V. Suhteiden kärjistyminen kesällä 1940. — Baltian maiden kohtalo. — »Suomen—Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura»

Meihin suomalaisiin oli heti ensi aikana Moskovan rauhan jälkeen omiaan tyrmistyttävästi vaikuttamaan Baltian maiden kohtalo.

Baltian kriisi tuli yllättävästi. Toukokuun puolivälissä oli Neuvosto­liiton ja Liettuan välillä ollut noottien vaihtoa eräistä Liettuaan sijoi­tettuja neuvostovenäläisiä joukkoja koskevista jo talvella pari kolme kuukautta aikaisemmin sattuneista tapauksista. Liettuan hallituksen annettua selvityksen asia näytti jäävän sikseen. Kesäkuun 23 pnä 1940 piti presidentti Smetonan juhlallisesti saapua Vilnaan, Liettuan uuteen ja vanhaan pääkaupunkiin, ja hänen jälkeensä oli eri ministeriöiden määrä siirtyä sinne. Mutta kesäkuun 14 pnä Molotov antoi Liettuan ulkoministerille, joka yhdessä pääministerin kanssa oli kutsuttu Mosko­vaan, jyrkän nootin, jossa esitettiin syytöksiä sotilaiden ryöstämisestä ja kiduttamisesta sekä erään sotilashenkilön murhaamisesta ja väitettiin Liettuan viranomaisten tarkoituksena olleen tehdä neuvostojoukkojen Liettuassa oleskelu mahdottomaksi ja herättää vihaa neuvostosotaväkeä vastaan. Kaikki tämä muka todisti Liettuan hallituksen törkeästi lou­kanneen Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä sopimusta ja valmistelevan hyökkäystä neuvostojoukkoja vastaan. Lisäksi syytettiin Liettuan hallitusta siitä, että se pian avunantosopimuksen solmiamisen jälkeen oli tehnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistetun sotilasliiton Latvian ja Viron kanssa, minkä yhteydessä mainittujen maiden yleisesikuntain keskinäinen kosketus oli Neuvostoliiton tietämättä vahvistunut. Kaikki tämä oli vastoin Neuvostoliiton ja Liettuan välistä avunantosopimusta, joka kielsi kumpaakin puolta osallistumasta mihinkään toista vastaan kohdistettuun liittoon. Neuvostohallitus vaati sen vuoksi, että Liettuan sisäministeri ja valtiollisen poliisin päällikkö oli asetettava oikeuden tuomittaviksi sekä että viipymättä Liettuassa muodostettiin sellainen hallitus, joka oli valmis rehellisesti täyttämään Neuvostoliiton ja Liet­tuan välisen avunantosopimuksen, ja että niin ikään viipymättä annet­tiin riittäville neuvostojoukoille vapaa pääsy Liettuan alueelle sijoitet­tavaksi maan pääkeskuspaikkoihin. Liettuan hallituksen oli annettava vastauksensa seuraavana päivänä ennen klo 10:tä aamulla. Kello 9 mainittuna päivänä Liettuan ulkoministeri ilmoitti hallituksensa suos­tuvan neuvostohallituksen ehtoihin.

Luin neuvostohallituksen nootin Pravdasta kesäkuun 16 pnä. Kävin heti Viron lähettilään Rein luona, joka kertoi neuvostohallituksen jo maaliskuusta alkaen tehneen Liettualle huomautuksia sotilaskarku­reista, mikä kuitenkaan ei ollut johtanut tulokseen. Rei arveli Saksan suuren etenemisen Länsi- ja Pohjois-Euroopassa olleen lähimpänä ai­heena Neuvostoliiton toimenpiteisiin, koska Liettua muodosti pohjoisen hyökkäystien Neuvosto-Venäjälle. Virolle ja — mikäli Rei tiesi — Lat­viallekaan ei, ainakaan vielä, ollut esitetty vaatimuksia. Viro oli lojaali­sesti noudattanut avunantosopimusta, ja Neuvostoliittokin oli tehnyt samoin, vieläpä ottanut huomioon Viron toivomuksia. Rei oli kuitenkin huolissaan, koska Liettualle annetussa uhkavaatimuksessa puhuttiin Baltian valtioiden keskinäisestä muka Neuvostoliittoa vastaan kohdiste­tusta sotilasliitosta. Tämä »balttilainen entente» oli tehty jo v. 1936 ja tarkoitti kolmen balttilaisen valtion ulkopoliittisen toiminnan yhden­mukaistamista varsinkin esiinnyttäessä Kansainliitossa.

Viron ja Latvian kohtalo oli kuitenkin jo silloin ratkaistu. Myöhem­min samana päivänä Molotov antoi Latvian ja Viron lähettiläille saman­sisältöiset uhkavaatimukset, joissa näitä valtioita syytettiin siitä, ettei­vät ne olleet purkaneet keskinäistä sotilasliittoa, vaikka se muka oli ristiriidassa Neuvostoliiton kanssa tehdyn avunantosopimuksen kanssa, vaan vieläpä ulottaneet sen Liettuaan ja koettaneet saada siihen mukaan Suomen, sekä lisäksi laajentaneet sotilaallista yhteistyötä keskenään. Tätä kaikkea Neuvostoliitto ei katsonut voivansa sallia, vaan piti sitä »suuresti vaarallisena, Neuvostoliiton rajojen turvallisuutta uhkaavana». Sen vuoksi neuvostohallitus asetti Virolle ja Latvialle samanlaiset vaati­mukset kuin Liettualle: oli muodostettava uusi hallitus ja päästettävä neuvostojoukot vapaasti miehittämään tärkeimmät keskukset. Sekä Latvia että Viro ilmoittivat samana päivänä alistuvansa Neuvostoliiton vaatimuksiin. Neuvostojoukot marssivat Liettuan rajan yli kesäkuun 15 pnä klo 15 ja Latvian ja Viron rajan yli kesäkuun 17 pnä aamulla.

Nämä ultimaatumit ovat kuvaavia nykyaikaiselle suurvaltain politii­kalle. Perustelu on, ainakin meidän pienten kannalta katsoen, niin merkillinen, että sellaisen esittämisen tuskin voi katsoa johtuvan muusta kuin ennen mainitsemastani suurvallalle ominaisesta tarpeesta yrittää jollakin tavalla puolustaa tekoja, jotka — muulta kuin asianomaisten valtioiden johtajien hyväksi katsoman »valtionedun» kannalta — eivät ole puolustettavissa. Että Viron ja Latvian puolustusliitto olisi ollut Neuvosto-Venäjän turvallisuudelle vaarallinen, vieläpä »suuresti vaa­rallinen», on mahdoton väite, ja se oli näille valtioille annetun uhkavaatimuksen ainoa peruste. Jos Liettua oli tehnyt itsensä syypääksi sotilas­karkurien asiassa, oikeutti se saamaan hyvitystä ja korjausta, mutta ei tietenkään sellaisia vaatimuksia kuin Neuvostoliiton ultimaatumi sisälsi.

Tapaukset kulkivat Baltian maissa kiivasta vauhtia. Dekanozov lähe­tettiin Liettuaan, Vyšinski Latviaan ja Ždanov Viroon johtamaan asioi­den menoa. Kävi pian selväksi, että kaikki oli edeltä käsin sovittu ja järjestetty Baltian maiden kommunistien kanssa. Asetettiin uudet hal­litukset. Kaikissa Baltian maissa aloitettiin voimakas bolševikkipropa­ganda vangitsemisineen ym. asiaan kuuluvine toimenpiteineen. Kol­men viikon perästä määrättiin toimitettaviksi uudet kansaneduskuntien vaalit uuden vaalilain nojalla. Vaikka vaalitoimitukset järjestettiin si­ten, että ainoastaan kommunisteja ja heidän läheisiään tuli valituksi, näyttävät kaikkien kolmen maan eduskuntien enemmistöt olleen mai­densa itsenäisyyden puolella. Mutta ennen Liettuan seimin istuntoa ilmoitettiin jokaiselle edustajalle: »Ota tarkoin huomioon tämä: Se, joka uskaltaa äänestää Neuvostoliittoon liittymistä vastaan, tulee vastaa­maan siitä, ei vain omalla, vaan myös perheensä jäsenten ja Liettuan koko yläluokan hengellä» (näin ainakin kertoo liettualainen lgnas J.—Scheynius, Den röda floden stiger, s. 184). Kaikkien kolmen maan eduskunnat hyväksyivät yksimielisesti liittymisen Neuvostoliittoon. Vi­rossa toivottiin viimeiseen asti edes pientäkin autonomiaa — »vaik­kapa sellaista, kuin Ulko-Mongolialla on», kirjoitti myöhemmin eräs virolainen (Jaan Siiras, Viro neuvostokurimuksessa, s. 89).

Tämän murhenäytelmän yksityiskohdista ei silloin ollut tarkkoja tietoja. Mutta asiain yleinen kulku oli selvä. Me suomalaiset olimme tietoi­set siitä, että Virossa, jonka olot ja kansan mielialan tunsimme, Neuvos­toliittoon yhtymistä ei voinut todellisesti kannattaa kuin vähemmistö, jos kansa olisi saanut vapaasti mielipiteensä lausua. Latviassa voi olla enemmän kommunisteja ja Liettuassa ehkä enimmin, mutta niissäkin maissa kansan enemmistö arvatenkin oli itsenäisyyden puolella. Kun eduskunnat kaikissa kolmessa maassa yksimielisesti olivat päättäneet luopua itsenäisyydestä ja liittyä Neuvosto-Venäjään, oli se meistä epäi­lyttävää. Baltian maiden tapaukset olivat omansa meitä suomalaisia syvästi vavahduttamaan. Näiden kolmen pienen kansan kohtalo oli joka hetki mielessäni.

Demokratian periaatteiden mukaan toimenpiteeseen vaaditaan enem­mistön kannatus. Vähemmistön, suhteellisesti suurenkin, pakottamista ja »pahoinpitelyä» pidetään demokratian mukaan hyväksyttävänä. Lenin ja muut bolševikit olivat tässä suhteessa toista mieltä. Heidän periaat­teidensa mukaisesti ei enemmistö ollut välttämätön. Tarmokas vähem­mistö, pienikin, voi olosuhteiden ollessa suotuisat panna toimeen val­lankumouksen ja olojen mullistuksen. Elleivät kansat tahdo hyvällä suostua Marxin oppiin ja tulla onnellisiksi, on heidät väkivallalla pakotettava. Se on otollinen ja hyvä teko. Toimenpiteet Baltian maissa oli­vat sopusoinnussa Leninin opin kanssa.

Neuvostohallituksen menettely oli meille kouraantuntuva muistutus, jota emme voineet unohtaa. — »Tapaukset Baltian maissa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa ovat hirvittävät», kirjoitin ulkoministerille hei­näkuun 22 pnä 1940. — »Mikä on niiden vaikutus meihin? ——— Baltian maiden kohtalo ja tapa, jolla Viron, Latvian ja Liettuan sov­jettivaltioiksi muuttaminen ja niiden alistaminen Venäjän sovjettivaltakuntaan on tapahtunut, on saattanut minut yötä päivää ajattelemaan tätä vakavaa asiaa.»

Tosin on mielestäni eroa Suomen ja Baltian maiden välillä niiden merkityksessä Venäjälle. Vuoden 1939 neuvotteluissa sain sen käsityk­sen, että Stalin ja Molotov tämän eron myönsivät. Mutta tietenkin Kreml olisi mielellään nähnyt samanlaisen asiain kulun Suomessa. Luon­nollista oli, ettemme voineet hetkeksikään unohtaa Baltian maiden murhenäytelmää harkitessamme tapauksia omassa maassamme.

Toukokuun 22 pnä 1940 perustettiin Helsingissä »Suomen—Neuvosto­liiton rauhan ja ystävyyden seura», jonka tarkoituksena sääntöjensä mukaan oli työskentely Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhallisten ja ystävällisten suhteiden lujittamiseksi ja niiden välisen taloudellisen ja sivistyksellisen vuorovaikutuksen edistämiseksi. Siis kaikin puolin oikea asia. Lukiessani venäläisistä lehdistä ensimmäisiä tietoja seurasta ne tekivät minuun hyvän vaikutuksen. Kesäkuun 21 pnä Tassin uuti­sessa kerrottiin seuran ensimmäisessä Helsingissä pidetyssä kokouksessa tohtori Helon korostaneen, että Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden pitää perustua »täydelliseen molemminpuoliseen luottamukseen». Helon esitys oli, varsinkin niissä kohdin, missä tähdennettiin Neuvosto­liiton ja Suomen välisten ystävällisten suhteiden suurta merkitystä, »herättänyt myrskyisiä suosionosoituksia», sanottiin Tassin tiedonan­nossa. — »Tämä on oikeata puhetta. Sitä vastaan ei ole mitään muis­tuttamista», merkitsin päiväkirjaani.

