­vänsä tätä sopimusta edistysaskelena suhteissamme. Lausuin: ‘Olen tyytyväinen, että tämä kysymys on järjestetty’, mihin Molotov vastasi: ‘Minäkin olen siitä iloinen.’»

Tämä ikävä kysymys oli siten saatu päätökseen. Mutta asian käsitte­lyyn en omasta puolestani ollut tyytyväinen. Olisi ollut parempi heti alussa hyväksyä venäläisten ensimmäinen ehdotus kuin tehdä se kuu­kausien ikävien väittelyjen jälkeen — tietenkin lisäämällä toinen artikla Ahvenanmaan vyöhykkeen rajoista sekä kolmanteen määräys konsulin muistutusten käsittelytavasta, jotka olivat luonnollisia ja joita venäläis­ten taholla ei vastustettu. — »Sen jälkeen kun IV artiklasta on edesta­kaisin keskusteltu, olemme nyt kuitenkin hyväksyneet heidän ensimmäi­sen ehdotuksensa, sitten kun Molotov löi nyrkin pöytään ja antoi ultimaatumin», kirjoitin ulkoministerille. — »Tällainen asiainkäsittely ei ole omiaan asemaamme parantamaan, vaan johtaa täällä siihen käsitykseen, että Suomen kanssa päästään perille vain jyrkällä menettelyllä. Sellaista menettelyä, että asia lykätään Helsinkiin eri kertoja ja sitten kuitenkin hyväksytään venäläisten ensimmäinen ehdotus, eivät Stalin ja Molotov ymmärrä.»

Ahvenanmaan sopimusta vuodelta 1940 on kansainoikeuden tuntija, ministeri R. Erich edellä mainitussa kirjoituksessaan ankarasti arvostellut. »Tämä surullisen kuuluisa leijonansopimus, pactum leoninum, kan­sainvälinen anomalia, oli», hän sanoo, »rengas siinä Venäjän väkivalta-­ ja kiristyspolitiikassa, jonka aloitti hyökkäys Suomen kimppuun v. 1939 ja joka sitten jatkui Moskovan rauhansopimuksessa ja sen jälkeen.» Erichin mielestä vuoden 1921 sopimus tosin oli jo ennen uuden sopimuk­sen tekemistä kadottanut kaiken käytännöllis-poliittisen merkityksensä — toisessa kohdassa hän sanoo: tullut vaikutuksettomaksi ja tehotto­maksi.

En suinkaan halua puolustaa vuoden 1940 Ahvenanmaan sopimusta, varsinkaan juridiselta kannalta. Kansainvälisten olojen ja voimasuhtei­den alituisesti muuttuessa kansainoikeus valitettavasti joutuu välikäteen ja vaikeuksiin. Erichin teesi, että vuoden 1921 sopimus oli jo ennen vuotta 1940 kadottanut käytännöllis-poliittisen merkityksensä ja tullut tehottomaksi, on kyllä tosi. Kysyä kuitenkin saattaa: Onko sillä koskaan ollut käytännöllis-poliittista ja tehokasta merkitystä? Mielestäni se oli alusta asti tosiasiallisesti merkityksetön, niin kömpelö ja monimutkainen sekä epäkäytännöllinen oli sen sisältämä järjestelmä. Seuraus toisaalta vuoden 1921 sopimuksen näennäisestä kansainvälisestä oikeusturvasta ja toisaalta Suomen niin ikään näennäisestä oikeudesta saarten puolus­tamiseen oli, että Ahvenanmaa todellisesti oli demilitarisoitu, ilman todellista puolustusmahdollisuutta. Vuoden 1940 sopimus, jonka mu­kaan saaret jäivät varustamattomiksi, tuskin toi mitään todellista muutosta tähän asiaintilaan. Mutta oikeudellisesti vuoden 1921 sopi­muksen katsottiin olevan voimassa. Ainakin vuosina 1938 ja 1939 Tuk­holman neuvotteluissa tämä oli Suomen ja Ruotsin samoin kuin muiden­kin allekirjoittajavaltioiden ynnä kansainliiton neuvoston käsitys.

