XIII. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet syksyllä ja talvella 1940—41

Kerrottuani eräiden tärkeiden asioiden käsittelystä Moskovan rauhan jälkeen siirryn jatkamaan, edellä viidennessä luvussa aloittamaani, Suo­men ja Neuvostoliiton suhteiden yleisen kehityksen kuvausta.

Olen edelleen vanhasuomalainen ulkopoliittisissa asioissa. Ulkopolitii­kan johtava periaate meillä vanhasuomalaisilla oli: ristiriidan välttäminen Venäjän kanssa. Perusteemme oli yksinkertainen. Suomi oli Venä­jän suurvallan naapuri. Että Suomi silloin ei ollut kansainoikeudellisesti riippumaton, vaan sisäisesti itsenäinen, autonominen, valtio, ei reaalisesti muuta asiaa. Venäjän ylivoima oli tavaton. Meidän oli sekä löydettävä modus vivendi että saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä ei voisi ainoastaan sietää Suomen erikoisasemaa, vaan vieläpä havaita sen itsel­leen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.

Tämä katsantotapa soveltui pääperiaatteiltaan lähtökohdaksi senkin jälkeen kun Suomi oli saavuttanut valtiollisen itsenäisyyden. Moskovassa pidin omasta puolestani sitä silmällä toiminnassani. Rauha oli meille katkera ja kova, mutta meidän oli sen pohjalla ilman taka-ajatuksia elettävä. Mahdollisuuksia sen korjaamisesta ei voinut ottaa lukuun. Tosiasiat oli kerta kaikkiaan tunnustettava.

Kremlin esiintyminen monissa asioissa oli omiaan herättämään mi­nussa, kuten muissa suomalaisissa, huolestumista. Sitä en voinut par­haalla tahdollakaan välttää, vaikka miten koetin asioita parhain päin selittää ja vaikka otin huomioon Venäjän valtakunnan puolustusta tar­koittavat näkökohdat, jotka Kremlin politiikassa olivat kaikkea muuta määräävinä. Oli vaikea päästä selville Kremlin todellisista tarkoituksista Suomeen nähden. Mutta pettymykset eivät voineet asennettamme muuttaa. Sekin oli vanhasuomalainen kanta.

Neuvostoliiton valtiovallan erityisessä suojeluksessa olleen »Ystävyy­den seuran» toiminta kesällä 1940; josta edellä olen kertonut; oli epäi­lyttävää. Virallisesti ohjattujen neuvostovenäläisten lehtien ja radion hyökkäykset Suomea vastaan olivat pahaenteisiä.

Meille käsittämätöntä ja arveluttavaa oli Kremlin jyrkkä ja uhkaava menettely erinäisissä tärkeissä ja vähemmän tärkeissäkin asioissa, joskin useasti huomauttamani venäläisten erilainen mentaliteetti ja Kremlissä meitä kohtaan vallitseva epäluuloisuus oli otettava lukuun. Neuvosto­hallituksen jyrkästi kielteinen kanta Suomen ja Ruotsin puolustusliitto­ asiassa saattoi kysymään, mikä oli tämän kannanoton takana. — »Nyt puhumme suullisesti, mutta jos otetaan esille kirjalliset todistuskappa­leet, tulee asia vakavaksi», sanoi Molotov minulle syyskuussa 1940 siinä asiassa. Molotovin monesti minulle lausumat, uhkaukseen viittaavat sanat uusien rajojemme varustamisesta olivat omiaan herättämään epäluuloja. Samoin kieltäytyminen sallimasta Hangon kauttakuljetussopi­muksen meille tärkeän, sotilaiden aseettomina kuljettamista koskevan määräyksen lievääkään valvontaa. Neuvostohallituksen sekaantuminen presidentinvaaliin oli aivan tavatonta. Pakotus ministeri Tannerin halli­tuksesta eroamiseen oli oudoksuttavaa. Petsamon nikkeliasiassa Neu­vostoliiton vaatimukset menivät kovin pitkälle ja Molotov samoin kuin Vyšinski käyttivät siinä asiassa useita kertoja uhkaavaa kieltä, kuten edellä olen kertonut. Tuskallisen vaikutuksen teki neuvostohallituksen jyrkkä ilmoitus Ahvenanmaan asiasta, jossa Molotov, tyytymättömänä siihen, että kysymyksen ratkaisu hänen mielestään pitkittyi, vaati asian ratkaistavaksi viikon kuluessa ja sopimuksen siitä heti astumaan voi­maan, välittämättä meidän valtiomuotomme edellyttämästä säännölli­sestä käsittelyjärjestyksestä. Ikävää oli se jyrkkyys ja kiivaus, jota Molotov osoitti suhtautumisessaan rauhanteon jälkeisenä aikana meidän puoleltamme tapahtuneisiin uuden epäselvän rajan vuoksi ymmärrettä­viin ja Neuvostoliitolle vaarattomiin rajanylityksiin. Edelleen Neuvosto­liiton asianosaisten kiihkeys luovutetuilta alueilta pois vietyjen koneiden ja laitteiden takaisin vaatimisessa, vaikka olin hallituksen puolesta ilmoittanut meidän tulevan ne joko palauttamaan tai korvaamaan ja vaikka kysymys oli vain sen selvittämisestä, mitä koneita ja laitteita oli rauhansopimuksen pöytäkirjan mukaan palautettava.

Samaan aikaan joutuivat Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs ja neu­vostolaiset konsulit kahnauksiin Suomen ulkoministeriön ja muiden vi­ranomaisten kanssa. Neuvostoliiton edustuston henkilökuntaa Suomessa lisättiin tavattomasti: edustajiksi ja virkamiehiksi ilmoitettuja oli pari­ sataa. Mm. Maarianhaminan konsulinvirastossa, vaikka siellä ei ollut mitään muuta kuin varustusten hävittämisen valvonta, mikä pian lop­pui, oli 8 konsulivirkamiestä ja 30 muuta virkailijaa, yhteessä jopa 38 henkeä. Selvää oli, että tämä Neuvostoliiton Suomessa olevan edustus­ton henkilökunnan lisäys johtui muista kuin diplomaatti- ja konsulitehtävien suorittamisesta. Siitä ei kuitenkaan ole syytä erikoisesti harmistua, sillä sellainen kuuluu nykyaikaisen moraalikirjan hyväksymään valtojen kansainväliseen kanssakäymiseen — viittaan ennen kertomaani Englannin alahuoneessa v. 1927 tapahtuneeseen keskusteluun. Että Neuvosto-Venäjän monilukuiset edustajat koettivat liikkua, vieläpä väärillä nimillä, kaikkialla ympäri Suomea, jonka kanssa Venäjä äsken oli ollut sodassa ja jota se epäili — senkin nykyinen kansainvälinen mo­raali antanee anteeksi. Ja että he rikkoivat kielletyille alueille mat­kustamista koskevia määräyksiä — nämä alueet heitä tietenkin erityisesti kiinnostivat — siitäkään tuskin äsken mainitusta syystä lienee aihetta hämmästyä. Muiden valtioiden diplomaatit noudattivat toisen­laista menettelyä, mikä johtui arvatenkin siitä, etteivät he katsoneet omilla valloillaan olevan samanlaista intressiä. Kaikissa näissä koh­dissa Kreml ja sen edustajat voivat vedota muiden suurvaltojen esi­merkkiin. Vähemmän sopivaa sekä Suomen ja Neuvostoliiton välistä tilannetta kuvaavaa tässä asiassa mielestäni oli Neuvostoliiton Helsingin­-lähettilään menettely. Suomen viranomaisten velvollisuus tietenkin oli ryhtyä toimenpiteisiin diplomaattejakin koskevien määräysten rikkomisten estämiseksi. Jos vakavia muistutuksia tehtiin jotakin diplomaat­tia vastaan, oli sellainen henkilö poistettava. Mutta Neuvostoliiton Hel­singin-lähettiläs kirjoitti nooteissaan: Neuvostoliiton edustusto vaatii esteetöntä kulkulupaa konsulinviraston kaikille virkailijoille Suomessa jne. Hän puhui Petsamon konsulinviraston virkailijoihin kohdistuvasta »mielivallasta», hän esitti »vaatimuksia, jotka vastaavat välttämättömiä minimiehtoja» — tavallinen sana venäläisessä diplomaattikielessä. Hän siis vaati erivapauksia Suomessa voimassa olevista kaikkia ulkomaalaisia diplomaatteja ja konsulivirkailijoita koskevista määräyksistä. Vain jos Neuvostoliiton edustajille olisi asetettu toisenlaisia rajoituksia kuin muille tai sopimusten vastaisia esteitä, olisi ollut syytä valituksiin. Mutta Suomen puolelta päinvastoin annettiin heille liikkumishelpotuksia.

On tietymätöntä, oliko tähän koko syksyn ja aina tammikuuhun asti kestäneeseen sanan- ja noottienvaihtoon syypää Neuvostoliiton Helsingin­-lähettiläs mieskohtaisesti vai johtuiko se Moskovan suoranaisista ohjeista. Joka tapauksessa se osoitti, etteivät Suomen ja Neuvosto-Venäjän välit olleet sellaiset kuin niiden olisi pitänyt olla. Jos Neuvostoliiton lähet­tiläs olisi, kunnioittaen Suomen suvereenisuutta, pyrkinyt välttämään turhanpäiväisiä riidanaiheita, olisi asiat voitu sovinnossa selvittää.

Sen ohella meillä aina oli mielessämme Baltian maiden kohtalo, jonka sekä Moskovan diplomaattipiireissä että maailman sanomalehdissä ar­veltiin meitäkin odottavan. Talvisodan aikainen Kuusisen avulla toi­meenpantu yritys ei myöskään lähtenyt suomalaisten ajatuksista. Seu­rauksena kaikesta tästä oli, että meidät suomalaiset kesällä ja syksyllä 1940 yksinäisessä asemassamme yhä enemmän valtasi turvattomuuden tunto sekä pelko ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Minulla oli yhtä mittaa tunne kuin olisimme tulivuoren partaalla. Useammin kuin yhden kerran, saatuani kutsun Molotovin luo, odotin uhkavaatimuksia jossakin asiassa. —

Päiväkirjastani 24. 7. 1940: »Assarsson tuli luokseni klo 2 ja kertoi Ruotsin radiossa tänään ilmoitetun, että sanotaan Neuvostoliiton vaa­tineen Suomea kokonaan riisumaan aseista joukkonsa ja lopettamaan varustelunsa. Assarsson kysyi, miten tämän asian laita on. Vastasin, ettei Molotov ollut minulle esittänyt pienintäkään viittausta tähän suun­taan. Ihmettelin, mistä tällaiset huhut syntyvät. Juuri kun Assarsson oli luonani, tuli lähetystöneuvos Nykopp sisään ja ilmoitti Molotovin sihteerin kysyneen, voisinko tulla Molotovin luo samana päivänä klo 5. Ilmoitin tulevani. Luulin, että Molotov tulisi puhumaan siitä, mitä Assarsson oli kertonut, ja valmistin, mitä vastaisin. Olin tosiaan her­mostunut. — Täällä saa elää yhtämittaisessa jännityksessä, kun ei kos­kaan tiedä, mitä tapahtuu ja mitä on edessä.» — Sillä kertaa Molotov, joka, kuten aina, oli minulle mieskohtaisesti ystävällinen, antoi ehdo­tuksen Ahvenanmaan varustamattomuussopimukseksi, minkä jälkeen seurasi ennen kertomani laaja keskustelu »Ystävyyden seuran vainoamisesta». Ei siis sen pahempaa, mutta yhdeksi kerraksi sekin riitti.

