Olen ennen maininnut suostuneeni Moskovaan lähettilääksi vain lyhyeksi ajaksi, kolmeksi kuukaudeksi; sitten pidensin oloni aluksi syksyyn ja vihdoin kevääseen 1941.
Minulle; joka luonteeni vuoksi suhtauduin asioihin raskaasti, ei tehtävä Moskovassa, siihen kun sisältyi jatkuvien vaikeitten ja painavien kysymysten käsittelyä, ollut helppoa. »Toivoni on päästä täältä lähitulevaisuudessa kokonaan pois», sähkötin jo syyskuun 26 pnä 1940 ulkoministeriölle.
Helmikuussa ilmoitin eroavani seuraavan toukokuun lopussa. Katsoin tehtäväni suurin piirtein suoritetuksi. Tosin Suomen ja Neuvostoliiton suhteet eivät olleet niin hyvät kuin olisi ollut suotavaa, mutta rauhansopimuksesta johtuvat, vieläpä eräät muut tärkeät asiat oli järjestetty. Luopumispäätöstäni vahvisti se seikka, etten ollut tyytyväinen siihen politiikkaan, jota hallitus Neuvostoliittoa kohtaan harjoitti. Joskin hallitus oli suureksi osaksi hyväksynyt ehdotukseni, ei asiain käsittely mielestäni aina ollut tarkoituksenmukaista eikä politiikkamme talvella 1940—1941, varsinkaan nikkeliasiassa, niin varovaista kuin omasta puolestani olisin pitänyt parhaana. Helmikuun 20 pnä 1941 sähkötin ulkoministeriölle: »Kun huomaan, että meidän välisemme mielipiteet maamme ulkopolitiikasta eivät mene riittävästi yhteen, kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä katastrofiin, lähetän ensi kuriirilla Wittingille kirjeen eroamisestani, missä suhteessa en kuitenkaan tahdo aiheuttaa tarpeettomia vaikeuksia hallitukselle.» — Olin myös huomannut, ettei hallitus enää katsonut palveluksiani maalle niin tarpeellisiksi, että olisin pitänyt velvollisuutenani uhrautua jäämään Moskovaan. »Näin ollen asia järjestyy molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi», kirjoitin ulkoministerille.
Maaliskuun puolivälissä 1941 saavuin vaimoni kanssa käynnille Helsinkiin. Olin heti samana päivänä neuvottelussa tasavallan presidentin luona, jossa myös pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting ja Berliinin-lähettiläämme Kivimäki olivat läsnä. Lähipäivinä tapasin paljon eri piireihin kuuluvia henkilöitä. Kuulin Suomessa liikkuvien saksalaisten, tosin ei vastuunalaisissa asemissa olevien, avoimesti puhuvan sodan alkamisesta lähitulevaisuudessa Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Myös Suomessa siihen sangen yleisesti uskottiin. Vaikka minun ajatukseni, kuten myöhemmin esitän, menivät toiseen suuntaan, aiheutti kaikki tämä sen, että ilmoitin ulkoministerille eroavani niin pian kuin mahdollista. Eroni siirtyi sittenkin toukokuun loppuun.
Eri tahoilta, myös lähettiläiltämme, saapuneet tiedot Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden kehittymisestä ja sodan mahdollisuudesta olivat sekavat ja ristiriitaiset. Tästä asiasta valettiin kannuja kaikkialla, ei vähimmin Suomessa. Perusteluja sodan puolesta ja sitä vastaan pohdittiin jos joltakin kannalta. Gafenco on usein mainitussa kirjassaan laajanpuoleisesti esittänyt ajatuksenkulun, joka hänen nähdäkseen sai Hitlerin hyökkäämään Neuvostoliiton kimppuun kesäkuussa 1941. Pääsyyt olivat tietenkin valtapoliittiset. Sota Englantia vastaan ei mennyt niin kuin Hitler oli odottanut. Saksa ei ollut voinut lyödä saarivaltakuntaa, vaan sota näytti muodostuvan pitkäksi. Kyetäkseen sitä jatkamaan Saksalle oli tarpeen voida käyttää hyväkseen Neuvosto-Venäjän varoja ja siten olla riippumaton Englannin ylläpitämästä saarrosta. Tosin Saksa Ribbentropin-Molotovin sopimuksen jälkeen oli taloudellisessa yhteistoiminnassa Neuvostoliiton kanssa ja sai siltä runsaasti raaka-aineita, mutta poliittisten suhteiden kylmennyttyä Hitler ei voinut sopimuskumppaniinsa luottaa. Vieläpä Saksa taloudellisten suhteiden laajennuttua tuli yhä enemmän riippuvaiseksi Neuvosto-Venäjän tavaraintoimituksista ja oli olemassa vaara, että Neuvostoliitto otollisella hetkellä voisi aiheuttaa Saksalle vaikeuksia. Varminta oli sen vuoksi palata »Taisteluni» -kirjan ajatuksiin ja vanhaan suursaksalaiseen ohjelmaan, ottaa väkivallalla mitä tarvittiin: Ukrainan rikkaudet ja Kaukasian öljy. Minkä vuoksi pyytää, kun vahvempana voi turvata niiden saannin? Jos Saksalla olisi hallussaan, manner-Euroopan lisäksi, Venäjän rikkaudet, avautuisi ehkä mahdollisuus rauhan tekemiseen lännessä, koska silloin olisi varaa myönnytyksiin sillä taholla.
Neuvosto-Venäjän sotaan saattaisi sen ohella liittää aatteellisenkin puolen, joka kenties auttaisi asiaa vaikkei olisikaan ratkaiseva: Neuvostoliitto oli Euroopan suuri vihollinen, jota sen naapurit pelkäsivät. Bolševismin hävittäminen, Euroopan ristiretki Neuvosto-Venäjää vastaan, voisi tuoda asiaan eräänlaista idealismia, joka antaisi Saksalle tilaisuuden esiintyä uudessa osassa: pienten kansojen vapauttajana. Se parantaisi Saksan mainetta, joka Tšekkoslovakian, Puolan, Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian ym. maiden kohtelun johdosta oli huonontunut.
Neuvosto-Venäjän sotilaallinen voima ei voinut tuottaa sanottavia vaikeuksia — niin Saksassa arveltiin. Suomen talvisota oli osoittanut Neuvostoliiton sotilaallisen heikkouden. Neuvostoliiton sotajoukot eivät voisi vastustaa Saksan voitollisia armeijoja. Sodasta tulisi lyhyt, ja se päättyisi muutamassa kuukaudessa, ennen talvea. Joka tapauksessa oli edullisinta lyödä Neuvosto-Venäjä ennen kuin Stalin oli ehtinyt sotajoukkojaan ja sotakoneistoaan liiaksi vahvistaa ja parantaa. Ratkaiseva voitto idässä todennäköisesti edistäisi rauhan saavuttamista lännessäkin.
Niinpä Hitler taas heittäytyi toisesta äärimmäisyydestä toiseen: yhteistoiminnasta bolševistisen Neuvostoliiton kanssa sotaan bolševismin tuhoamiseksi. Saksan Moskovassa oleva suurlähettiläs ja hänen apulaisensa tekivät, mikäli tiedetään, voitavansa sodan estämiseksi. Kreivi v. der Schulenburgin ponnistukset vaikuttivat kuitenkin yhtä vähän kuin toistasataa vuotta aikaisemmin Ranskan suurlähettilään Caulaincourt’in vakavat varoitukset Napoleonille.
Gafenco on nähdäkseni esittänyt pääkohdat siitä, mitä täydellisen aineiston puutteessa toistaiseksi voidaan Hitlerin hyökkäyksen perusteluksi esittää.
