VIII. Kauppasuhteet

Rauhansopimuksen 8. artiklan mukaan oli taloudelliset suhteet Suo­men ja Neuvostoliiton välillä uudistettava ja siinä tarkoituksessa ryh­dyttävä neuvotteluihin kauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

Toukokuun loppupuolella aloitettiin neuvottelut Moskovassa. Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana oli kauppaministeri Kotilainen ja Neu­vostoliiton valtuuskunnan puheenjohtajana ulkomaankaupankomissaari Mikojan. Meidän puoleltamme kuuluivat valtuuskuntaan paitsi minua vuorineuvos Gartz ja nykyaikaiseen kauppasopimuspolitiikkaan pereh­tynyt ulkoministeriön apulaisosastopäällikkö Jalanti. Myöhemmin saa­pui asiantuntijoiksi eri taloudellisia aloja edustavia liikemiehiä.

Venäjän vallan aikana suuri naapurimme oli ollut Suomen paras kaup­patuttava. Vuosina 1911—1915 oli vientimme Venäjälle keskimäärin 39% maamme koko viennistä ja tuonti sieltä keskimäärin 39,5 % koko tuonnista. Sen lisäksi meillä oli huomattavan suuri ns. »näkymätön vienti» — venäläisten kesäasukkaitten ym. Suomessa käyttämiä varoja, jotka eräinä vuosina vastasivat jopa lähes 25 % »näkyvästä viennistä». Lokakuun vallankumouksen jälkeen kauppavaihtomme Neuvosto­-Venäjän kanssa laski aivan mitättömäksi. Vuosina 1934—1936 vien­timme vaihteli 0,5 %:sta 1,6 %:iin ja tuontimme 2 %:sta 5,1 %:iin Suo­men koko viennistä ja tuonnista. Venäjän merkitys ulkomaankaupas­samme oli käytännöllisesti katsoen loppunut. Itsenäisyytemme aikana olimme hankkineet suuresti lisääntyneelle viennillemme uudet markkinat muista maista ja enemmän kuin korvanneet mitä Venäjällä olimme kadottaneet.

Taloudelliselta kannalta on tietenkin kauppa naapurimaiden välillä luonnollinen. Se on edullisempi kuin tavarain kaukaisempiin maihin ja niistä omaan maahan kuljettaminen. Sen vuoksi mahdollisimman vilk­kaat kauppasuhteet Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä olisivat talou­delliselta kannalta hyödylliset. Ne olisivat myös omiaan edistämään suhteiden yleistä paranemista naapurimaiden kesken.

Tässä on kuitenkin otettava huomioon erinäisiä seikkoja. Ensinnäkin Neuvostoliitto ei ollut varsin halukas ostamaan meidän päävientitava­roitamme, puunjalostusteollisuuden tuotteita, koska se itse valmisti niitä, vieläpä muihin maihin vietäväksi. Neuvosto-Venäjä tarvitsi suu­ressa rakennustyössään ennen kaikkea koneita, mutta sillä alalla Suomi ei voinut esiintyä huomattavampana vientimaana. Mutta tähän liittyy vielä muita ongelmia. Neuvostoliitossa on ulkomaankauppa niin kuin muukin taloudellinen toiminta ankarasti keskitetty valtion käsiin. Neu­vostohallitus ei pidä silmällä yksinomaan taloudellisia näkökohtia, vaan poliittiset tarkoitukset vaikuttavat asiaan. Neuvostoliitto on pyrkinyt käyttämään ulkomaankauppaa vahvistaakseen neuvostovaltakunnan poliittista vaikutusta. Ulkomaankaupan komissaari Mikojan sanoi suo­raan puheessaan kommunistipuolueen XVIII kokouksessa maaliskuussa 1939, että »Ulkomaiset kauppasuhteet, niiden luonne ja laajuus riippuvat suoranaisesti poliittisista suhteista». Onpa valitettavasti käytännössäkin esiintynyt vähemmän miellyttäviä tosiasioita. Niinpä v. 1925 Neuvosto­liitto lopetti kaiken kauttakulkukaupan Viron kanssa ja siirsi sen Lat­viaan. Keskeytys kesti useita kuukausia ja aiheutti ulkoministeri Puskan eron. Samanlaista menettelyä Neuvostoliitto on noudattanut joko Viroa tai Latviaa kohtaan ja on useasti ainakin osittain saavuttanut tarkoituk­sensa (Louis Fischer, The Soviets in world affairs II, s. 519).