»Ikävä keskustelu Molotovin kanssa Ahvenanmaan konsulaatiosta, Suomen ja Ruotsin liitosta, saksalaisten sotilaskuljetuksista, nikkelikon­session kiirehtimisestä osoitti jälleen meihin kohdistunutta epäluuloi­suutta. Varsinkin niin kauan kuin sota kestää, on asemamme vaaralli­nen ja arka. Molotovin sanoissa on ollut useita kertoja peitettyjä uhkauk­sia, kuten eri sähkeistäni on käynyt ilmi», sähkötin syyskuun 28 pnä Helsinkiin.

Suomessa on vaikutusvaltaisella taholla esiintynyt käsitys, että Neu­vostoliitto oli hiljaa niin kauan kuin Saksa taisteli voitokkaasti län­nessä, mutta kun Saksan hyökkäyksestä Englantiin ei tullut mitään ja sen eteneminen muutenkin pysähtyi, Neuvostoliitto rohkaistui ja mm. tuli yhä hyökkäävämmäksi ja vaativammaksi Suomea kohtaan (Ahve­nanmaan demilitarisoiminen, nikkelikaivosvaatimukset, Hangon kautta­kulku). Tämä käsitys ei mielestäni ollut oikea. Kuten ennen olen maininnut, otti Kreml sekä Ahvenanmaan että nikkeliasian esille jo kesä­kuussa 1940; kysymys kauttakulusta Hankoon nousi heinäkuun alussa käsiteltäessä meidän esitystämme yhdysliikenteestä. Kysymys Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta oli esillä jo huhtikuussa. Mitään uusia ja tärkeitä asioita Kreml ei ottanut myöhemmin esille. — Niihin aikoihin Saksan armeijojen voittokulku jatkui. Saksan sotatoimet lännessä vai­kuttivat luullakseni asiaan, kuten edellä olen kertonut, mutta päinvas­taiseen suuntaan. Niiden alkaminen keväällä 1940 ja valtava menesty­minen seuraavien kuukausien aikana huolestutti Neuvostoliittoa ja saattoi arvatenkin sotilaallisista syistä ajattelemaan uusia turvallisuustoimenpiteitä.

Mielialaa Suomessa sekä omia ajatuksiani kuvaa kirjeenvaihto ystä­väni Tannerin kanssa joulukuussa 1940. — »Voit olla varma», Tanner kirjoitti, »että täällä ovat viime kuukausien aikana Neuvostoliiton ta­holta esiintyneet röttelöimiset aiheuttaneet monenlaisia ikäviä tunteita. Ne ovat olleet kuin neulanpistoja, jotka pikkumaisen luonteensa vuoksi ovat tuntuneet tarkoittavan jatkuvan hermojännityksen ylläpitämistä. Suurvallalta olisi odottanut suurpiirteisempää esiintymistä. Kun tähän tulee lisäksi jatkuva sekaantuminen Suomen puhtaasti sisäisiin asioihin, kuten viimeksi presidentinvaalin yhteydessä, herättää se kasvavaa suut­tumusta. Se ei ainakaan paranna mielialaa naapuriamme kohtaan. Samanaikaisesti herjaa Petroskoin radio päivittäin Suomea ja kuvaa sen oloja mitä mustimmin värein. Ilmeinen hermosota on siis käynnissä.

»Olisiko asema parempi, jos vuosi takaperin olisimme valinneet toisen tien? Sinä näyt ajattelevan, että teimme suuren erehdyksen, kun emme tehneet Stalinin kanssa sopimusta. Olen minäkin siten monesti ajatellut ja varsinkin viime talven sotamme aikana katkerasti itseäni soimannut siitä, etten voimakkaammin esiintynyt Helsinkiä vastaan Moskovassa ollessamme.

»Mutta jälkeenpäin olen joutunut epäilemään tämän kannan paik­kansapitävyyttä, varsinkin nähdessäni, miten Baltian maiden kävi nöy­ryydestään ja sovinnonhalustaan huolimatta. Neuvostoliiton tarkoituk­sena näyttää ilmeisesti olevan saada haltuunsa Venäjän kaikki entiset alueet, eikä se siinä anna sopimusten itseään häiritä. Ensimmäinen myönnytys olisi voinut tuoda toisia mukanaan ja niin olisimme luisu­valla pinnalla. Jos tämä on oikein, kysyy itseltään, mikä menettely nyt olisi paras: sovittelu kunniankin kustannuksella vai jäykempi asenne?

»Tiedän, että Sinä ajattelet meidän olevan siinä asemassa, että tai­puminen on ainoa pelastus. Niin on täälläkin tähän saakka ajateltu ja varsinkin sikäli kuin rahasta ja tavarasta on ollut kysymys, ei ole kaih­dettu myönnytysten tekoa. Mutta auttaako tämä jatkuvasti ja mihin se päättyy? Nyt jo herää täällä kiusaantunut tunnelma, ja mitä enem­män sekaantumista puhtaasti sisäisiin asioihin tapahtuu, sitä enemmän voi mieliala kääntyä vastakkaiseksi. Ennen pitkää voi täällä olla sama ristiriita myöntyväisten ja vastarinnan miesten kesken kuin oli nelisenkymmentä vuotta takaperin.»

Puhuttuaan sitten presidentti Kallion äkillisestä kuolemasta ja presi­dentinvaalista Tanner jatkoi: »Lähin huoli on meillä nyt uuden halli­tuksen pystyyn saaminen. Se ei ymmärtääkseni tule olemaan helppo asia. Tuskin kukaan tuntee kutsumusta astua pakkotyöhön, mitä halli­tuksessa olo tätä nykyä merkitsee. Pelkkiä ikäviä asioita eikä vähimmin Sinun pöydältäsi lähteneitä. Jos vielä Molotov sekaantuu hallituk­sen muodostamiseen suvaiten ilmoittaa, kutka henkilöt ovat kieltolistalla, muodostuu asia kovin kiusalliseksi. Ehdokkaista alkaa tuntua siltä, kuin kieltolistan ulkopuolella oleminen olisi jollakin tavalla epä­edullista maineelle.

»Elämä ei ole hauskaa niin kauan kuin sota kestää. ——— Toivo­kaamme, että sota pian loppuisi. Silloin pääsisimme mekin arvattavasti nykyisestä piinastamme, joka näyttää olevan yhteinen kaikille pikku­kansoille.»

Olin kiittänyt Tanneria hänen minulle lähettämästään syntymäpäivä­onnittelusta ja liittänyt kirjeeseeni muutaman sanan politiikasta, mikä oli »houkutellut» häntä jatkamaan samaa asiaa — »varsinkin arvellen sen kautta saavani Sinulta myöhemmin poliittista asemaa koskevia mietel­miä», kuten hän kirjoitti.

Meillä oli Tannerin kanssa vuosien kuluessa ollut silloin tällöin poliit­tisia keskusteluja, toisinaan sangen perinpohjaisia, milloin suullisia, milloin kirjeellisiä. Joulukuun 26 pnä 1940 päivätystä vastauksestani muodostui seuraavanlainen »tutkielma».

»Sotamme jälkeen on Neuvostoliitto kohdellut meitä — silvottua val­tiota», kirjoitin, »ja kohtelee edelleen, ei niin kuin vapaata valtakuntaa, vaan niin kuin valtakuntaa, jonka poliittisesta vapaudesta on osa men­nyt — kuinka suuri osa, jääköön laskematta. Jos mikään osoittaa tämä, että sotamme urhoollisuudestamme huolimatta ei ole herättänyt täällä sitä ‘respektiä’ mitä monet siellä luulevat. Se on päinvastoin kouraan­tuntuvasti osoittanut Kremlin herroille, että me emme yksinämme ky­kene aseilla Neuvostoliittoa vastaan taistelemaan, samalla kun se on myrkyttänyt ‘atmosfäärin’ meitä kohtaan Kremlissä. Tietysti meillä, sen jälkeen kun olimme menetelleet siten, että olimme joutuneet sotaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taistella, koska muuten olisimme Kuusisen vallan alaisina joutuneet Neuvostoliiton osaksi. Sikäli voi sanoa, että olemme taistelullamme pelastaneet sen osan vapautta, mikä meillä vielä on jäljellä.

»Mutta kritiikki ei yksin auta eikä riitä. Kysymys on, mitä voimme tehdä? Hyvin helposti voimme viedä asiat uuteen sotaan, mutta se tietäisi isänmaamme lopullista ja varmaa tuhoa. Siitä ei ole epäilystä.

»Epäilet kantaani, että menettelymme syksyllä 1939 oli erehdys. Viit­taat Baltian maiden kohtaloon. Tähän suuntaan näkyvät lehdet siellä silloin tällöin kirjoittelevan. Olen puolestani tässä kohden toista mieltä ja niissä ajatuksissa tulen kuolemaan.

»Baltian valtioiden itsenäisyys oli minusta aina epävarma. Itse viro­laiset näkyvät ajatelleen samaa jo 1920-luvulla. Että suurvalta-Neu­vostoliitto jaloilleen päästyään tyytyisi Suomenlahden itäiseen perukkaan, jossa, kuten sanoivat, ‘suuri sotalaiva tuskin mahtuu kääntymään’ — se ei ollut mahdollista. Baltian maiden rannikon joutuminen Neu­vostoliitolle oli vain ajan kysymys.

»Entä meidän asemamme?

»Ulkopolitiikka on siitä vaikea, että on vähän tai ei ollenkaan faktoja, joihin voisi nojata päätelmänsä. Ja kuitenkin täytyy tehdä ratkaisut. Kuka tietää Stalinin ajatukset?

»Syksyllä 1939 olivat Stalinin ehdotukset meille aivan toiset kuin Baltian maille. Ensimmäisestä molemminpuolisesta avustussopimuksesta Stalin luopui heti ensi kokouksessa minun kanssani. Samoin ehdotuk­sesta ‘paikalliseksi sopimukseksi’, joka olisi koskenut Suomenlahden yhteistä puolustamista. Sen jälkeen kysymys oli vain ‘alueenvaihdosta’ täyttä, ehkäpä runsastakin korvausta vastaan Kannaksella ja tukikoh­dan vuokraamisesta Suomenlahden pohjoispuolella. Varsinkin viime ajat ovat osoittaneet, miten luonnollinen on suurvalloille kysymys tukikoh­dista. Ajatus tukikohdasta Hangon puolella on ollut venäläisille yleinen. Vieläpä kadetit (Maklakov ym.) esittivät Pariisissa v. 1919 sen Venäjän ehdottomana vaatimuksena. Tarton rauhanneuvotteluissakin se ajatus esiintyi.

»Stalinin vaatimukset Kannaksella olivat, kuten muistat, kohtuulliset. Uusi raja ei olisi koskenut meidän puolustuslinjojamme — mehän pe­räännyimme heti Suvannon ja Summan linjalle, jonka Stalin juuri ilmoitti olevan heidän sotilaidensa vaatimuksena, vaikka sanoi itse tyy­tyvänsä vähempään. Ainoastaan Koiviston patteripaikka olisi jäänyt Neuvostoliitolle, ja se olisi ollut ainoa todella merkitsevä asia. Mutta arvatenkin olisimme sen jollakin tavalla voineet korvata.

»Pahempi tietysti olisi ollut tukikohta. Epäilen, tokko Stalin olisi Jussaröhön tyytynyt, se kun on kovin pieni. Sitä vastoin luulen, että hän olisi suostunut Mannerheimin toiseen ehdotukseen, Öröhön. Mutta ellei olisi siihenkään suostunut, olisi pitänyt hyväksyä heidän ehdotta­mansa 3 saarta (Hermansö, Hästö-Busö ja Koö). Sanoa heti: ‘Kättä päälle’.

