XIV. Uusien maailmantapausten edessä. Eroni lähettilääntoimesta

Olen ennen maininnut suostuneeni Moskovaan lähettilääksi vain ly­hyeksi ajaksi, kolmeksi kuukaudeksi; sitten pidensin oloni aluksi syk­syyn ja vihdoin kevääseen 1941.

Minulle; joka luonteeni vuoksi suhtauduin asioihin raskaasti, ei teh­tävä Moskovassa, siihen kun sisältyi jatkuvien vaikeitten ja painavien kysymysten käsittelyä, ollut helppoa. »Toivoni on päästä täältä lähitule­vaisuudessa kokonaan pois», sähkötin jo syyskuun 26 pnä 1940 ulko­ministeriölle.

Helmikuussa ilmoitin eroavani seuraavan toukokuun lopussa. Katsoin tehtäväni suurin piirtein suoritetuksi. Tosin Suomen ja Neuvosto­liiton suhteet eivät olleet niin hyvät kuin olisi ollut suotavaa, mutta rauhansopimuksesta johtuvat, vieläpä eräät muut tärkeät asiat oli järjestetty. Luopumispäätöstäni vahvisti se seikka, etten ollut tyy­tyväinen siihen politiikkaan, jota hallitus Neuvostoliittoa kohtaan harjoitti. Joskin hallitus oli suureksi osaksi hyväksynyt ehdotukseni, ei asiain käsittely mielestäni aina ollut tarkoituksenmukaista eikä politiik­kamme talvella 1940—1941, varsinkaan nikkeliasiassa, niin varovaista kuin omasta puolestani olisin pitänyt parhaana. Helmikuun 20 pnä 1941 sähkötin ulkoministeriölle: »Kun huomaan, että meidän välisemme mielipiteet maamme ulkopolitiikasta eivät mene riittävästi yhteen, kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä katastrofiin, lähetän ensi kuriirilla Wittingille kirjeen eroami­sestani, missä suhteessa en kuitenkaan tahdo aiheuttaa tarpeettomia vaikeuksia hallitukselle.» — Olin myös huomannut, ettei hallitus enää katsonut palveluksiani maalle niin tarpeellisiksi, että olisin pitänyt vel­vollisuutenani uhrautua jäämään Moskovaan. »Näin ollen asia järjestyy molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi», kirjoitin ulkoministerille.

Maaliskuun puolivälissä 1941 saavuin vaimoni kanssa käynnille Hel­sinkiin. Olin heti samana päivänä neuvottelussa tasavallan presidentin luona, jossa myös pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting ja Berliinin-lähettiläämme Kivimäki olivat läsnä. Lähipäivinä tapasin paljon eri piireihin kuuluvia henkilöitä. Kuulin Suomessa liikkuvien saksalaisten, tosin ei vastuunalaisissa asemissa olevien, avoimesti puhuvan sodan alkamisesta lähitulevaisuudessa Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Myös Suomessa siihen sangen yleisesti uskottiin. Vaikka minun ajatuk­seni, kuten myöhemmin esitän, menivät toiseen suuntaan, aiheutti kaikki tämä sen, että ilmoitin ulkoministerille eroavani niin pian kuin mahdollista. Eroni siirtyi sittenkin toukokuun loppuun.

Eri tahoilta, myös lähettiläiltämme, saapuneet tiedot Saksan ja Neu­vostoliiton suhteiden kehittymisestä ja sodan mahdollisuudesta olivat sekavat ja ristiriitaiset. Tästä asiasta valettiin kannuja kaikkialla, ei vähimmin Suomessa. Perusteluja sodan puolesta ja sitä vastaan pohdit­tiin jos joltakin kannalta. Gafenco on usein mainitussa kirjassaan laajan­puoleisesti esittänyt ajatuksenkulun, joka hänen nähdäkseen sai Hitlerin hyökkäämään Neuvostoliiton kimppuun kesäkuussa 1941. Pääsyyt oli­vat tietenkin valtapoliittiset. Sota Englantia vastaan ei mennyt niin kuin Hitler oli odottanut. Saksa ei ollut voinut lyödä saarivaltakuntaa, vaan sota näytti muodostuvan pitkäksi. Kyetäkseen sitä jatkamaan Saksalle oli tarpeen voida käyttää hyväkseen Neuvosto-Venäjän varoja ja siten olla riippumaton Englannin ylläpitämästä saarrosta. Tosin Saksa Ribbentropin-Molotovin sopimuksen jälkeen oli taloudellisessa yhteis­toiminnassa Neuvostoliiton kanssa ja sai siltä runsaasti raaka-aineita, mutta poliittisten suhteiden kylmennyttyä Hitler ei voinut sopimuskumppaniinsa luottaa. Vieläpä Saksa taloudellisten suhteiden laajennut­tua tuli yhä enemmän riippuvaiseksi Neuvosto-Venäjän tavaraintoimi­tuksista ja oli olemassa vaara, että Neuvostoliitto otollisella hetkellä voisi aiheuttaa Saksalle vaikeuksia. Varminta oli sen vuoksi palata »Tais­teluni» -kirjan ajatuksiin ja vanhaan suursaksalaiseen ohjelmaan, ottaa väkivallalla mitä tarvittiin: Ukrainan rikkaudet ja Kaukasian öljy. Minkä vuoksi pyytää, kun vahvempana voi turvata niiden saannin? Jos Saksalla olisi hallussaan, manner-Euroopan lisäksi, Venäjän rikkaudet, avautuisi ehkä mahdollisuus rauhan tekemiseen lännessä, koska silloin olisi varaa myönnytyksiin sillä taholla.

Neuvosto-Venäjän sotaan saattaisi sen ohella liittää aatteellisenkin puolen, joka kenties auttaisi asiaa vaikkei olisikaan ratkaiseva: Neu­vostoliitto oli Euroopan suuri vihollinen, jota sen naapurit pelkäsivät. Bolševismin hävittäminen, Euroopan ristiretki Neuvosto-Venäjää vas­taan, voisi tuoda asiaan eräänlaista idealismia, joka antaisi Saksalle tilaisuuden esiintyä uudessa osassa: pienten kansojen vapauttajana. Se parantaisi Saksan mainetta, joka Tšekkoslovakian, Puolan, Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian ym. maiden kohtelun johdosta oli huonontunut.

Neuvosto-Venäjän sotilaallinen voima ei voinut tuottaa sanottavia vaikeuksia — niin Saksassa arveltiin. Suomen talvisota oli osoittanut Neuvostoliiton sotilaallisen heikkouden. Neuvostoliiton sotajoukot eivät voisi vastustaa Saksan voitollisia armeijoja. Sodasta tulisi lyhyt, ja se päättyisi muutamassa kuukaudessa, ennen talvea. Joka tapauksessa oli edullisinta lyödä Neuvosto-Venäjä ennen kuin Stalin oli ehtinyt sota­joukkojaan ja sotakoneistoaan liiaksi vahvistaa ja parantaa. Ratkaiseva voitto idässä todennäköisesti edistäisi rauhan saavuttamista lännessä­kin.

Niinpä Hitler taas heittäytyi toisesta äärimmäisyydestä toiseen: yhteistoiminnasta bolševistisen Neuvostoliiton kanssa sotaan bolševis­min tuhoamiseksi. Saksan Moskovassa oleva suurlähettiläs ja hänen apulaisensa tekivät, mikäli tiedetään, voitavansa sodan estämiseksi. Kreivi v. der Schulenburgin ponnistukset vaikuttivat kuitenkin yhtä vähän kuin toistasataa vuotta aikaisemmin Ranskan suurlähettilään Caulaincourt’in vakavat varoitukset Napoleonille.

Gafenco on nähdäkseni esittänyt pääkohdat siitä, mitä täydellisen aineiston puutteessa toistaiseksi voidaan Hitlerin hyökkäyksen perus­teluksi esittää.

Tuo suursaksalainen ohjelma tiesi, että huomattava osa Euroopan­ puoleisesta Venäjästä olisi muodostettava jonkinlaiseksi Saksan siirto­maaksi. Saksan hyökkäyksen alettua kesäkuussa 1941 puhuttiin, miten Venäjä, ainakin Euroopan-puoleinen, oli paloiteltava, Pietari muodos­tettava kansainväliseksi kauppakaupungiksi, ellei sitä kokonaan hävi­tettäisi; Etelä-Venäjä, Ukraina, Krim, Donin alueet ja Kaukasia, Länsi-Venäjä sekä Itämeren-maat erotettava, aina »A—A»-, Arkangelin — Astrakanin-linjaa myöten, niin sanottiin. Sillä alueella asui arviolta 80—100 miljoonaa asukasta.