Tuo suursaksalainen ohjelma tiesi, että huomattava osa Euroopan puoleisesta Venäjästä olisi muodostettava jonkinlaiseksi Saksan siirtomaaksi. Saksan hyökkäyksen alettua kesäkuussa 1941 puhuttiin, miten Venäjä, ainakin Euroopan-puoleinen, oli paloiteltava, Pietari muodostettava kansainväliseksi kauppakaupungiksi, ellei sitä kokonaan hävitettäisi; Etelä-Venäjä, Ukraina, Krim, Donin alueet ja Kaukasia, Länsi-Venäjä sekä Itämeren-maat erotettava, aina »A—A»-, Arkangelin — Astrakanin-linjaa myöten, niin sanottiin. Sillä alueella asui arviolta 80—100 miljoonaa asukasta.
Suunnitelma lähti siitä, että Saksan hyökkäys murskaisi Neuvosto-Venäjän. Tässä suhteessa oli Saksassa kuten Suomessakin erheellisiä käsityksiä. Neuvostoliiton sotilaallinen voima ja taloudellinen sekä yhteiskunnallinen ja kansallinen lujuus aliarvioitiin. Suomen sotilaspiireissä oli yleinen se vakaumus, että Saksa voittaisi. Sota ei kestäisi kauan. Eräs suomalainen kenraali, joka niin ikään uskoi sodan syttyvän, vakuutti minulle maaliskuussa 1941 Saksan lyövän Neuvostoliiton kuudessa viikossa. Toiset sanoivat: neljässä kuukaudessa. — Sodan kesäkuussa alkaessa laskettiin sen päättyvän syksyllä ennen talven tuloa. Usko Saksan loistavaan ja nopeaan voittoon ja Neuvosto-Venäjä perinpohjaiseen tappioon säilyi itsepintaisena kauan aikaa sodan kestäessä myös sotilaspiireissä. Suomessa tällainen arvelu perustui talvisotamme aiheuttamaan käsitykseen. Kun me olimme yksinämme ja huonosti valmistuneina kestäneet Neuvostoliittoa vastaan kolme ja puoli kuukautta, niin ei voinut olla epäilystä, että mahtava Saksa, joka oli osoittanut tavatonta sotilaallista voimaa ei vain Puolaa, vaan myös Ranskaa vastaan, puhumattakaan Hollannin, Belgian, Norjan, Tanskan ja Balkanin maiden sekä Kreetan valloituksista, tulisi lyhyessä ajassa murskaamaan Neuvosto-Venäjän. Suomen sodan arvostelu ei kuitenkaan ollut perusteellinen. Olen jo edellä talvisodan yhteydessä huomauttanut, miten Neuvostoliiton poliittinen ja sotilasjohto, ryhtyessään hyökkäämään kimppuumme syksyllä 1939, pahasti erehtyi: se ei odottanut täällä syntyvän varsinaista sotaa eikä meidän kykenevän tekemään todellista vastarintaa. Sen vuoksi hyökkäys Neuvostoliiton puolelta joulukuussa 1939 ja tammikuussa 1940 ei ollut riittävästi valmisteltu eikä hyvästi johdettu. Havaittuaan erehdyksensä Neuvostoliitto keskitti suurilukuiset ja tarkoituksenmukaiset voimansa ja aloitti helmikuun alussa hirvittävän hyökkäyksensä Kannaksella. Suurvalta-Venäjän »taiteen sääntöjen mukainen» sota alkoi helmikuun 1 pnä ja johti lyhyessä ajassa tunnettuun tulokseen. Tähän kaikkeen ei meillä kiinnitetty huomiota. Lisäksi Neuvostoliiton sotilasjohto, käyttäen hyväkseen Suomen sodassa saavutettua kokemusta, paransi talvisodan jälkeisinä 15 kuukautena sotalaitostaan. Ei tarvinnut olla sotilasasiaintuntija havaitakseen, että talvisodan johdosta tehdyt Neuvostoliiton sotilaallista voimaa koskevat johtopäätökset olivat erehdyttäviä.
Venäläiset itse näkyivät suhtautuvan optimistisesti sotilaalliseen voimaansa.
Ennen mainitsemani insinööri, Venäjällä jo tsaarin ajoilta asti oleskellut, aikaisemmin myös Yhdysvalloissa työskennellyt maanmieheni, joka bolševikkien aikana oli toiminut teollisuusasiaintuntijana ja jolla oli kosketusta ylempiin teknillisiin piireihin, kertoi minulle useasti Neuvostoliiton oloista ja sen taloudellisesta kehityksestä sekä mielialoista siellä. Yhä enemmän olen havainnut hänellä olleen varsin oikeat tiedot sekä neuvostotalouden edistyksestä että sen puutteellisuuksista. Hän kertoi, että niissä piireissä, joissa hän liikkui, oli viime vuosina puhuttu Saksan hyökkäyksestä. Syyskuussa 1940 merkitsin keskustelustamme päiväkirjaani: »Varsinkin pari vuotta sitten Neuvostoliitossa oli yleinen käsitys, että Saksa tahtoo Etelä-Venäjän — Ukrainan Rostoviin asti sekä Krimin. Neuvostoliitossa luullaan, että Saksa tulee hyökkäämään. Sympatiat ovat yleensä länsivaltojen puolella, vaikka politiikka nyt on Saksan linjalla, kun länsivallat, Englanti ja Ranska; eivät 1939 myöntäneet Neuvostoliitolle Baltian maita, mutta Saksa sen sijaan myönsi. Baltian maat Neuvostoliitto tarvitsee voidakseen rakentaa itselleen sotalaivaston, josta pitäisi tulla niin suuri, että se hallitsee Itämeren ja voittaa Saksan laivaston, jos on tarpeen, ja voi myös päästä ulos Itämereltä omin voimin. Neuvostoliitossa vallitsee nykyään suuri itseluottamus ja luja vakaumus, että se kykenee vahvistamaan sotalaitostaan niin, että voi voittaa Saksankin.» —Toukokuun puolivälissä 1941 maanmieheni kertoi keskustelusta tuttaviensa teknikko-tiedemiesten kanssa: »Sota päättyy Saksalle huonosti, kun Yhdysvaltain sotatarvike- ja varsinkin lentokoneavustus Englannille on niin hirmuisen suuri, että ne tulevat hävittämään Saksan kaupungit ja teollisuuslaitokset. Venäläiset olivat hyvin optimistisesti ajatelleet mahdollista sotaa Saksaa vastaan. Sillä Timošenko paransi ja vahvisti kovasti sotalaitosta. He luulivat kuitenkin, ettei synny sotaa juuri sen tähden, että Hitler tietää Saksan aseman heikkouden ja tahtoo välttää sotaa Neuvostoliiton kanssa. Puhuessaan Suomen sodasta, jossa Neuvostoliiton armeija oli osoittautunut huonoksi, he sanoivat, että venäläiset sotilaat eivät tahtoneet lähteä hyökkäyssotaan Suomea vastaan. Leningradissa oli pidetty kokouksia, joissa tämä mielipide tuli esille ja joissa kysyttiin, mitä venäläisillä oli Suomessa tekemistä. Mutta Leningradin johtomiehet pakottivat sotaväen hyökkäämään ja vakuuttivat, että sota tulee kestämään ainoastaan muutaman päivän. Mutta jos Neuvostoliiton päälle hyökätään, niin sotaväki tulee taistelemaan toisella tavalla kuin Suomen sodassa.»