Liikkuessani pankkimiesaikanani ulkomailla tiedustelivat pankkitut­tavani useasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän kauppasuhteista sekä missä määrin Suomi oli taloudellisesti riippuvainen suuresta itäisestä naapu­ristaan. Kun ilmoitin vientimme Neuvosto-Venäjälle nousevan vain puolesta kahteen prosenttiin koko viennistämme ja olevamme siis Neu­vostoliitosta taloudellisesti täysin riippumattomia, he pitivät sitä Suo­men kannalta hyvänä asiana. — Niin luonnollista kuin olisikin kaup­pamme mahdollisimman laaja kehittäminen suuren naapurimaamme kanssa, olin, luonteeltani varovaisena, omasta puolestani siihen nähden jo ennen viime vuosien selkkauksia kannattanut tarpeellista pidättyväisyyttä, niin kauan kuin poliittinen tila tällä Euroopan osalla ei ollut riittävästi vakiintunut.

Neuvostoliitossa on ulkomaankauppa valtion monopolina, mikä on omiaan asettamaan yksityisyritteliäisyyden ja vapaan talouden varassa työskentelevät maat kauppatoimissa alakynteen. Erityisesti näin on laita, kun asianosaisina ovat toisaalta pieni maa, Suomi, ja toisaalta jättiläisvaltakunta, Neuvostoliitto. Mutta tietenkin Suomen vienti Venä­jälle voisi olla koko joukon suurempi kuin 1/2— 2 % meidän sen johdosta mahdollisten yllätysten sattuessa joutumatta ahdinkoon. Vaikeuksia voisi esiintyä vasta silloin, kun vientimme olisi niin suuri, että tärkeät elinkeinohaarat olisivat siitä riippuvaisia. Niin oli asianlaita Venäjän vallan aikana, minkä vuoksi meillä oli itsenäisyytemme alkutaipaleella melkoisia hankaluuksia voitettavana uusien markkinoiden löytämisessä ja tuotantoelämämme sovittamisessa niiden mukaan.

Kauppasopimusneuvottelut ulkomaankaupan komissariaatissa Miko­janin puheenjohdolla sujuivat hyvin. Toisessa kokouksessa toukokuun 27:ntenä yleinen sopimus ja maksusopimus hyväksyttiin pääperiaat­teessa ja asetettiin kaksi toimikuntaa harkitsemaan ehdotusten yksityis­kohtia. Meidän puoleltamme ehdotettiin mm., että koska Neuvostolii­tossa ulkomaankauppa keskittyy valtionelimeen, ulkomaankaupan komissariaattiin, Neuvostoliiton kauppa Suomen kanssa myös olisi kes­kitettävä siten, että se ei tekisi kauppoja yksityisten toiminimien kanssa. Mikojan ei suostunut tähän, vaan sanoi, ettei sellaista määräystä ollut missään Neuvostoliiton kauppasopimuksessa. Hän oli muuten kiinnos­tunut metallitavaroista, koneista ja laivoista ym. kulkuvälineistä, mutta ei ollut erityisen halukas ostamaan meidän tärkeitä tuotteitamme paperia ja selluloosaa.

Viimeinen täysistunto oli kesäkuun 23:ntena ulkomaankaupan ko­missariaatissa. Kotilainen, joka sopimuksen teknillisten töiden jatkuessa oli matkustanut Helsinkiin, palasi Moskovaan sekä kauppasopimusta että Enson—Vallinkosken asiaa varten; josta myöhemmin tulee puhe. Asiat sovittiin lopullisesti ja allekirjoitus päätettiin suorittaa kesäkuun 25:ntenä. Mikojan lähetti meille kutsun allekirjoittamisen jälkeen pidet­tävälle lounaalle. Mutta asiaan tuli mutka. Aamupäivällä meille ilmoitet­tiin, »ettei Mikojanilla ollutkaan aikaa sinä päivänä», minkä vuoksi sekä sopimuksen allekirjoittaminen että lounas peruutettiin. — »Onkohan tämän takana jotakin?» merkitsin päiväkirjaani.

Ja sen takana olikin muuta kuin Mikojanin ajanpuute.