Suunnitelma lähti siitä, että Saksan hyökkäys murskaisi Neuvosto­-Venäjän. Tässä suhteessa oli Saksassa kuten Suomessakin erheellisiä käsityksiä. Neuvostoliiton sotilaallinen voima ja taloudellinen sekä yh­teiskunnallinen ja kansallinen lujuus aliarvioitiin. Suomen sotilaspii­reissä oli yleinen se vakaumus, että Saksa voittaisi. Sota ei kestäisi kauan. Eräs suomalainen kenraali, joka niin ikään uskoi sodan syttyvän, vakuutti minulle maaliskuussa 1941 Saksan lyövän Neuvostoliiton kuudessa viikossa. Toiset sanoivat: neljässä kuukaudessa. — Sodan kesä­kuussa alkaessa laskettiin sen päättyvän syksyllä ennen talven tuloa. Usko Saksan loistavaan ja nopeaan voittoon ja Neuvosto-Venäjä perin­pohjaiseen tappioon säilyi itsepintaisena kauan aikaa sodan kestäessä myös sotilaspiireissä. Suomessa tällainen arvelu perustui talvisotamme aiheuttamaan käsitykseen. Kun me olimme yksinämme ja huonosti val­mistuneina kestäneet Neuvostoliittoa vastaan kolme ja puoli kuukautta, niin ei voinut olla epäilystä, että mahtava Saksa, joka oli osoittanut tavatonta sotilaallista voimaa ei vain Puolaa, vaan myös Ranskaa vastaan, puhumattakaan Hollannin, Belgian, Norjan, Tanskan ja Balkanin maiden sekä Kreetan valloituksista, tulisi lyhyessä ajassa murskaamaan Neuvosto-Venäjän. Suomen sodan arvostelu ei kuitenkaan ollut perus­teellinen. Olen jo edellä talvisodan yhteydessä huomauttanut, miten Neuvostoliiton poliittinen ja sotilasjohto, ryhtyessään hyökkäämään kimppuumme syksyllä 1939, pahasti erehtyi: se ei odottanut täällä syn­tyvän varsinaista sotaa eikä meidän kykenevän tekemään todellista vastarintaa. Sen vuoksi hyökkäys Neuvostoliiton puolelta joulukuussa 1939 ja tammikuussa 1940 ei ollut riittävästi valmisteltu eikä hyvästi johdettu. Havaittuaan erehdyksensä Neuvostoliitto keskitti suurilukui­set ja tarkoituksenmukaiset voimansa ja aloitti helmikuun alussa hir­vittävän hyökkäyksensä Kannaksella. Suurvalta-Venäjän »taiteen sään­töjen mukainen» sota alkoi helmikuun 1 pnä ja johti lyhyessä ajassa tunnettuun tulokseen. Tähän kaikkeen ei meillä kiinnitetty huomiota. Lisäksi Neuvostoliiton sotilasjohto, käyttäen hyväkseen Suomen sodassa saavutettua kokemusta, paransi talvisodan jälkeisinä 15 kuukautena sotalaitostaan. Ei tarvinnut olla sotilasasiaintuntija havaitakseen, että talvisodan johdosta tehdyt Neuvostoliiton sotilaallista voimaa koskevat johtopäätökset olivat erehdyttäviä.

Venäläiset itse näkyivät suhtautuvan optimistisesti sotilaalliseen voi­maansa.

Ennen mainitsemani insinööri, Venäjällä jo tsaarin ajoilta asti oleskel­lut, aikaisemmin myös Yhdysvalloissa työskennellyt maanmieheni, joka bolševikkien aikana oli toiminut teollisuusasiaintuntijana ja jolla oli kosketusta ylempiin teknillisiin piireihin, kertoi minulle useasti Neuvosto­liiton oloista ja sen taloudellisesta kehityksestä sekä mielialoista siellä. Yhä enemmän olen havainnut hänellä olleen varsin oikeat tiedot sekä neuvostotalouden edistyksestä että sen puutteellisuuksista. Hän kertoi, että niissä piireissä, joissa hän liikkui, oli viime vuosina puhuttu Saksan hyökkäyksestä. Syyskuussa 1940 merkitsin keskustelustamme päivä­kirjaani: »Varsinkin pari vuotta sitten Neuvostoliitossa oli yleinen käsi­tys, että Saksa tahtoo Etelä-Venäjän — Ukrainan Rostoviin asti sekä Krimin. Neuvostoliitossa luullaan, että Saksa tulee hyökkäämään. Sympatiat ovat yleensä länsivaltojen puolella, vaikka politiikka nyt on Saksan linjalla, kun länsivallat, Englanti ja Ranska; eivät 1939 myöntä­neet Neuvostoliitolle Baltian maita, mutta Saksa sen sijaan myönsi. Baltian maat Neuvostoliitto tarvitsee voidakseen rakentaa itselleen sota­laivaston, josta pitäisi tulla niin suuri, että se hallitsee Itämeren ja voittaa Saksan laivaston, jos on tarpeen, ja voi myös päästä ulos Itä­mereltä omin voimin. Neuvostoliitossa vallitsee nykyään suuri itseluottamus ja luja vakaumus, että se kykenee vahvistamaan sotalaitostaan niin, että voi voittaa Saksankin.» —Toukokuun puolivälissä 1941 maan­mieheni kertoi keskustelusta tuttaviensa teknikko-tiedemiesten kanssa: »Sota päättyy Saksalle huonosti, kun Yhdysvaltain sotatarvike- ja var­sinkin lentokoneavustus Englannille on niin hirmuisen suuri, että ne tulevat hävittämään Saksan kaupungit ja teollisuuslaitokset. Venäläiset olivat hyvin optimistisesti ajatelleet mahdollista sotaa Saksaa vastaan. Sillä Timošenko paransi ja vahvisti kovasti sotalaitosta. He luulivat kuitenkin, ettei synny sotaa juuri sen tähden, että Hitler tietää Saksan aseman heikkouden ja tahtoo välttää sotaa Neuvostoliiton kanssa. Pu­huessaan Suomen sodasta, jossa Neuvostoliiton armeija oli osoittautunut huonoksi, he sanoivat, että venäläiset sotilaat eivät tahtoneet lähteä hyökkäyssotaan Suomea vastaan. Leningradissa oli pidetty kokouksia, joissa tämä mielipide tuli esille ja joissa kysyttiin, mitä venäläisillä oli Suomessa tekemistä. Mutta Leningradin johtomiehet pakottivat sota­väen hyökkäämään ja vakuuttivat, että sota tulee kestämään ainoastaan muutaman päivän. Mutta jos Neuvostoliiton päälle hyökätään, niin sota­väki tulee taistelemaan toisella tavalla kuin Suomen sodassa.»

Toukok. 30 pnä 41: »Täällä edelleen eräät piirit pelkäävät Saksan hyökkäävän. Syy Saksan hyökkäykseen on se; että Saksa tahtoo saada maata — Ukrainan. ——— Venäläiset ovat kuitenkin optimistisia puo­lustusmahdollisuuksiinsa nähden. Jos Saksa hyökkäisi, se olisi Neuvosto­liitolle puolustussota ja silloin koko kansa nousisi yhtenä miehenä ja Stalin tulisi suureksi kansan johtajaksi. Puolustussotaan Neuvostoliitto kykenee, mutta ei hyökkäyssotaan. Suomen sota oli hyökkäyssota.»

Kuulin meillä myös sanottavan, että joskin Neuvostoliitolla oli soti­laita ja sotavarustuksia, heidän sotajoukkojensa päällystö oli heikko. Tämän johdosta tulivat mieleeni Ranskan vallankumouksen sodat, jotka osoittivat, miten yhtäkkiä nousi nuoria sotapäälliköitä, jotka kunniakkaasti piirsivät nimensä sotahistoriaan — niiden joukossa eräitä eteviä taistelujen voittajia jo ennen Napoleonia. — Eritoten näkyi jää­neen huomiotta juuri se tärkeä seikka, että Neuvostoliitto tulisi käymään puolustussotaa — aivan niin kuin Ranskan vallankumouksen sota vv. 1793—94, vieläpä jonkin aikaa sen jälkeenkin, oli oman maan puolusta­mista. »Isänmaa on vaarassa», julisti kansalliskonventti, ja joukot tais­telivat ryysyissä, toisinaan ilman jalkineita, vahvan hyökkäyshengen valtaamina.

