Ensimmäisiä asioita Kremlissä oli kysymys puolustusliitosta Suomen ja Ruotsin sekä mahdollisesti Norjan välillä, jonka Molotov otti esille jo toisessa kokouksessa maaliskuun 21 pnä 1940.
Käydessään helmikuun lopulla Tukholmassa oli ulkoministeri Tanner, kuten edellä on mainittu, ottanut puheeksi tämän ajatuksen keskustelussa Ruotsin pääministerin Hanssonin kanssa, joka oli siihen asettunut suosiolliselle kannalle. Heti Moskovan rauhan jälkeen asia tuli voimakkaasti julkisen keskustelun alaiseksi. Tasavallan presidentti lausui radiopuheessaan maaliskuun 14 pnä, kuten myös edellä on kerrottu, toivomuksen, että pohjoismaiden puolustusliiton välttämättömyys olisi Suomen sodan kautta selvinnyt.
Samaan aikaan kysymystä alettiin käsitellä vilkkaasti Ruotsin sanomalehdissä ja se sai yleisen kannatuksen. Maaliskuun 13 pnä kirjoittivat Svenska Dagbladet, Stockholms-Tidningen ja Social-Demokraten sekä Svenska Morgonbladet ja pari päivää myöhemmin Dagens Nyheter päättävästi Suomen, Ruotsin ja Norjan välisen puolustusliiton puolesta. »Meidän täytyy Suomen kanssa solmittavalla puolustusliitolla taata se raskas rauha, jonka Suomi on tehnyt», kirjoitti Svenska Dagbladet ja lisäsi: »Kaikki on katoavaista, eivät vähimmin sopimukset ja rauhat.» Stockholms-Tidningen vaati, ettei Suomea enää jätetä yksin ja että sen uudet rajat turvataan sekä että Suomen ja Ruotsin monisatavuotinen yhteys uudistetaan sellaisessa muodossa, että Ruotsi kaikkine voimineen, myös sotilaallisine voimineen, liittyy Suomen rinnalle ja takaa sen turvallisuuden. Social-Demokraten kirjoitti: »Kaikille Pohjolan kansoille täytyy nyt olla selvää, että Suomen asia on niiden asia. Tämä merkitsee, että vain elämään ja kuolemaan saakka ulottuva puolustusliitto pohjoismaiden kesken voi meille antaa sen suhteellisen turvallisuuden, mitä me kukin erikseen emme pysty saavuttamaan.» Dagens Nyheter: »Yksikseen jätettyinä pienillä valloilla on sangen vähäisiä mahdollisuuksia ajan mittaan pitää puoliaan. Jos ne voisivat tehokkaalla tavalla auttaa toisiaan, herättäisivät ne suurvalloissa enemmän kunnioitusta itseään kohtaan ja saattaisivat olla turvattuja hyökkäyksiltä.»
Norjan suurkäräjäin puhemies Hambro, innokas Kansainliiton aatteiden kannattaja ja liiton toimelias ajaja, piti maaliskuun 14 pnä radiossa kauniin mutta ei riittävästi harkitun puheen, jossa hän lausui Suomen taistelun olleen kaikkien pienten valtioiden taistelua, oikeuden taistelua väkivaltaa vastaan. Hän viittasi siihen, miten Tanskan kansa 75 vuotta sitten epäoikeudenmukaisen rauhan silpomana, ponnistaen kaiken voimansa, voitti uusien rajojen sisäpuolella takaisin sen maan, mikä oli menetetty, ja että Suomi tekee samoin. »Kerran koitti päivä, jolloin Tanskan haavat paranivat. Toivomme ja uskomme, että vielä koittaa sekin päivä, jolloin Suomen haavat paranevat. Mikään oikeutta loukkaava väärä rauha ei kestä kauan. Suomalaisten sydämissä ja meidänkin sydämissämme elää heidän runoilijansa sana: ‘Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa voi.’»
Ruotsin virallisella taholla, jossa niin ikään oltiin asialle myötämielisiä, asetuttiin sen käytännölliseen toteuttamiseen nähden varovaiselle kannalle. Ruotsin hallituksen jäsen Andersson lausui, että puolustusliittokysymystä oli harkittava keskinäisen avomielisyyden vallitessa ja huomioon otettava kunkin maan erikoiset olosuhteet. Puolustusliittoa ei voi ajatella ilman täydellistä keskinäisyyttä. Edelleen on saatava takeet läheisestä ulkopoliittisesta yhteistoiminnasta, jotta mikään maa ei seikkailupolitiikalla vaarantaisi rauhaa. — Stockholms-Tidningen piti näitä ministeri Anderssonin sanoja onnettomina.
Suomessa Ruotsin lehdistön innostus tietenkin herätti mielihyvää, mutta ei ihme, jos kaiken koetun jälkeen esiintyi epäilyä. Hufvudstadsbladet kirjoitti: »Ajatus puolustuspoliittisesta yhteisvastuusta pohjoismaiden välillä ei ole onnistunut voittamaan mitään sijaa. Kun nyt Suomi tällä kohtalonhetkellään tekee aloitteen tähän suuntaan, osoittaa se, että Pohjolan käsite meille jatkuvasti on todellisuutta, jota on suojeltava ei ainoastaan sanoin vaan teoin. Sanomalehtilausunnoista ilmenee, että maaperä on nyt valmis aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. On valitettavaa todeta, että mielipide muissa pohjoismaissa vasta nyt paremmin alkaa havaita, mistä on kysymys, ja samoin, että se ankara aika, mitä elämme, vaatii kovempia otteita, jotta Pohjola selviäisi vahingoittumattomana koettelemuksista. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jos laiminlyönti voidaan korvata todellisella voimaotteella Pohjolan yhteisten etujen suojelemiseksi, ei kukaan tunne suurempaa tyydytystä siitä kuin Suomi, joka ensinnä sai kokea puuttuvan ja kuitenkin luonnon määräämän yhteisvastuun vaikutuksia.» — Uusi Suomi: »Pohjoismainen yhteisymmärrys ja yhteistyö, joka on tuottanut meille pettymyksiä, on valinkauhassa, eikä ole vielä mahdollista nähdä, mitä siitä tulee.>>
Kreml seurasi tarkasti tätä pohjoismaissa tapahtuvaa julkista keskustelua. Näyttää siltä, ettei neuvostohallitus aluksi ollut jyrkästi kielteisellä kannalla pohjoismaiseen puolustusliittoon nähden. Pravda, joka tietenkään ei julkaissut mitään hallituksen tarkoituksiin soveltumatonta, kirjoitti aluksi, että Neuvostoliitolla ei ole mitään sitä vastaan, että Ruotsi, Norja ja Suomi muodostavat puolustusliiton, tietysti sillä edellytyksellä, ettei se ole suuntautunut Neuvostoliittoa vastaan. Mutta pian Kreml muutti kantansa. Jo maaliskuun 16 pnä huomautettiin Kremlissä Ruotsin lähettiläälle Hambron puheen tekemästä huonosta vaikutuksesta sekä miten Suomen-Ruotsin-Norjan puolustusliitto, joka voisi olla suunnattu vain Neuvostoliittoa vastaan, olisi ristiriidassa Ruotsin ja Norjan hallitusten puolueettomuuspolitiikan kanssa (Ruotsin ulkoministeriön tiedonanto heinäkuun 17 pnä 1941). — Samana päivänä, jolloin rauhansopimuksen ratifioimisasiakirjat vaihdettiin, maaliskuun 20:ntena, julkaistiin Pravdassa ja Izvestijassa seuraava Neuvostoliiton virallisen sähkösanomatoimiston Tassin peruutus:
»Ulkomaisissa lehdissä kerrotaan, että Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä käydään neuvotteluja ns. puolustusliiton tekemisestä Suomen rajojen sotilaalliseksi turvaamiseksi. Tämän yhteydessä mainitaan, ettei muka Neuvostoliitto vastusta sellaista ‘puolustusliittoa’ Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä.