Ahvenanmaahan on, kuten Erich korostaa, liittynyt yleiseurooppa­lainen intressi. Siitä oli merkkinä jo 1856 vuoden varustamattomuussopi­mus. Tämä intressi sai ilmauksen vuoden 1921 sopimuksessa, jossa 10 valtiota sekä Kansainliiton neuvosto kiinnitettiin saarien aseman järjes­telyyn. Mutta tämä saariin liittyvä yleiseurooppalainen intressi oli heikko, ja siitä kaiketi johtui vuoden 1921 järjestelmän tehottomuus. Erich katsoo, että koska vuoden 1921 sopimus ei enää voi tulla kysy­mykseen, olisi mieletöntä rajoittaa Suomen suvereenisen valtiovallan oikeutta myös tämän alueensa puolustamiseen, joskin Ahvenanmaan saaristo voi olla rauhoitettu ja miksei neutralisoitu, mutta ei suojaton alue. Hän ajattelee, että jollakin muulla vieraalla valtiolla, lähinnä Suo­men läntisellä naapurilla, voi olla tunnustettu intressi saarien rauhan­tilan ylläpitämiseen ja että samantapaiset suunnitelmat, joista v. 1939 Suomen ja Ruotsin välillä sovittiin, saattavat tulla kysymykseen.

Varsinkin viime vuosien tapausten jälkeen ei voi kuitenkaan jättää huomioon ottamatta, että paitsi Suomea, jolle saaret kuuluvat, ja Ruotsia, joka tuntee niihin kiinnostusta, on vaikea olla näkemättä Neuvosto­liiton ja sen jälkeen Saksan intressiä saariin. Näyttää siltä, etteivät Suomi ja Ruotsi kahden kesken saa vapaasti järjestellä saarten asemaa. Joskin vuoden 1921 järjestelmä vaatii tehostamista; on kuitenkin saariin liittyvän yleisemmän intressin korostaminen Suomen kannalta paikallaan. Ja kun tämä yleiseurooppalainen intressi on juuri 1921 vuoden sopimuk­sessa saanut — joskaan ei käytännöllisesti tehokasta, niin ainakin periaatteellisen ilmauksen, ei näytä olevan Suomen etujen mukaista asettua tähän sopimukseen nähden kielteiselle kannalle, vaikkakin on pyrittävä, jos mahdollista on, saamaan se paremmalla ja reaalisesti tehokkaammalla tavalla korjatuksi. Tältä kannalta katselin asiaa neuvotteluissa Moskovassa v. 1940, ja se oli nähdäkseni Suomen hallituk­senkin käsitys.

Erich sanoo, että Neuvostoliiton aikomuksena oli epäilemättä kerta kaikkiaan korvata vuoden 1921 sopimuksen perusteella luotu luon­teeltaan kansainvälinen järjestelmä uudella kaksipuolisella sopimuk­sella. Suomea ei ainoastaan pakotettu hävittämään sodan aikana teh­tyjä puolustuslaitteita ja siis uudestaan demilitarisoimaan Ahvenan­maata sekä ylläpitämään demilitarisointia, vaan myös olemaan aset­tamatta saaria muiden valtioiden aseellisten voimien käytettäväksi. Kun Ahvenanmaan aseman joutuessa loukkauksen alaiseksi vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioiden oikeus ja velvollisuus on tulla aseelli­sesti väliin ja kun tämä voi tapahtua ainoastaan Kansainliiton neuvos­ton päätöksen perusteella, on selvää, sanoo Erich, että uuden sopimuk­sen tarkoituksena oli kokonaan syrjäyttää tämä kansainvälinen elin. Myös Neuvostoliiton viranomaiselle, konsulille, Ahvenanmaalla uuden sopimuksen mukaan kuuluvat valvontaoikeudet olivat ristiriidassa vuo­den 1921 sopimuksen kanssa. Neuvostoliitto oli aina kieltäytynyt »tun­nustamasta» vuoden 1921 sopimusta; jo siitä syystä oli selvää, että uutta sopimusta tehtäessä Neuvostoliitto kieltäytyi vahvistamasta mainittua vuoden 1921 sopimusta, Erich sanoo.

