II. Diplomaattina Moskovassa

Huhtikuun 15 pnä 1940 esitin valtakirjani Kalininille, korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtajalle, Neuvostoliiton presidentille, hänen virkahuoneessaan Kremlissä. Tilaisuudessa olivat läsnä ulko­asiainkomissaarin sijainen Dekanozov ja protokollapäällikkö Barkov ynnä eräitä venäläisiä virkamiehiä. Toimituksen jälkeen siirryimme, Kalinin, Dekanozov ja minä, ensiksi mainitun työhuoneeseen, jossa jon­kin aikaa keskusteltiin koskettelematta erityisen merkityksellisiä asioita, Kalinin kysyi mm.: »Tulemmeko olemaan ystäviä?» — Vastasin: »Se on meidän toivomuksemme ja teen parastani tarkoituksen saavuttamiseksi.» — Kalinin oli vanha vallankumouksellinen, oli ollut mukana aina vuo­desta 1895 alkaen ja kuului Leninin vanhaan kaartiin. Ammatiltaan hän oli alkuaan rautasorvari Putilovin tehtaassa. Neuvostovaltakunnan keskuselimen puheenjohtajaksi hänet valittiin jo v. 1919 ja hän oli siinä toimessa yhtä mittaa kolmattakymmentä vuotta. Lenin katsoi hänet sopivaksi silmällä pitäen teollisuustyöväen ja talonpoikien yhteistyötä, »koska hän osasi toverillisesti lähestyä työläisten suuria joukkoja». Hä­nessä, pikkutalonpojan pojassa, »yhtyi Petrogradin työmies ja Tverin talonpoika». — Kalinin teki ystävällisen miehen vaikutuksen.

Olin nyt Suomen vakinainen edustaja neuvostohallituksen luona.

Useamman kerran olen huomauttanut, miten vaikea länsimaalaisten on ymmärtää venäläisiä, myös bolševikkivenäläisiä. — »Kremlin her­rojen kanssa on kovin vaikea neuvotella», sanoi minulle eräs suurlähetti­läs lisäten leikillisesti: »Kaiketi tekin olette saaneet saman kokemuksen.» Useat Moskovassa olevista diplomaateista, sekä suurlähettiläät että ministerit, valittivat venäläisten epäluuloisuutta. Myös katsottiin Mos­kovassa asian helposti muodostuvan kunnianarkuuskysymykseksi, niin kuin oli ollut asian laita tsaarin Venäjälläkin. Diplomaattina Moskovassa toimiessani huomasin kaiken tämän.

Bolševikkien asenteessa ulkomaailmaan tuntui, ainakin vielä silloin, olevan jotakin doktrinääristä piintyneisyyttä ja epäluuloa, joka näkyi perustuvan osittain heidän ideologisiin käsityksiinsä, osittain heidän muistoihinsa lokakuun vallankumouksen jälkeisiltä ensi vuosilta, kan­salaissodan ajoilta, jolloin tosiaan vastavallankumoukselliset saivat apua — joskin heikkoa — ympärysvalloilta. Tämän avun suuruutta bolševikit kovasti liioittelivat. He näkyvät olleen vakuuttuneita siitä, etteivät »porvarillisten» valtioiden hallitukset ja niiden diplomaatit juuri muuta ajattelekaan kuin neuvostovallan kukistamista. Neuvostovenä­läisessä suuressa tietosanakirjassa (22. osa, painettu v. 1935) kuvataan »porvarillista» ja neuvostodiplomatiaa seuraavasti: »Sitten kun neuvosto­tasavalta on muodostunut ja maailma jakautunut kahteen vastakkai­seen leiriin, imperialistisen diplomatian perustehtäväksi on tullut neu­vostovastaisten yhtymien, blokkien, aikaansaaminen ja hyökkäyksen val­mistelu Neuvostoliiton kimppuun sekä taistelu proletaarista valtakuntaa vastaan. ——— Imperialistisen ympäristön keskellä proletaarista valtakuntaa edustava neuvostodiplomatia eroaa siitä periaatteellisesti ja on sille vastakkainen luokkapäämääriinsä, työtapaansa ja henkilölliseen kokoonpanoonsa nähden. Neuvostoliiton diplomatia noudattaa johdon­mukaisesti rauhan politiikkaa. ——— Neuvostovastaisia liittoja, veh­keitä ja provokaatioita vastaan neuvostodiplomatia asettaa lujan ja jämerän, Stalinin tunnussanasta johtuvan linjan: ‘Emme tahdo tuu­maakaan vierasta maata, mutta omasta maastamme emme luovuta vaaksaakaan kenellekään.’ Sen ohella neuvostovaltakunta, jonka kansainvälinen merkitys sosialistisen rakennustyön menestymisen pohjalla on suuresti vahvistunut ja kasvanut, on järkähtämättömästi esiintynyt mahtavimpana imperialismin vastaisena voimana ja yleisen rauhan lu­jittamisen tekijänä.» Viitataan mm. Litvinovin ym. neuvostoedustajien esiintymiseen aseistariisumisen hyväksi, Neuvostoliiton solmiamiin hyökkäämättömyyssopimuksiin, neuvostodiplomatian kansojen tasa­-arvon ja pienten kansojen oikeuksien järkähtämättömään puolusta­miseen.