»Tass on valtuutettu tiedottamaan, etteivät nämä ilmoitukset Neuvostoliiton asenteesta ole totuudenmukaisia, sillä, kuten käy ilmi Norjan suurkäräjäin puhemiehen Hambron tunnetusta Neuvostoliiton vastaisesta puheesta 14 päivänä maaliskuuta, sellainen liitto olisi suunnattu Neuvostoliittoa vastaan ja olisi ilmeisesti Neuvostoliiton ja Suomen 12 päivänä maaliskuuta tänä vuonna solmitun rauhansopimuksen vastainen.»
Kokouksessa Kremlissä maaliskuun 21 pnä, sitten kun muut asiat oli loppuun käsitelty, Molotov otti esille puolustusliittoasian, josta syntyi seuraava keskustelu.1
Molotov: Haluaisin puolestani ilmoittaa seuraavaa: Pohjoismaiden lehdissä on viime aikoina ruvettu pohtimaan kysymystä Suomen, Ruotsin ja Norjan välisestä puolustusliitosta. Samalla levitettiin tietoja siitä, ettei Neuvostoliitto muka vastustaisi sellaista liittoa. Nämä Neuvostoliiton kannanottoa ko. liittohankkeeseen koskevat väitteet Tassin toimisto on kumonnut virallisessa tiedonannossa, joka lienee herroille tunnettu.
Lehtien mukaan Suomi on tehnyt aloitteen ko. puolustusliittoon. Minkä luonteen tämä liitto todellisuudessa tulisi saamaan, ilmenee selvästi Norjan suurkäräjäin puhemiehen Hambron asiaa koskevasta lausunnosta, jossa mm. huomautetaan, että Suomen uusi itäraja on väliaikainen ja on korjattava. Toisin sanoen puolustusliitolla valmistellaan revanšia äskettäin tehdystä rauhansopimuksesta. Suomen osallistuminen sellaiseen sopimukseen ei merkitse ainoastaan rauhansopimuksen kolmannen pykälän, vaan koko sopimuksen rikkomista, sillä liiton tarkoituksena on rauhansopimuksessa vahvistettujen rajojen muuttaminen. Liitto olisi muodollisesti puolustusliitto, mutta todellisuudessa se olisi sotilaallisen revanšin välikappale.
Olemme ilmoittaneet Ruotsin hallitukselle, että sellaisen liiton solmiminen Suomen kanssa merkitsisi luopumista Ruotsin puolueettomuudesta ja että jos Ruotsi aikoo muuttaa ulkopolitiikkaansa Neuvostoliiton suhteen, Neuvostoliiton asenne Ruotsiin nähden tulee olemaan toinen kuin tähän saakka. Vastaava ilmoitus on tehty myös Norjan hallitukselle.
Minä: Mitä Hambron lausuntoon tulee, tunnemme sen ainoastaan lehtiselostuksista emmekä ole vastuussa hänen sanoistaan. Ajatus revanšista on täysin vieras puolustusliittoajatukselle jo siitäkin syystä, etteivät Ruotsi ja Norja koskaan voisi solmia muuta kuin puhtaasti defensiivisiä liittoja. Sellainen puolustusliitto ei tulisi lainkaan olemaan suunnattu Neuvostoliittoa vastaan, sillä liiton tarkoituksena olisi mm. Suomen nykyisten rajojen turvaaminen, siis status quon säilyttäminen. Rauhansopimuksen kolmas artikla ei kiellä selviä puolustusliittoja. Voitte olla varmat siitä, etteivät Ruotsi eikä Norja solmi mitään hyökkäysliittoja. Kaikki pohjoismaiset lehdet korostavat niin ikään, että kysymykseen voi tulla vain pelkkä puolustusliitto. Meidän mielestämme Neuvostoliitolla ei voi olla mitään huomauttamista sellaista puolustusliittoa vastaan. Suomi on puolueeton, kuten Ruotsikin, emmekä sekaannu toisten valtioiden asioihin. Viime syksynä Te ja hra Stalin sanoitte, että Suomen puolueettomuus on Neuvostoliiton etujen mukainen. Olen lukenut Tassin puolustusliittoa koskevan peruutuksen. Henkilökohtaisesti en tiedä, onko hra Hambro enää Norjan suurkäräjäin puheenjohtaja vai onko hän vain sen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.
Molotov: Kyllä hän on suurkäräjäin puheenjohtaja.
Minä: Voitte olla vakuuttunut siitä, etteivät Ruotsi ja Norja suostuisi tekemään mitään hyökkäysliittoa. Uusi itärajamme on meille raskas myönnytys, mutta pyrimme siitä huolimatta saamaan aikaan hyvät suhteet Neuvostoliittoon.
Molotov: Neuvostoliitto puolestaan aikoo noudattaa rauhansopimusta. Katsomme, että kaikki kysymykset Suomen kanssa nyt on kerta kaikkiaan ratkaistu. Haluamme nyt työskennellä maittemme välisten suhteiden parantamiseksi pitämällä kuitenkin kiinni rauhansopimuksen kolmannen pykälän määräyksistä. Nimitys puolustusliitto ei muuta asiaa. Ei ole kysymys yksinomaan puolustuksesta, vaan myös hyökkäyksestä, sotilaallisesta revanšista. Siitä ei avoimesti puhuta, mutta nimitys ei ratkaise asiaa. Jo alusta alkaen hra Tanner puhui Suomen itärajan turvaamisesta. Hambro, jolla suurkäräjäin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana on huomattava vaikutusvalta Norjan ulkopolitiikkaan, on sanonut, että Suomen nykyinen itäraja on tilapäinen. Miten se olisi korjattavissa? Ainoastaan revanšisodalla. Me puolestamme olemme heti peruuttaneet kaikki väitteet siitä, ettemme vastustaisi Suomen, Ruotsin ja Norjan välistä puolustusliittoa. Ei ainoastaan Hambro ole puhunut Suomen itärajasta, vaan Suomessa kirjoitetaan myös uuden itärajan turvallisuuskysymyksestä. Suunniteltu puolustusliitto ei olisi ainoastaan ristiriidassa rauhansopimuksen kolmannen pykälän vaan koko rauhansopimuksen kanssa. Liiton tarkoitus on käynyt ilmi Hambron, ruotsalaisten aktivistien ja Suomen lehdistön lausunnoista.
Voionmaa: Ruotsilla ei ole mitään hyökkäyssuunnitelmia. Jos Suomi ja Ruotsi pyrkivät liittoon keskenään, on se takaus siitä, että rauha pysyy voimassa rajoillamme.
Molotov: En ole samaa mieltä. Ruotsissa ei ole olemassa yksimielisyyttä maan ulkopolitiikasta. Ruotsin nykyinen hallitus noudattaa puolueettomuutta, mutta Ruotsissa on muitakin virtauksia, jotka kannattavat Ruotsin osallistumista sotaan. Sandler on sen ryhmän johtaja, joka on sodan puolesta. Osallistuminen sotaan merkitsisi Ruotsille suurta onnettomuutta, mutta on seikkailijoita, jotka ovat menettäneet malttinsa. Ruotsi voi milloin tahansa saada uuden hallituksen.
Näin ollen Ruotsin osallistuminen liittoon ei merkitse mitään takuuta siitä, että kysymyksessä olisi puhtaasti puolustusliitto. Nimi puolustusliitto ei ole riittävä. Me haluamme etukäteen huomauttaa, ettemme voi jäädä välinpitämättömiksi, jos Suomi osallistuu ko. liittoon.