»Suomen asema on aina ollut toinen kuin Baltian maiden. Suomella on ollut erikoinen status. Venäjän Itämeren-politiikan perusti Pietari Suuri. Venäläisten historioitsijain mukaan hänen tarkoituksenaan oli saada Itämeren satamat Riika ja Rääveli (Tallinna) kauppaa varten ja Pietarin kaupungin hän perusti sotilaallisista syistä Ruotsin suurvaltaa vastaan katsoen kuitenkin Viipurin tarpeelliseksi ‘Pietarin päänalusena’. Pietari Suuri valloitti Suomen ja piti sitä kahdeksan vuotta hallussaan mutta ilman mitään pakkoa luovutti sen Ruotsille takaisin. Olipa vielä Ahvenanmaan neuvotteluissa v. 1718 muistaakseni ollut valmis antamaan jonkin osan Itä-Karjalastakin Ruotsille. — 1700-luvulla Ruotsi häiritsi kahdella sodalla Venäjää. — Vuosien 1808—09 sota syntyi Ruotsin pakottamiseksi mannermaansulkemiseen. — Senkin sei­kan, että Aleksanteri I antoi Suomelle erikoisaseman, joka Venäjälle ei tuottanut muuta etua kuin ‘sotilaallisia tukikohtia’, voi katsoa todis­tukseksi siitä, että Venäjä ei pitänyt Suomea valtakunnalle välttämät­tömänä osana — samanlaisena kuin muu Venäjä. Bolševikit ovat yhä enemmän muuttuneet venäläisiksi imperialisteiksi. Pietari Suuri on täällä erityisesti kunniassa. ———

»Mutta jos bolševikit olisivat vain imperialisteja, voisi — niin mer­killiseltä kuin se kuuluukin — heidän kanssaan järkevämmin keskustella. Mutta heillä on myös ideologinen päämäärä: kommunismi, joka juuri näyttää olevan Neuvostoliiton valtakuntaa koossapitävä voima. Tämä tekee asemamme vielä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi.

»Me emme hyväksyneet Stalinin ehtoja, ja nyt on maamme aivan toisella tavalla raajarikko ja heikko ja nähdäkseni vielä kykenemättö­mämpi yksinään sotaan. Jos olisimme sopimuksen tehneet, olisi meillä ollut tilaisuus varustaa edelleen ja myöhemmin yhtä hyvin taistella, jos se, vastoin luuloani, olisi ollut välttämätöntä. Ei voi mielestäni sanoa muuta kuin että oli taitamatonta ulkopolitiikkaa päästää valtakunta sotaan, kun oli olemassa kolme tosiasiaa: 1) meillä ei ollut luvassa mistään apua; 2) Neuvostoliitolla oli vapaat kädet sopimuksen johdosta Saksan kanssa; 3) meidän puolustuslaitoksemme oli puolivalmis.

»Meillä, kuten eräissä muissakin pienissä maissa, on nähdäkseni ylei­sessä mielipiteessä ollut eräs suuri vika. Me olemme eläneet illuusioitten maailmassa emmekä realiteettien. Me luotamme ‘oikeuteen’ ja sillä tarkoitamme paperille merkittyjä oikeuksia. Me katsomme myös, että jokainen ‘suvereeninen’ valtio ja kansa on samanarvoinen. Näin ei ole asian laita. Yhden miljoonan Viron valtio ja 3 1/2 milj. Suomen valtio eivät ole samassa asemassa eivätkä reaalisesti samanarvoisia kuin 70—80 milj. Saksa, 50 milj. Englanti tai 180—200 milj. Neuvostoliitto. Me pidämme kiinni kansainvälisestä oikeudesta. Se on syntynyt aikana, jolloin oli suuri joukko jotenkin yhdenarvoisia ja -suuruisia valtioita, joiden ‘suvereenisuus’ oli samanlainen. Mutta todellisessa elämässä asia ei enää ole näin. Tämä on meille pienille surullinen ja vaarallinen tosi­asia, mutta niin asia on, kuten kokemus joka päivä osoittaa. Ja mikä lopulta on historian edessä ‘oikeus’? Sekö, jota Hitler nyt tekee, vai mikä? Ei tarvitse paljon lukea historiaa nähdäkseen, että kaikesta juri­disesta samanarvoisuudesta huolimatta on olemassa suuri ero pienen valtion ja suurvallan välillä. Suurvallan tavoitteet ja tehtävät ovat — tai sanokaamme: suurvaltain johtajat katsovat niiden olevan — toiset kuin pikkuvallan. Ja historia opettaa myös, että pikkuvallan on pakko väistää, vieläpä sietää nöyryytyksiäkin suurvallan edessä. Syksyllä 1939 olisi meillä ollut mahdollisuus väistää ja tehdä sopimus Neuvostoliiton kanssa ehdoilla, jotka eivät olisi olleet kunniattomat ja jotka olisivat materiaalisesti olleet paljon edullisemmat kuin ne, joihin Moskovan ko­vassa rauhassa olimme pakotetut. ———

»Bismarck sanoi, että valtiomiehelle ja kansalle on tärkeimpiä vaati­muksia ‘das politische Augenmass’. Sitä meiltä on puuttunut ja sitä me tarvitsemme. Lukiessani viime aikana Suomen lehtiä ja mitä niissä on puhuttu viime sodastamme olen ollut hyvin huolissani siitä, että ‘das politische Augenmass’ meiltä vieläkin, kaiken koetun jälkeen, puut­tuu. Ja se voi viedä isänmaamme lopulliseen häviöön.

»Mutta entä meidän asemamme?

»En pidä mahdottomana — mitään varmaa ei tietysti voi sanoa — että Stalinin aikomukset meitä kohtaan syksyllä 1939 olivat verraten maltilliset. Mitä hän nyt ajattelee, en tiedä. Asemamme on sodan jäl­keen huonompi. Minusta tuntuu, että Neuvostoliitto haluaa saada mei­dät erotetuiksi Ruotsista ja samoin tietysti Saksasta, pakottaa meidät elämään eristettyinä, yksinäisinä ja heikkoina. Molotovin alituinen esiin­tyminen kaikenlaista Ruotsin kanssa harrastamaamme yhteistoimintaa vastaan näkyy viittaavan siihen, samoin kuin Kollontayn ponnistukset Tukholmassa saada Ruotsi pysymään erillään meistä. Eikä ole mahdotonta sekään, että Kreml tilaisuuden ollessa suotuisa ehkä tahtoo tehdä meistä lopun, valloittaa Suomen käyttäen hyväkseen omia kommunistejamme Baltian maiden tapaan. Sotamme ei ole asemaamme varmistanut. Sisäisen rintaman lujuus kommunismia vastaan on niin ollen meille elinkysymys.

»Kerrot, miten siellä Neuvostoliiton taholla esiintyvät rettelöimiset, vieläpä sekaantuminen meidän sisäisiin asioihimme, Petroskoin radio — voi lisätä: Tallinnan radio — ovat herättäneet ikäviä tunteita, vieläpä kasvavaa suuttumusta. Ymmärrän sen hyvin. ———  Mutta meitä ei ole kuin 3 1/2 miljoonaa ja Neuvostoliitossa on lähes 200 miljoonaa. Ja Neuvostoliiton sotalaitos on nyt vielä vahvempi kuin vuosi sitten. Mutta Suomi on raajarikko ja taloudellisesti ja muutenkin heikompi kuin vuosi sitten. Mitä luulet tällaisessa tilassa voitavan tehdä?

»Sinä viittaat siihen, että ennen pitkää Suomessa syntyy sama risti­riita kuin 40 vuotta sitten. Eikö siis vieläkään sortovuosien historiaa ymmärretä? Onko siellä vielä sellaisia, jotka luulevat, että ‘passiivinen vastarinta’ meidät pelasti? Meidät pelasti ensin Japanin sota ja sitten maailmansota 1914—18. Passiivisella vastarinnalla ei siinä ollut mitään osaa. Se, mitä nytkin tarvittaisiin, olisi uusi Japanin tai maailmansota, johon Neuvostoliitto sekaantuisi. Mutta siihen ei Stalin mene. Passii­vinen vastarinta oli mahdollisesti meille hyödyksi itseämme varten, psykologisesti, jos kansamme kerran oli niin heikko, että se sellaista rohkaisua tarvitsi. Sotamme 1939—40 oli kaikesta urhoollisuudestamme huolimatta tuomittu epäonnistumaan ja se johtikin kapitulaatioon. Oliko sotamme meille itsellemme psykologisesti hyödyllinen, vieläpä välttämätön, sitä en osaa sanoa. Mutta kun tulos on ostettu yhdellä Suomen historian suurimmista onnettomuuksista, oli hinta liian kallis.

»Lisään, että mikään ei olisi Kremlin herroille ja täkäläisille sotilaille mieluisampaa kuin se, että meillä nousisi ‘vastarinnan rintama’. Siitä syntyisi uusi sota, ja silloin olisi kaikki lopussa. En saata uskoa, että Suomen johtomiehet antavat asiain mennä tähän katastrofiin. Aktivisti ei saa olla ajattomalla ajalla. Minä olin aktivisti 1914—1918, mutta syksyllä 1939 en ollut.

»Sinä, samoin kuin ehkä Suomen kansan enemmistö, näytte olevan sitä mieltä, että on tapahtunut oleellinen ja meidän kannaltamme rat­kaiseva reaalinen muutos asemassamme sen johdosta, että Suomi on tullut itsenäiseksi valtakunnaksi. Sisäisissä asioissa tietysti. Mutta ulko­poliittisesti mielestäni siinä liioitellaan eikä riittävästi oteta huomioon reaalisia oloja.

»Ero ‘perustuslaillisuuden’ ja ‘suomettarelaisuuden’ välillä oli se, että ‘perustuslailliset’ katsoivat routavuosina kysymyksen olleen niin sanoak­seni valtio-oikeudellinen, ts. että oli vain ristiriita Suomen ja sen hal­litsijan välillä. Hallitsija antoi laittomia lakeja ja vaati niihin alistu­mista. Ja meillä oli selvät paperit. Jos asia olisi ollut niin yksinkertai­nen, olisi se ollut helposti ratkaistu. Suomen suuriruhtinaan Nikolain me olisimme helposti heittäneet ulos, yhtä helposti kuin norjalaiset v. 1905 heittivät tekosyyllä Oskar II:n. Meidän ‘suomettarelaisten’ käsityksen mukaan asia oli paljon vaikeampi. Riita ei ollut valtio-oikeu­dellinen, vaan niin sanoakseni kvasi—kansainvälinen. Suomen asema ei tarkasti soveltunut mihinkään juridisiin kategorioihin, se oli sui generis. Riita oli (reaalisesti) Suomen ja Venäjän keisarin välillä, jonka takana oli Venäjän keisarikunnan organisoitu sotilaallinen voima. Kun voimien epäsuhde oli tavaton, oli konfliktia vältettävä, sillä siinä me sortui­simme. Näin lausui minulle mm. vanha Yrjö-Koskinen keskustelussa, joka minulla oli hänen kanssaan kahden kesken syksyllä 1903 kaksi päivää ennen kuin hän sai halvauksen, joka hänet vei hautaan. Viime vuosina ja nyt olemme, itsenäisyydestämme huolimatta, asiallisesti sa­massa asemassa. Nytkin on kysymyksessä Suomen ja Venäjän (Neu­vostoliiton) välisen konfliktin välttäminen, koska voimien tavattoman epäsuhteen vuoksi me siinä konfliktissa yksinämme sorrumme, kuten viime talven kokemus osoitti. On kärsivällisesti odotettava, että tule­vaisuudessa jälleen meistä riippumattomat tapaukset ja voimat tulevat avuksemme, minkä ohella tietenkään omaa varustautumistamme ei ole laiminlyötävä, koska se lisää mahdollisuuksiamme käyttää hyväksemme tarjoutuvia tilanteita. ‘Plus ça change, plus c’est la meme chose’ — ‘mitä enemmän se muuttuu, sitä enemmän se on sama asia’. Tai niin kuin Stalin sanoi minulle syksyllä 1939: ‘Geografialle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään’.

