VII. Kauttakulku Hankoon

Pian rauhan jälkeen otettiin meidän puoleltamme esille kysymys Suomen ja Neuvostoliiton välisen rautatieyhdysliikenteen järjestämi­sestä samalla tavalla kuin asia oli ollut ennen talvisotaa. Ehdotimme aluksi väliaikaista liikennettä. Vasta heinäkuun 8 pnä saimme venäläis­ten vastauksen. Se sisälsi kolme ehdotusta: kaksi oli tavanomaisia teknil­lisiä sopimuksia. Mutta kolmas oli ikävä yllätys: ehdotus, jonka mukaan Neuvostoliiton junilla olisi oikeus kulkea Suomen valtionrautateillä. Hankoon ja sieltä takaisin. Viimeksi mainittu oli odottamaton ja vakava asia.

Sopimusluonnoksen perustelussa sanottiin, että kun Neuvostoliitto oli rauhansopimuksen mukaisesti vuokrannut Hankoniemen saarineen 30 vuodeksi perustaakseen sinne laivastotukikohdan, oli välttämätöntä mai­nitussa sopimuksessa edellytettyjen maa- ja ilmavoimien kuljettamiseksi samoin kuin laivastotukikohdan huoltamiseksi sallia Neuvostoliiton ju­nien kulkea Suomen rautateitä pitkin Hankoniemeen ja sieltä takaisin.

Neuvostoviranomaisten ehdotukseen sisältyi sotilasosastojen, myös aseistettujen, sekä kaikenlaisten sotatarvikkeiden kauttakuljetus venä­läisillä junilla, joissa olisi venäläinen henkilökunta, lukuun ottamatta venäläiseen veturiin nousevaa suomalaista saattajaa. Liikenteessä ole­vien junien lukumäärä ei ollut mitenkään rajoitettu. Junien sisävartioin­nin oli määrä olla neuvostovenäläisten ja ulkovartioinnin Suomen viran­omaisten asiana. Sopimus olisi voimassa 30 vuotta, niin kuin Hangon vuokrasopimus.

Venäläisten ehdotuksen perustelu Moskovan rauhansopimuksella ei pitänyt paikkaansa. Kauttakulkuoikeudesta ei rauhanneuvotteluissa ollut puhetta. Olimme edellyttäneet venäläisten käyttävän meri- ja ilma­teitä, mikä hyvin kävi päinsä, joskin meritie talvisydännä voi olla jon­kin verran vaivalloinen. Keskustelussani Molotovin kanssa elokuun alussa mainitsin, puhuessamme Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, todistuksena asioiden sujumisesta Hangon kauttakulun, josta ei ollut mitään rauhansopimuksessa sanottu, mutta jonka olimme valmiit järjestämään, mikä tiesi meidän puoleltamme pitkälle menevää Neuvosto­liiton toivomusten huomioon ottamista. Molotov myönsi, ettei kautta­kuljetuksesta mainittu mitään rauhansopimuksessa, mutta lisäsi, ettei siitä ollut meille haittaa eikä meillä sen vuoksi ollut syytä kieltäytyä siihen suostumasta. Sanoin olevan epämiellyttävää, »että teidän sota­väkenne kulkee edestakaisin meidän alueemme kautta, mutta kun olemme suostuneet tähän, osoittaa se, että tahdomme hyviä välejä kanssanne ja että emme pelkää teillä olevan pahoja aikeita meitä vas­taan». Viitaten meidän suorittamiimme varusteluihin Molotov lausui: »Me emme ole tahtoneet Hankoa teitä vastaan, vaan muiden mahdolli­suuksien varalle.»

Asia joutui Molotovin ja minun kesken puheeksi vielä sen jälkeen kun sopimukset oli allekirjoitettu. Vastatessani syyskuun lopussa tieduste­luun saksalaisten sotilaiden kuljetuksesta Suomen kautta Norjaan huo­mautin tehneemme Neuvostoliiton kanssa samanlaisen sopimuksen sotaväen kuljetuksesta Hankoon. Siihen hän vastasi, että Hangon kaut­takuljetus perustui rauhansopimukseen. Minä: Rauhansopimuksessa ei ole siitä mitään sanottu, niin kuin siitä oli hänen ja minun kesken ollut puhe, ja niin kuin hän, Molotov, tiesi ja oli myöntänyt. Olimme edellyttäneet heidän käyttävän Hankoon meri- ja ilmatietä. — Molotov: »Mutta rauhansopimus ei kiellä kauttakulkua.» — Minä: »Se ei merkitse mitään. Olemme sen järjestäneet, vaikka rauhansopimus ei meitä siihen velvoita.»