Minä: En muista, puhuttiinko Suomessa itärajasta puolustusliiton yhteydessä. On kuitenkin otettava huomioon, että muut rajamme ovat Ruotsia ja Norjaa vastaan. Muiden valtojen kanssa meillä ei ole yhteisiä rajoja. Jos teemme puolustusliiton Ruotsin ja Norjan kanssa, niin se ei ole tähdätty Neuvostoliittoa vastaan, vaan kaikkia niitä valtoja vastaan, jotka aikovat hyökätä jotakin liittoon kuuluvaa maata vastaan, siis ei vain Suomea vaan myös Ruotsia ja Norjaa vastaan. Me emme yhtään ajattele revanšia. Ruotsi ja Norja eivät olisi oikeat liittolaiset, jos me tavoittelisimme sitä. Pyrkisimme liittoon ihan toisten valtojen kanssa, jos todellakin haluaisimme revanšia. Ruotsi ja Norja ovat poliittisesti täysin defensiivisiä.
Tässä yhteydessä on otettava huomioon, että Suomessa usein lausutaan epäilyksiä siitä, ettei sopimus Neuvostoliiton kanssa ole lopullinen, vaan että Suomelle tullaan Neuvostoliiton taholta esittämään uusia vaatimuksia.
Nämä epäluulot vaikeuttavat niiden piirien toimintaa Suomessa, jotka pyrkivät yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa, ja sen johdosta on tärkeätä, että Neuvostoliiton taholta ei menetellä siten, että nämä epäluulot saavat virikettä. Puolustusliitto tarkoittaa tulevaisuutemme turvaamista status quon pohjalla.
Molotov: Me katsomme, että kaikki kysymykset Suomen kanssa on saatu ratkaistuksi, Leningradin, Murmanskin ja Muurmannin radan turvallisuuskysymykset mukaan luettuina. Meidän välillämme ei siis enää ole mitään riitakysymyksiä. Teidän turvallisuutenne on taattu rauhansopimukseen sisältyvän hyökkäämättömyyspykälän nojalla. Jos teette puolustusliiton Ruotsin ja Norjan kanssa, katsomme, että olette rikkoneet rauhansopimuksen.
Minä: Ette voi uskoa, että tämä liitto olisi suunnattu teitä vastaan.
Molotov: Hambro ym. ovat paljastaneet sen tarkoituksen.
Minä: Hambro ei määrää ko. maiden ulkopolitiikkaa.
Molotov: Sandler ja Hambro voivat huomenna kuulua Ruotsin ja Norjan hallituksiin.
Neuvostoliiton hallitus oli siis määrännyt kantansa. Oliko asia tullut Kremlissä esille Hambron puheen johdosta, on tietymätöntä. Vaikka Neuvostoliitto noudattaa kursailematonta ‘reaalipolitiikkaa’, niin kuin suurvallat yleensä, koettaa se — siinäkin seuraten muiden suurvaltojen esimerkkiä — etsiä oikeudellisia ja laillisia selityksiä ja perusteita. toimenpiteilleen.
Neuvostohallitus otti kysymyksen puolustusliitosta esille vielä juhlallisemmassa muodossa, Molotovin edellä kerrotussa ulkopoliittisessa puheessa korkeimman neuvoston kokouksessa maaliskuun 29 pnä. »On tarpeen varoittaa juuri päätetyn rauhansopimuksen rikkomisen yrityksistä, joita jo tehdään eräiden piirien taholta Suomessa ja myös Ruotsissa ja Norjassa ‘sotilaallisen puolustusliiton solmiamisen verukkeella’», hän sanoi. — Molotov esitti sitten samoja perusteluja kuin keskustelussa meidän kanssamme viikkoa aikaisemmin. Hän viittasi Hambron puheeseen ja väitti liiton tarkoittavan kostoa, revanšia, ja olevan suunnattu Neuvosto-Venäjää vastaan. Se olisi ei vain Moskovan rauhansopimuksen III artiklaa vaan koko sopimusta vastaan, joka pysyvästi määrittelee Suomen—Neuvosto-Venäjän rajat. Tämän sopimuksen kunniassa pitäminen ei soveltunut Suomen osallistumiseen mihinkään Neuvosto-Venäjää vastaan kohdistettuun sotilaalliseen kostoliittoon. Ruotsin ja Norjan osanotto sellaiseen liittoon tietäisi luopumista niiden noudattamasta puolueettomuuspolitiikasta, eikä Neuvostoliitto voisi olla tekemättä siitä asianmukaisia johtopäätöksiä.»
Meidän mielestämme ei defensiivinen puolustusliitto Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä ollut rauhansopimuksen III artiklan kanssa ristiriidassa, vaan olisi ollut omiaan vakiinnuttamaan rauhantilaa ja olevia oloja. Puhdas puolustusta tarkoittava liitto ei ollut vastoin puolueettomuus politiikkaa, vaan tarkoitti päinvastoin puolueettomuuden ylläpitämisen vahvistamista kaikkiin suuntiin. Kun neuvostohallitus asettui sitä vastaan, se tiesi Suomen puolustusmahdollisuuden rajoittamista. The Times kirjoitti aivan oikein Neuvostoliiton kannan johdosta: »Puolustukseen tähtäävän yhtymisen oikeuden kieltäminen on ristiriidassa itsenäisen valtion perusvaatimuksen kanssa.» Lehti lisäsi, että jos Neuvostoliiton johtajat vastustavat sopimusta Ruotsin, Norjan ja Suomen välillä, on siitä tehtävä se johtopäätös, että venäläiset itse ovat luultavimmat hyökkääjät.
Sitten kun Tassin tiedonanto oli tullut julkisuuteen ja vielä enemmän Molotovin puheen jälkeen heikkeni julkinen keskustelu. Maaliskuun 25 pnä lausui Ruotsin pääministeri Hansson puheessaan, jossa hän selitti Ruotsin politiikkaa ennen Suomen talvisotaa ja sen aikana, Ruotsin ja Norjan hallitusten asettuneen myönteiselle kannalle puolustusliittoa koskevan tutkimuksen toimittamiseen, mikä tutkimus oli suoritettava samanlaisessa myönteisessä mielessä mutta perusteellisesti. Oli varottava vaaraa, että herätettäisiin kuvitteluja, jotka eivät vastaisi tosiasiallista asemaa. Erästä perustetta ei kuitenkaan ollut horjutettava, ja se peruste kantoi rauhan sinettiä. Kaikki laskelmat, että Pohjolan apulähteitä voitaisiin käyttää muuhun kuin Pohjolan vapauden ja riippumattomuuden puolustamiseen hyökkäyksiä vastaan, oli alusta alkaen tehtävä tyhjiksi.
Samana päivänä myös Ruotsin puolustusministeri Sköld kosketteli varovasti asiaa. Liiton edellytysten tarkastaminen tuo varmasti esille sekä etuja että haittoja, hän sanoi. — Suomen on kyllä tarpeen vielä ajatella kysymystä puolustusliitosta. Pienemmälle ja lisäksi kenties enimmin vaaranalaisessa asemassa olevalle maalle jäsenyys sellaisessa liitossa tuo tiettyjä seurauksia, jotka hyvin kaipaavat harkitsemista. Vaikeuksia ei puutu, mutta hyvällä tahdolla suuretkin vaikeudet voitetaan. Tässäkin tapauksessa on kuitenkin paras luvata vähemmän ja pitää enemmän.
Ruotsin lehdissäkin alettiin viitata puolustusliittoajatuksen toteuttamisessa esiintyviin vaikeuksiin: Tanskan ja Norjan myötävaikutukseen tällaisessa liitossa, kunkin liittokumppanin sotilaallisen voiman punnitsemiseen, valtioiden ulkopolitiikan valvomiseen ym. — Molotovin puhe korkeimman neuvoston kokouksessa aiheutti tietenkin vastaväitteitä. Svenska Dagbladet huomautti Molotovin syytösten lisäävän epäluuloa, että »maidemme täydellisen riippumattomuuden parempi puolustaminen kaikkiin suuntiin on nähtävästi eräille epämukava. Luulossa, että he nyt, niin kuin vapauden ajalla, ovat tekemisissä Ruotsin myssyhallituksen kanssa, he yrittävät pelottaa meitä hämärillä uhkauksilla. Mutta he ovat äsken antaneet Ruotsin kansalle niin tuntuvan opetuksen kohtalonyhteydestämme Suomen kanssa, että emme aio ottaa päähämme yömyssyä.» Lehti totesi myös Molotovin uhkausten antavan vain lisävirikettä pohjoismaisten kansojen epäluuloille, että niitä vastaan haudotaan laajempia, tulevaisuuteen kohdistuvia tuumia, minkä vuoksi asianomaiset pitävät parempana, että pohjoismaat ovat hajallaan.