»Kuten sanoin, voi katsoa ‘passiivisen vastarinnan’ olleen meille itsel­lemme psykologisesti tarpeen. Se on eri asia, samoin kuin se, että kun Japanin sota alkoi helmikuussa 1904 ja johti Venäjän sortumiseen 1905, olisi meidän asiamme joka tapauksessa syksyllä 1905 selvinnyt. Samoin, että 1914 alkanut maailmansota pelasti meidät toisesta ja entistä pa­hemmasta sortoajasta. Meidän selvät paperimme eivät meitä 1905 eivätkä 1914—1918 pelastaneet, vaan maailmantapaukset, joihin emme mitään voineet vaikuttaa.

»Syksyllä 1939 meillä oli myös selvät paperit. Ja kansamme yleinen mielipide ja hallitus sekä eduskunta luottivat näihin selviin papereihin. ——— Sanoimme siis: ‘Ei, emme suostu’, ja kävi, kuten kävi. Jou­duimme katastrofiin.

»Että Neuvostoliiton menettely meitä vihastuttaa, on luonnollista. Mutta nykyään moni muukin pieni kansa, vieläpä eräät suuretkin, saa sietää paljon: Tanska, Norja, Belgia, Hollanti, Romania, Unkari, vie­läpä suurvalta Ranska. Historia tietää kertoa vaikka miten paljon meihin verrattavia tapauksia. Ja että pienessä maassa, joka äsken on sodan hävinnyt, otetaan huomioon sodan voittaneen mahtavan (nykyään erityisesti mahtavan) naapurivallan toivomuksia ja vaatimuksia, on mielestäni ymmärrettävissä ja paikallaan. Sotamme on, kuten sanottu, myrkyttänyt suhteemme Kremliin ja vaatii kauan aikaa, ennen kuin myrkytystilasta selvitään.

»Mutta kysymys on, miten meidän on meneteltävä?

»Jos entinen, riippumattoman neutraalisuuden politiikka riittäisi, olisi se erinomaista. ——— Vanha neutraliteettipolitiikka ei ole valitetta­vasti riittänyt. Me noudatimme sitä tarkasti, ja se päättyi sotaan. Tanska, Norja, Belgia ja Hollanti noudattivat sitä, mutta niiden on käynyt, kuten on käynyt. Samoin tekivät Baltian valtiot, Viro, Latvia ja Liettua. Niin ikään Romania ja Kreikka. Siis 10 valtakuntaa. Näin ollen on todettava, että se tie ei ole enää niin varma kuin ennen luul­tiin. Tietenkin olemme siinä mielessä neutraaleja, että emme tahdo sekaantua sotaan. ———

»Minun nähdäkseni on meidän edelleen väistettävä ja vältettävä kon­fliktia, joka veisi maamme lopulliseen katastrofiin. Joitakin vanhaan kansanoikeuteen soveltumattomia ‘nöyryytyksiäkään’ emme voine vält­tää. Tässä suhteessa olen sitä mieltä, että toistaiseksi myös hallituksen kokoonpanossa on noudatettava varovaisuutta niin pitkälle kuin mah­dollista on, siitä huolimatta, miten tuskallista se on. Miten pitkälle tällä politiikalla pääsemme, en voi sanoa. Mahdollisesti sillä pääsemme pahimman ajan ohi. Tähän asti on asioita saatu koko joukko järjestymään, joskaan ei läheskään meidän toiveidemme mukaan. Kansan elinkysymyksiin ei kuitenkaan ole ollut pakko koskea. Mutta turhat toi­veet ja ajatukset on jätettävä pois.

»Toiseksi on mielipiteeni se, että täällä voisimme esiintyä tiukasti ja lujasti vasta kun meillä on varma tieto riittävästä ulkomaisesta avusta.

»Mutta mistä apu? Sitä asiaa olen yötä päivää miettinyt. Olen tie­tenkin ensi sijassa ajatellut Ruotsia. Olen luullut, että jos Ruotsi aset­tuisi päättävästi rinnallemme kaikkine sotavoimineen ja se olisi Kremlin tiedossa, Neuvostoliitto jättäisi meidät rauhaan. Mutta voiko ajatella, että Ruotsi olisi siihen valmis? Ennen kuin näen sen paperilla, en sitä usko. Undenin ulkopoliittinen esitys 17. 12. viittaa, huolimatta myötä­tunnosta Suomea kohtaan, siihen, että Ruotsi ei tahdo sitoumuksia, jotka voisivat viedä aseelliseen selkkaukseen.

»Ruotsin hallitus kannattaa Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan ‘koordinoimista’, mutta vain sillä ehdolla, että Neu­vostoliitto ei pane vastaan. Molotov on kuitenkin usean kerran ilmoittanut, että Neuvostoliitto ei siedä tällaista Suomen ja Ruotsin yhteis­toimintaa. Keväällä hän ilmoitti, ettei Neuvostoliitto salli puolustus­liittoa. Kesällä hän uudestaan otti asian esille, ja hallituksen puolesta minä ilmoitin, että mitään liittoa ei ole olemassa. Kollontay kävi 5. 11. varoittamassa tällaisesta yhteistoiminnasta. Siitä huolimatta asia uudes­taan pantiin vireille. Kaikki tämä johti siihen, että Molotov antoi mi­nulle 6. 12. ultimaatumin, joka sisälsi, että jos sellainen sopimus teh­dään, Neuvostoliitto katsoo Moskovan rauhansopimuksen ‘likvidoiduksi’, so. että sillä on vapaat kädet Suomeen nähden. Juuri nyt Assarsson ilmoitti minulle Ruotsin hallituksen jättävän asian Neuvostoliiton vas­tauksen johdosta toistaiseksi sikseen. Kun Neuvostoliiton kanta oli tiedossa, pidän tätä viimeistä démarchea epäonnistuneena diploma­tiana. Sen seurauksena ei ole ollut muu kuin se, että Neuvostoliitto sai aiheen antaa minulle 6. 12. edellä mainitun ultimaatumin.»

»Juuri tällä hetkellä Neuvostoliitolla ei tunnu olevan hyökkäysaikeita meitä vastaan. Pravda ja Izvestija eivät ole pitkään aikaan sisältäneet kirjoituksia meistä. Se on ilahduttavin ja varmin merkki. Ei myöskään sotajoukkojen keskittämistä rajoillemme ole tätä nykyä tapahtunut, niin ainakin sotilasasiamiehemme vakuuttaa. Sitä paitsi Neuvostoliiton­kin huomio nykyään lienee kohdistettu etelään Balkanille ym.

»Vakaumukseni mukaan meidän on jatkettava väistävää ja sovitte­levaa politiikkaamme, kuten viime 10 kuukauden aikana olemme teh­neet. Muuta mahdollisuutta en näe. Pääsemmekö tällä eteenpäin ja miten pitkälle, sen osoittaa tulevaisuus. (Nikkeliasia näyttää juuri nyt arveluttavalta.) Mutta toisenlainen politiikka veisi meidät kaiken toden­näköisyyden mukaan katastrofiin.»

Vuoden vaihteessa lähetin Helsinkiin poliittista asemaamme koske­van muistion, jossa esitin osaksi samoja ajatuksia kuin kirjeessäni Tan­nerille. Huomauttaen, että oli vielä vaikea sanoa, mikä on Kremlin Suomen-politiikan tarkoitus, esitin kaksi mahdollisuutta: ensimmäinen oli se, että Neuvostoliiton aikomus oli tulevaisuudessa sopivassa tilan­teessa tehdä meistä loppu, valloittaa Suomi käyttäen hyväksi kommu­nistiemme apua, kuten Baltian maissa oli tapahtunut — niin kuin Tannerille kirjoitin. »Toinen mahdollisuus on; että Neuvostoliitto tyytyy Moskovan sopimukseen ja antaa meidän olla rauhassa. Tämä on Kremlin virallisesti esittämä kanta. Sen tueksi voi katsoa myös, että lehdissä ym. julkaisuissa Suomen sodan tarkoitukseksi esitetään ainoastaan Neuvostoliiton luoteisrajan ja Leningradin turvallisuus sekä että tämä tarkoitusperä todella saavutettiin. Moskovan rauhassa Neuvostoliitto sai enemmän kuin Pietari Suuri v. 1721.»

Olen, luettuani jälleen edellä olevan kirjeeni ja muistioni, yhä uudel­leen harkinnut siinä esitettyjä ajatuksia. Kirjeeni kuvaa meidän, niin kuin monen muun pienen valtion tuskallista asemaa. Lähtökohtani ja vilpitön pyrkimykseni oli, että Suomi saisi elää elämäänsä Moskovan rauhansopimuksen pohjalla ja säilyttää sen, mitä meille tuon kovan sopimuksen jälkeen oli jäänyt. Mitään muuta Suomen ei ollut tavoi­teltava. Se oli totta tosiaan kohtuullista ja oikeutettua. — Mutta mitkä olivat Kremlin tarkoitukset? Sitä täytyi minun tavan takaa itseltäni kysyä ajatellessani Baltian valtioiden kohtaloa sekä mitä pitkin vuotta 1940 Moskovan rauhan jälkeisenä aikana Kremlin taholta suhteissamme esiintyi ja mistä edellä olen kertonut. — »Neuvostoliitto ei rauhoittanut ketään ja ylläpiti kaikkia kohtaan epävarmuuden, turvattomuuden ja alituisen vaaran tilaa», sanoo Gafenco (mt. s. 353). — Se sana soveltuu kaikkiin Neuvostoliiton pieniin naapureihin. Sama pelko ja epävarmuu­den tunne, sama tulevaisuudesta huolestuminen oli vallalla Neuvosto­liiton vaikutuksen ulottuvilla olevissa pienissä valtioissa. Se kuvastui näiden maiden edustajien sanoista ollessani toukokuussa 1941 lähtö­käynneillä heidän luonaan. Bulgarian, Romanian, Iranin, Afganistanin, Unkarin edustajat — kaikki pelkäsivät tuota synkkää jättiläistä, Neu­vosto-Venäjää, jonka pyyteet olivat hämärän peitossa. — »Nyt ei mer­kitse maailmassa mikään muu mitään kuin karkea voima. Jesuiitta­-moraali: Me pienet valtiot emme kykene aseilla puolustamaan itseämme suurta Neuvostoliittoa vastaan, vaikka olisimme miten urhoollisia tahansa», huudahti tuskallisena erään pienen Balkanin maan edustaja.

Sodanjulistuksessaan kesäkuun 22 p:ltä 1941 valtakunnankansleri Hitler kertoo Molotovin Berliinissä käydessään marraskuun puolivälissä 1940 lausuneen, että Neuvosto-Venäjä jälleen tunsi olevansa Suomen uhkaama ja että Venäjä oli päättänyt olla sitä sietämättä. Molotov kysyi oliko Saksa valmis olemaan antamatta Suomelle minkäänlaista apua ja ennen kaikkea vetämään joukkonsa pois Suomesta.

Hitler ilmoitti vastanneensa, että vaikka Saksalla ei ollut Suomessa mitään poliittisia intressejä; ei Saksan hallitus voinut sallia Venäjän uutta sotaa pientä Suomen kansaa vastaan eikä ylipäänsä tahtonut Itämeren muodostumista sota-alueeksi.

Radiopuheessa samana kesäkuun 22 pnä 1941 Molotov väitti vääräksi Hitlerin esityksen Venäjän sotaretken esihistoriasta. Erikoisesti on Neu­vostoliiton taholta ilmoitettu Hitlerin sodanjulistuksen Suomea koskeva kohta valheelliseksi. Lokakuun 7 pnä 1941 ulkoasiainkomissaarin apu­lainen Lozovski lausui ulkomaalaisten sanomalehtimiesten tiedotustilai­suudessa, Moskovan radion mukaan, seuraavaa:

»Niiden Hitlerin väitteiden johdosta, että Molotov olisi Berliinissä vaatinut oikeutta Suomen likvidoimiseen: Hitler valehtelee ja salaa totuuden.

