III. Rauhansopimuksen täytäntöönpano

Rauhansopimuksen täytäntöönpano aiheutti monia selvitettäviä ky­symyksiä. Meillä olikin paljon työtä. Olin Kremlissä Molotovin luona toisinaan joka päivä, toisinaan joka toinen päivä, ja välillä ulkoasiain­ komissariaatissa hänen ensimmäisen sijaisensa Dekanozovin luona, joka myös hoiti Suomen asioita ja oli läsnä neuvotteluissa. — Ensimmäisestä kokouksesta palasimme Voionmaan kanssa Kremlistä klo 1 yöllä, ja monesti kestivät neuvottelut siellä myöhään. Venäläiset ovat vanhastaan illanvirkkuja. Minua se ei häirinnyt, koska olen samanlainen.

Rauhansopimuksen täytäntöönpanon vaatimien toimenpiteiden li­säksi oli käsiteltävä koko joukko taloudellisia asioita, joista sopimus ei sisältänyt määräyksiä, niin kuin Tarton sopimus, joka sodan johdosta oli rauennut. Jo rauhanneuvotteluissa esitimme niitä sopimukseen otet­tavaksi, mutta Molotov tahtoi jättää ne eri neuvottelujen varaan.

Ensi tehtävä oli uuden rajan tarkempi määrääminen kartalla ja sen maastoon merkitseminen. Rauhansopimuksen II artiklan mukaan tä­män toimitti 10 päivän kuluessa asetettava sekakomitea. Sen puheen­johtajaksi nimitettiin Suomen puolelta Ilmari Bonsdorff ja Neuvosto­liiton puolelta prikaatinkomentaja Vasiljevski; jäseniä oli lisäksi kolme kummaltakin puolelta, meidän taholtamme varatuomari Hackzell, ken­raalimajuri Appelgren ja everstiluutnantti Aminoff. Sovittiin myös, minkä ajan kuluessa rajankäynti oli loppuun suoritettava, etelässä aikai­semmin ja pohjoisessa myöhemmin.

Ehdotimme, että siihen saakka, kunnes valtakuntain raja oli merkitty, rajaselkkausten välttämiseksi jätettäisiin kahden kilometrin levyinen vyöhyke, »ei-kenenkään-maa», molempien puolten sotajoukkojen välille. Molotov ei siihen kuitenkaan suostunut, koska arveli siitä voivan aiheu­tua selkkauksia; hän sanoi, ettei sellaista ollut tarvittu myöskään Neu­vostoliiton ja Saksan joukkojen välillä. Jo tästä keskusteltaessa ilmoitin, että Neuvostoliiton joukot haluaisivat miehittää Enson, joka meidän mielestämme oli Suomen puolella rajaviivaa. Pyysin neuvostohallitusta antamaan joukoilleen ohjeen, että riidanalaiset alueet jäisivät »ei-kenenkään-maaksi» siihen asti, kunnes rajakomitea ratkaisi kysymyksen. Jonkun päivän perästä otin Enson asian uudestaan puheeksi ilmoittaen neuvostojoukkojen edenneen muutamia kilometrejä liian pitkälle. Neu­votteluja käyneet venäläiset kenraalit olivat ilmoittaneet edustajil­lemme, etteivät he halunneet enää jatkaa keskustelua asiasta. Muistutin Molotovin sanoneen Neuvostoliiton päämäärien olevan vain sotilaallisia eikä tarkoittavan meille tarpeettomien taloudellisten vaikeuksien aiheut­tamista. Molotov ei antanut varmaa vastausta. Näyttää siltä, että neu­vostohallitus alusta alkaen oli ratkaissut kantansa ja päättänyt vaatia Enson teollisuuslaitokset.

Rajakomitea piti ensimmäisen kokouksensa huhtikuun alussa, jolloin Neuvostoliiton valtuuskunta esitti ehdotuksen rajaselostuspöytäkirjaksi ja siihen liittyväksi kartaksi. Keskustelujen pohjaksi ei kuitenkaan otettu tätä ehdotusta, jonka mukaan raja olisi suurin piirtein katsoen kulkenut Neuvostoliiton sotilasviranomaisten joukkosiirtojen yhtey­dessä vaatiman miehityslinjan mukaisesti, vaan kummankin puolen asiantuntijain teknillisten mittausten perusteella rauhansopimuskar­tasta tarkemmalle kartalle siirretty rajaviiva, joka kauttaaltaan kulki 1—2 km idempää kuin Neuvostoliiton ehdotus. Rajaviiva vahvistettiin pääasiallisesti kulkemaan asiantuntijain mittausten mukaisesti, jolloin Suomi sai yhteensä noin 400 km² suuremman alueen kuin sille neuvostovaltuuskunnan alkuperäisen ehdotuksen mukaan olisi tullut. Ainoa koh­ta, jossa komitea ei päässyt yksimielisyyteen, koski juuri sen alueen ra­jaa, jolla Enson suuret teollisuuslaitokset ja yhdyskunta sijaitsivat.

Enson teollisuuslaitokset koskivoimineen olivat taloudellisesti hyvin arvokkaat. Pääasiallisesti valtion omistama Enso-Gutzeit-yhtiö oli ra­kentanut Vuoksenlaaksoon, »Suomen Ruhriin», suuria laitoksia ja sijoit­tanut niihin paljon varoja. Monta vuotta ennen talvisotaa kysyin kerran Enso-Gutzeitin pääjohtajalta Kotilaiselta, miten he panivat niin paljon pääomaa kiinni laitoksiin, jotka sodan syttyessä olisivat vaaran alaisina. Kotilainen vastasi, ettei sitä näkökohtaa voinut ottaa lukuun. Kysy­mykseni johtui varovaisesta luonteestani, vaikka en ajatellut Moskovan rauhan kaltaista katastrofia. Kotilainen arvatenkaan ei silloin ymmärtänyt sellaista pessimismiä. Hänen vastauksensa ilmaisi Suomen kansan valtavan enemmistön käsityksen, joka ei ottanut sodan mahdollisuutta toden kannalta.

Päiväkirjastani 14. 4. 1940: »Nyt on Enso suuressa vaarassa. Venä­läiset katsovat sen kuuluvan heille. Saa nähdä miten käy. — Meidän menettelymme on tosiaan ollut vuosien kuluessa kevytmielistä. Olemme Itä-Suomeen investoineet paljon varoja (Enso-Gutzeit, Kaukopää ym.), vaikka se on kaikkein vaarallisin osa maatamme. (Huom! Mitä sanoin Kotilaiselle jo monia vuosia sitten!) — Mutta kun niin menettelimme, olisi pitänyt noudattaa sellaista politiikkaa, että olisimme välttäneet sodan Venäjän kanssa — varovaista politiikkaa.»

Rajakomitean suomalaiset jäsenet olivat tosin pöytäkirjaan kanta­naan merkinneet, että jos raja vedetään noudattamalla samaa menetel­mää kuin muissa kohdissa, sen tulisi kulkea Enson tehtaiden eteläpuo­lelta, mutta kun Neuvostoliiton valtuuskunta oli ilmoittanut rauhan­ sopimusta tehtäessä tarkoituksena olleen, että raja oli kulkeva Enson aseman kautta, meneteltiin näin ja rajakomitean allekirjoittama päätös­ pöytäkirja tehtiin sen mukaisesti.