On syytä mainita, että Saksa näinä Ribbentroppin—Molotovin sopimuksen kulta-aikoina tässäkin asiassa kannatti kumppaniansa Neuvostoliittoa. Saksan ulkoministeriötä lähellä oleva Berliner Börsen-Zeitung kirjoitti 22 pnä maaliskuuta Saksan pitävän »Neuvostoliiton epäluuloa hyvin ymmärrettävänä».
Kysymys puolustusliitosta jäi sillä kertaa sikseen. Neuvostoliiton vastustus katkaisi asian, niin kuin sen vastustus keväällä 1939 oli tehnyt tyhjäksi pyrkimyksen Suomen ja Ruotsin yhteistoimintaan Ahvenanmaan puolueettomuuden vahvistamiseksi. Lähellä oleva suurvalta vaikutti tosiasiallisesti pienten naapurivaltioiden politiikkaan, — jälleen osoitus siitä, miten ylivoimaiset todelliset olot ovat kansainvälisessä elämässä verrattuina muodolliseen oikeuteen.
Suomessa ja Ruotsissa oli Moskovan rauhan jälkeen psykologisia edellytyksiä puolustusliiton tekemiselle. Suomessa oli tämä ajatus eräissä piireissä elänyt kauan aikaa etäisenä päämääränä. Kun Ruotsin silloinen ulkoministeri Hederstierna v. 1923 tunnetussa puheessaan lausui toivovansa, että Ruotsi tekisi puolustusliiton Suomen kanssa, herätti tämä lausunto Suomessa iloista ja kiitollista tyydytystä. Puhe aiheutti, kuten tunnettu, Hederstiernan eron ulkoministerin toimesta. Niinä päivinä sattui meitä muutamia suomenmielisiä olemaan koossa ja lähetimme Hederstiernalle kiitossähkösanoman, jonka ensimmäisenä allekirjoitti P. E. Svinhufvud. Hederstierna kertoi Tukholman-lähettiläällemme Werner Söderhjelmille sähkösanomamme häntä suuresti ilahuttaneen ja kirjoitti minulle sen johdosta kiitoskirjeen. — Sittemmin puolustusliitto ajatus 1920-luvulla, Kansainliiton aikana, jäi syrjään, mutta 1930-luvulla siitä jälleen keskusteltiin maamme puolustusta ajattelevissa suomalaisissa piireissä. Vuonna 1936, ennen lähtöäni lähettilääksi Tukholmaan, neuvottelin asiasta monesti sotamarsalkka Mannerheimin kanssa. Pohjoismaiden apu oli meille hänen mielestään välttämätön. Suomen itsenäisyys oli Skandinavialle ensiluokkainen reaalinen etu. Puolustusliitto Ruotsin kanssa oli pyrkimystemme viimeinen, »kolmas etappi», — hän sanoi ja lisäsi vähän alakuloisena: »Ehkä se on utopia, unelma.»
Ennen talvisotaa ei ajatuksella ollutkaan Ruotsissa toteutumisen mahdollisuuksia. Sielläkin oli kuitenkin näitä asioita käsitelty. Meillä oli tyytyväisinä pantu merkille ruotsalaisten sotilasasiantuntijain v. 1930 julkaisema teos »Antingen — eller», »Joko — tahi», jossa Ruotsin puolustuksen yhteyttä Suomen sotilaalliseen auttamiseen perusteellisesti selvitettiin. Siinä ei nimenomaan tarkoitettu mahdollisen puolustusliiton solmiamista, vaan pysyttiin Kansainliiton yleisen avustusjärjestelmän pohjalla. Mutta asiallisesti oli tulos sama. Lähtökohtana oli, että Suomen itsenäisyys on Ruotsille elintärkeä, sillä jos Neuvostoliitto valloittaisi Suomen, olisi hyökkäys Ruotsiin ennemmin tai myöhemmin odotettavissa. Sen vuoksi olisi Ruotsille itselleen edullisinta rientää auttamaan Suomea, mihin riittäisivät pienemmät sotavoimat kuin jos Ruotsin olisi, Suomen sorruttua, pakko puolustaa itseään omilla rajoillaan. Sitä paitsi Neuvostoliitto tuskin ryhtyisi hyökkäykseen, jos varmasti tietäisi tapaavansa vastassaan ei vain Suomen vaan myös Ruotsin sotavoimat. Näin asiaa Suomessakin arvosteltiin. — Jälkeenpäin ajatellessani ja Neuvostoliiton tavattomasta sotilaallisesta voimasta huolimatta en saata tulla muuhun tulokseen kuin että tieto Suomen ja Ruotsin yhteisestä puolustuksesta olisi todennäköisesti voinut estää talvisodan, varsinkin jos Suomen puolelta samalla olisi neuvotteluissa v. 1939 noudatettu riittävän varovaista ja järkevää menettelyä.
Moskovan rauhan iskun lyöminä Suomessa kysyttiin, mistä olisi saatavissa jotakin turvaa tulevaisuudelle. Ruotsissa yleinen mielipide, joka koko talvisodan ajan oli ollut meille lämmin, oli leimahtanut voimakkaaseen liekkiin puolustusliiton puolesta. Joskin Suomen itsenäisyyden säilymisen oli aikaisemminkin käsitetty olevan Ruotsin poliittinen etu, ei Ruotsin kansan suuri enemmistö ollut pitänyt sitä sellaisena elinehtona, jonka puolesta Ruotsin valtion olisi ollut mentävä sotaan. »Ruotsin kansa on tuskin täysin käsittänyt, miten onnellinen meidän asemamme oli kahtena vuosikymmenenä vuoden 1920 jälkeen», kirjoitti Svenska Dagbladet. »Luottaen tämän Itämeren idyllin pysyväisyyteen Ruotsin valtiotaito käytti tilaisuutta saattaakseen valtakunnan puolustuslaitoksen hunningolle. Syksyn tapaukset Baltian maissa ja Moskovan pakkorauha v. 1940 ovat nyt kovakouraisesti herättäneet meidät ymmärtämään, että asemamme on huomattavasti huonontunut.» — Ja Stockholms-Tidningenin mielestä oli pyrittävä siihen, että Ruotsin puolustusvoimat pystyvät auttamaan Suomea Venäjän mahdollisen uuden hyökkäyksen sattuessa, syntyipä sitten Ruotsin-Suomen puolustusliitto tai ei. Ruotsin etujen mukaista on sijoittaa maan itärajan puolustus Suomeen eikä Tornionjoelle ja Pohjanlahteen. Jos Neuvostoliitto tietää, että Ruotsi teknillisesti, joskaan ei poliittisesti, on valmistautunut sijoittamaan puolustuksen Suomeen, voi toivoa, että Neuvostoliitto pidättyy toimenpiteistä Suomea vastaan — sen vaaran ollessa tarjolla, että se Suomessa kohtaa ei ainoastaan Suomen vaan myös Ruotsin puolustusvoimat» — sama ajatus, mitä »Antingen — eller» oli esittänyt. Lisäksi vaikutti yleiseen mielipiteeseen nähtävästi halu tukea Suomea onnettomuuden jälkeen, jonka estämiseksi Ruotsi ei ollut voinut riittävästi apua antaa.
