XII. Enso — Vallinkoski. Sallan rata

Moskovan rauhansopimuksessa meidän oli pakko luovuttaa Neuvosto­liitolle Enson suuret teollisuuslaitokset, niin kuin edellä on kerrottu. Laitosten omistajalle, Enso-Gutzeit Osakeyhtiölle, jonka osakkeet olivat suurimmalta osalta valtion omia; kuului mm. Vuoksessa oleva arvokas Vallinkosken putous, joka oli noin kilometrin päässä Ensosta ylöspäin ja sijaitsi Suomen puolella uutta valtakunnanrajaa. Enson putous oli 8,9 m:n ja Vallinkosken 5,7 m:n korkuinen. Jo ennen talvisotaa Enso-Gutzeit oli tehnyt suunnitelman Vallinkosken ja Enson putousten yhdistämi­seksi siten, että alempana olevan Ensonkosken kohdalla vesi padottai­siin ja Ensossa voitaisiin käyttää hyväksi myös Suomen puolelle rajaa jääneen Vallinkosken putouksen vesivoima.

Toukokuun lopulla 1940 antoi ulkoasiainkomissariaatti odottamatta muistion, jossa ilmoitettiin neuvostohallituksen aikovan rakentaa val­miiksi Enson voima-aseman Suomessa aikaisemmin tehdyn suunnitel­man mukaan. Kun se edellytti veden nostamista Suomen alueella Vuok­sen rantojen sisällä ja Vuoksen vesijärjestelmän muuttamista rantaan liit­tyvällä alueella, neuvostohallitus halusi, että sopimuksella määrättäisiin molemminpuoliset oikeudet ja selvitettäisiin Neuvostoliiton ja Suomen edut. Tällainen kysymyksen alullepano Neuvostoliiton puolelta tuntui reilulta ja lupaavalta. Luulimme asian käsittelyn, joka voitiin perustaa selvien taloudellisten tosiasioiden ja lain pohjalle, vaikeuksitta vievän molempia puolia tyydyttävään tulokseen. Mutta toisin kävi.

Moskovassa olivat silloin kauppasopimusneuvotteluja varten Enso­-Gutzeitin toimitusjohtaja, ministeri Kotilainen ja vuorineuvos Gartz, kumpikin eteviä asiantuntijoita. Helsingistä saapuivat lisäksi teknilliset erikoistuntijat, insinöörit Frilund ja Rosendal. Neuvottelut aloitettiin Moskovassa; Neuvostoliiton puolelta niitä johti ulkomaankaupanko­missaarin sijainen Stepanov.

Suomalaisen valtuuskunnan esittämä lähtökohta oli seuraava:

Pääasiallinen putouskorkeus on Suomen puolella ja Suomi voi sen käyttää hyväkseen Vallinkoskessa rakentamalla siihen voimalaitoksen noin 200 milj. markalla, mistä Suomi sai sähkövoimaa noin 500 milj. kWh:ta. Kun korkoihin ja kuoletukseen ym. lasketaan 10 % ja myydyn virran arvoksi vapaasti voimalaitoksella 10 penniä kWh:lta, ovat vuo­tuiset kulut 20 milj. markkaa, ja tämä vastaa 200 milj. kWh:n myynnistä koituvia tuloja, joten nettona on 300 milj. kWh:ta vuodessa. Kuitenkin on huomattava, että niin pian kuin voimalaitos olisi kuoletettu, mikä todennäköisesti tapahtuisi hyvinkin lyhyessä ajassa, sähkövirran hinta­taso kun monista syistä oli nousemassa Suomessa, oli miltei koko voima­laitoksen kehittämä energiamäärä, siis noin 500 milj. kWh:ta puhdasta nettoa (mitättömiä hoito- ja kunnossapitokustannuksia lukuun otta­matta). Tästä omaisuudesta Suomi ei ole velvollinen luopumaan enempää kansainvälisen oikeuden kuin rauhansopimuksenkaan perusteella. Kui­tenkin ymmärtäen, että luottamuksellisella yhteistyöllä kahden raja­naapurin välillä tällaisissa asioissa voitaisiin päästä molempia puolia tyydyttävään tulokseen, suomalainen valtuuskunta katsoi voivansa päätyä ehdotukseen, jonka mukaan Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle oikeuden patoamalla nostaa Vuoksen veden pintaa Suomen puolella tarkemmin määrätyllä tavalla ja täten saada Enson voimalaitoksessa käytettäväkseen Suomen puolella olevan putouksen, jonka vesivoiman korvauksena Neuvostoliitto toimittaisi Suomelle vuosittain 300 milj. kWh:ta eli 45 % Enson—Vallinkosken voimalaitoksen tehosta. Tämäkin ehdotus merkitsi Suomelle edellisen mukaan tuntuvaa uhrausta, nimit­täin jonkin ajan kuluttua, kun oma voimalaitoksemme olisi kuoletettu, vuodessa noin 200 milj. kWh:n eli 40 %:n menetystä omistamastamme koskivoimasta. Lisämyönnytyksenä suomalainen valtuuskunta ehdotti, että Suomi toimittaisi Kyyrön kosken perkauksen sekä ottaisi korva­takseen omalla puolellaan rantaa vahingot ja rakentaakseen tarpeelliset tieyhteydet siltoineen.