Molotov ilmoitti huhtikuun 9 pnä komitean saaneen valmiiksi rajan siirtämisen kartalle ja lisäsi, ettei ollut epäilystä siitä, että Enson teh­taat ja rautatieasema ovat Neuvostoliitolle kuuluvalla puolella. Ainoa, mistä Neuvostoliitto voi keskustella, oli eräs mäki ja tila, joiden jäämi­seen Suomelle voitiin suostua. Huomautin uudelleen, että Neuvostolii­ton taholta usein oli sanottu heidän arvostelevan asioita sotilaalliselta eikä taloudelliselta kannalta. Ensolla ei ollut mitään sotilaallista merki­tystä, mutta sen taloudellinen arvo Suomelle oli hyvin suuri. Lisäsin, etten ollut vielä valmis Enson asiasta lopullisesti kantaani lausumaan. Molotov uudisti tavalliseen jyrkkään tapaansa, ettei Neuvostoliitto voi­nut tässä asiassa tehdä myönnytyksiä.

Annoin asiasta jonkun päivän perästä Molotoville muistion, jossa huomautin mm. meidän mielestämme rajaviivaa Enson kohdalla mer­kittäessä käytettävän samanlaista menetelmää kuin muillakin rajoilla, nimittäin rajaviivan asema olisi mitattava rauhansopimuksen kartalla selvästi näkyvistä kiinnekohdista. Tätä menettelytapaa käyttäen olivat rajakomitean venäläisetkin asiantuntijat saaneet tuloksen, jonka mu­kaan Enson tehdaslaitokset tulisivat jäämään Suomen puolelle. Molotov piti kuitenkin kiinni siitä, että rajaviivan tuli kulkea Enson rautatie­aseman kautta. Muistiossani huomautin rauhansopimukseen liittyvällä kartalla aseman olevan väärässä paikassa. Tämä kartta oli niin pientä mittakaavaa, että siihen vedetty paksu musta rajaviiva peitti noin 2 km:n levyisen alueen. Enson asiassa oli kysymys, tuliko rajan kulkea 1 1/2 — 2 km pohjoisemmassa vai etelämmässä. Luettuaan muistioni Molotov lausui jyrkästi, että asia oli loppuun käsitelty, koska sekakomi­tea oli yksimielisesti allekirjoittanut päätöspöytäkirjan, joka oli ratkai­seva ja jonka hän oli itse lukenut. »Annan sen Teidänkin lukea, jotta itse näette», hän sanoi ja käski sihteerinsä tuomaan paperit. Hetken kuluttua sihteeri palasi ilman pöytäkirjaa, sillä asianomainen virkamies oli jo poistunut Kremlistä — kello oli 23,30 — minkä johdosta Molotov ilmaisi sihteerilleen tyytymättömyytensä. Hän lupasi kirjallisen vas­tauksen, jonka sain muutaman päivän perästä. Neuvostoliitto ei anta­nut perään.

Joku päivä sen jälkeen saapuivat rajakomitean suomalaiset jäsenet Moskovaan. He kertoivat koettaneensa komiteassa tehdä voitavansa Enson pelastamiseksi, mutta nähtävästi venäläisillä jäsenillä oli neuvos­tohallituksen käsky asiasta. Poliittisen tilanteen vuoksi Suomen hallitus oli katsonut, että raja-asiassa oli päästävä tulokseen. Komitean jäsenet luulivat, että jos he olisivat panneet eriävän mielipiteen päätöspöytä­kirjaan, se olisi sotkenut koko asian.

Yritin vielä kerran. Otin asian esille Molotovin kanssa, jolloin jälleen sukeutui laaja keskustelu mutta valitettavasti ilman tulosta. Kun havait­sin, ettei asiassa ollut mitään tehtävissä, ilmoitin olevani valmis alle­kirjoittamaan rajapöytäkirjan karttoineen.

Päiväkirjastani 29. 4. 1940: »Enso meni meiltä. Surkea asiakirja, raja­pöytäkirja, joka kuitenkin oli ainoastaan johtopäätös rauhansopimuk­sesta ja onnettomasta sodasta, mikä taas oli seuraus huonosta ulkopoli­tiikasta.»

Myöhemmin tehtiin venäläisten puolelta ehdotus rajan muuttamisesta Enson kohdalla siten, että Neuvostoliitolle, toisella taholla annettavaa korvausta vastaan, luovutettaisiin 3,5 km²:n suuruinen alue, joka elimellisesti kuului Enson yhdyskuntaan. Aluksi venäläiset lupasivat korvauksena erään 18 km²:n suuruisen alueen Nuijamaan kirkon ja Konnun kylän väliltä, mihin Molotov lisäsi 8 km²:n suuruisen alueen (ns. Paavolan alueen Ilmeen kohdalta) ynnä miljoonan ruplaa tilihyvi­tyksenä. Asiasta kävin pitkiä neuvotteluja ja tinkimisiä sekä Molotovin että ulkoasiainkomissariaatin yleissihteerin Sobolevin kanssa. — Tämä­kin asia osoitti, miten vaikeaa neuvotteleminen venäläisten kanssa oli. Neuvostoliitolle siirtyvällä alueella oli suurehko määrä Ensolle kuuluvaa puutavaraa, raaka-aineita ja puolivalmisteita. Kun puutavarain nosto vedestä, alueen ja sillä olevien nostolaitteiden siirryttyä Neuvostoliiton omaksi, tulisi tuottamaan vaikeuksia, teimme sen luonnollisen ehdotuk­sen, että Neuvostoliitto luovuttaisi Suomelle vastaavan määrän maalla Ensossa olevista varastoista. Neuvostohallitus ilmoitti, ettei se vastus­tanut alueella olevien puutavarain poiskuljettamista Suomen toimesta, mutta ei suostunut tekemäämme ehdotukseen puutavarain vaihdosta. Minua, vanhaa talousmiestä, ihmetytti tällainen poikkeaminen talou­dellisten asiain järkevästä järjestelystä, mikä tavallisessa liike-elämässä olisi katsottu itsestään selväksi. — Lopuksi Neuvostoliitto kuitenkin suostui ostamaan puheenaolevat puut.

Hangon vuokra-alueen rajojen määrääminen sovittiin annettavaksi erityisen komitean tehtäväksi, jossa oli kaksi jäsentä kummaltakin puo­len, Suomen edustajina komentajakapteeni Koivisto ja varatuomari Westman.