Sittemmin sain seuran toiminnasta toisenlaisia tietoja — tosin ei muuta kuin valtiollisen poliisin raportteja. Niitä ei ylipäänsä pidetä kaikkein parhaimpana historiallisena aineistona, mutta minulla ei ollut syytä niiden luotettavuutta silloin epäillä. Enkä sitä osannutkaan tehdä, vaan käytin niitä keskusteluissani Molotovin kanssa. Kun jo seuraa perustettaessa annetussa julkilausumassa sanottiin, että kansamme sil­loisesta taloudellisesta ahdinkotilastaan voi selviytyä vain parantamalla taloudellisia ja samalla poliittisia ja sivistyksellisiä suhteitaan Neuvosto­liiton kanssa, meni se väite liian pitkälle. Meidän piti ainoastaan saada elää ja tehdä työtä rauhassa. Taloudellinen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa on tietenkin hyödyllinen, luonnollinen ja suotava, mutta kehitys v:n 1918 jälkeen, jolloin aikaisemman suuren vientimme Venäjälle ja tuontimme sieltä korvasimme enemmän kuin riittävästi asettamalla taloutemme uudelle kannalle, osoitti, ettemme taloudelliseen toimeen­tuloomme nähden olleet riippuvaisia Venäjästä. Samassa julkilausu­massa uusi seura teki myös räikeän hyökkäyksen Suomen sosiaalide­mokraattisen puolueen ja Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton silloista johtoa vastaan väittäen niiden »edelleen vastustavan ystävällisten suhteiden rakentamista Suomen ja Neuvostoliiton välille». Tästä epä­oikeutetusta väitteestä kävi ilmi, että seuran takana oli vasemmisto­sosialistisia ja kommunistisia aineksia.

Seuran puolelta tehtiin tarmokasta propagandatyötä heti ensi viik­koina, mikä sattui samaan aikaan kuin Baltian valtioiden itsenäisyys hävitettiin. Sekä oman talvisotamme että suursodan johdosta vaikeu­tuneita oloja maassamme käytettiin hyväksi kiihotuksessa.1 Helsingin työväenyhdistyksen jo aikaisemmin vasemmistolaisuudestaan tunnetun Toveri-seuran juhlatilaisuudessa kesäkuussa eräs uuden seuran johto­mies, yliopistollisen sivistyksen saanut, esitti, miten meillä »valheisän­maallisuuden varjolla joukot saatiin talvisodassa taistelemaan Neuvosto­liittoa vastaan, mutta että nyttemmin valoisamman tulevaisuuden lupauksena oli pidettävä tapahtumia Baltian maissa, missä oli jo päästy paljon vapaampaan elämään». Eräs toinen seuran johtajia, maisterismies, puhui niin ikään Baltian maissa tapahtuneista muutoksista »ilahdutta­vina ilmiöinä» huomauttaen, että sellaisia saattoi tapahtua Suomessakin. Seuran virallisessa kokouksessa kesäkuun lopussa, josta lähetettiin Viron uudelle hallitukselle tervehdyssähkösanoma, päätettiin toimittaa edus­kunnan puhemiehille ja eduskuntaryhmille räikeäsanainen kirjelmä, jossa syytettiin hallitusta siitä, ettei se ollut ryhtynyt saattamaan Suo­men ja Neuvostoliiton suhteita luottamukselliselle kannalle, vaan päin­ vastoin oli yrittänyt jarruttaa tällaista kansan elinetujen mukaista kehi­tystä ja vastustanut seuran toimintaa. »Tällä perusteella seura katsoo, että nykyinen hallitus on haluton ja kykenemätön järjestämään Suomen ja Neuvostoliiton suhteita Suomen kansan edun vaatimalla tavalla ja odottaa sellaisen hallituksen muodostamista, joka vilpittömästi harras­taisi Suomen ja Neuvostoliiton välisten taloudellisten, poliittisten ja sivistyksellisten suhteiden kehittämistä ja haluaisi ja pystyisi saatta­maan niiden suhteet luottamukselliselle ja ystävälliselle kannalle.» Täl­laisen vaatimuksen esittäminen juuri perustetun yksityisen seuran puo­lelta ei tehnyt minuun miellyttävää vaikutusta.

Johtavana lankana seuran kiihotustoiminnassa oli Neuvostoliiton sisä- ja ulkopolitiikan ylistäminen. Varsinkin Neuvostoliiton hyökkäys Suo­mea vastaan v. 1939 selitettiin puheissa ja esitelmissä sekä ymmärret­täväksi että myös oikeutetuksi. Neuvostoliiton hallitusmiehiä kiitettiin ja Suomen hallitusmiehiä karkeasti moitittiin. Yleinen oli väite, että Suomi haluttiin jälleen johtaa sotaan ja että Suomen hallitus järjestel­mällisesti työskenteli tähän suuntaan. Järkevintä oli, niin selitettiin, Suomen alistuminen samalla tavalla kuin Baltian valtiot tekivät, koska ennen pitkää Neuvostoliitto joka tapauksessa tuli valtaamaan Suomen. ——— »Me emme enää saa laulaa tavallisia järjestölauluja, vaan meidän on laulettava neuvostoliittolaisia lauluja», sanoi seuran puheenjohtaja. Seu­ran lauluryhmät harjoittelivatkin »Vapaa Venäjä» yms. lauluja.

Mielenosoituksissa, joita kokousten yhteydessä toimeenpantiin, huu­dettiin poliisin ilmoitusten mukaan: »Alas hallitus», »Eläköön Neuvosto­-Suomi», »Eläköön vallankumous», »Parin viikon perästä näytämme mihin pystymme», »Parin viikon kuluttua tulee Helsinkiin tuhannen kilon pommeja», »Syksyllä on toinen meininki Suomessa», »Kosto on verinen», »Poliisi ei uskalla käydä käsiksi meihin, koska Neuvostoliitto on taka­namme». Mielenosoituksissa käytiin poliisiin käsiksi. Eräässä tilaisuu­dessa Turussa loukkaantuneista 23:sta oli 11 poliisia.

Muuan seuran kommunistinen järjestysmies levitti, edelleen valtiollisen poliisin raportin mukaan, elokuun alussa 1940 seuraavanlaista tietoa: Luultavasti jo kahden viikon kuluttua Neuvostoliitto valtaa Suomen tärkeimmät kohdat. Se tapahtuu siten, että Neuvostoliitto ilmoittaa olevansa pakotettu sabotaašin pelosta turvaamaan kauttakulun, jolloin tärkeät rautatiesolmukohdat miehitetään. »Joka tapauksessa tulee useita junia Neuvostoliitosta, jotka ovat miehistöä täynnä. Tällöin tiedetään minuutin tarkkuudella, millä seudulla junat milläkin aikamäärällä ovat. Samanaikaisesti puuttuvat laskuvarjojoukot suurin joukoin asioiden kul­kuun sekä samoin muut lentomuodostelmat ja laivasto ainakin osittain. Saattaa olla niinkin, että desantit tulevat ensin. Joka tapauksessa kaikki tulee tapahtumaan yllätyksellisesti. Voi melkein sanoa, että moni paik­kakunta on miehitetty silloin kuin ihmiset heräävät. Monet heräävät lentokonemoottorien valtaviin ääniin; se on vapauden ääni. Nyt on myöskin suurin piirtein varmuus siitä, etteivät lahtarit ja niiden kätyrit pääse maasta karkuun.»

Seuran toiminta herätti epäluuloja ja pelkoa sekä vastavaikutusta kansassa. Sosiaalidemokraattinen puolue ryhtyi tarmokkaasti vastusta­maan tätä liikettä. Se saavutti kyllä lyhyessä ajassa huomattavaa kan­natusta, mutta sittenkään sen kannattajajoukko ei ollut varsin suuri: Seuralaisten oman ilmoituksen mukaan jäsenluku nousi korkeimmillaan noin 40 000:een.

Moskova otti seuran erityisesti suojaansa. Pravdassa ja Izvestijassa oli jatkuvasti, toisin ajoin päivittäin, väritettyjä, vieläpä toisinaan aivan vääriäkin Tassin uutisia mielenosoituksista ja meteleistä, joita seuran toimeenpanemien tilaisuuksien yhteydessä Suomessa esiintyi. Kun Neu­vostoliiton lehdissä ei julkaistu mitään virallisesti sensuroimatonta, oli tämä paha merkki. Vielä pahempi oli, että itse Kreml asettui seuran ja sen toiminnan taakse. Molotov otti asian kanssani ensi kerran pu­heeksi heinäkuussa.

Päiväkirjastani 24. 7. 1940:

»Sitten kun Ahvenanmaan asia oli käsitelty, sanoi Molotov, että hä­nellä on vielä yksi asia, josta haluaa puhua kanssani.

»Molotov lausui, että Suomessa on perustettu yhdistys, joka työsken­telee Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden lujittamiseksi. Se on saavuttanut Suomessa suurta kannatusta, erittäinkin työväen kes­kuudessa. Mutta Suomen hallituksen jäsenet vastustavat ja vainoavat tätä yhdistystä. Erityisesti ministeri Tanner on sen vastustaja. Molotov luki sitten tämänpäiväisestä Izvestijasta Tassin tiedotuksen Helsingistä, mikä myös oli Pravdassa. Tämä hallituksen jäsenten, niiden joukossa erittäinkin hra Tannerin toiminta menee aivan päinvastaiseen suuntaan kuin on tarkoituksena Neuvostoliiton ja Suomen nykyisellä politiikalla, jona pitäisi olla ystävällisten ja hyvien suhteiden aikaansaaminen Neu­vostoliiton ja Suomen välille. Sitä vastoin mainittu yhdistys toimii juuri tämän päämäärän saavuttamiseksi. Molotov ei ymmärtänyt tällaista Suomen hallituksen jäsenten ja erityisesti hra Tannerin menettelyä.

»Molotov jatkoi, että Tanner jo viime syksynä teki tyhjäksi sopimuk­seen pääsemisen Neuvostoliiton ja Suomen välillä, ja lisäsi: ’Jos oli­simme saaneet Teidän kanssanne neuvotella, olisimme luultavasti pääs­seet sopimukseen, joka olisi ollut Suomelle paljon edullisempi kuin rau­hansopimus’.»

Minä: Vakuutan, että Suomen hallitus ja kaikki sen jäsenet pyrkivät siihen, että Suomen ja Neuvostoliiton välit saataisiin mahdollisimman hyviksi ja ystävällisiksi.

Mitä erityisesti tulee hra Tanneriin, niin Te erehdytte häneen nähden. Viime syksynä Tanner pyrki sovintoon ja sopimukseen maidemme välillä samalla tavalla kuin minä, niin kuin jo rauhanneuvotteluissa viime maa­liskuussa mainitsin. Kun lähdimme täältä Tannerin kanssa syksyn neu­vottelujen jälkeen, olimme kumpikin siinä käsityksessä ja uskossa, että palaamme pian takaisin tuoden mukanamme uusia ehdotuksia ja myön­nytyksiä.

Molotov: Neuvottelut kestivät syksyllä niin kauan, että teidän olisi pitänyt ymmärtää, että ne olivat lopussa.

Minä: Uudistan, mitä myös jo viime maaliskuussa sanoin, että toisen kansan mentaliteetin ymmärtäminen on vaikeaa.

Molotov: No, annetaan entisten asiain olla. Mutta tosiasia on, että Tanner nyt vastustaa Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyden seuran toi­mintaa. Minkä tähden hän niin tekee? Tämä seura pyrkii samaan tar­koitukseen, mihin maidemme välisessä politiikassa pyritään. Tanner ei tahdo hyviä suhteita Neuvostoliiton ja Suomen välille.

Neuvostoliiton asia ei tietystikään ole määrätä, kuka on Suomen halli­tuksessa. Se on tietenkin teidän oma asianne. Mutta Neuvostoliitto määrää, kenen kanssa se mieluummin tahtoo olla kosketuksessa ja yh­teistyössä. Niin kauan kuin hra Tanner on Suomen hallituksessa, vieläpä niin tärkeällä paikalla kuin kansanhuoltoministerinä, eivät mielestäni Neuvostoliiton ja Suomen välit tule hyviksi eivätkä parane, ja tuskin tulee maidemme välisestä kaupastakaan tuloksia. — Ettekö voi tulla toimeen ilman Tanneria?