Toukok. 30 pnä 41: »Täällä edelleen eräät piirit pelkäävät Saksan hyökkäävän. Syy Saksan hyökkäykseen on se; että Saksa tahtoo saada maata — Ukrainan. ——— Venäläiset ovat kuitenkin optimistisia puolustusmahdollisuuksiinsa nähden. Jos Saksa hyökkäisi, se olisi Neuvostoliitolle puolustussota ja silloin koko kansa nousisi yhtenä miehenä ja Stalin tulisi suureksi kansan johtajaksi. Puolustussotaan Neuvostoliitto kykenee, mutta ei hyökkäyssotaan. Suomen sota oli hyökkäyssota.»
Kuulin meillä myös sanottavan, että joskin Neuvostoliitolla oli sotilaita ja sotavarustuksia, heidän sotajoukkojensa päällystö oli heikko. Tämän johdosta tulivat mieleeni Ranskan vallankumouksen sodat, jotka osoittivat, miten yhtäkkiä nousi nuoria sotapäälliköitä, jotka kunniakkaasti piirsivät nimensä sotahistoriaan — niiden joukossa eräitä eteviä taistelujen voittajia jo ennen Napoleonia. — Eritoten näkyi jääneen huomiotta juuri se tärkeä seikka, että Neuvostoliitto tulisi käymään puolustussotaa — aivan niin kuin Ranskan vallankumouksen sota vv. 1793—94, vieläpä jonkin aikaa sen jälkeenkin, oli oman maan puolustamista. »Isänmaa on vaarassa», julisti kansalliskonventti, ja joukot taistelivat ryysyissä, toisinaan ilman jalkineita, vahvan hyökkäyshengen valtaamina.
Päiväkirjastani 14. 5. 41 keskusteltuani erään diplomaatin kanssa: »Jos Neuvostoliiton kimppuun hyökätään, voi Stalin asettua Neuvostoliiton kansojen isänmaalliseksi johtajaksi ja koota Neuvostoliiton kansat yhteen ja silloin hänen asemansa on niin vahva, että hän voi noudattaa Aleksanteri I:n v:n 1812 taktiikkaa, voi saada aikaan suuren isänmaallisen innostuksen ja sen nojalla pitää puoliaan paremmin kuin saksalaiset luulevat.»
Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta ja sen varustusten laadusta oli kyllä vaikea saada tietoja, ja tapaukset ovat osoittaneet, että sekä Saksassa että Suomessa siinä suhteessa erehdyttiin. Oli kuitenkin tietoja Neuvostoliiton raskaan teollisuuden ja sotateollisuuden kehityksestä ja laajentumisesta. Stalin lausui jo puoluekokouksessa tammikuussa 1934: »Kehitys menee selvästi uuteen sotaan», ja samaa hän toisti myöhemmin. Sitä mahdollisuutta hän ei toiminnassaan kadottanut näköpiiristään. — Hyökkäys Venäjälle olisi »Une affaire très risquée» — »kovin uskallettu yritys», sanoivat eräät Moskovan diplomaatit ollessani heidän luonaan jäähyväiskäynneillä.
Muistettava on Talleyrandin lause: »La guerre est une chose beaucoup trop srieuse, pour être laissée aux militaires.» — »Sota on aivan liian vakava asia, jotta se voitaisiin jättää sotilaille.» — Siviilimiesten, varsinkin hallituksessa mutta myös muiden, täytyy itsenäisesti arvostella sotaa koskevia ongelmia. He eivät voi mennä sotilaiden selän taa.
Omasta puolestani arvelin, että Neuvostoliittoa arvosteltiin väärin. Sen sotilaallista voimaa ja sen taloudellisia, kansallisia ja yhteiskunnallisia oloja, sen sisäistä kestävyyttä aliarvioitiin. — Heti ensimmäisessä raportissani toukokuun 14 pnä 1940, josta edellä olen maininnut, olin huomauttanut, ettei Neuvosto-Venäjä, vastoin sitä, mitä Suomessa viime vuosina oli monissa piireissä luultu, ollut sotilaallisesti heikko, joskaan se — enempää kuin tsaarinaikainen Venäjäkään — tuskin yksinään kestäisi sotaa suurvaltaa vastaan. Vakuutin myös, ettei mitään sisäisiä mullistuksia voinut ottaa lukuun. Olin korostanut, että Stalinin asema oli luja. Olin mielipiteenäni esittänyt, ettei Neuvosto-Venäjä sisäisesti, enempää yhteiskunnallisesti kuin kansallisestikaan, ollut heikko, koska enemmistö väestöä oli kasvanut bolševismin aatteisiin ja koska kansallisuuksista isovenäläiset olivat ehdottomana enemmistönä. Tässä ensimmäisessä raportissani esittämääni suuntaan kulkivat ajatukseni ja siihen tapaan arvostelin Neuvostoliittoa.
Samana toukokuun 14 pnä 1940 kirjoitin ulkoministerille: »Meitä on suuresti vahingoittanut se, että meillä ei ole ollut Venäjän oloista oikeata käsitystä, jonka saaminen ei täällä olekaan helppoa. Diplomaatit ylipäänsä eivät täällä niistä paljonkaan tiedä, koska heillä on omat valmiit mielipiteensä ja he elävät aivan eristettyinä johtavista piireistä. ——— Useimmilla ulkomaalaisilla ja varsinkin meillä Suomessa on ollut väärä ja ennakkoluuloinen käsitys täkäläisistä oloista ja niiden kehityksestä — ylipäänsä on edellytetty täällä mentävän alaspäin ja odotettu romahdusta. Ei tarvitse täällä kauan oloja seurata havaitakseen, että siihen ei ainakaan Suomi voi politiikkaansa perustaa.»
Eräässä kirjeessäni joulukuun 1 pnä 1940 kirjoitin: »Pravdassa ja Izvestijassa sekä muissa julkaisuissa on tuskin yhtään kirjoitusta, jossa ei äänekkäästi huudeta, miten hyvät olot ovat neuvostovaltakunnassa verrattuina muihin maihin ja miten onnellinen neuvostokansa on ja miten se tulevaisuudessa tulee olemaan vielä onnellisempi. Propaganda on suunnaton, luulen sen olevan tehokkaampi kuin Saksassa. ——— Nykyään on Neuvostoliiton väestöstä kaiketi 80 % lokakuun vallankumouksen jälkeen kasvaneita, jotka luultavasti ovat vakuuttuneita päivittäin toitotetun propagandan todenmukaisuudesta. ——— Että ainakin sotateollisuus voi aikaansaada tuloksia, sen me saimme kokea. Raskaan teollisuuden ylipäänsä sanotaan kehittyneen sangen huomattavasti. Kansan elintaso lienee tuskin kohonnut. Mutta Stalinin ohjelmana on se, että ensiksi on kehitettävä raskas teollisuus; joka valmistaa tuotantovälineitä. Kevyt teollisuus, joka valmistaa kulutustarvikkeita ihmisille, saa odottaa. Armeijasta pidetään nähtävästi huolta. Kenties käytetään kolmannes kansallistulosta sotilaallisiin tarkoituksiin. Mahdollisuus järjestelmän sortumiseen sisältäpäin on sen vuoksi olematon — ellei armeija ole mukana, mutta, kuten sanottu, armeijassa näkyvät olot olevan jotenkin hyvät.» — Ja eräässä toisessa kirjeessä joulukuun 26 pnä 1940 toistin: »Neuvostoliiton sotalaitos on nyt vielä vahvempi kuin vuosi sitten.»
