XI. Petsamon Nikkeli

Kesäkuun 23 pnä 1940 Molotov sanoi minulle Neuvostoliiton olevan kiinnostunut Petsamon nikkelikaivoksesta ja kysyi, emmekö antaisi heille toimilupaa siihen tai suostuisi muodostamaan suomalais-venäläistä sekayhtiötä taikka järjestämään asiaa jollakin muulla tavalla.

Näin alkoi tukala asia, joka osaltaan vaikeutti Suomen ja Neuvosto­liiton välien paranemista. Kysymys oli monimutkainen ja laaja. Pelkään sen selvittämisen paisuvan ikävystyttävän laveaksi. Valitettavasti mi­nun ei ole parhaalla tahdollakaan onnistunut saada tätä lukua ly­hyemmäksi.

Molotovin kysymys tuli minulle odottamatta. Minkä vuoksi Kreml otti sen silloin esille? Talvisodan aikana Petsamo oli suurimmaksi osaksi ollut neuvostojoukkojen miehittämä eikä nikkelialueen riistäminen meiltä olisi ollut vaikeaa. Tosin englantilais-kanadalainen toimilupasopi­mus rasitti aluetta, mutta sen selvittäminen ei olisi Neuvostoliitolle ollut sen hankalampi kuin Suomellekaan. Olivatko venäläiset unohta­neet tämän asian? Eivät mitenkään. Jo neuvotteluissa syksyllä 1939 Stalin ja Molotov koskettelivat englantilaisille myönnettyä toimilupaa. Moskovan rauhanneuvotteluissa Molotov mainitsi Neuvostoliitossa laajoissa piireissä, erittäinkin sotilaitten keskuudessa, ajateltavan, ettei Petsamoa pitäisi antaa takaisin Suomelle.

Huomiota herättävät eräiden saksalaisten lehtien heti Moskovan rau­han jälkeen julkaisemat kirjoitukset. Niissä viitattiin siihen, että Venäjä todennäköisesti tulisi esittämään erikoisvaatimuksia, jotka pakottaisivat Suomen luopumaan englantilaisille myöntämästään toimiluvasta. Preus­sin ministeripresidentti Göringiä lähellä oleva esseniläinen »National­ Zeitung» kirjoitti jo maaliskuun 17 pnä 1940: »Rauhansopimuksen mu­kaan Petsamo tosin jäi Suomelle, mutta hyvin epäilyksenalaista on, voiko Englanti vastaisuudessa toteuttaa suunnitelmiaan siellä. Neuvosto­liitto on ainakin yhtä suuressa määrässä kiinnostunut suomalaisesta nikkelimalmista, ja lähiaikana käytävissä Neuvostoliiton ja Suomen välisissä taloudellisissa neuvotteluissa tulevat varmaankin Petsamon nikkeliesiintymät näyttelemään suurta osaa. Englannin merkitys idässä on täten yhä vähentynyt. Neuvosto-Venäjä, joka pyrkii saattamaan englantilaisten monopoliaseman maailman nikkelimarkkinoilla kiistan­alaiseksi, ei varmaankaan jätä käyttämättä tätä edullista tilaisuutta hyväkseen.» Nämä kirjoitukset olivat— paitsi lehtien omia tuumiskeluja — kenties ilmauksia jo pian Moskovan rauhan jälkeen ilmenneestä Sak­san kiinnostuksesta Petsamon nikkeliin.

Molotov ja Vyšinski vakuuttivat kyllä Neuvostoliitolla olevan nikkeli­asiassa ainoastaan taloudellisia tarkoitusperiä. Asia ei kuitenkaan ollut yksinomaan taloudellinen. Jos niin olisi ollut, jos kysymys olisi ollut Neuvostoliiton           nikkelintarpeen tyydyttämisestä, olisi päämäärään päästy parhaiten meidän esittämällämme tavalla, nimittäin myymällä Neuvostoliitolle mahdollisimman suuri osa kaivoksen tuotannosta. Mutta tähän ei Neuvostoliitto suostunut. Molotov korostikin monta kertaa, että Neuvostoliitolle ei ollut tärkeä vain nikkeli, vaan myös itse alue ja että siellä ei saisi olla muita kuin Suomi ja Neuvostoliitto. — »Englantilaiset on saatava pois Petsamosta.» — Hän huomautti, tässä kohden liioitel­len, toimiluvan merkitsevän muutakin kuin vain taloudellista hyväksikäyttöä. Epäilemättä ei muidenkaan suurvaltain kuin Englannin — tässä tapauksessa Saksan — osallistuminen yritykseen ollut Neuvosto­liiton mieleen.

Neuvosto-Venäjän rikkailla alueilla on nikkeliä ainakin oman maan tarpeisiin. Jo ensimmäisen ja toisen 5-vuotissuunnitelman aikana, vuo­teen 1937 mennessä, löydettiin valtakunnan eri osissa rikkaita nikkeli­kaivoksia. Suurimmat niistä ovat Kuolan niemimaalla sekä Keski- ja Etelä-Uralissa ynnä Pohjois-Siperiassa. Kesällä 1939 saatettiin päätök­seen kolmen suuren nikkelintuotantolaitoksen rakentaminen. »Näiden laitosten aloittaessa toimintansa Neuvostoliitto astuu ensi riviin maail­man nikkelintuotannossa», sanotaan eräässä v. 1940 ilmestyneessä neuvostovenäläisessä talousmaantieteen oppikirjassa.

Neuvostoliiton tarkoituksiin saattoi kyllä kuulua pyrkimys vaikut­tavan aseman valtaamiseen maailman nikkelimarkkinoilla ja sen vuoksi määräysvallan hankkimiseen Petsamon kaivoksiin. Mutta Neuvostolii­ton kiinnostus Petsamoon ja sen nikkelikaivoksiin oli kuitenkin — sen pian huomasin — ensi sijassa poliittinen. Petsamo on Murmanskin etu­alue, »glacis». Eräät tietooni tulleet lausunnot vahvistivat tätä johto­päätöstä. Myös se itsepintaisuus, mitä neuvostohallitus osoitti halutes­saan saada kaivosten johdon omiin käsiinsä, viittasi siihen. Huomattava on myös Molotovin jyrkkä esiintyminen. Hän sanoi Neuvostoliiton pitä­vän nikkeliasiaa »hyvin vakavana» ja katsovan toimiluvan myöntämisen vieraille olevan »Neuvostoliiton intressejä vastaan». — Vasta toisessa si­jassa kysymys oli taloudellinen. Taustana nähtävästi tässäkin oli se Neuvostoliiton käsitys, että Suomi kuului sen vaikutuspiiriin, josta muut suurvallat oli poistettava. Kun Neuvostoliiton intressi oli poliittinen, se teki asian sitä vaikeammaksi ja arveluttavammaksi ja lisäsi meidän koh­daltamme selkkauksen vaaraa.

Mutta miksi Kreml ei ottanut asiaa esille Moskovan rauhanneuvotte­luissa, vaan teki sen vasta kesäkuun loppupuolella? Katsoiko se Neu­vostoliiton Moskovan rauhassa saaneen sellaisen aseman Suomen rajoilla, että vaara tältä puolelta olisi syrjäytetty, vaikka Petsamo jäisikin Suo­men haltuun? — Pian poliittinen tilanne kuitenkin oli kokonaan toinen kuin Moskovan rauhan aikana. Saksa oli miehittänyt Pohjois-Norjan huhti—toukokuussa ja sen joukot olivat verraten lyhyen matkan päässä Petsamon itärajasta. Vaikuttiko tähänkin asiaan sotilaallisen aseman täydellinen muuttuminen keväällä 1940 ei vain Länsi-Euroopassa, vaan myös Pohjolassa? Mahdollista se on. Kaikkeen tähän voidaan vasta tule­vaisuudessa antaa selvitys.

Vastasin Molotoville, että olimme myöntäneet nikkelikaivoksiin toimi­luvan englantilais-kanadalaiselle trustille, minkä vuoksi olimme sidotut, mutta jos kätemme olisivat vapaat, tulisimme myymään nikkeliä Neu­vostoliitolle yhtä mielellämme kuin muille. — Helsinkiin ilmoittamani oma mielipiteeni oli: »Mikäli mahdollista, olisi nikkelin saamista tarkoit­tavaan Neuvostoliiton pyrkimykseen suhtauduttava myönteisesti.»

Suomi oli v. 1934 tehnyt 40-vuotisen toimilupasopimuksen englanti­laisen The Nickel Mond C:o Ltd-yhtiön kanssa, jonka osakkeet omisti kanadalainen nikkelitrusti International Nickel C:o. Kaivostöistä huo­lehti suomalainen osakeyhtiö, Petsamon Nikkeli-O.Y., jonka osakkeet Mond-yhliö omisti ja jonka johtokunnan jäsenistä Suomen lakien mu­kaan enemmistö, kaksi kolmannesta, oli Suomen kansalaisia. Englanti­laiset olivat sijoittaneet melkoisia pääomia yritykseen, ja kaivoksilla olevat työläiset sekä miltei kaikki insinöörit ja muut toimihenkilöt olivat suomalaisia. Suomen taholta oltiin tyytyväisiä tähän järjestelyyn.

Kauppasopimusneuvotteluissa heti Moskovan rauhan jälkeen oli myös Saksa pyytänyt toimilupaa, mutta ellei se kävisi päinsä, korvikkeena suostunut 75 %:iin nikkelimalmista sekä, Neuvostoliiton esiinnyttyä, tyytynyt 50 %:iin.

Koetimme aluksi keksiä järjestelyn, jonka toivoimme voivan tyydyt­tää kaikkia kolmea suurvaltaa. Esitimme, että toimilupa jäisi entisel­leen, mutta nikkelimalmi myytäisiin Saksalle ja Neuvostoliitolle, puoliksi kummallekin. Annoin kesäkuun 27:ntenä Molotoville yhdessä Mosko­vassa kauppaneuvotteluja varten olevien ministeri Kotilaisen, vuori­neuvos Gartzin ja osastopäällikkö Jalannin kanssa tällä pohjalla valmis­tamamme muistion. Luettuaan sen Molotov lausui, ettei se sisältänyt vastausta hänen kysymykseensä, myönnettäisiinkö Neuvostoliitolle toimilupa tai perustettaisiinko suomalais-venäläinen sekayhtiö. Neuvosto­liittoa ei sillä hetkellä kiinnostanut nikkelimalmi, vaan itse alue ja sillä oleva nikkeli sekä englantilaisten häätäminen alueelta. Huomautin trus­tin laillisista oikeuksista ja sanoin arvelevani, ettei se suostuisi purka­maan sopimusta. Molotov vastasi olevansa varma siitä, ettei trusti ai­heuttaisi vaikeuksia, jos Suomen hallitus tahtoi purkaa sopimuksen. Malmista voitaisiin kyllä sopia saksalaisten kanssa. — Keskustelun joh­dosta esitin vielä Helsinkiin uudelleen omana mielipiteenäni, että kun Petsamon nikkeliasian järjestäminen yhdellä tai toisella tavalla ei ole meille elinkysymys, varsinkin jos edellytetään asianmukaista meidän etumme huomioon ottavaa järjestelyä, johon Neuvostoliitto näytti Mo­lotovin puheesta päättäen olevan suostuvainen, olisi Petsamon nikkeli­ konsessio järjestettävä Neuvostoliiton toivomaan suuntaan, mikäli se suinkin olisi mahdollista. Lisäsin: »Pelkään, että Neuvostoliitto ei jätä asiaa sikseen.»

Hallitus asettuikin neuvostohallituksen esitykseen myönteiselle kan­nalle, ja heinäkuun alussa ilmoitin Molotoville ryhtyneemme toimen­piteisiin asian järjestämiseksi ja neuvottelevamme trustin kanssa. Molo­tov toivoi, ettei asiassa viivyteltäisi, mihin vastasin, että päätös riippui trustista. Molotov toisti entisen käsityksensä, että asia oli meidän val­lassamme, »sillä englantilainen trusti ei myisi nyt nikkeliä Saksalle, kuten te teette».

Muutaman päivän kuluttua antoi ulkoasiainkomissariaatin yleissih­teeri Sobolev minulle muistion, missä viitaten Molotoville antamaani edellä mainittuun ehdotukseen, jota Molotov ei silloin ollenkaan hyväk­synyt, sanottiin Neuvostoliiton suostuvan vuodeksi 1940 rajoittamaan malminostonsa 40 %:iin kaivoksen tuotannosta ehtona se, että loput 60 % annettaisiin Saksalle. Asia oli siis sovittu Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Keskustelun kuluessa Sobolev selitti, että Neuvostoliittoa kiin­nosti sekä malmi vuodeksi 1940 että toimilupa ja englantilaisten poissaa­minen Petsamosta.