Kuten edellä olevasta ilmenee, oli Suomen valtuuskunnan ehdottamat suuntaviivat laadittu sellaisten taloudellisten periaatteiden pohjalle, että toinen sopimuspuoli, Suomi, luovuttaisi vesivoimaa ja toinen, Neu­ vostoliitto, antaisi siitä korvauksen toimittamalla sähkövirtaa. Lisäksi olisi Neuvostoliiton suoritettava korvaus menoista ja kustannuksista, jotka Enso-Gutzeitille olivat aiheutuneet sen suorituttamista rakennus­suunnitelmista ja piirustuksista, tilattujen koneiden erittelyistä ja han­kintasopimusten valmistamisesta. Edelleen Enson voimalaitoksen raken­nusjärjestölle siirrettäisiin Enso-Gutzeitin voimalaitosta varten tekemät hankintasopimukset ja Neuvostoliitto korvaisi hankkijoille suoritetut ennakkomaksut. — Tämä kaikki oli meidän mielestämme oikeuden­mukaista.

Asia oli nähdäksemme periaatteellisesti selvä. Mutta elokuun puoli­välissä Neuvostoliiton valtuuskunta antoi vastauksena sopimusluonnoksen; joka lähti siitä, että Suomi ei ollut oikeutettu saamaan Vallinkosken vesivoimasta minkäänlaista korvausta. Siinä tosin sanottiin, että Vuok­sen veden säännöstelyn normaalitilana oli pidettävä tilannetta, joka val­litsi tämän virran ja Saimaan järven veden säännöstelyssä Moskovan rauhan aikana. Tätä ei saanut muuttaa ilman yhteistä sopimusta. Mutta sitten lisättiin kuivasti: »Enson vesivoimalaitoksen rakentamissuunnitel­man edellyttämää Vuoksen veden nostamista ei kuitenkaan katsota tämän joen normaalin veden säännöstelyn rikkomiseksi.» Se merkitsi siis, että Neuvostoliitto saisi käyttää hyväkseen Suomen puolella olevan ja meille kuuluvan Vallinkosken vesivoiman ilman mitään korvausta.

Sopimusluonnokseen ei liittynyt perusteluja eikä selvityksiä. Oli sen vuoksi vaikea ymmärtää, mitä periaatetta noudattaen Neuvostoliitto oli joutunut tähän ehdotukseensa. Meidän käsityksemme mukaan ei Neuvostoliiton ehdotuksella ollut perustetta rauhansopimuksessa eikä liioin kansainvälisessä oikeudessa. Suomen puolella pysyttiin entisellä kannalla. Kun annoin Molotoville vastauksemme neuvostohallituksen ehdotukseen, ei hetki ollut varsin sovelias, sillä olimme juuri lopettaneet ikävän keskustelun nikkeliasiasta ja sotakirjallisuudesta, joista Molotov oli pahalla päällä. Sanoin omistusoikeuden Vallinkoskeen olevan meidän mielestämme selvä, emmekä voineet hyväksyä Neuvostoliiton ehdo­tusta. Molotov vastasi viitaten nikkeliasiaan, ettei Suomi ollut osoit­tautunut halukkaaksi käsittelemään Neuvostoliiton kanssa asiallisesti taloudellisia kysymyksiä.