Suomen taholla asetuttiin sille kannalle, että koska kysymys oli Hangon alueen vuokraamisesta, siitä tehtiin ne johtopäätökset, jotka siitä juridiikan sääntöjen mukaan johtuivat. Katsottiin asianmukaiseksi, että Neuvostoliiton viranomaiset olivat oikeutetut käyttämään alueella sijaitsevia Suomen valtion omistamia kiinteistöjä ja rakennuksia, mutta jos yksityisomaisuutta käytettäisiin Neuvostoliiton sotilaallisiin tai hal­linnollisiin tarkoituksiin, olisi siitä suoritettava omistajille korvaus. Sekä valtion että yksityisten omaisuus oli vuokrakauden päätyttyä palautet­tava takaisin entisessä kunnossa tai arvonvähennys korvattava. Kat­soimme myös, että Hangon asukkaille, jotka edelleenkin olivat Suomen kansalaisia, olisi vakuutettava silloiset omaisuus- ja muut taloudelliset oikeudet, vapaus jatkuvaan elinkeinon harjoittamiseen, uskonnonvapaus ja oikeus opetuksen saantiin omalla kielellään yhtä laajasti kuin muussa Suomessa. Asukkaisiin nähden oli noudatettava Suomen lakeja kaikissa muissa paitsi Neuvostoliiton sotilashallintoa koskevissa suhteissa. Olisi myös määrättävä Suomen ja Neuvostoliiton hallinnollisten ja oikeudel­listen viranomaisten yhteistyön perusteet suomalaiselle väestölle annet­tujen takeiden varmistamiseksi. Alueelle ei saisi tuoda muuta ei-suoma­laista väestöä kuin rauhansopimuksessa määrätyt meri-, maa- ja ilma­voimat. Suomalaisten ja ulkomaalaisten kauppalaivojen sekä saaristoalusten tulisi saada käyttää vesialueita määrätyillä väylillä. Annoimme Molotoville Helsingissä valmistetun muistion, jossa ehdotettiin, että kaikista näistä samoin kuin vuokramaksun suorittamisesta oli tehtävä eri sopimus.

Molotov ei kuitenkaan hyväksynyt meidän juridiikkaamme. Hangon asiassa oli Neuvostoliiton mielestä tarpeen ainoastaan noottien vaihdolla sopia vuokramaksun suorittamisen ajasta sekä vuokra-alueen tarkkojen rajojen määräämisestä. Neuvostoliitto ei voinut suostua suorittamaan vuokratun alueen asukkaille korvausta heidän omaisuutensa käyttämi­sestä eikä sallia suomalaisten alusten kulkea vuokratuilla vesillä. Näistä asioista virisi laajanpuoleinen keskustelu. Huomauttaessani olevan tar­peen jollakin tavalla järjestää vuokratulla Hangon alueella oleskelevien Suomen kansalaisten oikeudet, kouluolot ym. — sinnehän voi jäädä käsi­työläisiä ja muuta väestöä — Molotov vastasi, ettei Hankoon ollut jää­ nyt kuin »suomalainen yhdysupseeri ja pari kolme vanhaa akkaa», kun Suomi oli evakuoinut kaikki asukkaat. — »Mutta sinne voi palata väestöä myöhemmin», huomautin, mihin Molotov vastasi, että jos sinne joskus tulee väestöä, on asia otettava esille silloin. Kysymykseen, millä tavalla järjestetään Suomen hallinnollisten ja oikeusviranomaisten sekä Neuvos­toliiton elinten väliset suhteet, Molotov vastasi: »Ei siellä tule olemaan muuta valtaa kuin se, jota harjoittavat Neuvostoliiton merisotilasviran­ omaiset.» — Minä: »Onhan Neuvostoliitolla esim. Huippuvuorilla vuok­raoikeuksia, mutta siitä huolimatta siellä on Norjan viranomaisille taattu oikeudet.» — Molotov: »Huippuvuorilta emme ole vuokranneet mitään alueita meritukikohdiksi, kuten Hanko on vuokrattu. Hangon alueella ei voi olla muuta valtaa kuin Neuvostoliiton merisotilasviranomaiset niin kauan kuin vuokrasopimus on voimassa.» — Asia jäi tähän. — Vuokra-alueen rajankäyntipöytäkirja karttoineen allekirjoitettiin ja noottien vaihdolla sovittiin vuokramaksun suorittamisesta puolivuosit­tain. Huomioon ottaen todelliset olot olisi muilla ehdottamillamme kysy­myksillä ollut vain teoreettista merkitystä.

Rauhansopimuksen IV artiklan mukaan oli Suomen poistettava sota­voimansa Hangon alueelta 10 päivän kuluessa sopimuksen voimaan­tulosta, jolloin Hankoniemi siihen liittyvine saarineen siirtyi Neuvosto­liiton haltuun. Luovutus tapahtui maaliskuun 22 pnä 1940 klo 24. Sitä ennen samana päivänä oli eri suostumuksen nojalla Hankoon saapunut lentokoneella venäläinen sotilaskomissio joukkojen tuloa valmistamaan.

Paitsi Enson kohdalla, jonka alueen Neuvostoliiton joukot miehittivät ennen kuin rajan suunta oli lopullisesti ratkaistu, tahtoivat neuvosto­joukot, huolimatta Suomen sotilasviranomaisten vastaväitteistä, mie­hittää eräitä muitakin paikkoja, jotka rauhansopimukseen liitetyn kar­tan mukaan jäivät Suomen puolelle. Näistä tein Molotoville monta kertaa huomautuksia. Eräässä tapauksessa venäläinen paikallinen sotilaspääl­lystö perusteli rauhansopimuksen rajaviivasta poikkeavia vaatimuksiaan ylempää saamillaan kirjallisilla käskyillä. Tällaisia vaatimuksia oli esi­tetty useita päiviä sen jälkeenkin kun rauhansopimukseen liitetyn pöy­täkirjan määräämillä lohkoilla oli siirrytty demarkaatiolinjalle. Meidän joukoiltamme oli kielletty aseiden käyttö vakavien välikohtausten vält­tämiseksi. Suomelle selvästi kuuluvia alueita oli eräissä tapauksissa Neu­vostoliiton taholta tehtyjen jyrkkien vaatimusten johdosta jouduttu luovuttamaan. Vaadimme eri kertoja neuvostohallitusta antamaan ylei­sen määräyksen, että demarkaatiolinjasta ei poikettaisi ja että odotet­taisiin rajakomitean päätöstä erimielisyyttä herättäneissä tapauksissa. Molotov lupasi alttiisti ryhtyä viipymättä toimenpiteisiin, jos rauhansopimukseen liittyvään karttaan merkitystä rajaviivasta oli poikettu. Asiat saatiinkin järjestymään paitsi Enson kysymystä, jossa kävi niin kuin edellä on kerrottu.