Totuus sisältyy siihen, että Molotov vaati Saksaa poistamaan jouk­konsa Suomesta, koska Hitler keskitti joukkonsa Suomeen pakottaak­seen tämän esiintymään Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan. Tosi­asiat vahvistavat tämän arvion. Suomessa olevien joukkojensa avulla Hitlerin todella onnistui työntää Suomi sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvostoliitto ei myöskään ole uhkaillut Suomen etuja.»

Tämä venäläinen selitys on omiaan herättämään vastaväitteitä. Ensik­sikin on huomattava, että marraskuun puolivälissä 1940 kysymys so­dasta Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä ei vielä ollut ajankohtainen. Saksalaisia joukkoja ei myöskään silloin ollut Suomessa kuin mitättö­män pieni määrä läpikulkumatkalla Pohjois-Norjaan ja sieltä takaisin. Sotilaallisesti niillä ei ollut merkitystä. Suomen osallistumisesta sotaan Saksan ja Venäjän välillä ei ollut eikä silloin voinutkaan olla kysymys.

Myös neuvostovenäläisen tietotoimiston Tassin mainitaan väittäneen Hitlerin sodanjulistuksen Suomea koskevaa kohtaa perättömäksi. Vali­tettavasti minun ei ole onnistunut saada käsiini Tassin peruutusta.

Epäilin alusta alkaen Hitlerin sanojen totuudenmukaisuutta. Että Molotov — ja Stalin — olisivat perusteluinaan esittäneet pelkäävänsä Suomea, on mahdoton ajatus. Kreml oli monesti esiintuonut epäluulon, että joku suurvalta voisi hyökätä Neuvosto-Venäjän kimppuun Suomen kautta. Mikä suurvalta? Luonnollisesti Saksa.

Gafenco lausuu edellä mainitussa kirjassaan Hitlerin sodanjulistukses­saan kertomasta Suomea koskevasta keskustelusta seuraavaa: »Mitä tulee (Suomea käsittelevään) kohtaan 2, on hyvin todennäköistä, että saksalaisten joukkojen olo Suomessa oli häirinnyt eräitä neuvostohalli­tuksen suunnitelmia. Moskovassa oli syksyllä 1940 liikkeellä itsepäisiä huhuja siitä, että Neuvostoliitto valmisti Suomelle Baltian maiden koh­taloa. On totta, että ——— Suomen lähettilään oli onnistunut paran­taa Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita. Tämän maan kohtalo oli kuitenkin jäänyt Neuvostoliiton hyvästä tahdosta riippuvaksi. Kauttakulkuoikeus, jonka Saksan sotajoukot olivat pyytäneet ja saa­neet ylläpitääkseen yhteyttä Norjassa sijaitsevaan Kirkenesiin, luon­nollisesti kiinnosti neuvostohallitusta. Mutta jos Molotov oli kosketellut tätä kysymystä, hän ei varmaan tehnyt sitä paljastaakseen hyökkäys­aikeita vaan mieluummin pyrkiäkseen näkemään Hitlerin aikomukset ja saadakseen tietää, oliko Saksan Suomessa olevilla joukoilla joitakin Venäjän turvallisuutta uhkaavia aikeita. Tässäkin kohdassa Hitlerin esitys Molotovin kanssa käymästään keskustelusta oli valittu palvele­maan hänen tarkoitusperiään. Führerin omaksuma Suomen ja Romanian puolustajan asenne sisälsi muuten epäsuoran tunnustuksen siitä, että näiden molempien maiden vuotta aikaisemmin saamat iskut oli annettu hänen suostumuksellaan, mutta kovemmin kuin mihin hän oli antanut hyväksymisensä» (mt. ss. 132—133).

Niin kuin edellä olen kertonut, Moskovan diplomaattipiireissä liikkui kesällä ja syksyllä 1940 Suomesta yhtämittaa mitä hälyttävimpiä hu­huja, myös sellaisia, että Neuvostoliitto aikoi menetellä Suomessa kuten Baltian maissa. Gafenco näkyi niihin uskoneen, ja siihen viittasi hänen elokuun lopussa minulle tekemänsä epäilevä kysymys: »Onko Molotov vielä äsken sanonut Neuvostoliiton pitävän kunniassa Moskovan rau­haa?» Hän arvelee saksalaisten joukkojen olon Suomessa syksyllä 1940 häirinneen näitä suunnitelmia ja arvelee Molotovin tarkoittaneen sel­vän saamista Hitlerin aikomuksista sekä siitä, oliko Suomessa ole­villa saksalaisilla joukoilla joitakin Venäjää uhkaavia aikeita.

Lozovskin edellä mainitun lausunnon mukaan Molotov kuitenkin Berliinissä nimenomaan vaati Saksaa poistamaan joukkonsa Suomesta tai ainakin esitti vastaväitteitä niiden Suomessa kulkemiseen nähden. — Minusta on tuntunut — tämä on kirjoitettu v. 1943 — ajatuksen­ juoksun Molotovin sanoissa Hitlerille voineen olla seuraava: »Sopimuk­sessa 23 p:ltä elokuuta 1939 sovittiin, että Suomi kuuluu Neuvostoliiton etupiiriin. Tämä ei ole vielä toteutunut. Kreml haluaa, että sopimus nyt pannaan täytäntöön ja sen vuoksi katsoo, että Saksan joukot on poistettava Suomesta.» — Ajatteliko Kreml silloin erikoisia toimenpi­teitä Suomea vastaan ja millaisia sekä oliko aikomus lopullisesti tuhota Suomen itsenäisyys, on vaikea sanoa. Neuvostoliitto näyttää tahtoneen saada varmuuden siitä, että Suomi jäisi selvittämään asiansa kahden kesken Neuvostoliiton kanssa.

Mitä Molotovin ja Hitlerin keskustelussa Berliinissä marraskuussa 1940 todella puhuttiin, siitä ehkä tulevaisuudessa saadaan oikea tieto jos saadaan, sillä niissä kenties ei ollut läsnä muita kuin luotettavat tulkit molemmin puolin. — Ehkä saadaan, jos pitää paikkansa, mitä ruotsalainen sanomalehtimies Arvid Fredborg (Bakom stålvallen, ss. 370—371) kertoo Saksassa puhutun, nimittäin että Molotovin keskus­telu Berliinissä otettiin tulevia tarkoituksia varten talteen teräsnauhalle.

Joka tapauksessa Hitler — tietenkin Saksan etuja silmällä pitäen — asettui Molotovin huomautuksiin vastustavalle kannalle. Näiden tapaus­ten merkityksestä Suomelle oli ulkopuolisillakin vihiä. — »Siitä asti kun Molotov kävi Berliinissä, on Suomen asema helpottunut. Kriitilli­simmän ajan luulen olleen loka-marraskuussa», sanoi Englannin suur­lähettiläs Sir Cripps ollessani hänen luonaan lähtökäynnillä Moskovassa toukokuussa 1941.

Molotovin vaatimuksesta ja kysymyksestä sekä Hitlerin vastauksesta ei minulla silloin ollut tietoa. Kuulin Neuvostoliitolle ilmoitetun, että Saksa toivoi selkkausten välttämistä Pohjois-Euroopassa, ja Saksan uskovan, että Neuvostoliitto politiikassaan Suomea kohtaan ottaisi tä­män huomioon. Missä määrin Kreml tällaisia toivomuksia ajan mittaan noudattaisi, oli mielestäni epätietoista. Se riippui asianhaaroista ja yleis­poliittisesta asemasta. Ensi sijassa tietenkin siitä, mitä reaalista voimaa Kreml arveli sen tueksi tarpeen tullen todellisesti käytettävän.

Jos edellä esittämäni Suomessa otaksuttu lievempi arvelu Molo­tovin Berliinin-keskustelun Suomea koskevasta tarkoituksesta olisi oikea ja joskaan siis Kremlin päämäärä ei olisi ollut Suomen »likvidoiminen», kuten meillä yleisesti uskotaan, vaan maamme alistaminen Neuvosto­-Venäjän intressipiiriin, niin kuin Ribbentropin ja Molotovin kesken elo­kuun 23 pnä 1939 oli sovittu, oli asia meille vakava. Kremlin kanta, että Suomen puolelta ja sen kautta ei saisi esiintyä mitään sotilaallista vaaraa tai uhkaa Neuvostoliittoa vastaan, oli oikeutettu ja hyväksyttävä. Asiain siten järjestämiseksi meidän oli tehtävä voitavamme. Mutta Kreml oli epäluuloinen. Se nähtävästi piti tämän päämäärän saavutta­miseksi tarpeellisena — paitsi alueellisia muutoksia, joita se v. 1939 tavoitteli ja Moskovan rauhassa suuresti laajennettuina sai — lisäksi tietynlaista poliittista vaikutusvaltaa Suomessa. Tämä käy ilmi juuri Saksan—Neuvostoliiton elokuun sopimuksesta 1939, niin kuin sen tar­koitus ja sisältö Hitlerin puheesta heinäkuun 19 pnä 1940 sekä kesä­kuun 22 p:n 1941 asiakirjoista selviää. Viittaus siihen oli myös ennen mainitussa Stalinin ja Molotovin neuvottelujemme ensi vaiheessa loka­kuun 14 pnä 1939 minulle antamassa ensimmäisessä memorandumissa, jossa sanottiin Neuvostoliiton päähuolena olevan, paitsi Leningradin turvallisuuden vahvistamista; »varmuus siitä, että Suomi tulee pysymään ystävällisten suhteiden pohjalla Neuvostoliiton kanssa». Tämä sisälsi suuntaviivat Neuvostoliiton Suomen-politiikalle, jota se Moskovan rauhan jälkeen tahtoi noudattaa.

Tässä kohden meidän elinpyrkimyksemme ja Kremlin tavoitteet kävi­vät osittain ristiin. Itä ja länsi leikkasivat toisiaan. Suomen maantie­teellisestä asemasta johtuvat Neuvostoliiton sotilaallisen turvallisuuden näkökohdat ovat, kuten sanottu, Suomen puolelta tunnustettavat ja huomioon otettavat. Se on meidän avoimesti myönnettävä. Mutta sivis­tyksellisesti, yhteiskunnallisesti, historiallisesti sekä yleensä kansamme ihanteiden ja maailmankatsomuksen, »elämäntyylin», kaiken sen suh­teen, mikä Suomen kansalle ja sen yksityisille jäsenille tekee elämän elämisen arvoiseksi, me emme kuulu itään vaan Pohjolaan. Kansamme omien elämänmuotojen säilyttäminen ja omana kansakuntana eläminen on meille elinkysymys. Meille oli hengen asia saada tämä idän ja lännen ristiriita sovitetuksi, olla sortumatta ja vaipumatta suuren idän ääret­tömään syliin, saada jäädä entiseen asemaamme Pohjolan ja siten län­nen kulttuurimaailman yhteyteen. Noiden kahden päämäärän, Neuvosto­ Venäjän sotilaallisen turvallisuuden ja kansamme Pohjolan yhteyteen jäämisen, tyydyttäminen ei voinut olla mahdotonta.