Minä: Mitä Tannerin oloon hallituksen jäsenenä tulee, ei ole minun asiani nimittää hallituksen jäseniä eikä niitä erottaa.

Molotov: Ymmärrän kyllä, että Teidän on epämukavaa keskustella tästä asiasta.

Minä: Mutta mitä tulee Tannerin kantaan kun ovat kyseessä Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet, voin vakuuttaa Teille, että hän mitä lämpimimmin ja vakavimmin kannattaa hyvien suhteiden aikaansaa­mista ja ylläpitämistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja pyrkii niihin. Sitä ei Teidän pidä vähimmässäkään määrässä epäillä. Tunnen Tan­nerin hyvin, sillä meidän ystävyytemme on 40 vuotta vanha.

Molotov: Minkä tähden hän sitten vastustaa uuden seuran toimintaa ja koettaa sitä estää ja vainota?

Minä: En tunne tarkemmin tätä uutta seuraa, kun en ole ehtinyt käydä Helsingissä.

Molotov: Miksi ette ole käynyt Helsingissä?

Minä: Meillä on ollut niin paljon asioita teidän kanssanne; miltei joka päivä olen saanut käydä niitä toimittamassa.

Molotov: Lähtekää nyt Helsinkiin, sillä tällaisia asioita ei voi esittää muuten kuin henkilökohtaisesti.

Minä: Olen kyllä muutenkin aikonut käydä Helsingissä. Sitten kun rautatieyhdysliikennettä koskevat neuvottelut on saatu loppuun, aion lähteä. — (Leikillisesti:) Hammaslääkärinikin on ilmoittanut minulle että ellen pian tule, putoavat hampaat suustani.

Molotov (leikillisesti): Kun hammaslääkärinne on antanut tällaisen käskyn, on Teillä kaikki syy lähteä ensi tilassa.

»Keskustelu, jossa ei ollut muita läsnä — ei Molotovin sihteerikään, kuten tavallisesti — päättyi tähän. Molotov oli koko ajan hyvin ystä­vällinen ja näytti olevan hyvällä tuulella.»

Molotovin mainitsemassa Tassin uutisessa kerrottiin »Ystävyyden ja rauhan seuran» jäsenluvun tavattomasta lisääntymisestä, mihin syynä oli, että seuran tarkoitus, lujien ja ystävällisten suhteiden luominen Neu­vostoliittoon, sai vilkasta kannatusta kansan kaikissa kerroksissa, eri­tyisesti työväen keskuudessa, ja toiseksi se, että sosiaalidemokraattises­sa työväestössä esiintyi suurta tyytymättömyyttä »sosiaalidemokraatti­sen puolueen johtajien vararikkoon päättyneeseen politiikkaan. — Käyt­täen hyväkseen hallituksen kannatusta ja tuntien syvää vihaa Neuvosto­liittoa kohtaan sosiaalidemokraattisen puolueen taantumuksellinen siipi on viime päivinä käynyt raivokasta taistelua ’Ystävyyden ja rauhan seuraa’ vastaan kutsuen sen johtajia kuiskuttelijoiksi ja työväenluo­kan pettureiksi.»

Kuten Molotovin sanoista käy ilmi, oli erityisesti ministeri Tanner Kremlin tyytymättömyyden kohteena. Eräs suurlähettiläs sanoi Krem­lin herrojen pitävän Tanneria »mieskohtaisena vihamiehenään». Ajattelin paljon tämän vihamielisyyden syytä. Luultavasti tuo viha johtui useam­mastakin syystä. Sosiaalidemokraatit, menševikit, olivat aina olleet bol­ševikkien vihollisia, miltei pahempia kuin »kapitalistit». Tanner sosiaali­demokraattien johtajana toimi tarmokkaasti »Ystävyyden seuran» toi­mintaa vastaan, joka hänen mielestään heikensi kansan yksimielisyyttä, niin kuin hän aikaisemmin oli vastustanut kommunisteja, joskaan ei ollut kannattanut poikkeuslakeja heihin nähden. Olojen tuntematto­muuteen      perustui Kremlin pyrkimys saada Tanner pois hallituk­sesta. Kreml nähtävästi luuli Tannerin olleen ratkaisevana tekijänä hallituksen toimissa seuraa vastaan. Se oli liioiteltu luulo. Eikä Tan­nerin olo hallituksen ulkopuolella riistänyt häneltä mahdollisuutta so­siaalidemokraattisen puolueen johdossa vaikuttaa tehokkaasti asiassa.

Molotov otti seuran asian ennen lähtöäni Helsinkiin uudestaan puheeksi.

Päiväkirjastani 3. 8. 1940:

»Sitten kun olimme lopettaneet keskustelun kauttakulkua Hankoon ja Ahvenanmaata koskevista asioista, otti Molotov taas esille ’Suomen­—Neuvostoliiton ystävyysseuran vainoamisen’, josta viime päivinä on ollut Tassin uutisia Pravdassa ja Izvestijassa.

Minä sanoin, että kun en vielä ole käynyt Helsingissä, en tiedä siitä paljon enempää kuin viime kerralla asiasta keskustellessamme. Pyysin kuitenkin, että Molotov ei identifioisi tämän seuran toimintaa ja hyviin naapuruussuhteisiin pyrkimistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hy­viä suhteita Neuvostoliittoon tahtoo koko Suomen kansa ja hallitus. Todistuksena siitä on, että asiat ovat sujuneet, ja yhtenä todistuksena on jälleen Hangon kauttakulkusopimus, josta asiasta ei mainita mitään rauhansopimuksessa, mutta johon me olemme suostuneet ja tehneet suuria myönnytyksiä järjestääksemme asian Neuvostoliiton toivomus­ten mukaan.

Molotov myönsi, että kauttakulusta Hankoon ei mainita mitään rau­ hansopimuksessa, mutta lisäsi, että siitä ei ole meille mitään haittaa eikä meillä siis ole mitään syytä olla siihen suostumatta.

Minä: Ei ole miellyttävää, että teidän sotaväkenne kulkee edestakaisin meidän alueemme kautta. Mutta kun olemme suostuneet siihen, osoittaa se juuri, että tahdomme hyviä suhteita teidän kanssanne ja että emme pelkää teillä olevan pahoja aikomuksia meitä vastaan.

Molotov: Mutta Hangon ympäristöä te kovasti varustatte. Me emme ole tahtoneet Hankoa teitä vastaan, vaan muita mahdollisuuksia varten.

Minä: En tunne tarkemmin tätä asiaa, mutta itsenäisen valtakunnan velvollisuus on pitää huolta puolustuksestaan. Toistaiseksi ainakin maailma on sellainen, että tämä on välttämätöntä. Omasta puolestani kyllä toivoisin, että maailma niin viisastuisi, että sotajoukkoja ja sota­varustuksia ei tarvittaisi, mutta nyt ei vielä asia ole niin.

Molotov: Tulee varmasti se aika, jolloin sotajoukkoja ja sotalaitoksia ei tarvita. Ihmiskunta tulee kyllä niin viisaaksi.

Minä: Tassin uutiset Helsingistä ovat epätarkkoja. Esim. joku päivä sitten Tass ilmoitti, että kaikki ’Ystävyyden seuran’ jäsenet oli vangittu. Todellisuudessa oli vain 8 pidätetty kuulusteluja varten.

Molotov: Mutta on siis kuitenkin pidätetty. Se on siis totta.

Minä: Meidän on noudatettava lakejamme. Tekin sanotte aina, että teidän on suomalaisten viattomiin rajan ylittämisiin nähden noudatet­tava lakianne. — Edelleen: ’Ystävyyden seuran’ toiminnan yhteydessä esiintyy epäilyttäviä ilmiöitä. Eräässä seuran toimeenpanemassa tilai­suudessa on huudettu: ’Tulee vielä pommituksia.’ Suomen kansa rupeaa ajattelemaan, että ’Ystävyyden seura’ ei halua ystävyyttä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, vaan jotakin muuta, aivan toista.

Molotov näytti hämmästyneeltä ja vastasi, että sellaista ovat vain provokaattorit voineet huutaa.

Minä: Jatkamme keskustelua, kun olen palannut Helsingistä.

Molotov: Niin kauan kuin Tanner on hallituksessa, ei tule mitään hyvien suhteiden aikaansaamisesta maidemme välillä. Hän vastustaa sitä.

Minä: Tästä asiasta olen Teille jo monta kertaa puhunut.

Molotov: Tämä kysymys on tietysti teidän oma sisäinen asianne.

Minä: Tietysti se on meidän oma asiamme.

Molotov: Olen puhunut Teille avoimesti ja henkilökohtaisesti, kun olemme vanhoja tuttuja.

Minä: Ymmärrän.

Molotov (hyvästellessäni): Onnea matkalle!

Minä: Paljon kiitoksia. (Hetken perästä leikillisesti:) Saanko viedä Teiltä terveiset Herra Tannerille?

Molotov (myös leikillisesti): Tannerille, ei ei!»

Asia tuli yhä vakavammaksi sen johdosta, että Molotov korkeimman neuvoston kokouksessa elokuun 1 pnä 1940 hallituksen puolesta pitä­mässään ulkopoliittisessa puheessa, todettuaan Moskovan rauhansopi­musta pantavan täytäntöön »suurin piirtein tyydyttävästi» ja mainit­tuaan mm. kauppasopimuksen solmiamisesta ja Ahvenanmaan saarien varustamattomuudesta päästyn sopimukseen, lisäsi:

»Kysymyksen ollessa Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden vastaisesta kehityksestä molemmille maille hyvään suuntaan on todet­tava, että tämä riippuu pääasiallisesti Suomesta. On ymmärrettävää, että elleivät Suomen hallitsevien piirien eräät ainekset lopeta sortotoi­menpiteitään niitä kansankerroksia vastaan, jotka pyrkivät lujittamaan hyviä naapurisuhteita Neuvostoliiton kanssa, voi tästä koitua vahinkoa Neuvostoliiton ja Suomen välisille suhteille.»

Tällainen Neuvostoliiton hallituksen korkeimman neuvoston, so. val­takunnan parlamentin istunnossa antama lausunto, jossa se selvästi asettui »Ystävyyden seuran» toiminnan taakse, oli vakava.

Samaan aikaan käytiin venäläisissä lehdissä suoranaista sotaretkeä Suomea vastaan, ei tosin pääkirjoituksissa, vaan miltei päivittäisissä varsinkin virallisen venäläisen sähkösanomatoimiston Tassin Helsingin­ uutisissa. Ne koskivat useimmiten »Ystävyyden seuran vainoamista», mutta myös Suomessa vallitsevia sekä talvisotamme että paraikaa rie­huvan suursodan johdosta erinäisissä suhteissa tosin puutteellisia oloja ja »Suomen kansan kärsimyksiä». Uutiset oli laadittu Suomelle viha­mieliseen henkeen ja niihin oli koottu, mitä epäedullista voitiin esittää. Tästä asiasta keskusteltiin vilkkaasti Moskovan diplomaattipiireissä, ja yleinen käsitys oli, että tässä oli kysymys suunnitelmallisesta toimin­nasta Suomea vastaan. Hienotunteisuudesta diplomaatit eivät minulle aina suoraan ilmituoneet ajatuksiaan, mutta läheisin diplomaattiystä­väni, Ruotsin lähettiläs Assarsson piti minut jatkuvasti asioista tietoi­sena. Jo kesäkuussa, Neuvostoliiton miehittäessä Baltian maat, alkoivat puheet Suomen kohtalosta ja Venäjän aikomuksista, mutta heinä- ja elokuussa ne saavuttivat huippunsa. Diplomaateilla ei ollut pahoja ajatuksia, päinvastoin Suomea kohtaan tunnettiin lämmintä myötätuntoa. Mutta diplomaattien asiana on koettaa hankkia tietoja ja ilmoittaa ne ulkoministeriöilleen, eikä liene autettavissa, että heidän raporttinsa si­sältävät juorujakin.