Paljon ikävyyksiä tuottivat sotilaittemme ja osittain myös siviilihen­kilöiden rajanylitykset, varsinkin ensi aikoina tapahtuneet. Syynä olivat suurimmaksi osaksi erehdykset, mikä oli ymmärrettävää, niin kauan kuin uusi raja ei ollut varmasti merkitty. Useimmissa tapauksissa oli rajalinjan suunnasta eri käsitys, joissakin tapauksissa esiintyi suunnis­tautumisvirhe. Kevään ja kesän aikana rajaselkkausten yhteydessä venäläiset pidättivät useita kymmeniä suomalaisia sotilaita, joita vielä syksyllä oli yli 40 venäläisten vankina. Niiden vapauttamiseksi tein eri kertoja esityksiä. Epäluuloisuudessaan neuvostohallitus omaksui näihin asioihin jyrkän kannan, se kun nähtävästi epäili meidän puoleltamme ties mitä salaisia tarkoituksia. Huhtikuun 17 pnä oli minulla Molotovin kanssa keskustelu, joka oli kaikkein epämiellyttävimpiä. Hänellä oli sillä kertaa kolme ikävää asiaa: Enso, rajaselkkaukset ja luovutetuilla alueilla olevista teollisuuslaitoksista rauhan allekirjoittamisen jälkeen poisvie­dyt koneet, joista myöhemmin tulee puhe. »Molotov on tuskin missään keskustelussa ollut niin ikävä ja tyly kuin eilen — tuskin edes rauhan­neuvottelujen ensimmäisessä keskustelussa viime maaliskuun 8 pnä», kirjoitin siitä ulkoministerille. Hän puhui kiivaasti ja jyrkästi, vieläpä uhkaavasti rajaselkkauksista ja lausui useamman kerran neuvostohallituksen ottavan ne hyvin vakavalta kannalta. Hän sanoi pitävänsä näitä selkkauksia provokaationa ja vakoiluna. Rajan ylittäneiden joukossa sattui olemaan eräs venäläisniminen, jota he luulivat venäläiseksi valko­kaartilaiseksi. Molotov vaati, että rajanloukkauksista oli viipymättä tehtävä loppu, muuten ne voivat johtaa onnettomiin seurauksiin. Hän tähdensi erikoisesti puhuvansa minulle Suomen lähettiläänä ja Suomen hallituksen virallisena edustajana.

Vastasin meidän olevan yhtä kiinnostuneita siitä, että rajaselkkaukset loppuvat, minkä vuoksi olimme ryhtyneet vetämään rajajoukkoja ja -vartioita 1/2 km:n — seuraavana päivänä ilmoitin 1 km:n — päähän rajasta. Uusi raja ei ollut vielä kaikin paikoin selvä ja se oli voinut ai­heuttaa väärinkäsityksiä. Molotov vastasi, että Neuvostoliiton rajajouk­kojen puolelta ei ollut esiintynyt rajanloukkauksia, mutta Suomen sota­väen puolelta muutamissa päivissä useita. Hän lisäsi, että jos näin jatkui, he tulivat säälimättömästi kohtelemaan rajan ylittäjiä, ja lisäsi, että jos joku venäläinen ylittäisi rajan Suomen puolelle, »meillä ei ole mitään vaatimuksia» sellaisiin venäläisiin nähden. — »En tiedä, miten oikeita ovat venäläisten väitteet. En kuitenkaan luule, että heillä on aikomuksia provosoida välikohtauksia saadakseen aiheen joihinkin uusiin toimen­piteisiin», lausuin kirjeessäni ulkoministerille. — »Mutta on todennä­köistä, että he vielä tuntevat meitä kohtaan suurta epäluuloa, jonka poistaminen tai edes vähentäminen ei ole helppo asia.»

Muutamia päiviä myöhemmin meillä oli jälleen Molotovin kanssa laaja keskustelu rajaselkkauksista. Voin hänelle ilmoittaa venäläis­nimisen sotilaan, jota he luulivat »valkokaartilaiseksi», olleen Suomessa syntynyt ja täällä ikänsä elänyt Suomen kansalainen. Molotov tuntui jonkin verran rauhoittuneen ja sanoi odottavansa, että selkkaukset nyt­temmin loppuivat. Eräässä uudessa keskustelussa, jossa korostin rajanylitysten tapahtuneen erehdyksestä tai rajalinjan epämääräisyyden takia, Molotov väitti näiden suomalaisten sotilaiden olleen vakoilijoita, jotka tulivat tuomittaviksi Neuvostoliiton lakien mukaan. Sitten kun uusi raja saatiin maastoon merkityksi, vähenivät rajaselkkaukset ja vihdoin loppuivat, mutta kaikkia vangittuja suomalaisia ei ponnistuksistamme huolimatta onnistuttu saamaan pelastetuksi. Neuvostoviranomaiset ilmoittivat neljän heistä saaneen surmansa selkkauksissa. Missä muut olivat ja olivatko he elossa, ei saatu selville.

Meidän taholtamme ehdotettiin heti rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen käydyissä keskusteluissa tehtäväksi sopimus rajaselkkausten estämiseksi, jollainen Tarton rauhan jälkeen oli laadittu v. 1922 ja v. 1928. Suunnitelman mukaan rajaselkkausten selvittämiseksi olisi ase­tettava raja-asiamiehiä ja niiden apulaisia, minkä ohella nimitettäisiin erityinen komitea, joka käsittelisi rajaselkkaukset, elleivät raja-asia­ miehet pääsisi yksimielisyyteen. Neuvostoliiton puolelta ilmoitettiin periaatteessa oltavan halukkaita tekemään tällainen sopimus. Syksyllä annoin ehdotuksemme Molotoville, mutta asiassa ei ehditty saavuttaa tulosta. Väliaikaisesti rajaselkkausten ehkäisemistä ja selvittämistä var­ten asetettiin pian rauhan voimaantulemisen jälkeen erityiset valtuute­tut, Suomen puolelta kenraalimajuri Laatikainen ja Neuvosto-Venäjän puolelta divisioonankomentaja Stepanov.

Luovutetuilta alueilta oli väestö jotenkin kokonaan siirtynyt pois, osittain sotatoimien vuoksi, osittain rauhan jälkeen. Neuvostoliiton puo­lelle jäi kuitenkin jonkin verran yli 2 000 henkilöä, suurin osa Suojärven rajakyliin ns. Hyrsylän mutkaan sekä pohjoisessa Kalastajasaarennolle ynnä pienempi määrä Suomenlahden Lavansaarelle ja Seiskariin. Molo­tov ilmoitti heti alussa, että Neuvostoliiton taholta tultaisiin niille hen­kilöille, jotka eivät vielä olleet siirtyneet pois, suomaan mahdollisuus neuvostoviranomaisten määräämillä ehdoilla matkustaa Suomeen määrä­ajan kuluessa. Neuvostohallitus antoi tarkan luettelon omaisuudesta, jonka jokainen Suomeen lähtevä sai ottaa mukaansa, ilmoittaen luette­loa tehtäessä noudatetun samoja periaatteita kuin Saksan kanssa oli sovittu vastaavanlaista tapausta varten. Luovutettujen alueiden väes­tön Suomeen siirtyminen lienee herättänyt Kremlissä kummastusta.