Edellisessä kesäkuussa oli Saksa pyytänyt Ruotsilta oikeutta soti­laiden ja sotatarvikkeiden kuljettamiseen Norjaan ja sieltä takaisin, mihin Ruotsi oli suostunut. Vaikuttiko tämä asia jotakin siihen, että Neuvostoliitto teki ehdotuksensa meille, on vaikea sanoa. Mahdollista se on. Mutta mahdollista myös on, että venäläisten suunnitellessa Han­gon tukikohdan varustamista ajatus nousi itsestään esille. Moskovan kauttakulkuneuvotteluissa eivät venäläiset viitanneet Saksan ja Ruot­sin sopimukseen.

Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana näissä neuvotteluissa oli rautatiehallituksen ylijohtaja Jansson ja jäseninä vuorineuvos Gartz sekä johtaja Peitsara. Valtuuskunnan oli poliittisissa kysymyksissä kes­kusteltava minun kanssani, ja ulkoministeriö kehotti minua seuraamaan neuvottelujen kulkua sekä kääntymään ulkoasiainkomissariaatin puo­leen, milloin neuvottelijat eivät pääsisi tulokseen. Valtuuskunnan neu­vottelut sujuivat hyvin ja nopeasti, kunnes esille tuli Hangon asia.

Kauttakuljetus Hankoon oli meille tietenkin vakava ja ikävä asia. Kysymys oli paitsi sotatarvikkeiden myös venäläisten sotilaiden kulje­tuksesta edestakaisin läpi koko Etelä-Suomen. Neuvostoliiton ehdotuk­seen asetuttiin kuitenkin periaatteessa myönteiselle kannalle. Että Suo­mella silloisissa oloissa ei ollut mahdollisuutta suhtautua kielteisesti esitykseen, on ymmärrettävissä, sillä olihan Ruotsikin, kuten sanottu, äsken katsonut olevansa pakotettu suostumaan Saksan samantapaiseen esitykseen. Omana mielipiteenäni ilmoitin Helsinkiin: »Neuvostoliitolle olisi, juridisista teorioista huolimatta, järjestettävä ne mukavuudet, joita rautatien käyttäminen tuottaa, kuitenkin huomioon ottaen, että siten ei Suomelle aiheuteta sotilaallista vaaraa.» Pyrkimyksemme olikin saada kauttakuljetus niin järjestetyksi, ettei se vaarantaisi tärkeitä maan­ puolustusetuja. Mutta miten hyvin tämä päämäärä saavutettaisiinkin, alistuminen tällaisiin sotilaallisiin kauttakuljetuksiin — samoin kuin vastaavanlaatuinen Ruotsin myönnytys Saksalle — kuvastaa pienten valtioiden tukalaa ja turvatonta asemaa nykyaikana ja suurten suhtau­tumista niihin, niin kuin sekin tosiasia, että kaksi muuta Pohjolan pientä valtiota ynnä joukko Euroopan manterella oli toisella tavalla joutunut suurvaltain Saksan, Italian ja Neuvosto-Venäjän käskynalaisiksi.

Neuvotteluissa venäläiset myös sanoivat, että koska he joka tapauk­sessa pääsivät Hankoon meri- ja ilmatietä, niin mitä syytä oli suomalai­silla vastustaa rautatien käyttämistä? Siten ei saataisi aikaan muuta kuin jonkin verran epämukavuutta venäläisille. Ei voi kieltää tämän olleen järkevää puhetta. Mutta venäläiset eivät tahtoneet ymmärtää, millainen asia oli meidän kannaltamme katsoen. Päivittäinen vieraan valtion junien kulkeminen taajimmin asutun Etelä-Suomen läpi oli omiaan aiheuttamaan erilaisia hankaluuksia ja ikävyyksiä. Mutta tär­keintä oli, että pelkäsimme kauttakuljetuksen tuottavan Suomelle soti­laallisen vaaran uhkaa. Sitä täytyi meidän ensi sijassa pitää silmällä ja sen mukaisesti pyrkiä saamaan kauttakulkuun välttämättömiä rajoi­tuksia. Asia sivusi myös läheltä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Sillä jos Neuvosto-Venäjä joutuisi sotaan, olisi sotilaallisesta kautta­kulusta voinut aiheutua vaikeasti selvitettäviä pulmia.