Molotov kutsui minut Kremliin kesäkuun 23:ntena. Se oli juuri Baltian kansojen traagillisia päiviä, ja pahoja huhuja alkoi liikkua Suomesta. — »Pelkäsin, että nyt on Suomen vuoro ja että Molotov tulee esittämään meille vaatimuksia. Myös kauppavaltuuskunnan jäsenet ja lähetystön virkamiehet ovat huolissaan», olen merkinnyt päiväkirjaani. — Molotov oli kuitenkin ystävällinen: »Me emme ole pitkiin aikoihin tavanneet», hän sanoi ja otti esille Petsamon nikkeliasian, josta myös myöhemmin kerron. Parin päivän perästä hän tiedusteli, milloin vastaus nikkeli­asiasta oli odotettavissa. Annettuani Molotoville kesäkuun 27:ntenä asiasta ensimmäisen vastauksemme ja lopetettuamme siitä keskustelun hän puuttui kysymykseen, josta edellä olen kertonut.

Keskustelun loputtua huomautin, ettei näillä asioilla ole mitään yhteyttä kauppasopimuksen kanssa, joka oli valmis ja voitaisiin alle­kirjoittaa. Molotov vastasi Neuvostoliiton olleen valmis kauppasopimuk­seen »auttaakseen Suomea, joka oli vaikeassa asemassa» sekä toivovan, että Suomi puolestaan järjestää Petsamon nikkelikonsession ja Ahvenan­maan asian Neuvostoliiton toivomuksen mukaan. Keskustelu loppui siihen, että sanoin tiedottavani asiasta Helsinkiin. Illalla samana päi­vänä, ollessamme kauppavaltuuskunnan kanssa päivällisillä eräässä Moskovan hotellissa, ilmoitettiin puhelimitse, että kauppasopimus alle­kirjoitetaan seuraavana päivänä. Mikä tämän välinäytöksen tarkoituk­sena oikeastaan oli, en tänä päivänä voi ymmärtää. Joka tapauksessa se oli epätarkoituksenmukaista menettelyä. Ensiksikin oli kauppasopi­muksessa sovittu tavaranvaihto, kuten myöhemmin nähdään, liian pieni, jotta se olisi voinut vaikuttaa sellaisiin asioihin, joissa toisenlaiset arvot olivat kysymyksessä, puhumattakaan siitä, että kauppasopimukset yleensä ovat tällaisiin tarkoituksiin, ainakin Suomen kansan mentali­teetin kannalta, soveltumattomia. Toiseksi on hyöty kauppasopimuk­sista molemminpuolinen — varsinkin niin on laita clearingin kautta tapahtuvassa tavaranvaihdossa, koska kumpikin valtio ostaa niitä tava­roita, joita se tarvitsee, ja maksaa niistä täyden hinnan. Mutta valmiiksi tehdyn kauppasopimuksen allekirjoittamisen sitominen sille aivan vie­raaseen nikkeliasiaan ja Ahvenanmaan linnoittamiseen oli omiaan he­rättämään meissä epäluuloja ja sekavia tunteita. Myönnettävä kuitenkin on, että Molotov keskustelussa kanssani teki tämän yhteenasettamisen lievällä ja ystävällisellä tavalla esittäen sen vain Neuvostoliiton toivomuksena. — Ennen allekirjoittamista Mikojan sanoi Neuvostoliiton hallituksen hyväksyneen kauppasopimuksen ja toivovan, että ne kaksi kysymystä, jotka ulkoasiainkomissaari Molotov oli ottanut esille minun kanssani, saataisiin suotuisaan ratkaisuun.

Allekirjoittamisen jälkeen oli neuvostohallituksen juhlahuoneistossa »Spiridonovkassa» upea lounas runsaine ja hyvine ruokineen ja monine venäläisine viineineen. Isäntinä olivat Mikojan ja Dekanozov. Lounas kesti 2 1/2 tuntia, ja mieliala oli hyvä ja hauska, kuten ylipäänsä venä­läisten kanssa tällaisissa tilaisuuksissa. Laskettiin leikkiä. Mikojan oli eloisa armenialainen. Kaukasialainen Dekanozov tuntui olevan luonteel­taan vähemmän vilkas.