Kun ei aluksi ollut selvää, missä määrin suomalaisia tulisi jäämään luovutetuille alueille, otimme sekä rauhanneuvotteluissa että rauhan­teon jälkeisissä alkukeskusteluissa esille kysymyksen luovutetuille alueille jäävän suomalaisen väestön oikeuksista (itsehallinnosta, omis­tusoikeudesta, uskonnonvapaudesta ym.) sekä heidän mahdollisuuksis­taan määräajan kuluessa rauhanteon jälkeen siirtyä Suomeen, niin kuin oli Tarton rauhassa sovittu vastaavia tapauksia varten. Neuvostohalli­tuksen mielestä tällaiset kysymykset kuitenkin olivat Neuvostoliiton sisäinen asia ja ratkaistiin sen lainsäädännön mukaan. Itse asiassa kysy­myksellä oli vain teoreettinen merkitys sen jälkeen kun väestö jotenkin kokonaisuudessaan oli siirtynyt Suomen puolelle. Molotov huomauttikin neuvotteluissa, ettei ollut syytä minkäänlaisen sopimuksen tekoon, koska Suomi oli evakuoinut koko väestön. — »Emme puutu siihen, mitä Suo­men viranomaiset ovat tehneet, se on heidän asiansa. Ei sinne ole juuri ketään jäänyt. Jos on vielä sellaisia, jotka haluavat poistua, emme tahdo heitäkään estää», hän sanoi. — Joskin tämä asukkaiden täydellinen pois­tuminen hämmästytti Kremliä, on mahdollista, että he olivat siihen tyytyväisiäkin, koska se helpottaisi alueiden venäläistämistä.

Kun Suomi rauhansopimuksen mukaan joutui luovuttamaan alueita, jotka sotatoimien päättyessä olivat Suomen puolella rintamaa, tapahtui näiden alueiden väestön poistuminen äkkiä senkin vuoksi, että neuvosto­joukot etenivät monin paikoin nopeammin kuin asiaa koskevassa pöytä­kirjassa määrättiin, joten väestön oli mahdotonta ajoissa viedä pois eri­laisia tavaroita, kuten viljaa, rehua, maanviljelyskoneita ym. Esitimme sen vuoksi, että suomalaiset saisivat Neuvostoliiton sotilasviranomais­ten valvonnan alaisina käydä noutamassa varastonsa varsinkin teiden varsilla olevista paikoista, esim. 30 km:n päässä vyöhykkeeltä uudesta valtakunnanrajasta lukien. Varsinkin oli kysymys Sortavalan seuduista, jotka olivat olleet suomalaisten hallussa rauhantekoon asti. Vetosin Neuvostoliiton taholta usein esiintuotuun vakuutukseen, että ennen kaikkea kiinnitettiin huomiota sotilaallisiin eikä taloudellisiin näkökoh­tiin. Molotov esitti epäilyksensä tällaisen järjestelyn käytännöllisyydestä ja luuli sen voivan johtaa selkkauksiin, mutta lupasi tiedustella asiaa sotilasviranomaisilta, jotka sitä kuitenkin vastustivat. Asia sen vuoksi raukesi.

Rauhansopimukseen liittyvän pöytäkirjan mukaan oli sotavankien vaihto toimitettava mahdollisimman lyhyessä ajassa eri sopimuksen perusteella. Ehdotimme mm., että kumpikin puoli olisi oikeutettu kut­sumaan puolueettoman kolmannen valtion kansalaisen olemaan läsnä toimituksessa toteamassa, että vaihdettavat vangit halusivat palata kotimaahansa, sekä muutenkin valvomassa vaihdon asianmukaista me­noa. Tätä enempää kuin eräitä muitakaan ehdotuksiamme neuvosto­hallitus ei hyväksynyt. Vaihto suoritettiin loppuun kesäkuun 7 p:ään mennessä, jolloin Neuvostoliitto oli luovuttanut 847 suomalaista, mikä luku suunnilleen oli tehtyjen laskelmien kanssa yhtäpitävä. Suomi taas luovutti 5 468 venäläistä sotavankia. Silmäänpistävä on sotavankien pieni lukumäärä kummallakin puolella verrattuna kaatuneisiin ja haa­voittuneisiin.

Jo rauhanneuvotteluissa Molotov otti esille kysymyksen Suomessa pitkäaikaista kuritushuonerangaistusta kärsivän Antikaisen vapauttamisesta. Ryti vastasi hänelle, että armahdusasiat käsitellään laissa mää­rätyssä järjestyksessä eivätkä ole yhteydessä sotavankien vaihdon kanssa, ja lisäsi: »On katsottava mitä voidaan tehdä.» Tämä asia näkyi olevan Molotovin sydämellä. Hän käsitti Rydin vastauksen lupaukseksi puoltaa tasavallan presidentille Antikaisen armahtamista ja palauttamista Neuvostoliittoon ja puhui Antikaisesta — ynnä eräästä toisesta Suomessa rangaistustaan kärsivästä henkilöstä, Taimesta — kerrassaan neljässä kokouksessa yhä uudelleen tiedustellen, olinko saanut ilmoi­tusta asian järjestymisestä. Vihdoin presidentti armahtikin Antikaisen ja Taimen, jotka oli karkotettava Suomesta. Samalla minua kehotettiin pyytämään Molotovilta suullista ilmoitusta siitä, etteivät Antikainen ja Taimi saisi asettua luovutetuille alueille. Molotov vastasi, että oli vaikea tehdä kahden henkilön suhteen poikkeusta Neuvostoliiton yleisestä laista, mutta vakuutti, etteivät mainitut henkilöt tulisi aiheuttamaan meille ikävyyksiä. Lopuksi hän lupasi noudattaa toivomuksiamme aina­kin aluksi ja sanoi neuvottelevansa asiasta »muiden kanssa». Siten jär­jestyi tämä ikävä asia, joka vuosien 1939—40 järkyttävien tapausten rinnalla oli toisarvoinen.

Kun suomalaisten ottamien sotavankien lukumäärä oli monin verroin suurempi kuin venäläisten, koetimme vaihdon yhteydessä saada palau­tetuksi Neuvostoliittoon pulavuosina menneitä suomalaisia, ns. »yliloik­kareita», joita siellä oli ehkä vielä noin 5 000 ja joista suurin osa, havait­tuaan, etteivät olot Neuvostoliitossa vastanneet heidän toiveitaan, ha­lusi palata takaisin vanhaan isänmaahansa. Edellisinä vuosina oli mo­neen otteeseen turhaan yritetty saada heille lupaa poistua Neuvostolii­tosta, mutta neuvostohallitus ei ollut siihen suostunut. Suuri osa heistä oli saanut Neuvostoliiton kansalaisuuden. Neuvostoliiton kanta näissä asioissa oli toisenlainen kuin länsimaiden, missä ei estetä kansalaisia muuttamasta toiseen maahan, joka suostuu heidät vastaanottamaan. Emme nytkään onnistuneet. Molotov ilmoitti, että kysymys neuvostokansalaisten oikeudesta maasta poistumiseen oli heidän lakiensa mukaan korkeimman neuvoston presidion ratkaistava ja että kukin tapaus käsiteltäisiin erikseen. Neuvostovaltakunnan rajat olivat pitkät ja heidän oli rajojen ylitykseen nähden oltava ankaria, jotta järjestys saataisiin pysymään, niin Molotov selitti. — Tätä hän korosti myös keskusteltaessa suomalaisten rajanylityksistä rauhan ensi aikoina. »Yli­loikkarien» asia, jossa Yrjö-Koskinen oli ennen sotaa nähnyt paljon vaivaa, jäi entiselleen.