Pääkysymykset neuvotteluissa olivat sotatarvikkeiden ja sotilaiden kuljetus, venäläisten omien junien käyttäminen ja lukumäärä, junien valvonta sekä sopimuksen voimassaoloaika.

Meidän puoleltamme koetettiin aluksi saada sotatarvikkeet poiste­tuiksi ja kuljetus rajoittumaan ainoastaan tavallisiin tavaroihin. Venä­läiset eivät tietenkään tähän suostuneet. Eivät he myöskään suostu­neet ehdotukseemme, että vain Hangon tukikohdan pysyväisten puo­lustuslaitteiden rakentamiseen tarvittavaa sotatavaraa, mutta ei muita tarvikkeita, saataisiin kuljettaa. Käytännössä tällaisten erotusten teke­minen olisikin voinut olla vaikeaa.

Tärkein oli kysymys sotilaiden kuljetuksesta sekä sallittavien junien määrästä. Venäläisten alkuperäisen ehdotuksen mukaan olisi Suomen alueella voinut olla liikkeessä rajoittamaton määrä junia, joissa kussakin olisi saattanut olla satoja aseistettuja sotilaita. Teimme aluksi erilaisia ehdotuksia: että henkilökuljetus rajoitettaisiin vain siviilipukuisiin mat­kustajiin; että matkustajina saisi olla vain aseettomia sotilaita, että aseet olisi kuljetettava eri junissa ja että sotilaiden määrä supistettai­siin esim. 50:een junaa kohti. Venäläiset eivät ehdotuksiamme hyväksyneet. Sitä vastoin he suostuivat siihen, että sotilaat tosin olisivat aseistamattomia, mutta aseet kuljetettaisiin eri vaunuissa samassa junassa. Myöhemmin he kieltäytyivät antamasta tästäkään kirjallista vahvistusta katsoen suullisen lupauksensa riittäväksi. — Junien lukumäärään näh­den he olivat aluksi suostuvaisia yhteen junapariin päivässä kumpaan­kin suuntaan mutta vaativat pian jyrkästi kahta junaparia.

Suomen sotilasjohto korosti vakavasti, että vain aseettomien sotilai­den kuljettaminen voitaisiin sallia, että aseet oli kuljetettava eri junissa ja että kussakin junassa olevien aseettomien sotilaiden ja junavartioväen ylin sallittu luku olisi määrätty. Näistä meille tärkeistä kysymyksistä jatkuivat keskustelut tuloksettomina. Ajankohta, heinäkuun loppu ja elokuun alku, oli vaikea. Hallitus oikeutti meidät toimimaan vapaasti ratkaisun saamiseksi harkintamme mukaan, ja tasavallan presidentti valtuutti elokuun alussa meidät päättämään sopimuksen sillä pohjalla, jolle neuvotteluissa oli tultu. Aseellisten sotilaiden kuljetus oli kuiten­kin niin arveluttava, että emme käyttäneet tätä valtuutusta. — Elokuun 9:ntenä saimme sitten Helsingistä sähkeen: »Emme voi mitään, jos sopi­musneuvottelut raukeavat. Emme voi suostua aseistettujen joukkojen kuljettamiseen. Jos venäläiset peräytyvät aikaisemmin ilmoittamastaan kannasta (tarkoitti edellä mainittua venäläisten uutta vaatimusta, jonka mukaan heidän oli aikaisemman yhden sijasta saatava kaksi junaparia ja he kieltäytyivät antamasta lupaamaansa kirjallista vakuutusta asei­den kuljettamisesta eri vaunuissa vaikka samassa junassa), vaatikaa tekin, että aseet eri junissa, johon koettakaa pyrkiä samoin kuin toisen junaparin eliminoimiseen.» Tämän johdosta neuvottelut keskeytettiin ja neuvottelijamme palasivat Helsinkiin, jonne minäkin samaan aikaan matkustin.