Kremlin jyrkästi kielteinen asenne oli minulle, kuten monille muille, vaikea käsittää. En voi vieläkään pitää sitä muuna kuin virheenä. Suomen ja Ruotsin puolustusliitto ei tietenkään olisi ollut pienimpänäkään uhkana Neuvosto-Venäjälle. Päinvastoin se olisi huomattavalla tavalla vahvistanut rauhantilaa Neuvostoliiton tämän puoleisella rajalla. Mikä sitten oli syynä Kremlin kantaan? Edellä on kerrottu Pravdan aluksi kirjoittaneen, ettei neuvostohallitus ollut tällaista puolustusliittoa vastaan. Viitaten Hambron radiopuheeseen — luonnollisesti neuvostohallitus oli saanut tiedon myös pohjoismaiden sanomalehtien lausunnoista — Molotov väitti kysymyksessä olevan sotaisen kostoliiton. Oliko tämä vilpitöntä puhetta vai tekosyy? Venäläiset yleensä, eivätkä vähimmin bolševikit, ovat, kuten useamman kerran olen huomauttanut, tavattoman epäluuloisia. Vaikea on uskoa, että neuvostohallitus Hambron puheen ja jonkin Ruotsin lehden lausuman johdosta olisi alkanut epäillä todellisen vaaran uhkaavan itseään Suomen ja Ruotsin defensiivisen liiton taholta.
Vähitellen alkoi esiintyä tosiasioita, joista voi tehdä johtopäätöksiä Kremlin silloiseen Suomen-politiikkaan nähden. Jo ensimmäisessä muistiossa, jonka Stalin ja Molotov antoivat minulle neuvotteluissa lokakuun 14 pnä 1939 ja josta ennen olen maininnut, sanottiin Neuvostoliiton päähuolena, paitsi Leningradin turvallisuuden varmistamista, olevan »varmuuden siitä, että Suomi tulee pysymään lujasti ystävällisten suhteiden pohjalla Neuvostoliiton kanssa». Se sisälsi suuntaviivat Neuvostoliiton politiikalle. Asiallisesti esitetty päämäärä, ystävällisten suhteiden ylläpitäminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä, oli aivan oikea. Se oli aikaansaatavissa asettumalla molemmin puolin suoralle, hyväntahtoiselle ja ystävälliselle kannalle, jotta luottamus myös Neuvosto-Venäjän vilpittömiin aikomuksiin voi syntyä ja vahvistua. Mutta Kremlin mielestä »varmuus» oli saatava aikaan muulla kuin valtioiden suhteissa tavallisella molemminpuolista luottamusta herättävällä menettelyllä. Kesällä 1940 saatiin välähdyksiä siitä, mitä tässä oli takana. Puheessaan valtiopäivillä heinäkuun 19 pnä 1940 Saksan valtakunnankansleri, kosketellen Saksan ja Neuvosto-Venäjän välejä, lausui mm., miten hän oli pitänyt oikeana suorittaa Venäjän kanssa »järkevän intressien määräämisen selvittääkseen pysyväisesti, mitä Saksa katsoo olevansa pakotettu tulevaisuudessa pitämään intressipiirinään, ja mitä taas Venäjä pitää olemassaololleen tärkeänä. Tämän selvän molemminpuolisen intressipiirien rajoittamisen pohjalla tapahtui saksalais-venäläisten suhteiden uudestaanjärjestely. ——— Saksa ei ole astunut askelta, joka olisi vienyt sen intressipiiriensä ulkopuolelle, eikä myöskään Venäjä ole astunut sellaista askelta», sanoi Hitler. — Tämä sisälsi siis sen, että Saksan-Neuvosto liiton sopimuksessa elokuun 23 päivältä 1939 oli tarkasti määrätty Neuvostoliitonkin intressipiiri ja ettei Kreml senjälkeisenä aikana eikä siis myöskään Moskovan rauhassa ollut mennyt sovitun intressipiirinsä rajan yli. Suomi oli luovutettu Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto katsoi tarkoitustensa vuoksi olevan tarpeen ei vain alueellisia muutoksia vaan lisäksi poliittisen vaikutusvallan saavuttamisen Suomessa. Tämä oli Kremlin Suomen-politiikan johtavana periaatteena, josta saa selityksensä moni sen ote, myös sen suhtautuminen Suomen—Ruotsin puolustusliittoon. Kun Kreml tahtoi pitää Suomen poliittisen vaikutusvaltansa alaisena, seurasi se nähtävästi siitä, mitä elokuussa 1939 Berliinin kanssa oli sovittu tai ainakin, mitä se tulkitsi sanotun sopimuksen sisältävän.
Suomen pitämiseen Neuvostoliiton vaikutusvallan alaisena ei oikein soveltunut Suomen liittyminen Ruotsin kanssa puolustusliittoon. Suomen asemaa vastasi paremmin maamme pakottaminen elämään yksinäisenä ja muista pohjoismaista eristettynä, jolloin se vähemmin kykenisi pysymään Neuvostoliiton vaikutusvallan ulkopuolella.
Kysyä saattaa, mikä oli perimmäinen syy Neuvostoliiton politiikkaan, josta sen suhtautuminen, sekä tässä asiassa että eräissä muissa, saa selityksensä. Suomen kysymys on suurvalta-Neuvostoliiton ulkopolitiikassa toisarvoinen; se ei voi olla muuta kuin seuraus suuremman päämäärän tavoittelusta. Suomessa katsotaan, että tämä päämäärä on Venäjän imperialistinen pyrkimys Pohjois-Skandinavian kautta Atlantin valtamerelle. Siinä avautuvat näköalat voivat kyllä joskus tulla vaikuttamaan Venäjän maailmanvallan poliittisiin pyrkimyksiin. Mutta tähän asti se ei näytä kuuluneen enempää tsaarien Venäjän kuin Neuvostoliiton käytännölliseen politiikkaan. Se onkin vaarallinen tavoite, koska siinä on kysymys liian suuresta valtasuhteiden järkyttämisestä ja asia koskisi muiden suurvaltojen etuja. Vuosina 1940—41 Neuvosto-Venäjän politiikan tarkoituksena tuskin oli muu kuin valtakunnan turvallisuuden vahvistaminen. Saksan suuret voitot Euroopan mantereella jatkuivat, ja se oli Norjan ja Tanskan valtaamisen kautta lähestynyt Pohjolaa. Kremlin epäluulo Suomea kohtaan oli v. 1940 suuri. Keskustelussa elokuun 22 pnä, josta myöhemmin kerron, Molotov lausui minulle selvässä ja jyrkässä muodossa Suomen hallituksen harjoittavan kaksoispeliä: se julisti noudattavansa rauhansopimusta mutta samanaikaisesti juonitteli vanhan rajan takaisinsaamiseksi. Eräs Suomen johtaviin piireihin kuuluva oli sanonut: »Se ei ole suomalainen, joka hyväksyy Moskovan rauhan.» — Molotov ei ilmoittanut, kuka tämä henkilö oli, mutta todennäköistä on, että joku huomattava henkilö oli tosiaan lausunut tällaisia aseman ymmärtämättömyyttä osoittavia sanoja. Molotov valitti uusien rajojemme varustamista, mikä ei osoittanut ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon, ja lisäsi Suomen sotaväen keskuudessa lietsottavan vihaa Neuvostoliittoa vastaan. Edelleen hän kaksi kertaa viittasi siihen, että suomalaiset laskivat voivansa käyttää silloisen suursodan aiheuttamia olojen käänteitä jollakin tavalla hyväkseen. Nämä Molotovin sanat ilmaisivat Kremlin syvää epäluuloa siitä, että suomalaiset ajattelivat ja valmistelivat kostoa ja Moskovan rauhan muuttamista. — Ruotsalaiselta taholta on myöhemmin kerrottu Kremlin v. 1940 pelänneen, että Ruotsikin mahdollisessa suursodassa menisi Neuvosto-Venäjän vihollisen, Saksan, puolelle. Englannin suurlähettiläs Sir Cripps lausui minulle toukokuussa 1941, nojaten keskusteluunsa Molotovin kanssa, että Kreml oli vastustanut Suomen—Ruotsin puolustusliittoa sen tähden, että luuli Saksan olevan sen takana. Kenties näin ollen Kremlin johtomiesten toiminnan takana oli pelko, että Saksan kanssa syntyisi sotaisia selkkauksia, jotka voisivat levitä Pohjolaankin. Ruotsin pysyminen erillään Suomesta ja sen kohtaloista näytti, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olevan enimmän Neuvostoliiton edun mukaista. Eri asia on, että Kremlin arvelu Ruotsin politiikasta — jos se tosiaan niin ajatteli — sekä Suomen—Ruotsin puolustusliitosta ei vastannut todellisuutta ja että Neuvostoliitonkaan etujen kannalta arvostellen venäläisten asennetta tässä asiassa tuskin voi pitää tarkoituksenmukaisena.
