X. Sotakirjallisuus

Monta kertaa Molotov valitti minulle Suomessa ja varsinkin sotaväen keskuudessa lietsottavan vihaa Neuvostoliittoa vastaan. Hän puhui myös, kuten edellä on mainittu, Suomen hallituksen kaksimielisestä politiikasta. Kremlin tiedot perustuivat tietenkin ilmoituksiin, joita Neuvostoliiton edustajilta Suomesta oli saatu.

Erikoisesti herätti pahaa verta talvisotaa koskeva kirjallisuus, jota Suomessa pian sodan jälkeen runsaasti ilmestyi ja josta Kremlissä teh­tiin suuri numero. Lokakuun lopussa olin ensi kerran Molotovin äsken nimitetyn ensimmäisen apulaisen Vyšinskin luona. Hän valitti, että hänellä ensi kertaa tavatessamme oli paljaita ikäviä asioita minulle esitettävänä: Yksi oli sotakirjallisuus — toiset koskivat Ahvenanmaan varustusten hävittämistä ja Petsamon nikkeliä.

Suomessa oli, Vyšinski sanoi, ilmestynyt viime sodasta oikea tulva kirjallisuutta, joka herätti vihamielisyyttä Neuvostoliittoa vastaan. Oli välttämätöntä, että Suomen hallitus estäisi tällaisen kirjallisuuden jul­kaisemisen. Hän kysyi, mitä vaikuttaisi, jos myös Neuvostoliitossa ru­vettaisiin julkaisemaan samanlaista, vihaa Suomea vastaan lietsovaa kirjallisuutta. — Vastasin, etten ollut lukenut mitään näistä kirjoista, mihin Vysinski virkkoi: »Minulla on niitä koko pöytä täynnä. Jos tahdotte, annan niitä Teille.» — Sanoin tilaavani ne Helsingistä itselleni. Lausuin saaneeni sanomalehdistä sen käsityksen, että nuo kirjat olivat yksityisten kustantajien julkaisemia muistelmia. — »Muistelmia voi kirjoittaa eri tavalla. Nyt pitäisi saada haavat paranemaan. Jos tätä jatkuu, syntyy vaarallinen tilanne.» — Vyšinskin puhe oli järkevää.

Huomasin, että tässä taas oli syntymässä uusi ikävä asia. Tiedottaes­sani keskustelusta Helsinkiin lähetin seuraavan sähkeen:

»Millaisia ovat sisällöltään lukuisat sotakirjat? Sisältävätkö ne liial­lista kansalliskiihkoa ja sellaista, mitä neuvostolaiset voivat katsoa loukkaavaksi? Pyydän lähettämään tänne räikeimmät. Mielipiteeni on, että meidän ei pidä nykyisessä vaarallisessa asemassamme tehdä suurta numeroa viime sodasta, joka sitä paitsi päättyi kapitulaatioon. Muuten voimme herättää täällä vastavaikutuksen, joka voi viedä uuteen onnet­tomuuteen. Luulen kansamme psykologiselta kannaltakin voivan tulla toimeen ilman tällaista ulkopoliittisesti huolestuttavaa rummutusta. Uusi Runeberg ehtii aikanaan ilmaantua.»

Käyttämäni sana »kapitulaatio» (antautuminen) ei ole täsmällinen, koska antautuminen teknillisesti merkitsee sopimusta aseistettujen sota­joukkojen, linnoitusten ja sotalaivojen luovuttamisesta. Moskovan sopi­muksessa ei ollut puhetta joukkojen, joskin linnoitusten ja maa-alueiden, luovuttamisesta. Kysymyksessä oli sanelurauhaan päättynyt hävitty sota, joskin urhoollisen taistelun jälkeen.

Ollessani seuraavana päivänä Kremlissä Molotov, joka juuri käsittele­mämme nikkelikysymyksen johdosta oli vihainen, otti saman asian esille. Hän sanoi Suomessa harjoitettavan karkeata kiihotusta ja vihan lietson­taa Neuvostoliittoa vastaan. Hän näytti edessään pöydällä olevaa viittä sotakirjaa, joiden sanoi edustavan vain pientä osaa Suomessa julkais­tuista sotakirjoista. Erään kirjan kannessa oli tosiaan räikeä kuva: suomalainen sotilas lävistää pistimellä bolševikkisotamiehen. Molotov näytti minulle tätä kansikuvaa: »Näinkö te aiotte parantaa Neuvosto­liiton ja Suomen suhteita?» — Vastasin, etten ollut lukenut kirjoja, ja kysyin, tiesikö hän, mitä ne sisälsivät. Hän vastasi, että kirjojen sisältö oli hänelle selostettu. Hänen näyttämänsä kirjan kansikuva oli mauton, mutta sisällöltään kirja, jonka myöhemmin luin, ei ollut loukkaava. — »Sotakirjojen asia on huolestuttava», sähkötin Helsinkiin. — »Molotovin kirjojen joukossa oli viattomaksi katsottu ‘Suomussalmen sotatante­reella’. Luin sen tänään. Mielestäni se sisältää miltei joka sivulla poliitti­sesti arveluttavaa ja vahingollista. Esipuhe päivätty tosin 27. 1., mutta tietenkin painettu sodan jälkeen. Pyydän harkitsemaan vakavasti, mitä voidaan tehdä, sillä jotakin on tehtävä. Keskustelut Vyšinskin ja Molo­tovin kanssa tekivät raskaan vaikutuksen.»