Neuvostodiplomatian henkilökuntaan nähden mainitaan samassa läh­teessä määräävänä olevan proletaarisen valtakunnan luokkaolemus. Huomattava osa neuvostodiplomaattien johtavia voimia otettiin prole­taaristen vallankumouksellisten vanhan kaartin edustajista, jotka olivat käyneet ankaraa koulua ja karaistuneet jo maanalaisessa työssä sekä poliitikkoina ulkomailla hankkineet välttämättömät taidot ja tiedot. Ulkohallinnon virkakunnan edelleen täydentäminen tapahtui tarkan va­linnan pohjalla luokkatietoisesti lujista kantajoukoista. »Diplomaattista työtä, joka on yhteisen sosialistisen rakennuksemme kaikkein vastuun­ alaisimpia taistelusektoreita, ei turhaan usein verrata rintamanosaan», sanotaan mainitussa tietosanakirjassa.

Edellä esitetyn tietosanakirja-artikkelin julkaisemisesta ei ollut kulu­nut kuin 5 vuotta. Niinä vuosina ajat ja olot kenties olivat muuttuneet. Neuvostoliitto oli saavuttanut huomattavan sijan kansainvälisessä suur­valtapolitiikassa, ja se oli siinä yhä enemmän alkanut esiintyä tavalli­sena suurvaltana, samanlaisena kuin muut suurvallat. Vv. 1939—40 se oli, vastoin Stalinin edellä mainittua vakuutusta, ryhtynyt moniin val­loitussotiin naapureitaan vastaan. Stalin oli keväällä 1939 tosin määri­tellyt Neuvostoliiton ajavan rauhan politiikkaa ja asiallisten suhteiden lujittamista kaikkien maiden kanssa. Mutta Neuvostoliiton olojen ja ideologian erilaisuus ja vastakkaisuus muihin valtioihin verrattuna ja siitä johtuva epäluuloisuus oli edelleen olemassa. Kremlissä oli vallalla oma mentaliteettinsa. Vieraita valtioita pidettiin vihollisina ja niiden toimenpiteiden epäiltiin olevan suunnatut Neuvosto-Venäjää vastaan. Pienten naapurivaltioiden varottiin kulkevan suurten asioilla. Kaikki tämä yhdistyneenä suurvallan omiin tarkoituksiin tuotti varsinkin neu­vostohallituksen pyrkimysten erityisenä kohteena olevan pienen »porva­rillisen» naapurivaltion edustajalle vaikeuksia.

Olin ensi sijassa kosketuksissa ulkoasiainkomissaari Molotovin kanssa, joka samalla oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja, pääministeri. Olin hänen luonaan Kremlissä monilukuisia kertoja. Neuvotte­lumme kestivät usein melko kauan, toisinaan tunnin, vieläpä kauem­minkin. Kun käytimme molemmat venäjää eikä sen vuoksi ollut tarpeen tulkita — Molotov ei puhunut tietääkseni muuta kuin venäjän kieltä — ehdimme vaihtaa ajatuksia jotenkin paljon. Molotov puhui sangen nopeasti. Hän oli minulle mieskohtaisesti kohtelias ja ystävällinen, mutta neuvotteluissa vaikea »un négociateur terrible» — »pelottava neuvottelija», kuten hänestä sanoi eräs diplomaatti. Hän esiintyi asioissa jyrkästi ja toisinaan kiivaasti, vieläpä tylysti. Silloin saattoi keskustelu muodostua molemmin puolin tiukaksi. Kerran marraskuun alussa 1940 meni keskustelumme kiivaanpuoleiseksi, jopa niin äänekkääksi, että ministeri Hynninen, jonka olin esittänyt Molotoville ja joka oli pois­tunut odotushuoneeseen, kuuli sinne äänemme, vaikkei erottanut sanoja — toinen huoneita yhdistävistä ovista oli nähtävästi jäänyt auki. Pu­heena oli mm., paitsi iänikuista Petsamon nikkeliasiaa, Molotovin syy­tös, että Suomessa lietsottiin vihaa Neuvostoliittoa vastaan, mistä to­distukseksi hän osoitti pöydällä olevaa pinkkaa suomenkielistä sota­kirjallisuutta ja erään kirjan kannessa olevaa todella räikeätä kuvaa. Keskustelujen päätyttyä erosimme kuitenkin aina ystävyydessä, usein heitettyämme pienen tasoittavan leikkisanan.

