Presidentinvaali. — Itsenäisyyden päivän iltana, joulukuun 6:ntena 1940 Molotov — samalla kertaa kun antoi minulle ennen kertomani Suomen ja Ruotsin ulkopoliittista yhteistoimintaa koskevan tiedonannon — luki toisenkin ilmoituksen. Lähetin siitä seuraavan sähkeen:
»Komissaari Molotovin 6. 12. antama toinen ilmoitus oli seuraava: ‘Emme halua sekaantua asiaan emmekä tehdä mitään vihjauksia Suomen uuden presidentin ehdokkuuden johdosta, mutta seuraamme tarkoin vaalivalmisteluja. Haluaako Suomi rauhaa Neuvostoliiton kanssa. tulemme päättämään siitä, kuka valitaan presidentiksi. On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme siitä sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä rauhansopimusta.’ — Huomautin, että presidentinvaali on täysin sisäinen asiamme, minkä Molotov myönsi lisäten, että tietysti voitte valita presidentiksi kenet tahdotte, mutta meillä on oikeus tehdä omat johtopäätöksemme. Sanoin, että tulemme täyttämään rauhansopimuksen; siihen ei presidentinvaali vaikuta. Kun Molotov esitti edellä olevan suullisesti paperistaan, en voinut olla sitä kuulematta, ja pyynnöstäni hän antoi paperin minulle. Saatan asian täten tietoonne.»
Seuranneessa keskustelussa korostin voimakkaasti tulevamme täyttämään Moskovan rauhan ja pyrkivämme ylläpitämään hyviä välejä Neuvostoliiton kanssa, kuten niin usein olin hänelle sanonut. Osoituksena vallitsevasta mielialasta mainitsin edellisenä päivänä lukeneeni eräästä erityisesti karjalaisten asioita ajavasta maalaisliiton sanomalehdestä kirjoituksen, jossa sanottiin, että mistään kostoajatuksesta ei ole puhe. »Emme halua sotaa, ei revanshimielessä eikä muuten», lehti kirjoitti.
Lähetin Molotovin molempien ilmoitusten johdosta ulkoministerille kirjeen, josta edellä s. 54 olen esittänyt Suomen ja Ruotsin poliittista yhteistoimintaa koskevan kohdan. — »Molotovin ilmoituksista toinen, presidentinvaalia koskeva, oli tietysti sopimaton, mutta se on minusta vähemmän merkitsevä», kirjoitin ulkoministerille. — »Nykyään saavat pienet kokea mitä tahansa. Ja suuretkin valtiot ovat saaneet alistua kaikenlaiseen. ——— Mutta tämäkin asia on kuvaava asemamme muutokselle. Ennen viime sotaa eivät tällaiset ‘ilmoitukset’ tulleet kysymykseen.»
Harkittuani yhä uudelleen asiaa sähkötin Helsinkiin: »Epäselvyyden poistamiseksi ja tuntien edesvastuun nykyisellä paikallani uudistan, mitä kirjeessäni 8. 12. Wittingille sanoin, nimittäin että pidän Molotovin presidentinvaaliakin koskevan uhkauksen vakavana, minkä uhmaaminen voi viedä arveluttaviin seurauksiin. Kun lehtien mukaan on toista tusinaa presidenttikykyjä, on sitä vähemmän syytä vaaralliseen uhmailuun. Omasta puolestani olen ilmoittanut, etten halua kandidatuuria.» — Minunkin nimeni oli lehdissä ja saamissani kirjeissä mainittu, minkä johdosta olin sekä sähkösanomalla että kirjeellisesti ilmoittanut kieltäytyväni ehdokkuudesta. — Presidentiksi valittiin pääministeri Ryti.