Kauppasopimus sisälsi määräyksiä molemminpuolisesta suosituim­muudesta samaan tapaan kuin on ollut laita liberealisen järjestelmän vallitessa. Kun ulkomaankauppaa Neuvostoliitossa, kuten sanottu, hoi­taa yksinomaan valtio, joka mielensä mukaan voi määrätä venäläisten tavarain hinnat ja muut niitä koskevat ehdot ja joka myös on toisen sopimuspuolen tuotteiden yksinostaja, ei näillä määräyksillä ollut meille samanlaista merkitystä kuin liberaalisessa talousjärjestelmässä — tus­kinpa juuri mitään merkitystä. — Sitä vastoin ne antoivat Neuvosto­liitolle Suomessa erinäisiä etuja, jotka Suomen kauppasopimuksissa oli myönnetty muille maille. Edelleen sopimus sisälsi laivaliikennettä ja kauttakulkua koskevia määräyksiä, joista olisi voinut olla molemmille puolille hyötyä. Oikeus- ja talousjärjestelmän perinpohjaisen erilaisuu­den johdosta olisi suosituimmuudella taloudellisen toiminnan harjoitta­misessa toisen maan alueella, josta kauppasopimuksessa myös oli mää­räyksiä, tuskin ollut merkitystä Suomen kansalaisille. Miten sovittujen välimiesoikeuksien käyttäminen Neuvostoliiton alueella riitoja ratkais­taessa olisi sujunut, on vaikea sanoa. Vihdoin oikeutettiin Neuvostoliitto lähetystönsä yhteydessä pitämään kauppaedustustoa, jonka oikeudelli­sesta asemasta kauppasopimuksen liite sisälsi tarkemmat ohjeet. Kaupallisella edustajalla ja kahdella hänen sijaisellaan oli diplomaattiset erioikeudet. Edustuston henkilökunnassa voi 8 nauttia konsulien vero­helpotuksia. Sen huoneistolla oli eksterritoriaalioikeus. Kauppasopimus oli oleva voimassa v:n 1940 loppuun, jonka jälkeen kumpikin puoli oli oikeutettu lopettamaan sopimuksen voimassaolon 6 kk:n irtisanomisen jälkeen.

Sopimuksen voimassaolon ensimmäisen vuoden kuluessa piti tavarain­ vaihdon tapahtua siihen liittyvän pöytäkirjan liitteessä esitettyjen kiintiöiden mukaisesti. Suomesta oli Neuvosto-Venäjälle vietävä hinaajia, proomuja, vesiturbiineja, pumppuja, kuparijohtoa, paperikoneiden ja puristimien kupari-tinakudoksia, kobolttia, rikkikiisua, nahkaa ja vuo­tia, teknillistä paperia ja voita, yhteensä 7,5 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta. Venäjältä oli tuotava vehnää ja ruista 70 000 tonnia, suolaa, tupakkaa, apatiittia, kaasuöljyä, valopetrolia, bensiiniä, voiteluöljyjä, mangaani- ja kromimalmia, puuvillaa ja öljyväkirehuja, yhteensä niinikään 7,5 dollarin arvosta.

Samalla kertaa vahvistettiin, kuten viime aikoina on ollut tapa, mak­susopimus, clearing-järjestelmä. Sen mukaan kaikki molempien maiden väliset maksut oli toimitettava Suomen Pankin ja Neuvostoliiton Valta­kunnanpankin kautta. Kummankin puolen maksujen määrien oli oltava tasapainossa. Jos maksujen tasapaino häiriintyisi, oli hallitusten ryh­dyttävä toimenpiteisiiu epätasaisuuden poistamiseksi. Ellei siihen pääs­täisi, oli asianomainen hallitus oikeutettu keskeyttämään tavarain toi­mittamisen toiselle maalle, kunnes maksutase tasoittuisi. Väliajalla toi­sen maan velkasaldo voi nousta 500 000 dollariin.

Maksusopimuksen ulkopuolella voitiin hallitusten erityisellä suostu­muksella tehdä kompensaatiokauppoja siten, että Neuvostoliitosta tuo­duista tavaroista johtuvat saatavat suoritettiin suoranaisesti Suomesta viedyistä tavaroista johtuvilla saatavilla