Päiväkirjastani 14. 5. 41 keskusteltuani erään diplomaatin kanssa: »Jos Neuvostoliiton kimppuun hyökätään, voi Stalin asettua Neuvostoliiton kansojen isänmaalliseksi johtajaksi ja koota Neuvostoliiton kansat yh­teen ja silloin hänen asemansa on niin vahva, että hän voi noudattaa Aleksanteri I:n v:n 1812 taktiikkaa, voi saada aikaan suuren isänmaallisen innostuksen ja sen nojalla pitää puoliaan paremmin kuin saksalaiset luulevat.»

Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta ja sen varustusten laadusta oli kyllä vaikea saada tietoja, ja tapaukset ovat osoittaneet, että sekä Saksassa että Suomessa siinä suhteessa erehdyttiin. Oli kuitenkin tietoja Neuvostoliiton raskaan teollisuuden ja sotateollisuuden kehityksestä ja laajentumisesta. Stalin lausui jo puoluekokouksessa tammikuussa 1934: »Kehitys menee selvästi uuteen sotaan», ja samaa hän toisti myöhem­min. Sitä mahdollisuutta hän ei toiminnassaan kadottanut näköpiiris­tään. — Hyökkäys Venäjälle olisi »Une affaire très risquée» — »kovin uskallettu yritys», sanoivat eräät Moskovan diplomaatit ollessani heidän luonaan jäähyväiskäynneillä.

Muistettava on Talleyrandin lause: »La guerre est une chose beaucoup trop srieuse, pour être laissée aux militaires.» — »Sota on aivan liian vakava asia, jotta se voitaisiin jättää sotilaille.» — Siviilimiesten, var­sinkin hallituksessa mutta myös muiden, täytyy itsenäisesti arvostella sotaa koskevia ongelmia. He eivät voi mennä sotilaiden selän taa.

Omasta puolestani arvelin, että Neuvostoliittoa arvosteltiin väärin. Sen sotilaallista voimaa ja sen taloudellisia, kansallisia ja yhteiskunnal­lisia oloja, sen sisäistä kestävyyttä aliarvioitiin. — Heti ensimmäisessä raportissani toukokuun 14 pnä 1940, josta edellä olen maininnut, olin huomauttanut, ettei Neuvosto-Venäjä, vastoin sitä, mitä Suomessa viime vuosina oli monissa piireissä luultu, ollut sotilaallisesti heikko, joskaan se — enempää kuin tsaarinaikainen Venäjäkään — tuskin yksi­nään kestäisi sotaa suurvaltaa vastaan. Vakuutin myös, ettei mitään sisäisiä mullistuksia voinut ottaa lukuun. Olin korostanut, että Stalinin asema oli luja. Olin mielipiteenäni esittänyt, ettei Neuvosto-Venäjä sisäisesti, enempää yhteiskunnallisesti kuin kansallisestikaan, ollut heikko, koska enemmistö väestöä oli kasvanut bolševismin aatteisiin ja koska kansallisuuksista isovenäläiset olivat ehdottomana enemmistönä. Tässä ensimmäisessä raportissani esittämääni suuntaan kulkivat aja­tukseni ja siihen tapaan arvostelin Neuvostoliittoa.

Samana toukokuun 14 pnä 1940 kirjoitin ulkoministerille: »Meitä on suuresti vahingoittanut se, että meillä ei ole ollut Venäjän oloista oikeata käsitystä, jonka saaminen ei täällä olekaan helppoa. Diplomaatit yli­päänsä eivät täällä niistä paljonkaan tiedä, koska heillä on omat valmiit mielipiteensä ja he elävät aivan eristettyinä johtavista piireistä. ——— Useimmilla ulkomaalaisilla ja varsinkin meillä Suomessa on ollut väärä ja ennakkoluuloinen käsitys täkäläisistä oloista ja niiden kehityksestä — ylipäänsä on edellytetty täällä mentävän alaspäin ja odotettu romah­dusta. Ei tarvitse täällä kauan oloja seurata havaitakseen, että siihen ei ainakaan Suomi voi politiikkaansa perustaa.»

Eräässä kirjeessäni joulukuun 1 pnä 1940 kirjoitin: »Pravdassa ja Izvestijassa sekä muissa julkaisuissa on tuskin yhtään kirjoitusta, jossa ei äänekkäästi huudeta, miten hyvät olot ovat neuvostovaltakunnassa verrattuina muihin maihin ja miten onnellinen neuvostokansa on ja miten se tulevaisuudessa tulee olemaan vielä onnellisempi. Propaganda on suunnaton, luulen sen olevan tehokkaampi kuin Saksassa. ——— Nykyään on Neuvostoliiton väestöstä kaiketi 80 % lokakuun vallankumouksen jälkeen kasvaneita, jotka luultavasti ovat vakuuttuneita päivittäin toitotetun propagandan todenmukaisuudesta. ——— Että ainakin sotateollisuus voi aikaansaada tuloksia, sen me saimme kokea. Raskaan teollisuuden ylipäänsä sanotaan kehittyneen sangen huomat­tavasti. Kansan elintaso lienee tuskin kohonnut. Mutta Stalinin ohjel­mana on se, että ensiksi on kehitettävä raskas teollisuus; joka valmistaa tuotantovälineitä. Kevyt teollisuus, joka valmistaa kulutustarvikkeita ihmisille, saa odottaa. Armeijasta pidetään nähtävästi huolta. Kenties käytetään kolmannes kansallistulosta sotilaallisiin tarkoituksiin. Mahdollisuus järjestelmän sortumiseen sisältäpäin on sen vuoksi olematon — ellei armeija ole mukana, mutta, kuten sanottu, armeijassa näkyvät olot olevan jotenkin hyvät.» — Ja eräässä toisessa kirjeessä joulukuun 26 pnä 1940 toistin: »Neuvostoliiton sotalaitos on nyt vielä vahvempi kuin vuosi sitten.»

Kun oli alkanut kuulua puheita edellä koskettelemistani suursaksalai­sista suunnitelmista, kirjoitin maaliskuun 1 pnä 1941 tasavallan presi­dentille mm.:

»Ukrainan ja vielä enemmän Etelä-Venäjän ja Kaukasian valloitta­minen ja hallitseminen olisi niin hirmuinen asia, että se menisi vahvan Saksankin voimien yli. Nämä seudut ovat taajaan asuttuja. Saksalle, jolla jo on 10 milj. tšekkiä ja 15 milj. puolalaista1 valtakunnassaan; se olisi ylivoimainen tehtävä. Täällä kuuluu kyllä olevan niitä (venäläisiä), jotka pelkäävät Saksan ajattelevan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Hitler tosin esittää kirjassaan ’Mein Kampf’ tällaisia ajatuksia, mutta hän edellytti silloin pääsevänsä sovintoon Englannin kanssa. Asia on kuitenkin mennyt aivan toisin.»

Päiväkirjastani kesäk. 13 pnä 1941, — olin palannut edellisenä päi­vänä Moskovasta Helsinkiin — keskusteltuani tasavallan presidentin kanssa: »Minä sanoin, että jos Saksa aloittaa hyökkäyssodan Neuvosto­liittoa vastaan, on mahdollista, että se lopuksi häviää sodan. Ensiksi: Neuvostoliitto on vahvempi kuin on arveltu, se saattaa tehdä kovempaa vastarintaa. Toiseksi: Neuvostoliitto jatkaa sotaa eikä tee rauhaa, ja kun Saksalla on Englanti ja Yhdysvallat vihollisinaan ja sota jatkuu, niin Saksa voi sortua. Saksa ei kykene murskaamaan Neuvostoliittoa niin pahasti, että sen vastarinta luhistuisi. — Korostin, että mielestäni Neuvostoliiton sotilaallista voimaa aliarvioitiin. Stalin voi koota kansan ympärilleen, kun on kysymys puolustussodasta, nousta kansan suureksi johtajaksi. Hän voi jatkaa sotaa, siirtyä itään päin eikä antautua. Jos Saksa sitten lopuksi häviää, on Neuvostoliitto mukana tekemässä uutta Versailles’in rauhaa. Ja silloin on meidän kohtalomme huono. Silloin olemme yksin, eikä Kreml unohda tätä meidän menettelyämme.

»Rydin mielestä meillä ei ollut mitään muuta valittavaa. Sillä Neu­vostoliitto ei tulisi missään tapauksessa pitämään Moskovan rauhaa, vaan hyökkäisi meidän kimppuumme.»