Toukokuussa 1941 ulkoasiainkomissariaatti antoi uuden muistion pysyen entisessä ehdotuksessaan. Neuvostoliiton kannan perusteluksi esitettiin seuraavaa: Neuvostoliiton ehdotus oli laadittu täysin Neuvos­toliiton ja Suomen välillä maaliskuun 12 pnä 1940 solmitun rauhansopi­muksen II artiklan, mainittuun rauhansopimukseen liittyvän pöytäkir­jan 6. kohdan ja voimassa olevan kansainvälisen käytännön mukaisesti. Neuvostoliitolla oli rauhansopimuksesta johtuva kiistämätön oikeus suorittaa loppuun Neuvostoliitolle luovutetulla alueella sijaitsevan En­son vesivoimalaitoksen rakennustyöt ja siinä yhteydessä nostaa Vuoksen veden pintaa Suomen taholla aikaisemmin laaditun rakennussuunnitelman mukaisesti. Suomen puolelta esitetty vaatimus 300 miljoonan kWh:n sähkövirran toimittamisesta vuosittain korvaukseksi Suomen menettämästä potentiaalisesta vesivoimasta, jonka Suomi voisi käyttää hyväkseen siinä tapauksessa, että Suomen alueella rakennettaisiin säh­kövoimalaitos Vallinkoskeen, oli perusteeton. Kansainvälisessä oikeu­dessa ei ollut sääntöä; joka edellytti maksua toisen valtion alueelta toisen valtion alueelle kulkevan joen potentiaalisen vesivoiman hyväksi­ käyttämisestä. Geneven sopimus joulukuun 9 p:ltä 1923, joka säännös­telee asianomaisten valtioiden keskinäiset sopimukset mm. vesivoiman hyväksikäyttöä koskevassa kysymyksessä; ei myöskään sisällä sellaista sääntöä. Kansainvälisen käytännön mukaan oli osittain korvattava ainoastaan ne vahingot, jotka aiheutuivat siitä, että Suomen alueella oleva seutu joutuisi veden alle Enson voimalaitoksen padon rakentami­sen yhteydessä, ja tästä olikin määräys Neuvostoliiton sopimusluonnok­sessa. Myös Suomen puolelta esitetty vaatimus korvauksen suorittami­sesta Enso-Gutzeitille suunnittelutöistä, piirustuksista, tilatun koneis­ton erittelystä sekä hankintasopimusten valmistelujen aiheuttamista kustannuksista oli perusteeton, koska rauhansopimuksen mukaan ei edellytetty mitään korvausta Neuvostoliitolle siirtyneestä omaisuudesta. Sen tähden Neuvostoliitto ei myöskään voinut ottaa maksaakseen Enso­ Gutzeitin omille hankkijoilleen suorittamia ennakkomaksuja. Neuvosto­liitto piti siis kiinni aikaisemmasta kannastaan.