Molotovin ensiksi ilmaisema mielipide oli, kuten edellä on kerrottu, että uuden sopimuksen perusteella vuoden 1921 sopimus »häviäisi». Hänen toisessa ehdotuksessaan kuitenkin nimenomaan mainittiin vuoden 1921 sopimuksen jäävän voimaan, vieläpä, että Neuvostoliitto yhtyisi siihen. Tähän oli tosin lisätty Suomelle konsultoimisvelvollisuus, mikä Molotovin mielestä ei ollut ristiriidassa vuoden 1921 sopimuksen kanssa. Siitä keskusteltaessa hän selitti, että ellei konsultoitaessa päästäisi yksi­mielisyyteen Suomella olisi oikeus ryhtyä vuoden 1921 sopimuksen mu­kaisiin toimenpiteisiin. Sittemmin maininta tästä sopimuksesta jäi pois ja palattiin Neuvostoliiton ensimmäiseen ehdotukseen. Tässä yhteydessä minä huomautin, kuten edellä on kerrottu, vuoden 1921 sopimuksen jäävän voimaan, mihin Molotov vastasi, että heille oli yhdentekevää, mitä me ajattelemme mainitun sopimuksen voimaanjäämisestä tai lak­kaamisesta. Hän arvatenkin katsoi tuon sopimuksen olevan käytännöl­listä merkitystä vailla. Ylipäänsä Kreml ei näkynyt käsittelevän kan­sainvälisten kysymysten juridista puolta niin hienovaraisesti kuin mihin me pohjoismaalaiset olemme tottuneet.

Kun uusi Ahvenanmaan sopimus sodan johdosta on kadottanut mer­kityksensä, on tuskin tarpeen ryhtyä lähemmin selvittämään sen suh­detta vuoden 1921 sopimukseen. Mainittakoon siitä vain muutamia seikkoja.

Saarten varustamattomuuden valvontaan nähden Suomen puolella oli tarkoituksena koettaa päästä siihen, että kontrolliin Neuvostoliiton lisäksi osallistuisivat vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltiot, mi­käli heillä siihen oli halua. Neuvostoliiton kanssa solmitun kaksipuolisen sopimuksen ei katsottu estävän tekemästä myöhemmin muiden kysy­mykseen tulevien valtioiden kanssa samansisältöisiä sopimuksia. Mainita voi, että myös Ruotsilla oli Ahvenanmaalla konsuli ja Saksallakin oli siellä konsuliagentin paikka.

Vuoden 1921 sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus Ahvenanmaan joutuessa äkillisen hyökkäyksen alaiseksi ryhtyä toimenpiteisiin hyök­käyksen torjumiseksi ja hyökkääjän pidättämiseksi; tämä — itse asiassa jotenkin teoreettinen — oikeus olisi asian luonnon mukaan edel­leenkin ollut olemassa. Uudessa sopimuksessa Suomi sitoutui »olemaan asettamatta niitä (saaria) muiden valtain aseellisten voimien käytettä­väksi». Tämä määräys ei nähdäkseni voinut tarkoittaa muuta kuin kiel­toa luovuttaa tarkoituksellisesti saaria sotilaallisiin yrityksiin, ja tuskin olisi voinut tulkita sen estävän vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittaja­ valtioita ryhtymästä auttamaan vieraan vallan saaria vastaan tekemän hyökkäyksen torjumisessa, sen jälkeen kun mainitun sopimuksen jär­jestämän koneiston toiminta olisi — odottamatta kyllä — vienyt myön­teiseen tulokseen.

Epäselvää olisi voinut olla, oliko Suomella oikeus Itämeren joutuessa sodan piiriin laskea väliaikaisesti miinoja Ahvenanmaan vesille, niin kuin vuoden 1921 sopimus edellytti. Keskustellessamme neuvostohallituksen ensi ehdotuksesta, jonka mukaan äsken mainittu sopimus tulisi »häviä­mään», Molotov lausui, että ainoa oikeus, mikä Suomelta tulisi puuttu­maan verrattuna vuoden 1921 sopimukseen, oli juuri oikeus miinojen laskemiseen, ja lisäsi: »Mutta siitä voimme erikseen sopia.» Minä ilmoitin kuitenkin monta kertaa, että meidän kantamme mukaan vuoden 1921 sopimus jäi voimaan ja ettei meillä ollut yksinämme oikeuttakaan sen kumoamiseen tai muuttamiseen. Uuden sopimuksen määräykset olisivat olleet tämän mukaisesti tulkittavat.