Vastaukseksi sain pian sähkeen: »’Suomussalmen sotatantereella’ on sopimaton ja loukkaava. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. 3. Vielä myy­mättä olevat oikeusministeriö takavarikoinut tänään. Ilmoittanette tä­män aivan ensi tilassa komissariaatille valittaen asiaa ja huomauttaen, että meillä ei ole kirjasensuuria. ——— Muissa sotakirjoissa, jotka ovat ilmestyneet rauhan jälkeen, tuskin on loukkaavaa, mutta niitä tutkitaan parhaillaan ja takavarikoidaan, jos osoittautuvat loukkaaviksi. Aikomuksemme on ehkäistä sotakirjallisuuden julkaiseminen.» — Ilmoi­tin tämän Vyšinskille, joka oli tyytyväinen.

Sotakirjallisuutta — sangen eri arvoista — ilmestyi tosiaan paljon — niin paljon, että kustantajienkin piirissä sitä alettiin pitää liikanai­sena. Selvitellessäni Kremlissä tätä asiaa muistui mieleeni Bismarckin sana: »Jokainen maa saa vastata akkunoista, mitkä sen sanomalehdet lyövät rikki; lasku esitetään jonakin päivänä.» — Luin näitä kirjoja koko paljon. Toisia vastaan Neuvostoliiton suhteiden kannalta ei ollut muistutettavaa; sellainen oli esim. Siilasvuon »Suomussalmen taistelut»; jossa annettiin täysi tunnustus vihollisen urhoollisuudelle. Mutta toisten kirjojen miltei joka sivulla oli ulkopoliittisesti arveluttavaa. Että kaiken kokemamme jälkeen kirjoittajien mieli purkautui koviin ja kiihkoisiin sanoihin, oli tosin ymmärrettävissä, mutta se ei auttanut asiaa Krem­lissä.

Kirjojen joukossa oli eräs ennen talvisotaa laadittu kouluissa maan­tiedon oppikirjana käytetty, Hakalehto—Salmela, »Isänmaa ja maailma», jonka viimeinen painos ilmestyi Moskovan rauhan jälkeen. »Kaikissa kohdin, mitkä koskevat Neuvostoliittoa, on suuria sopimattomuuksia», kirjoitin. siitä ulkoministerille. — »Käy ilmi, että tekijät eivät tunne Neuvostoliiton oloja eivätkä ole edes yrittäneet ottaa niistä selvää. Sen ohella esittävät omia mielipiteitään ja tuumailujaan. Tiedot ovat osittain vanhoja ja vääriä (alkaen Neuvostoliiton ja sen kaupunkien asukasluvusta).» — »Mitä tulee Itsenäisyyden Liiton. julkaisemaan ‘105 taistelun päivää’, en tiedä oikein, mitä siitä sanoisin», kirjoitin eräässä toisessa kirjeessä ulkoministerille. — »Siinä esiintuodaan vanhaan tapaan kovasti, miten me olemme länsimaiden sivistyksen etuvartio aasialaista barbaarisuutta yms. vastaan, mikä ei ole ajanmukaista eikä tietenkään miellytä täkäläisiä. Samoin kaikenlaista muuta: Neuvostoliiton sopimus­tensa rikkomisesta jne. Ylistetään armeijamme voittamattomuutta ja sanotaan että venäläiset eivät olleet kyenneet valloittamaan vaatimiaan alueita. Tämän minäkin rauhanneuvotteluissa sanoin Molotoville, johon hän vastasi: ‘Jos tahdotte, että valloitamme alueet, voimme lykätä neu­vottelut, mutta sen jälkeen tulevat rauhanehdot olemaan toiset.’ Sel­lainen oli tosiasiallinen tilanne. Puheena oleva julkaisu sisältää kuitenkin pääasiassa kuvia, ja sangen hyviä kuvia, ja olisi ikävä ne takavarikoida. Harkinnette asian siellä parhain päin.»