Tähän aikaan alkoi myös maailman sanomalehdissä esiintyä Suomea koskevia ikäviä huhuja. Jo kesäkuussa, Baltian miehittämisen päivinä, kierteli ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä häly­tysuutisia Suomea välittömästi uhkaavasta vaarasta, vieläpä kerrottiin Neuvostoliiton jo hyökänneen Suomeen. Heinäkuussa tällaiset uutiset saivat uutta vauhtia: muutamassa Tukholmasta lähetetyssä United Pressin tiedotuksessa ilmoitettiin Neuvostoliiton esittäneen uhkavaati­muksen Suomen armeijan aseistariisumisesta. Eräissä suurissa maailmanlehdissä, Amerikkaa myöten, samoin kuin radiolähetyksissä selitet­tiin näitä uutisia Suomelle hyvin synkkään henkeen. Kautta maailman levisi, vieläpä virallisiin piireihin, toivoton käsitys Suomen tulevaisuu­desta. Suomelle suosiollinen, Venäjän oloja ehkä parhaiten tunteva Saksan suurlähettiläs, kreivi von der Schulenburg, jonka luona olin elokuun alussa ja joka juuri samana päivänä kertoi saaneensa hallituk­seltaan kysymyksen, mitä Pravdan ja Izvestijan Suomea vastaan koh­distetut hyökkäykset merkitsivät, lausui olevansa tästä lehtien kirjoittelusta hämmästynyt ja huolestunut, eikä voinut sanoa mitä se tar­koitti. — »Täällä on niin vaikea saada selvää venäläisten tarkoituksista», hän sanoi.

Lähetin heinäkuun 15 pnä 1940 seuraavan sähkeen Helsinkiin:

»Tänään taas Pravdassa uutinen ’Työläisten raskas tila Suomessa’. Perustuu osaksi minulle tuntemattomaan ruotsalaiseen lähteeseen, osaksi Suomen Sosialidemokraatin kirjoitukseen. Ulkomaiset diplomaatit pa­nevat huolestuneina tällaisiin viime aikoina tavan takaa esiintyneisiin Suomea koskeviin uutisiin painoa pitäen niitä mahdollisina valmiste­luina joillekin toimenpiteille, koska täällä ei heidän tietämänsä mukaan lehdissä julkaista mitään ilman tarkoitusta. Vaikka itse puolestani en olisi niin pessimisti, en voi salata huolestumistani, mikä on sitä suurempi, koska käsitykseni mukaan parhaalla tahdollakaan emme kykene selvittämään onnettoman sotamme seurauksia siten, ettei huomattavaa tyytymättömyyttä jää jäljelle, mikä voi luoda edellytyksiä ulkoa tule­ville vaikutuksille. Positiiviseksi toimenpiteeksi ehdottaisin, että sano­malehtikirjoittelua ja sen perustuksena olevaa tyytymättömyyttä koe­tettaisiin vaimentaa, mikäli mahdollista.»

Minulle, joka tapausten keskuksessa välittömästi seurasin asioita, kaikki tämä tietenkin oli raskasta. Suurvaltojen politiikasta ei minulla ollut harhakuvitelmia. Viimeaikaisten tapausten valossa niitä ei voi­nut olla Neuvosto-Venäjäänkään nähden. Apua ei meillä ollut miltään taholta saatavissa. Mutta missä oli talvisodan aikainen yksimielisyys? Kirjeessä ulkoministerille heinäkuun 22 p:ltä 1940 lausuin: »Olen kuul­lut, että siellä kotimaassa tyytymättömyys on kasvamassa ja että onnettoman sodan synnyttämä sielullinen masennustila tulee yhä raskaam­maksi. En tiedä, miten asia on, mutta olen tätä pelännyt ja siihen säh­keessäni 15. 7. viittasin. Sanoin pelkääväni, että ’parhaalla tahdolla­kaan emme kykene selvittämään onnettoman sotamme seurauksia siten, ettei huomattavaa tyytymättömyyttä jää jäljelle, mikä voi luoda edellytyksiä ulkoa tuleville vaikutuksille’. Baltian maiden kohtalo ja tapa, jolla Viron, Latvian ja Liettuan sovjettivaltioiksi muuttaminen ja niiden alistaminen Venäjän sovjettivaltakuntaan on tapahtunut, on saattanut minut yötä päivää ajattelemaan tätä vakavaa asiaa. Kysy­mys on, miten me voimme tyytymättömyyden vaimentaa ja päästä lähiajat ja lähivuodet läpi. Varsinkin ensi talvi minua pelottaa. Miltei joka päivä on täällä lehdissä tietoja Suomen vaikeasta tilasta. Tänään on jälleen Pravdassa uutinen: ’Elintarvikevaikeudet Suomessa.’ ——— Poliittinen asemamme on muuttunut siinäkin suhteessa, että niin suvereeninen valtio kuin olemmekin, meillä tuskin on mahdollisuutta käyttää kommunisteja vastaan radikaalisia lakipykäliä, jos kommunis­tinen liike saavuttaisi laajempia mittasuhteita. Meidän täytyy turvautua pääasiallisesti yleiseen kansalaistoimintaan ja muihin kuin rankaisu- ja pakkotoimenpiteisiin. Mutta mitä voidaan tehdä, jotta tietoisuus ja valmius uhrauksiin ja toimintaan saataisiin selväksi kaikissa niissä piireissä, jotka voivat jotakin tehdä yhteiskunnan koossapitämiseksi ja sen vapaaehtoisen vastustuskyvyn vahvistamiseksi, sitä en osaa täältä sanoa, mutta tämä asia on nähdäkseni lähimpinä aikoina meille perus­kysymys. Vaara on, että Baltian maiden jälkeen huomio täältä päin kohdistetaan meihin, ja silloin kaikki riippuu kansamme sisäisestä lu­juudesta.»

Elokuun alussa ilmoittaessani jälleen Pravdan kertovan »Ystävyyden seuran» selkkauksista Helsingissä, Tampereella ja muissa kaupungeissa sähkötin: »Olen hyvin huolissani näistä tapauksista, varsinkin ottaen huomioon Molotovin eilisen puheen. Mielestäni liike olisi voitettava ja neutralisoitava henkisillä voimilla, jotka olisi viivyttelemättä organi­soitava.» — Elokuun 6 pnä, tiedottaessani jälleen Pravdan uutisista, joista toisessa kerrottiin »Ystävyyden seuran vainoamisesta» ja toisessa, että eräs seuran jäsen oli murhattu, lisäsin: »Jos tämä on totta, on se ylen ikävää ja vaarallista. ——— Epäilen toistuvien uutisten julkaise­misen takana olevan pahoja aikeita meitä vastaan. Uudistan, että mei­dän ainoa puolustuksemme on tukahduttaa epäilyttävät virtaukset hen­kisillä voimilla.» Elokuun 9 pnä saatoin ilmoittaa, että sinä päivänä pitkästä aikaa ei lehdissä ollut Tassin tietoja Suomesta, mutta saatuani samana päivänä Helsingistä ilmoituksen Turussa »Ystävyyden seuran» mielenosoituksessa poliisin kanssa sattuneista mellakoista lisäsin: »Asia arveluttava. Jos näin jatkuu, on otettava lukuun väliintulon mahdolli­suus Neuvostoliiton puolelta. Uudistan, mitä sähkeissäni ja kirjeessäni Wittingille 22. 7. 40 lausuin: Liike olisi tukahdutettava henkisin voimin, minkä ei pitäisi olla mahdotonta, jos kysymys on vähäpätöisen pienestä ryhmäkunnasta.»

Meillä oli koko itsenäisyyden aikana monella taholla vallalla käsitys, että Saksa olisi kiinnostunut Suomen itsenäisyydestä. Elokuussa 1939

Saksa oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa useinmainitun ystävyys- ja puolueettomuussopimuksen, ja keväällä ja kesällä 1940 tässä »järkiavioliitossa» ei vielä ollut havaittavissa hajoamisen merkkejä. Kumpikin sopimuskumppani käytti kiireesti sitä hyväkseen ottaakseen itselleen mahdollisimman runsaasti saalista. Mistään Saksan sotilaallisesta tuesta meille ei ollut kysymys, mutta mahdollisesti jonkinlaista diplomaattista, ja moraalista kannatusta toivoimme saavamme siltä Kremlissä, niin pieni kuin sellaisen todellinen merkitys olikin. Talvisodan aikana Saksa oli asettunut jyrkästi puolueettomalle, vieläpä kylmälle kannalle. Liittyikö elokuun sopimukseen salaisia määräyksiä, jotka koskivat Suomea, siitä ei meillä ollut varmaa tietoa. Saksalaiset kyllä vakuuttivat, mikäli ryh­tyivät siitä keskusteluun, ettei sopimuksessa puhuttu mitään Suomesta, mutta eri tahoilta saimme toisenlaisia tietoja. Mm. Moskovassa kuulin venäläisissä piireissä kerrotun, että Suomi oli jätetty Neuvostoliiton intressipiiriin. Miettiessäni näitä asioita sähkötin heinäkuun 15 pnä Hel­sinkiin: »Edelleen olisi jollakin tavalla koetettava saada selville, luovut­tiko Saksa viime elokuun sopimuksessa Suomen Neuvostoliiton vaikutus­piiriin, vai onko se meistä kiinnostunut. Viimeksi mainittua tärkeätä asiaa ei voi täältä saada selville, vaan täytyisi yrittää Berliinissä.» Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 19 pnä 1940, piti valtakunnankansleri Hitler Saksan valtiopäivillä ennen mainitun puheen, jossa saimme vas­tauksen tähän kysymykseen ja josta olen eräitä lauseita edellä lainannut. »Saksalais-venäläiset suhteet ovat lopullisesti vahvistetut», hän lausui. — »Tämän vahvistamisen peruste oli siinä, että Englanti ja Ranska eräi­den pienten valtioiden tukemina lakkaamatta väittivät Saksalla olevan valloitusaikeita alueilla, jotka olivat kaikkien Saksan intressien ulko­puolella. Milloin sanottiin, että Saksa tahtoi miehittää Ukrainan, milloin taas, että se aikoi marssia Suomeen, toisen kerran väitettiin Romanian olevan vaarassa, vieläpä pelättiin Turkin puolesta. Pidin sen vuoksi oikeana ennen kaikkea määrätä molemminpuoliset intressit Venäjän kanssa tehdäkseni ainiaaksi selväksi, mitä Saksa luulee tulevaisuuttansa varten välttämättömäksi intressialueekseen ja mitä toiselta puolen Venäjä pitää olemassaoloaan varten tärkeänä. Tästä molemminpuolisten intressipiirien selvästä rajoittumisesta johtui saksalais-venäläisten suh­teiden uudelleenjärjestely. Kaikki toiveet, että sen täytäntöönpanossa voisi syntyä uusi saksalais-venäläinen jännitys, ovat lapsellisia. Saksa ei ole astunut yhtään askelta, joka olisi vienyt sen intressipiirinsä ulkopuolelle, eikä Venäjä ole astunut sellaista askelta. Englannin toiveet, että se voisi jonkin uuden eurooppalaisen kriisin aikaansaamalla helpottaa omaa asemaansa, ovat, mikäli on kysymyksessä Saksan suhde Venäjään, harhapäätelmä.»

Tämä oli selvää kieltä. Vaikka tapaukset myöhemmin veivät Hitlerin kokonaan toiseen politiikkaan Venäjään nähden, ilmaisi puhe Saksan silloisen kannan. Suomi kuului niihin maihin, »jotka olivat kaikkien Saksan intressien ulkopuolella», niin Hitler sanoi. — Elokuun alussa kuulin eräissä Suomelle suosiollisissa saksalaisissa piireissä lausutun, ettei Saksa voisi auttaa Suomea, vaikka tahtoisikin, koska itse oli »kaulaan asti» kiinni sodassa. Suomen piti sen vuoksi koettaa tulla toimeen Venä­jän kanssa.

Hitlerin valtiopäiväpuhe, vaikka sen sisältö ei ollut aivan odottama­ton, valaisi uudestaan yksinäistä poliittista asemaamme. »Hitlerin puhe 19. 7. oli meidän kannaltamme surkea», kirjoitin 22. 7. ulkoministerille. — »Siinä Hitler antoi vastauksen sähkeessä 15. 7. tekemääni kysymyk­seen, kun hän — puhuessaan Saksan—Neuvostoliiton suhteesta — il­moitti, että Suomi kuuluu niihin maihin, joihin Saksalla ei ole mitään intressiä.»