Voidaan kyllä pitää tässä esittämääni väkinäisenä laintulkintana. Olojen ja valtasuhteiden muututtua kansainvälisen oikeuden soveltami­nen on toisinaan aivan toisella tavalla miltei ylivoimaisen vaikeata ja vaatii mukautumista sekä mahtavien intressien huomioon ottamista kuin valtioiden sisäisen oikeuden soveltaminen — niin järkähtämättö­mänä ja silmät sidottuina kuin oikeuden vaakaa ja miekkaa kantavan jumalattaren pitäisikin myös kansainoikeuden tanterella suoraviivaisesti tietään kulkea.

Ahvenanmaan varustusten hävittämistyö aloitettiin jo ennen sopi­muksen allekirjoittamista, ja neuvostohallitus lähetti sinne aikaisin kon­sulinsa. Tässäkin syntyi ikävyyksiä. Sekä konsuli että Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs valittivat, ettei hävitystyötä tehty riittävän perin­pohjaisesti ja ettei konsulille annettu tilaisuutta seurata sen kulkua. Syntyi myös erimielisyyttä Ahvenanmaalla olevasta merivartiolaitoksen ja luotsilaitoksen henkilökunnasta ja sen lukumäärästä. Asian otti Vyšinski kanssani puheeksi ilmoittaen jyrkässä äänensävyssä, kuten hänen tapansa oli, ettei heidän saamiensa tietojen mukaan hävitystöitä Ahvenanmaalla suoritettu »tunnollisesti», Neuvostoliiton valvojia ei päästetty paikalle töitä tarkastamaan eikä heitä kohtaan esiinnytty riit­tävän auliisti. Vieläpä oli muka tahdottu salata joitakin Ahvenanmaalla suoritettuja varustustöitä. — Syynä tähän turhanpäiväiseen rettelöin­tiin oli, paitsi venäläisten alituista epäluuloisuutta, nähtävästi heidän Helsingin-lähettiläänsä ja Ahvenanmaan-konsulinsa liiallinen virkainto. — Maarianhaminan konsulaatin henkilökuntaan kuului vuoden vaihteessa jopa 38 henkeä. Ruotsin konsulaatissa oli konsulin lisäksi yksi naiskanslisti. Tämä suuri virkailijakunta todennäköisesti käsitti nuo­ria pioneeriupseereja ja Neuvostoliiton valtiollisen poliisin jäseniä ja oli toiminnassaan hyvin innokas. — Vuosien 1940—41 vaihteessa Ah­venanmaan varustusten hävittämisasia oli vihdoin selvitetty.

Professori A. R. Cederberg lausuu teoksessaan »Suomen uusinta his­toriaa» (ss. 261—262): »On ilmeistä, että Neuvostoliitto näillä (saariston demilitarisoimista ja varustusten hävittämistä koskevilla) vaatimuksilla tahtoi varata itselleen tilaisuuden vallata soveliaan hetken tullessa Ah­venanmaan saaret.» Samaan ajatukseen viitataan Sinivalkoisessa kir­jassa II (s. 33).

Mitkä Kremlin salaiset tarkoitusperät olivat, sitä on nykyään käsillä olevan aineiston perusteella vaikea sanoa, mutta, kuten jo edellä olen huomauttanut, tämän väitteen saattaa panna epäilyn alaiseksi. Kysy­mys oli asiallisesti palaamisesta varustamattomuuden tilaan, jossa saaret olivat vuosikymmeniä olleet. Venäjä halusi saada poistetuksi vaaran, jona saaret voisivat olla siten, että niitä saatettaisiin käyttää tien sul­kemiseen Itämereltä Venäjälle. Tätä vaaraa Neuvostoliitto oli pitänyt silmällä ja nimenomaan teroittanut jo kaksi vuosikymmentä aikaisem­min, vv. 1919—21, voimattomuutensa aikana. Voi sen vuoksi ymmärtää, että Kreml myös vuosina 1939 ja 1940 pyrki estämään Ahvenanmaata joutumasta Venäjälle vihamielisen suurvallan käsiin tai, vaikka saaret oli­sivat Suomen hallussa, sen käyttämistä Venäjää vastaan. Konsulaattinsa muodottoman suuren henkilökunnan avulla Neuvostoliitto ehkä arveli saattavansa seurata, mitä saarilla tapahtui ja mitä vaaran uhkaa olisi pelättävissä, mutta saarten sotilaallisessa valtaamisessa konsulaatilla tuskin olisi ollut suurtakaan merkitystä. — Kysymys on, eikö Neuvosto­liitto, rauhan palattua ja olojen tasaannuttua, olisi tyytynyt entiseen asiaintilaan saarilla.