Molotov myönsi presidentinvaalin olevan Suomen sisäinen asia: »Tietysti voitte valita, kenet tahdotte, mutta meillä on oikeus tehdä omat johtopäätöksemme.» Hän ei, annettuaan tämän myönnytyksen, kenties katsonut heidän menneen yli oikeutettujen rajojen. Meidän suomalaisten mielestä tällainen sekaantuminen, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa vaaliimme, oli oikeuksiemme loukkaamista, emmekä saattaneet olla tekemättä siitä omia johtopäätöksiämme. Tällainen menettely Neuvostoliiton puolelta ei ennen sotaa olisi ollut mahdollinen. Neuvosto-Venäjän kannaltakaan arvostellen se ei ollut tarkoituksenmukainen. Se ärsytti mieliä Suomessa eikä voinut olla vahvistamatta tiettyjä epäluuloja Neuvosto-Venäjän tarkoituksista ja vaikeuttamatta säännöllisten suhteiden rakentamista.
Sekaantuminen toisten valtioiden sisäisiin asioihin on historiasta tunnettu. Ruotsi-Suomen surullisen kuuluisalta vapauden ajalta on yllin kyllin todistuksia Venäjän ja muidenkin valtioiden tällaisesta menettelystä. Puolan historia tietää kertoa vielä kouraantuntuvampia esimerkkejä. Viime vuosisadalla, liberaalisten aatteiden aikakaudella, kansainoikeuden kehittyessä, niin pienten kuin suurten valtioiden suvereenisuuden loukkaamiseen alettiin suhtautua entistä varovammin. Mutta rumia esimerkkejä suurvaltojen kursailemattomasta menettelystä heikompiaan kohtaan ei ole puuttunut varsinkaan viimeksi kuluneilta ajoilta. Neuvostoliitto ei sen vuoksi tässäkään asiassa ollut tiennäyttäjä, vaan oli siinäkin vertaistensa seurassa. — Mutta varsinkin me pohjoismaiden kansat, joille oikeuden periaatteiden kunnioittaminen on luonteenomaista, olemme tässä suhteessa erikoisen arkoja.
Yleensä suurvallat, sekaantuessaan toisten asioihin, koettavat salaisilla juonilla, lahjomisella ja yllyttämällä päästä tarkoitustensa perille. Viime aikoina on kuitenkin toisinaan — kuten Itävallan ja Tšekkoslovakian sekä Baltian valtioiden tapauksissa — jätetty pois turha kainostelu. Kremlin menettely joulukuun 6 p:nä 1940 kuului tähän kainostelemattomuuden ryhmään. Ilmoituksen uhkaava muoto ja äänensävy oli yhtä loukkaava kuin sen sisältö. Meistä suomalaisista se oli ennen kuulumatonta. Se oli jotenkin samaa kuin jos Neuvostoliitto tai Saksa olisivat virallisesti ja juhlallisesti ilmoittaneet Ruotsille, etteivät ne sallisi tiettyjen henkilöiden nimittämistä pääministeriksi. — Mutta minkä vaikutuksen asia pienessä Suomessa tekisi, siitä ei Kreml arvatenkaan välittänyt. Todennäköistä on, ettei ketään Molotovin ilmoituksessa mainituista neljästä henkilöstä muutenkaan olisi valittu presidentiksi. Kremlin menettely oli senkin vuoksi itse asiassa epätarkoituksenmukainen. Sen toimenpiteet presidentinvaaliin samoin kuin erinäisiin muihinkin Suomea koskeviin asioihin nähden johtuivat sen politiikan pohjana olevasta pyrkimyksestä, jonka tarkoitusperä oli pitää maamme Neuvostoliitosta riippuvassa alistetussa asemassa. Tällainen politiikka katsottiin, tulevia mahdollisia tapauksia silmällä pitäen, valtakunnan puolustuksen ja turvallisuuden kannalta tarpeelliseksi.