Mond-yhtiö piti kuitenkin kiinni oikeuksistaan ja ilmoitti jyrkästi vastustavansa kaivoksen käyttämistä Saksan hyväksi. Saman ajatuksen sisältävän vastalausenootin antoi Englannin Helsingin-lähettiläs ulko­ministerille. Mutta kun hallitus sotatilalain nojalla määräsi yhtiön myy­mään tuotteensa kauppaministeriön osoittamalle ostajalle, teki kaivos­liikettä hoitava suomalainen Petsamon Nikkeli-O.Y. myyntisopimuksen suuren saksalaisen yhtymän I. G. Farbenindustrien kanssa tuotannon 60 %:ista. Neuvostoliiton asianomaisen viraston puolelta pyydettiin yhtiön edustajaa Moskovaan sopimaan Neuvostoliiton osuudesta, 40 %:ista. — Asia näytti siis järjestyvän. Helsingissä arveltiin ja toi­vottiin koko toimilupa-asian siirtyneen syrjään ja kysymyksen rajoittuvan kaivoksen tuotannon jakamiseen Neuvostoliiton ja Saksan kesken.

Kreml ei kuitenkaan luopunut alkuperäisestä kannastaan. Ollessani elokuun lopussa Molotovin luona muissa asioissa hän yhtäkkiä kysyi: »Milloin annatte vastauksen Petsamon nikkelikonsessioon, minkä lupa­sitte ensi tilassa?» — Vastasin meidän tulleen siihen käsitykseen, ettei Neuvostoliitto enää ollut kiinnostunut toimiluvasta, koska oli ottanut esille kysymyksen nikkelimalmista, mikä asia oli järjestetty. Molotov vastasi innokkaasti, että he olivat yhtä kiinnostuneita toimiluvasta kuin ennenkin. Erityisesti hän jälleen korosti, että nikkeliyhtiöstä oli saatava pois kaikki muut paitsi Suomi ja Neuvostoliitto, jotka joko yhdessä muodostamansa sekayhtiön avulla tai jollakin muulla tavalla hoitaisivat nikkelikaivosta. Nikkelimalmi oli eri kysymys, ja 40 %:n sopimus koski vain vuotta 1940.

Saatuani tarpeelliset tiedot Helsingistä minulla oli syyskuun puoli­välissä Molotovin kanssa kovin ikävä keskustelu. Sanoin asian järjestä­misen Neuvostoliiton esittämällä tavalla kohdanneen vaikeuksia. Halli­tuksemme oli neuvotellut trustin kanssa, joka ei kuitenkaan suostunut luopumaan toimiluvasta. Hallituksella ei ollut oikeutta pakottaa trustia siihen. Se voi määrätä ainoastaan kaivoksen tuotannon käyttämisestä. Kauppaneuvottelujen aikana Saksakin oli halunnut toimilupaa, mutta sille oli annettu sama vastaus. Myöhemmin oli Neuvostoliiton ja Saksan kesken sovittu tuotannon jakamisesta, ja Helsingissä oli edellytetty, että Neuvostoliitto ja Saksa olivat toimineet yhteisymmärryksessä, ja kat­sottu, että kysymys toimiluvasta oli siirtynyt taka-alalle ja asia voitai­siin järjestää toimittamalla nikkelimalmi Neuvostoliitolle ja Saksalle.

Suomen hallituksen mielestä olisi näin meneteltävä.

Molotov kuunteli esitystäni hyvin vakavana. Asiasta syntyi laaja kes­kustelu. Hän toisti, että nikkelin tuotanto ja myynti olivat eri asioita. Suomen hallituksesta riippui, järjestyikö asia vai ei. Kun Suomen hallitus oli katsonut voivansa sallia englantilaisten omistaman liikkeen myydä nikkeliä Saksalle, joka oli sodassa Englannin kanssa, ei voinut olla mahdotonta järjestää asiaa Neuvostoliiton toivomuksen mukaisesti. Korostaessani yhä uudestaan, ettei hallituksella ollut oikeutta ottaa pois toimilupaa vastoin omistajien suostumusta, Molotov kysyi: »Saanko ymmärtää asian niin, että Suomen hallitus on valmis järjestämään asian, kun juridinen muoto löydetään?» Tämä kysymys tuli minulle odotta­matta ja käsitin sen tarkoittavan, että Neuvostoliitto hankkisi trustin suostumuksen. Vastasin yhtiön edustajien antaneen meille lopullisesti kieltävän vastauksen. — Ehdotukseen, joka koski pitkäaikaisen sopi­muksen tekemistä malmin toimittamisesta Neuvostoliitolle, Molotov vastasi, ettei hän tahtonut neuvotella nikkeliyhtiön vaan Suomen hallituksen kanssa. Hän korosti painokkaasti Neuvostoliiton pitävän tätä asiaa »hyvin vakavana» ja »toimiluvan myöntämisen vieraille olevan Neuvostoliiton intressejä vastaan». Hän lisäsi, että se oli myös sekä vuo­den 1920 että vuoden 1940 rauhansopimuksia vastaan, koska Neuvostolii­tolle oli myönnetty vapaa kauttakulku juuri puheena olevalla alueella. Tätä tulkintaa vastaan protestoin lujasti. Molotov toisti, ettei Neuvosto­liitolle ollut tärkeätä vain nikkeli vaan itse alue ja ettei Petsamossa ollut muita kuin Suomi ja Neuvostoliitto. Hän sanoi tämänkin asian jälleen osoittavan Suomen hallituksen epäystävällistä suhtautumista Neuvosto­liittoa kohtaan: »Saksan kanssa voimme neuvotella, mutta Suomen kanssa emme.» — »Molotov oli vihaisen näköinen ja puhui kiivaasti eikä antanut ollenkaan peräksi, kuten hänen tapansa on. ——— Saa nähdä mitä tästä sopasta tulee», merkitsin päiväkirjaani.

»Molotov oli jyrkkä, ja hänen äänensävynsä oli epämiellyttävä», säh­kötin hallitukselle ja lisäsin: »Hänen sanansa, että toimiluvan myöntä­minen vieraille on Neuvostoliiton intressejä vastaan, ja hänen aikaisempi lausuntonsa, että Neuvostoliitossa monet eivät hyväksyneet Petsamon takaisin antamista Suomelle, tekevät asian vakavaksi ja pakottavat ole­maan unohtamatta, että väkivaltaiset toimet Petsamoa vastaan eivät ole mahdollisuuksien ulkopuolella.» — Kun lausuin hallituksemme saa­neen trustilta kieltävän vastauksen, vastasi Molotov tuloksen riippuvan siitä, millä tavalla neuvotellaan. Olot olivat nyttemmin reaalisesti niin muuttuneet, että se antoi perustuksen myös juridisille muutoksille. — Tämä ajatus, jollainen monta kertaa esiintyi Molotovin eri asioita kos­kevissa lausunnoissa, kuvaa oikeuskäsityksen erilaisuutta. Sillä muuttu­neet kansainväliset voimasuhteet eivät meidän käsityksemme mukaan oikeuttaneet mullistamaan omistusoloja ja purkamaan laillisesti voi­massa olevia sopimuksia.

Asema oli tällainen: Toimilupa kuului laillisesti, Suomen valtion kanssa tehtyjen sopimusten perusteella, englantilaisille. Sekä Neuvostoliitto että Saksa halusivat sitä itselleen. Neuvostoliitto, jonka tarkoitusperät silmin­nähtävästi olivat poliittiset, tahtoi saada suurvallat, sekä Englannin että Saksan, syrjäytetyksi, joskin se; ainakin toistaiseksi, oli taipuvainen antamaan Saksalle sovitun osan kaivoksen tuotannosta. Saksa tyytyi toimiluvan korvikkeena nikkelimalmiin, ja nikkeliyhtiö oli saksalaisen I. G. Farbenindustrie -yhtymän kanssa tehnyt pitkäaikaisen sopimuksen sekä saanut siltä luottoa ja muuta apua kaivosten käyntiin panemiseksi. Saksa ei halunnut Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallista lisääntymistä nikkelialueella Suomen kustannuksella, jonka kanssa se tiesi parhaiten tulevansa toimeen. Ei jäänytkään huomaamatta, että Saksa mielellään näki meidän koettavan tehdä voitavamme olojen pysyttämiseksi ennal­laan tai ainakin muutosten rajoittamiseksi mahdollisimman vähäisiksi. Loppujen lopuksi Saksalle oli tärkeätä vain nikkelin saanti, kävipä toimi­luvan miten tahansa. Berliinin ja Kremlin ystävyyssopimus — olkoonpa harkinta-avioliitto — oli silloin, keväällä ja kesällä 1940, täydessä kukoistuksessaan.

Englantilaisten pääpyrkimyksenä taas oli toimiluvan säilyttäminen itselleen. Sen tähden Englantia eivät Neuvosto-Venäjän pyyteet miel­lyttäneet. Englannilla oli kaksi tarkoitusperää: Toisaalta se halusi paran­taa suhteitaan Neuvostoliittoon ja toisaalta estää nikkelin viennin Sak­saan. Sen vuoksi se ei lopullisesti tahtonut vastustaa toimiluvan siirtä­mistä Neuvostoliitolle tai suomalais-venäläiselle sekayhtiölle, koska edellytti siten nikkelin toimittamisen Saksalle joko loppuvan tai ainakin vaikeutuvan. Kumpikaan suurvalta, Saksa enempää kuin Englantikaan, ei näin ollen ollut halukas esiintymään meidän hyväksemme, vaikka ne eivät mielellään nähneet Neuvostoliiton nikkelikaivoksiin kohdistuvia pyyteitä ja hyvin oivalsivat tuen antamisen olevan meille tarpeen. Suomi oli joutunut kolmen suuren puristukseen, mutta se sai hoitaa asian kahden kesken Neuvostoliiton kanssa. — »Teidän asemanne on tosiaan vaikea», sanoi minulle Saksan suurlähettiläs kreivi v. d. Schulenburg. — Jos olisimme olleet riittävän voimakas valtakunta, olisimme yksinkertai­sesti vastanneet, että asia oli järjestetty englantilaisten kanssa, ja siihen olimme tyytyväisiä, eikä siinä ollut mitään tehtävissä.

Mutta emme olleet suurvalta, vaan pikkuvaltio, joka oli joutunut kol­men suuren intressien ristituleen. Vieläpä Englanti sen johdosta, että nikkelimalmia vietäisiin Saksaan, uhkasi kieltää turvalupatodistukset Petsamon laivaliikenteeltä. Saksa piti vain kiinni hankintasopimuksis­taan. Todellisesti nikkelikysymys olikin liian vähäinen seikka, varsinkin silloisissa oloissa, keskellä kovaa sotaa, jotta Saksa ja Englanti olisivat sen vuoksi pilanneet välinsä Neuvostoliiton kanssa. — »Olemme siis kolmen tulen välissä», sanottiin eräässä Helsingistä saamassani sähkeessä. — »Kun tilanne on tällainen, toivomme, että Neuvostoliittokin ottaisi saman kannan kuin Saksa, so. yhtiö tekee leveranssisopimukset. Täten asia tulisi järjestykseen Suomen, Neuvostoliiton ja Saksan yhteisymmär­ryksessä.» — Niin kehotettiin minua Molotoville selittämään. — Omasta puolestani olin sitä mieltä, että Molotoville olisi vastattava: Emme ole onnistuneet saamaan trustin suostumusta, mikä on tarpeen, mutta jos te voitte sen hankkia, olemme valmiit ryhtymään teidän kanssanne neu­votteluihin asian järjestämiseksi. Pyysin valtuutta sellaisen vastauksen antamiseen. Helsingissä ei kuitenkaan vielä oltu tähän taipuvaisia.

Lokakuun 9:ntenä, sitten kuin olimme lopettaneet keskustelun Ahve­nanmaasta, saksalaisten sotilaiden kuljetuksesta sekä Ruotsin ja Suo­men puolustusliitosta — tosiaan vähemmän hyvä valmistus nikkeliasian käsittelylle — Molotov, joka jo useasti käydessäni muissa asioissa Kremlissä oli vaatinut vastausta, otti asian jälleen esille kysyen, enkö jo ollut saanut Helsingistä tietoa. Vastattuani kieltäen Molotov alkoi puhua jo­tenkin kiivaasti. Hän ei sanonut ymmärtävänsä, miksi Suomen hallitus niin itsepäisesti vastusti asiaa väittäen trustin kieltäytyvän suostumasta. Englannin suurlähettiläs Cripps oli jo heinäkuussa hänelle ilmoittanut Englannin hallituksen mielellään näkevän Neuvostoliiton ja Suomen sopivan nikkelikaivosten käyttämisestä. Vastattuani meidän saaneen trustilta kielteisen vastauksen Molotov lausui ihmettelynsä.