Elokuun 10 pnä 1940 lähdin vaimoni kanssa jo aikoja sitten suunnit­telemalleni matkalle Helsinkiin. Tukholmassa, jossa tapasin mm. lähet­tiläämme Wasastjernan ja jossa kiinnostuneina seurattiin kaikkea mei­dän maatamme koskevaa, oli Suomen kohtalosta syvä huolestuminen, vieläpä toivottomuus, vallalla. Kun seuraavana päivänä, saavuttuamme Helsinkiin, ajoimme Malmin lentokentältä kaupunkiin, tuli vastaamme kommunistinen kulkue, ehkä noin parituhatta henkeä, jotka saattoivat Malmin hautausmaalle »Ystävyyden seuran» mielenosoituksessa ammut­tua kommunistia — ampuja oli amerikansuomalainen.

Helsingissä päivät kuluivat yhtämittaisiin neuvotteluihin hallituksen jäsenten ja sotamarsalkka Mannerheimin kanssa. Siellä oltiin myös hyvin huolestuneita poliittisesta asemasta; Mannerheim ei suinkaan vähimmin huolissaan. Oli saatu huonoja tietoja, mm. sellaisia, jotka viittasivat siihen, että venäläisiä joukkoja kuljetettiin Suomeen päin. Esitin käsi­tyksenäni aseman viime aikana meidän kannaltamme huonontuneen. Baltian maiden sekä Bessarabian, Valko-Venäjän ja Länsi-Ukrainan Neuvosto-Venäjään liittämisen samoin kuin Suomen sodan johdosta oli Venäjällä mahtavuuden ja voiman tunto kasvanut. Imperialistinen henki oli leviämässä myös Venäjän kansaan. Oli puhuttu Venäjän enti­sistä rajoista, kuten mm. osoittivat Moskovan kansanpuistossa pidetyt esitelmät, joissa esitetty nähtävästi oli ollut säkissä, ennen kuin tuli pussiin. Sotamme Neuvosto-Venäjän kanssa oli myrkyttänyt ilmapiirin Neuvosto-Venäjän johtomiesten ympärillä. Meillä luultiin monella ta­holla sotamme herättäneen Kremlissä varoittavaa kunnioitusta meitä kohtaan. Arvatenkin venäläiset itsekseen myönsivät meidän taistelleen hyvin, mutta tuo »respekti» ei teoissa ilmaantunut. Meillä oli vihamiehiä Kremlissä. Kerrottiin Politbyroossa kahden vaikutusvaltaisen jäsenen samoin kuin Neuvosto-Venäjän sotilaiden vastustaneen rauhan teke­mistä, jonka Stalin kuului ajaneen läpi. Baltian maiden Venäjään liittä­misen jälkeen Neuvostoliitto oli tullut meitä lähemmäksi. Epäilemättä Kremlissä mielihyvin nähtäisiin, että asia menisi meillä samalla tavalla kuin Baltiassa, ja arvatenkin ainakin jotkut Moskovassa luulivat niin käyvän. Oli pelättävissä, että Neuvostoliitto Baltian tapausten jälkeen kääntäisi huomionsa meihin. Pravdan ja Izvestijan viimeaikainen kir­joittelu meitä vastaan oli huono merkki. Miltei joka päivä niissä oli Tassin ikäviä uutisia, varsinkin »Ystävyyden seurasta». Paha oli Moloto­vin elokuun 1 pnä 1940 korkeimman neuvoston kokouksessa pitämään puheeseen sisältynyt uhkaus. Molotov oli ottanut »Ystävyyden seuran» asian viime aikana minun kanssani kahdesti puheeksi. Kaikki tämä ennusti huonoa. Jotakin oli sen takana. Meidän oli tultava toimeen Neu­vostoliiton kanssa. Ainakin sillä hetkellä Neuvostoliitto, jonka huomio oli kääntynyt etelään, nähtävästi tahtoi välttää uutta sotaa Suomen kanssa, vaikka tiesikin, että Suomi vielä vähemmän kuin edellisenä tal­vena kykenisi vastarintaan. Mutta sota vaatisi joka tapauksessa pane­maan liikkeelle sotakoneiston. Sitä Neuvostoliitto tahtoi ainakin sillä hetkellä välttää. Sen tähden kenties voisimme tulla toimeen sen kanssa, jos koettaisimme järjestää asiat.

Eri tahoilta olin kuullut, että Neuvostoliiton korkeille herroille ei ollut mieluista, että heidän hengenheimolaisiaan Suomessa pidettiin ikään kuin paria-luokkana, poikkeusasemassa. Moskovassa oli Suomelle ystävällisissä diplomaattipiireissä minulle lausuttu pelko, että tämä voisi neuvostovaltiaille muodostua kunnia-asiaksi, mikä olisi vaarallista. Valtiovallan toimenpiteet »Ystävyyden seuraan» nähden olisi rajoitet­tava siihen, että vain, jos seura tekisi itsensä syypääksi laittomuuksiin, se oli vedettävä edesvastaukseen. — Tähän suuntaan esitin ajatuksiani neuvotteluissa Helsingissä.

Kysymys seuran rekisteröimisestä oli juuri siihen aikaan esillä. Seuralle oli ilmoitettu, että rekisteröiminen suoritettaisiin, jos sääntöihin tehtäi­siin se lisäys, että jäsenten tuli olla hyvämaineisia ja täysi-ikäisiä. Hyvä­maineisuuden vaatimus oli mielestäni hyväksyttävä. Mitä tuli täysi­-ikäisyyteen, olisi siinä suhteessa seuralle asetettava samat vaatimuk­set kuin muille poliittisille yhdistyksille. Siten seura ei voisi valittaa sitä kohdeltavan eri tavalla kuin muita yhdistyksiä. Korostin, että seuran pitäisi saada toimia samoilla ehdoilla kuin muut seurat. Propagandalla olisi sen vaikutus neutralisoitava. — Seuran johtajat kieltäytyivät kui­tenkin tekemästä muutoksia sääntöihinsä, ja rekisteröiminen sen joh­dosta evättiin.

Selostin myös Tannerille, mitä Molotov oli keskusteluissa kanssani hänestä lausunut. Tanner, josta Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs oli puhunut ulkoministerille, sanoi jo aikaisemmin päättäneensä erota hal­lituksesta, minkä päätöksen hän nyt pani toimeen. Tanner oli yhtä mieltä kanssani siitä, että »Ystävyyden seuran» toimintaa olisi vastustettava »henkisillä aseilla», mutta katsoi myös poliisin toimenpiteiden olevan välttämättömiä.

Helsingissä ollessani kävin Neuvostoliiton lähettilään Zotovin luona, jonka kanssa minulla oli parin tunnin keskustelu. Vakuutin, että Suo­messa yleisesti pyrittiin suhteiden parantamiseen Suomen ja Neuvosto­liiton välillä, ja nyt oli asia johdettava siten, että päästäisiin tuloksiin. Molotov oli minulle monta kertaa vakuuttanut, että rauhansopimuksessa oli kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset kysymykset ratkaistu sekä että Neuvostoliitto ei tahtonut sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Kun näistä periaatteista pidettäisiin kiinni, niin voisimme saada suhteet hy­viksi.

Zotov myönsi tämän kannan oikeaksi, mutta käänsi puheen »Ystä­vyyden seuraan» katsoen epäloogilliseksi, että seuran toiminta tahdottiin estää, vaikka sanottiin haluttavan hyviä välejä Neuvostoliiton kanssa. Hän sanoi Rydin lausuneen, ettei hallitus sallinut kommunismia, pelkäsi »kommunistista tartuntaa» ja että seuran toiminta pilaisi hyvät välit. Sen tähden se oli lopetettava. Suomessa ei tahdottu Baltian mai­den kohtaloa. Tämän johdosta Zotov lausui, ettei seura ajanut kommunismia, vaan ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa. Erittäinkin demokraattisessa maassa pitäisi sen olla sallittua. Neuvostoliitto ei tahtonut kiihotuksen avulla tyrkyttää järjestelmäänsä Suomeen, jos Suomen kansa ei sitä halunnut. Seuran tarkoitus olikin sivistyksellinen läheneminen ja tutustuminen. Sen kokoukset olivat sujuneet hyvin, niissä oli ollut poliisi läsnä, mutta kadulla oli esiintynyt provokaattoreita. Jos seuran olisi annettu pitää kokouksiansa, niin ei olisi suuriakaan ikävyyksiä syntynyt. Neuvostoliitossa nähtiin mielihyvin tällaisten »ystävyyden seurojen» syntyminen eikä ymmärretty niiden toiminnan estämistä. Seura oli hyvin suosittu Neuvostoliitossa. Hallituksen asettamaa pro­fessori Hämäläisen komiteaa tervehdittiin Neuvosto-Venäjän puolelta suosiollisesti. Lähettiläs toivoi tämän komitean suhtautuvan myötämielisesti seuraan. Komitean toiminnan tulos riippui juuri siitä, mille kannalle se asettuisi »Ystävyyden seuraan».

Tähän vastasin, että jos »Ystävyyden seura» vain ajaisi ystävyyttä ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon, ei kellään olisi mitään sitä vastaan, mutta olen kuullut sen kokouksissa räikeästi moitittavan hallitusta, uhattavan pommituksilla, sodalla yms. Tämä vaikutti päinvastaiseen suuntaan kuin tarkoitus oli. Zotov kielsi tämän ja sanoi sen olevan provokaattorien työtä. Vihdoin Zotov kosketteli ministeri Fagerholmin Tukholmassa pitämää puhetta, joka oli ikään kuin vastauksena Molotovin puheeseen eikä ollut oikein sopiva. Fagerholm oli puhunut Troijan puuhevosesta ja viidennestä kolonnasta, joka kyllä muserrettaisiin.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksissa, joissa tein selkoa Moskovassa saamastani käsityksestä sekä keskusteluistani Neuvostolii­ton Helsingin-lähettilään kanssa, neuvoteltiin laajasti poliittisesta ase­masta ynnä eräistä avonaisista kysymyksistä. Päätettiin myös, että pääministeri Ryti ensi tilassa pitäisi radiossa puheen, jossa koskettelisi Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Tässä elokuun 18 pnä pitä­mässään puheessa Ryti lausui avoimesti, että »me suomalaiset olemme realisteja, tunnustamme tosiasiat ja lähdemme olevien olojen pohjalta. Niinpä rauha, niin kova kuin se Suomelle olikin, on — kun se kerran tehtiin —varauksettomasti hyväksytty ja sen pohjalta olemme lähteneet luomaan hyvän naapuruussuhteen kehittämistä.» Mainittuaan useita asioita, jotka rauhan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli jär­jestetty tai olivat järjestelyn alaisina, Ryti lausui kaikkien näiden neu­vottelujen tähdänneen samaan: hyvän naapuruussuhteen kehittämiseen ja esillä olevien kysymysten ratkaisuun neuvottelutietä molempia maita tyydyttävällä tavalla. Hän huomautti taloudellisen kanssakäymisen tehostamisesta, johon solmittu kauppasopimus antoi pohjan, sekä sivis­tyksellisestä vuorovaikutuksesta, jota Suomen puolelta suunnittelemaan oli asetettu erityinen toimikunta. Sen Molotovin puheeseen sisältyvän lausuman johdosta, että molempien maiden välisten suhteiden kehitys riippui Suomen hallituksesta, Ryti viittasi esittämäänsä selvitykseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä esillä olleista kysymyksistä ja huo­mautti, että Suomi oli teoin osoittanut vilpittömästi ja ennakkoluulotto­masti pyrkivänsä mahdollisimman hyvien suhteiden aikaansaamiseen. Hän totesi myös, että me tahdoimme rehellisesti ajaa rauhanpolitiikkaa ja että tämän politiikan takana oli koko Suomen kansa.

Helsingissä ollessani presidentti Kallio pyysi minua jäämään edelleen Moskovaan vielä sen jälkeen kun seuraavan marraskuun lopussa täyt­täisin 70 vuotta. Hän oli minun tietämättä asiasta tehnyt virkaikälain vaatiman päätöksen. Sanoin aikoneeni erota seuraavassa lokakuussa. Myös hallituksen jäsenet pitivät eroani vaikeana sellaisena kriitillisenä aikana. »Näin ollen ei minulla näytä olevan muuta mahdollisuutta kuin jäädä toistaiseksi paikalleni. Tässä toteutuu vanha sana, että kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden», olen merkinnyt päiväkir­jaani.

Saatuani neuvottelut Helsingissä loppuun ja mm. tutustuttuani perin­pohjaisesti ulkoministeriöstä minulle annettuun »Ystävyyden seuraa» koskevaan laajaan viralliseen aineistoon lähdin vaimoni kanssa paluu­matkalle Tukholman kautta, jossa mieliala Suomeen nähden oli edelleen hyvin pessimistinen.