Keväällä 1940 kysymys Suomen—Ruotsin puolustusliitosta jäi sillensä, mutta asia ei rauennut.
Ruotsin ulkoasiaindepartementin tiedonannossa heinäkuun 17 p:ltä 1941 kerrotaan, miten Suomen puolella heinä- ja elokuussa 1940, suomalais-venäläisissä suhteissa vallinneen jännityksen vaikutuksesta, harrastus Suomen ja Ruotsin liittoon — Saksan huhtikuussa vallattua Norjan oli kysymys sen maan osallistumisesta rauennut — oli noussut uudella voimalla ja että syys- ja lokakuussa oli palattu liittoajatukseen, joka ei tällä kertaa koskisi vain puolustuspolitiikkaa vaan myös, sen edellytyksenä, ulkopolitiikkaa ynnä eräitä taloudellisia aloja. Laajentamalla täten liittoajatusta sen luultiin olevan molempien maiden helpommin toteutettavissa, ja lisäksi sillä arveltiin varsinkin Moskovassa voitavan saada suurempaa ymmärtämystä liittoajatuksen takana olevalle vilpittömälle rauhantahdolle. Asiasta keskusteltiin aluksi yksityisesti, mutta lokakuun lopussa voitiin todeta, että molemmat hallitukset olivat halukkaita ottamaan asian harkittavakseen.
Näistä neuvotteluista olin minä Moskovassa täysin tietämätön. Hämmästyin sen vuoksi, kun Molotov syyskuun 27 pnä sanoi saaneensa tietää Suomen ja Ruotsin välillä olevan olemassa liiton tai sopimuksen taikka paktin, joka oli kohdistettu Neuvosto-Venäjää vastaan ja joka oli rauhansopimuksen III artiklan vastainen. Joskaan Molotovin ilmoitus ei ollut aivan oikea, kävi ilmi, niin kuin monesti muutenkin, miten hyvät tiedot Kremlillä oli, samoin kuin tämä osoitti meiltä pohjoismaalaisilta viattomuudessamme puuttuvan ymmärtämystä diplomaattisten kysymysten varovaiseen käsittelyyn. — Vastasin heti, että saatoin kieltää sellaisen sopimuksen olemassaolon. Molotov arveli, etten kenties ollut asioiden tasalla, kun olin kaukana Helsingistä — missä hän olikin oikeassa. — Meillä on siitä tietoja, hän sanoi. — Kysyin, mistä heidän tietonsa olivat peräisin. Molotov ei tahtonut sitä ilmoittaa, mutta sanoi Suomessa viitatun tällaisen sopimuksen olemassaoloon ja myös peitetysti Ruotsista päin saaneensa tietoja. Tässä yhteydessä hän lausui: »Nyt puhumme suullisesti, mutta jos otetaan esille kirjalliset todistuskappaleet, tulee asia vakavaksi.» — Tällaiset jyrkät sanat Neuvostoliiton pää- ja ulkoministerin puolelta virallisessa keskustelussa minulle, Suomen lähettiläälle, olivat painavaa puhetta. Sitä ei voinut käsittää muuksi kuin uhkaukseksi, ja se teki minuun hämmästyttävän ja huolestuttavan vaikutuksen.
»Molotov oli 27. 9. jyrkällä ja 30. 9. vielä jyrkemmällä päällä» — kirjoitin ulkoministeri Wittingille — »ja keskustelu oli ikävä, melkein niin kuin rauhanneuvotteluissa maaliskuussa. Hänen sanansa 27. 9. Suomen ja Ruotsin liitosta sisälsivät peitetyn uhkauksen, ja kun hän sanoi, että nyt vielä puhutaan suullisesti mutta että asia tulee vakavaksi, jos he ottavat paperit esille, se viittasi siihen, että tällä hetkellä ei vielä olla uhkavaaran edessä. Mutta kuka tietää? Koko asia salaisesta liitosta Ruotsin kanssa minua ihmetyttää. Tosin venäläiset ovat kovin epäluuloisia, mutta sittenkin tuntuu asia haetulta. Se osoittaa, miten äärimmäisen varovaisia puheissa siellä kotimaassa on oltava.» — Minä, joka en tietänyt asiasta mitään, luulin, että kysymyksessä oli joitakin juorupuheita, mutta, kuten edellä on nähty, asia ei ollut perää vailla, joskin se oli neuvottelujen asteella. — Lokakuun alussa hallituksen puolesta virallisesti ilmoitin, ettei mitään sopimusta ollut olemassa. Molotov vastasi ottavansa ilmoituksen tiedoksi.
Neuvottelut Suomen ja Ruotsin hallitusten välillä jatkuivat. Edellä mainitussa Ruotsin ulkoasiaindepartementin tiedonannossa mainitaan marraskuun 5 pnä asiasta neuvotellun Ruotsin valtiopäivien ulkoasiainlautakunnassa. Tarkoituksena oli, ottaen huomioon Suomen uhatun aseman, koettaa luoda suurempaa pysyväisyyttä ja turvallisuutta jatkuvalle rauhalle voimassa olevien sopimusten pohjalla. Edellytyksenä oli, että etukäteen saataisiin varmuus siitä, etteivät nämä suunnitelmat aiheuttaisi vaikeuksia Neuvostoliiton eikä Saksan puolelta.
Itsenäisyyden päivänä, joulukuun 6:ntena, olin jo vuoteessa, kun klo 23,30:n aikaan Molotovin sihteeri soitti kysyen, voinko vielä samana iltana saapua Kremliin. En luule itsenäisyyden päivän yhteensattumisen olleen tarkoituksellista. Klo puoli 1 yöllä olin Molotovin työhuoneessa, ja hän sanoi asianaan olevan tehdä kaksi ilmoitusta, jotka hän luki paperista jättäen ne pyynnöstäni minulle. Toinen oli seuraava:
»Neuvostohallitus on saanut Tukholman-lähettiläältään, madame Kollontaylta, tiedon, jonka hänelle ovat antaneet ulkoministeri Gunther ja Suomen lähettiläs Wasastjerna, siitä, että Ruotsin ja Suomen välillä valmistellaan sopimusta Suomen ulkopolitiikan alistamisesta Tukholman alaiseksi sekä siitä, että tästä lähin Suomen ulkopolitiikkaa tulee johtamaan ei Helsinki, vaan Tukholma. Neuvostohallitus katsoo, että sellainen tila, jos se todella tulee muodostumaan Helsingin ja Tukholman välisissä suhteissa, tietäisi 12. 3. Neuvostoliiton ja Suomen välillä tehdyn rauhan sopimuksen likvidoimista, jonka sopimuksen mukaan Neuvostoliiton sopimuskumppanina on, ei vasallisuuden alainen Suomi, jolta puuttuu mahdollisuus vastata sopimuksen täyttämisestä, vaan riippumaton Suomen valtakunta, jolla on ulkopolitiikkansa ja joka kykenee vastaamaan mainitussa sopimuksessa ottamistaan sitoumuksista.
»Sovjettihallitus kehottaa Suomen hallitusta punnitsemaan kaikkea edellä sanottua ja harkitsemaan niitä seurauksia, joihin vie sellainen Suomen sopimus minkä tahansa ulkomaisen valtakunnan kanssa, Ruotsi niihin luettuna.»