Lokakuun lopussa alkoi nikkeliasiaa Molotovin ohella hoitaa Vyšinski. Hänellä oli vakava asia, hän sanoi, Petsamon nikkeli. Suomen hallitus oli viivytellyt asiassa kuukausimääriä. Hän viittasi suurlähettiläs Crippsin ilmoitukseen, josta Molotov oli minulle puhunut, ja katsoi Suomen halli­tuksen voivan järjestää asian, jos tahtoi. Mutta se ei tahtonut, vaan esitti verukkeita. Vastasin nikkeliyhtiön antaneen meille jyrkän kiellon ja Englannin lähettilään Helsingissä ilmoittaneen vielä äsken, ettei Eng­lanti suostunut toimiluvan siirtoon. Kun näin oli, emme asiassa mahta­neet mitään. Ehdotin pitkäaikaista hankintasopimusta. Vyšinski piti hankinta-asian toimiluvasta erillisenä. Huomautettuani, että emme voi ottaa toimilupaa englantilaisilta, Vyšinski lausui ivallisesti: »Onko Suomi Englannin siirtomaa? Neuvostoliitto on pitänyt Suomea itsenäisenä val­tiona ja tahtoo sen itsenäisyyttä kunnioittaa.» Hän kysyi, oliko tämä lopullinen vastauksemme ja lisäsi, että siinä tapauksessa Neuvostoliiton oli pakko ryhtyä asian vaatimiin toimiin. Syntyi laaja keskustelu, ja Vyšinski vaati minua parin kolmen päivän kuluessa antamaan Suomen hallituksen lopullisen vastauksen. — »Vaikutelmani on, ettei Neuvostoliitto jätä asiaa sikseen», sähkötin jälleen Helsinkiin. — »Mitä toimen­piteitä Vyšinski tarkoitti uhkauksellaan, en voi sanoa. Kysymykseen voivat tulla ensiksi aikaisemmin esittämäni väkivaltaiset toimet Petsa­moa vastaan; toiseksi taloudellinen tai jokin muu painostus.»

Olin saanut keskusteluista Molotovin kanssa sen käsityksen, että hän hyväksyi kantamme, trustin suostumuksen tarpeellisuuden toimiluvan siirtoon. Mahdollisesti Kremlissä oli keskusteluista Englannin suurlähet­tilään kanssa aluksi saatukin se käsitys, että englantilaiset suostuisivat tällaiseen järjestelyyn. Englantilaiset ehkä olisivatkin niin tehneet, jos nikkelin vienti Saksaan olisi lopetettu, mutta siihen olivat esteenä suo­malaisen nikkeliyhtiön Saksan kanssa tekemät pitkäaikaiset sopimukset. — Olin monta kertaa esittänyt Helsinkiin, että jos Molotov sanoisi järjestävänsä asian trustin kanssa, meidän olisi vastattava siihen suostu­vamme. Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu suostua tähän. Nyttemmin hallitus ilmoitti Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle seuraavaa: Suomi ei ollut lykännyt vastauksen antamista nikkeliasiassa sen vuoksi, että sen olisi niin kauan täytynyt suunnitella mitä olisi tehtävä, vaan siksi, että se ei ollut voinut, kaikista yrityksistään huolimatta, järjestää asiaa nikkeliyhtiön kanssa. Oikeusvaltiona Suomi pysyi sopimuksissaan. Neu­vostoliiton kanta tuotti Suomelle suuria vaikeuksia, sillä se johti risti­riitaan sekä Englannin että myös Saksan kanssa. Vaikka Suomi toivoi tilanteen pysyvän entisellään, niin Suomen hallitus kuitenkin suostui siihen, että toimilupa siirrettäisiin suomalais-neuvostovenäläiselle seka­yhtiölle edellytyksenä se, että Neuvostoliitto hankki Englannin ja trus­tin suostumuksen ja sai Saksan luopumaan toimiluvan siirtoa koskevasta pyynnöstään, minkä se oli esittänyt aikaisemmin kuin Neuvostoliitto.

Ennen kuin olin tästä saanut tiedon, kutsui Molotov marraskuun 1 pnä minut Kremliin. Keskustelu oli jälleen kovin epämiellyttävä. Molotov oli vihainen. Hän sanoi heti aluksi, ettei Suomi tahtonut asiallisella pohjalla keskustella Neuvostoliiton kanssa taloudellisista asioista, ja samaan ai­kaan lietsottiin Suomessa vihaa Neuvostoliittoa vastaan. Jälkimmäinen viittaus tarkoitti sotakirjallisuutta, josta edellä olen kertonut. Hän moitti jyrkästi nikkeliasiassa viivyttelemistä ja vaati vastauksen kysy­mykseen, tahtoiko Suomen hallitus ryhtyä neuvotteluun toimilupa­ asiassa. Hän vetosi jälleen suurlähettiläs Crippsin lausuntoon. Vastasin hänelle tamalla tavalla kuin pari päivää aikaisemmin Vyšinskille. Molo­tovkin viittasi siihen, että Neuvostoliitto ryhtyisi toimenpiteisiin, ellei asia järjestyisi.

Ollessani jonkin päivän perästä Vyšinskin luona kertomassa, mitä pääministeri Ryti oli Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle ilmoittanut, Vyšinski mainitsi puhuneensa suurlähettiläs Crippsin kanssa, joka oli vahvistanut, mitä oli heinäkuussa Molotoville sanonut, kuitenkin tällä kertaa siten, että trusti oli valmis toimiluvan siirtoon väliai­kaisesti sodan loppuun asti. Vyšinskin mielestä tällä ehdolla ei ollut mitään merkitystä, sillä kun toimilupa kerran siirretään, ei sitä enää tar­vitse takaisin antaa, hän sanoi. — Asia oli siis englantilaisiin nähden selvä. Saksalaiset olivat jo aikaisemmin ilmoittaneet tyytyvänsä 60 %:iin nikkelistä, minkä vuoksi ei ollut tarpeen heidän kanssaan enempää keskustella. Suomen hallitus voi siis yksipuolisesti purkaa toimilupa­sopimuksen trustin kanssa, minkä jälkeen Suomi kaivosten isäntänä tekisi mitä tahtoisi. Vastasin, ettei toimilupasopimuksen purkaminen käynyt niin yksinkertaisesti päinsä, vaan siihen tarvittiin meidän lakiemme mukaan trustin suostumus ilman Crippsin asettamaa aikaehtoa, sillä sopimus oli lopullisesti purettava. Huomautin myös, eikö olisi syytä tarkemmin selvittää asia saksalaistenkin kanssa, jotta ei myöhemmin syntyisi väärinkäsityksiä. Sitä ei Vyšinski pitänyt tarpeellisena, vaan sanoi Neuvostoliiton odottavan Suomen hallituksen toimenpiteitä asian lopulliseksi järjestämiseksi.

Nikkeliasia oli, kuten näkyy, pahasti sotkeutunut. Aluksi Molotov tuntui hyväksyneen kantamme, että toimiluvan siirtoon oli saatava trustin suostumus, jonka hän piti mahdollisena hankkia. Keskusteltuani Vyšinskin kanssa aloin kuitenkin epäillä Molotovin ja siis neuvostohalli­tuksen, puhuessaan »juridisesta muodosta», ajatelleen muutakin tapaa kuin trustin suostumusta. Neuvostoliiton kanta selvisikin pian.

Olin jälleen marraskuun 12:ntena Vyšinskin luona. Hän oli, kuten aina, kohtelias esiintymisessään, mutta asiassa jyrkkä ja jäykkä. Ilmoitin meidän kysyneen Englannin hallitukselta, onko se valmis antamaan kir­jallisesti suostumuksensa omasta ja trustin puolesta toimiluvan lopulli­seen siirtoon ilman aikaehtoa, mutta emme olleet vielä saaneet vastausta. Pyysin Neuvostoliittoa järjestämään asian sekä englantilaisten että saksalaisten kanssa, minkä jälkeen olisimme valmiit neuvottelemaan sekayhtiöstä. Vyšinski vastasi, ettei Neuvostoliitto ryhdy neuvottele­maan englantilaisten enempää kuin saksalaistenkaan kanssa. Asian järjestely oli Suomen vallassa, jos vain tahdoimme. Keskustelut englanti­laisten kanssa olivat Suomen asia, eikä neuvostohallituksen, koska kysy­mys oli itsenäisen Suomen valtakunnan alueesta. Voimme yksinkertaisesti ilmoittaa englantilaisille purkavamme toimiluvan järjestääksemme asian toisin. Vastasin, etteivät lakimme antaneet hallitukselle oikeutta ottaa pois toimilupaa, minkä ohella selvitin parhaani mukaan pohjois­maista oikeuskäsitystä ja sen vaatimuksia. Selitykseni eivät vaikuttaneet Vyšinskiin, vaan hän vastasi: »Te löydätte kyllä keinon, jos tahdotte. Lainsäädäntö on ihmisten asia. Lakeja voidaan tehdä miten tarve vaatii. Ellei ole tarpeellista lakia, voi sen tehdä, siihen tarvitaan vain tahtoa.» Hän lisäsi, että ellei Suomi järjestäisi asiaa tavalla tai toisella, Neuvosto­liitto katsoi sen kielloksi, jonka hän oli ilmoittava neuvostohallitukselle. Hän huomautti — »yksityisesti», kuten sanoi — että Neuvostoliitto olisi sekä v. 1920 että v. 1940 voinut pitää Petsamon itsellään. Hän pyysi lähiaikana vastausta, koska asia oli kauan viipynyt.

Näinä päivinä Molotov oli tunnetulla käynnillään Berliinissä. Palattuaan sieltä hän kutsui minut luokseen ja sanoi Berliinissä keskustelleensa Petsamon nikkeliasiasta. Saksa luopuu toimiluvasta, hän lausui, — eikä sillä ollut mitään toimiluvan Neuvostoliitolle tai sekayhtiölle siirtoa vas­taan. Se oli kiinnostunut ainoastaan nikkelimalmin saamisesta. Englan­tilaiset puolestaan olivat suostuneet toimiluvan väliaikaiseen siirtoon, mikä hänen mielestään oli riittävä asian järjestämiseen. Suomen halli­tus voi näin ollen heti päättää asian. Vastasin, ettei englantilaisten väli­aikainen suostumus riittänyt meidän lakiemme mukaan, vaan tarvittiin trustin ehdoton luopuminen. Olin käsittänyt, sanoin, hänen, Molotovin, hyväksyneen meidän kantamme trustin ehdottoman suostumuksen tarpeellisuudesta. Molotov vastasi, että se oli väärinkäsitys. »Te kyllä olette aina puhunut trustin suostumuksesta, mutta minä en ole sitä hyväksynyt.» Suomen oli tavalla tai toisella asia järjestettävä. Huomautin myös englantilaisten ehdosta, että nikkeliä ei saisi antaa Saksalle, mihin Molo­tov vastasi: »Myykää kaikki nikkeli Neuvostoliitolle, me hoidamme asian.» Ymmärsin hänen tarkoittavan, että Neuvostoliitto antaisi Saksalle sille tulevan osuuden. Molotov lisäsi, että me olimme koetelleet hänen kärsivällisyyttään riittävästi ja vaati jyrkässä äänensävyssä, että asia oli ensi tilassa päätettävä. Kun sanoin olevani hänen kanssaan yhtä mieltä, että asia oli pikaisesti päätettävä, Molotov virkkoi saaneensa minulta saman vastauksen jo monta kertaa, mutta ei ollut päästy sen pitemmälle. Lupasin antaa vastauksen niin pian kuin suinkin.

Nämä keskustelut selvittivät Kremlin kannan. Arvatenkin he olivat nyttemmin tulleet siihen käsitykseen, ettei Englannin suostumus ollut saatavissa, minkä vuoksi meidän olisi asia »tavalla tai toisella», so. hätä­tilassa lainsäädännöllä, järjestettävä. Erikoislain säätäminen omaisuu­den riistämiseksi laillisilta omistajilta — tässä tapauksessa englantilai­silta, jotka eivät olleet sopimusta rikkoneet — on meidän oikeuskäsityk­sellemme vieras. Asemamme oli tosiaan vaikea. Kummaltakaan taholta, enempää Saksan kuin Englannin, ei meillä ollut tukea. Englannin puo­lelta ei katsottu mitään voitavan tehdä eikä haluttu käyttää Moskovassa tarmokkaampaa kieltä. Saksa taas ilmoitti suoraan Moskovassa, ettei se halunnut vastustaa toimiluvan siirtämistä suomalais-venäläiselle seka­yhtiölle, kunhan Saksan ja Suomen väliset nikkelisopimukset jäivät sel­laisinaan voimaan. Apua neuvotteluillemme Kremlin kanssa ei näistä Saksan ilmoituksista ollut. Päinvastoin Molotov korosti, epäilemättä arvellen meidän luottavan Saksan tukeen, asian järjestyvän ilman vai­keuksia Neuvostoliiton ja Saksan välillä.