Parin päivän perästä Moskovaan saavuttuani Molotov kutsui minut luokseen Kremliin. Kirjoitin siitä ulkoministerille.

»Kuten sähkeistäni olet nähnyt, kutsui Molotov minut luokseen Krem­liin 22. 8. Hän oli persoonallisesti minulle ystävällinen kuten aina. Mutta vaikutelma keskustelusta ei ollut hyvä. Ennen kaikkea se osoitti, ettei ole luottamuksellista suhdetta Neuvostoliiton ja Suomen välillä, vaan täällä vallitsee suuri epäluulo meitä kohtaan. Miten tämä päättyy, en osaa sanoa.

»Aluksi Molotov kyseli ystävällisesti vointiani ja matkan vaivoja, minkä jälkeen annoin hänelle ehdotuksen Ahvenanmaan asiasta. Hän sanoi juuri sen asian vuoksi halunneensa puhua kanssani. Kävimme artiklat läpi ja Molotov lupasi palata asiaan.

»Sen jälkeen sanoin, että kun nyt olen hänen luonaan, pyydän saada esittää, mitä olen saanut tietää ’Ystävyyden seurasta’, ja pyysin häntä kuuntelemaan minua jonkun hetken. Olin valmistanut lyhyen yhteen­vedon, joka sisälsi seuraavat kohdat:

a) Olin havainnut, että Suomessa on nykyään aivan yleisenä kansan kaikissa piireissä pyrkimys hyviin väleihin Neuvostoliiton kanssa.

b) Helsingissä halutaan saada ’Ystävyyden seuran’ toiminta järjeste­tyksi ja säännölliseksi.

c) Seuran rekisteröinti toimitetaan, sitten kun sen sääntöihin on tehty eräs lisäys, ja sen jälkeen seura saa toimia vapaasti niin kuin muut sa­manlaiset yhdistykset edellyttäen, että se noudattaa lakeja.

d) Jotta Molotov saisi käsityksen, mikä on Suomessa syynä seuran epäsuosioon, pyysin saada esittää eräitä tosiasioita, varsinkin kun olin monesti huomannut Molotovin haluavan konkreettisia faktoja:

Seuran toiminnan yhteydessä on esiintynyt ilmiöitä, jotka ovat vä­hemmän miellyttäviä ja osittain sellaisia, joita ei voida sallia. Seuran kokouksissa moititaan räikeästi hallitusta, ja pääministerille on lähetetty kirje, jonka sisältö on osaksi sellaista, jota ei voi hyväksyä.

e) Yhdistyksen jäsenten joukossa on, myös vastuunalaisilla paikoilla, sopimattomia henkilöitä, vieläpä tavallisia rikollisia. Mainitsin, että seuran varapuheenjohtaja on tuomittu kaksi kertaa varkaudesta ja ker­ran pahoinpitelystä. Edelleen mainitsin, että lukemistani asiapapereista olin havainnut, että mm. kaksi jäsentä oli niin ikään tuomittu varkau­desta, petoksesta ja varastetun tavaran salaamisesta.

Tässä kohdassa Molotov sanoi: ’Tämä ei ole tutkinto’. Vastasin, että ’Ei suinkaan’, vaan halusin hänelle, Molotoville, antaa ainoastaan todel­lisen kuvan olosuhteista, jotta hän voisi asiaa arvostella, ja pyysin vielä hetken minua kuuntelemaan.

f) Jatkoin: Seura rikkoo toiminnallaan järjestystä, ja mm. olen viral­lisista asiapapereista nähnyt, että mielenosoituksissa on huudettu: ’Alas hallitus!’ (’Tämä on viattominta heidän huudoissaan’, lausuin puolileikillisesti katsahtaen Molotoviin. Hän naurahti. Tämä vanha val­lankumouksellinen oli kyllä itse ollut mukana huutamassa alas ja kaata­massa hallitusta.) Edelleen: ’Kahden viikon perästä näytämme, mihin pystymme’. ’Kahden viikon perästä tulee Helsinkiin 1 000 kilon pom­meja’ (lisäsin: ’Tämä on jo sangen vakavaa’), ’Syksyllä tulee toinen järjestys Suomeen’, ’Kosto tulee olemaan verinen’ jne. Edelleen he 29. 7. huusivat: ’Poliisi ei uskalla tehdä meille mitään, sillä meidän takanamme on Neuvostoliitto’. Seuran varapuheenjohtaja kiihotti mielenosoittajia poliisia vastaan. Mainitsin, että Turussa 7. 8. loukkaantui mielenosoi­tuksissa 23 henkeä, joista 11, eli lähes puolet, oli poliiseja.

g) Vielä on seuran toiminnan yhteydessä esiintynyt provokatorista toimintaa. Seuran toimintaan liittyy yleisenä piirteenä väite, että halli­tus tahtoo johtaa Suomen uuteen sotaan, mikä on perinpohjainen valhe. Levitetään kaikenlaisia huhuja mm. seuraavaan tapaan: Neuvostoliitto tulee pian valtaamaan tärkeät rautateiden osat ja solmukohdat Suo­messa, kuten Kouvolan, Kotkan, Riihimäen, Tampereen, Vaasan, Turun, Helsingin. Tulee monta sovjetin junaa täynnä sotaväkeä ja samaan aikaan laskuvarjojoukkoja, lentokoneita, vieläpä laivasto. Puhutaan siitä, että Neuvostoliitto pian valloittaa Suomen. Lisäsin lopuksi: Aja­telkaa, minkä vaikutuksen tällaiset puheet ja huhut tekevät Suomen kansaan.

»Katsoin parhaaksi esittää kaiken yhdellä kertaa, kun Molotov, jos­kaan ei oikein mielellään, minua kuunteli.

»Lopetettuani Molotov uudelleen sanoi: ’Tämä ei ole tutkinto’ ja jatkoi, että kaikenlaisia tekoja pannaan ihmisten syyksi, eikä nähtävästi tahtonut niitä uskoa.

»Sitten Molotov kävi hyökkäämään. Hän sanoi: Suomen kansa kyllä tahtoo ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa, mutta Suomen hallitsevissa piireissä ei ole todellista pyrkimystä ystävyyteen. ’Te olette ainoa, joka haluaa hyviä suhteita Neuvostoliiton ja Suomen välillä, mutta Te olette vain yksi henkilö ettekä voi saavuttaa päämääräänne. Hallitus harjoit­taa kaksinaista menettelyä, julistaa noudattavansa rauhansopimusta, mutta samalla hallituspiireissä (käsitin sen niin — Bohemanille Molotov oli sanonut: ’Eräs entinen hallituksen jäsen’) on sanottu: ’Se ei ole suo­malainen, joka hyväksyy Moskovan rauhan’. Tämän Molotov toisti kolme kertaa korostaen sanojaan nostamalla kätensä. Vastasin: ’Se ei ole mahdollista. Hallitus ja minä olemme olleet ja olemme aivan samaa mieltä.’ Viittasin Rydin puheeseen. Olemme, niin kuin Molotov tiesi, kaikissa asioissa tyydyttäneet Neuvostoliiton toivomuksia. Kysyin lo­puksi, eikö hän voi sanoa minulle tarkemmin, mistä piiristä on peräisin hänen mainitsemansa väite, joka ei voi olla oikea. Molotov vastasi, ettei voinut sanoa muuta kuin että ’valitettavasti minun väitteeni on tosi’.

»Edelleen Molotov kosketteli meidän Hangon luona ja uusilla rajoilla olevia varustuksiamme ja lausui, että sellaisten tekeminen ei osoita mitään ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon. Hän sanoi sotaväen kes­kuudessa lietsottavan vihaa Neuvostoliittoa vastaan. — Varustusten suhteen toistin, mitä jo aikaisemmin olin hänelle lausunut, nimittäin että itsenäisen valtakunnan tulee pitää huolta sotalaitoksestaan. Kielsin, että vihan lietsomista sotaväen keskuudessa Neuvostoliittoa vastaan esiin­tyisi. Tahdomme, niin sotaväki kuin muukin kansa, rauhaa ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliiton kanssa. Lisäsin, että Helsingissä ol­lessani olin keskustellut monesti meidän ensimmäisen sotilaamme, sotamarsalkka Mannerheimin kanssa ja ’voin vakuuttaa Teille, että hän on nyt yhtäläisesti hyvien suhteiden ja rauhan puolella kuin oli viime syk­synä ennen sotaa’. Molotov sanoi tietävänsä, että Mannerheim oli ollut syksyllä sotaa vastaan, mutta lisäsi jotakin siihen suuntaan, että ’miten asia nyt on, sitä en tiedä’. — Minä: ’Vakuutan sen Teille’.

»Molotov viittasi pari kertaa peitetyin sanoin siihen, että me laskemme nykyisen suursodan johdosta voivan tapahtua jotakin meille edul­lista. Minä kysyin, mitä hän tarkoitti, mutta hän vain toisti viit­tauksensa, minkä johdosta sanoin kuulevani sellaisen ajatuksen ensi kerran.

»Edelleen Molotov lausui, että Tanner on vain siirtynyt ’varjoon’, suureen kooperatiiviseen liikkeeseen Elantoon, jossa jatkaa toimintaansa Neuvostoliittoa vastaan. Vastasin, että Elanto on yksityinen liike, jossa Tanner on ollut kauan johtajana ja että luonnollisesti Tanner siirtyi entiseen toimeensa. Lisäsin, että Elantoon kuuluu hallintoneuvoston jäseniä kaikista puolueista ja suunnista, myös sosialistien vasemmisto­laisia, tietääkseni mm. Vapaan Sanan piiristä, johon Molotov vastasi: ’Mutta Tanner määrää’.

»Vielä Molotov viittasi Bornin ja ’erään toisen hallituksen jäsenen’ — minä: ’Fagerholmin’, Molotov: ’niin, niin, Fagerholmin’ — puheisiin, jotka hänen mielestään osoittivat vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Lausuin tuntevani Bornin puheen ja ’katson, että Te luette siitä sellaista, mitä siinä ei ollut. Fagerholmin puhetta en tunne. Mutta tunnetteko Rydin viime sunnuntaina pitämän puheen? Siinä on sanottu hallituksen kanta, mm. että rauhansopimusta tullaan tarkasti noudattamaan.’ — Molotov vastasi tuntevansa Rydin puheen, mutta ’Ryti kiersi itse pää­asian’. — Kun keskustelumme oli kestänyt jo jotenkin kauan, 50 minuuttia, en tullut kysyneeksi, mitä hän tarkoitti ’pääasialla’, mutta luulen hänen ajatelleen ’Neuvostoliiton Ystävyyden seuran’ toimintaa Suomessa. Sillä Ryti tunnusti Moskovan rauhan varauksettomasti. Kun saan tilaisuuden, aion koettaa ottaa tästä selvän. —  Molotov valitti, että, panemme ehtoja ’Ystävyyden seuran’ rekisteröimiselle.

»Jatkaessamme keskustelua jo seisaalla ollen huomautin, että Molotov itse oli monta kertaa vakuuttanut, että Moskovan rauhan perusteella oli kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset kysymykset ratkaistu ja että olen tämän Helsinkiin raportoinut. Suomen hallitus on samalla kannalla. Molotov ei vastannut tähän mitään, vaikka olin odottanut, että hän va­kuuttaisi asian niin olevan. Otan tämän asian vielä esille.

»Kuten sähkeessäni 24. 8. kerroin, oli Boheman joku päivä ennen minua ollut Molotovin luona ja kosketellut myös Suomen asiaa. Keskustelu oli kulkenut samaan suuntaan kuin minun keskusteluni. Molotov oli pitänyt huonona merkkinä sitä, että ’Suomi varustaa kovasti rajojaan’ ja huomauttanut Neuvostoliiton sotajoukkojen siirtoihin, että Neuvos­toliitto on suuri ja sillä on suuri armeija, ja sotilasviranomaiset siirtelevät joukkoja ’teknillisistä syistä’ tavan takaa, mutta mitään muuta ei nyt ollut kysymyksessä.

»Molotov oli Bohemanille erikoisesti korostanut, että Suomen hallitus harjoittaa kaksoispeliä: ulospäin ilmaisee haluavansa täyttää rauhan­sopimuksen, mutta samanaikaisesti juonittelee vanhan rajan takaisin saamiseksi. Hän oli taas maininnut ’erään entisen hallituksenjäsenen’ puheista, joiden mukaan ’kukaan todellinen suomalainen ei voi hyväksyä Moskovan rauhaa’.