Molotovin lähimmät apulaiset olivat ulkoasiainkomissaarin sijaiset Dekanozov ja Vyšinski, joiden kummankin kanssa olin paljon tekemi­sissä. He olivat Neuvostoliitossa huomattavia miehiä. Dekanozov oli kotoisin Kaukasiasta, ja hänen kerrottiin olevan hyvissä väleissä maanmiehensä Stalinin kanssa. Hän oli kesällä 1940 Liettuassa johtamassa uuden hallituksen asettamista ja vaalien toimittamista sekä Liettuan Neuvostoliittoon liittämistä. Vyšinski oli samanlaisessa tehtävässä Lat­viassa — Virossa oli Ždanov. — Dekanozov, joka oli Molotovin mukana Berliinissä marraskuussa 1940, nimitettiin Neuvostoliiton suurlähetti­lääksi sinne, minkä jälkeen Vyšinski hoiti Suomen asioita, mikäli Molo­tov itse ei niitä käsitellyt. Vyšinski oli juristi, rikosoikeuden professori ja Neuvostoliiton akateemikko. Hän oli periaatteiden mies, kertoi aina olleensa raittiusmies eikä edes tupakoinut. Hän oli esiintynyt ylei­senä syyttäjänä suurissa oikeudenkäynneissä tunnettuja bolševikkeja vastaan.

Moskovassa diplomaattikunnan 23 jäsenestä oli 10 suurlähettilästä ja 13 ministeriä. Diplomaatit näkyivät kovasti vaihtelevan. Syksyn 1940 luettelon mukaan — Baltian maiden lähetystöt oli jo silloin lakkautettu — oli vain kaksi suurlähettilästä, eikä ainoakaan ministeri ollut Mosko­vassa kahta vuotta kauemmin: diplomaattikunnan vanhin, Saksan suur­lähettiläs, kreivi von der Schulenburg vuodesta 1934 ja Italian suur­lähettiläs Rosso vuodesta 1936. Kokonaista 10 ulkovaltain edustajaa oli astunut virkaansa v. 1940 ja 7 v. 1939. Lieneekö tähän vilkkaaseen vaihtumiseen ollut syynä toisenlaisiin oloihin tottuneiden diplomaattien pyrkimys päästä pois Moskovasta, en osaa sanoa. Ottaen huomioon toiminnan erikoiset vaikeudet Moskovassa olisi luullut tällä paikalla pitkän virka-ajan olevan tärkeä.

Kreivi von der Schulenburg oli vanha ja kokenut diplomaatti, Suomea kohtaan myötätuntoinen, mutta puheissaan varovainen ja pidättyväi­nen; hän tunsi Itä-Euroopan oloja, koska oli sielläpäin kauan työs­kennellyt. Italian suurlähettilään Rosson oli hänen hallituksensa kut­sunut pois Moskovasta Suomen talvisodan aikana, jota Mussolini ei hyväksynyt. Suurlähettiläs oli monen kuukauden ajan Italiassa. Ke­väällä 1940, talvisodan loputtua, Rosso lähetettiin takaisin Moskovaan parantamaan Italian ja Neuvostoliiton suhteita. Japanin suurlähetti­läänä oli minun saapuessani Togo, joka sitten siirtyi kotimaahansa ja tuli Japanin suursotaan yhdyttyä ulkoministeriksi. Hänen tilalleen ni­mitettiin sotilas, kenraaliluutnantti Tatekawa. Englannin suurlähetti­läänä oli tunnettu Sir Cripps ja Yhdysvaltain — entinen Tukholman­ lähettiläs — Steinhardt. Vaikeissa oloissa olevan Ranskan edustajat vaihtuivat minun aikanani kahdesti. — Aitoranskalainen kohteliaisuus: Etiketin mukaan olisi minun ollut mentävä ensiksi suurlähettilään luo, mutta Ranskan suurlähettiläs kiirehti minun luokseni. »Suomi on ur­hoollisen taistelunsa jälkeen suurvalta ja sen ministeri ambassadorin vertainen», hän sanoi.