Olimme siis edelleen yksin kolmen suuren välillä ja meidän oli tehtävä yksinämme ratkaisu. — »Asemamme on vaikea», sähkötin Helsinkiin — »mutta kun joku kolmesta suuresta on eliminoitava, on se mielestäni vali­tettavasti Englanti, joka on kaukana ja meille poliittisesti vähimmän tärkeä. Kysymyksessä on poliittinen ratkaisu, mutta sitä emme voi vält­tää, koska passiivisuutemme tietää ehkä vielä tärkeämpää ratkaisua. Englanti on saatava ymmärtämään pakkotilanne.» — Molotovin kanssa käymäni keskustelun jälkeen esitin, ensin neuvoteltuani laajasti apulai­seni, ministeri Hynnisen kanssa, mielipiteenäni: »Ottaen huomioon useamman kerran minulle lausutut uhkaukset toimenpiteistä, mistä olen eri sähkeissäni tiedottanut, sekä kun asia Neuvostoliiton puolelta on viety kovin pitkälle, uudistan vakavasti pelkääväni Neuvostoliiton ryh­tyvän toimenpiteisiin, ellei asia selviä myönteiseen suuntaan. Esitämme Hynnisen kanssa suostumista Neuvostoliiton ehdotukseen.»

Helsingissä syntyi ajatus, että vaikka asia ei ollut Englannin kanssa järjestyksessä, ehdotettaisiin ajan voittamiseksi valtuutettujen nimittämistä valmistamaan sopimusta suomalais-neuvostolaisesta sekayhtiöstä ja toimiluvan siirrosta. Minun mielestäni tällaisen ehdotuksen tekeminen sisälsi meidän puoleltamme pääasian periaatteellisen ratkaisun. Sillä jos neuvotteluissa päästäisiin sopimukseen, en pitänyt mahdollisena sen jälkeen sanoa asian raukeavan sen vuoksi, ettei Englanti lopuksikaan antaisi suostumustaan, joskin oli edullisinta sopia Neuvostoliiton hallituksen kanssa, ennen kuin asia Englantiin nähden joko suostumuksella tai pahimmassa tapauksessa lainsäädännöllä selvitettäisiin. Tästä ulko­ministeriö ja minä jatkoimme sähkeiden vaihtoa. Helsingissä ei tahdottu aluksi tähän asiaan nähden asettua varmalle kannalle. Ajateltiinpa sitä­kin, että Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä neuvottelisivat Englannin kanssa. Neuvostohallitus oli kuitenkin monta kertaa siitä kieltäytynyt. Turhaa myös oli mielestäni luulla Englannin suostuvan, jos Saksalle taattaisiin ikuisiksi ajoiksi 60 % nikkelistä, niin kuin Suomen ja Saksan välillä oli sovittu. — »Emme voi esittää neuvotteluja sekayhtiöstä ja toimiluvan siirrosta ennen kuin olemme periaatteessa selvillä siitä, jär­jestämmekö asian lainsäädännöllä, ellei Englanti suostu. Kun olemme katsoneet voivamme määrättömäksi ajaksi vastoin Englannin protestia luovuttaa 60 % Saksalle, joka on sodassa Englannin kanssa, ei toimi­luvan siirto riittävää korvausta vastaan ole sen pahempi asia», sähkötin Helsinkiin.

Päiväkirjastani 29. 11. 1940: »Tässä on kolmen suuren intressit: Englan­nin, Saksan ja Neuvostoliiton. Hallitus koettaa saada kaikki nämä kolme yksimielisyyteen tai ainakin olla ketään niistä loukkaamatta. Tarkoitus on tietysti hyvä mutta se ei ole mahdollinen. Yksi näistä suurista on eli­minoitava, kuten olen sähköttänyt. a) Jos eliminoitaisiin pois Saksa, niin Englanti antaisi suostumuksensa. Mutta sitä emme voi tehdä, koska 24. 7. 1940 olemme sitoneet siihen nähden kätemme ja sitä paitsi se olisi meille poliittisesti epäedullista. b) Voisimme eliminoida Neuvostoliiton ja jättää asiat, kuten ne nyt ovat, mutta silloin meidän on otettava se riski, mikä siitä voi johtua. Sitäkään mielestäni ei voi tehdä. c) Sen täh­den on Englanti eliminoitava tavalla tai toisella. Kun maksamme trus­tille riittävän korvauksen, niin englantilaisilla ei asiallisesti pitäisi olla suuresti sitä vastaan. Sillä trusti on tullut Petsamoon taloudellisista syistä, saadakseen voittoa. Sodan jälkeen trusti myy nikkeliä mielellään Saksalle kuten kaikille muillekin, ja sodan aikana me olemme sitoutu­neet antamaan sille nikkeliä. Englantilaisten pitäisi ymmärtää meidän pakkotilamme, ja sen ne kyllä sodan jälkeen ymmärtävätkin. Sitä paitsi meillä nyt ei ole mitään muuta tehtävissä.»

Vihdoin hallitus sähkötti: »Jos lopulta niin kävisi», asia olisi vas­toin englantilaisten suostumusta ratkaistava, mikä viittasi siihen, että menettelyn lopulliset johtopäätökset oli otettu huomioon. Menin siis Kremliin ja lausuin Molotoville, että tämä asia oli meille arka ja vaikea. Meille on tähdellistä, sanoin, järjestää asia mahdollisuuden mukaan loukkaamatta Englantia jo siitä syystä, että tärkeä Petsamon laivalii­kenne riippui heistä turvalupatodistusten saamisen vuoksi. Hallituk­semme oli uudelleen kääntynyt Englannin puoleen ja pyytänyt sitä suostumaan toimiluvan siirtoon suomalais-neuvostovenäläiselle seka­yhtiölle, mutta emme olleet vielä saaneet vastausta. Tästä huolimatta hallituksemme ajan voittamiseksi ehdotti sekakomitean asettamista val­mistamaan sopimusluonnosta sekayhtiöstä ja kaikista sitä koskevista yksityisseikoista edellyttämällä, että Suomen ja Saksan välillä solmitut sopimukset jäivät voimaan. Suomen hallitus oli hyväksynyt nämä Sak­san ehdot. Joka tapauksessa oli edessä englantilaisten kanssa monimut­kaiset neuvottelut trustille maksettavasta korvauksesta ym., mistä kaikesta oli sopivinta keskustella sekakomiteassa. Huomautin myös, että nikkeliyhtiö oli ilmoittanut Neuvostoliiton asianomaiselle elimelle yhtiön ja saksalaisten välillä tehdystä sopimuksesta ja sen sisällöstä. Minä puo­lestani olin siitä maininnut Molotoville. Samalla selitin taloudelliset syyt sopimuksen tekemiseen saksalaisten kanssa. Meidän oli välttämätöntä saada Saksasta laitteita, teknillistä apua ja pääomaa voidaksemme pan­na kaivoksen käyntiin. Myös kauppamme Saksan kanssa oli sodan aikana suurempi kuin muiden maiden kanssa.

Molotov ei sanonut tuntevansa saksalaisten sopimuksia ja kysyi, voiko saada ne nähdä. Vastasin, ettei minulla ollut niitä, koska asia oli hoidettu Helsingissä. Sitten Molotov kysyi, oliko Englanti antanut suostumuk­sensa saksalaisten kanssa tehtyihin sopimuksiin, ja huomautti Crippsin sanoneen, ettei nikkeliä saa viedä Saksaan. Selitin asiaa parhaani mu­kaan, mutta huonolla menestyksellä. Sanoin luulleeni, että hänelle oli ilmoitettu Saksan taholta sopimuksista. Molotov myönsi, että niistä kyllä oli ilmoitettu, mutta että hän ei ollut saanut tietää sopimusten sisältöä. Hän lisäsi: »Saksalaisten kanssa olette tehneet sopimuksia, mutta minun kanssani pitkittäneet verukkeilla asiaa viisi kuukautta ja koetelleet meidän kärsivällisyyttämme kovin pitkälle.» Sitten hän kysyi, saiko nyt käsittää Suomen hallituksen olevan valmis lopullisesti sopi­maan Neuvostoliiton kanssa kaivoksen käyttämisestä, mihin minun täy­tyi vastata vältellen huomauttaen, että odotimme tietoa Lontoosta. Edelleen Molotov tiedusteli, mitä toimilupasopimus trustin kanssa sisälsi ja täyttikö trusti nyt sitoumuksensa. Vastasin etten tarkemmin tuntenut sopimusta, mihin Molotov sanoi pitävänsä selvänä, ettei trusti nyt täyttänyt eikä voinut täyttää sopimusta, joten meillä oli oikeus se purkaa yhtä hyvin kuin sopia saksalaisten kanssa, mutta meillä ei ollut halua purkaa ja sopia hänen kanssaan. Nyt vetosimme Englantiin, mutta emme tehneet sitä sopiessamme saksalaisten kanssa. Selitin, että oli kysymys eri asioista: saksalaisten kanssa nikkelin toimittamisesta mutta nyt omistuksesta, mutta sitä Molotov ei näkynyt hyväksyvän. Hän ei myöskään kiinnittänyt huomiota esitykseeni, joka koski Petsamon laivaliikenteelle saatavia turvalupatodistuksia. Se aiheutti vain tylyn huomautuksen: »Annoimme teille hyvän hyvyyttämme koko Petsamon ja nyt rettelöitte kanssamme.» Sitten hän lisäsi, että Suomen oli järjestet­tävä asia Englannin kanssa. Hän toisti monta kertaa, että Neuvosto­liitossa oli paljon sellaisia, jotka suuresti valittivat Petsamon luovut­tamista meille. »Tällä tavalla eivät suhteemme tule hyviksi.» — Lopuksi hän ilmoitti suostuvansa sekakomitean asettamiseen, vaikka se ei näky­nyt häntä miellyttävän. Nähtävästi hän epäili ehdotustamme veruk­keeksi asian pitkittämiseen. Sekakomitean oli pian kokoonnuttava Moskovassa.

Suomen puolelta yhteiseen komiteaan nimitettiin jäseniksi pankin­ johtaja, ministeri v. Fieandt ja vuorineuvos Grönblom, Venäjän puolelta ulkomaankaupankomissaarin ensimmäinen apulainen Krutikov ja ulkoasiainkomissariaatin osastopäällikkö Kurotsev. Kokouksissa oli Suomen puolelta huomioitsijana läsnä ministeri Hynninen.

Sekakomitean neuvottelut alkoivat Moskovassa joulukuun 19:ntenä 1940. Suomen edustajat olivat optimististen harhakuvitelmien vallassa. He olivat valmistaneet ehdotuksen, jonka mukaan Petsamon nikkeli­löytöjen hyväksikäytön valvomiseksi ja Mond-yhtiölle myönnetyn toimi­luvan haltuunottamiseksi sekä kaivoksesta saatujen tuotteiden myymi­seksi perustettaisiin Suomen lakien mukainen osakeyhtiö. Suomella olisi siinä osake-enemmistö, ajateltiinpa aina kolmea neljännestä. Yhtiön joh­tokunnan muodostaisivat puheenjohtaja ja neljä jäsentä, joista puheen­ johtajan ja kaksi jäsentä valitsisivat suomalaiset ja kaksi jäsentä venä­läiset. Neuvostoliitto saisi lisäksi valita edustajan, joka olisi oikeutettu valvontatarkoituksessa käymään kaivoksella. Englantilaisten omistama Petsamon Nikkeli-O.Y. saisi tehtäväkseen louhinnan harjoittamisen ja malmin edelleen jalostamisen sillä ehdolla, että myisi sekayhtiölle kaikki tuotteensa. Sekayhtiö ottaisi haltuunsa Petsamon nikkelin toimilupa­sopimukset ja vastaisi niiden täyttämisestä. Edellytyksenä toimiluvan luovuttamiseen olisi, että Mond-yhtiö suostui luovutukseen ja sekayhtiö maksaisi siitä vaaditun korvauksen. Toimilupa olisi siis suomalais-venä­läisellä »kattoyhtiöllä», jossa Suomella olisi määräysvalta. Se huolehtisi tuotteiden myynnistä, mutta kaivostoiminnan hoitaminen olisi, niin kuin ennenkin, englantilaisten omistaman suomalaisen nikkeliyhtiön hallussa ja 60 % tuotannosta oli määräämättömän ajan kuluessa myytävä saksa­laisille.

Jos Kremlillä olisi ollut yksinomaan taloudellisia tarkoituksia, so. nikkelin saanti, olisi tällainen sopimus voinut olla tyydyttävä. Mutta ottaen huomioon Neuvostoliiton monesti ilmoitetun kannan, oli selvää, ettei Kreml tällaista ehdotusta hyväksyisi. Venäläiset vaativatkin, että kaikki oikeudet, siis myös malmin louhinta ja jalostaminen annettaisiin sekayhtiölle. He ilmoittivat myös, ettei Neuvostoliitto tulisi olemaan mukana trustin suostumuksen hankkimisessa, selittäen sen olevan Suo­men asia. Tämä olikin jo aikaisemmin useita kertoja meille tiedoksi annettu. He katsoivat, että Suomen valtiolla oli oikeus ottaa toimilupa pois. Olisi perustettava suomalais-venäläinen osakeyhtiö, joka saisi haltuunsa toimiluvan ja kaivoksen tuotannon. Osakepääoma olisi jaettava siten, että Neuvostoliitto saisi osakkeista 51 % ja Suomi 49 %. Yhtiön hallituksen jäsenistä olisi puolet kummallakin, ja puheenjohtajan valitsisi kumpikin puoli. Toimitusjohtajan ja kaivoksen päällikön tuli olla venä­läinen, sillä toimeenpaneva johto oli oleva Neuvostoliiton käsissä. — Suomen edustajat eivät katsoneet voivansa keskustella tästä ehdotuk­sesta. Neuvottelut lykättiin ja neuvottelijat palasivat Helsinkiin.