Presidentti Ryti epäili syvästi Neuvostoliiton aikomuksia. Hän oli, niin kuin niin moni suomalainen, varma siitä, ettei Neuvosto-Venäjä milloinkaan luopuisi pyrkimästä Suomen valloittamiseen; vieläpä hän omaksui sen Suomessa vallalla olevan yleisen käsityksen, että Neuvosto­liiton tarkoitukset ulottuivat pitemmällekin: Skandinavian niemimaan valtaamiseen. Suomen ainoa pelastus tämän mukaan oli, että Saksa murskaisi Neuvostoliiton. Tällaiseen toivottomaan umpikujaan olivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ajautuneet.

Tässä on syytä mainita, että aikaisemmin kevättalvella 1941 Helsin­gissä minulle ulkoministeriön taholta vakuutettiin, ettei ollut kysymys Suomen yhtymisestä mahdolliseen Saksan—Neuvosto-Venäjän sotaan. Toukokuun 8 pnä, vähän ennen Moskovaan palaamistani, ulkoministeri Witting lausui päiväkirjamerkintäni mukaan minulle: »Suomi on ulko­politiikassaan edelleen neutraliteetin kannalla, kuten Ruotsikin, ja tulee sillä kannalla pysymään. Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut mitään käännettä (jonka Neuvostoliiton uusi lähettiläs Orlov oli luullut huomanneensa). Ei ole myöskään kostoajatuksia, vaan tahdomme pysyä Moskovan rauhan kannalla.» — Tämän perusteella minä ollessani touko­kuun 30 pnä 1941 lähtökäynnillä Stalinin luona ilmoitin meidän noudat­tavan puolueettomuuden politiikkaa.

Ulkomailla pidettiin liian vähämerkityksisenä sitä moraalisesti edul­lista asemaa, minkä Neuvostoliitto saisi Saksan selvän hyökkäyksen joh­dosta mahdollisesti syntyneessä sodassa. Nyttemmin on havaittu sodan muodostuneen Venäjälle »toiseksi isänmaalliseksi sodaksi», ja Stalin on noussut Venäjän kansan suureksi johtajaksi.

Kysymyksessä ei Saksan puolelta ollut vain taistelujen voittaminen Neuvostoliittoa vastaan. Saksan tarkoituksena oli, kuten sanottu, vallata laajat alat Venäjästä, muodostaa niistä siirtomaita tai muulla tavoin niitä hallita. Tämän tuuman katsoin kuuluvan kuvitelmien maailmaan. Sodalla tuskin tällaisia jättiläispäämääriä enää nykyaikana voidaan saavuttaa. Venäjä, niin erilainen kuin se monessa suhteessa onkin Länsi­ Eurooppaan verrattuna, ei ole vanhanaikainen puolivilli Afrikka. Venäjällä on laaja ja erinomaisen rikas yhtenäinen alue. Sillä asui 170—190- miljoonainen kansa, josta on 100 milj. isovenäläisiä ja 35 milj. näiden lä­heisiä sukulaisia, vähävenäläisiä. Venäjän kansat ovat luoneet sivistyk­sen, joka monella alalla on johtanut huomattaviin tuloksiin. Niillä on lähes tuhatvuotinen historia. Saksan tarkoituksena oli reväistä 80—100 milj. asukasta tästä erilleen. Enemmän kuin epäilyttävää oli tällaisen yrityk­sen onnistuminen. Ylipäänsä näyttää valloitussota olevan aikansa elä­nyt ja kelpaamaton keino tämäntapaisiin valtaviin tarkoituksiin. Suu­ria kansoja ei voi sodalla tuhota tai mielin määrin paloitella. Vain pieniä kohtaan voi suuri menetellä täten, ja silloinkin on tulos epävarma. — Päiväkirjastani huhtik. 29 pnä 1941 (keskustelusta tasavallan presi­dentin kanssa): »lsovenäläisiä on noin 100 milj. (ukrainalaisia n. 35 milj.). Isovenäläiset ovat aina olemassa ja ne muodostavat suuren valtakunnan, joka on meihin verrattuna kovin ylivoimainen. Ukraina, jonka valloitta­misesta on puhuttu, on Neuvostoliitolle elintärkeä, ja Neuvostoliitto tulee sen puolesta taistelemaan viimeiseen asti.»

Saksalaiset ja heidän kannallaan olevat eivät oikein arvostelleet vaa­raa ja vaikeuksia, jotka vallattujen kansojen puolelta, kulovalkean ta­voin, tulisivat kohtaamaan heti, kun sotatapausten käänne antaisi niille mahdollisuuden nousta vastarintaan. Muissa piireissä, mm. Moskovan diplomaattien kesken, asia tajuttiin. Keskustellessani keväällä 1941 Hit­lerin mahdollisesta hyökkäyksestä Ranskan uuden suurlähettilään kanssa ja huomautettuani Saksan valtaamilla alueilla olevista puolalaisista, tšekeistä, serbialaisista ym. kansoista ja niiden puolelta uhkaavasta vaarasta, ehätti suurlähettiläs innokkaasti lausumaan: »Entä me ranskalaiset!» Ja hän oli kuitenkin »Vichyn miehiä».

Saksa ei tulisi olemaan kahden kesken Neuvostoliiton kanssa. Se oli kovassa sodassa Englantia vastaan, jonka takana oli Yhdysvallat. Mi­nulla oli korkea käsitys Englannista, jonka historia osoittaa tämän kan­san henkistä ja aineellista voimaa ja sen kaikissa vaikeuksissa lannistu­matonta tahtoa ja tarmoa sekä selviytymiskykyä. Tosin Englanti vuo­sina 1939 ja 1940 osoitti — niin kuin Ranskakin — odottamatonta soti­laallista heikkoutta. Mutta jos Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon, tie­täisi se aseman perinpohjaista muutosta: sotaa kahdella rintamalla, mitä Saksa, Hitlerinkin kirjassaan esittämän mielipiteen mukaan, ei kestäisi. Omasta puolestani en pitänyt todennäköisenä, että Hitler ryhtyisi niin uhkarohkeaan, etten sanoisi mielettömään yritykseen: Euroopan-puolei­sen Venäjän suurimman osan ja Kaukasian valloittamiseen suursodan riehuessa lännessä. Sen vuoksi kirjoitin äsken mainitussa kirjeessäni tasavallan presidentille: »Minun mielestäni ei sitä voi ottaa lukuun, ainakaan niin kauan kuin nykyinen sota kestää. Saksa on nyt niin kiinni sodassa Englantia vastaan, että se ei voi rikkoa välejään Neuvos­toliiton kanssa ja hankkia itselleen uutta suurvihollista ja sotaa kahdella rintamalla.»

Englannin samoin kuin Yhdysvaltojen sotilaallinen voima osoittautui kuitenkin v. 1941, vieläpä v. 1942 hämmästyttävän heikoksi. On käynyt ilmi, miten täysin sotilaallisesti valmistumattomia nämä suurvallat oli­vat. Saksalla näkyi siitä olleen oikeat tiedot. Itse asiassa sota jatkui pitkän aikaa yhdellä rintamalla ja Saksan aseilla oli loistava menestys. Mutta Englanti, joka kuten tavallisesti vaikeuksissaan löysi tarvittavan poliittisen johdon, ei antanut perään. Toistui tavallinen suurten sotien historia: sodan kestäessä vihollinen sekä lännessä että idässä on ottanut oppia tappioistaan. »Toiset keksivät ja käyttävät sodassa parempia sota­välineitä ja toiset jäljittelevät niitä nopeasti», sanoo kuuluisa von Clau­sewitz. Länsivaltojen uhka sitoi suuria Saksan sotavoimia länteen, ja tätä viimeistellessäni — heinäkuussa 1944 — kahden, vieläpä kolmen rintaman sota on muuttunut todellisuudeksi.

Mainittu von Clausewitz kirjoittaa muutakin merkille pantavaa. Hän sanoo, että Bonapartella oli (v. 1812) koko Eurooppa salaisena viholli­senaan, hänen voimansa oli äärimmilleen jännitetty, kuluttava sota piti häntä kiinni toisella taholla (Espanjassa) ja laaja Venäjä teki sata penin­kulmaa perääntymällä mahdolliseksi vihollisen taisteluvoiman heiken­tämisen. Ja hän toteaa lyhyesti ja kuivasti: Venäjän valtakunta ei ole maa, jonka voi säännöllisesti valloittaa so. pitää miehitettynä. »Sellaisen maan voi kukistaa vain sen oman heikkouden ja sisäisen eripuraisuuden vaikutusten avulla.» — »Vuoden 1812 sotaretki ei onnistunut, koska vihollismaan hallitus pysyi lujana ja siten uskollisena ja järkähtämättö­mänä — koska se siis ei voinut onnistua.» — »Ja miten se olisi voinut onnistua, jos keisari Aleksanteri ei tehnyt rauhaa tai hänen alamaisensa nousseet kapinaan?» hän kysyy (von Clausewitz, Vom Kriege, ss. 596, 613, 615.) — Uudenaikainen tekniikkakaan, jonka luultiin tekevän mahdolli­seksi, mikä v. 1812 oli mahdotonta, ei ole kyennyt tekemään tyhjäksi äärettömän alueen laajuutta ja rintaman syvyyttä.