Suunniteltu kauppavaihto, 7,5 milj. dollaria, eli noin 375 milj. markkaa kummallakin puolen, ei normaalivuosiin verrattuna ollut meille varsin merkityksellinen. Sovittu vienti olisi tehnyt noin 4,5 % talvisodan edellisten vuosien keskimääräisestä viennistä. Vuoteen 1941 verrattuna, jolloin kauppavaihtomme sodan johdosta oli vaikeutunut, olisi se ollut lähes 9 %. Tuontitavarain joukossa oli meille hyvin tarpeellisia. Vali­tettavasti koko asia kuitenkin vaikeutui, niin että kauppavaihto supistui suunniteltua paljon pienemmäksi. Jo vuoden lopulla esiintyi erimieli­syyksiä sopimusten tulkitsemisesta. Suomessa ja Venäjällä vallitsevien taloudellisten järjestelmien erilaisuudesta johtui, että venäläiset katsoi­vat asiaa toiselta kannalta kuin me suomalaiset. Kun Mikojan allekir­joitti kiintiöluettelot, pidettiin sitä Neuvostoliiton puolelta jonkinlaisena yleisenä leveranssisopimuksena, mihin ulkomaankaupan komissaari voi­kin sitoutua, koska hän teki sen niin sanoakseni neuvostovenäläisen valtiotoiminimen edustajana, sillä Neuvostoliitossa valtio on sekä tava­rain valmistaja että myyjä. Suomen puolella tiesivät kiintiöt sopimusta siitä, missä rajoissa vientitavaroita katsottiin voitavan toimittaa, jota varten tietoja tuotantokyvystä oli hankittu. Mutta kun Suomessa tuo­tanto ja myynti olivat yksityisten toiminimien asia, oli niiden kanssa varsinaiset vientisopimukset tehtävä erikseen. Lisäksi olivat Suomen vientitavarat suureksi osaksi sellaisia — hinaajia, proomuja, vesiturbii­neja ym. koneita — joiden valmistusaika kiintiöluettelon mukaan oli pitkä. Esim. hinaajista oli ensi vuonna toimitettava 17 ja toisena vuonna 21, proomuista vastaavasti 9 ja 11 kappaletta. Siten ei kaikkia Suomen vientitavaroita ollut tarkoituskaan toimittaa ensimmäisenä vuotena. Sitä vastoin ei tällaisia pitempiä suoritusaikoja ollut määrätty Neuvosto­liiton Suomeen vietäville tavaroille. Tavaranvaihto ei näin ollen ensi vuoden kuluessa voinut olla tasapainossa, vaan Suomen puolella tulisi olemaan tietty epätasaisuus, edellyttäen, että kumpikin puoli noudat­taisi kiintiöluetteloja. Myöhemmin tehtyjen leveranssisopimusten mu­kaisesti oli sen ohella suomalaisille valmistajille suoritettava clearing­ tilin kautta osa- ja ennakkomaksuja.

Maksusopimuksessa määrättiin, että kummankin puolen kaikkien mak­sujen oli oltava keskenään tasapainossa. Jos maksujen tasapaino häiriin­tyi, oli asianomainen hallitus oikeutettu keskeyttämään tavarain toimit­tamisen toiselle maalle, kunnes maksutase tasoittuisi. Luonnollista oli, että Suomen vienti Venäjälle, johon sisältyi suuri osa edellä mainittuja pitkän valmistusajan vaatimia tavaroita, jäi ensi aikoina vähäiseksi. Vuoden 1940 jälkipuoliskolla Suomen kiintiötavarain vienti oli vain noin 139 000 dollaria, mutta tuonti Neuvostoliitosta oli arvoltaan noin 306 5000 dollaria. Mutta kun otetaan huomioon edellä mainituista laiva-­ ym. tilauksista saadut osa- ja ennakkomaksut, jotka meidän käsityk­semme mukaan myös edustivat vientiä, koska ne olivat käytetyt tai tulivat käytettäviksi Neuvostoliitolle toimitettaviin, Suomen teollisuus­laitoksissa työn alaisina oleviin tavaroihin, oli maksutase tasapainossa.

Venäläiset asettuivat kuitenkin sille kannalle, että myös itse tavarain vaihdon oli oltava tasapainossa. He nojautuivat kauppasopimukseen liittyvään pöytäkirjaan, jossa sanottiin, että tavarainvaihto tapahtuu sopimuksen voimassaolon ensimmäisenä vuotena liitteessä esitettyjen kiintiöiden mukaisesti. — Myönnän, ettei kauppasopimusneuvotteluissa Moskovassa kaikkia mahdollisia seikkoja riittävän yksityiskohtaisesti selvitetty, joten erimielisyydelle jäi tilaa.

Asia olisi luultavasti mennyt suuremmitta vaikeuksitta, jos Suomen ja Neuvostoliiton välit syksyllä ja talvella 1940—1941 muuten olisivat sujuneet hyvin. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut asia, vaan eri­näisistä kysymyksistä syntyi hankauksia. Varsinkin myöhemmin ker­rottavan nikkeliasian pitkittyminen näytti venäläisiä ärsyttävän. Tam­mikuun puolivälissä Neuvostoliitto keskeytti vientinsä Suomeen ilmoit­taen syyksi, ettei Suomi ollut toimittanut riittävästi tavaroita, joten oli syntynyt huomattava tavaranvaihdon epäsuhde. Uutta vientiä ei tultaisi sallimaan ennen kuin tavaranvaihto oli tasoittunut. »Suomi hoi­taa huonosti kaupan, pitkittää asioita, esittää verukkeita», sanottiin ulko­maankaupan komissariaatissa.