Saksan asenne talvisotamme ja sitä seuranneiden kuukausien aikana ja Hitlerin usein mainittu valtiopäiväpuhe heinäkuun 19 pnä 1940 osoit­tivat, että Saksa silloin katsoi Suomen kuuluvan Neuvostoliiton vaiku­tuspiiriin. Näin käsitti myös Kreml asian. Tämä kysymys askarrutti yhtä mittaa ajatuksiani. — »Tällaiseen intressipiirien jakoon, jonka mukaan raja kulkee pitkin Pohjanlahtea ja Tornionjokea, viittaa se itsepäinen ja johdonmukainen esiintyminen, jota Molotov on osoittanut kaikkia Suomen ja Ruotsin välisiä liittoajatuksia vastaan, kirjoitin lokakuun alussa 1940 ulkoministerille. — »Me kuulumme Pohjoismaihin ja pohjolan kansoihin. Kysymys on, miten saamme asiat menemään niin, että pääsemme siihen piiriin emmekä jää tänne. Se on meidän politiikkamme pääkysymys.» — Saman kuun lopussa kirjoitin päämi­nisteri Rydille: »Molotovin alituiset puheet siitä, että pyrimme liittoon Ruotsin kanssa, eivät merkitse muuta kuin että hän ja Neuvostoliitto tahtovat erottaa meidät Pohjoismaista ja erittäinkin Ruotsista ja saada meidät Neuvostoliiton intressipiiriin, johon nähtävästi ——— Ribben­trop meidät elokuussa 1939 luovutti. ——— Meille on tärkeätä, että suhteemme Ruotsiin ja yleensä Pohjolaan mahdollisimman suuresti lujittuu. Me kuulumme Pohjolaan. ——— Minulla ei ole mitään en­nakkoluuloja Neuvostoliittoa ja venäläisiä vastaan, olen täällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Neuvostoliiton kanssa. Kauppaa täällä voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa. Niin oli laita Venäjän vallan aikana. Mutta siitä 100-vuotisesta yhtey­destä ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaari­sella alalla: blinii, kaviaari, boršši-soppa ja joku muu harva ruokalaji. Päinvastoin me loittonimme Venäjästä vuosikymmen vuosikymmeneltä. Sillä tämä on aivan toinen maailma, joka ei sovi meille.»

Tämä kantani ei merkinnyt mitään vastenmielisyyttä Venäjää koh­taan, niin kuin sanoistani ilmenee. Maantieteellinen naapuruus suureen Venäjän valtakuntaan ja siitä johtuva hyvien suhteiden ylläpitäminen sekä vastakohtaisuuksien tasoittaminen ja poistaminen oli periaate, jonka hyvin ymmärsin ja omaksuin. Hyväksyä tosiasiat, joita ei ole mahdollista muuttaa, ja tunnustaa poliittiset välttämättömyydet on valtiollisessa elämässä ensimmäinen sääntö. Mutta vuosisatojen historia on kerta kaikkiaan vetänyt rajan, jonka ylittäminen tietäisi meille tuhoa.

Pienten valtioiden asema on toisinaan tukala. On ylivoimainen teh­tävä sanoa, miten niiden olisi meneteltävä. Selvin ja luonnollisin olisi ehdottoman puolueettomuuden politiikka. Viime aikoina se politiikka ei ole vienyt tulokseen: Hollanti, Belgia, Tanska, Norja, Suomi, Baltian maat, Romania ja Kreikka ovat siitä kouraantuntuvana todistuksena. On katsottu pienten valtioiden olemassaolon suurvaltojen aikakautena perustuvan joko niiden ääriasemaan, niiden sijaitsemiseen periferiassa, taikka niiden puskurivaltion luonteeseen, so. suurvaltojen niihin koh­distuvaan kilpailevaan intressiin. Viime aikojen sotatekniikan kehitys on osoittanut keskuksesta kaukana sijaitsevan ääriaseman hyödyn näen­näiseksi tai ainakin vienyt siltä suurimman osan tehokkuutta. Selvää myös on, miten vaaralliseksi puskurivaltion asemaan perustuva poli­tiikka voi pienelle valtiolle käydä. Pieni tulee vedetyksi suurten riitoihin ja kansainvälisten tapausten pyörteisiin, joiden menoon se ei voi vai­kuttaa ja joita sen vuoksi pitäisi kaikin voimin välttää. Suistutaan vasten tahtoa suurvaltain kilpailun ristiaallokkoon. Vaara on liian suuri ja saattaa viedä hengen.

Suuren Venäjän valtakunnan olemassaolo on minusta aina ollut sel­viö. Saksalaisten tuumiskelut Neuvostoliiton pirstomisesta, jotka Saksan ja Neuvostoliiton sodan alettua levisivät Suomeenkin, olivat mielestäni lapsellisia haihatteluja. — »Itä-Euroopassa tulee aina olemaan suuri valtakunta, koska siellä on sen edellytykset: laaja, yhtenäinen ja rikas alue ja suurilukuinen kansa. Lisäksi Venäjällä on tuhatvuotinen historia, etevä kirjallisuus, eräillä, esim. musiikin, aloilla kehittynyt taide», näin määrittelin ajatukseni eräässä esitelmässä keväällä 1942.

Tämän suuren ja voimakkaan Venäjän vieressä meidän oli tultava toimeen ja elämämme tavalla tai toisella järjestettävä. Mutta tyydyt­tävää olotilaa ei vielä ollut löydetty. Molemminpuolinen epäluulo ei ollut hälvennyt. Yleinen oli pelko maassamme, että suuri naapurimme aikoi, tarpeen tullen väkivaltaa käyttäen, tehdä meistä lopun tai aina­kin pusertaa valtiollisen ja kansallisen elämämme muotoihin, jotka eivät sovellu meidän ihanteisiimme ja elämänarvoihimme. Toivoin puolestani tämän valitettavan tilan olevan ohimenevä ja ennemmin tai myöhemmin päästävän suhteissamme parempiin ja luonnollisiin oloihin.

Kohtalomme oli tosiaan traagillinen. Meillä ei toden totta ollut muuta tavoitetta kuin saada elää rauhassa ja pysyä erillämme suurten riidoista. Meillä ei ollut muuta pyrkimystä kuin oman tulevaisuutemme turvaa­minen. Että tulevaisuudenpelkomme ja itsesäilytyspyrkimyksemme saattoi kansamme monet piirit tähystämään tukea ulkopuolelta, on ymmärrettävissä.

Tämä ei koskenut ainoastaan meitä suomalaisia, vaan muutkin Neuvostoliiton naapurit olivat samassa traagillisessa asemassa. Lainaan jäl­leen, mitä Romanian ministeri Gafenco sanoo. Hän ei ollut Neuvosto­liitolle vihamielinen: Hän oli keväällä 1940 eronnut ulkoministerin toi­mesta, koska ei tahtonut olla mukana uudessa saksalaismielisessä poli­tiikassa. Ribbentrop ja Ciano syyttivät Romanian hallitusta hänen nimittämisestään Moskovan lähettilääksi (mt. ss. 347—348).

»Neuvostoliiton äkkinäisen ja brutaalisen laajentumisen lyömät haa­vat sekä pelko, minkä se oli herättänyt uusien väkivaltaisuuksien mah­dollisuudesta, asetti jo edeltäpäin eräät Venäjän rajanaapurit sen vallan lippujen alle, joka koettaisi työntää hyökkäävän Neuvosto-Venäjän takaisin», Gafenco sanoo. ——— »Näille kahdelle valtiolle (Romanialle ja Suomelle) oli helppo vakuuttaa, että niiden oli valittava kahdesta pahasta pienempi. ——— Neuvostoliitto oli käyttänyt (Ribbentropin­ Molotovin) Moskovan-sopimuksen johdosta lisääntynyttä vaikutusval­taansa ja voimaansa herättääkseen pelkoa ja epävarmuutta useimmissa naapureissaan Euroopassa ja Aasiassa. ——— Neuvostoliiton uusi politiikka, sen pyrkimys panna kaikki kysymyksenalaiseksi; sen tarve järkyttää, harjoittaa jatkuvasti painostusta, siirtää rajansa kaikkialla eteenpäin oli aiheuttanut naapureissa epävarmuuden tunteen ja herät­tänyt niissä pelon, että neuvostovaltakunnan seuraava laajeneminen tapahtuisi jonkun heidän kustannuksellaan. Vain Saksa näytti olevan kykenevä pysähdyttämään Neuvostoliiton dynamismin. Samoin yksin Neuvostoliitto näytti kykenevän vastustamaan Saksan dynamismia. —— — Sen vuoksi ajatus saksalais-neuvostolaisesta sodasta oli yhtä­läisesti kansan suosima Ankarassa, Teheranissa ja Kabulissa» (mt. ss. 198). — Erityisesti Romaniasta Gafenco lausuu: »Menetettyään rajansa ja puolustusasemansa idässä Romania oli alituisessa tuskassa ja pelossa, että Neuvostoliitto ulottaisi hyökkäyksensä sen jäljellä oleviinkin aluei­siin» (mt. ss. 347).

Kesäkuun 24 pnä 1941 Gafenco oli viimeisen kerran Molotovin luona. Molotov vaati selitystä sen johdosta, että Romanian joukot olivat liit­tyneet, kuten hän sanoi, saksalaisten »bandiittien» hyökkäykseen. Ga­fenco, jolla ei ollut mitään osaa Romanian silloiseen politiikkaan ja sen sotaan yhtymiseen ja joka ei ollut saanut tapahtumista tietojakaan, vastasi koettaneensa toimia rauhallisten suhteiden aikaansaamiseksi maansa ja Neuvostoliiton välille ja olevansa tuskallisesti järkyttynyt siitä mitä oli tapahtunut. Kun Molotov lausui, ettei Romanialla ollut oikeutta rikkoa rauhaa Neuvostoliiton kanssa eikä mitään syytä yhtyä Saksan hyökkäykseen, koska se tiesi, ettei Neuvostoliitolla Bessarabian asian selvityksen jälkeen ollut mitään vaatimuksia ja koska se oli monta kertaa julistanut tahtovansa säilyttää rauhallisen ja riippumattoman Romanian, Gafenco vastasi syvästi valittavansa, että Neuvostoliitto viimeaikaisella politiikallaan ei ollut tehnyt mitään asioiden tällaisen surullisen päätöksen välttämiseksi. Hän viittasi edellisen vuoden brutaa­liseen ultimaatumiin Bessarabian ja Bukovinan asiassa, sitä seurannei­siin Romanian alueen alituisiin loukkauksiin, väkivallantekoihin Ala­Tonavalla. »Neuvostoliitto on hävittänyt», Gafenco sanoi, »kaiken luot­tamuksen ja turvallisuuden tunteen Romaniassa ja herättänyt pelon, että itse Romanian valtion olemassaolo on vaarassa. Romania on silloin etsinyt apua toiselta taholta. Se ei olisi sitä tarvinnut eikä se olisi apua etsinyt, ellei sitä olisi isketty ja ellei se olisi tuntenut itseänsä uhatuksi>> (mt. ss. 361).

Samantapaiset ajatukset liikkuivat laajoissa piireissä meilläkin.

Vuonna 1940 Saksa ja Neuvostoliitto olivat ystäviä. Elokuun 1939 sopimus oli voimassa. Tätä ystävyyttä ja hyviä välejä molemmin puo­lin kovasti korostettiin. Kesäkuun loppupuolella Tass, virallisesti kumo­tessaan ulkomaiden lehdissä olleet huhut Neuvostoliiton joukkojen kes­kittämisestä Baltian maihin Saksaa vastaan, vakuutti, että »Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta johtuvia hyviä naa­puruussuhteita ei näillä huhuilla voida horjuttaa, sillä nuo suhteet eivät perustu tilapäisiin suhdanteisiin vaan Neuvostoliiton ja Saksan elin­etuihin». — Puhuessaan korkeimman neuvoston kokouksessa elokuun 1 pnä 1940 Molotov, torjuen englantilaismielisissä lehdissä esiintyneet kuvittelut erimielisyyden mahdollisuudesta Neuvostoliiton ja Saksan välillä, vakuutti, että näiden valtakuntien välisten hyvän naapuruuden ja ystävyyden suhteiden perustuksena olivat sekä Neuvostoliiton että Saksan valtakunnalliset perusintressit eivätkä suinkaan suhdanneluon­toiset satunnaiset laskelmat. Elokuun loppupuolella 1940 sekä Saksan että Venäjän lehdet kirjoittivat sopimuksen ensimmäisen vuosipäivän johdosta molempien maiden yhteistyöstä miltei innostavia sanoja. So­pimus elokuun 23 päivältä 1939 on vastannut tarkoitustaan ja tuottanut hyötyä molemmille maille sekä täyttänyt täydellisesti odotukset, kirjoi­tettiin Saksassa. — Olosuhteet idässä on vakaannutettu ja ristiriidan vaara Saksan ja Venäjän väliltä ainiaaksi poistettu. Moskova on voinut hävittää joukon alituisen levottomuuden ja tyytymättömyyden aiheut­tajia valtakuntansa rajalta ja tehdä sen tavalla, jolla olosuhteiden va­kaannuttamisen ohella täytyy olla seurauksena rauhoittuminen tällä alueella. Pohjolassa on rauha palautettu. »Kaksitoista viime kuukautta ovat olleet neuvostovenäläisen ulkopolitiikan menestyksellisimmät.» Saksa puolestaan oli vakauttanut itärajansa ja turvannut itselleen tava­ransaannin Venäjältä, niin kirjoitettiin saksalaiselta taholta.