Moskovasta palatessani tapasin Tukholmassa tuttavani, kenraali Ernst Linder -vainajan. Päiväkirjastani 7. 6. 1941: »Sanoin Linderille mm.: Minun käsitykseni on, että muissa maissa Neuvostoliiton sotilaal­lista voimaa aliarvioidaan. Se on voimakkaampi kuin luullaan. Neuvosto­liitto on vahvempi kuin tsaarin aikainen Venäjä. Nyt Neuvostoliitolla on mm. valtava sotateollisuus, jota vastoin Venäjä 1914—18 olisi riippu­vainen sotatarvikkeiden tuonnista ulkomailta.» Sodan alkupäivinä, Hitlerin hyökkäyksen alettua, Linder oli käymässä Suomessa. — Päiväkirjastani 24. 6. 1941: »Kenraali E. Linder luonani. Hän kysyi, olenko vielä samaa mieltä kuin Tukholmassa kesäkuun alussa, nim. että Neu­vostoliiton voimaa aliarvioidaan. Vastasin olleeni ja yhä olevani sitä mieltä.»

Kesäkuun 19 pnä 1941 söin suurusta ent. presidentti Svinhufvudin seurassa. Keskustelimme asemasta. Päiväkirjastani: »Minä sanoin, että olemme menneet Saksan mukaan ’på vinst och förlust’ — onnen ja tap­pion uhalla. Esitin kuitenkin ajatukseni siitä, miten komplisoitunutta peli on ja että tulevaisuus voi sisältää arvaamattomia käänteitä.»

Joka taholta havaitsin Suomen kansassa kuitenkin sen mielipiteen olevan vallalla, että Saksa tulisi verraten lyhyessä ajassa lyömään Neuvostoliiton.

Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan. Hän heittäytyi tähän val­tavaan seikkailuun, jonka onnistuminen, järkevästi harkiten, oli enem­män kuin epäiltävää. On katsottu, ettei hänellä Englannin sodan epä­onnistuttua ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli olosuhteiden pakon alainen niin kuin Napoleon v. 1812. Valtioiden päämiehet ja johtajat ovat — niin sanotaan — tapausten orjia. Hitlerin vyörymään panema tapausten sarja oli vienyt hänet vaihtoehdon »joko — tahi» eteen. Tästä — samoin kuin Napoleonin retkestä 1812 — voi nähdäkseni olla eri mieltä. Tällainen päättely on liian pitkälle menevää determinismiä. Hitlerin toiminta pohjautui hänen poliittiseen suunnitelmaansa, joka rakentui Euroopan ylivallan tavoitteluun ja jonka täytyi viedä sotaan ensiksi länsivaltoja ja sitten Venäjää vastaan, koska se tiesi vallan tasa­painon liian suurta Saksan eduksi muuttamista. Tällaiseen valtavaan taisteluun maailman mahtavimpia suurvaltoja vastaan oli Saksa liian pieni ja heikko. Tapausten kulku on sen osoittanut. Hitlerin poliittinen suunnitelma osoitti »Mangel an Augenmass für politische Möglichkeiten» — »puuttuvaa kykyä arvostella poliittisia mahdollisuuksia», mistä Bismarck useasti puhui ja varoitti.

Jos Hitler olisi ymmärtänyt Venäjälle-hyökkäyksen menestymisen epätodennäköiseksi, vieläpä mahdottomaksi — ainakin samanaikaisesti kuin hän oli kiinni sodassa länsivaltoja vastaan — olisi hän havainnut sen tien vievän perikatoon. Hän olisi siltä tieltä peräytynyt, niin kuin Napoleonkin olisi voinut välttää heittäytymistä Venäjän seikkailuun. Se olisi edellyttänyt politiikan toiseksi muodostumista. — Miksi ei toi­senlainen politiikka olisi voinut jatkua? Puolan silpominen 1700-luvulla yhdisti Preussin ja Venäjän pitkiksi ajoiksi. Bismarck katsoi Puolan masentamisen ja sen jälleennousun estämisen Preussin ja Venäjän yhteiseksi tärkeäksi intressiksi. Saksan ja Neuvostoliiton suorittama Puo­lan neljäs silpominen ja muut elokuun 1939 sopimuksen jälkeen tehdyt teot olivat nekin omiaan yhdistämään ystävykset. Olisiko tämä poli­tiikka ajan mittaan onnistunut? Ei ainakaan huonommin kuin Hitlerin politiikka v. 1941 ja sen jälkeen, joka — samoin kuin Napoleonin poli­tiikka v. 1813 — päättyi katastrofiin.

Sanotaan: Tämä on jälkiviisautta. Viittaan ennen esittämiini englan­tilaisen historioitsijan Seeleyn sanoihin: »On harhaluulo edellyttää, että suuret valtiolliset tapaukset, koska ne ovat laajakantoisia, ovat aivan toisella tavalla kohtalokkaasti välttämättömiä kuin tavalliset yksityiset tapaukset; ja tämä harhaluulo rajoittaa arvostelua.»

Tapaukset historiassa johtuvat kyllä toisista, jotka ovat niiden syynä ja selityksenä. Mutta se väite, että historiassa vallitsee ehdottoman välttämättömyyden laki, on nähdäkseni liioiteltu. — Neuvostoliiton Suomen-politiikan v:sta 1939 alkaen voi selittää. Mutta että se olisi ollut siinä muodossa ehdottoman välttämättömyyden vaatima ja sen vuoksi ainoa mahdollinen, sitä ei voi myöntää. Samaa on sanottava Suomen Neuvostoliiton-politiikasta. Että Hitlerin mielikuvitukselliset suunnitelmat koko Euroopan hallitsemisesta olisivat olleet jonkinlaisen historiallisen lain vaatimia ja välttämättömiä, on tuskin myönnettävä. Ne olivat päinvastoin sekä Saksalle että koko maailmalle kohtalokkaita erehdyksiä.

Joka tapauksessa arveluni, että Hitler karttaisi hyökkäämästä Neu­vostoliittoon, ainakin Englannin sodan kestäessä, oli erheellinen. Sitä vastoin käsitykseni tämän sotaretken onnistumisen epätodennäköisyy­destä on osoittautunut oikeaksi. Uhkapeli näyttää olevan valloittajien ja sodankävijäin kohtalo. Niin oli Napoleonin, niin oli Ludendorffin ke­väällä 1918. Vain sattuma — hallitsijan vaihdos Venäjällä — pelasti Fredrik Suuren.

Vuoden 1941 talvella alkoi näkyä merkkejä, jotka viittasivat Neuvos­toliiton Suomen-politiikan muuttumiseen. Neuvostoliiton lähettiläs kut­suttiin pois ja uudeksi edustajaksi nimitettiin Orlov, joka saapui huhti­kuussa 1941. Olin silloin Helsingissä, ja minulla oli hänen kanssaan kaksi pitkää keskustelua. Hän oli ollut jäsenenä koneiden palauttamista käsi­telleessä sekakomiteassa, ja komitean suomalaiset edustajat olivat saa­neet hänestä edullisen käsityksen. Minuunkin tekivät laajat keskuste­lumme hyvän vaikutuksen. Havaitsin hänen tahtovan, tietenkin saa­miensa ohjeiden mukaisesti, toimia Suomen ja Neuvostoliiton välien parantamiseksi ja hän sanoikin nimenomaan tulleensa Suomeen siinä vakavassa tarkoituksessa. Hän valitti minun eroamistani. Kävimme läpi avoinna olevat asiat ja totesimme, että tärkeä oli vain yksi, Petsamon nikkeliasia. Muut voitaisiin hänen luullakseen selvittää. Viittasipa Orlov siihenkin, että jos kysymys Suomen—Ruotsin puolustusliitosta tahdot­taisiin ottaa uudestaan esille, se hänen luullakseen voisi olla mahdol­lista. Mutta nikkeliasiassa hän sanoi Kremlin pysyvän kannallaan ja pitävän sitä kysymystä tärkeänä. Hänen tietämänsä mukaan Kreml odotti minun tuovan Helsingistä ehdotuksia, joiden pohjalla päästäisiin tulokseen. Keskusteluista vahvistui käsitykseni, että nikkeliasia oli jo mennyt niin pitkälle, ettei Kreml siinä peräytyisi.