Neuvostoliiton esittämät perustelut olivat meidän mielestämme päte­mättömiä. Niissä nojauduttiin ensiksikin rauhansopimuksen II artik­laan ja siihen liittyvän pöytäkirjan 6. kohtaan. Mutta rauhansopimuksen mainitussa artiklassa puhuttiin ainoastaan siitä, missä uusi valtakunnan­ raja tulisi kulkemaan, ja pöytäkirjan 6. kohdassa sanottiin vain, että Neuvostoliitolle luovutettavia alueita evakuoitaessa Suomen viran­omaisten oli pidettävä huolta siitä, ettei alueilla olevia taloudellisia laitoksia ym. omaisuutta vahingoiteta tai hävitetä. Miten neuvostohalli­tus voi näistä määräyksistä katsoa johtuvan oikeuden käyttää hyväkseen Suomen puolelle jääneen suuren kosken kallisarvoista vesivoimaa, on kummallista. Omalla puolellaan Neuvostoliitto tietenkin oli oikeutettu, rauhansopimuksesta aivan riippumatta, järjestämään minkälaisia raken­nustöitä tahansa edellyttäen, etteivät niiden vaikutukset ulottuneet Suomen alueelle siten, että Suomen laillisesti suojatut edut joutuisivat kärsimään. — Enso-Gutzeitin aikoinaan laatiman suunnitelman mukaan tarkoituksena tosin oli nostaa Vuoksen vedenpintaa voimalaitoksen koh­dalla yläjuoksussa Vallinkosken putouksen kustannuksella. Kun rauhan­sopimuksen johdosta aluesuhteissa oli tapahtunut sellainen muutos, että mainitun Vuoksen osat olivat joutuneet kahdelle eri valtiolle rajan kul­kiessa niiden välillä ja yhden asianomaisen sijasta nyt oli tullut kaksi, vaadittiin tietenkin rakennussuunnitelman toteuttamiseen myös toisen, suomalaisen asianomaisen suostumus.

Vaikka Neuvostoliitto rauhansopimuksen perusteella oli saanut hal­tuunsa Enson tehtaan, so. sinne jääneen kiinteän ja irtaimen omaisuu­den, ei — kansainoikeuden tuntijain mielipiteen mukaan — minkään­lainen yleinen seuraanto, suksessio, Enso-Gutzeitin muihin oikeuksiin, kuten sille kuuluviin saataviin ja nimenomaan juuri sille eikä kenelle­kään muulle myönnettyyn oikeuteen ryhtyä veden patoamiseen, voinut tulla kysymykseen. Neuvostoliiton nootissa asetuttiin torjuvalle kannalle yleensä kaikkien sellaisten sitoumusten siirtymiseen, joista Neuvosto­liitolle aiheutuisi jonkinlaisia velvollisuuksia. Se ei kuitenkaan estänyt Neuvostoliittoa vaatimasta Enso-Gutzeitille myönnetyn patoamisoikeu­den siirtymistä itselleen. Siitä olisi kuitenkin voitu puhua vain, jos kysy­myksessä olisi ollut aluekohtainen oikeus, siis jonkinlainen kansain­oikeudellinen rasite. Mutta sellaisten oikeuksien perustaminen edellytti nimenomaista sopimusta.

Neuvostoliiton vaatimuksilla ei liioin ollut — niin kuin sen ta­holta väitettiin — perustusta kansainvälisessä oikeudessa. Vesistön käyttö on järjestettävä, mikäli mahdollista, sillä tavoin, että vallitseva olotila säilyy, sanovat kansainoikeuden tuntijat. Yläjuoksun varrella oleva valtio ei saa pysäyttää joen juoksua eikä johtaa jokea uuteen väylään naapurivaltion vahingoksi. Alempana oleva valtio taas ei saa ryhtyä sellaiseen patoamistoimintaan, joka aiheuttaa ylempänä tulvia tai muuta vahinkoa, esim. vesivoiman vähenemistä.

Tästä juuri oli esillä olevassa tapauksessa kysymys, koska Neuvosto­liitto tahtoi kokonaisuudessaan käyttää hyväkseen meidän puolellamme olevan Vallinkosken, josta voi saada noin 500 milj. kWh:n suuruisen voiman. Sitä vastoin Suomi olisi voinut, Neuvostoliittoa vahingoitta­matta, käyttää hyväkseen yläpuolella olevan Vallinkosken putouskor­keutta rakentamalla siihen voimalaitoksen, koska siitä ei olisi aiheu­tunut muutoksia vallitsevaan olotilaan, Neuvostoliiton alueella virtaava vesimäärä kun olisi pysynyt jatkuvasti samana.