Moskovan lehdissä viitattiin Molotovin korkeimman neuvoston ko­kouksessa lausumiin sanoihin, että historian todistuksen mukaan viha ja sota Venäjän ja Saksan välillä ei ole tuottanut kummallekaan valta­kunnalle hyötyä vaan vahinkoa, ja toistettiin, että Neuvostoliiton ja Saksan sopimus nojasi kummankin valtakunnan perusintresseihin. Se loi kestävän pohjan pitkäaikaiselle rauhalle Itä-Euroopassa. Vielä myö­hemmin syksyllä, jopa seuraavan vuoden alussa, jatkui samantapainen kirjoittelu Saksan lehdissä. Syyskuun lopulla kirjoitti Berliner Börsen­-zeitungin poliittinen toimittaja, että Saksa, Italia ja Japani »ovat täysin yksimieliset siitä, että Venäjällä on oikeus elintilaan sekä johtoasemaan tällä alueella, jonka ns. euraasialainen ala käsittää». Lokakuun lopulla totesi Frankfurter Zeitung molempien valtakuntien elintärkeiden etujen olevan nyt vielä vähemmän ristiriitaiset kuin v. 1914. — »Niiden elin­tilat tosin koskettavat mutta eivät leikkaa toisiaan. Kummassakin voi suuri kansa elää omalla tavallaan ja olla onnellinen. Niin on nyt laita ja niin tulee olemaan sodan jälkeenkin, ja se tulee edelleen määräämään kummankin valtakunnan ulkopolitiikan. Tieto hyödystä, jonka etujen tasoitus näiden molempien maiden välillä tuo, on elävänä molempien kansojen valtiomiehissä ja johtavissa piireissä. He ovat viisastuneet, he ovat oppineet historiasta.» Vielä tammikuun 10 pnä 1941 lausui Frank­furter Zeitung Saksan ja Venäjän välillä solmittujen uusien taloudellis­ten sopimusten johdosta: »On turhaa luulla, että Saksan ja Venäjän välit voisivat tulla huonoiksi. Ne, jotka uskovat, että Saksa ja Neuvostoliitto saattaisivat joutua ristiriitaan, arvostelevat perin pohjin väärin suuren politiikan luonnetta ja olemusta. ——— Saksan ja Venäjän välillä ei ole mitään elintärkeiden intressien vastakohtia. Maailman täytyy tottua Saksan ja Venäjän yhteisymmärrykseen, joka on osa eurooppalaista to­dellisuutta.»

Olen edellä kertonut, miten virallinen Saksa talvisotamme aikana oli Neuvosto-Venäjän kanssa tekemänsä sopimuksen johdosta ollut täysin puolueeton. Saksalaiset sanomalehdet olivat kirjoittaneet asiastamme tylysti. Tosin urhoollinen taistelumme herätti sotilashenkeä ja sotilaallisia avuja arvostavassa Saksan kansassa kunnioitusta ja ihailua. Mutta Saksan johtaja Hitler katseli asioita kylmästi ja sen mukaisesti kuin hän luuli Saksan valtakunnan omien etujen vaativan noudattaen periaat­teita, jotka hän kirjassaan »Taisteluni» oli esittänyt. Olen myös jo mai­ninnut, miten Hitler puheessaan heinäkuun 19 pnä 1940 lausui Suomen kuuluvan niihin maihin, joissa Saksalla ei ollut mitään intressejä. — Suomessa oli kuitenkin toivo, että Saksa tukisi meitä sopimuskumppa­ninsa luona itsenäisyytemme säilyttämiseksi, josta luulimme sillekin olevan jotakin hyötyä. Kesäkuun 22 pnä 1941 julkaistussa v. Rib­bentropin nootissa mainitaan neuvostohallituksen elokuun 1939 neuvot­teluissa ilmoittaneen, ettei se aikonut vaikutuspiirissään olevia valtioita miehittää, bolševisoida tai valloittaa.

Välejämme Saksaan edistivät taloudelliset suhteet. Keväällä 1940 tehtiin kauppasopimus ja sodan luomien olosuhteiden johdosta talou­dellinen yhteytemme Saksan kanssa sai meille ratkaisevan merkityksen. Vuonna 1940 oli vientimme Saksaan 54,1 % ja tuontimme sieltä 20,6 % koko viennistämme ja tuonnistamme. Saksasta saamiemme tavaroiden joukossa oli meille välttämättömiä elintarvikkeita yms., ja me puoles­tamme voimme toimittaa Saksalle tärkeitä tavaroita. — Syksyllä 1940 alkoi Saksan asenteessa Suomeen tuntua muutosta. Moskovan diplo­maattien varovaisista puheista aina syyskesään asti voin tehdä sen johto­päätöksen, että Suomi heidän mielestään kuului Neuvostoliiton valta­piiriin. Mutta myöhemmin oltiin huomaavinaan Saksan mielenkiinnon maatamme kohtaan lisääntyneen. Näkyvänä esimerkkinä siitä pidettiin syyskuun loppupuolella Suomen ja Saksan välillä tehtyä sopimusta saksalaisten joukkojen kuljetuksesta Suomen kautta Norjaan ja sieltä takaisin, josta neuvostolehdissä oli uutisia. Alkuaan tämä sopimus sisälsi oikeuden lomautettujen saksalaisten sotilaiden kauttakulkuun, ja kysymys oli jotenkin pienistä määristä. Niissä puitteissa kauttakulje­tus tapahtui syksyllä ja talvella, aina toukokuuhun asti 1941. Sopimus oli siis samantapainen kuin Ruotsi oli tehnyt Saksan kanssa. Molotov otti tämän asian puheeksi kanssani syyskuun lopussa kysyen, paljonko saksalaista sotaväkeä tullaan kuljettamaan ja mihin ne menevät. Vas­tasin, etten voinut antaa tarkempia tietoja. Viittasin Ruotsin—Saksan sopimukseen ja huomautin meidän tehneen Neuvostoliiton kanssa sa­mantapaisen välipuheen kauttakuljetuksesta Hankoon. Tässä syntyi ennen kertomani keskustelu, jossa Molotov väitti Hangon kauttakulje­tuksen perustuvan rauhansopimukseen, mutta minä esitin toisen mieli­piteen. Saksalaisten sotilaiden kuljetuksesta oli vielä monta kertaa Kremlissä puhetta. Mitään vastalausetta Molotov ei esittänyt. Hän halusi vain tarkempia tietoja kuljetettavien joukkojen lukumäärästä, mihin voin vastata vain ylimalkaisesti. Kun sanoin saksalaisten joukkojen kulkevan Suomen kautta Norjaan, mutta ettemme tietäneet, mihin ne Norjassa menivät, Molotov lausui: »Se on saksalaisten asia, kunhan neuvostohallitus tietää, etteivät ne jää Suomeen.» Saksan taholta ilmoi­tettiin Kremlille näiden kuljetusten olevan luonteeltaan liikenneteknil­lisiä ja vailla minkäänlaista poliittista merkitystä Neuvostoliitolle. Sen jälkeen Molotov ei palannut asiaan.

Syksyn kuluessa alkoivat myös Saksan sanomalehdet osoittaa suu­rempaa mielenkiintoa Suomea kohtaan. Ja marraskuussa valtakunnan­ kansleri Hitler katsoi valtakunnan politiikan kannalta tarkoituksen­mukaiseksi keskustelussa Molotovin kanssa Berliinissä asettua meitä kannattamaan sillä tavalla kuin edellä on kerrottu.

Myöhemmin sain tietää, että kauttakulkusopimuksen tekeminen ja sen nojalla tapahtunut saksalaisten joukkojen liikkuminen maassamme antoi ihmisille turvallisuuden ja helpotuksen tunnetta. Sopimukselle annettiin suurempi merkitys kuin sillä todellisesti oli. Kauttakuljetussopimuk­sessa ja Hitlerin keskustelussa Molotovin kanssa marraskuussa ilmennyt Saksan mielenkiinto Suomeen ei estänyt Kremliä myöhemmin esiinty­mästä meitä kohtaan jyrkästi ja uhkaavasti: joulukuussa 1940 presi­dentinvaalia ja Suomen—Ruotsin puolustusliittoa koskevissa asioissa samoin kuin koko ajan Petsamon nikkelineuvotteluissa.

Itse asiassa Neuvostoliiton ja Saksan väleissä ei alkanut ainoastaan kylmeneminen vaan myös katkeaminen.

Syyskuusta 1940 lähtien Saksan ja Neuvostoliiton kummallisen yhteis­toiminnan ilmapuntari, joka oli yli vuoden osoittanut pysyvästi kau­nista, horjui, laski, seurasi alenevaa viivaa »vaihtelevien» ja usein »myrs­kyisten» aikojen läpi, yritti useamman kerran nousta, ennustaa kau­niimpaa ja pysyvämpää säätä, kunnes kaikki, yhdeksän kuukautta myö­hemmin, sortui mitä hurjimpaan maanjäristykseen. Näin kuvaa Gafenco elokuussa 1939 rakennetun ystävyyden kehitystä. — Hän arvelee Hitlerin elokuun sopimusta tehdessään lähteneen siitä, että Neuvosto­liitto saisi suurin piirtein palauttaa vuoden 1914 rajat. (Tähän voi lisätä: oliko Suomeen nähden sovittu Pohjanlahdesta ja Tornionjoesta Neu­vostoliiton ja Saksan etupiirien rajaksi vai oliko tämä kysymys jäänyt tarkemmin määrittelemättä, ei ole tiedossa.) Palkkioksi Neuvosto-Ve­näjän olisi osoitettava hyväntahtoista puolueettomuutta ja oltava ta­loudellisessa yhteistoiminnassa Saksan kanssa. Mutta muuten Neuvostoliiton pitäisi olla hiljaa eikä häiritä Hitlerin suurten tuumien toteuttamista. Neuvostoliitto suoritti mielihyvin alueiden valtaukset, mutta ei tahtonut luopua olemasta mukana Balkanilla eikä, suur- ja maailman­ valtana, tyytynyt pysymään syrjässä maailmanasioiden järjestämisestä. Kun Hitler elokuun sopimuksen suojassa v. 1940 oli saavuttanut tavat­tomat voittonsa ja laskenut manner-Euroopan valtansa alle, näyttää hän alkaneen panna vähemmän arvoa Neuvosto-Venäjän ystävyydelle, Gafenco arvelee.