Kun oli alkanut kuulua puheita edellä koskettelemistani suursaksalaisista suunnitelmista, kirjoitin maaliskuun 1 pnä 1941 tasavallan presidentille mm.:
»Ukrainan ja vielä enemmän Etelä-Venäjän ja Kaukasian valloittaminen ja hallitseminen olisi niin hirmuinen asia, että se menisi vahvan Saksankin voimien yli. Nämä seudut ovat taajaan asuttuja. Saksalle, jolla jo on 10 milj. tšekkiä ja 15 milj. puolalaista1 valtakunnassaan; se olisi ylivoimainen tehtävä. Täällä kuuluu kyllä olevan niitä (venäläisiä), jotka pelkäävät Saksan ajattelevan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Hitler tosin esittää kirjassaan ‘Mein Kampf’ tällaisia ajatuksia, mutta hän edellytti silloin pääsevänsä sovintoon Englannin kanssa. Asia on kuitenkin mennyt aivan toisin.»
Päiväkirjastani kesäk. 13 pnä 1941, — olin palannut edellisenä päivänä Moskovasta Helsinkiin — keskusteltuani tasavallan presidentin kanssa: »Minä sanoin, että jos Saksa aloittaa hyökkäyssodan Neuvostoliittoa vastaan, on mahdollista, että se lopuksi häviää sodan. Ensiksi: Neuvostoliitto on vahvempi kuin on arveltu, se saattaa tehdä kovempaa vastarintaa. Toiseksi: Neuvostoliitto jatkaa sotaa eikä tee rauhaa, ja kun Saksalla on Englanti ja Yhdysvallat vihollisinaan ja sota jatkuu, niin Saksa voi sortua. Saksa ei kykene murskaamaan Neuvostoliittoa niin pahasti, että sen vastarinta luhistuisi. — Korostin, että mielestäni Neuvostoliiton sotilaallista voimaa aliarvioitiin. Stalin voi koota kansan ympärilleen, kun on kysymys puolustussodasta, nousta kansan suureksi johtajaksi. Hän voi jatkaa sotaa, siirtyä itään päin eikä antautua. Jos Saksa sitten lopuksi häviää, on Neuvostoliitto mukana tekemässä uutta Versailles’in rauhaa. Ja silloin on meidän kohtalomme huono. Silloin olemme yksin, eikä Kreml unohda tätä meidän menettelyämme.
»Rydin mielestä meillä ei ollut mitään muuta valittavaa. Sillä Neuvostoliitto ei tulisi missään tapauksessa pitämään Moskovan rauhaa, vaan hyökkäisi meidän kimppuumme.»
Presidentti Ryti epäili syvästi Neuvostoliiton aikomuksia. Hän oli, niin kuin niin moni suomalainen, varma siitä, ettei Neuvosto-Venäjä milloinkaan luopuisi pyrkimästä Suomen valloittamiseen; vieläpä hän omaksui sen Suomessa vallalla olevan yleisen käsityksen, että Neuvostoliiton tarkoitukset ulottuivat pitemmällekin: Skandinavian niemimaan valtaamiseen. Suomen ainoa pelastus tämän mukaan oli, että Saksa murskaisi Neuvostoliiton. Tällaiseen toivottomaan umpikujaan olivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ajautuneet.
Tässä on syytä mainita, että aikaisemmin kevättalvella 1941 Helsingissä minulle ulkoministeriön taholta vakuutettiin, ettei ollut kysymys Suomen yhtymisestä mahdolliseen Saksan—Neuvosto-Venäjän sotaan. Toukokuun 8 pnä, vähän ennen Moskovaan palaamistani, ulkoministeri Witting lausui päiväkirjamerkintäni mukaan minulle: »Suomi on ulkopolitiikassaan edelleen neutraliteetin kannalla, kuten Ruotsikin, ja tulee sillä kannalla pysymään. Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut mitään käännettä (jonka Neuvostoliiton uusi lähettiläs Orlov oli luullut huomanneensa). Ei ole myöskään kostoajatuksia, vaan tahdomme pysyä Moskovan rauhan kannalla.» — Tämän perusteella minä ollessani toukokuun 30 pnä 1941 lähtökäynnillä Stalinin luona ilmoitin meidän noudattavan puolueettomuuden politiikkaa.
Ulkomailla pidettiin liian vähämerkityksisenä sitä moraalisesti edullista asemaa, minkä Neuvostoliitto saisi Saksan selvän hyökkäyksen johdosta mahdollisesti syntyneessä sodassa. Nyttemmin on havaittu sodan muodostuneen Venäjälle »toiseksi isänmaalliseksi sodaksi», ja Stalin on noussut Venäjän kansan suureksi johtajaksi.
Kysymyksessä ei Saksan puolelta ollut vain taistelujen voittaminen Neuvostoliittoa vastaan. Saksan tarkoituksena oli, kuten sanottu, vallata laajat alat Venäjästä, muodostaa niistä siirtomaita tai muulla tavoin niitä hallita. Tämän tuuman katsoin kuuluvan kuvitelmien maailmaan. Sodalla tuskin tällaisia jättiläispäämääriä enää nykyaikana voidaan saavuttaa. Venäjä, niin erilainen kuin se monessa suhteessa onkin Länsi Eurooppaan verrattuna, ei ole vanhanaikainen puolivilli Afrikka. Venäjällä on laaja ja erinomaisen rikas yhtenäinen alue. Sillä asui 170—190- miljoonainen kansa, josta on 100 milj. isovenäläisiä ja 35 milj. näiden läheisiä sukulaisia, vähävenäläisiä. Venäjän kansat ovat luoneet sivistyksen, joka monella alalla on johtanut huomattaviin tuloksiin. Niillä on lähes tuhatvuotinen historia. Saksan tarkoituksena oli reväistä 80—100 milj. asukasta tästä erilleen. Enemmän kuin epäilyttävää oli tällaisen yrityksen onnistuminen. Ylipäänsä näyttää valloitussota olevan aikansa elänyt ja kelpaamaton keino tämäntapaisiin valtaviin tarkoituksiin. Suuria kansoja ei voi sodalla tuhota tai mielin määrin paloitella. Vain pieniä kohtaan voi suuri menetellä täten, ja silloinkin on tulos epävarma. — Päiväkirjastani huhtik. 29 pnä 1941 (keskustelusta tasavallan presidentin kanssa): »lsovenäläisiä on noin 100 milj. (ukrainalaisia n. 35 milj.). Isovenäläiset ovat aina olemassa ja ne muodostavat suuren valtakunnan, joka on meihin verrattuna kovin ylivoimainen. Ukraina, jonka valloittamisesta on puhuttu, on Neuvostoliitolle elintärkeä, ja Neuvostoliitto tulee sen puolesta taistelemaan viimeiseen asti.»
Saksalaiset ja heidän kannallaan olevat eivät oikein arvostelleet vaaraa ja vaikeuksia, jotka vallattujen kansojen puolelta, kulovalkean tavoin, tulisivat kohtaamaan heti, kun sotatapausten käänne antaisi niille mahdollisuuden nousta vastarintaan. Muissa piireissä, mm. Moskovan diplomaattien kesken, asia tajuttiin. Keskustellessani keväällä 1941 Hitlerin mahdollisesta hyökkäyksestä Ranskan uuden suurlähettilään kanssa ja huomautettuani Saksan valtaamilla alueilla olevista puolalaisista, tšekeistä, serbialaisista ym. kansoista ja niiden puolelta uhkaavasta vaarasta, ehätti suurlähettiläs innokkaasti lausumaan: »Entä me ranskalaiset!» Ja hän oli kuitenkin »Vichyn miehiä».