Päiväkirjastani 22. 12. 1940: »Keskustellessamme lähetystössä nikkeli­asiasta kysyi Grönblom minulta mm., olinko varma siitä, että venä­läiset valtaavat Petsamon, ellei päästä sovintoon. Vastasin, että ulko­politiikka on vaikeata juuri sen tähden, ettei siinä voida mitään sanoa ehdottoman varmasti. Tavallisen liikkeen hoito on siihen verrattuna helppoa. Nyt meidän on otettava lukuun se mahdollisuus, että Neu­vostoliitto ryhtyy meitä vastaan toimenpiteisiin, jos sopimusta ei saada aikaan. Mihin toimenpiteisiin, sitä on vaikeata, vieläpä mahdotonta sanoa. Mutta meillä ei ole varaa tällaisen suhteellisesti pienen asian vuoksi kuin nikkeli antautua konfliktin vaaraan. Lisäsin tietysti olevan varmaa, että venäläiset, päästyään nikkelipuuhaan mukaan, tulevat kyllä rettelöimään, kuten Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs sekä Pet­samon ja Maarianhaminan venäläiset konsulit ym. Suomessa olevat venäläiset tekevät.»

Helsingissä ryhtyi erityinen toimikunta selvittämään Moskovan neu­votteluissa esiintyneitä kysymyksiä. Selvitykset johtivat siihen tulok­seen, ettei Suomen valtiolla ollut määräysvaltaa Petsamon Nikkeli-O.Y:n asioissa, vaan se oli sidottu 1934 vuoden toimilupasopimukseen. Suomen valtiolta puuttui myös lakien perusteella mahdollisuus pakottaa toimiluvan haltijaa luopumaan oikeuksistaan. Vain väliaikaisesti valtio voi sotatilalain ja toimilupasopimuksen pohjalla antaa määräyksiä kai­voksista ja niiden käyttämisestä. Koetettiin myös vielä neuvotella Mond­-yhtiön kanssa ja sitä varten lähetettiin tohtori Henrik Ramsay Lontoo­seen.

Neuvostoliiton taholta kiirehdittiin monta kertaa neuvottelujen jat­kamista. Tammikuun puolivälissä kutsui Vyšinski minut luokseen ja vaati vastausta, »koska meidän kärsivällisyytemme on loppunut». Hän viittasi jälleen siihen, että ellei tulosta saavutettaisi sovinnossa, he löy­täisivät keinoja asian järjestämiseksi. Vastasin asiaa tutkittavan sekä hallituksen lähettäneen tri Ramsayn Lontooseen neuvottelemaan trustin kanssa. Vyšinski kysyi, riippuiko siis asia englantilaisten suostumuksesta. Jos asia oli niin, olisi Suomen hallituksen pitänyt selvittää kysymys Englannin kanssa ennen kuin Moskovassa aloitettiin neuvottelut, jotka olivat turhanpäiväisiä, ellei Englanti suostuisi. Se Vyšinskin kysymys oli järkevä. Vastauksen sijasta sanoin, että meillä oli valmis ehdotus. Jos Neuvostoliitto olisi sen hyväksynyt, olisi asia selvinnyt. Vyšinski vastasi, että meidän ehdotustamme oli mahdoton hyväksyä, koska sen mukaan nikkelin tuotanto jäisi ulkopuolelle yhteistä yhtiötä, joka vain myisi tavaran. Hän vaati ensi tilassa täyttä selvyyttä. Neuvostoliitto katsoi, niin hän sanoi, ettei hallituksemme tahtonut järjestää asiaa, vaan viivytti sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Tähän huomautin, ettei asiassa ollut viivytelty. Lisäsin kuukausi sitten antaneeni heille ehdotuksia useissa neutraaleissa asioissa saamatta niihin vastausta. Vyšinski selitti asioiden olevan erilaisia. Kun nikkeliasia järjestyy, menevät muutkin asiat nopeasti; mutta jos nikkeliasiassa ei päästä sovintoon, eivät muut­kaan asiat selviä. Hän sanoi Neuvostoliiton pitävän asiaa hyvin tär­keänä. — Sähköttäessäni tästä keskustelusta Helsinkiin kehotin pian jatkamaan neuvotteluja ja siitä venäläisille ensi tilassa ilmoittamaan. Meidän oli sanottava »kyllä» tai »ei». Ellei asiasta kiinnostunut suur­valta Saksa tahtonut tai voinut meitä riittävästi auttaa, meidän oli, jos kielteisesti vastaisimme, kannettava seuraukset, joiden laadusta edeltäpäin ei ollut mahdollista mitään varmaa sanoa. — »Luulen ettei Neuvostoliitto jätä asiaa sikseen. Tästä olen mielipiteeni aikaisemmin useasti tiedottanut», kirjoitin ulkoministerille.

Viikon perästä Vyšinski kutsui minut jälleen luokseen. Hän esiintyi hyvin jyrkästi ja vihaisesti. Suomen hallitus oli koko ajan pitkittänyt asiaa verukkeilla, hän sanoi. — Neuvostohallitus ei sallinut enää lyk­käystä. Minun hänelle antamani vastaukset olivat olleet epätyydyttä­viä. Sanoin jo ennen ilmoittaneeni heille, että olimme yrittäneet neu­votteluja trustin kanssa, mutta emme olleet onnistuneet. Moskovan neuvotteluissa todettiin englantilaisten olevan oikeutettuja saamaan korvausta, josta myös on keskusteltava heidän kanssaan. Ennen neu­vottelujen jatkamista haluttiin odottaa Helsingissä asetetun toimikun­nan mietintöjen valmistumista sekä tietoja tri Ramsaylta Englannista. Neuvotteluja voitaisiin jatkaa Helsingissä tri Ramsayn palattua. — Kun olin lopettanut, Vyšinski sanoi jyrkästi, ettei hän halua kuulla sellaisia selityksiä. Ne olivat »sopimattomia». Neuvostohallitus ei sallinut asian venyttelyä eikä suostunut sen lykkäämiseen. »Kenties lähetätte tri Ramsayn maailman ympäri Amerikkaan asti.» Hän tahtoi lopullisen vastauksen seuraavana päivänä. — »Silloin en sitä voi antaa.» — »Sitten viimeistään ylihuomenna.» Ellemme sitä antaisi, hän ilmoittaisi Neu­vostoliiton hallitukselle Suomen hallituksen kieltäytyvän. Hän lisäsi, että Suomella oli oikeus purkaa toimilupasopimus, mikäli niin tahtoi tehdä. Kun sanoin: »Koettakaa ymmärtää meidänkin kantaamme», se aiheutti vastauksen: »Ottakaa huomioon, että olemme antaneet teille Petsamon.» Mitkään selitykseni eivät vaikuttaneet. — »Vähin, mitä voimme tehdä: ylihuomenna on ilmoitettava olevamme valmiit heti jatkamaan neuvotteluja joko täällä tai Helsingissä», sähkötin hallituk­selle.

Neuvottelujen jatkamisesta minulla oli Vyšinskin kanssa niinä päivinä useita keskusteluja. Eräässä keskustelussa Vyšinski ihmetteli, että näin pienen asian vuoksi olimme lähettäneet tri Ramsayn Englantiin tällai­sena aikana. Vastasin, että heidän pitäisi ymmärtää meidän haluavan järjestää kysymyksen ystävyydessä myös englantilaisten kanssa. Vy­šinski sanoi sen ymmärtävänsä, mutta ei uskonut Englannin suostuvan. Englannin suosio ei ollut Suomelle niin tärkeä kuin Neuvostoliiton. Hän katsoi edelleen, että Suomella (sodan aiheuttamia oloja koskevan vuoden 1939 lain mukaan) oli oikeus purkaa sopimus välittämättä englantilaisten suostumuksesta. Vastasin sen lain koskevan ainoastaan sota-aikaa. — Vyšinski: »Mitä sotalain nojalla tehdään, se jää voimaan myös sodan jälkeen.» Huomautukseeni, että se, mitä sotalain nojalla tehdään, ei kestä enää sodan jälkeen, Vyšinski korosti valtion voivan tehdä mitä tahtoo ja voivan laatia uusia lakeja tarpeen vaatiessa. — Minä: »Sellaisen lain aikaansaaminen ei Suomessa ole niin helppoa kuin Te luulette; suostumukseen tarvitaan eduskunnan määräenemmistö.» — Vyšinski: »Voitiinhan presidentinvaalikin toimittaa hyvin nopeasti.» — Minä: »En­tinen presidentti oli sairas ja kuoli samana päivänä kun uusi valittiin. Sen tähden oli välttämätöntä valita uusi. Vaalin toimittivat entiset valitsijamiehet.» — Vyšinski: »Valtio voi ja sen täytyy voida järjestää sellainen asia kuin on kysymys nikkelistä.» Hän tiedusteli, millä kan­nalla Suomen hallitus oli kysymyksen asialliseen puoleen nähden. Vas­tasin, että se asia oli käsiteltävänä sekakomiteassa. — Vyšinski: »Täytyy olla pohja, jolta voidaan keskusteluissa lähteä; muuten ei tule mitään.» — Minä: Me suomalaiset haluamme kyllä saada tämänkin asian selvi­tetyksi molempia puolia tyydyttävällä tavalla, mutta, niin kuin hänkin, Vyšinski, hyvin ymmärsi, asiat, joista on eri mieliä, voidaan saada järjestetyksi ainoastaan siten, että molemmin puolin tehdään myönny­tyksiä. — Sen Vyšinski tuntui myöntävän, mutta ei sanonut siihen mitään.

Sekakomitean kokoukset alkoivat uudelleen Moskovassa tammikuun 29:ntenä 1941 ja jatkuivat kahden viikon ajan. Suomen edustajat tosin vielä aluksi esittivät alkuperäistä ehdotustaan toimilupayhtiön perus­tamisesta, mutta siitä oli pian luovuttava. Suomalaisten uusi ehdotus oli: Suomen hallitus ottaa viimeistään yhden kuukauden kuluessa nik­kelikaivoksen sekä kaiken siihen liittyvän muun omaisuuden ynnä toi­milupasopimuksen erään määräyksen ja sotatilalain nojalla väliaikaisesti haltuunsa ja luovuttaa sen suomalais-neuvostovenäläiselle sekayhtiölle. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin omaisuuden lopulliseksi hankkimiseksi joko Mond-yhtiön suostumuksella tai lainsäädännöllä. Suomen valtio ottaa vastatakseen Mond-yhtiölle suoritettavasta korvauksesta. Osake­yhtiön pääoma on 700 miljoonaa markkaa (14 milj. dollaria). Neuvosto­liitto maksaa osansa käteisellä. Suomen valtio suorittaa osansa kaivok­sen omaisuudella. Neuvostoliiton on maksettava Suomen valtiolle kor­vaus siitä, että pääsee osalliseksi kaivosomaisuuteen ja kaivostoimintaan. Yhtiön osakkeista Suomen valtio merkitsee vähintään 51 % ja Neuvosto­liitto 49 %. Yhtiön hallituksen muodostaa kuusi jäsentä, joista puheen­johtajan ja kolme jäsentä valitsevat suomalaiset ja kaksi venäläiset osak­keenomistajat. Yhtiön hallitus valitsee toimitusjohtajan, jonka on oltava Suomen kansalainen. Neljästä tilintarkastajasta venäläiset valitsevat kaksi. Toimitusjohtaja ottaa toimeen yhtiön teknillisen johtajan samoin kuin insinöörit sekä työnjohtajat, joiden tulee olla Suomen kansalaisia. Neuvostovenäläiset osakkeenomistajat saavat nimittää yhtiön palveluk­seen kaksi venäläistä insinööriä, jotka toimivat suomalaisen johdon alai­sina. Työläiset ja muu henkilökunta ovat Suomen kansalaisia. Paatsjoen vesivoima ei kuulu sopimukseen, vaan erityiselle suomalaiselle osake­yhtiölle, joka antaa sähkövirtaa nikkeliyhtiölle. Uusi sekayhtiö ottaa vastatakseen kaikista Petsamon Nikkeli-O.Y:n veloista saksalaiselle I. G. Farbenindustrie -yhtiölle sekä nikkelimalmin ym. tuotannon toimi­tussopimuksista. Jos kaivosomaisuuden poisottaminen sen silloisilta hal­tijoilta johtaisi siihen, että Englanti kieltäytyisi myöntämästä turva­lupatodistuksia Suomeen tuleville kauppatavaroille, sitoutuu Neuvosto­liitto toimittamaan Suomelle samoja tavaroita.