Kun Moskovan rauhansopimus ei, kuten Tarton sopimus, sisältänyt määräyksiä erinäisistä säännöllisten suhteiden ylläpitämistä varten tar­peellisista järjestelyistä, oli ne erikseen selvitettävä. Ehdotimme heti ensimmäisessä kokouksessa neuvotteluihin ryhtymistä monista asioista: järjestettävästä posti- ja lennätin- sekä rautatieyhteydestä. Kysymys rautatieyhdysliikenteestä aiheutti laajoja ja ikäviä neuvotteluja, joista myöhemmin kerron. Periaatteellisesti neuvostohallitus ilmoitti suostu­vansa neuvotteluihin luovutetuilla alueilla olevien arkistojen palauttamisesta, josta ei kuitenkaan, kiirehtimisistäni huolimatta, päästy tulokseen. Edelleen esitimme, mutta ilman tulosta, neuvotteluja kalastus­oikeuden järjestämiseksi Suomenlahdella ja Pohjoisella Jäämerellä. Kun kalastuksesta Suomenlahdella ei ollut onnistuttu aikaisemminkaan aikaansaamaan Tarton rauhansopimuksen edellyttämää sopimusta, sanoi Molotov olevan parasta, että kummankin valtakunnan kansalaiset ka­lastavat omilla aluevesillään, koska muuten voi syntyä selkkauksia. Huomautukseeni, että kysymyksessä olevilla Suomenlahden vesillä Suo­men kansalaiset ovat vanhastaan, ikivanhoista ajoista, harjoittaneet kalastusta, Molotov vastasi, että näillä vesillä sotilasviranomaiset tule­vat toimimaan, »eikä kalastajilla ole siellä mitään tekemistä. Myöhem­min nähdään, onko aihetta ryhtyä keskusteluihin asiasta.» Eivät he myöskään ryhtyneet neuvotteluihin kalastusoikeudesta Pohjoisen Jää­meren aluevesillä, koska kalastus Suomen rannikolla Petsamossa ei kiinnostanut Neuvostoliittoa eikä rauhansopimus antanut oikeutta ka­lastukseen Neuvostoliiton vesillä. Asettuessaan tälle kielteiselle kan­nalle neuvostohallitus nähtävästi piti silmällä sotilaallisia näkökohtia ja arveli suomalaisten liikkumisesta heidän aluevesillään olevan haittaa. Ehdotimme myös neuvotteluja uiton ja lauttauksen järjestämisestä vesistöissä, jotka juoksevat molempien valtakuntien alueilla ja jotka uusien rajojen vuoksi saivat entistä suuremman merkityksen. Molotov suhtautui aluksi tähän kysymykseen myönteisesti ja meidän puoleltamme tehtiin myöhemmin lauttauksesta seikkaperäinen ehdotus, joka ei kui­tenkaan johtanut tulokseen. Molotov sanoikin, ettei neuvostohallitus voi suhtautua tähänkään kysymykseen yksinomaan taloudellisia näkö­kohtia silmällä pitäen. — Niin ikään huomautimme olevan syytä jär­jestää kysymykset, joista oli puhe Tarton rauhansopimuksen XIX, XX ja XXI artiklassa: tullitarkastus, merenkulkulaitoksen hoito ja järjestyk­sen ylläpito aluevesien ulkopuolella olevissa osissa, passi- ja tullimuo­dollisuudet sekä yleensä rajaliikenne Karjalan Kannaksella ja rajan muilla osilla. — Kun Moskovan rauhan jälkeen aluevedet Suomenlah­della tulivat suuresti muuttumaan — esim. Kotkan ja Suursaaren väli­sessä Suomenlahden osassa voi esiintyä pulmallisia kysymyksiä — olimme laatineet luonnoksen aluevesien rajoja koskevaksi sopimukseksi. Molotov lupasi asiaa tutkittavan, mutta siitä ei sen jälkeen kuulunut mitään.

Koetimme useissa neuvotteluissa saada suomalaisille kauppa-aluksille oikeutta käyttää Saimaan kanavan Neuvostoliitolle siirtyvää osaa sekä Viipurinlahtea ja tiedustelimme lauttauspaikan vuokraamista Uuraasta, jotta sitä tietä menevä varsinkin suuri puutavaroiden vienti olisi voinut jatkua, mutta, kuten odotettavaa oli, ilman tulosta. Molotov ilmoitti Neuvostoliiton sotilasviranomaisten vastustavan tällaisen oikeuden myöntämistä, koska Viipurinlahdella ja Saimaan kanavalla heti ryhdyt­tiin varustustöihin eikä voitu sallia ulkomaalaisten pääsevän sinne näitä töitä näkemään. Esitin lopuksi tällaisen oikeuden myöntämistä edes yhdeksi vuodeksi, koska emme voineet yhtäkkiä järjestää vientitava­roiden kuljettamista toisella tavalla. Molotov arveli meidän liioittelevan asian merkitystä eikä luullut puutavarain vientimme sinä vuonna nou­sevan varsin huomattavaksi, »kun teilläkin on ollut viime aikoina muuta tehtävää kuin metsän hakkuu», hän sanoi. — Vastasin puutavarain vientimme nousseen aina 1 200 000 standarttiin; kun tuotantoprosessi oli 2—3 vuotta, voi vientimme v. 1940 olla noin 800 000 standarttia. Molotov korosti, että tätäkin asiaa heidän kannaltaan arvosteltiin puo­lustusnäkökohtia silmällä pitäen, eivätkä ne sallineet suostua ehdotuk­seemme.

Samassa neuvottelussa huhtikuun 17 pnä, jossa Molotov kiivaassa ja uhkaavassa äänensävyssä puhui rajanloukkauksista, oli hänellä esitet­tävänä toinenkin ikävä asia: valitus koneiden ja muiden laitteiden pois­viemisestä luovutetuilla alueilla olevista teollisuus- ym. laitoksista. Hän antoi minulle kaksi muistiota tavaroista, jotka niiden mukaan oli viety pois erinäisistä teollisuuslaitoksista ja joiden palauttamista hän jyrkkä­sanaisesti vaati. Tästä asiasta muodostui pitkäaikainen ja epämiellyt­tävä kysymys, joka kesti koko Moskovassa-oloaikani.