Olin edelleen tietämätön, mitä tässä asiassa oli Helsingissä ja Tukholmassa tapahtunut. Kremlillä näkyi olleen siitä koko ajan tietoja. Selvää oli, että Moskovassa edelleen hyvin epäluuloisesti katseltiin Suomen ja Ruotsin lähenemistä ja että Neuvostoliitto tahtoi sen estää. Arvostellen väärin Suomen oloja Kreml siinä ehkä epäili jonkun suurvallan, silloin kaiketi Saksan, olevan takana. Ei voinut olla havaitsematta, että kysymyksessä oli edellä mainitsemani pyrkimys heikentää Suomen asemaa, pakottaa kansamme elämään yksinäisenä ja Neuvostoliitosta riippuvaisena sekä saattaa Ruotsi meistä loittonemaan. Suomen valtiollisen riippumattomuuden Neuvostoliitto tahtoi käsittää omalla tavallaan, jota emme voineet hyväksyä. Emme myöskään olleet unohtaneet, että ainoa vaatimus, minkä Neuvostoliitto oli keväällä esittänyt Virolle ja Latvialle ja mikä oli vienyt niiden itsenäisyyden tuhoutumiseen, oli syytös keskinäisestä liitosta, mikä muka oli kohdistettu Neuvosto-Venäjän turvallisuutta vastaan. Kun Suomen ja Ruotsin liittoneuvottelujen päämääränä oli silloisten olojen, status quo’n, vakiinnuttaminen, oli tämä Kremlin politiikka mielestäni Venäjänkin etujen kannalta merkillinen — edellyt täen, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli todella kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä.
Kremlin jyrkän esiintymisen johdosta Ruotsin hallitus antoi Moskovan-lähettiläälleen tehtäväksi esittää, että se oli ottanut harkittavakseen ehdottaa Suomen hallitukselle keskusteluun ryhtymistä läheisemmästä yhteistyöstä Ruotsin ja Suomen välillä, jolloin myös voisi tulla kyseeseen molempien maiden ulko- ja puolustuspolitiikan yhdenmukaistaminen. Lähtökohtana oli ollut, että myös Ruotsille olisi toivottavaa saada aikaan Suomen aseman vakiintuminen status quon, mm. Moskovan rauhan pohjalla. Sellaisesta yhteistyöstä olisi seurauksena takeiden saavuttaminen siitä, että Suomikin aikoi ja tahtoi Neuvostoliittoon nähden noudattaa sitä molemminpuolisen ystävyyden politiikkaa, joka vallitsi Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä ja josta Ruotsin hallitus järkähtämättä piti kiinni. Näin edistettäisiin Pohjolassa poliittista kehitystä, joka olisi sopusoinnussa neuvostohallituksen asenteen kanssa. Edellytyksenä olisi, että ymmärtämystä tälle ajatukselle saataisiin myös Berliinissä. Tätä kysymyksen puolta ei vielä ollut selvitetty. Kumpikaan maa, Ruotsi ja Suomi, eivät tietenkään vapautuisi vastaamasta sitoumuksista, joita niillä oli muihin maihin nähden. Toistaiseksi ei vielä ollut asiassa mitään lopullista tehty eikä ollut aikomusta tehdä, ennen kuin oli saatu selvyys, ettei enempää Berliinissä kuin Moskovassakaan ollut mitään väärinkäsitystä ajatuksen sisällöstä (mainittu ulkoasiaindepartementin tiedonanto).
Olin ministeri Assarssonin kanssa yhtämittaisessa kosketuksessa, ja tiesimme, mitä kotimaasta oli kummallekin ilmoitettu. Sitten kun Assarsson oli esittänyt asian Molotoville, joka ihmetteli, että Assarsson oli tullut hänen luokseen enkä minä, Molotov kutsui minut Kremliin. Heti tultuani hän sanoi odottaneensa vastausta minulta ilmoitukseensa, mutta sen sijaan oli Ruotsin lähettiläs käynyt Kremlissä. Puoliksi ironisesti, puoliksi leikillä hän kysyi, oliko Suomen ulkopolitiikka jo alistettu Tukholmaan. Vastasin tämän asian olevan Suomelle ja Ruotsille yhteinen ja Tukholmassakin olivat siitä sekä ulkoministeri Günther että Suomen lähettiläs Wasastjerna keskustelleet Neuvostoliiton lähettilään, madame Kollontayn kanssa. Ohjeiden mukaisesti, jotka olivat yhdenmukaiset Assarssonin saamien kanssa, esitin, että Ruotsin aloitteesta oli täysin alustavasti ollut harkittavana kysymys, olisiko olemassa mahdollisuuksia läheisempään yhteistyöhön Suomen ja Ruotsin välillä sillä pohjalla, että puolustus- ja ulkopolitiikka olisivat yhdenmukaistetut. Suomen ulkopoliittisista sitoumuksista ei tietenkään pienimmässäkään määrässä luovuttaisi, vaan mahdollinen yhteistyö merkitsisi työskentelemistä Moskovan rauhan luoman olotilan pohjalla. — Asiasta syntyi laaja keskustelu. Molotov katsoi kysymyksessä olevan sota- tai puolustusliiton, josta neuvostohallitus jo keväällä oli esittänyt mielipiteensä. Huomautin, että Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikka olivat jo tähänkin asti olleet yhdenmukaistetut, koska kummassakin maassa johtavana periaatteena oli täydellinen puolueettomuus. Yhteistoiminta Suomen ja Ruotsin välillä tietäisi status quon ja siis myös Moskovan rauhan vakaannuttamista. Siihen Molotov vastasi, ettei asia ollut siten, sillä mehän juuri tahdoimme järkyttää silloista tilaa, jonka Neuvostoliitto tahtoi säilyttää sellaisena kuin se oli. Suomi ei liiton jälkeen olisi oikeutettu Neuvosto-Venäjän kanssa neuvottelemaan ilman Ruotsin suostumusta. Sen tähden se olisi vasalli. Torjuin sellaisen käsityksen. Edelleen sanoin meidän luulleen Suomen ja Ruotsin välisen yhteistoiminnan edistävän sellaista poliittista kehitystä Pohjolassa, mikä vastaisi myös Neuvostoliiton etuja, mutta Molotov ei kiinnittänyt siihen huomiota. Esitin myös, että Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta on eri aloilla ollut läheinen, ei vähimmin kansojemme lähes 700-vuotisen yhteyden johdosta. Meidän sivistyksemme, lainsäädäntömme, julkinen sekä taloudellinen ja yksityinen elämämme on perustuksiltaan samanlainen. Molotov vastasi, ettei siitä ollut nyt puhe, vaan poliittisesta yhteistoiminnasta, joka tietää sotaliittoa. — Minä: »Ei ole ollenkaan kysymyksessä sotaliitto». — Molotov: »On kuitenkin puolustusliitto, josta viime maaliskuussa oli puhe. Nyt tahdotte sivutietä toisella nimellä päästä samaan tulokseen.»
Kun ministeri Assarsson oli maininnut, että Saksan hallitus ei luultavasti vastustaisi sopimusta, vaikka sitä ei vielä ollut todettu, Molotov arveli, että asiaa siis oli Berliinissä tunnusteltu, mihin vastasin, etten tietänyt siitä mitään. Sivumennen Molotov sanoi olevan tärkeätä tietää, mitä Englanti ja Amerikka ajattelevat, mihin vastasin samoin.