»Lopuksi Molotov oli vakuuttanut, että Neuvostoliitto tulee osoitta­maan ’suurta kärsivällisyyttä Suomea kohtaan’.» ———

Kirjeeni lopussa esitin eräitä »johtopäätöksiä»:

»1) Onneton sota on myrkyttänyt suhteemme Neuvostoliiton johto­miehiin ja vienyt siihen, että Neuvostoliitto on kokonaan kadottanut luottamuksensa meihin.

2) Baltian maiden kohtalon jälkeen Neuvostoliitto sen ohella nähtä­västi toivoo meihin nähden saavuttavansa tiettyjä tuloksia kommunis­tisen liikkeen avulla.

Kaikesta tästä huolimatta meidän on koetettava saavuttaa ainakin jonkinlaista luottamusta täällä.

3) ’Ystävyyden seuran’ asia olisi järjestettävä siten, että voidaan sanoa sen saavan toimia samalla tavalla kuin muut yhdistykset edellyt­täen, että se noudattaa lakeja. ———

Uudistan entisen ajatukseni, että liike olisi henkisillä voimilla neutrali­soitava ja tukahdutettava, ainakin pääasiallisesti.

4) Kun on selvää, että Neuvostoliitolla on Suomessa laaja vakoilija­verkko, on sen vuoksi ja muutenkin oltava erittäin varovaisia puheissa.

Onko perää siinä Molotovin väitteessä, että sotilaspiireissä puhutaan varomattomuuksia? ———

5) Moskovan rauha on tosiasia, johon politiikka ja hävitty sota on vienyt ja jonka perusteella meidän on elämämme asetettava. Tämä olisi tehtävä selväksi kansalle.

Muunlainen politiikka vie meidät aivan varmasti lähitulevaisuudessa uuteen sotaan, ja silloin on kaikki lopussa.

6) Mutta on otettava lukuun se mahdollisuus, että vaikka miten koet­taisimme tyydyttää Neuvostoliittoa, emme sittenkään voi välttää sotaa. Tämä mahdollisuus on olemassa. Viimeinen onneton sotamme osoitti venäläisille, että Neuvostoliitto kykenee verraten helposti meidät kukis­tamaan, jos olemme yksin. Entä sitten? Eikö Ruotsia voisi saada mu­kaan? Jos Neuvostoliitolle olisi selvää, että Ruotsi tulee aktiivisesti mukaan, katson, että Neuvostoliitto jättää meidät rauhaan. ——— Muu kuin aseellisen väliintulon uhka ei täällä tepsi. Edellytyksenä tie­tysti olisi, että me teemme ’Menschenmögliches’ (kaiken mahdollisen) Moskovan rauhan noudattamiseksi ja että siis emme anna mitään syytä hyökkäykseen meitä vastaan.»

Päiväkirjaani merkitsin: »Keskustelu oli ikävä. On vaikea vetää siitä varmoja johtopäätöksiä. Molotov ei lausunut mitään uhkauksia. Mutta koko sävy oli ’Suomen hallitsevia piirejä’ vastaan. Näyttää siltä, että Molotov ja muut Neuvostoliiton johtomiehet toivovat, että Suomessa saataisiin aikaan samanlainen liike kuin Baltian maissa ja että Suomi sen avulla voitaisiin liittää Neuvostoliittoon.»

Läheisin diplomaattiystäväni Assarsson kertoi edelleen viime aikana kuulleensa diplomaattipiireissä paljon ikäviä huhuja Suomesta, joskin aivan näinä päivinä oli ollut hiljaisempaa. Eräs Moskovan älykkäimpiä diplomaatteja, Romanian lähettiläs Gafenco, kysyi minulta epäileväi­senä: »Onko Molotov vielä viime aikoina sanonut, että Moskovan rauhan ansiosta kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset kysymykset on ratkais­tu?» Elokuun lopussa erään suurvallan sotilasasiamies kertoi pitävänsä varmana, että Neuvostoliitto aivan lähiaikana hyökkäisi Suomeen. Vähi­tellen kuitenkin diplomaattien juttukerhossa puheet Suomesta alkoivat hiljetä.

Julkinen hälinä Suomen asioista rupesi vaimenemaan. »Ystävyyden seuran» ulkonainen toiminta hiljeni elokuun lopulta alkaen. Valtiovallan taholta ryhdyttiin eräisiin järjestystoimenpiteisiin. Julkisten kokousten pitäminen tehtiin riippuvaiseksi viranomaisten luvasta. Seuran toimi­henkilöistä otettiin noin puolisataa turvasäilöön ja lukuisia muita pidä­tettiin kuulustelua varten. Seuran äänenkannattaja »Kansan Sanomat» lakkautettiin lokakuun alussa ja seuraa lähellä olevan »Soihtu»-lehden ilmestyminen niin ikään kiellettiin. — Sosiaalidemokraattisen puolueen ja sosiaalidemokraattisten piirien sekä Suomen ammattiyhdistysten kes­kusliiton taholta ryhdyttiin vakavaan vastatoimintaan. Johtavat sosiaalidemokraattiset lehdet kirjoittivat tarmokkaasti seurasta koros­taen, että »kysymyksessä oli selvä kommunistinen toiminta, jolla pyri­tään, sekaannusta ja mellakoita järjestäen, samanlaisen tilanteen syn­nyttämiseen, joista Baltian maiden tapaukset ovat tuoreimpana esi­merkkinä ja jotka ovat johtaneet siihen, että Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyys on menetetty» (Kansan Lehti).

»Ystävyyden seuran» rinnalla herätti huomiota sosiaalidemokraattisen puolueen vasen siipi, johon kuului eräitä harvoja eduskunnan jäseniä ja joka ryhmittyi »Vapaa Sana» -nimisen poliittisen viikkolehden ympä­rille. Siinä oli erilaisia radikaalisia aineksia, jotka ajoivat sisäpolitiikassa yhteistyötä muiden kansankerrosten kanssa vastustavaa jyrkkää luok­kataistelukantaa ja ulkopolitiikassa epämääräisiä tarkoituksia, joissa johtavana lankana näytti olevan käsitys, että koska Suomella oli valit­tavana joko Neuvostoliiton tai Saksan diktatuuri, oli valittava Moskova ennen Berliiniä. Sosiaalidemokraattinen puolueneuvosto antoi ryhmälle sen repivän toiminnan johdosta varoituksen, mutta kun se ei auttanut, erotettiin sen kuusi johtomiestä puolueesta.

»Ystävyyden seuran» julkisen toiminnan lamaantuminen oli seurauk­sena äsken mainituista valtiovallan toimenpiteistä ja vastapropagan­dasta. Mahdollista kuitenkin on, että seuralle myös Neuvostoliiton ta­holta annettiin ohjeet vähemmän mielenosoitukselliseen esiintymiseen, sillä muuten seuran toiminta tuskin olisi niin äkkiä hiljentynyt. Myös neuvostovenäläisissä lehdissä seuraa ja yleensä Suomen oloja koskevat uutiset ja kirjoitukset miltei loppuivat. Vaikeata on saada tarkempia tietoja, mitä kulissien takana tapahtui. Kenties Neuvostoliiton taholla oli huomattu, ettei tätä tietä Suomessa päästäisi tuloksiin. Ei ollut mahdollista sisältä päin murtaa Suomen kansaa. Molotov ei enää ottanut kanssani seuran asiaa puheeksi sen jälkeen kun Helsingistä palattuani olin hänelle peittelemättä esittänyt suomalaisen kannan. Neuvostoleh­tien heinä- ja elokuussa ilmennyt avonainen seuran tukeminen loppui.

Seura jatkoi kuitenkin hiljaisuudessa työtänsä koettaen tiivistää jär­jestöjään ja levittää monistettuja propagandakirjoituksia sekä ennen kaikkea hankkia lisää jäseniä. Lokakuun lopussa pidettiin Helsingissä seuran vuosikokous, jossa hyväksyttiin toimintasuunnitelma. Kokous­edustajista koottu maakuntalähetystö kävi Neuvostoliiton lähettilään luona, jonka kerrottiin puhuneen rohkaisevia sanoja. Myös seuran toi­mesta perustetut, tosin harvalukuiset, työläisrintamamiesten yhdistyk­set pitivät syyskuun lopulla Tampereella edustajakokouksen, jonka jul­kilausumassa mm. vaadittiin käynnissä olevien uusien rajojen linnoitus­töiden lopettamista, »koska ne voivat koitua vaaraksi hyvien suhteiden säilymiselle Neuvostoliittoon».

Koska »Ystävyyden seura» ei ollut suostunut tekemään vaadittuja muutoksia sääntöihinsä, evättiin rekisteröiminen, kuten edellä on kerrottu. Kun seura kuitenkin jatkoi toimintaansa, ryhdyttiin valtiovallan taholta oikeudellisiin toimenpiteisiin. Joulukuussa Helsingin raastuvanoikeus julisti seuran lakkautetuksi, koska oli käynyt ilmi, »että seuran toiminta oli omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voi­massapitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Sosialististen Neu­vostotasavaltain Liiton kesken sekä että yhdistys todellisuudessa oli tarkoitettu toimimaan vastoin lakia ja hyviä tapoja».

»Ystävyyden seuran» esiintyminen ei tietenkään voinut olla herättä­mättä epäilyä siitä, että sen takana oli jotakin muuta kuin hyvien ja ystä­vällisten suhteiden rakentaminen sillä pohjalla, että Suomen valtiollista itsenäisyyttä oli kunnioitettava ja sisäisiin oloihimme sekaantumista tarkasti vältettävä. Epäilyä vahvisti edellä kosketeltu neuvostolehtien Suomea kohtaan vihamielinen asenne ja ajoittain miltei päivittäiset epä­ystävälliset kirjoitukset. Myös muita pahoja merkkejä esiintyi. Eräässä elokuun loppupuolella Moskovan keskuspuistossa pidetyssä poliittisessa esitelmässä esitelmöitsijä, kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen — siis jotenkin huomattava henkilö — lausui, vastauksena kuulijain hä­nelle tekemiin kysymyksiin: »Paraikaa Suomessa tuulee, mutta tuuli voi muuttua myrskyksi.» — Minulle, joka todellisesta vakaumuksesta koetin toimia hyvien välien luomiseksi Neuvostoliittoon, kaikki tämä oli raskasta ja toisinaan omansa herättämään aivan toivottomuutta.

Jos todella Neuvostoliiton taholla oli tarkoituksena saada aikaan hyvät suhteet Suomen valtiollisen itsenäisyyden kunnioittamisen pohjalla, olisi pitänyt koettaa vetää Suomen kansan valtavaa enemmistöä edustavat ja arvonantoa nauttivat kansalaiset yhteistyöhön mukaan. Vain sitä tietä olisi voitu saavuttaa todellisia tuloksia. Suomessa ajateltiin yhteis­työn aikaansaamista. Kesällä 1940 hallitus asetti professori Hämäläisen puheenjohdolla komitean valmistamaan ehdotusta tässä tarkoituksessa. Komitea tekikin laajan suunnitelman sivistykselliselle kosketukselle. — Kauppasopimus oli jo kesäkuussa allekirjoitettu. — Neuvostoliiton taholta ei meidän mielestämme yrityksillemme osoitettu riittävää har­rastusta; se kohdistui jotenkin yksinomaan »Ystävyyden seuran» toimin­taan. Mitään käytännöllisiä tuloksia ei komitean työstä ehtinyt tulla.

Ideologisten ja maailmankatsomuksellisten eroavaisuuksien vuoksi on yhteistyö Neuvostoliiton ja muiden maiden välillä ollut ylipäänsä vaikeaa. Neuvostoliiton kansa on elänyt itseensä sulkeutuneena omaa elämäänsä. Sen asenne muihin kansoihin on ollut torjuva. Mutta samanlainen on ollut muiden kansojen suhtautuminen Neuvostoliittoon. Suomi ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta, vaikka meillä olisi ollut enemmän kuin mo­nilla muilla kansoilla syytä pitää läheisempää yhteyttä suuren naapurimme kanssa yllä.

On katsottu maailman- ja elämänkatsomusten erilaisuuden estäneen toistaiseksi syntymästä Neuvostoliiton ja Euroopan maiden välille samanlaista yhteisymmärrystä kuin, kaikista etujen ristiriidoista huolimatta, on olemassa länsimaiden kansojen kesken. — »Neuvostoliiton ja muun Euroopan välillä on kulttuuriyhteistyö maailmansotien välisenä aikana ollut äärimmäisen vähäpätöistä ja hyöty siitä miltei olematon; kielelliset vaikeudet ovat kyllä nyt, kuten ennenkin, osaltaan vaikuttaneet, mutta ideologiset erottavat opit ovat näytelleet ratkaisevaa osaa», näin on eräs ruotsinmaalainen tiedemies todennut (professori H. S. Nyberg,. Svenska Dagbladet, 22. 12. 1942).