Käytyämme läpi Suomen ja Neuvostoliiton väliset avoinna olevat kysymykset Orlov lisäsi: »On vielä yksi asia, kaikkein tärkein: Neuvosto­liiton ja Suomen välien yleinen parantaminen. Se kysymys olisi saatava ratkaistuksi.» Se osoitti hänen saapuneen Helsinkiin tässä nimenomai­sessa tarkoituksessa. — Kerroin tämän keskusteluni Orlovin kanssa ulkoministeri Wittingille.

Mikä oli syynä tähän Kremlin uuteen politiikkaan?

Gafenco lausuu: »Vasta myöhemmin, kun yhteistoiminta Saksan kanssa näytti lopullisesti menevän karille ja kun yhteentörmäys entisen pelitoverin kanssa tuli ilmeiseksi, neuvostohallitus ajatteli rauhoittaa eräitä naapurejaan ja rohkaista niiden riippumattomuuden tunteita. Tämä viimeisen hetken politiikka oli liian hätäisesti improvisoitu voi­dakseen parantaa asemaa» (mt. s. 353).

Arvatenkin Gafenco on oikeassa. Kaikesta huolimatta olisi meidän nähdäkseni ollut viisainta vielä keväällä 1941 tarttua tähän Kremlin kädenojennukseen. Varovaisuuden tulee olla pienen valtion ulkopolitii­kassa johtava periaate. Neuvostoliiton tarkoitusten epäileminen oli Suomen kansaan kuitenkin liian syvälle juurtunut ja luottamus Saksan sotilaalliseen voimaan, varsinkin sotilaiden keskuudessa, vuorenvarma. Tämä selittää menettelymme, mutta ei muuta arvostelua, että politii­kassamme tehtiin jälleen kohtalokas virhe. Nähtävästi tapahtui jotakin — mitä, siitä minulla ei ole tietoa — joka antoi aiheen Hitlerille sodan­ julistuksessaan 22 pnä kesäkuuta 1941 sanoa: »Yhdessä suomalaisten toveriensa kanssa seisovat Narvikin voittajat Pohjoisella jäämerellä. Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan alaisina suojelevat Suomen aluetta yhdessä suomalaisten sankarien kanssa heidän marsalkkansa johdossa.»

Toukokuun 9 pnä lähdimme vaimoni kanssa Tukholman kautta paluu­matkalle Moskovaan, jossa seuraavat viikot kuluivat eroavan diplomaa­tin lähtöpuuhissa.

Toukokuun 7 pnä Stalin ryhtyi kansankomissaarien puheenjohtajaksi — pääministeriksi — Molotovin sijaan, joka edelleen jäi ulkoasiain­komissaariksi. Tapausta ei neuvostolehdissä selitetty. Vaihdoksen toden­näköisenä syynä pidettiin Moskovan diplomaattipiireissä halua osoittaa, että hallitusvalta ulkopoliittisen tilanteen mutkistuessa oli lujittunut ja saanut lisää arvovaltaa. Valtakunnan todellinen johtaja astui ko­mentosillalle.

Toukokuussa Saksa valtasi Kreetan ja Kreikan sota saatettiin akseli­valloille voittoisaan päätökseen. Koko Balkan ja suuri osa itäistä Väli­merta oli akselivaltojen valvonnassa.

Toukokuun 15 pnä kaikille ulkovaltojen edustuksille Moskovassa ilmoitettiin, että diplomaattisten ja konsuliedustajain ja heidän virka­miestensä liikkuminen Neuvostoliiton alueella oli sallittu vain asian­omaisten ulko- ja puolustus- sekä merikomissariaattien luvalla, ja samalla tiedotettiin matkustamisen laajoilla, erityisesti mainituilla paikkakun­nilla olevan kokonaan kiellettyä.

Moskovassa huhuiltiin sodan mahdollisuudesta Saksan ja Neuvosto­liiton välillä. Ollessani hyvästijättökäynneillä virkaveljieni diplomaat­tien luona tämä oli pääasiallisena keskustelun aiheena. Useimmat diplomaatit pitivät sotaa epätodennäköisenä ja luulivat Hitlerin — samoin kuin Stalinin — tahtovan ylläpitää rauhaa. Monet arvelivat Saksan toiminnan, Balkanin ja Kreetan valtaamisen jälkeen, ensi si­jassa suuntautuvan itäisen Välimeren maita ja Mosulin öljykenttiä vastaan, mikä oli vaihtoehto Neuvostoliittoon hyökkäämisen ja Kauka­sian öljylähteiden valtaamisen rinnalla. — Saksan suurlähettiläs; samoin kuin muut Saksan suurlähetystön jäsenet, kielsivät sotaa koskevien huhujen todenperäisyyden. »Schulenburg on vanha ammattidiplomaatti ja hän puhuu hyvin varovasti, eikä hänen puheisiinsa ole aina luotta­mista», merkitsin päiväkirjaani keskustelusta hänen kanssaan.

Suomea kohtaan ilmeni diplomaattien sanoissa talvisotamme johdosta ja sen jälkeen kasvanutta vilpitöntä myötätuntoa. Sitä ei esiintynyt vain pienten valtioiden edustajissa, mikä oli ymmärrettävissä, koska kaikesta huolimatta pienet kansat tuntevat olevansa samantapaisen uhan alaisina ja tajuavat jonkinlaista kohtalonyhteyttä, vaan myös suurvaltojen edustajien taholta. Tyydytyksellä todettiin Suomen ase­man helpottuneen. vTe olette tehneet täällä menestyksellisesti työtä ylen vaikeissa oloissa», sanoi Italian suurlähettiläs Rosso. En voinut olla merkille panematta näitä Suomea kohtaan ilmeneviä inhimillisiä tunteita. Ne eivät tosin merkitse sanottavasti nykyaikaisessa kansain­välisessä politiikassa, mutta tällaisenkin mielenilmaisun toteaa mieli­hyvällä.

Ollessani lähtökäynnillä Englannin suurlähettilään Sir Crippsin luona ja huomautettuani tehtäväni Moskovassa olevan suoritettu hän sanoi tietävänsä, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat parantuneet. Myönsin niiden viime syksystä alkaen tulleen paremmiksi. Sir Cripps: »Siitä asti kun Molotov kävi Berliinissä. Kriitillisin aika oli loka­-marraskuussa.» — Keskustelumme kosketteli myös neuvotteluja Suo­men ja Ruotsin välisestä puolustusliitosta ja miten Neuvostoliitto oli sitä vastustanut. Sir Cripps virkkoi tuntevansa asian ja sanoneensa maaliskuussa Molotoville, että Neuvostoliiton oli epäviisasta estää Suo­men ja Ruotsin välisen sopimuksen syntyminen. Syynä oli ollut se, että Kreml oli epäillyt Saksan olleen asian takana. Sir Cripps arveli, ettei Kreml enää olisi sellaista sopimusta vastaan. Hänkin sanoi pitävänsä Saksan ja Neuvostoliiton sopimukseen pääsemistä mahdollisena, ellei Hitler vaatisi jotakin, joka koskisi Neuvostoliiton puolustusta tai Neu­vostoliitolle elintärkeätä Ukrainaa taikka muita alueita. Sellaisiin vaa­timuksiin Stalin ei suostuisi, vaan taistelisi.

»Te voitte olla tyytyväinen», sanoi Sir Cripps hyvästellessäni häntä.