Saksa ei tulisi olemaan kahden kesken Neuvostoliiton kanssa. Se oli kovassa sodassa Englantia vastaan, jonka takana oli Yhdysvallat. Minulla oli korkea käsitys Englannista, jonka historia osoittaa tämän kansan henkistä ja aineellista voimaa ja sen kaikissa vaikeuksissa lannistumatonta tahtoa ja tarmoa sekä selviytymiskykyä. Tosin Englanti vuosina 1939 ja 1940 osoitti — niin kuin Ranskakin — odottamatonta sotilaallista heikkoutta. Mutta jos Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon, tietäisi se aseman perinpohjaista muutosta: sotaa kahdella rintamalla, mitä Saksa, Hitlerinkin kirjassaan esittämän mielipiteen mukaan, ei kestäisi. Omasta puolestani en pitänyt todennäköisenä, että Hitler ryhtyisi niin uhkarohkeaan, etten sanoisi mielettömään yritykseen: Euroopan-puoleisen Venäjän suurimman osan ja Kaukasian valloittamiseen suursodan riehuessa lännessä. Sen vuoksi kirjoitin äsken mainitussa kirjeessäni tasavallan presidentille: »Minun mielestäni ei sitä voi ottaa lukuun, ainakaan niin kauan kuin nykyinen sota kestää. Saksa on nyt niin kiinni sodassa Englantia vastaan, että se ei voi rikkoa välejään Neuvostoliiton kanssa ja hankkia itselleen uutta suurvihollista ja sotaa kahdella rintamalla.»
Englannin samoin kuin Yhdysvaltojen sotilaallinen voima osoittautui kuitenkin v. 1941, vieläpä v. 1942 hämmästyttävän heikoksi. On käynyt ilmi, miten täysin sotilaallisesti valmistumattomia nämä suurvallat olivat. Saksalla näkyi siitä olleen oikeat tiedot. Itse asiassa sota jatkui pitkän aikaa yhdellä rintamalla ja Saksan aseilla oli loistava menestys. Mutta Englanti, joka kuten tavallisesti vaikeuksissaan löysi tarvittavan poliittisen johdon, ei antanut perään. Toistui tavallinen suurten sotien historia: sodan kestäessä vihollinen sekä lännessä että idässä on ottanut oppia tappioistaan. »Toiset keksivät ja käyttävät sodassa parempia sotavälineitä ja toiset jäljittelevät niitä nopeasti», sanoo kuuluisa von Clausewitz. Länsivaltojen uhka sitoi suuria Saksan sotavoimia länteen, ja tätä viimeistellessäni — heinäkuussa 1944 — kahden, vieläpä kolmen rintaman sota on muuttunut todellisuudeksi.
Mainittu von Clausewitz kirjoittaa muutakin merkille pantavaa. Hän sanoo, että Bonapartella oli (v. 1812) koko Eurooppa salaisena vihollisenaan, hänen voimansa oli äärimmilleen jännitetty, kuluttava sota piti häntä kiinni toisella taholla (Espanjassa) ja laaja Venäjä teki sata peninkulmaa perääntymällä mahdolliseksi vihollisen taisteluvoiman heikentämisen. Ja hän toteaa lyhyesti ja kuivasti: Venäjän valtakunta ei ole maa, jonka voi säännöllisesti valloittaa so. pitää miehitettynä. »Sellaisen maan voi kukistaa vain sen oman heikkouden ja sisäisen eripuraisuuden vaikutusten avulla.» — »Vuoden 1812 sotaretki ei onnistunut, koska vihollismaan hallitus pysyi lujana ja siten uskollisena ja järkähtämättömänä — koska se siis ei voinut onnistua.» — »Ja miten se olisi voinut onnistua, jos keisari Aleksanteri ei tehnyt rauhaa tai hänen alamaisensa nousseet kapinaan?» hän kysyy (von Clausewitz, Vom Kriege, ss. 596, 613, 615.) — Uudenaikainen tekniikkakaan, jonka luultiin tekevän mahdolliseksi, mikä v. 1812 oli mahdotonta, ei ole kyennyt tekemään tyhjäksi äärettömän alueen laajuutta ja rintaman syvyyttä.
Moskovasta palatessani tapasin Tukholmassa tuttavani, kenraali Ernst Linder -vainajan. Päiväkirjastani 7. 6. 1941: »Sanoin Linderille mm.: Minun käsitykseni on, että muissa maissa Neuvostoliiton sotilaallista voimaa aliarvioidaan. Se on voimakkaampi kuin luullaan. Neuvostoliitto on vahvempi kuin tsaarin aikainen Venäjä. Nyt Neuvostoliitolla on mm. valtava sotateollisuus, jota vastoin Venäjä 1914—18 olisi riippuvainen sotatarvikkeiden tuonnista ulkomailta.» Sodan alkupäivinä, Hitlerin hyökkäyksen alettua, Linder oli käymässä Suomessa. — Päiväkirjastani 24. 6. 1941: »Kenraali E. Linder luonani. Hän kysyi, olenko vielä samaa mieltä kuin Tukholmassa kesäkuun alussa, nim. että Neuvostoliiton voimaa aliarvioidaan. Vastasin olleeni ja yhä olevani sitä mieltä.»
Kesäkuun 19 pnä 1941 söin suurusta ent. presidentti Svinhufvudin seurassa. Keskustelimme asemasta. Päiväkirjastani: »Minä sanoin, että olemme menneet Saksan mukaan ‘på vinst och förlust’ — onnen ja tappion uhalla. Esitin kuitenkin ajatukseni siitä, miten komplisoitunutta peli on ja että tulevaisuus voi sisältää arvaamattomia käänteitä.»
Joka taholta havaitsin Suomen kansassa kuitenkin sen mielipiteen olevan vallalla, että Saksa tulisi verraten lyhyessä ajassa lyömään Neuvostoliiton.
Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan. Hän heittäytyi tähän valtavaan seikkailuun, jonka onnistuminen, järkevästi harkiten, oli enemmän kuin epäiltävää. On katsottu, ettei hänellä Englannin sodan epäonnistuttua ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli olosuhteiden pakon alainen niin kuin Napoleon v. 1812. Valtioiden päämiehet ja johtajat ovat — niin sanotaan — tapausten orjia. Hitlerin vyörymään panema tapausten sarja oli vienyt hänet vaihtoehdon »joko — tahi» eteen. Tästä — samoin kuin Napoleonin retkestä 1812 — voi nähdäkseni olla eri mieltä. Tällainen päättely on liian pitkälle menevää determinismiä. Hitlerin toiminta pohjautui hänen poliittiseen suunnitelmaansa, joka rakentui Euroopan ylivallan tavoitteluun ja jonka täytyi viedä sotaan ensiksi länsivaltoja ja sitten Venäjää vastaan, koska se tiesi vallan tasapainon liian suurta Saksan eduksi muuttamista. Tällaiseen valtavaan taisteluun maailman mahtavimpia suurvaltoja vastaan oli Saksa liian pieni ja heikko. Tapausten kulku on sen osoittanut. Hitlerin poliittinen suunnitelma osoitti »Mangel an Augenmass für politische Möglichkeiten» — »puuttuvaa kykyä arvostella poliittisia mahdollisuuksia», mistä Bismarck useasti puhui ja varoitti.
Jos Hitler olisi ymmärtänyt Venäjälle-hyökkäyksen menestymisen epätodennäköiseksi, vieläpä mahdottomaksi — ainakin samanaikaisesti kuin hän oli kiinni sodassa länsivaltoja vastaan — olisi hän havainnut sen tien vievän perikatoon. Hän olisi siltä tieltä peräytynyt, niin kuin Napoleonkin olisi voinut välttää heittäytymistä Venäjän seikkailuun. Se olisi edellyttänyt politiikan toiseksi muodostumista. — Miksi ei toisenlainen politiikka olisi voinut jatkua? Puolan silpominen 1700-luvulla yhdisti Preussin ja Venäjän pitkiksi ajoiksi. Bismarck katsoi Puolan masentamisen ja sen jälleennousun estämisen Preussin ja Venäjän yhteiseksi tärkeäksi intressiksi. Saksan ja Neuvostoliiton suorittama Puolan neljäs silpominen ja muut elokuun 1939 sopimuksen jälkeen tehdyt teot olivat nekin omiaan yhdistämään ystävykset. Olisiko tämä politiikka ajan mittaan onnistunut? Ei ainakaan huonommin kuin Hitlerin politiikka v. 1941 ja sen jälkeen, joka — samoin kuin Napoleonin politiikka v. 1813 — päättyi katastrofiin.