Venäläiset eivät tätä meidän puoleltamme kylläkin pitkälle menevää ehdotusta hyväksyneet. Heidän vastaehdotuksensa olivat: osakkeet tasan, johtokunnan jäsenistä kummallekin puolelle yhtä monta, toimi­tusjohtajan tuli olla venäläisten nimittämä ja insinööreistä, mestareista ja henkilökunnasta olisi viidesosa neuvostolaisia. Lisäksi he vaativat, että myös Paatsjoen voimalaitos tulisi kuulumaan uudelle sekayhtiölle. Uusi yhtiö ei myöskään sitoutuisi velkaan saksalaisille — arvatenkin sen vuoksi, että saksalainen vaikutus tulisi syrjäytetyksi.

Sekakomitea neuvotteli useita kertoja pääsemättä yksimielisyyteen. Suomalaiset neuvottelijat pitivät mahdollisena osakkeiden puolta mää­rää kummallekin; heidän mielestään myös johtokunnan jäsenistä olisi puolet kummaltakin, kuitenkin niin, että puheenjohtaja olisi suomalai­nen. Venäläiset neuvottelijat eivät antaneet perään. Sekakomitea totesi, ettei ollut päästy tulokseen.

Asia siirtyi jälleen diplomaattiseen käsittelyyn. Asema ei ollut seka­komitean neuvottelujen johdosta helpottunut. Hallitus Helsingissä ja meidän edustajamme elivät aluksi kuvitelmien maailmassa. Edelleen oli vallalla talvisodan jälkeinen yleinen käsitys, että urhoollinen taiste­lumme oli herättänyt venäläisissä asioiden käsittelyyn vaikuttavaa kunnioitusta. Venäläiset »bluffasivat»; jyrkkä ja luja esiintyminen saat­taisi heidät perääntymään. Minä en sitä uskonut. Koko Moskovassa olo­aikanani en ollut havainnut tuota kunnioitusta, tuota »respektiä», eikä siitä asiain käsittelyssä näkynyt merkkiäkään. Syksyllä 1939 oli Helsin­gissä myös yleisesti luultu venäläisten »bluffaavan» ja tiukan asenteemme edessä antavan perään. Kokemus oli osoittanut toista. Olimme kokonaan erehtyneet. — Myös sekakomiteassa olivat edustajamme tulleet toiseen käsitykseen ja havainneet, että oli pakko askel askeleelta peräytyä. Aluksi oli ajateltu sekayhtiön asiaksi ainoastaan toimiluvan muodollinen omistaminen ja tuotannon myynti, kun taas itse kaivosliikkeen hoito jäisi entiselleen. Pian oli kuitenkin havaittu välttämättömäksi suostua siihen venäläisten vaatimukseen, että koko kaivosliike siirrettäisiin seka­yhtiölle, ja siinä tarkoituksessa ottaa lainsäädäntöteitse toimilupa ja muut oikeudet sekä omaisuus englantilaisilta, elleivät nämä hyvällä suostuisi tosiaan pelottava ja meidän kannaltamme outo toimenpide. — Aluksi oli Suomen puolelta myös ajateltu osakkeista Suomelle suurta enemmistöä — hallituksen ensi ohje oli: meille 75 % ja venäläisille 25%­ Vähitellen olivat neuvottelijamme suostuneet 50 %:iin kummallekin. Ainoastaan johtokysymyksessä ei katsottu voitavan antaa perään, missä myöntyminen olisikin ollut meille vaikeaa. — »On hyvä, että nikkeli­asiassa tänne ovat tulleet eri neuvottelijat. Jos minä olisin tämän asian yksin hoitanut, olisi minua syytetty peräänantamisesta. Nyt näkevät, mitä täällä voi saada aikaan», merkitsin 4. 2. 1941 päiväkirjaani.

Asia oli meille vaarallinen sen vuoksi, että Neuvostoliitolle nikkeliasia oli ensi sijassa poliittinen, kuten ennen olen huomauttanut; vasta toi­sessa sijassa se oli taloudellinen ja Neuvostoliitolle siltä kannalta vähem­män arvoinen. Molotovin sanat, että toimiluvan myöntäminen englanti­laisille oli Neuvostoliiton intressien vastaista, ja hänen sekä Vyšinskin peitetyt uhkaukset ja sen seikan toistaminen, että Neuvostoliitossa ei­vät monet, varsinkaan sotilaiden keskuudessa, hyväksyneet Petsamon antamista Suomelle, olivat omiaan tähdentämään asian merkitystä. Pyrkimällä hankkimaan itselleen johdon nikkeliyrityksessä Neuvosto­liitto arvatenkin tahtoi saada toisen suurvallan syrjäytetyksi ja ennen kaikkea saavuttaa vaikutusvaltaa tällä Murmanskin »etualueella», joka juuri silloin oli lähellä Norjassa olevia saksalaisia sotajoukkoja. Venäläi­set näyttivät — epäluuloisia kun ovat — liioitelleen toimiluvan sotilas­poliittista merkitystä. Mitään tällaista merkitystä ei englantilaisten kanssa v. 1934 tehdyllä toimilupasopimuksella ollut. Katsoiko Kreml myös vaatimallaan järjestelyllä voivansa vähentää Suomen lähenty­mistä Saksaan ja viimeksi mainitun maan kiinnostusta Suomeen, on vaikea sanoa. Mahdollista se on.

Miettiessäni tätä asiaa ja koettaessani etsiä välitysehdotuksia, mikä neuvotteluissamme venäläisten kanssa oli välttämätöntä, jouduin ajat­telemaan pahimmassa tapauksessa nikkelialueen vaihtamista toiseen alueeseen. Heitin tämän ajatuksen esille keskustelussa sekakomitean suomalaisten jäsenten kanssa. Sähkeessä Helsinkiin neuvottelijat, koros­taen, että johtokysymyksestä ei olisi peräännyttävä taloudellisen sopi­muksen yhteydessä, lisäsivät, että »mieluimmin olisi harkittava nikkeli­alueen täydellistä luovuttamista aluekorvausta vastaan». Harkittuani edelleen asiaa jouduin ajattelemaan mahdollisena vaihtoehtona myös toimiluvan antamista Neuvostoliitolle, joka alusta alkaen oli ollut Molo­tovin ehdotus ja joka minusta alkoi näyttää ainakin yhtä hyvältä kuin nikkelialueen kokonaan luovuttaminen. Ilmoitin tämän ajatuksen Hel­sinkiin.

Vyšinski kutsui minut luokseen heti seuraavana päivänä sekakomi­tean neuvottelujen rauettua. Arvasin kysymyksen olevan nikkeliasiasta. Tilanne ei ollut helppo. Olimme edelleen yksin Neuvostoliiton kanssa. Tiesimme Saksan, jolla oli huomattava intressi asiaan, kiinnostuneena seuraavan neuvottelujamme ja mielellään näkevän meidän tekevän niin lujaa vastusta kuin suinkin, mutta mitään tukea sen puolelta ei meille Moskovassa annettu. Saksa piti silmällä sitä, että säilyttäisi oikeutensa saada sopimuksen mukaan nikkelituotteita, ja siihen oli neuvostohallitus suostuvainen. Vielä siihen aikaan, helmikuussa 1941, Saksa ei yleisistä poliittisista syistä näkynyt tahtovan rikkoa välejään Neuvostoliiton kanssa, ja nikkeliasia oli tietenkin aivan liian pieni aihe suurvaltain vä­leissä. Neuvottelijamme olivat myös jo antaneet perään jotenkin kai­kissa niissä kohdissa; missä oli mahdollista: oli suostuttu englantilaisten oikeuksien riistämiseen lainsäädäntöteitse ja yhteisen kaivosyhtiön muo­dostamiseen; he olivat ilmoittaneet pyytävänsä uusia ohjeita Helsingistä Paatsjoen voimalaitoksen yhdistämisestä nikkeliyhtiöön sekä osakkeit­ten ja johtokunnan jäsenten tasanjaosta. Liikkeen johtamiskysymyk­sessä he eivät olleet suostuneet venäläisten vaatimuksiin. Myöskään venäläisten ehdotukseen, että viidennes henkilökuntaa olisi heidän nimi­tettävä, ei ollut suostuttu.

Kuten aikaisemmin olen maininnut, oli pyrkimyksenäni Moskovassa löytää välitysehdotuksia. Tässä asiassa oli asemani vaikea, koska siinä oli enää kovin vähän liikkumisalaa. Voima-aseman, osakkeitten ja joh­tokunnan jäsenten jakoon olivat jo suomalaiset neuvottelijat viitanneet. Johtokysymyksessä ei ollut mahdollista suostua venäläisten ehdotuk­seen. Ainoastaan venäläisten vaatimus saada nimittää viidennes henkilö­ kuntaa oli avoinna. Suomen puolelta oli luvattu oikeus kahden neuvosto­-venäläisen nimittämiseen. Tämä oli siis ainoa kohta, jossa jotakin väli­ehdotusta voi ajatella. Kuinka monta henkilöä tuo viidennes olisi, siitä ei ollut varmaa tietoa. Arviolaskelmat, joita ennen tarkempien numeroi­den Helsingistä saapumista Moskovassa tehtiin, veivät jotenkin pieniin lukuihin, yhteensä pariin kolmeenkymmeneen, josta viidennes ei olisi enempää kuin 5—6 henkeä. Myöhemmin Helsingistä saamamme tiedot osoittivat liikkeen henkilökunnan olevan Helsingissä 19 ja Kolosjoella 72, yhteensä 91, josta viides osa olisi siis 18—20, mikä olisi merkitse­vämpi, vaikka ei sekään varsin pelottava. Tämä kysymys, vaikka tie­tenkään ei meille mieluinen, oli mielestäni vähemmän vaarallinen, jos muissa kohdissa ja ennen kaikkea johtoa, so. toimitusjohtajaa koske­vassa kysymyksessä päästäisiin sopimukseen.

Vyšinski valitti aluksi, ettei sekakomitea ollut päässyt nikkeliasiassa tulokseen. Yhdyin valitukseen. Sanoin, ettei minulla ollut tässä asiassa enempiä valtuuksia kuin neuvottelijoillamme. Lisäsin, että olimme teh­neet suuria myönnytyksiä: luopuneet toimilupayhtiöstä ja hyväksyneet kaivossekayhtiön, vaikka emme vielä olleet saaneet asiaa englantilaisten kanssa sopimuksella järjestetyksi. Tämä päätös oli meille hyvin raskas, sillä se ei ollut sopusoinnussa meidän oikeuskäsityksemme enempää kuin yleensä pohjoismaisen oikeuskäsityksen kanssa. Mutta Neuvostoliiton taholta ei ollut tehty myönnytyksiä. — Vyšinski väitti sanoneensa jo kauan sitten, etteivät englantilaiset suostuisi, vaan asia olisi lailla jär­jestettävä. Heidän vaatimuksensa olivat alusta alkaen olleet kohtuulli­set. — Uudistin, ettei minulla ollut mitään valtuuksia tässä asiassa. — Vyšinski ehdotti, että keskustelisimme »mieskohtaisesti» koettaen sel­vittää asiaa. — Vastasin voivani esittää mieskohtaisia ajatuksia vain ehdollisesti. Sitten käytiin läpi riitakysymykset, ja sukeutui pitkä, yli tunnin kestävä keskustelu. Vyšinski lausui eri kertoja, ettei heillä ollut mitään taka-ajatuksia, vaan ainoastaan taloudellisia tarkoituksia. — »Meillä ei ole mitään aggressiivisia aikomuksia, kuten te ehkä luulette», hän vakuutti. — Neuvostoliitto tahtoi saada aikaan hyvät välit Suomen kanssa. Historialliset tapaukset olivat johtaneet sotaan, mutta se oli ollutta ja mennyttä, ja se oli unohdettava. Venäläiset tahtoivat kuiten­kin yhdenvertaisuutta ja tuotannon mahdollisimman tehokasta järjes­telyä, koska sijoittivat yritykseen paljon pääomaa. Toistettuani vielä kerran, ettei minulla ollut enempiä valtuuksia kuin neuvottelijoillamme, sanoin keskustelun kuluessa voivani ehdottaa hallitukselle kompromissia lainsäädäntöajan suhteen, jota hän piti liian pitkänä. Järjestäisimme asian teknillisesti lyhyimmässä ajassa, ja luulin sitä voitavan vieläkin lyhentää. Osakkeitten tasanjaosta ja voimalaitoksen liittämisestä seka­yhtiöön Vyšinski tiesi jo suomalaisten neuvottelijain maininneen, mihin huomautin, että se oli jo suuri myönnytys meidän puoleltamme ja että se voi olla pitkälle menevän välitysehdotuksen pohjana. Hallitukseen Vyšinski vaati yhtä monta jäsentä kummaltakin puolelta. Perusteluna hän toi esiin mm. sen, että Neuvostoliitto oli suurvalta ja Suomi pikku­valta; Neuvostoliiton arvo vaati tasavertaisuutta. Huomautin Englannin kaltaisen suurvallan katselleen asiaa toiselta kannalta, mutta se ei Vy­šinskiin tehonnut. Jotta sovintoon päästäisiin, sanoin voivani esittää Helsinkiin yhtiön hallituksen jäsenten tasanjakoa sekä venäläisille oi­keutta nimittää viidenneksen teknillisestä henkilökunnasta, kuitenkin siten, että henkilökunnan kokoonpanosta erikoissopimuksella tarkemmin määrättäisiin. Mutta Vyšinskin pitäisi esittää hallitukselleen, että toimi­tusjohtajan tuli olla suomalainen.