Toukokuun 28 pnä olin hyvästijättökäynnillä Molotovin luona Krem­lissä hänen työhuoneessaan, jossa niin usein olin hänen kanssaan kes­kustellut. Kiitin häntä ystävällisyydestä, jota hän oli minulle mieskoh­taisesti osoittanut. Molotov valitti poislähtöäni. Vastasin, että minun jo oli aika poistua; olinhan miltei 20 vuotta häntä vanhempi. »Se ei näy päältä», vastasi Molotov kohteliaasti. Hän näytti tietävän, että olin alkuaan lupautunut olemaan Moskovassa vain lyhyen aikaa ja kysyi, mitä nyt aioin tehdä. Vastasin aikovani olla vapaana miehenä ja »panna pasianssia». Rauhansopimuksesta johtuvat kysymykset olivat jotenkin kaikki selvitetyt ja sen lisäksi joukko muitakin asioita. Sen vuoksi oli sopiva aika lähteä. Siihen Molotov: »Kaikkia kysymyksiä ei ole ratkaistu». Poliittiseen keskusteluun ei ryhdytty. — Ottaessani häneltä hyvästit ja toivottaessamme toisillemme »kaikkea hyvää» lausuin, että mielelläni sanoisin hyvästit Stalinille, johon olin neuvotteluissa syksyllä 1939 tutustunut, mutta tiesin hänen aikansa olevan kovin kiinni enkä halun­nut, että mahdollisesti voisi syntyä epämukava ennakkotapaus. (Stalin ei yleensä ottanut vastaan ulkomaisia diplomaatteja.) Siihen Molotov: »Minä kysyn.»

Seuraavana päivänä kävin Vyšinskin luona. Keskustelun kuluessa hän sanoi heikäläisten huomanneen ja todenneen ponnistukseni hyvien suh­teiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Vastasin, että se oli pyrkimykseni ja että tulin vastaisuudessakin mahdollisuuksieni mukaan toimimaan samaan suuntaan. — Lisäsin, etten tahtonut puhua politiikasta, mutta mainitsin meidän lehdissämme olleen uutisia, että Neuvostoliiton ja Saksan välillä käytiin neuvotteluja. Vyšinski: »Mistä asioista?» Minä: »Taloudellisista.» Vyšinski: »Meillä on Saksan kanssa taloudellinen sopimus, joka aiheuttaa keskusteluja.» Minä: »Meidän leh­dissämme puhutaan uusista sopimuksista.» Vyšinski: »Meillä on sopimuk­set ja hyvät välit Saksan kanssa. En tiedä mistään neuvotteluista uusien sopimuksien aikaansaamiseksi.» — En jatkanut keskustelua, vaan toi­votimme toisillemme »kaikkea hyvää».

Sain ilmoituksen, että Stalin ottaisi minut vastaan seuraavana päi­vänä, toukokuun 30:ntena. Määräaikana, kello 7 illalla, olin Kremlissä hänen työhuoneessaan, joka oli yhtä suuri kuin Molotovin huone ja jossa oli samanlainen pitkä neuvottelupöytä. Heti alkutervehdyksen jälkeen Stalin sanoi odottamatta: »Helsingissä eivät ole tyytyväi­siä Teihin.» Hämmästyin tästä Stalinin tarkasta tiedosta. Vastasin, että rauhansopimuksesta johtuneet kysymykset ja eräät muutkin asiat olivat tulleet selvitetyiksi ja että niiden ratkaisuun nähden hal­litus ja minä olimme olleet yhtä mieltä. Sanoin myös, että me Suo­messa halusimme hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa ja minä puoles­tani olen koettanut toimia niiden saavuttamiseksi. Siihen Stalin sanoi hänen mielestään olevan selvää, että suhteiden Neuvostoliiton ja Suomen kesken pitäisi olla hyvät. Sain tässä yhteydessä aiheen tähdentää, että halusimme noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa, niin kuin minulle Hel­singissä oli virallisesti ilmoitettu. Huomautin myös, että meillä oli toi­minut hallituksen asettama komitea, joka oli valmistanut ohjelman kulttuuri- ja talous- ym. suhteiden edistämiseksi. »Mutta, vilpittömästi sanoen, mielestämme emme ole saaneet riittävää kannatusta Neuvosto­liiton taholta.» — Stalin: »Kannatus on annettava, se on luonnollista.» — Lisäsin omasta puolestani myös yksityisenä miehenä tulevani toimi­maan hyvien suhteiden luomiseksi maittemme välille. — Stalin: »Te ette koskaan voi olla yksityinen henkilö.»

Sitten huomautin, että koko joukko kysymyksiä oli ratkaistu; mutta eräitä oli selvittämättä. Kauppasopimuksen tulkinnassa oli ilmennyt erimielisyyksiä; selitin, missä käsitykset erosivat. Stalin näkyi hyvin tuntevan asian ja sanoi: »Tarkoituksena ei ole ollut, että Neuvostoliitto antaisi luottoa Suomelle.» — Jatkoin, että jo helmikuussa Neuvosto­liitto keskeytti tavarain viennin Suomeen. Esimerkkinä mainitsin, että mm. viljasta, 70 000 tonnista, olimme saaneet vain 15 000 tonnia. — Tähän Stalin: »Teillä kai on nyt viljan puutetta?» — Minä: »Tuonti ulkomailta on suljettu ja tosiaan ensi satoon asti viljavarat ovat niukan­ puoleiset.» — Stalin: »Teen Teille mieskohtaisesti pienen ystävyyden­ palveluksen. Annan 20 000 tonnia, joten Suomi tulee saaneeksi puolet koko kiintiömäärästä. Edellytän, että teiltä tilatut laivat toimitetaan aikanaan.» — Kiitin ja vakuutin laivojen tulevan sovittuina aikoina. Stalin kehotti kääntymään ulkomaankaupankomissaari Mikojanin puo­leen, joka järjestäisi asian.

Stalin oli kohtelias ja ystävällinen. Seuraavana päivänä oli Prav­dassa ja Izvestijassa ensi sivulla ja ensimmäisellä paikalla kahden pals­tan uutinen hyvästijättökäynnistäni Stalinin luona.

Käydessäni seuraavana päivänä Mikojanin luona hän ihmetteli ute­liaana, miten minun oli onnistunut päästä Stalinin luo ja »ylipuhua» hänet antamaan 20 000 tonnia viljaa. »Mitä on sanottu, se pidetään. Tosin on päätetty, ettei ennen uutta satoa anneta viljaa, mutta kun Stalin on luvannut, on asia ratkaistu. Milloin haluatte viljan?» Vastat­tuani, että niin pian kuin mahdollista, Mikojan lupasi antaa tarvittavat määräykset. Asia hoidettiin niin tarmokkaasti, että koko viljamäärä Saksan—Neuvostoliiton sodan alkaessa oli saapunut Suomeen.

»Tämä asia on siis Stalinin mieskohtaisesti päättämä ja järjestämä», kirjoitin ulkoministerille. — »Mitään laajemmalle meneviä tai poliittisia johtopäätöksiä siitä tuskin voi tehdä.

»Omasta puolestani olen tyytyväinen», lisäsin. — »Sain jäähyväiskäyn­nilläni järjestetyksi 20 000 tonnia viljaa sen sijaan, että useimmiten pois­tuville diplomaateille annetaan kunniamerkkejä.»

Suomessa tästä asiasta virisi kaikenlaisia puheita. Väitettiin Stalinin koettaneen lahjoa meitä. Nämä jutut herättivät ikävää huomiota venä­läisissä, kuten myöhemmin kuulin. En hyväksynyt Suomessa esiinty­nyttä selittelyä. Tietysti Stalinin lupaus oli — ja tahtoi olla — osoitus hyväntahtoisesta suhtautumisesta Suomeen. Mutta hän on liian viisas mies luullakseen näin pienellä asialla voitavan saada sellaisia tuloksia aikaan. Hän nimenomaan teroitti laivahankintojen täyttämistä vastik­keena Suomen puolelta, ja minä vakuutin sen tekevämme.

Kesäkuun 3 pnä jätin korkeimman neuvoston presidion puhemiehelle — Neuvostoliiton presidentille — Kalininille takaisinkutsumiskirjani hänen virkahuoneessaan Kremlissä. Keskustelu oli ylimalkaista, merki­tyksetöntä.

Seuraavana päivänä lähdimme vaimoni kanssa Moskovasta Tukhol­maan. Lentokentälle oli tullut saattamaan diplomaatteja; he toivat vai­molleni kauniita kukkia. Saksan lähetystöstä oli paikalla suurlähettiläs, kreivi von der Schulenburg, ministeri v. Tippelskirch ja lähetystöneuvos Hilger sekä eräs virkamies, Italian lähetystöstä suurlähettiläs Rosso ja lähetystöneuvos, Ruotsin lähetystöstä läheisin diplomaattiystäväni ja hyvä toverini, lähettiläs Assarsson, sotilasasiamies, everstiluutnantti Flodström, lähetystöneuvos Nylander ja attašea Åström, Tanskan lähe­tystöstä asianhoitaja, lähetystöneuvos Oluf ja poissa olevan lähettilään Bolt-Jörgensenin rouva. Norjan lähetystö oli neuvostohallituksen mää­räyksestä lakkautettu. Läsnä olivat niin ikään ulkoasiainkomissariaatin protokollapäällikkö Barkov ja lisäksi oman lähetystömme virkamiehet, asiainhoitaja, ministeri Hynninen, sotilasasiamies eversti Lyytinen ja lähetystöneuvos Nykopp. Lentokoneessa seurasivat meitä uskollisesti valtiollisen poliisin edustajat viimeiselle välilaskupaikalle Riikaan, jossa vaimoni kanssa heilutimme jäähyväiset.