Moskova seurasi nähtävästi epämieluisasti Saksan suuria voittoja länsirintamalla. »Kreml ei ole niistä ihastunut», sanottiin Moskovan dip­lomaattipiireissä. Venäjän kansassa oli paljon saksalaisvastaista mieli­alaa. — »Sympatiat Neuvostoliitossa ovat yleensä länsivaltain puolella, vaikka politiikka nyt on Saksan linjalla. Neuvostoliitossa luullaan Sak­san hyökkäävän tulevaisuudessa sen kimppuun. — Neuvostoliitossa val­litsee nykyään suuri itseluottamus sekä vakaumus, että se kykenee vahvistamaan sotalaitoksensa niin, että saattaa voittaa Saksankin.» — Näin olen syyskuun 17 pnä 1940 merkinnyt päiväkirjaani erään tekni­kon, jo tsaarin aikana Venäjälle muuttaneen maanmieheni, minulle lau­suneen; hänellä oli kosketusta Neuvostoliiton ylempiin teknillisiin ja tie­demiespiireihin. Saksalaisvastainen ja Englannille suosiollinen mieliala kävi ilmi mm. eräästä esitelmästä, jonka elokuun loppupuolella kommu­nistisen puolueen keskuskomitean jäsen — siis jotenkin huomattava henkilö — piti Moskovan keskuspuistossa Neuvostoliiton ulkopoliitti­sesta asemasta ja kansainvälisestä tilanteesta. Hän puhui ivallisesti Saksasta ja sen voitoista, mutta sangen myötämielisesti Englannista ja sen voiton mahdollisuuksista. Samanlaisia pilkallisia ajatuksia Saksasta ja sen sotilaallisista voitoista esitti eräs venäläinen kenraalimajuri esi­telmässään lokakuun lopussa puhuen myös myötätuntoisesti Englan­nista. Neuvostoliitossa eivät tällaiset yleisen mielipiteen ohjaamiseksi tarkoitetut esitelmät tietenkään sisältäneet mitään virallisille piireille epämieluista.

En aio ryhtyä yksityiskohtaisemmin käsittelemään Neuvostoliiton ja Saksan välien kehittymistä syksyllä ja talvella 1940—41. Siihen mi­nulla ei olisi aineistoakaan. Ensimmäiset repeämät, lausui Gafenco, Neuvostoliiton ja Saksan suhteissa esiintyivät Balkanin asioissa: Elo­kuun lopulla 1940 Saksan ja Italian välitystuomio Romanian ja Unkarin riidassa ja Romanialle annettu takuu, jota pian seurasi saksalaisten joukkojen marssi Romaniaan; syyskuun puolivälissä Tonavan konferens­sin koolle kutsuminen. Kummastakin Neuvostoliitto pidettiin syrjässä, ja se aiheutti Moskovassa katkeruutta ja vastalauseita. Kolmas repeämä oli syyskuun lopussa tehty kolmisopimus, joka siirsi Saksan—Neuvosto­liiton sopimuksen ja Venäjän ystävyyden taka-alalle ja veti Japanin, Saksan ja Italian rinnalla, maailman johtoon. Varsinkin Balkanin asiat ynnä kolmivaltasopimuksen johdosta aloitettu uusi maailmanpoli­tiikka, josta Neuvosto-Venäjä oli ja tahtoi pysyä syrjässä, näkyvät vai­kuttaneen Kremliin. Moskovan diplomaattikunnan yleisen käsityksen mukaan kolmisopimus ja siinä sovittu maailman jakaminen oli Neu­vostoliitolle kaikkea muuta kuin miellyttävä. »Eri kysymys on», kirjoitti Pravda, »onnistuuko sopimuspuolten toteuttaa teoissa tällainen vaiku­tuspiirien jako.» Kirjoituksessa ei esitetty mitään arvostelua sopimuk­sesta, vaan ainoastaan vakuutettiin Neuvostoliiton tulevan jatkamaan »rauhan ja puolueettomuuden politiikkaansa».

Neuvostoliiton ja Saksan välit syksyllä ja talvella 1940—41 olivat omituiset. Hitler jatkoi politiikkaansa sanottavasti välittämättä sopi­muskumppanistaan. Stalin näytti kuitenkin pyrkivän ylläpitämään suhteita Saksaan ja jatkamaan taloudellista yhteistoimintaa sen kanssa. Neuvostoliiton vastavaikutus Saksan sille epämieluisiin toimiin rajoit­tui virallisiin, enimmäkseen Tassin kautta julkaistuihin mielenilmauksiin: »La guerre des communiquées» — »kommunikeiden sota», sanoo Gafenco sattuvasti. Syksyllä 1940 se tällä tavalla ilmitoi mielipahansa Romanian miehityksen ja Unkarin kolmivaltasopimukseen yhtymisen johdosta.

Sodanjulistuksessaan kesäkuun 22 pnä 1941 Hitler sanoo halun­neensa saada välit Neuvostoliittoon selvitetyiksi ja kutsuneensa sen vuoksi Molotovin Berliiniin. Gafenco arvelee Hitlerin syksyllä 1940 ajatelleen hyökkäystä lähi-itään, sitten kun Balkan ensin oli saatettu Saksan vallan alaiseksi. Sitä ennen oli kuitenkin Neuvostoliiton kanssa saatava aikaan rauhoittava selvitys. Siitä Molotovin matka Berliiniin. Käynnin jälkeen Saksan puolelta sekä lehdissä että muulla tavalla ilmi­ tuotiin suuri tyytyväisyys. Kaikki oli sujunut erinomaisesti. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Hitler antoi aivan toisen kuvan neuvotteluista sodanjulistuksessaan, joka sisälsi luettelon Molotovin vaatimuksista ja Hitlerin syytöksistä Neuvostoliittoa vastaan. — »On vähän toden­näköistä», sanoo Gafenco, »että Molotov, jonka varovaisuus ja vaiteliai­suus on tunnettu, olisi siten paljastanut ajatuksensa niin pelottavalle pelitoverille. On luultavaa, että keskustelu, joka arvatenkin kosketteli Hitlerin mainitsemia neljää kohtaa, kulki yleisemmässä muodossa ja että siinä käytettiin sanoja, joihin vähemmän voi päästä kiinni.» — Berliinin neuvottelut eivät — lukuun ottamatta taloudellisia kysymyk­siä — vieneet tulokseen. Päinvastoin Hitler huomasi, että Saksan impe­rialismi ei voinut enää seurata yhdenmukaista linjaa Venäjän imperia­lismin kanssa. — Tämän johtopäätöksen tekee Gafenco, joka perustaa esityksensä, varsinkin Istanbulia ja salmia koskevassa kysymyksessä, Saksan suurlähetystön luotettavimpien jäsenten kertomukseen (m.t. ss. 133—138).

Mitä Neuvostoliiton ja Saksan määräävissä piireissä Molotovin Ber­liinin-matkan jälkeen aina kesäkuuhun 1941 asti ajateltiin ja mihin pyrittiin, siitä vasta tulevaisuus voi antaa tarkemman selvityksen. Toisaalta taloudellinen yhteistoiminta jatkui: Vielä tammikuun 10 pnä 1941 solmittiin uudet sopimukset, jotka entisestään laajensivat molemminpuolista tavaranvaihtoa. Toisaalta Saksa jatkoi Neuvostoliitosta välittämättä viimeksi mainitulle epämieluista valtapolitiikkaansa, var­sinkin Balkanilla. Kreml toi pahan mielensä ilmi jatkamalla »kommuni­keiden sotaa». Tammi- ja maaliskuussa se ilmaisi tyytymättömyytensä Saksan joukkojen menosta Bulgariaan. Maaliskuussa Neuvostoliitto ja Turkki antoivat yhteisen julkilausuman, jossa puhuttiin niihin kohdistu­van hyökkäyksen mahdollisuudesta. Huhtikuussa tehtiin sitten Kremlin mielenosoituksellinen ja juhlallisesti lavastettu ystävyys- ja hyökkää­mättömyyssopimus Jugoslavian hallituksen kanssa, joka oli syössyt val­lasta akselille ystävällisen hallituksen ja peruuttanut Jugoslavian yhty­misen kolmiliittoon. Sen johdosta Saksa hyökkäsi Jugoslaviaan ja val­loitti maan lyhyessä ajassa. Kreml oli nähtävästi laskenut väärin luul­lessaan Jugoslavian kykenevän tekemään vastarintaa ainakin joitakin kuukausia ja tahtonut sitä sopimuksella rohkaista. Pravdassa ja Izvesti­jassa oli suuret kuvat sopimuksen allekirjoittamistilaisuudesta, ja lehdet kirjoittivat tapauksesta pääkirjoituksia. Sopimus oli selvästi kohdis­tettu Saksaa vastaan ja herätti viimeksi mainitussa maassa suurta tyytymättömyyttä ja epäluuloa. — Jugoslavian tapauksiin liittyi Neu­vostoliiton ja Unkarin välikohtaus. Jugoslavian valtion hajotessa Saksan iskujen alla Unkari ryhtyi valtaamaan aikaisempia alueitaan. Kun Un­karin lähettiläs esitti ulkoasiainkomissariaatille toivomuksen, että Neu­vostoliitto tunnustaisi Unkarin toimenpiteet oikeutetuiksi, Vyšinski vastasi kärkevässä muodossa, ettei neuvostohallitus voinut hyväksyä Unkarin menettelyä, ja lisäsi, ettei ollut vaikea ymmärtää, missä tilassa Unkari olisi, jos sitä itseään olisi kohdannut onnettomuus ja sitä alet­taisiin repiä osiin.

Huhtikuussa 1941 allekirjoitettiin vihdoin Moskovassa Neuvostoliiton ja Japanin sopimus, joka ei vienyt siihen, mitä Saksa nähtävästi oli odottanut: Neuvostoliiton kolmivaltoihin lähentymiseen. Siitä tuli vain puolueettomuussopimus, joka säilytti Neuvostoliitolle vapauden itsenäi­seen politiikkaan ja takasi Japanin ehdottoman puolueettomuuden kai­kissa oloissa, myös mahdollisen Neuvostoliiton—Saksan sodan varalta ja siten vahvisti Neuvostoliiton asemaa länteen päin turvaamalla valta­kunnan itäosat.

Neuvostoliiton politiikan salaiset tarkoitukset ja vaikuttimet ovat vielä selvittämättä. Ilmeistä on, että Kreml talvella ja keväällä 1941 tahtoi välttää sotaa Saksan kanssa. Se olisi liian suuri vaara. Mutta olen­naisia myönnytyksiä, sellaisia kuin alueenluovutuksia, valtakunnan tur­vallisuuden heikentämistä ja kommunistisen järjestelmän muutosta, ei Stalin rauhan säilyttämiseksikään ollut valmis tekemään. Vähäarvoisissa asioissa hän ei sen sijaan kursaillut. Saksaan päin suosiollisina eleinä pidettiin toukokuun ensi puoliskolla Norjan, Belgian ja Jugoslavian sekä kesäkuun alussa Kreikan lähettiläille annettuja ilmoituksia, ettei neuvostohallitus enää tunnustanut heidän valtuuksiaan, koska heidän edustamillaan mailla ei ollut hallituksia. Ei ihme, että diplo­maatin aseman riistäminen koski kipeästi Jugoslavian ministeriin, jonka kanssa äsken oli juhlallisin menoin allekirjoitettu ystävyyssopimus.

Venäjän sodan mahdollisuuden häämöttäminen taivaanrannalla vai­kutti tietenkin Saksan johtavissa piireissä Suomen aseman arvosteluun ja Saksan Suomeen suhtautumiseen. Omasta puolestani en luullut Sak­san ryhtyvän sotaan Neuvostoliittoa vastaan ainakaan niin kauan kuin suuri taistelu lännessä riehui, koska pidin sellaista yritystä vahvalle Saksallekin ylivoimaisena. Palaan tähän kysymykseen myöhemmin. — Asenteeseeni ja menettelyyni Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden vaalinnassa eivät nämä laskelmat vaikuttaneet.

Suhteemme Neuvostoliittoon vuoden vaihteessa 1940—41 eivät olleet riittävän hyvät. Mutta toivoni ja vakaumukseni oli edelleen, että Neu­vostoliiton sotilaallisten turvallisuusnäkökohtien tyydyttäminen ja hy­vien välien ylläpitäminen suuren naapurimme kanssa sekä kansamme omien ihanteiden mukaisten elämänmuotojen säilyttäminen ja yhtey­temme Pohjolaan eivät olleet keskenään ristiriidassa.