Vyšinski vastasi neuvostohallituksen »päättäneen», että toimitusjoh­tajan täytyy olla neuvostolainen, ja vaativan sitä, »jotta olisi jotakin tasapainoa vaikutuksessa». Tästä syntyi laaja keskustelu. Suomella oli kaikki edut, Vyšinski lausui, territorio, koneisto, valtiovalta ym. Neu­vostoliitto oli suurvalta eikä se tahtonut olla vain liikkeen rahoittaja, »jonka edustaja ainoastaan juhlatilaisuuksissa olisi läsnä», vaan halusi ottaa osaa tuotannon järjestämiseen. Englantilaisille olimme antaneet, hän sanoi; kaikki osakkeet Petsamon nikkeliin ja luovuttaneet koko kai­voksen heidän käytettäväkseen. Vastasin: englantilaiset käyttivät sitä suomalaisen yhtiön välityksellä, jonka johtokunnassa oli kaksi suoma­laista ja vain yksi englantilainen, ja kaikki asiat hoidettiin suomalaisten välityksellä. —Siihen Vyšinski: »Englantilaisten tapana on toisten käsillä poimia hedelmät.» — Toimitusjohtaja, josta liikkeen johto riippui, oli tärkein kohta. Pidin siitä kiinni ja sanoin minun ajatukseni mukaan kompromissin olevan mahdollinen vain edellytyksenä se, että toimitus­johtaja oli suomalainen. Tästä keskustellessamme lausuin puolileikillisesti: »Toimitusjohtajan paikka on liian pieni asia, jotta sen vuoksi aloittaisitte sodan meitä vastaan.» Vyšinski: »Olemme jo kauppasodassa keskenämme.» — Keskustelu, joka koko ajan oli kulkenut ystävällisessä sävyssä, päättyi siihen, että lupasin esittää asian hallitukselle ja antaa hänelle vastauksen ensi tilassa.

Kun Vyšinski vakuutti minulle; ettei Neuvostoliitolla tässä asiassa ollut hyökkäysaikomuksia Suomea vastaan, pidän todennäköisenä, että asia niin olikin, mikäli oli kysymyksessä Petsamon nikkelikaivos. Mutta kun hän sanoi heillä olevan ainoastaan taloudellisia tarkoituksia, ei se ilmoitus luullakseni vastannut asian todellista laitaa. Epäilemättä Neuvostoliitolla oli poliittiset pyrkimykset; niin kuin edellä olen maininnut. Sillä jos kysymys olisi ollut vain taloudellinen, ei Kremlillä olisi ollut syytä niin tavattoman itsepintaisesti ja jyrkästi asettua meidän ehdotuksiamme vastaan. Asia oli myös mennyt niin pitkälle, että se selvästi oli muodostunut suurvallan kunnianarkuuskysymykseksi. Senkin vuoksi se oli meidän kannaltamme vakava.

Tiedottaessani tästä keskustelusta Helsinkiin esitin omana mielipitee­näni avoimista kysymyksistä sellaista kompromissia, että osakkeet jaet­taisiin tasan ja että voima-asemaan ja johtokunnan jäsenten tasalukui­suuteen ja puheenjohtajan vuorotteluun nähden Neuvostoliiton ehdotuk­siin suostuttaisiin ja lainsäätämisen aikaa lyhennettäisiin. »Voisimme myös suostua venäläisten vaatimaan viidennekseen insinööreistä, mesta­reista ja henkilökunnasta, koska kysymys ei ole suuresta määrästä ja meidän täytyy niin voida asia järjestää, että neljä suomalaista pitää puolensa yhtä venäläistä vastaan. Syytä olisi kuitenkin Neuvostoliiton kanssa tehdä tästä asiasta yksityiskohtainen sopimus, johon Vyšinski viittasi. Huolimatta Vyšinskin jyrkästä kannasta toimitusjohtajaan nähden en pidä aivan mahdottomana, että he tässä myöntyvät. ——— Jos saisimme sopimuksen sähkeessäni ehdotetulla pohjalla, katsoisin sen nykyään parhaaksi mahdolliseksi», tiedotin Helsinkiin. Eräässä toisessa sähkeessäni lausuin: »Yleinen kantani on: ellei Saksa voi meitä riittävästi auttaa, on meidän konfliktin välttämiseksi myönnyttävä nikkeliasiassa, joka, kuten aikaisemmin olen esittänyt, ei mielestäni ole meille elinkysy­mys.»

Mahdollista on, että venäläiset olisivat antaneet perään, niin että esit­tämälläni pohjalla olisi voitu päästä sopimukseen. Siihen viittaa se tosi­asia, että vaikka sekakomitean venäläinen puheenjohtaja oli aikaisem­min todennut sekakomitean työn rauenneen, hän helmikuun 15 pnä odottamatta kutsui komitean kokoukseen ja edellytti kaikkien kysy­mysten, paitsi toimitusjohtajaa koskevan, tulevan ratkaistuiksi sillä pohjalla, jonka minä olin Vyšinskin kanssa neuvotteluissa luvannut hal­litukselle ehdottaa. En ollut Vyšinskille vielä antanut vastausta erimieli­syyden alaisiin kysymyksiin, koska en ollut saanut hallitukselta ohjeita.

Hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt minun väliehdotustani. Myöhem­min sain tietää, että Helsingissä — sekä myös saksalaisissa piireissä — katsottiin minun keskustelussani Vyšinskin kanssa osoittaneen liiallista myöntyväisyyttä.

Täsmällisen vastauksen asemesta, jota Vyšinski oli vaatinut, hallitus kehotti minua hänelle vielä selvittämään yleisiä näkökohtia, jotka olin sekä viime keskustelussa että sitä ennen moneen kertaan esittänyt. Huo­masin asian olevan menossa pilalle. Menin Vyšinskin luo. Keskustelussa, joka oli kaikkein ikävimpiä koko Moskovan-aikanani, lausuin saamieni ohjeiden mukaisesti hallituksemme katsovan luonnolliseksi, että seka­yhtiön ja liikkeen johto jäävät meille. Miten yhtiön ja liikkeen yksityis­kohdat olisi järjestettävä, siitä oli tarkoituksenmukaisinta neuvotella sekakomiteassa. Kuultuaan ilmoitukseni Vyšinski muuttui heti hyvin jyrkäksi. Hän sanoi vastaukseni siis olevan kieltävä. Neuvostoliitto oli suuri valtakunta, ja se oli kiinnostunut Petsamon nikkelistä. Hän ei tah­tonut toistaa mitä ennen oli sanonut. Neuvostoliiton ehdotukset olivat ehdottomat, eikä se luopunut niistä. Hän tulisi ilmoittamaan vastaukseni hallitukselleen, eikä ollut syytä enempää jatkaa sekakomitean työtä. Ei siis ollut mitään tehtävissä. Asia oli kehittyvä kaikkine seurauksineen. Suomen hallituksen vastauksen tarkoituksena oli asian viivyttäminen. Torjuin sen huomauttaen, että sekakomitea käsittelisi kaikki kysymyk­set. Vyšinski vastasi, että hän oli esittänyt eräitä konkreettisia kysymyk­siä, mutta minä en ollut antanut niihin vastausta, vaan ilmoittanut, että ne olisi käsiteltävä sekakomiteassa. Tämä komitea oli teknillinen, mutta kysymykset, joista oltiin eri mieltä, olivat poliittisia, ja ne oli ratkaistava diplomaattista tietä, kun sekakomitea ei niistä päässyt yksimielisyyteen. Neuvostohallitus oli ottanut hänen välityksellään esille nämä diplomaat­tis-poliittiset kysymykset. Kun hänelle ei annettu niihin selvää vas­tausta, hän piti sitä loukkauksena ja protestoi. Selitykseni eivät vaikut­taneet mitään. Vyšinski lopetti keskustelun töykeästi; hän oli vihaisempi kuin koskaan ennen.

Hallituksen kantaan vaikutti osaltaan se, mitä meille toisen asiasta kiinnostuneen suurvallan, Saksan, puolelta esitettiin. Tämä nähtävästi oli saanut ulkoasiainjohdon siihen käsitykseen, että Neuvostoliitto peräytyisi ja että asiassa ei sen vuoksi ollut vaaraa. Minun mielestäni tämä käsitys oli erheellinen. Saksalaisten taholta luultiin myös venäläis­ten »bluffaavan». »Saksa kehottaa meitä olemaan jyrkkiä, mutta ei lupaa mitään apua, jos konflikti syntyy», kirjoitin eräälle asianomaiselle. —­ »Meille itse nikkeliasia on vähäarvoinen. Olemme ottaneet tämän kon­fliktin vaaran kantaaksemme yksinomaan Saksan vuoksi, niin kuin olemme ilmoittaneet ryhtyvämme englantilaisia vastaan pakkotoimiin venäläisten vuoksi. Kaikki suurvallat ovat samanlaisia, yhtä itsekkäitä, ja me pienet saamme olla niiden välissä. Me pienet olemme tässä maail­massa ainoat ‘anständiga nationer’. — Lisään, että nykyisen sotatilan ja suurpoliittisen aseman vallitessa ei Saksalta voi, järkevästi ajatellen, mitään kovempaa asennetta Neuvostoliittoa vastaan odottaakaan.»

Kolmannenkaan asiasta kiinnostuneen suurvallan, Englannin, taholta ei, kuten sanottu, Moskovassa meitä tuettu. Sen pyrkimyksenä oli olla loukkaamatta Neuvostoliittoa, johon se halusi parantaa välejään. Edel­leen se tahtoi estää Saksaa saamasta nikkeliä ja toivoi Neuvostoliiton pääsemisellä mukaan ehkä saavuttavansa tämän tarkoituksen. — Sen sijaan Mond-yhtiön puolelta annettiin hallitukselle ilmoitus, jossa huo­mautettiin yhtiön täysin noudattaneen sopimuksen velvoituksia, ja jos Mondia rangaistaisiin riistämällä siltä toimiluvan edellyttämät oikeudet, niin se pani vastalauseensa, koska se olisi toimilupamääräysten selvää rikkomista ja sopimuksen hengen ja oikeuden periaatteiden vastaista, varsinkin kun ottaa huomioon Mondin Petsamoon sijoittamat suuret summat, joista koituvan hyödynnyt Saksa halusi saada. Tässä tapauk­sessa Mond tulisi kohdistamaan vaatimuksensa Suomen hallitukselle saadakseen mahdollisen korvauksen. »Toistaiseksi jatkuvasti luotamme Suomen hallituksen hyvään tahtoon, mikä aikaisemmin on osoittautu­nut niin horjumattomaksi», sanottiin Mond-yhtiön vastalauseessa.

Neuvottelut olivat ajautuneet karille. Ei ollut luultavaa, että venäläi­set jättäisivät asian. Se oli mennyt liian pitkälle ja se oli, kuten sanoin, tullut Kremlille myös arvovaltakysymykseksi.

Tällä välin oli asiasta Saksan puolelta tehty Moskovassa ilmoitus, joka kuitenkaan ei tietänyt muuta kuin että Suomen kanssa tehtyjen sopimus­ten mukaiset Saksan oikeudet oli pidettävä voimassa. Ilmoitus sisälsi kolme kohtaa: 1) Saksalle sopimusten mukaan menevästä kaivosten tuo­tannosta tuli maksujen tapahtua Suomen—Saksan clearingin kautta; 2) Saksalle oli turvattava aikaan nähden rajoittamaton oikeus saada 60 % tuotannosta Saksan ja Suomen välisten sopimusten perusteella; 3) oli välttämätöntä, että suomalais-saksalaiset sopimukset jäivät voi­maan ja että toimiluvan haltija täytti ne entisillä ehdoilla. Tämä Saksan ilmoitus ei meille tuottanut mitään tukea. Neuvostohallitus antoi helmi­kuun lopussa Saksalle vastauksen, jossa tosin Saksan puolelta katsottiin olleen epäselvyyttä, mutta jonka pääajatus oli se, että neuvostohallitus oli valmis järjestämään asian siten, että Saksan oikeudet Suomen kanssa tehtyjen sopimusten mukaan jäivät voimaan.