Sanotaan: Tämä on jälkiviisautta. Viittaan ennen esittämiini englantilaisen historioitsijan Seeleyn sanoihin: »On harhaluulo edellyttää, että suuret valtiolliset tapaukset, koska ne ovat laajakantoisia, ovat aivan toisella tavalla kohtalokkaasti välttämättömiä kuin tavalliset yksityiset tapaukset; ja tämä harhaluulo rajoittaa arvostelua.»
Tapaukset historiassa johtuvat kyllä toisista, jotka ovat niiden syynä ja selityksenä. Mutta se väite, että historiassa vallitsee ehdottoman välttämättömyyden laki, on nähdäkseni liioiteltu. — Neuvostoliiton Suomen-politiikan v:sta 1939 alkaen voi selittää. Mutta että se olisi ollut siinä muodossa ehdottoman välttämättömyyden vaatima ja sen vuoksi ainoa mahdollinen, sitä ei voi myöntää. Samaa on sanottava Suomen Neuvostoliiton-politiikasta. Että Hitlerin mielikuvitukselliset suunnitelmat koko Euroopan hallitsemisesta olisivat olleet jonkinlaisen historiallisen lain vaatimia ja välttämättömiä, on tuskin myönnettävä. Ne olivat päinvastoin sekä Saksalle että koko maailmalle kohtalokkaita erehdyksiä.
Joka tapauksessa arveluni, että Hitler karttaisi hyökkäämästä Neuvostoliittoon, ainakin Englannin sodan kestäessä, oli erheellinen. Sitä vastoin käsitykseni tämän sotaretken onnistumisen epätodennäköisyydestä on osoittautunut oikeaksi. Uhkapeli näyttää olevan valloittajien ja sodankävijäin kohtalo. Niin oli Napoleonin, niin oli Ludendorffin keväällä 1918. Vain sattuma — hallitsijan vaihdos Venäjällä — pelasti Fredrik Suuren.
Vuoden 1941 talvella alkoi näkyä merkkejä, jotka viittasivat Neuvostoliiton Suomen-politiikan muuttumiseen. Neuvostoliiton lähettiläs kutsuttiin pois ja uudeksi edustajaksi nimitettiin Orlov, joka saapui huhtikuussa 1941. Olin silloin Helsingissä, ja minulla oli hänen kanssaan kaksi pitkää keskustelua. Hän oli ollut jäsenenä koneiden palauttamista käsitelleessä sekakomiteassa, ja komitean suomalaiset edustajat olivat saaneet hänestä edullisen käsityksen. Minuunkin tekivät laajat keskustelumme hyvän vaikutuksen. Havaitsin hänen tahtovan, tietenkin saamiensa ohjeiden mukaisesti, toimia Suomen ja Neuvostoliiton välien parantamiseksi ja hän sanoikin nimenomaan tulleensa Suomeen siinä vakavassa tarkoituksessa. Hän valitti minun eroamistani. Kävimme läpi avoinna olevat asiat ja totesimme, että tärkeä oli vain yksi, Petsamon nikkeliasia. Muut voitaisiin hänen luullakseen selvittää. Viittasipa Orlov siihenkin, että jos kysymys Suomen—Ruotsin puolustusliitosta tahdottaisiin ottaa uudestaan esille, se hänen luullakseen voisi olla mahdollista. Mutta nikkeliasiassa hän sanoi Kremlin pysyvän kannallaan ja pitävän sitä kysymystä tärkeänä. Hänen tietämänsä mukaan Kreml odotti minun tuovan Helsingistä ehdotuksia, joiden pohjalla päästäisiin tulokseen. Keskusteluista vahvistui käsitykseni, että nikkeliasia oli jo mennyt niin pitkälle, ettei Kreml siinä peräytyisi.
Käytyämme läpi Suomen ja Neuvostoliiton väliset avoinna olevat kysymykset Orlov lisäsi: »On vielä yksi asia, kaikkein tärkein: Neuvostoliiton ja Suomen välien yleinen parantaminen. Se kysymys olisi saatava ratkaistuksi.» Se osoitti hänen saapuneen Helsinkiin tässä nimenomaisessa tarkoituksessa. — Kerroin tämän keskusteluni Orlovin kanssa ulkoministeri Wittingille.
Mikä oli syynä tähän Kremlin uuteen politiikkaan?
Gafenco lausuu: »Vasta myöhemmin, kun yhteistoiminta Saksan kanssa näytti lopullisesti menevän karille ja kun yhteentörmäys entisen pelitoverin kanssa tuli ilmeiseksi, neuvostohallitus ajatteli rauhoittaa eräitä naapurejaan ja rohkaista niiden riippumattomuuden tunteita. Tämä viimeisen hetken politiikka oli liian hätäisesti improvisoitu voidakseen parantaa asemaa» (mt. s. 353).
Arvatenkin Gafenco on oikeassa. Kaikesta huolimatta olisi meidän nähdäkseni ollut viisainta vielä keväällä 1941 tarttua tähän Kremlin kädenojennukseen. Varovaisuuden tulee olla pienen valtion ulkopolitiikassa johtava periaate. Neuvostoliiton tarkoitusten epäileminen oli Suomen kansaan kuitenkin liian syvälle juurtunut ja luottamus Saksan sotilaalliseen voimaan, varsinkin sotilaiden keskuudessa, vuorenvarma. Tämä selittää menettelymme, mutta ei muuta arvostelua, että politiikassamme tehtiin jälleen kohtalokas virhe. Nähtävästi tapahtui jotakin — mitä, siitä minulla ei ole tietoa — joka antoi aiheen Hitlerille sodan julistuksessaan 22 pnä kesäkuuta 1941 sanoa: »Yhdessä suomalaisten toveriensa kanssa seisovat Narvikin voittajat Pohjoisella jäämerellä. Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan alaisina suojelevat Suomen aluetta yhdessä suomalaisten sankarien kanssa heidän marsalkkansa johdossa.»
Toukokuun 9 pnä lähdimme vaimoni kanssa Tukholman kautta paluumatkalle Moskovaan, jossa seuraavat viikot kuluivat eroavan diplomaatin lähtöpuuhissa.
Toukokuun 7 pnä Stalin ryhtyi kansankomissaarien puheenjohtajaksi — pääministeriksi — Molotovin sijaan, joka edelleen jäi ulkoasiainkomissaariksi. Tapausta ei neuvostolehdissä selitetty. Vaihdoksen todennäköisenä syynä pidettiin Moskovan diplomaattipiireissä halua osoittaa, että hallitusvalta ulkopoliittisen tilanteen mutkistuessa oli lujittunut ja saanut lisää arvovaltaa. Valtakunnan todellinen johtaja astui komentosillalle.
Toukokuussa Saksa valtasi Kreetan ja Kreikan sota saatettiin akselivalloille voittoisaan päätökseen. Koko Balkan ja suuri osa itäistä Välimerta oli akselivaltojen valvonnassa.