Ruotsalainen Bo Enander lausuu Suomen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan aikana käsittelevässä kirjassaan: »Venäjän menettelyä presidentinvaalissa on kuitenkin katsottava sen hyvin määrätietoisen propagandan taustaa vastaan, jota ministeri Kivimäen ehdokkuuden puolesta samaan aikaan harjoitettiin Helsingissä Saksan taholta» (Finland och det andra världskriget, s. 18). Jos tosiaan toisen ulkovaltion puolelta, jota Neuvostoliitto piti mahdollisena tulevana vihollisenaan, tarmokasta kiihotusta harjoittaen sekaannuttiin presidentinvaaliin — minulla ei ollut siitä silloin tietoja, mutta myöhemmin olen siitä luotettavalta taholta kuullut — on se omiaan selittämään Kremlin menettelyn. Kreml pelkäsi Saksan vaikutuksen vahvistumista Suomessa. Moskovan taholta ei tietääkseni harjoitettu propagandaa kenenkään ehdokkaan hyväksi. Näytti siltä, että julkisesti mainituista minun ehdokkuuteni ei olisi ollut Kremlille epämieluinen, koska he, aivan oikein, tiesivät minun vilpittömästi toimivan ristiriitojen välttämiseksi ja hyvien suhteiden aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Ollessani jouluk. 18 pnä, vähän ennen presidentinvaalia, muissa asioissa Molotovin luona hän sanoi pois lähtiessäni odottamatta: »Mielellämme pidämme Teidät täällä, mutta mielellämme tervehtisimme Teitä myös Suomen presidenttinä.» — Vastasin puoleksi leikillä: »Olen niin mieltynyt Moskovaan, että aion olla täällä siksi, kunnes asetun yksityiselämään ja alan panna pasianssia.» Molotov oli huvitettu vastauksestani. — Olin jo sitä ennen kieltäytynyt ehdokkuudesta. Moskovan suhtautumista minun presidenttiehdokkuuteeni voisi pitää jonkinlaisena merkkinä siitä, ettei heillä silloin ollut pahoja aikomuksia ja että he arvostelivat suhdetta Suomeen asialliselta kannalta. Sillä joskin olin tunnettu Suomen ja Neuvosto-Venäjän asioissa sovittelumiehenä ja monen suomalaisen mielestä liian pitkälle menevänä Venäjän ystävänä, tunsi Kreml kuitenkin minut heidän ideologiastaan kaukana olevaksi »porvariksi» ja »kapitalistiksi».
Suomen uusien rajojen varustaminen. Se into, jolla Molotov monta kertaa otti puheeksi Suomen uusilla rajoilla suoritettavat varustelutyöt, sai minut paljon miettimään Neuvostoliiton tarkoituksia. Ensi kerran hän puhui siitä pitkässä keskustelussamme elokuun 3 pnä, josta edellä on kerrottu. Kun sanoin hallituksemme suhtautumisen Hangon kautta kuljetukseen osoittavan, että pyrimme hyviin suhteisiin Venäjän kanssa sekä ettemme pelänneet heillä olevan pahoja aikomuksia meitä vastaan, vastasi Molotov tietävänsä, että me Hangon ympärillä kovasti varustimme ja lisäsi, etteivät he olleet halunneet Hankoa meitä vastaan, vaan muiden mahdollisuuksien varalta. — Sen johdosta korostin — kuten edellä olen kertonut — että itsenäisen valtakunnan velvollisuus oli pitää huolta puolustuksestaan. Toisen kerran Molotov otti asian puheeksi saman kuun 22 pnä pitkässä »Ystävyyden seuraa» koskevassa keskustelussamme, jossa hän esitti paljon muitakin valituksia meitä vastaan. »Hangon luona ja muillakin rajoillanne kovasti varustetaan», hän sanoi. — Uudistin, mitä olin ennen hänelle lausunut, että itsenäisen valtakunnan tulee pitää huolta sotalaitoksestaan ja puolustuksestaan. — Myös kabinettisihteeri Bohemanille, joka niihin aikoihin oli Moskovassa Ruotsin ja Neuvostoliiton kauppaneuvotteluissa, oli Molotov, saapuvilla olleen ministeri Assarssonin kertomuksen mukaan, sanonut, että Suomen Neuvostoliiton vastaisten rajojen tarmokas varustaminen oli huono merkki. Bohemanin vastattua Suomen olevan huolissaan Neuvostoliiton joukkojen keskittämisestä Molotov oli sanonut, että Neuvostoliitto oli suuri valtakunta, jolla oli myös suuri armeija, ja että sotilasviranomaiset teknillisistä syistä siirtelivät joukkoja, mutta mitään muuta ei silloin ollut kysymyksessä. Keskusteluissa näihin aikoihin Molotov syytti Suomen hallituksen harjoittavan kaksoispeliä: ulospäin se ilmaisi tahtovansa täyttää rauhansopimuksen, mutta samanaikaisesti juonitteli vanhan rajan takaisin saamiseksi. Eräs entinen hallituksen jäsen oli sanonut: »Kukaan todellinen suomalainen ei voi hyväksyä Moskovan rauhan rajoja.»