»Muista kirjoista», jatkoin, — »Summan rintamaa koskevat Kaarlo Erhon ‘Summa’ ja Kalervo Reposen ‘Etulinjoilla’ ovat mielestäni ainoas­taan vähemmässä määrässä venäläisiä loukkaavia. Sitä vastoin voi ne katsoa kovaksi syytökseksi meidän sotilasjohtoamme vastaan. Sikäli nimittäin, että asiantuntevan sotilasjohdon piti voida etukäteen arvioida, että suurvalta ehtymättömine varustuksineen voi saada aikaan juuri sellaisen ‘tulihelvetin’ kuin oli Summan rintamalla 1. 2.—13. 2. 40 ja samalla piti voida arvioida, minkälaiset voimavarat meillä oli panna sitä vastaan. Mutta tätä ei meillä osattu arvioida.

»Parhaita kirjoja on kaiketi Palolampi, ‘Kollaa kestää’», kirjoitin edel­leen. — »Yhtä ja toista vähemmän sopivaa siinäkin on, mutta tuskin venäläisiä loukkaavaa. Sitä vastoin sekin osoittaa, miten heikot meidän reisurssimme olivat ja miten asema Kollaanjoella oli aivan toivoton silloin kun rauha tehtiin.

»Minulle on käsittämätöntä, ettei siellä kotimaassa ymmärretä, mihin asemaan olemme onnettoman sotamme johdosta joutuneet», esitin ylei­senä loppupäätelmänä. — »Tahdotaanko tosiaan saada uusi sota, jonka jälkeen ei tarvita sotakirjailijoita eikä sotakirjallisuutta.»

Kehotin sotilasasiamiestämme ottamaan selvää, mitä Neuvostoliitossa oli sodastamme kirjoitettu. Sain lukeakseni kolme sotilaslehdissä ollutta kirjoitusta. Niissä ylistettiin Neuvostoliiton sotilaiden urotöitä, mutta ei halvennettu eikä moitittu suomalaisia. Eräissä sotilaiden sodan aikana rintamalla kirjoittamissa leikillisissä runoissa ja muissa pikku pätkissä oli jotakin vähemmän sopivaa, mutta, ottaen huomioon niiden synty­misajan ja -paikan ei siihen voinut panna merkitystä. Minulla ei sen tähden ollut käyttökelpoista vasta-aineistoa. Eräässä keskustelussa näistä asioista lausui Vyšinski: »Sankarien kunnioittaminen on eri asia. Se on jokaisen kansan velvollisuus. Mutta siitä ei ole nyt kysymys.» — Tämä oli oikein ja kauniisti sanottu. — Sitten kun sotakirjallisuuden julkaise­minen tehtiin erityisestä luvasta ja tarkastuksesta riippuvaksi, loppui­vat aiheet Kremlin valituksiin ja tästä ikävästä asiasta päästiin rauhaan.

Joskin ehkä voi katsoa, ettei Kremlin olisi ollut syytä kiinnittää suomalaiseen sotakirjallisuuteen niin suurta huomiota, saattaa tuskin väittää heidän muistutustensa sen johdosta olleen aiheettomia, vaikka he olisivatkin voineet antaa huomautuksilleen vähemmän kärkevän muo­don. Mutta tällaisten kirjojen ilmestyminen kesällä 1940 osoitti Suo­messa aseman ja sen vaarallisuuden täydellistä ymmärtämättömyyttä. Kremlin vaatimusten johdosta oli hallituksen ryhdyttävä jyrkkiin toi­menpiteisiin.

Vallankumousjuhlassa 6. 11. piti presidentti Kalinin puheen, jossa hän kosketteli Suomen sotaa. Luonnonvoimat, läpipääsemättömät metsät ja suot, syvä lumi ja miltei 40 asteen pakkanen olivat Suomessa koko­naan neuvostojoukkoja vastaan, sanoi Kalinin. — Mutta neuvostosoti­laat näyttivät, etteivät he tunne esteitä. Kolmen kuukauden perästä Suomen oli pakko allekirjoittaa rauhansopimus Neuvostoliiton esittä­millä ehdoilla. »Vielä ei ole», hän jatkoi — »esiintynyt tämän sodan historioitsijaa, ja Neuvostoliitossa on ylipäänsä liian vähän kirjoitettu Neuvostoliiton joukkojen ja yksityisten huomattavista ja erityisen san­karillisista urotöistä Suomen sodan aikana. Rahan edestä kirjoittava porvarillinen lehdistö on panetellut puna-armeijaa.» — Kalinin lisäsi, että Neuvostoliiton sotilasviranomaiset tulevat painetussa sanassa anta­maan oikean kuvan Suomen sodasta. — »Luulen Kalininin puheen Suo­men sodasta aiheutuneen suomalaisesta sotakirjallisuudesta, josta viime aikoina on ollut puhe», sähkötin Helsinkiin.