Rauhansopimukseen liittyvän pöytäkirjan 6. kohdassa määrättiin, että kummankin sopimuspuolen sotapäällystö sitoutui joukkoja valta­kunnan rajan toiselle puolelle siirrettäessä »ryhtymään tarpeellisiin toi­menpiteisiin, jotta kaupunkeja, paikkakuntia, puolustus- ja taloudellisia laitoksia (siltoja, patoja, lentokenttiä, kasarmeja, varastoja, rautatie­solmukohtia, teollisuuslaitoksia, lennätintä, sähköasemia) varjeltaisiin vahingolta ja hävitykseltä». Meidän mielestämme ei voinut olla epäsel­vyyttä tässä tarkoitettavan ainoastaan niitä taloudellisia laitoksia, jotka sotatointen lakatessa, so. maaliskuun 13 pnä 1940 klo 11 Suomen aikaa olivat luovutetuilla alueilla, koska muiden laitosten »varjelemisesta va­hingolta ja hävitykseltä» sotajoukkoja valtakunnan rajan toiselle puo­lelle siirrettäessä ei saattanut olla puhetta. Erimielisyyttä voi olla siitä, mitä sisältyi sanontaan »taloudellisia laitoksia», so. oliko oikeus viholli­suuksien lopettamisen jälkeen siirtää pois irrallisia koneita yms. vai ei. Meidän puoleltamme tulkittiin puheenalainen kohta siten, että irtainten koneiden poisvieminen samoin kuin niiden irrottaminen oli sallittua, mikä tulkinta pohjautui Suomen oikeustieteessä esiintyvään irtaimen omaisuuden määritelmään. Tämä tulkinta esillä olevassa tapauksessa tuskin oli asianmukainen, koska tarkoitus nähtävästi oli jättää laitokset siinä tilassa, missä ne olivat vihollisuuksien lakkaamisen hetkellä. Neuvostohallitus olikin toista mieltä, ja 6. kohdan venäjänkielinen sanonta, jota paremmin vastasi suomeksi »teolliset laitteet», tuskin antoi oikeutta suomalaiseen tulkintaan. Suomen taholta tässä kohden pian yhdyttiin siihen, että palautettaisiin rauhanteon jälkeen pois viedyt koneet ja koneenosat.

Neuvostoliiton puolelta esitettiin myös sellainen tulkinta, että luovu­tetuilla alueilla olevat taloudelliset laitokset oli jätettävä sellaisina kuin ne olivat sodan alussa ja että pöytäkirjan 6. kohdan mukaan kummankin puolen sotilaspäällystö oli velvollinen ryhtymään toimenpiteisiin sodan aikanakin hävitettyjen ja poisvietyjen laitosten ja koneiden palautta­miseksi ja kuntoon panemiseksi. Pommituksissa hävitettyjen laitosten korjaamista ei kuitenkaan vaadittu. Tämä oli Dekanozovin minulle esittämä Kremlin tulkinta. Sekä Molotov että hän, joiden kummankin kanssa tästä asiasta useita kertoja keskustelin, vetosivat neuvostojouk­kojen päällystön menettelyyn Petsamossa, joka sodan ajan oli ollut neuvostojoukkojen hallussa, mutta luovutettiin rauhansopimuksen mu­kaan takaisin Suomelle ja jossa sähkö- ym. laitteet oli varta vasten pantu kuntoon, ennen kuin joukot sieltä poistuivat.

Neuvostohallituksen puolelta tätä ikävää asiaa ajettiin suurella kii­reellä ja ponnella. Ollessani huhtikuun 20 pnä — siis kolme päivää myö­hemmin — Molotovin luona muissa asioissa hän jo tiedusteli, olinko saanut vastauksen koneiden poisvientiä koskevaan kahteen muistioon, ja lisäsi, etteivät he voi odottaa kauan. Asia muodostui yhä laajemmaksi: Neuvostoliiton puolelta annettiin muistio toisensa perästä uusista koneiden poisviemisistä ja hävityksistä. Kesäkuun alussa vaatimukset ulotettiin koskemaan myös Hangon vuokra-alueelta poiskuljetettuja tavaroita.

Jo huhtikuun 25 pnä annoin Molotoville ensimmäisen kirjallisen vas­tauksen, minkä jälkeen asiasta kirjeenvaihto puolin ja toisin jatkui. Hallituksen nimessä ilmoitin, että jos rauhanteon jälkeen joitakin teol­listen rakennelmien osia oli viety pois tai särjetty, ne palautettaisiin tai korvattaisiin. Edelleen vastauksemme sisälsi seikkaperäisen selvityksen, jossa suoritettujen tutkimusten perusteella kohta kohdalta osoitettiin, että Neuvostoliiton muistioissa lueteltujen esineiden puuttuminen joh­tui, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta, osaksi sodasta riippumatto­mista syistä (esim. siitä, että koneet olivat jo sodan alkaessa korjattavana muualla tai olivat muista syistä ennen sotaa pois siirretyt) ja osaksi evakuoinnista, joka oli suoritettu rintaman läheisyyden ja ilmapommitusten takia; osaksi Neuvostoliiton väitteet johtuivat väärinkäsi­tyksestä (lueteltuja esineitä ei ollut ollut olemassakaan). Toukokuun 7 pnä Pravdassa oli laaja ja vihainen, kuvilla varustettu kirjoitus, jossa väitettiin meidän vastoin rauhansopimuksen määräyksiä raakamaisesti turmelleen useita kirjoituksessa mainittuja teollisuuslaitoksia. Kysyttiin, kuka antoi oikeuden Suomen viranomaisille niin kursailematta ja julkeasti rikkoa rauhansopimuksen määräyksiä. Kirjoitus oli ikävä ja va­kava, koska se julkaistiin sen jälkeen, kun olin antanut ensimmäisessä muistiossamme vastauksen ja koska se sisälsi samoja ajatuksia, joita Molotov oli minulle esittänyt. Lähetin sen johdosta Pravdalle vastineen, jossa sanoin kirjallisesti Molotoville ilmoittaneeni palauttavamme tai korvaavamme sopimuksen vastaisesti pois viedyt esineet. Neuvostolii­tossa aikaisemmin toimineet lähetystömme virkamiehet eivät luulleet Pravdan julkaisevan vastinettani, mutta mielihyväkseni se oli seuraa­vana päivänä huomattavassa muodossa painettuna. Samanlaisia syy­töksiä esitettiin sitten myös Tassin tiedonannoissa ja Neuvostoliiton radiossa.

Kun asian selvittäminen diplomaattista tietä ei ollut mahdollinen, asetettiin meidän ehdotuksestamme sitä varten erityinen sekakomitea, johon kuului kaksi jäsentä kummaltakin puolelta. Suomen edustajina komiteassa olivat vuorineuvos Valter Gräsbeck ja everstiluutnantti Torsten Aminoff. Tästä paisui laaja ja monisäikeinen työ. Neuvosto­valtuutetut esittivät yhä uusia luovutus- ja palautusvaatimuksia kat­soen käsitteeseen »taloudelliset laitokset» kuuluvan mm. pienet kotitarve­sahat, eräät parantolat ja sairaalat, elokuvateatterit, hotellit jne. Kes­kustelussa komitean neuvostovaltuutetut pyrkivät saamaan asian pian pois päiväjärjestyksestä, mutta paikalliset neuvostoviranomaiset eivät pitäneet luovutuskysymyksen lopettamisella erikoista kiirettä. Kaik­kiaan nousi niiden taloudellisten laitosten luku, joihin koneita tai muita laitteita palautettiin, noin 70:een. Suomalaisen valtuuskunnan kans­liassa oli parikymmentä henkilöä, jotka toimivat melkeinpä vuorokau­den ajoista ja lepopäivistä välittämättä laatien kohta kohdalta venä­läisten antamiin luetteloihin vastineita ja huomautuksia. Neuvostoval­tuutetut asettuivat neuvottelujen alussa samalle kannalle kuin Kreml, että nimittäin omaisuuden palauttaminen tai korvaaminen oli kokonaan riippumaton ajankohdasta, jolloin kyseinen omaisuus oli poisviety tai hävitetty, mutta neuvottelujen kuluessa he, joskin vaativat myös ennen rauhantekoa poisviedyt koneet palautettaviksi, myönsivät, että sellai­sista tavaroista oli laskettava Suomelle vastahyvitys. Tällä edellytyk­sellä palautettiin myös ennen rauhantekoa vietyjä koneita ja laitteita.