Vielä lokakuun alkupäivinä oli Molotov, ministeri Assarssonin käydessä hänen luonaan muissa asioissa, valittanut, että Suomessa oli suuri joukko mielipiteiltään Neuvostoliittoa vastaan ja että Suomi varusti tarmokkaasti rajojaan — »se ei ole hyvä merkki», hän sanoi. Hän oli jälleen muistuttanut erään johtaviin piireihin kuuluvan suomalaisen sanoneen, että kukaan suomalainen ei hyväksy Moskovan rauhaa, sekä lisännyt, että Suomesta itsestään riippui, miten suhteet kehittyivät. Molotovin palaaminen yhä uudestaan samoihin syytöksiin oli huolestuttavaa.
Kremlin tavan takaa esittämä kanta Suomen uusien rajojen varustamista vastaan oli arveluttava. Moskovan mielestä meidän olisi pitänyt jättää uudet rajamme sekä Hangon luona että Karjalassa avoimiksi. Mikä oli tämän kaiken takana? Rajojen kiinteitä varustuksia ei voisi käyttää hyökkäykseen. Ne voivat soveltua ainoastaan puolustukseen.
Rauhanneuvotteluissa edellisessä maaliskuussa Molotov oli ollut toisella kannalla. »Rakentakaa niin paljon linnoituksia kuin haluatte. Siinä suhteessa emme pyydä mitään», hän silloin sanoi. Nyt oli Kremlin asenne toinen. Oliko siihenkin syynä sotilaspoliittisen aseman täydellinen muuttuminen Saksan valtavien voittojen johdosta v. 1940 keväällä ja kesällä? Mahdollista se on.
Kremlin valitukset Suomen uusien rajojen varustamisesta näyttivät johtuneen Neuvostoliiton yleisestä asenteesta maahamme. Takana tuntui olevan uusi käsitys maamme poliittisesta asemasta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Perimmäisenä aiheena Kremlin politiikassa olivat, sen ilmoituksen mukaan, valtakunnan turvallisuusnäkökohdat. Mainitusta käsityksestä oli ilmauksena Kremlin menettely presidentinvaalissa, samoin kuin Suomen ja Ruotsin yhteistoimintaa koskevissa ym. kysymyksissä. Suomen oli määrä olla Neuvostoliittoon sidottu ja sen vaikutuksen alainen valtio. Asiain näin ollen Suomi ei tarvitsisi varustuksia rajallaan Neuvostoliittoa vastaan. Sellainen tuntui olevan Kremlin ajatus. — Meidän käsityksemme oli toinen. Suomi oli oleva täysin itsenäinen ja riippumaton valtio, niin kuin Ruotsi ym. Jos Kreml todella tahtoi tunnustaa Suomen oikeuden tällaisen todella riippumattoman valtakunnan elämään ja kunnioittaa meidän aluettamme, ei sillä olisi pitänyt olla mitään turvallisuuttamme tarkoittavia toimia vastaan. Mikä olisi valtiollinen itsenäisyys, johon ei sisältyisi jokaisen valtion alkeellinen oikeus ja velvollisuus huolehtia rajojensa turvaamisesta?