Paras diplomaattiystäväni oli Ruotsin lähettiläs Assarsson, joka jo rauhanneuvottelujen vuoksi oli asioissamme toiminut. Suhteeni häneen muodostui läheiseksi ja luottamukselliseksi sekä miellyttäväksi. Käsi­tykseni oli kauan ollut, ettei Suomen ja Ruotsin ulkopoliittisten intres­sien välillä voinut hevin ajatella ristiriitoja; toisen valtakunnan menes­tys ei saata olla muuta kuin toisellekin eduksi. — Tanskan ministerinä oli Bolt-Jörgensen ja Norjan — Maseng; heidän maansa joutuivat huh­tikuussa 1940 kovan kohtalon alaisiksi ja heidän asemansa tuli sen joh­dosta vaikeaksi. Muista ministereistä muistan erityisesti Unkarin de Kris­tóffyn, Slovakian Tison, presidentin sukulaisen, Bulgarian Staménoffin sekä Romanian elokuussa 1940 saapuneen uuden lähettilään, ennen mai­nitsemani entisen ulkoministerin Gafencon. Heidän kanssaan olin laa­joissa ja mielenkiintoisissa keskusteluissa. Gafenco, älykäs ja harkitseva mies, jonka myöhemmin julkaisemaan teokseen useampia kertoja viit­taan, sanoi, että hänen kotimaassaan juuri oli ollut »ensiksi poliittinen ja sitten fyysillinen maanjäristys».

Lähetystöt olivat luullakseni kaikki, paitsi meidän, joilla oli oma talomme, sijoitetut neuvostohallitukselta vuokrattuihin rakennuksiin. Eräiden suurlähetystöjen talot olivat komeita, Moskovan entisten rik­kaitten teollisuusmiesten ja kauppiaitten lokakuun vallankumouksen jälkeen valtiolle otettuja, ‘kansallistettuja’ yksityispalatseja. Muuan suurlähettiläs kertoi heidän talonsa entisen omistajavainaan 45-vuotiaan tyttären olevan lähetystössä konekirjoittajattarena. Hän oli syntynyt ja kasvanut samassa talossa ja oli nyt onnellinen ja tyytyväinen saades­saan asua vanhassa kodissaan. Suurlähettiläs lisäsi, että tämä kuvaa nykyhetkessä elävän ja entisyyden helposti unohtavan venäläisen kaik­keen alistuvaa luonnetta. — Meille oli jokin aika sitten valmistunut oma talomme, jonka sodan jäljiltä saimme vasta muutaman viikon kuluttua järjestykseen. Asuimme siihen asti edelleen neuvostohallituksen vie­raina. Kestiystävyyden pitkäaikainen hyväksikäyttäminen alkoi mi­nusta tuntua vähemmän sopivalta, vaikka mukavuuden ja kohtelun puolesta ei ollutkaan mitään muistuttamista. Ilmoitin sen vuoksi talon hoitajalle muuttavamme hotelliin. Hän kysyi, olinko jossakin suhteessa tyytymätön oloomme. Vastattuani olevamme tyytyväisiä hän sanoi saaneensa määräyksen pitää meistä huolta siksi, kunnes muutamme omaan lähetystötaloomme. Jos nyt siirtyisimme hotelliin, täytyisi hänen koko talonväen kanssa, kokeista alkaen, tulla meidän mukanamme. Hän pyysi sen vuoksi hartaasti minua jäämään minkä mielelläni teinkin.