Vallinkosken asia jäi sodan alkamisen johdosta keskeneräiseksi. Mi­ten se olisi päättynyt, on tietymätöntä. Meillä oli kyllä selvä oikeus puolellamme. Mutta vain laillinen kansainoikeus — hauras ja heikko näinä aikoina. Jos Neuvostoliitto olisi kaikesta huolimatta rakentanut patolaitteet ja nostanut veden — mitä olisimme voineet tehdä? Teo­reettisesti ja laillisesti tietysti rakentaa padon Vallinkoskeen, käyttää sen koskivoiman ja siten leikata pois suurimman osan putouskorkeutta Ensossa olevilta venäläisten voimalaitoksilta. Mutta millaisia rettelöitä ja vaaroja siitä olisi aiheutunut? Vallinkoski oli vain noin yhden kilo­metrin päässä Ensosta. Vaikeata olisi uskaltaa sijoittaa niin arkaan yritykseen 200 milj. markkaa pääomaa. — Tällainen on kansainvälisen oikeuden antama turva nykyisenä aikana. Jos olisimme olleet suurvalta, olisi asia ollut toinen.

Moskovan rauhansopimuksen VII artiklassa sanottiin: »Suomen halli­tus myöntää Neuvostoliitolle oikeuden tavarain kauttakulkuun Neu­vostoliiton ja Ruotsin välillä, ja tämän kauttakulun kehittämiseksi lyhyintä rautatietä pitkin Neuvostoliitto ja Suomi pitävät välttämättö­mänä rakentaa kumpikin omalla alueellaan, mikäli mahdollista 1940 vuoden aikana, rautatien, joka yhdistää Kantalahden Kemijärven kanssa.»

Rauhanneuvotteluissa venäläiset vaativat radan rakentamista ehdot­tomasti vuoden 1940 kuluessa. Meidän puoleltamme ilmoitettiin sen olevan sula mahdottomuus. Molotov lupasi Neuvostoliiton auttavan rakentamistyötä hankkimalla tarvittavat rakennusaineet, kiskot ym., vieläpä työvoimaa, jos tahtoisimme. »Yhdistynein voimin saamme kyllä radan valmiiksi vuoden 1940 kuluessa», hän sanoi. Ehdotimme ajan­ määräyksen poistettavaksi luvaten rakentaa radan niin pian kuin se kävi päinsä. Keskustelun jälkeen sovittiin sanamuodosta: »Mikäli mah­dollista vuoden 1940 aikana.»

Tämä asia oli meille uusi, vasta rauhanneuvotteluissa Moskovassa esitetty. Kysymyksessä oli yhdysradan aikaansaaminen Kantalahdesta Muurmannin radalta Pohjois-Suomen poikki Tornioon Pohjanlahden rannalle aina Ruotsin rajalle asti. Rauhansopimuksessa sanottiin tar­koituksena olevan tavarain kauttakuljettamisen Neuvostoliiton ja Ruot­sin välillä. Molotov perusteli neuvotteluissa radan tarpeellisuutta sillä, että Neuvostoliitto aikoi tehdä kauppasopimukset Skandinavian valtioi­den kanssa sekä tahtoi aivan lähiaikoina vilkastuttaa kauppaa näiden maiden kanssa, minkä vuoksi rautatien rakentaminen oli tärkeätä.

Ei voi kuitenkaan olla panematta kyseenalaiseksi tämän radan mer­kitystä puhtaasti taloudelliselta kannalta. Rauhan aikana Neuvostoliiton vienti ja tuonti tuskin voisi tätä harvaan asuttujen pohjoisten seutujen kautta kulkevaa tietä sanottavassa määrin käyttää. Ruotsin ja Neu­vostoliiton välinen kauppavaihto tapahtuu pääosaltaan toisia teitä. Myös Neuvosto-Karjalassa ja Kuolan niemimaalla olevien teollisuuslai­tosten tuotteet epäilemättä kuljetettaisiin parhaiten läpi vuoden avoinna olevan Murmanskin sataman kautta, jonne matka on lyhyempi. Samaa tietä on myös edullisinta tuoda pohjoisessa tarvittavat tavarat. Kun raideleveys toisaalta Suomen ja Neuvostoliiton ja toisaalta Ruotsin rautateillä on erilainen, ei uudestaanlastausta voitaisi välttää. — Toisin saattaa asian laita olla sodan aikana ulkomaisten yhteyksien ollessa katkaistuina. Silloin olisi suoranaisella rautatieyhteydellä Ruotsin ja myös muiden Skandinavian maiden kanssa Neuvostoliitolle merkitystä. Verrattava tapaus on Saksan liikeyhteys toisen maailmansodan aikana Ruotsin kanssa.