Toukokuun 15 pnä kaikille ulkovaltojen edustuksille Moskovassa ilmoitettiin, että diplomaattisten ja konsuliedustajain ja heidän virkamiestensä liikkuminen Neuvostoliiton alueella oli sallittu vain asianomaisten ulko- ja puolustus- sekä merikomissariaattien luvalla, ja samalla tiedotettiin matkustamisen laajoilla, erityisesti mainituilla paikkakunnilla olevan kokonaan kiellettyä.
Moskovassa huhuiltiin sodan mahdollisuudesta Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Ollessani hyvästijättökäynneillä virkaveljieni diplomaattien luona tämä oli pääasiallisena keskustelun aiheena. Useimmat diplomaatit pitivät sotaa epätodennäköisenä ja luulivat Hitlerin — samoin kuin Stalinin — tahtovan ylläpitää rauhaa. Monet arvelivat Saksan toiminnan, Balkanin ja Kreetan valtaamisen jälkeen, ensi sijassa suuntautuvan itäisen Välimeren maita ja Mosulin öljykenttiä vastaan, mikä oli vaihtoehto Neuvostoliittoon hyökkäämisen ja Kaukasian öljylähteiden valtaamisen rinnalla. — Saksan suurlähettiläs; samoin kuin muut Saksan suurlähetystön jäsenet, kielsivät sotaa koskevien huhujen todenperäisyyden. »Schulenburg on vanha ammattidiplomaatti ja hän puhuu hyvin varovasti, eikä hänen puheisiinsa ole aina luottamista», merkitsin päiväkirjaani keskustelusta hänen kanssaan.
Suomea kohtaan ilmeni diplomaattien sanoissa talvisotamme johdosta ja sen jälkeen kasvanutta vilpitöntä myötätuntoa. Sitä ei esiintynyt vain pienten valtioiden edustajissa, mikä oli ymmärrettävissä, koska kaikesta huolimatta pienet kansat tuntevat olevansa samantapaisen uhan alaisina ja tajuavat jonkinlaista kohtalonyhteyttä, vaan myös suurvaltojen edustajien taholta. Tyydytyksellä todettiin Suomen aseman helpottuneen. vTe olette tehneet täällä menestyksellisesti työtä ylen vaikeissa oloissa», sanoi Italian suurlähettiläs Rosso. En voinut olla merkille panematta näitä Suomea kohtaan ilmeneviä inhimillisiä tunteita. Ne eivät tosin merkitse sanottavasti nykyaikaisessa kansainvälisessä politiikassa, mutta tällaisenkin mielenilmaisun toteaa mielihyvällä.
Ollessani lähtökäynnillä Englannin suurlähettilään Sir Crippsin luona ja huomautettuani tehtäväni Moskovassa olevan suoritettu hän sanoi tietävänsä, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat parantuneet. Myönsin niiden viime syksystä alkaen tulleen paremmiksi. Sir Cripps: »Siitä asti kun Molotov kävi Berliinissä. Kriitillisin aika oli loka-marraskuussa.» — Keskustelumme kosketteli myös neuvotteluja Suomen ja Ruotsin välisestä puolustusliitosta ja miten Neuvostoliitto oli sitä vastustanut. Sir Cripps virkkoi tuntevansa asian ja sanoneensa maaliskuussa Molotoville, että Neuvostoliiton oli epäviisasta estää Suomen ja Ruotsin välisen sopimuksen syntyminen. Syynä oli ollut se, että Kreml oli epäillyt Saksan olleen asian takana. Sir Cripps arveli, ettei Kreml enää olisi sellaista sopimusta vastaan. Hänkin sanoi pitävänsä Saksan ja Neuvostoliiton sopimukseen pääsemistä mahdollisena, ellei Hitler vaatisi jotakin, joka koskisi Neuvostoliiton puolustusta tai Neuvostoliitolle elintärkeätä Ukrainaa taikka muita alueita. Sellaisiin vaatimuksiin Stalin ei suostuisi, vaan taistelisi.
»Te voitte olla tyytyväinen», sanoi Sir Cripps hyvästellessäni häntä.
Toukokuun 28 pnä olin hyvästijättökäynnillä Molotovin luona Kremlissä hänen työhuoneessaan, jossa niin usein olin hänen kanssaan keskustellut. Kiitin häntä ystävällisyydestä, jota hän oli minulle mieskohtaisesti osoittanut. Molotov valitti poislähtöäni. Vastasin, että minun jo oli aika poistua; olinhan miltei 20 vuotta häntä vanhempi. »Se ei näy päältä», vastasi Molotov kohteliaasti. Hän näytti tietävän, että olin alkuaan lupautunut olemaan Moskovassa vain lyhyen aikaa ja kysyi, mitä nyt aioin tehdä. Vastasin aikovani olla vapaana miehenä ja »panna pasianssia». Rauhansopimuksesta johtuvat kysymykset olivat jotenkin kaikki selvitetyt ja sen lisäksi joukko muitakin asioita. Sen vuoksi oli sopiva aika lähteä. Siihen Molotov: »Kaikkia kysymyksiä ei ole ratkaistu». Poliittiseen keskusteluun ei ryhdytty. — Ottaessani häneltä hyvästit ja toivottaessamme toisillemme »kaikkea hyvää» lausuin, että mielelläni sanoisin hyvästit Stalinille, johon olin neuvotteluissa syksyllä 1939 tutustunut, mutta tiesin hänen aikansa olevan kovin kiinni enkä halunnut, että mahdollisesti voisi syntyä epämukava ennakkotapaus. (Stalin ei yleensä ottanut vastaan ulkomaisia diplomaatteja.) Siihen Molotov: »Minä kysyn.»
Seuraavana päivänä kävin Vyšinskin luona. Keskustelun kuluessa hän sanoi heikäläisten huomanneen ja todenneen ponnistukseni hyvien suhteiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Vastasin, että se oli pyrkimykseni ja että tulin vastaisuudessakin mahdollisuuksieni mukaan toimimaan samaan suuntaan. — Lisäsin, etten tahtonut puhua politiikasta, mutta mainitsin meidän lehdissämme olleen uutisia, että Neuvostoliiton ja Saksan välillä käytiin neuvotteluja. Vyšinski: »Mistä asioista?» Minä: »Taloudellisista.» Vyšinski: »Meillä on Saksan kanssa taloudellinen sopimus, joka aiheuttaa keskusteluja.» Minä: »Meidän lehdissämme puhutaan uusista sopimuksista.» Vyšinski: »Meillä on sopimukset ja hyvät välit Saksan kanssa. En tiedä mistään neuvotteluista uusien sopimuksien aikaansaamiseksi.» — En jatkanut keskustelua, vaan toivotimme toisillemme »kaikkea hyvää».
Sain ilmoituksen, että Stalin ottaisi minut vastaan seuraavana päivänä, toukokuun 30:ntena. Määräaikana, kello 7 illalla, olin Kremlissä hänen työhuoneessaan, joka oli yhtä suuri kuin Molotovin huone ja jossa oli samanlainen pitkä neuvottelupöytä. Heti alkutervehdyksen jälkeen Stalin sanoi odottamatta: »Helsingissä eivät ole tyytyväisiä Teihin.» Hämmästyin tästä Stalinin tarkasta tiedosta. Vastasin, että rauhansopimuksesta johtuneet kysymykset ja eräät muutkin asiat olivat tulleet selvitetyiksi ja että niiden ratkaisuun nähden hallitus ja minä olimme olleet yhtä mieltä. Sanoin myös, että me Suomessa halusimme hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa ja minä puolestani olen koettanut toimia niiden saavuttamiseksi. Siihen Stalin sanoi hänen mielestään olevan selvää, että suhteiden Neuvostoliiton ja Suomen kesken pitäisi olla hyvät. Sain tässä yhteydessä aiheen tähdentää, että halusimme noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa, niin kuin minulle Helsingissä oli virallisesti ilmoitettu. Huomautin myös, että meillä oli toiminut hallituksen asettama komitea, joka oli valmistanut ohjelman kulttuuri- ja talous- ym. suhteiden edistämiseksi. »Mutta, vilpittömästi sanoen, mielestämme emme ole saaneet riittävää kannatusta Neuvostoliiton taholta.» — Stalin: »Kannatus on annettava, se on luonnollista.» — Lisäsin omasta puolestani myös yksityisenä miehenä tulevani toimimaan hyvien suhteiden luomiseksi maittemme välille. — Stalin: »Te ette koskaan voi olla yksityinen henkilö.»