»Ulkovaltain edustajien asema on täällä Moskovassa koko joukon toi­senlainen ja vaikeampi kuin muissa maissa», kirjoitin toisessa raportis­ sani kesäkuun 18 pnä 1940. — Diplomaattikunnalla, ainakaan sen useim­milla jäsenillä, ei ole virallisten piirien kanssa mainittavasti muuta kos­ketusta kuin mitä konkreettisten virka-asiain käsittely aiheuttaa, jolloin keskustelu rajoittuu esillä olevaan kysymykseen. Asian ulkopuolelle menevä, varsinkaan yleisluontoisempi keskustelu ei ole mahdollinen, sillä siihen ulkoasiainkomissariaatin edustajat eivät ryhdy. Kreml itse on hermeettisesti suljettu. Tätä asiaa ovat minulle useimmat diplomaatit valittaneet. Eräs lähettiläs kertoi ulkoasiainkomissaarin sijaisen lausu­neen, kun hän yritti saada aikaan poliittista keskustelua: »Lukekaa Pravdaa ja lzvestijaa. Niistä saatte tietää kaiken mitä voidaan antaa.» — Tähän haluaisin nyt jälkeenpäin lisätä, ettei myöskään — ainakaan vielä silloin — ollut sitä yleiseurooppalaista ja yleislänsimaista, samaan kulttuuriin perustuvaa yhteyden tuntoa, jota kaikista ristiriitaisuuk­sista huolimatta ei voi olla huomaamatta länsimaisten kansojen ja niiden jäsenten keskinäisissä kosketuksissa ja joka jossakin määrin liittää ne yhteen ja lähentää niitä toisiinsa sekä luo jonkinlaista solidaarisuutta niiden kesken.

Tietenkin suurvaltain edustajat, joilla oli yhteisiä suurpoliittisia etuja Neuvostoliiton kanssa, keskusteluissaan joutuivat koskettelemaan laa­jemmalti yleisiä kysymyksiä. Huomiota herättää Yhdysvaltain entisen Moskovan—suurlähettilään J. E. Daviesin v. 1941 julkaistut raportit ym. asiapaperit hänen diplomaattiajaltaan vuosilta 1937—38. Daviesilla näyttää olleen toisenlaiset mahdollisuudet kuin muilla diplomaateilla: neuvostohallitus kohteli häntä erikoisen huomaavaisesti ja auliisti. Daviesin kirjassa mainitaan mm. tuona lyhyenä aikana — hän oli Mos­kovassa todellisesti vain noin 12 kuukautta — jopa 14 hänen ja korkei­den neuvostoviranomaisten kesken järjestettyä lounasta tai päivällistä taikka muuta kutsua — se oli tietääkseni tavatonta Moskovan oloissa. Stalinin hän tapasi kuitenkin vain yhden kerran ollessaan lähtökäynnillä Molotovin luona. Daviesilla oli käytettävissään sekä laajan suurlähetys­tönsä henkilökunnan että Moskovassa olevien amerikkalaisten sanoma­lehtimiesten muodostama tehokas koneisto. Nämä mahdollisuudet oli tietenkin muillakin suurvaltojen edustajilla, mutta pienten valtioi­den lähetystöt vähäisine työvoimineen olivat siinä suhteessa toisessa asemassa. Davies kertoo, miten Kalinin, hänen ollessaan tämän luona lähtökäynnillä, lausui hyvin ymmärtävänsä Daviesin olon hänen uudessa paikassaan — Brysselissä — olevan paljon miellyttävämpää kuin Mosko­vassa. Kalinin sanoi käsittävänsä, ettei diplomaatin elämä Moskovassa kenties ollut niin hauskaa ja että sillä oli rajoituksensa, koska kosketus Neuvostoliiton virkamiesten ja diplomaattikunnan välillä ei tavallisesti ollut niin vilkas kuin muissa maissa. Davies vastasi yhtyvänsä täysin Kalininiin siinä, että diplomaattikunnalla Moskovassa oli vaikea asema, ja sanoi sen olevan haitaksi ei vain diplomaattikunnalle vaan myös neu­vostohallitukselle, koska Neuvostoliiton olojen ymmärtämyksen puute eräiden diplomaattien ja ulkoministerien puolelta voisi lieventyä, jos mieskohtaisen kosketuksen kautta päästäisiin paremmin tuntemaan hallitsevia piirejä. Kalininin mielestä nämä olot johtuivat maailman tilasta: Venäjän kansa luuli olevansa hyökkäystä ajattelevien ja viha­mielisten valtioiden ympäröimä, ja tämä oli pääsyynä siihen, ettei ollut vapaata kanssakäymistä diplomaattikunnan kanssa. Toinen syy oli — niin Kalinin sanoi — että vastuunalaisessa asemassa olevat henkilöt Neuvostoliitossa, päinvastoin kuin oli eräissä kapitalistisissa maissa laita, kuuluivat »ensimmäiseen sukupolveen» ja heillä oli edessään uudet, suuret tehtävät; he tekivät työtä koko päivät, eikä heillä ollut aikaa lounaisiin, päivällisiin ja muihin seuratilaisuuksiin, joihin diplomaattikunta oli tottunut ylläpitääkseen kosketusta. Aikaa myöten asia paranisi, Kalinin arveli.