Asia aiheutti myös sisäisiä oikeudellisia selvityksiä. Tässä oli kysy­mys suurimmaksi osaksi yksityisten omistamista koneista ja laitteista, joista oli suoritettava omistajille korvaus. Useimmat yhtiöt suostuivat vapaaehtoisesti palauttamaan myös ennen rauhantekoa poisviedyt esi­neet, mutta eräät siitä kieltäytyivät, minkä vuoksi oli ajateltava luovu­tusvelvollisuutta ja korvausta koskevan lain säätämistä.

Kesäkuun alussa ulkoasiainkomissariaatti otti esille kysymyksen Hangosta poisviedyistä teollisuuslaitosten koneista ym. laitteista vii­taten siihen, että niiden suhteen oli sovellettava samanlaisia periaat­teita kuin oli sovellettu Karjalan alueella. Tästä vaihdettiin muistioita, joissa Suomen puolelta asetuttiin sille kannalle, että Hanko oli toisessa asemassa, koska se oli ainoastaan vuokrattu Neuvostoliitolle tiettyyn tarkoitukseen, meritukikohdaksi. Kun ulkoasiainkomissariaatin yleis­sihteeri Sobolev — muuten miellyttävä ja ystävällinen mies, joka ei kieltänyt meidän menettelyssämme olleen vilpittömässä mielessä — heinäkuun alussa antoi minulle vastaselityksen muistioomme, oli hänen kanssaan asiasta laaja keskustelu. Neuvostoliiton vaatimusten pääpe­ruste oli se, että Neuvostoliitto oli vuokrannut ei ainoastaan maata ja vettä, vaan kaiken Hangossa olevan omaisuuden, ja että ne yhdessä muodostivat puolustustaloudellisen kokonaisuuden, mitä välittömästi voitiin käyttää, mikä oli tarpeellinen meritukikohdan perustamiseen ja ylläpitämiseen ja mistä kaikesta se maksoi vuokran. Vastasin, että meidän mielestämme irtaimen omaisuuden poisvieminen oli oikeutettua. Tämän johdosta syntyi laaja keskustelu siitä, mikä oli irtainta omai­suutta, mikä ei. Sobolev sanoi nykyään miltei kaiken omaisuuden olevan irtainta, sillä esim. Moskovassa siirrettiin suuria kivitaloja, mihin vas­tasin, että Suomen oikeuden mukaan irtaimen omaisuuden käsite oli jotenkin tarkasti määritelty. Huomautin myös, ettei hänen pidä »tehdä kärpäsestä härkästä», minkä Sobolev myönsi. Mainitsin heidän luette­loissaan olevan kaikenlaisia teollisuuslaitoksia, muistaakseni siinä mm. oli saippuatehdas, mikä ei kuulunut vuokraukseen. Sobolev vakuutti: »Emme rupea siellä saippuaa keittämään.» Vaikka katsoimme, ettei meillä ollut Hangon alueelta poisviedyn omaisuuden palautusvelvolli­suutta, niin asian poistamiseksi päiväjärjestyksestä hallituksemme eh­dotti asian jätettäväksi sekakomitean valmisteltavaksi sillä pohjalla, että mahdollisesti poisviety valtion ja muu julkinen omaisuus palau­tetaan tai korvataan, mutta yksityinen omaisuus jää palauttamatta ja korvaamatta. Neuvostohallitus hyväksyi tämän ehdotuksen, ja asian selvittäminen jätettiin samalle komitealle, joka tutki luovutettujen alueiden taloudellisten laitosten asiaa.

Poisvietyjen koneiden palauttamisasian käsittely osoittaa, ettei mei­dän puoleltamme puuttunut hyvää tahtoa. Koneiden ym. laitosten poisvienti tehtaista sotatointen päättymisen jälkeen, mitä ei voitu tyy­nesti arvostellen perustella, saa selityksensä siitä katkerasta mielialasta, mikä meillä ymmärrettävistä syistä oli vallalla onnettoman sodan jäl­keen. Olimme kuitenkin valmiit asian heti järjestämään. Sitä vastoin on vaikea käsittää neuvostohallituksen kantaa, kun se vaati myös sel­laisten koneiden palauttamista, jotka oli poisviety ennen rauhantekoa. Neuvostohallitus asettui nähdäkseni sille kannalle, että heillä oli oikeus saada Karjala sellaisenaan, kaikkineen mitä siellä oli ollut, ja siis myös alueella olevat tehtaat ja muut laitokset sellaisina kuin ne olivat ennen sodan alkua, mikäli varsinaiset sotatoimet eivät niitä olleet vahingoit­taneet. Pommitusvauriot Dekanozov erotti nimenomaan pois. Heidän perustelunsa Hangon laitteita koskevassa asiassa näytti sisältävän sen, että he olivat vuokranneet Hangon myös sellaisena kuin se oli. Meidän juridisen ajattelumme mukaan oli vaikea hyväksyä venäläisten kantaa, mutta myönnettävä on, että varsinkin oikeuskäsityksen alalla eri kan­sojen ajattelutapa on erilainen.

Meidän mielestämme oli selvää, että niin kauan kuin alueet kuuluivat meille, voimme tehdä siellä mitä tahdoimme, eikä venäläisillä ollut sii­hen mitään sanomista. En tahdo sanoa neuvostovenäläisten toimineen mala fide, ts. että heidän tarkoituksensa oli lisätä meidän vahinkojamme yli sen, mitä Moskovan rauha sisälsi, enkä siis luule olevan oikein puhua tässä yhteydessä eräänlaisesta »sotakorvauksesta». Jos olisimme osanneet edellyttää näistä asioista voivan syntyä tällaisen riidan, olisimme me­netelleet toisin. Neuvostoliiton menettelystä on kuitenkin sanottava, että se ei osoittanut suurpiirteisyyttä, jota olisi voitu odottaa suurval­lalta, vieläpä suurvallalta, joka sodan avulla oli saanut niin huomattavia ja arvokkaita alueita. Sen olisi pitänyt riittää. Neuvostoliitolle ei olisi merkinnyt mitään luovutetuilla alueilla olevien laitosten kuntoon pane­minen. Neuvostovenäläiset eivät käsittäneet eivätkä nähtävästi yrit­täneet käsittää suomalaisten kantaa ja asemaa kaiken tapahtuneen jäl­keen. He olivat huonoja psykologeja tai eivät välittäneet Suomen kansan mielialasta. Toisenlainen menettely heidän puoleltaan olisi vaikuttanut hyvästi Suomessa. Entiseen aikaan puhuttiin venäläisten »leveästä luon­teesta», »širokaja naturasta». Tässä asiassa — niin kuin eräissä muis­sakin — »širokaja natura» bolševikeilta puuttui.