Venäläisten vaunujen käyttämiseen oli suostuttu. Kun neuvostoviran­omaiset eivät muuten olisi ottaneet kantaakseen vastuuta teknillisestä kuljetuksesta, vaan vastuu olisi jäänyt Suomen valtionrautateille, hyväk­syttiin myös venäläisten veturien käyttö. Erimielisyyttä oli kuljetuksen aikana tapahtuvasta vartioinnista. Ehdotustamme sekä matkustaja- että tavaravaunujen lyijykkeillä sulkemisesta venäläiset jyrkästi vastustivat. Junia seuraavan venäläisen vartioston ja henkilökunnan lukumäärä koetettiin saada nimenomaan vahvistetuksi, mutta sekin kohtasi vastus­tusta. Sitä vastoin venäläiset suostuivat siihen, että vain tämä harvalukuinen henkilökunta sai liikkua asemilla. Junia tulisivat seuraamaan veturissa oleva suomalainen saattaja ja junailija. — Sopimuksen voimassaoloajan ehdotimme kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen se automaat­tisesti olisi jatkunut, ellei sitä olisi sanottu irti, mutta ehdotuksemme ei, kuten odotettavaa oli, saanut ymmärtämystä venäläisten puolelta, vaan he pitivät kiinni Hangon vuokra-ajasta, 30 vuodesta.

Helsingissä olivat neuvottelujen kohteena aseistettujen joukkojen kuljetus ja junien lukumäärä. Sotilastaholla oltiin huolestuneita aseis­tettujen venäläisten sotilaiden takia. Sotilaalliselta kannalta oli ainoa todella tehokas järjestely sotilaiden kuljettaminen aseistamattomina ja aseiden kuljettaminen eri junassa. Tästä asiasta minun oli neuvoteltava Molotovin kanssa ja koetettava saada se noottien vaihdolla sovituksi. Junien aikatauluja sopivasti järjestämällä voitaisiin saada aikaan se, että toinen junapari sivuuttaisi toisensa Neuvostoliiton puolella, joten Suo­men alueella olisi samaan aikaan korkeintaan kolme junaa liikkeellä.

Palattuani Moskovaan otin Molotovin kanssa asian puheeksi. Huomau­tettuani uudestaan, ettei — kuten Molotov tiesi — Moskovan rauhan­sopimuksessa ollut sanottu mitään kauttakuljetuksesta Hankoon, mutta että siitä huolimatta olimme valmiit järjestämään venäläisten junien kulun niin mukavaksi kuin suinkin, sanoin venäläisten ehdotuksen aseel­listen joukkojen kuljetuksesta herättävän Suomessa epäilyksiä. Tämä oli arveluttava asia. Molotov keskeytti: »Tunnen asian. Te tahdotte, että aseet kuljetetaan eri vaunuissa. Emme vastusta sitä.»

Minä: »Sellainen ajatus oli esillä, mutta silloin edellytimme kuljetetta­vien sotilaiden lukumäärän aivan pieneksi. Mutta nyt voivat tulla kysy­mykseen kokonaiset sotilasjunat, joita voi olla Suomen alueella samaan aikaan liikkeellä kolme. Sen vuoksi katsomme, että sotilaiden on mat­kustettava aseistamattomina ja aseet kuljetettava eri junissa.»

Huomautin lisäksi, että jos on kysymys sotilaiden, joko aseistettujen tai aseettomien, kuljetuksesta, tarvitaan asian ratkaisemiseen Suomen eduskunnan hyväksyminen, koska kysymyksessä oli aluettamme koske­van rasiteoikeuden myöntäminen toiselle valtakunnalle. Hallitus luuli voivansa saada eduskunnan suostumuksen, jos kysymys on aseistamat­tomista sotilaista ja aseiden kuljettamisesta eri junissa. Annoin Moloto­ville noottiehdotuksen ja korostin asian olevan meille tärkeä, koska kysymys oli siitä, että Suomen alueella meidän selkäpuolellamme kulkee junia täynnä aseellisia sotilaita.

Molotov vastasi, että »nämä joukot eivät tuota teille mitään vahinkoa eivätkä vaaraa». Hän lupasi puhua sotilaiden kanssa ja sanoi luule­vansa päästävän sopimukseen.

Keskustelun kuluessa korostin tarkoituksellisesti, että tahdoimme täyttää rauhansopimuksen, vieläpä mennä pitemmälle — esimerkiksi juuri Hangon kauttakuljetuksessa — sekä että edellytimme Neuvosto­liitonkin puolestaan tulevan pitämään rauhansopimuksen.

»Molotov oli ystävällinen ja ystävällisempi kuin 22. 8.», olen merkinnyt päiväkirjaani. Meillä oli tämän asian jälkeen samalla kertaa keskustelu sekä nikkeli- että Ahvenanmaan kysymyksistä, mutta kumpikaan niistä ei vielä silloin ollut kiristynyt.