Olen selostanut Daviesin kirjasta nämä Kalininin järkevät ja oikeat sanat, koska ne selittävät ja kuvaavat Moskovan oloja, joita minäkin edellä mainitussa raportissani koskettelin.

»Toinen erilaisuus täkäläisissä oloissa on», — jatkoin edellä mainitussa raportissani 18. 6. 1940, »ettei täällä juuri ollenkaan pääse kosketukseen epävirallisessa asemassa olevien venäläisten kanssa. Oikeastaanhan täällä ei olekaan epävirallisia ihmisiä, koska kaikki ovat valtiosta riippuvaisia, kaikki ovat ‘kruunun leivässä’. Täällä ei ole ‘seurapiirejä’, jollaisia on muualla maailmassa ja joissa sekä diplomaatit että viralliset henkilöt tapaavat toisensa ynnä muita ihmisiä ja saavat välillisesti tai välittö­mästi joitakin tietoja siitä, mitä tapahtuu ja ilmassa liikkuu. Seuraus tästä on, että diplomaattikunta muodostaa täällä oman ulkomaailmasta suljetun piirinsä. Siitä on myös seurauksena, että tiedot täkäläisistä oloista ja niiden kehityksestä näkyvät olevan diplomaattikunnassa jo­tenkin puutteelliset. Yhtä vähän on tietoa Neuvostoliiton politiikasta, paitsi mitä Pravdasta ja Izvestijasta saadaan lukea. Keskustelut muo­dostuvat sen vuoksi jotenkin ylimalkaisiksi ja ennakkoluulojen värittä­miksi. Eräs lähettiläs lausui, näistä asioista puhuessamme, toisinaan huvittuneena saaneensa diplomaattipiireissä tärveltyneessä muodossa kuulla asian, jonka hän itse joku päivä aikaisemmin oli jollekin toiselle diplomaatille kertonut. ——— Yleispoliittisista asioista näkyy parhaat tiedot olevan Saksan suurlähetystössä, mikä tietenkin johtuu Sak­san ja Neuvostoliiton välisestä nykyisestä suhteesta», elokuun sopimus kun v:lta 1939 oli voimassa. Saksalaiset diplomaatit olivat kuitenkin puheissaan sangen varovaisia. Mm. oli Saksan suurlähetystö syksyllä 1939 varma, että Neuvostoliitto aloittaisi sodan Suomea vastaan, ellei sopimusta syntyisi, mikä käsitys valitettavasti sitten osoittautuikin oikeaksi. Sitä vastoin useimmat muut diplomaatit olivat sodan mahdol­lisuudesta päinvastaista mieltä.

Diplomaattien tehtävänä on tiedottaa hallituksilleen mitä kuulevat. Saadakseen kokoon tiedotettavaa he osoittavat toisinaan erinomaista intoa. Moskovassa — vielä enemmän kuin muualla — tietojen lähteenä olivat diplomaattien keskinäiset keskustelut, joilta usein puuttui muu perustus kuin omat arvelut ja sommittelut, mahdollisesti lehdissä jul­kaistujen kirjoitusten ja uutisten, toisinaan radiokuulemien, pohjalla. Tällaiset olot loivat rehevän maaperän huhujen syntymiselle ja kasva­miselle. Kesällä ja syksyllä 1940 joutui Suomi hurjien huhujen kohteeksi, ja Moskovan diplomaattikunnassa niitä vilkkaasti viljel­tiin. Siinä ei ollut pahaa tarkoitusta. Päinvastoin maamme nautti yleistä myötätuntoa diplomaattikunnassa ja meitä uhkaavat vaa­rat herättivät vilpitöntä huolestumista. Minulle kaikkia huhuja ei suo­ranaisesti kerrottu, mutta läheisin diplomaattiystäväni Assarsson piti minut asioiden tasalla. Tämä diplomaattipiireissä esiintyvä huhujen — etten sanoisi juorujen — viljeleminen, josta jo Helsingissä pankkimies­aikanani olin kerran saanut vähemmän miellyttävän kokemuksen, on kriisiaikoina ikävä ilmiö, mutta asia ei liene autettavissa.