Lopuksi sanoin: »Teidän perustelunne ilmoituksessanne joulukuun 6 päivältä on omituinen. Siinä sanotaan, että Suomen ulkopolitiikka tulee alistetuksi Tukholmaan ja Suomi muodostuu Ruotsin vasalliksi. Yhtä hyvin voi sanoa, että Ruotsin ulkopolitiikka alistetaan Helsinkiin ja Ruotsi tulee Suomen vasalliksi, sillä yhteistoiminta olisi molemmin- ja tasapuolista.» — Molotov ei kiinnittänyt tähän huomiota, vaan lopetti keskustelun lausumalla: »Kenties te katsotte asiaa sillä tavalla. Neuvostoliitto pysyy ilmoituksessaan. Se sisältää Neuvostoliiton käsityksen ja on varoitus Suomen hallitukselle.»
Kysymyksen käsittely jäi tähän. Moskova katkaisi sen. Huolimatta siitä, että Kremlin tulkinta Moskovan rauhansopimuksen III artiklaan nähden oli kestämätön, raukesi asia. Mutta Kremlin itsepintainen menettely oli omiaan ylläpitämään meissä suomalaisissa epäluuloja Moskovan tarkoituksia kohtaan. Lisättäköön, että Berliinissä toimeenpantuun tunnusteluun vastattiin, että suunnitelmien toteuttamista siellä pidettiin — ottaen huomioon Suomen arkaluontoisen suhteen Neuvostoliittoon — silloisissa oloissa epätarkoituksenmukaisena.
»Kaksi sähkettäni keskustelusta Molotovin kanssa (toinen koski hänen ilmoitustaan presidentinvaalista, josta kerron myöhemmin) osoittaa, miten minä vietin täällä itsenäisyyden päivämme», kirjoitin ulkoministerille.
»Ne osoittavat, miten suuresti poliittinen asemamme on sotamme johdosta muuttunut ja huonontunut ja miten atmosfääri Kremlissä meihin nähden on myrkyttynyt.
»Neuvostoliiton päämääränä näyttää yhä selvemmin olevan saada meidät erotetuksi Ruotsista samoin kuin tietenkin Saksasta ja pakottaa meidät elämään eristettyinä, yksinäisinä ja heikkoina, ja arvatenkin sitten tilaisuuden ollessa suotuisa ehkä tehdä meistä loppu, valloittaa Suomi, mieluimmin tietenkin käyttäen apunaan meidän kommunistejamme Baltian maiden tapaan. Kollontay näyttää Tukholmassa tekevän parhaansa saadakseen Ruotsin loittonemaan meistä ja jättämään meidät oman onnemme varaan ———.
»Että Molotovin, so. Neuvostoliiton hallituksen, perustelu on tekaistu ja haettu, on itsestään selvää. Suomen ‘vasallisuus’ ja Suomen oletettu mahdottomuus täyttää rauhansopimus ovat verukkeita, joilla ei ole oikeata perustusta eikä yhteyttä asian kanssa.
»Ensi ajatus on: Onko tämä bluffia? Minä en sitä usko. ——— Olen puolestani sitä mieltä, että Molotovin ilmoitusta ei voi katsoa yli olkain, vaan että se on totta ja sisältää vakavan uhkauksen meitä vastaan.
»Olen aivan ymmällä. Olen sähkeenne 597 johdosta ollut siinä luulossa, että asia on ‘jätetty hautumaan’. Onko Ruotsin hallitus nyt asettunut lujalle ja päättäväiselle kannalle, ‘att göra gemensam sak med oss’ (olla yhdessä kanssamme) ja tulla koko sotilaallisella voimallaan rinnallemme, jos tarve vaatii? Onko sen taholta luvattu varma tuki?
»Vain näillä edellytyksillä voimme esiintyä täällä jyrkkinä. Mutta ennen kuin riskeeraamme konfliktin ja uuden sodan, meillä pitää olla varmat tiedot. Me emme saa enää harjoittaa illuusiopolitiikkaa kuten vuosina 1939 ja 1940. — Muistissa on pidettävä, että Neuvostoliiton sotaherrat ja eräät johtomiehet ovat tyytymättömiä siihen, että sota Suomen kanssa lopetettiin turhan päiten ennen aikojaan ja että asia siten jäi keskeneräiseksi.
»Kun en tiedä, onko jotakin ratkaisevaa tapahtunut, olen edelleen entisellä kannallani. En usko, että Ruotsin hallitus ja valtiopäivät olisivat varmasti päättäneet asettua meidän rinnallemme ja antaisivat siitä täällä tiedon.»
Joulukuun 12 pnä lähetin seuraavan sähkeen: »Käsitykseni ilmenee kirjeestäni Wittingille. Pyydän harkitsemaan näkökohtiani, ennen kuin toimenpiteitä Ruotsin kanssa jatketaan. Tarkoitusperä hyvä, mutta sen edellytyksenä on luja reaalipohja, koska täällä tahdotaan se luullakseni voimakeinoinkin estää. Huomaan nyt, että asema on vakava. Se johtaa tällä hetkellä tuskin muuhun kuin uuteen perääntymiseen, mikäli reaaliseen voimaan perustuva pohja puuttuu. Perääntyminen yhä heikentää asemaamme. Valitan, että minulle ei ole mitään näistä toimenpiteistä ja niiden valmisteluista ilmoitettu.»
Toisessa kirjeessä joulukuun 13 päivältä ulkoministerille kirjoitin:
»Nämä Molotovin uhkaukset ovat tosiaan arveluttavia. Asia, sopimus Ruotsin kanssa, olisi tietysti hyvä, kannatan sitä kaikin puolin. Mutta niin kuin Neuvostoliiton kanta nyt on, ei tällä hetkellä luullakseni päästä tulokseen sitä tietä. Asia olisi aloitettava toisesta päästä, siitä nimittäin, että meillä pitää ensin olla luja tieto avun saamisesta Neuvostoliittoa vastaan siinä tapauksessa, että joudumme uuteen sotaan sen kanssa. Asia ei nyt ole ainoastaan Suomen ja Ruotsin välinen, kahdenkeskinen. Neuvostoliitto tahtoo sen nyt ainakin tällä hetkellä estää. Molotov, so. Neuvostoliiton hallitus, katsoo, että jos sellainen sopimus Suomen ja Ruotsin välillä tehdään, Moskovan rauha 12. 3. 1940 on silloin ‘likvidoitu’. Tämä on tietysti aivan tekaistu väite. Mutta meidän selityksemme, että rauhaa tullaan noudattamaan, ei ole ratkaiseva, vaan se, mitä Neuvostoliitto tahtoo katsoa sopimuksen sisältävän. Mitä rauhan ‘likvidoiminen’ tietäisi, on vaikea sanoa. Arvatenkin sitä, että Neuvostoliitto katsoisi vapautuneensa mm. Moskovan rauhan määräämistä rajoista ja voisi vallata joitakin uusia alueita, ja silloin me olemme uudessa sodassa, mikä eräille piireille täällä olisi tervetullutta. Yksin me nyt emme voisi käydä edes 3 1/2 kuukautta sotaa. Sotilaallinen ja taloudellinen asemamme on paljon heikompi. Tämä kaikki on huomioon otettava ja saatava varmuus kaikkia mahdollisuuksia varten. Asia on siis vakava, ja elleivät Ruotsin hallitus, valtiopäivät ja kansa ole koskaan muuttaneet kantaansa, ei tämä démarche mielestäni voi päättyä muuhun kuin perääntymiseen. Lisäksi tulee Saksan asenne, jota en tunne.»
Päiväkirjastani 7. 12. 1940: »Tämä osoittaa, mihin tukalaan asemaan olemme joutuneet. Suomessa toitotetaan, että olemme pelastaneet sodalla vapautemme, mutta siitä vapaudesta on nyt suuri osa mennyttä. Olemme puolivapaa valtakunta. Emme saa tehdä edes puolustussopimuksia, ja viime kesänä olimme lähellä kadottaa lopunkin vapaudestamme.»
Kysymys puolustusliitosta raukesi lopullisesti.
1 Muistiinpanot näiden päivien kokouksista teki sihteerimme, jaostopäällikkö Nykopp. Keskustelu on painettu Suomen Sinivalkoiseen Kirjaan II, ss. 58—61.