Viidenkolmatta vuoden myllerrysten perästä voi vallankumouksen Ranska aloittaa yhteistyön muiden kansojen kanssa. Vuonna 1940 ja vuoden 1941 alkupuoliskolla Neuvosto-Venäjä eli vielä vallankumouksen jälkimainingeissa, omissa aatteissaan, muusta maailmasta pääasiallisesti erillään. Sen tähden oli lähemmän vuorovaikutuksen aikaansaaminen sivistyksellisillä ym. aloilla Neuvostoliiton kanssa vaikeaa. Venäjän vallankumous oli iskenyt syvemmälle kuin Ranskan vallankumous, koska se on perustuksia myöten mullistanut yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot. Juopa Neuvostoliiton ja muun maailman välillä on sen vuoksi suu­rempi. Tulevatko nykyisen suursodan kokemukset ja tapaukset sekä Neuvostoliiton senaikainen yhteistoiminta länsivaltojen kanssa entistä nopeammin luomaan edellytyksiä toisenlaisille suhteille Neuvostoliiton ja muun maailman välille ja tekemään rauhallisen ja hedelmällisen vuo­rovaikutuksen mahdolliseksi? Hyväksyykö Neuvostoliitto periaatteen, että jokainen kansa saa tulla autuaaksi omalla tavallaan? Sitä kaikki toivomme ja odotamme. Euroopan ja maailman säännöllinen elämä ei ole mahdollinen ilman suurta Neuvostoliittoa ja sen myötävaikutusta.

Neuvostoliiton sekaantuminen Suomen oloihin, mistä edellä on ker­rottu ja mistä edelleen tulee puhe, oli meidän suomalaisten mielestä outoa.

Jälleen täytyy minun kuitenkin tuoda ilmi lieventäviä asianhaaroja. Neuvostoliitto ei esiintynyt suurempana syntisenä kuin suurvallat ylipäänsä. Suurvallat eivät arkaile — hienotunteisuudesta puhumattakaan —kanssakäynnissään muiden valtioiden kanssa. Kiihotus ja propaganda yms. kuuluvat valtojen säännöllisiin menettelytapoihin. »Siellä vaikut­taa nyt Saksan raha, kuten siellä ennen on vaikuttanut Englannin raha», sanoi minulle muudan suurlähettiläs keväällä 1940 eräästä lähi-idän pienestä maasta. — »Agenttien käyttäminen epäjärjestyksiin yllyttämi­seen ei ole mikään hallitusten uusi keksintö painostuksen harjoittamiseksi muihin», sanoi itse Lloyd George Englannin alahuoneessa toukokuun. 26 pnä 1927 keskusteltaessa Neuvostoliiton kauppavaltuuskunnan huoneistossa toimeenpannussa tarkastuksessa löydetyistä asiapapereista; samalla hän esitti esimerkkejä Ison Britannian historiasta. Englannin ulkoministeriön entinen alivaltiosihteeri Arthur Ponsonby käytti samassa istunnossa vielä suorasukaisempaa kieltä. »Meidän täytyy», hän sanoi, »noustessamme korkean moraalihevosemme selkään ottaa huomioon se tosiasia, että väärennyksiä, varkauksia, valehtelemista, lahjomista ja viettelemistä käytetään jokaisessa ulkoministeriössä ja jokaisessa kans­liassa koko maailmassa.» — Mutinaa kuului läpi alahuoneen. Diplomaat­tien lehteri oli yhtenä korvana. — Ponsonby jatkoi: »Sanon, että tunnus­tetun moraalilakikirjan mukaisesti meidän ulkomaiset edustajamme laiminlöisivät velvollisuutensa, elleivät saisi ilmi salaisuuksia ulkomai­den arkistoista.» — Manchester Guardian totesi, että »kaikki valtiot säännöllisesti käyttävät diplomaattien erivapauksia suorittaakseen tä­mänlaatuisia varkauksia (kysymys oli sotaministeriön asiapaperien varastamisesta), ja meillä on luultavasti yhtä paljon venäläisiä salaisia asiakirjoja kuin venäläisillä on meidän papereitamme» (Louis Fischer, The Soviets in Worlds Affairs, II, s. 691).

Olen ottanut esimerkin Englannista vain sen vuoksi, että se sattui minulla olemaan käsillä. Muista suurvalloista löytäisi epäilemättä vastaa­vanlaatuisia tapauksia. Kuten nähdään, Neuvostoliitto on hyvässä seu­rassa. ÄIkäämme siis liiaksi hämmästykö ja harmistuko seuratessamme suurvalta-Neuvostoliiton tekoja. Jos tahdomme jotakin toivoa, se koh­distuu siihen, että kaikki suurvallat panisivat suuremman merkityksen moraalille. Ja ehkä meissä pienissäkin valtioissa olisi parantamisen va­raa. Me kenties olemme siivoja vain sen tähden, ettemme pienuutemme ja heikkoutemme vuoksi voi olla muuta.

Tällä kannalla ovat asiat, niin surkealta kuin se voikin tuntua meistä Pohjolan naiiveista ja viattomista ihmisistä. Historiantutkimus ei arvos­teluissaan käytä moraalista mittapuuta, vaan toteaa kylmästi tulokset ja selittää tapausten syyt sekä miten käytetyt keinot ovat vastanneet tarkoitettuja tuloksia. Tutkimus menee äänettömänä, olkapäitään ko­hauttaen, moraalittomuuksien ohitse. Vieläpä se voi asianomaisen maan »valtionedu» — usein luulotellun — kannalta tai ehkäpä »yleisen historial­lisen kehityksen» tai »suuremman historiallisen yhteyden» vuoksi katsoa mustat tapaukset hyväksyttäviksi. Historian menoa on arvosteltava ku­nakin aikana käytännössä olevalla ja sinä aikana hyväksytyllä mitta­puulla. Toistaiseksi on — kaikista kansainvälisen moraalin parantamis­yrityksistä huolimatta — edelleen käytännössä se mittapuu, jonka Machiavelli yli 400 vuotta sitten asetti.

On myös muistettava, millainen yleispoliittinen tilanne Euroopassa oli Moskovan rauhan jälkeisenä aikana keväällä ja kesällä 1940. Huhti­kuussa valtasi Saksa Tanskan ja Norjan ja toukokuussa Hollannin ja Belgian. Kesäkuussa oli Ranska murskattu. Asema oli siis valtavasti muuttunut siitä, millainen se oli Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 tehdessä sopimuksensa, samoin kuin siitä, millainen se oli Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa keskenään Puolan syyskuussa 1939. »Neuvos­toliitto ei ole ihastunut näistä Saksan suurista voitoista», oli yleinen aja­tus Moskovan diplomaattipiireissä siihen aikaan. On ymmärrettävissä, että Saksan valtava voima, jota Neuvostoliitto oli vuosikausia pelän­nyt, herätti Kremlissä ajatuksia ja harkintaa erilaisista tulevaisuuden mahdollisuuksista. »Meillä on nyt hyvät suhteet Saksaan, mutta kaikki tässä maailmassa muuttuu», — oli Stalin sanonut minulle neuvotteluissa syksyllä 1939. Olivatko sotatapaukset Länsi-Euroopassa ja Saksan val­tava eteneminen Euroopan mantereella aiheena Neuvostoliiton ulko­poliittiseen toimintaan? Mahdollista se on. Vai vaikuttivatko ne ainoas­taan toimenpiteiden ajankohtaan? Tosiasia on, että Neuvostoliitto ke­väällä ja kesällä 1940 osoitti tarmokasta ulkopoliittista aktiivisuutta sekä luoteeseen että lounaaseen päin.

Edellä kertomastani keskustelusta Molotovin kanssa elokuun 22 pnä 1940 kävi ilmi Kremlin syvä epäluulo meitä kohtaan: Suomen hallitus harjoitti kaksoispeliä; kukaan suomalainen ei voinut alistua Moskovan rauhaan; Suomi varusti uusia rajojaan Neuvostoliittoa vastaan; Suomen sotaväen keskuudessa lietsottiin vihaa Neuvostoliittoa vastaan; suoma­laiset odottivat voivansa käyttää hyväkseen käynnissä olevaa suursotaa. Lyhyesti sanoen: suomalaiset hautoivat kostosuunnitelmia ja valmis­tautuivat toimintaan. Se oli Molotovin sanojen sisällys. »Ystävyyden seuran» toiminta oli hyödyllinen vastapaino kostonajatuksille ja Saksan vaikutukselle Suomessa.

Molotov vakuutti rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940 ja useam­man kerran sen jälkeen minulle, että Moskovan rauhan perusteella kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset riitakysymykset olivat tulleet ratkais­tuiksi. Oliko se vilpitöntä puhetta? Sen kysymyksen tein yhä uudes­taan itselleni. — Neuvostohallitus oli vakuuttanut juhlallisesti, etteivät Viron, Latvian ja Liettuan kanssa syksyllä 1939 tehdyt sopimukset pienimmässäkään määrässä koskeneet eivätkä loukanneet näiden val­tioiden itsenäisyyttä eikä niiden sisäisiä oloja. Siitä huolimatta Baltian valtioiden kävi, kuten kävi. Kreml oli järjestänyt Suomea vastaan Kuu­sisen varjohallituksen ja olipa vielä, hyökättyään Suomen kimppuun, vastauksessaan Kansainliitolle väittänyt, ettei Neuvosto-Venäjä ollen­kaan ollut sodassa Suomen kanssa! Ulkopoliittisessa puheessaan kor­keimman neuvoston kokouksessa maaliskuun 29 pnä 1940 Molotov lau­sui, »ettei Neuvostoliitto koskaan ollut ajatellut Bessarabian palautta­mista sotilaallisin keinoin». Seuraavassa kesäkuussa Romanialle anne­tussa ultimaatumissa neuvostohallitus siitä huolimatta ilmoitti toivovansa, että Romanian hallitus hyvällä luovuttaa Bessarabian ja Pohjois­-Bukovinan ja »siten tekee mahdolliseksi ratkaista rauhallisella tavalla Neuvostoliiton ja Romanian välillä jatkuneen konfliktin». Gafenco kertoo Romanian lähettiläälle annetussa kartassa olleen Molotovin itse puna­kynällä vetämän linjan, joka nootissa mainittujen alueiden lisäksi sulki Moldavian pohjoisen kulman. Gafencon vastaväitteiden johdosta Molo­tov ei kieltänyt, että mahdollisesti siinä oli erehdys, mutta lisäsi, että asia oli ratkaistu. Siinä ei ollut mitään tehtävissä (mt. ss. 227—228).

Ei siis ole ihmeteltävää, jos kysyimme, mikä merkitys oli sanoilla ja vakuutuksilla. Kreml ehkä voi katsoa olojen muuttuneen ja antaneen perustuksen uusiin asenteihin. Sopimukset tehdään edellytyksellä »rebus sic stantibus» — että olot pysyvät sellaisinaan. Kysymyksen ollessa näin lyhyistä ajanjaksoista oli vaikea myöntää sellaisen perustelun päte­vyyttä. Minun mieskohtaisesti ei ole helppo ymmärtää avonaista epäto­tuuden puhumista — se on kenties minussa diplomaatille ja poliitikolle vähemmän sovelias ominaisuus. Olinkin siinä käsityksessä, että Molotov monilukuisissa, sangen avomielisissä ja suorissa keskusteluissamme puhui vilpittömästi. Mutta, ottaen kaiken edellä mainitun huomioon, ei ole kummastuttavaa, että en ollut selvillä Kremlin todellisista tarkoituk­sista Suomeen nähden. Kun kesäkuussa 1941 luin Hitlerin selonteon keskustelusta Molotovin kanssa Berliinissä marraskuussa 1940, niin — vaikka en luullut Hitlerin tunnontarkasti esittäneen keskustelun menoa se vaikutti kuitenkin minuun sekä hämmästyttävästi että järkyttä­västi. Palaan tähän asiaan myöhemmin.


1 Tämä esitykseni »Ystävyyden Seurasta» ja sen toiminnasta perustuu ulkoministeriön tiedotuksiin ja ennen mainitsemiini valtiollisen poliisin raportteihin.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.