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että vuoden lopulla ilmestyi »Valtakunnan sosiaalitaloudellisen julkaisutoimiston» julkaisema venä­jänkielinen, »Tieteellis-kansantajuiseen sarjaan» kuuluva kirja »Suomi», kirjoittaja J. Iljinski. Merkinnän mukaan kirja oli annettu ladottavaksi elokuun lopussa 1940, ja se oli siis ainakin heti Moskovan rauhan jäl­keen pantu työn alle. Kirja oli läpeensä Suomelle pahansuopa, vääris­televä ja valheellinen, sisälsipä aivan hullunkurisia asioita. Kirjan sivut vilisivät karkeassa muodossa olevia vääriä väitteitä. Sillä oli tietenkin propagandatarkoitus. — Emme olleet yksinämme tällaisen valistuksen kohteena. Samaan aikaan ilmestyi mainitussa sarjassa kirja »Ruotsi». Se oli tosin siivompi mutta riittävän karkea. »Demagogiseksi valheeksi» sanottiin erään tunnetun ruotsalaisen professorin ja poliitikon kirjoi­tusta. — »Ruotsi kulkee menestyksellisesti vallankumousta kohti», to­dettiin. Läpikäyvänä piirteenä oli kummassakin kirjassa toisaalta epä­luuloisuus muuta maailmaa kohtaan, jossa muka yhtä päätä ajateltiin miten Neuvostoliittoa voitaisiin vahingoittaa ja se kukistaa, toisaalta muiden maiden talous- ja yhteiskuntaolojen mustaaminen sekä ei vain »kapitalismin» vaan myös sosiaalidemokraattisen »reformismin» kelvottomuuden osoittaminen. Samalla kirjoittaja todisteli, ettei Neuvosto­liitto ollut hyökännyt Suomen kimppuun, ja hänen sanoistaan huokui meidän avustamisemme ja meille osoitetun myötätunnon herättämä viha. Ei yritystäkään objektiivisten tietojen antamiseen. — Mutta unoh­dettava ei ole, että muissa maissa on ilmestynyt sangen yksipuolisia ja pinnallisia esityksiä Neuvostoliiton oloista, mikä on bolševikkien tilille ansioksi merkittävä.

Myöhemmin olen tätä kirjoittaessani saanut tietää, että jo v. 1940 ja varsinkin v. 1941 Neuvostoliitossa ilmestyi talvisodasta koko paljon kirjallisuutta, sekä suorasanaista että runoutta. Suorasanaisessa propa­gandanluontoisessa kirjallisuudessa puhutaan paljon pahaa suomalai­sista: Ne ampuivat ja tappoivat haavoittuneita ja sairaanhoitajattaria ynnä muuta lääkintähenkilökuntaa ja suorittivat muita raakuuksia; sotamiehiä kohdeltiin Suomessa huonosti; työväen tila siellä oli kurja yms. Vahinko, ettei minulla ollut näitä julkaisuja käytettävissä keskus­teluissa ulkoasiainkomissariaatissa. — Mutta toisissa julkaisuissa, var­sinkin runoissa, suomalaisia ei halvennettu eikä niissä esiintynyt vihaa vastustajaa kohtaan. Niistä kävi ilmi, että talvisotamme alettua oli neuvostoisänmaallisuus jo täysin kehittynyt sekä elimellisesti sulautunut entiseen venäläiseen isänmaallisuuteen. Sota Suomea vastaan sai neu­vostovenäläisessä kaunokirjallisuudessa, lukuun ottamatta yhtä ainoaa v:n 1939 alussa ilmestynyttä runoa, puhtaasti kansallisen sodan luon­teen: Neuvostoliitto oli muuttunut vanhan kansallisen Venäjän impe­riumin perintöjen jatkajaksi ja huolimatta kaikista talvisodan kauhuista neuvostolainen tuntee iloa siitä, että maan rajat siirtyvät eteenpäin, vaikkei tuo siirtyminen ole vapauttanut ainoatakaan suomalaista proletaaria. — Neuvostovenäläisessä kirjallisuudessa näyttää myös esiinty­neen sama ilmiö kuin muiden maiden sotakirjallisuudessa: Mitä etevämpi ja mitä lähempänä todellista taiteilijaa kirjailija on, sitä vähemmän hänen teoksissaan kuvastuu viha vastustajia kohtaan.