Muutaman päivän perästä Molotov ilmoitti neuvostohallituksen hy­väksyvän ehdotuksemme nooteiksi. Syyskuun 6:ntena allekirjoitettiin sekä nootti että sopimukset, jotka koskivat rautatieyhdysliikennettä ynnä kauttakuljetusta Hankoon.

Neuvottelut johtivat siten päätökseen, joka oli silloisissa oloissa paras mahdollinen. Noottien mukaan voi matkustajajunissa olla ainoastaan aseistamattomia henkilöitä, ja nimenomaan määrättiin, että matkusta­vien sotilaiden aseet oli kuljetettava eri junissa. Se oli tärkeä määräys. Näin voi sopimuksen katsoa saaneen toisen luonteen, mikä teki sen Suomen kannalta siedettäväksi. Aikataulun mukaan voi korkeintaan kolme junaa olla samaan aikaan Suomen alueella. Junien ulkovartiointi kuului Suomen viranomaisille, kun taas venäläinen henkilökunta huo­lehti sisävartioinnista. Noottien mukaan venäläisen vartioväen oli oltava harvalukuinen. Ainoastaan venäläisellä junahenkilökunnalla oli oikeus liikkua asemilla. Sopimus oli oleva voimassa 30 vuotta, kuten Hangon sopimus.

Asiassa oli otettava huomioon myös valtio-oikeudellinen ja kansain­oikeudellinen puoli. Ellei sopimus olisi sisältänyt muita kuin tavanomai­sia rautatiekuljetukseen liittyviä teknillisiä määräyksiä, olisi asia ollut yksinkertainen. Helsingissä harkittiin, eikö sopimus, sivuuttamalla Suo­men lainsäädännön, perustanut vieraan vallan hyväksi rasitetta luovut­tamalla sen viranomaisille julkisten valtaoikeuksien käyttöä. Junia seu­raavien venäläisten vartiomiesten oikeudet voisivat merkitä tätä. Kun junien ulkovartiointi tulisi kuulumaan Suomelle ja niiden liikkeet myös ratapihoilla tulisivat tapahtumaan junia seuraavan suomalaisen junaili­jan ohjeiden mukaan ja kun vetureissa olevan suomalaisen saattajan oli valvottava määräysten noudattamista, ei järjestelyn kuitenkaan kat­sottu koskevan julkisen vallan käyttämistä Suomen alueella. Myös se seikka, että aseistettujen sotilaiden kuljetus saatiin poistetuksi, vaikutti kysymyksen harkintaan. Ei siis katsottu olevan tarpeen käsitellä asiaa eduskunnassa siinä järjestyksessä kuin valtiosopimuksista oli säädetty, vaan se esitettiin ulkoasiainvaliokunnalle, minkä jälkeen presidentti antoi tarpeelliset määräykset.

Sitten kun sopimuspaperit ja nootit oli vaikeitten ja vaivalloisten neu­vottelujen jälkeen allekirjoitettu, luulin tämän ikävän asian olevan selvä. Mutta uusia vaikeuksia ilmeni.

Rautatieyhdysliikenne sekä kauttakulku Hankoon alkoivat lokakuun alussa. Meidän puoleltamme pidettiin luonnollisena, että sovittujen määräysten noudattamista oli asianmukaisesti valvottava. Mutta heti ensim­mäisten kauttakulkujunien saapuessa syntyi rettelöitä ja vaikeuksia. Venäläiset eivät tahtoneet tietää minkäänlaisesta valvonnasta.

Neuvottelin valvontaa koskevasta asiasta useita kertoja ja vaihdoin muistioita ulkoasiainkomissariaatin yleissihteerin Sobolevin kanssa. Hän ilmoitti neuvostohallituksen antaneen asianomaisille neuvostoviranomai­sille tarpeelliset määräykset valvoa, ettei Hankoon menevissä ja sieltä palaavissa junissa olevilla matkustajilla ollut aseita ja ettei niitä kulje­tettu sekajunien tavaravaunuissa. Mutta neuvostohallitus ei pitänyt tarkastusta »välttämättömänä» eikä siitä ollut nooteissa mitään sovittu — tässä oli tosiaan noottiluonnosta valmistettaessa tapahtunut huomaa­mattomuus. Se olisi venäläisten mielestä muka ollut ristiriidassa sopimuksen XIV artiklan kanssa, jonka mukaan tavarat eivät olleet suoma­laisten viranomaisten tarkastuksen alaisia. Matkustajien henkilöllisyys­ todistuksien tarkastusta ei neuvostohallitus vastustanut, vaan ehdotti, että ne annettaisiin Suomen viranomaisille ensimmäisellä suomalaisella asemalla.