Suomessa on yleinen käsitys, että Kantalahden—Sallan—Kemijär­ven—Tornion yhdysrata samoin kuin muut Neuvostoliiton puolella viime vuosina, sekä ennen talvisotaa että sen jälkeen, rakennetut jopa kuusi sivurataa ovat tarkoittaneet valmistumista uuteen hyökkäykseen Suomea vastaan; vieläpä sen lisäksi käytettävissä olevan tien luomista Skandinaviaan ja siten ei vain Suomen, vaan myös Skandinavian vetämistä bolševikkien valtapiiriin (Kaarlo Hildén; Murmanbanan, 1941, s. 11). — Todennäköistä minunkin mielestäni on, että tämän radan — samoin kuin mainittujen Itä-Karjalan muiden ratojen ja maanteiden, niin kuin tietysti lukuisten lentokenttienkin — rakentamisessa on pi­detty silmällä pääasiallisesti sotilaallisia päämääriä. Suurvaltojen soti­laallisissa toimenpiteissä liittyvät hyökkäystarkoitukset helposti puo­lustuksellisiin. Missä määrin nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa hyökkäystarkoitus oli etusijalla, on ulkokohtaisesti arvostellen vaikea sanoa. Meidän suomalaisten ei, viime vuosien kokemusten jälkeen, ole helppoa Neuvostoliiton meitä koskevissa toimissa pitää puolustusnäkö­kohtaa ratkaisevana. »Läntisten (Muurmannin radasta Suomen rajaa kohti lähtevien) sivuratojen rakentamista ei voi katsoa puolustusnäkö­kohtien aiheuttaneen; on täysin mieletöntä ajatella, että pieni ja soti­laallisesti heikko Suomi aikoisi hyökätä mahtavan Neuvostoliiton kimppuun. Ainoa vaihtoehto on valmistelu hyökkäystä varten länteen», sano­taan äsken mainitussa julkaisussa (ss. 9—10). Järkevästi ajatellen olikin pelko Suomen hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan tosiaan mieletön. Mutta — niin kuin siitä edellä on ollut puhe — Kremlillä näytti sekä v. 1939 että sen jälkeen — ja aikaisemminkin — kaikkea hallitsevana olleen ajatus suursodan mahdollisuudesta, vieläpä todennäköisyydestä, ja Neuvostoliitto varustautui sen varalta. »Neuvostoliitto ei pelkää Suo­mea, mutta suuret vallat käyttävät pieniä hyökkäysalueena Neuvosto­liittoa vastaan. Leningradin ja Murmanskin turvallisuus on nyt kovin tärkeä, kun eurooppalainen sota riehuu. Ei voi tietää, miten tämä sota tulee loppumaan», merkitsin keskustelun aikana muistilehtiööni Molo­tovin lausuneen rauhanneuvotteluissa maaliskuun 12 pnä 1940. Saman ajatuksen toivat esiin Stalin ja Molotov syksyllä 1939. — Että toisen­lainen politiikka meidän mielestämme olisi ollut Neuvostoliitonkin etu­jen kannalta, sotatapauksessakin, tarkoituksenmukaisempi, on eri asia. Mutta suurvalloilla on oma tapansa katsoa asioita, kun pienet ovat kysymyksessä. Useasti ne siinä näyttävät erehtyvän.

Neuvostoliitto oli alkanut rakentaa puheena olevaa rataa omalla alueellaan jo marraskuussa 1939, ja se saatiin huhtikuussa 1940 val­miiksi Sallaan, Moskovan rauhan uuteen rajaan asti. Tietojen mukaan käytettiin siinä pakkotyöhön 100 000 henkeä (Hildén, mt. s. 11). Sen jälkeen Neuvostoliiton taholla useasti kiirehdittiin Suomen-puoleisen rataosan rakentamista ja tiedusteltiin, milloin se valmistuisi. Radan rakentaminen Suomen puolella oli suuritöinen, koska maasto oli vaikea ja oli tehtävä useita siltoja, joista erittäinkin Kemijoen yli vievä vaati aikaa. Aluksi asiaa käsittelivät ulkoasiainkomissariaatin korkeimmat virkamiehet, mutta myöhemmin siihen puuttuivat Molotov ja Vyšinski.