Keskustellessani Vyšinskin kanssa nikkeliasiasta ja suunnitellun nik­keliyhtiön johdon järjestämisestä sanoin puoleksi leikillisesti: »Toimitus­johtajanpaikka on liian pieni asia, jotta te sen vuoksi aloittaisitte sodan meitä vastaan.» Vyšinski vastasi: »Olemme jo kauppasodassa keske­nämme.» — »Luulen seisahtumisen Neuvostoliiton leveransseissa ja mui­den asiain käsittelyssä johtuvan suhteiden huonontumisesta Helsingissä sekä nikkeliasiasta», sähkötin Helsinkiin. — »Tämän päättelen eräästä Vyšinskin viittauksesta. Täkäläiset tuntien oli tällainen seuraus odotet­tava. Jos sillä pääsemme, on kestettävä. Joka tapauksessa suomalaisten leverantöörien on ehdottoman tarkasti täytettävä leveranssiajat. En tunne, ovatko täyttäneet, venäläiset väittävät toista.»

Maksusopimuksen mukaan oli kummankin puolen määräämien val­tuutettujen kokoonnuttava joka kolmas kuukausi tarkastamaan sopi­muksen täytäntöönpanoa. Helmi- ja maaliskuussa käytiin näitä tarkas­tusneuvotteluja Helsingissä. Yksimielisyyteen ei kuitenkaan päästy. Suomalaiset pitivät kiinni siitä, että koska venäläisten suorittamat osa­- ja ennakkomaksut lukuun ottaen maksujen tasapaino oli olemassa, Neuvostoliitto ei ollut oikeutettu keskeyttämään vientiä. Venäläiset taas väittivät, ettei osa- ja etumaksuja ollut otettava huomioon, vaan että tavarain molemminpuolisen viennin oli oltava tasapainossa. Kun siinä suhteessa oli syntynyt huomattava epäsuhde, ei Neuvostoliitto sallinut uutta vientiä Suomeen, ennen kuin tavaranvaihto oli tasoittunut.

Clearingin kautta maksettavien kiintiötavarain tuonti Neuvostolii­tosta maaliskuun 1 päivään 1941 asti oli arvoltaan n. 3 217 000 dollaria ja vienti Suomesta sinne n. 283 000 dollaria. Jos Suomen tavaranvientiin lasketaan usein mainitut ennakko- ja osamaksut, yhteensä 3 598 000 dollaria, nousi summa yhteensä 3 882 000 dollariin, eli yli Venäjältä tuotujen tavarain arvon. Laskelmia tehtiin myös siitä, mihin määriin vienti ja etumaksut tulisivat nousemaan ensimmäisen sopimusvuoden lopussa kesäk. 31 p:nä 1941. Neuvotteluissa ei päästy yksimielisyyteen ja kaupankäynti loppui.

Ollessani toukokuun 30 p:nä 1941 Stalinin luona jäähyväiskäynnillä johdin puheen mm. maidemme väliseen kauppavaihtoon ja huomautin siinä syntyneen väärinkäsityksiä ja sopimuksen tulkintaan nähden eri­mielisyyttä. Selitin meidän käsityksemme sekä Neuvostoliiton vastakkaisen käsityksen. Stalin, joka näkyi hyvin tuntevan asian, lausui: »Tarkoitus ei ole ollut, että Neuvostoliitto antaisi Suomelle luottoa.» — Meidän suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten venäläiset tätä asiaa oikeastaan katselivat. Sopimusten mukaiset osa- ja ennakkomaksut, kun ne kerran tavaranhankkijalle suoritettiin, olivat todellisesti luottoa, asial­lisesti samanlaista kuin jos hankkija olisi — joskin korkoa vastaan — sen ottanut rahalaitoksesta. Venäläisten käsitys näytti edellyttävän, että osa- ja etumaksut olisivat jääneet käyttämättömiksi clearing-tilille ja siten olleet vain vakuutena maksun saamisesta hankintatavaran valmis­tuttua. Mutta se ei meidän mielestämme ollut hankintasopimusten tar­koitus.