Vastasin, että matkustajien henkilötodistuksen tarkastus tulisi siten järjestykseen. Mutta aseistamattomuuden valvonta jäisi ratkaisematta. Kauttakulkusopimuksen XIV artikla ei koskenut nooteissa sovittua ky­symystä, joka oli yleisestä sopimuksesta erillinen ja jonka määräysten noudattamista piti voida valvoa; sillä jokaisen määräyksen toimeen­panoa täytyy voida kontrolloida. Tämä asia ei koskenut, niin sanoin, ainoastaan Neuvostoliittoa, vaan myös toista sopimuspuolta, Suomea. Sobolev vakuutti lujasti Neuvostoliiton tulevan tarkasti ja ehdottomasti täyttämään velvollisuudet, joihin se oli sitoutunut. Jos suomalaiset huomaisivat, ettei Neuvostoliiton puolelta sopimuksia noudatettaisi, tulisi neuvostohallitus rankaisemaan asianomaisia. Erityinen kontrolli voisi vain aiheuttaa ikävyyksiä ja hankauksia.

Keskustelun johdosta annoin Soboleville ehdotuksemme, joka sisälsi — paitsi määräyksiä matkustajien henkilötodistuksien tarkastuksesta — että tavaravaunujen suhteen oli sovittu järjestyksen noudattamisen tapahtuvan silmämääräisesti avaamalla vaunujen ovet mutta suomalaisen viranomaisen menemättä vaunuihin sisälle. Tämä oli mitä lievin ja yk­sinkertaisin menettely; josta ei voisi olla mitään vaikeuksia tai hanka­luuksia. Sobolev ilmoitti, että kysymystä käsiteltäisiin asianomaisessa virastossa. Ehdotukseemme ei tullut vastausta, vaan se oli syksyn ja talven ratkaisematta. — Keväällä 1941 sain keskustelusta Neuvostolii­ton uuden Helsingin-lähettilään kanssa käsityksen, että asia voitaisiin saada järjestymään.

En luule Kremlillä tässä sille toisarvoisessa asiassa olleen meitä vastaan kohdistuneita sotilaallisia taka-ajatuksia. Neuvostoliiton mahdollisessa hyökkäyksessä Suomea vastaan eivät jotkut vaunulliset aseita olisi olleet ratkaisevia. Luopuminen vaatimasta aseellisten sotilaiden kuljettamista osoitti halua pyrkiä asialliselle kannalle. Kontrollikysymyksen luullakseni sotki tuo joka askelella vaikuttava ja vaikeuksia tuottava suurvallan kun­nianarkuus. Suuren Neuvostoliiton hallituksen sanaan ja vakuutukseen ei muka luotettu! Jos venäläiset olisivat halunneet ymmärtää meidän kan­taamme, ei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa kuin vastata: »Emme tosin pidä tällaista valvontaa tarpeellisena, mutta jos te sitä tahdotte, niin olkoon menneeksi.» — »Herrat Kremlissä nähtävästi ajattelevat — itsetunto on täällä nyt kovin korkealla —   että suuri Neuvostoliitto ei voi sallia parin pienen suomalaisen kulkea tarkastamassa ja nuuskimassa vaunuissa, kun heidän uljaan armeijansa sotilaat matkustavat heidän omissa junissaan», kirjoitin ulkoministerille. — Voitetun sodan jälkeen meitä kohtaan vallinneessa mielialassa tällainen ajatustapa venäläisten taholla oli tavallinen. Sitä paitsi syksyn ja talven kuluessa eräät eri­mielisyyksiä aiheuttaneet kysymykset vaikuttivat ärsyttävästi Krem­liin. Että kielteinen kanta oli omiaan herättämään suomalaisissa epä­luuloja, siitä ei arvatenkaan siellä välitetty. Puolustuksekseen Kreml voi tässäkin tuoda ilmi sen, että samanlainen pieniä kohtaan yliolkainen on ylipäänsä suurvaltojen asenne. Eivätkä pienetkään kansat ja valtiot aina ole puhtaita, milloin niillä on tilaisuutta mahtiansa osoittaa. Ky­kenemättömyys järkevään ja maltilliseen menettelyyn ja haluttomuus katsella ja ymmärtää asioita toisenkin puolen kannalta näkyy olevan yleinen kansoissa ja valtioissa. Johtuneeko se parantumattomasta inhi­millisestä heikkoudesta?