Joulukuun alussa antoi ulkoministeriö Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle tietoja radan rakennustyön kulusta, mutta se ei tyydyttänyt. Zotov katsoi sopivaksi jopa määrätä päivänkin, johon mennessä radan oli oltava valmis, sekä käsityksenään huomautti, että ellei hänen määrä­ päiväänsä täytettäisi, neuvostohallitus pitäisi Suomen menettelyä rau­hansopimuksen vastaisena. — Huomauttaessani eräässä keskustelussa joulukuun puolivälissä 1940, että Moskovan rauhansopimus oli täytetty, Molotov sanoi, että vielä monta kohtaa oli avoinna. Kysyttyäni, mitkä kohdat, hän virkkoi: Esimerkiksi Sallan—Kemijärven rautatie, josta vielä ei juuri mitään ole tehty. Protestoin sitä väitettä vastaan sanoen työtä tehtävän tarmokkaasti. »Tehkää rata valmiiksi ensi helmikuussa», Molotov lausui. — Sanoin sen olevan mahdotonta. — Samana iltana Vyšinski antoi minulle muistion, jossa sanottiin Neuvostoliiton rauhan­sopimuksen mukaisesti rakentaneen alueellaan radan. Suomi sitä vastoin ei omalla puolellaan ollut rakentanut »ainoatakaan kilometriä, eikä siis täyttänyt rauhansopimuksessa antamaansa sitoumusta». Ulkoasiainko­missariaatti vaati, että radan rakentaminen saatettiin päätökseen mitä lyhimmässä ajassa. Se pyysi tietoa, milloin rata suunnilleen valmistuisi. Korostin työn vaikeuksia. Jo sitä ennen Suomen puolelta oli luvattu radan valmistuvan syksyyn 1941. Näin ollen ei voitu väittää, ettei radan rakentaminen tapahtuisi sen mukaan, mitä rauhanneuvotteluissa maaliskuussa meidän puoleltamme oli esitetty. Olimme selvästi ilmoit­taneet radan rakentamisen vuoden 1940 kuluessa olevan meille mahdo­tonta. Ja kun se olisi saatettu päätökseen syksyllä 1941, ei se ollut soveltumaton rauhansopimuksen VII artiklan määräykseen, sanoin. — Uuden sodan alkaessa kesällä 1941 rata oli keskentekoinen.

Molotovin väite, että rauhansopimuksesta olisi vielä monta kohtaa täyttämättä, oli minulle ja on vieläkin käsittämätön. Me emme olleet vain täyttäneet rauhansopimuksen määräyksiä, vaan vieläpä tärkeissä ja vakavissa kohdissa myöntyneet Neuvostoliiton ehdotuksiin ja vaati­muksiin, joihin meitä ei rauhansopimus velvoittanut. Sopii vain viitata Ahvenanmaahan ja Hangon kauttakulkuun. Nikkeliasiassa olimme myös ryhtyneet toimenpiteisiin ja tehneet ehdotuksia, vaikka sillä ei ollut rau­hansopimuksen kanssa mitään tekemistä ja vaikka siinä jouduimme ikä­viin selkkauksiin toimiluvan omistajien, englantilaisten, kanssa. — Mos­kovassa ollessani mietin paljon, mikä oli syynä tähän Kremlin kiirehtimiseen ja levottomaan esiintymiseen. Käydessäni myöhemmin läpi muistiinpanojani olen sitä uudestaan ajatellut. Syynä luullakseni oli toi­saalta venäläisten erilainen mentaliteetti, mutta toisaalta tuo venäläis­ten yleinen, varsinkin ulkomaalaisiin ja erityisesti meihin talvisodan jäl­keen kohdistunut epäluulo. Lisäksi arvatenkin suursodan laajeneminen ja sen aiheuttamat myös pohjoismaita koskevat yleispoliittiset muu­tokset lisäsivät Kremlin hermostumista.