Mikäli olen havainnut, muodostuvat keskustelut diplomaattien kanssa konkreettisesti niukasti antaviksi sen vuoksi, etteivät diplomaatit useim­miten puhu siitä, minkä he parhaiten tietävät: oman maansa oloista. Ylipäänsä kannattaa vähemmän keskustella diplomaatin kanssa hänen oman maansa asioista, koska kukaan ei puhu omasta maastaan muuta kuin hyvää; huonoista asioista hän vaikenee tai niitä kaunistelee. Roma­nian silloinen lähettiläs Davidesco vakuutti minulle toukokuun lopulla 1940, ettei Romanialla ollut mitään pelättävää Neuvostoliiton puolelta Bessarabian asiassa, semminkin kun Molotov puheessaan korkeimman neuvoston kokouksessa äsken oli sanonut, ettei Neuvostoliitto aloita sotaa sen asian vuoksi. Muutenkin Romanian asema, — lähettiläs ko­rosti, oli hyvä, koska sillä ei ollut esitettävänään mitään vaatimuksia kenellekään. Siihen ei voinut olla sanomatta, ettemme mekään tahtoneet keneltäkään mitään, mutta siitä huolimatta jouduimme Neuvostoliiton hyökkäyksen alaisiksi. — Vielä kesäkuun 12 pnä 1940 Davidesco sanoi olevansa yhtä optimistinen. Kaksi viikkoa sen jälkeen Molotov antoi hänelle ultimaatumin Bessarabian asiassa. Kuitenkin jo joulukuusta 1939 lähtien Saksan diplomatia alkoi Bukarestissa vihjailla Neuvostolii­ton aikomuksista esittäen kevään kuluessa 1940 ajatuksensa yhä sel­vemmin, kunnes von Ribbentropin lähetti esiintoi asianomaisille Buka­restissa pelkonsa, »että venäläiset olivat päättäneet vallata takaisin kaikki entiset v:n 1914 rajansa». Bessarabian kysymys oli ratkaistu ja selvitetty ennakolta sopimuksessa elokuun 23 p:ltä 1939 Neuvostoliiton ja Saksan välillä. (G. Gafenco, mt. ss. 67 ja 301—303.) — Ei ole ole­tettavissa, ettei Romanian Moskovan-lähettilästä olisi pidetty asiain tasalla, mutta ymmärrettävää on, ettei hän ruvennut pahoja aavistuksiaan minulle paljastamaan, vaan vakuutti lujasti, ettei Romanian tar­vinnut mitään pelätä.

Moskovalle ominaisten olosuhteiden johdosta olivat diplomaattikun­nan edustustehtävät ja seuraelämä vähäisemmät kuin länsimaissa. Molotov ja muut ylimmät viralliset henkilöt ottivat harvoin vastaan kutsuja, ja epävirallisia venäläisiä seurapiirejä ei, kuten sanottu, ollut. Seurustelu supistui siten pääasiallisesti diplomaattikunnan keskeiseksi. Diplomaattien edustustehtävät, jotka ovat tosin välttämättömiä mutta vaativat paljon aikaa ja muodostuvat rasittaviksi, olivat siten Mosko­vassa lievempi taakka. Vaimoni ja minä supistimme ne vähimpään mah­dolliseen. Aikaa ei siihen olisikaan riittänyt. Sanomalehtien ja aikakaus­kirjallisuuden seuraaminen ja neuvostovenäläiseen tärkeimpään kirjallisuuteen tutustuminen vei ajan, mikä jäi työltä ja asioiden harkitsemi­selta sekä moninaisilta huolilta, joita minulla silloisissa oloissa oli enem­män kuin riittävästi. Valitettavasti en ollenkaan ehtinyt tutustua maan neuvostovenäläiseen kaunokirjallisuuteen, vaikka kaunokirjalli­suus on parhaita teitä kansan sielun ja elämänolojen ymmärtämiseen. Sitä vastoin kävimme vaimoni kanssa oopperassa ja baletissa, jotka oli­vat korkealla tasolla. Ulkoasiainkomissariaatin puolesta kutsuttiin dip­lomaattikunta jonkun kerran kuulemaan musiikkiesityksiä. Myös Moskovan taide- ym. museoita emme tietenkään laiminlyöneet.

Lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä, marraskuun 7:ntenä, oli Molotovilla suuri vastaanotto diplomaattikunnan jäsenille ulkoasiain­ komissariaatin komeassa juhlahuoneistossa, tietääkseni tunnetun mosko­valaisen pohatan ja teollisuusmiehen Morozovin perheen entisessä palat­sissa, kadun mukaan »Spiridonovkaksi» kutsutussa. Läsnä olivat myös Molotovin lähimmät apulaiset Vyšinski, Dekanozov ja Lozovski sekä marsalkka Timošenko ym. armeijan ylimpää päällystöä. Illanviettoon kutsuttiin klo 22:ksi, ja musiikkiohjelma alkoi klo 23, jonka loputtua klo 0,30 siirryttiin pöytiin nauttimaan suurta illallista, joka käsitti runsaasti hyviä ruokia ja juomia — vain venäläisiä viinejä. Illallisen pää­tyttyä klo 3,30 alkoi tanssi, joka jatkui kauas »pikkutunneille». Bolše­vikit eivät ole luopuneet venäläisten vanhasta myöhäänvalvomistavasta.

Uuden lähettilään ensi tehtäviä on käydä tutustumassa virkatoverei­hinsa, muiden maiden diplomaattiedustajiin. Näillä ensimmäisillä käyn­neilläni useat diplomaatit lausuivat kauniita sanoja, pitivätpä oikein juhlapuheita, Suomen sodan johdosta. »Mutta niihin ei ole syytä kiinnit­tää huomiota. Euroopan suurten tapausten johdosta on Suomen paikal­linen sota maailmassa unohtunut», kirjoitin siitä raportissani.

Muistiinpanoistani esitän vain seuraavan: »Useat diplomaatit ihmet­telivät Englannin ja Ranskan sotaista heikkoutta ja kauaskatseisuuden puutetta. Nähtävästi suuren menneisyyden sokaisemina ovat Englanti ja Ranska — niin sanotaan, ja mielestäni oikein — noudattaneet suurem­paa politiikkaa kuin mihin niiden sotilaalliset voimat näkyvät riittä­vän. Erikoisesti arvostellaan auliita lupauksia (Tšekkoslovakia, Puola, Norja, Belgia, Hollanti), joita sitten ei ole kyetty täyttämään. ‘Oli onni, etteivät englantilaiset ehtineet sekaantua teidän asioihinne. Mihin olisittekaan joutuneet?’ sanoi Unkarin ministeri. Toisaalta on Saksan voimaa aliarvioitu. Syynä siihen ovat suureksi osaksi, sanoi Bulgarian lähettiläs, saksalaiset emigrantit, jotka ovat kaikkialla levittäneet tietoa Saksan heikkoudesta. Tämä Bulgarian ministerin huomio on nähdäk­seni oikea — samoin ovat Venäjän emigrantit huomattavassa määrin syynä Neuvostoliiton aliarvioimiseen.»

Päästyämme huhtikuun lopussa muuttamaan omaan lähetystö­taloomme saimme virkamieskunnan vähitellen järjestykseen. Ensimmäi­senä virkamiehenä oli syksystä asti mukana sihteerinä ollut, tottunut ja oloihin perehtynyt lähetystöneuvos Nykopp. Ministeri Hakkarainen — venäjän kieltä erinomaisesti taitava ja Venäjää sekä Moskovaa tunteva — palasi Helsinkiin. Sotilasasiamiehen toimen tärkeyden huomioon ot­taen esitin siihen everstin arvoista upseeria. Toimeen nimitettiinkin eversti Lyytinen, jolla apulaisena oli kapteeni. Myös muu virkamies- ja henkilökunta täydennettiin kesän kuluessa. Siinä oli tiettyjä vaikeuksia, koska venäjän kielen taito oli välttämätön, ilman sitä ei mielestäni siellä voi tyydyttävästi täyttää tehtäviään.

Lokakuun puolivälissä saapui ministeri P. J. Hynninen, entinen Tal­linnan-lähettiläämme, Moskovaan avukseni. Olin siitä hyvin tyytyväi­nen. Tunsin hänet vanhastaan kokeneeksi ja harkitsevaksi mieheksi, ja hän oli hyvä ja miellyttävä ystävä. Hynninen oli Moskovassa apulaise­nani, »Conseiller Ministre Plénipotentiaire», poislähtööni saakka sekä sen jälkeen asiainhoitajana sodan alkamiseen asti. Neuvottelimme laajasti kaikista tärkeimmistä asioista ja poliittisesta asemasta, eikä meidän kesken ollut erimielisyyttä.