Diplomaatintoimeni oli päättynyt.

En voi kieltää, että Moskovassa-oloaikani oli mielenkiintoinen. Ellei tehtäväni olisi ollut niin raskas, olisi oleskelu tuossa vanhassa »pyhässä Moskovassa» täysin korvannut vaivan. Oli tilaisuus tehdä läheltä huo­mioita, millaista on suurvallan aito reaalipolitiikka, ja varsinkin, mil­laista oli suurvalta-Neuvostoliiton politiikka sen läheisiä pieniä valtioita — mm. Suomea — kohtaan neuvostopolitiikan tähän asti aktiivisimpana ajankohtana. Kaikki se oli omiaan herättämään monenlaisia ajatuksia. Ja ajatuksia ja kysymyksiä herätti itse Neuvostoliitto. Mitä oikeastaan tapahtui tässä valtavassa maassa — tässä meille länsimaisille ihmisille salaperäisessä osassa maailmaa, josta lukemamme kuvaukset olivat pinnallisia eivätkä selvittäneet, mitä syvemmällä liikkui? Miten tuo taloudellis-yhteiskunnallinen jättiläiskoe onnistui? Minulla oli koko ajan paljon asioita käsiteltävänä ja vaikeuksia oli alituisesti silmien edessä. Kaikki tämä vaati aikani ja huomioni sekä kiinnitti ajatukseni. Olin myös liian lyhyen ajan Moskovassa, jotta olisin voinut syvemmältä tunkeutua Neuvostoliiton valtion, kansan ja yhteiskunnan oloihin.

Viivyttyämme Tukholmassa muutamia päiviä tavataksemme sikä­läisiä tuttaviamme lensimme kesäkuun 12 pnä Helsinkiin. Sanomalehti­reporttereille lausuin Turussa, että pidin tehtävääni Moskovassa suori­tettuna ja halusin sen vuoksi päästä takaisin kotiin.

Pääsin pois Moskovasta »kreivin aikaan». Lähdimme 18 päivää ennen Saksan—Neuvostoliiton sodan alkamista. Kesäkuun 22 pnä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Myös Suomi joutui siihen sotaan. Tällainen tapausten kulku oli vain 15 kk. aikaisemmin tapahtuneen Moskovan raskaan rauhan jälkeen selitettävissä, kun lähtökohta oli järkkymätön vakaumus, että Saksa mahtavalla sotilaallisella voimallaan tulisi, vieläpä lyhyessä ajassa, lyömään Venäjän pirstaleiksi. Sitä käsitystä, jonka edellä olen omasta puolestani esittänyt Suomen politiikasta ja Suomen suhteista Neuvostoliittoon kuin myös Neuvostoliiton sotilaallisista mahdollisuuksista ja ylipäänsä tapausten todennäköisestä kulusta, olisi vastannut pyrkimys pitää Suomi sodan ulkopuolella ja yrittää ilman sotaa saada Moskovan rauha pahimmilta kohdiltaan korjatuksi. Saksan hyökkäys, johon Hitler ryhtyi siitä riippumatta, miten me menette­limme, olisi saattanut olla meille eduksi, mutta vain siinä tapauksessa, että emme omasta puolestamme sekaantuisi sotaan. Voi kysyä, tokko silloisissa oloissa tällainen politiikka olisi ollut mahdollista? Suurim­pana vaikeutena olisi ollut Suomen yleinen mielipide, joka oli Neu­vostoliittoon kohdistuvan syvän epäluuloisuuden läpitunkema. Aivan olemattomia eivät kuitenkaan sellaisen politiikan mahdollisuudet olisi olleet. Sosiaalidemokraattien keskuudessa se arvatenkin olisi saavuttanut kannatusta. Kesäkuun 20 pnä 1941 julkaistussa työväestön Keskus­järjestöjen yhteisessä tiedonannossa sanottiin: »Työväestö pitää tär­keänä, että maa pysyy erillään kaikenlaisesta konjunktuuripolitiikasta ja pyrkii säilyttämään tähänastisen puolueettomuutensa.» Saman kesä­kuun 16 pnä olen keskustelusta eduskunnan puhemiehen Hakkilan kanssa, joka myöhemmin esiintyi sodan kannattajana, päiväkirjaani merkinnyt: »Hakkila oli muuten sitä mieltä, että meidän on pysyttävä sodan ulkopuolella.»

Mitä mahdollisuuksia siedettävään tulokseen pääsemisestä olisi ollut toisen puolen, Neuvostoliiton, taholla, on tietenkin vaikea sanoa. Huo­mautettakoon, että Yhdysvaltain silloinen apulaisulkoministeri Sumner Welles elokuun 18 pnä 1941 ilmoitti Suomen lähettiläälle Procopélle tietävänsä Neuvosto-Venäjän olevan valmis neuvottelemaan rauhasta Suomelle annettavien alueellisten myönnytysten ja rajankorjauksen pohjalla. Meillä on varoitettu yliarvioimasta tämän, lähes kaksi kuu­kautta sodan alkamisen jälkeen tehdyn ilmoituksen merkitystä sen epämääräisyyden vuoksi. Mitä sen pohjana oli, on minulle tuntematonta, mutta tuskin on oletettava, ettei sen takana ollut mitään asiallista. Muistettava on myös neuvostohallituksen puolelta keväällä ilmennyt halu Suomea kohtaan ystävällisemmän politiikan noudattamiseen, josta edellä olen kertonut. — Kun neuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1944 ministeri Enckell ja minä esitimme Moskovan rauhan rajan kor­jaamisen tärkeyttä, vastasi Molotov: »Ellei olisi ollut sotaa, voisi rajan muuttaminen tulla kysymykseen, mutta sodan jälkeen se ei käy.» Tälle kolme vuotta sodan alkamisen jälkeen aivan uusissa oloissa anne­tulle lausunnolle ei tietenkään voi panna ratkaisevaa painoa. Mutta joka tapauksessa kesällä 1941 näyttää mahdollisuuksia muun kuin sota­politiikan noudattamiseen olleen olemassa.

Vaikea olisi tietenkin ollut improvisoida uusi politiikka viime hetkellä. Politiikkaamme olisi jo aikaisemmin talvella 1941, vieläpä syksyllä 1940, ollut johdettava silmällä pitäen pyrkimystä pysytellä mahdollisen sodan ulkopuolella. Vaikeuksia olisi arvatenkin sodan kestäessä esiintynyt Saksan puolelta. Ruotsi voi pysyä sodasta erillään, vaikka myönsi Saksan joukoille kauttakulun. Mutta Saksa oli vallannut Pohjois-Nor­jan, ja oli olemassa vaara, että sotatoimet olisivat laajentuneet kos­kettamaan pohjoisinta Suomea. Mutta mitä vaikeuksia olisi ollutkaan pelättävissä, maan tulevaisuuden kannalta olisi kuitenkin, selkkausten vaaran uhallakin, ollut viisaampaa yrittää viimeiseen asti noudattaa puolueettomuutta ja, jos olisi ollut välttämätöntä, puolustaa sitä, kuin heittäytyä sodan epävarmaan seikkailuun. Sodan puhjettua ei ainakaan olisi pitänyt mennä vanhojen rajojen yli.

Suomen asemasta johtuu mielestäni, että Suomen on pysyttävä eril­lään Venäjälle vihamielisestä ja sen vastaisesta ulkopolitiikasta. Ja ennen kaikkea: Varsinkaan pienen valtion ei pitäisi unohtaa, että ensin on diplomaattiset keinot loppuun asti käytettävä, ennen kuin asioiden annetaan mennä sotilaalliseen ratkaisuun.

Suomen menettelyn keväällä 1941 voi selittää, vieläpä ymmärtää. Mutta se tuskin muuttaa arvostelua, että silloin jälleen teimme kohta­lokkaan poliittisen virheen.


1 Minun olisi pitänyt lisätä: 8.5 milj. hollantilaista, 8.3 milj. belgialaista, 42 milj. ranska­laista, 3.7 milj. tanskalaista, 2.8 milj. norjalaista, vieläpä eräitä Balkanin kansoja.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.