Molotov kutsui minut Kremliin maaliskuun alussa 1941. Ensiksi hän jätti jäljennökset edellä mainitusta Saksan ilmoituksesta ja neuvosto­hallituksen siihen antamasta vastauksesta, »jotta saatte selvän käsityk­sen Saksan suhtautumisesta asiaan eikä teidän tarvitse nojautua hu­huihin». Samalla hän huomautti Neuvostoliiton puolestaan tulevan nou­dattamaan Saksan kanssa tehtyjä hankintasopimuksia. Molotov valitti, ettei nikkeliasiassa vielä ollut päästy Suomen ja Neuvostoliiton välillä tulokseen. — Minä: »Te katkaisitte sekakomitean neuvottelut. Meidän valtuuskuntamme puheenjohtaja on vielä täällä.» — Molotov: »Seka­komitean neuvottelut katkesivat, koska hallitusten on ratkaistava eräitä kysymyksiä, jotka ovat edellytyksenä sekakomitean työlle: toimitus­johtaja, osakkeitten jako, johtokunnan jäsenet ja viidennes virkamie­hiä.» — Minä: Minulla ei ollut muita ohjeita kuin mitä Vyšinskille esitin, nimittäin että liikkeen johto on oleva meillä ja muuten asian käsittelee sekakomitea. Olimme tehneet suuria myönnytyksiä, jotka luettelin. Nyt oli Neuvostoliiton vuoro tehdä myönnytyksiä. — Molotov: »Neuvosto­liitto on tehnyt suurimman perusmyönnytyksen, kun se kaksi kertaa, 1920 ja 1940, hyvän hyvyyttään on antanut Petsamon Suomelle.» Tämän hän toisti pari kertaa. »Kuten Te hyvin tiedätte, Neuvostoliitolla ei ollut siihen pakkoa. Vuonna 1940 Petsamo oli Neuvostoliiton sota­joukkojen miehittämä, mutta me annoimme sen Suomelle, koska emme tahtoneet ottaa Suomelta enempää kuin oli aivan välttämätöntä. Suo­men hallituksen pitäisi muistaa, että me olemme sen Suomelle antaneet.» — Molotov ihmetteli, ettei Suomen hallitus suostunut tätä asiaa järjestä­mään, vaan oli venytellyt sitä monta kuukautta. Neuvostoliitto vaati toimitusjohtajan. — Minä: »Minkä vuoksi vaaditte toimitusjohtajan?» — Molotov: »Tahdomme varmuuden kaivostoiminnan tehokkuudesta, ja meillä on kokeneita miehiä.» — Minä: »Myös me tahdomme kaivos­toiminnan tehokkaaksi, ja meillä on riittävästi kokeneita ammattimie­hiä. Kun kaivos on Suomen alueella, on luonnollista, että johto on suo­malainen.» — Tästä syntyi laaja keskustelu, jossa kosketeltiin mm. joh­tokunnan puheenjohtajaa, jota venäläiset myös olivat vaatineet vuoro­tellen joka toinen vuosi. Molotov: Johtokunnan puheenjohtajasta ja kaikista muista asioista voidaan keskustella, mutta toimitusjohtajasta ei; sen he vaativat. »Englantilaisille olette antaneet koko konsession, mutta Neuvostoliitto tyytyy sekayhtiöön. Englantilaisilla on siis paljon suuremmat oikeudet kuin nyt on tarjottu Neuvostoliitolle.» Molotov tahtoi ensi tilassa Suomen hallituksen lopullisen vastauksen ja lisäsi: »Pyydän Teitä, joka tunnette aseman ja olot täällä, vaikuttamaan sii­hen, että tämä asia järjestyy.» — Lupasin tiedottaa keskustelusta halli­tukselleni ja palata asiaan. Molotov esiintyi keskustelussa kohteliaasti mutta hyvin varmasti.

Tiedottaessani tästä Helsinkiin korostin aikaisemmin esittämääni mielipidettä, että ellei Saksa oman intressinsä vuoksi meitä riittävästi tue, meidän olisi yritettävä löytää välitysehdotus, koska pelkäsin asian voivan viedä liian suureen riskiin. Asia oli muodostunut Neuvostoliitolle kunnianarkuuskysymykseksi. Sen pitkittäminen yhdeksättä kuukautta oli kovasti ärsyttänyt Neuvostoliittoa ja se oli pilannut suhteitamme.

Hallituksen pyynnöstä lähdin maaliskuussa Helsinkiin. Tavatessani huhtikuussa Helsingissä Neuvostoliiton uuden lähettilään Orlovin ja kysyessäni häneltä, millä kannalla nikkeliasia oli, hän vastasi sen olevan samalla kannalla kuin minun lähtiessäni Moskovasta. Siinä ei ollut tehty mitään, koska odotettiin minun tuovan Suomen hallituksen vastauksen Neuvostoliiton esityksiin.

Laajojen neuvottelujen jälkeen Helsingissä laaditun vastauksen antoi toukokuussa Vyšinskille minun poissa ollessani asiainhoitaja Hynninen. Vastauksessamme ei tehty enempiä myönnytyksiä kuin aikaisemmin oli Neuvostoliitolle ilmoitettu. Hallituksessa uskottiin Neuvostoliiton pe­räytyvän, varsinkin kun tiedettiin Saksan mielellään näkevän meidän pysyvän kannallamme. Helsingissä oli myös vakiintunut mielipide, että jos tässä asiassa myönnyttäisiin, Neuvostoliitto tulisi esittämään yhä uusia vaatimuksia, niin kuin muka oli tehnyt koko Moskovan rauhan jälkeisenä aikana. Tähän vastasin, että asia ei ollut siten. Kaksi tärkeintä uutta seikkaa, Ahvenanmaata ja Petsamon nikkeliä koskevat, Molotov oli ottanut esille pian rauhanteon jälkeen, kesäkuussa 1940. Heti rauhan jälkeen oli myös kysymys Suomen—Ruotsin puolustusliitosta noussut esiin tunnetulla tavalla. Rauhansopimuksesta johtuneet kysymykset koneiden palauttamisesta, Ensosta ym. — mihin kuului venäläisten mielestä arvatenkin myös kysymys Vallinkosken rakentamisesta — olivat olleet aikoinaan esillä rauhansopimuksen toimeenpanon yhtey­dessä eivätkä nähtävästi venäläisten ajatuksen mukaan olleet uusia asioita. Kauttakuljetus Hankoon oli tullut esille heinäkuun alussa 1940 meidän aloitteestamme rautateiden yhdysliikennettä koskevan kysy­myksen yhteydessä. Presidentinvaaliasia oli herännyt vaalin johdosta. Myöhemmin Kreml ei ollut esittänyt uusia tärkeitä asioita.

Hallituksen vastauksessa huomautettiin aluksi uudelleen Suomen alku­peräisestä ehdotuksesta, joka tarkoitti asian järjestämistä kaupallisen sopimuksen avulla ja jonka hyväksyminen tekisi erittäin edullisen vai­kutuksen Suomessa ja olisi omiaan tasoittamaan tietä entistä suurem­paan yhteisymmärrykseen molempien maiden välillä. Hallitus oli kui­tenkin valmis jatkamaan neuvotteluja sekakomiteassa aikaisemmin ilmoittamillaan ehdoilla, nimittäin että toimitusjohtaja, teknillinen ja paikallinen ja muu johto sekä johtokunnan puheenjohtaja olivat suo­malaisia ja että Neuvostoliitto saisi edustajansa johtokuntaan ja saman määrän tilintarkastajia kuin Suomikin ja sille varattaisiin kaksi etu­käteen sovittua paikkaa. — Kuunneltuaan ministeri Hynnisen esitystä Vyšinski lausui, että asia siis oli samalla kannalla kuin kolme kuukautta aikaisemmin, ja katsoi voivansa heti ilmoittaa, että neuvostohallituksen oli mahdoton hyväksyä Suomen vastausta. Neuvotteluja ei voitu sillä pohjalla jatkaa. — Tämä olikin odotettavissa. Sille kannalle nikkeliasia jäi. Pidän todennäköisenä, ettei Neuvostoliitto olisi asiaa jättänyt, ellei seuraavan kesäkuun 22 pnä olisi alkanut Saksan ja Neuvostoliiton väli­nen sota, johon Suomikin joutui.

Lukija, joka on jaksanut seurata pitkää esitystäni, varmaankin pitää kertomustani aivan liian laajana, varsinkin kun asiassa ei lopultakaan päästy tulokseen. Puolustuksekseni haluaisin esittää, että asia, jota monitahoisuutensa vuoksi tuskin saattaisi aivan lyhyesti kertoa, osoit­taa osaltaan, millaisia vaikeuksia meillä Moskovan rauhan jälkeen oli. Onpa se mielestäni omiaan herättämään muitakin ajatuksia. Se näyttää, millaiseen tukalaan asemaan pieni valtio voi ilman omaa syytään jou­tua, kun suurvaltain edut sattuvat käymään ristiin sen kohdalla.

Arvokkaiden luonnonrikkauksien esiintyminen pienen valtion alueella voi jo rauhan aikanakin olla tällaiselle maalle vaikeuksien aiheuttaja. Suuret himoitsevat niitä. Kun laki ja oikeus eivät, ainakaan vielä ny­kyään, ole määrääviä, vaan aineellinen voima, saattaa pieni valtio luon­nonrikkauksiensa vuoksi joutua vaaroihin, jotka voivat uhata sen itse­näisyyttä, niin kuin historia osoittaa. — Petsamon nikkeliasiaan liittyi v. 1940 taloudellisen puolen lisäksi poliittinen, ja se teki aseman vaaralliseksi. Rauhan aikana ei englantilais-kanadalaisella trustilla arvatenkaan olisi ollut mitään nikkelin Saksaan myyntiä vastaan. Mutta sodan joh­dosta Englanti tahtoi sen estää. Juuri sodan aikana Petsamon nikkeli oli Saksalle tärkeä. Sotilaspoliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen pyrki Neuvosto-Venäjäkin, jolla itsellään oli nikkeliä muuallakin, saamaan valvontaansa nämä alueet.

Asia oli lailliselta kannalta katsoen yksinkertainen. Suomi oli luovut­tanut käyttöoikeuden nikkelikaivoksiin englantilaiselle yhtiölle ja oli sopimukseen tyytyväinen. Kaikki oli järjestyksessä. Jos asiaa olisi voitu harkita yksinomaan lain ja hyvän liiketavan mukaisesti, se olisi ollut helppoa. Sekä venäläisille että saksalaisille olisi sanottu: ei käy päinsä. Venäläisille sen vuoksi, että kätemme olivat toimilupasopimuksen sito­mat; saksalaisille sen vuoksi, että oikeus kaivoksiin kuului laillisesti englantilaisille ja he jyrkästi vastustivat nikkelin myymistä Saksaan, jonka kanssa Englanti oli sodassa.

Näin yksinkertainen ja selvä menettely ei kuitenkaan käynyt päinsä. Emme voineet harkita asiaa vapaasti lain ja oikeuden mukaan, vaan ratkaisu oli tehtävä poliittisten näkökohtien pohjalla. Ja niin jouduimme monimutkaisiin sokkeloihin. Tekisi mieli sanoa, että Petsamon nikkeli­kaivokset olivat liian suuri ja vaarallinen pala Suomen voimille. Niiden vuoksi pikkuvalta Suomi joutui kolmen suurvallan intressien ristitu­leen. Joka taholta meille asetettiin vaatimuksia, joka puolelta meitä puristettiin. Suomen tukalasta asemasta piittaamatta jokainen suurvalta vaati meitä järjestämään asian sen etujen mukaisesti sekä pitämään sen puolta toisia vastaan. Mutta Englanti ja Saksa eivät tahtoneet antaa meille tukeaan, vaikka Neuvosto-Venäjän pyyteet menivät kummankin etuja vastaan. Englanti ei halunnut loukata Neuvosto-Venäjää ja sotkea pyrkimyksiään väliensä parantamiseen viimeksi mainitun kanssa. Saksa taas katsoi silloin vielä olevan syytä ylläpitää suhteitaan itäiseen kump­paniinsa. Neuvostoliitto ei halunnut, ehkäpä vaikeuksia välttääkseen, ryhtyä kanssamme toimimaan selvittääkseen lopullisesti asian Englan­nissa trustin kanssa, vaan vaati meitä, jotka olimme sopimukseen sidotut, poikkeuslailla, pakkoluovutuksella, riistämään englantilaisilta hei­dän omaisuutensa. Tämä oli meille pohjoismaalaisiin oikeuskäsityksiin ja tapoihin kasvaneille outoa menettelyä. Ja koko asian käsittely antaa hyvän kuvan suurten nykyaikaisista toimintatavoista ja heikompiin suhtautumisesta. Vihdoin, eikä vähimmin, käy tästä jälleen ilmi lain ja oikeuden voimattomuus ja vähäinen merkitys kansainvälisissä suhteissa, milloin suurvaltojen edut ovat kysymyksessä.