Sitten huomautin, että koko joukko kysymyksiä oli ratkaistu; mutta eräitä oli selvittämättä. Kauppasopimuksen tulkinnassa oli ilmennyt erimielisyyksiä; selitin, missä käsitykset erosivat. Stalin näkyi hyvin tuntevan asian ja sanoi: »Tarkoituksena ei ole ollut, että Neuvostoliitto antaisi luottoa Suomelle.» — Jatkoin, että jo helmikuussa Neuvostoliitto keskeytti tavarain viennin Suomeen. Esimerkkinä mainitsin, että mm. viljasta, 70 000 tonnista, olimme saaneet vain 15 000 tonnia. — Tähän Stalin: »Teillä kai on nyt viljan puutetta?» — Minä: »Tuonti ulkomailta on suljettu ja tosiaan ensi satoon asti viljavarat ovat niukan puoleiset.» — Stalin: »Teen Teille mieskohtaisesti pienen ystävyyden palveluksen. Annan 20 000 tonnia, joten Suomi tulee saaneeksi puolet koko kiintiömäärästä. Edellytän, että teiltä tilatut laivat toimitetaan aikanaan.» — Kiitin ja vakuutin laivojen tulevan sovittuina aikoina. Stalin kehotti kääntymään ulkomaankaupankomissaari Mikojanin puoleen, joka järjestäisi asian.
Stalin oli kohtelias ja ystävällinen. Seuraavana päivänä oli Pravdassa ja Izvestijassa ensi sivulla ja ensimmäisellä paikalla kahden palstan uutinen hyvästijättökäynnistäni Stalinin luona.
Käydessäni seuraavana päivänä Mikojanin luona hän ihmetteli uteliaana, miten minun oli onnistunut päästä Stalinin luo ja »ylipuhua» hänet antamaan 20 000 tonnia viljaa. »Mitä on sanottu, se pidetään. Tosin on päätetty, ettei ennen uutta satoa anneta viljaa, mutta kun Stalin on luvannut, on asia ratkaistu. Milloin haluatte viljan?» Vastattuani, että niin pian kuin mahdollista, Mikojan lupasi antaa tarvittavat määräykset. Asia hoidettiin niin tarmokkaasti, että koko viljamäärä Saksan—Neuvostoliiton sodan alkaessa oli saapunut Suomeen.
»Tämä asia on siis Stalinin mieskohtaisesti päättämä ja järjestämä», kirjoitin ulkoministerille. — »Mitään laajemmalle meneviä tai poliittisia johtopäätöksiä siitä tuskin voi tehdä.
»Omasta puolestani olen tyytyväinen», lisäsin. — »Sain jäähyväiskäynnilläni järjestetyksi 20 000 tonnia viljaa sen sijaan, että useimmiten poistuville diplomaateille annetaan kunniamerkkejä.»
Suomessa tästä asiasta virisi kaikenlaisia puheita. Väitettiin Stalinin koettaneen lahjoa meitä. Nämä jutut herättivät ikävää huomiota venäläisissä, kuten myöhemmin kuulin. En hyväksynyt Suomessa esiintynyttä selittelyä. Tietysti Stalinin lupaus oli — ja tahtoi olla — osoitus hyväntahtoisesta suhtautumisesta Suomeen. Mutta hän on liian viisas mies luullakseen näin pienellä asialla voitavan saada sellaisia tuloksia aikaan. Hän nimenomaan teroitti laivahankintojen täyttämistä vastikkeena Suomen puolelta, ja minä vakuutin sen tekevämme.
Kesäkuun 3 pnä jätin korkeimman neuvoston presidion puhemiehelle — Neuvostoliiton presidentille — Kalininille takaisinkutsumiskirjani hänen virkahuoneessaan Kremlissä. Keskustelu oli ylimalkaista, merkityksetöntä.
Seuraavana päivänä lähdimme vaimoni kanssa Moskovasta Tukholmaan. Lentokentälle oli tullut saattamaan diplomaatteja; he toivat vaimolleni kauniita kukkia. Saksan lähetystöstä oli paikalla suurlähettiläs, kreivi von der Schulenburg, ministeri v. Tippelskirch ja lähetystöneuvos Hilger sekä eräs virkamies, Italian lähetystöstä suurlähettiläs Rosso ja lähetystöneuvos, Ruotsin lähetystöstä läheisin diplomaattiystäväni ja hyvä toverini, lähettiläs Assarsson, sotilasasiamies, everstiluutnantti Flodström, lähetystöneuvos Nylander ja attašea Åström, Tanskan lähetystöstä asianhoitaja, lähetystöneuvos Oluf ja poissa olevan lähettilään Bolt-Jörgensenin rouva. Norjan lähetystö oli neuvostohallituksen määräyksestä lakkautettu. Läsnä olivat niin ikään ulkoasiainkomissariaatin protokollapäällikkö Barkov ja lisäksi oman lähetystömme virkamiehet, asiainhoitaja, ministeri Hynninen, sotilasasiamies eversti Lyytinen ja lähetystöneuvos Nykopp. Lentokoneessa seurasivat meitä uskollisesti valtiollisen poliisin edustajat viimeiselle välilaskupaikalle Riikaan, jossa vaimoni kanssa heilutimme jäähyväiset.
Diplomaatintoimeni oli päättynyt.
En voi kieltää, että Moskovassa-oloaikani oli mielenkiintoinen. Ellei tehtäväni olisi ollut niin raskas, olisi oleskelu tuossa vanhassa »pyhässä Moskovassa» täysin korvannut vaivan. Oli tilaisuus tehdä läheltä huomioita, millaista on suurvallan aito reaalipolitiikka, ja varsinkin, millaista oli suurvalta-Neuvostoliiton politiikka sen läheisiä pieniä valtioita — mm. Suomea — kohtaan neuvostopolitiikan tähän asti aktiivisimpana ajankohtana. Kaikki se oli omiaan herättämään monenlaisia ajatuksia. Ja ajatuksia ja kysymyksiä herätti itse Neuvostoliitto. Mitä oikeastaan tapahtui tässä valtavassa maassa — tässä meille länsimaisille ihmisille salaperäisessä osassa maailmaa, josta lukemamme kuvaukset olivat pinnallisia eivätkä selvittäneet, mitä syvemmällä liikkui? Miten tuo taloudellis-yhteiskunnallinen jättiläiskoe onnistui? Minulla oli koko ajan paljon asioita käsiteltävänä ja vaikeuksia oli alituisesti silmien edessä. Kaikki tämä vaati aikani ja huomioni sekä kiinnitti ajatukseni. Olin myös liian lyhyen ajan Moskovassa, jotta olisin voinut syvemmältä tunkeutua Neuvostoliiton valtion, kansan ja yhteiskunnan oloihin.
Viivyttyämme Tukholmassa muutamia päiviä tavataksemme sikäläisiä tuttaviamme lensimme kesäkuun 12 pnä Helsinkiin. Sanomalehtireporttereille lausuin Turussa, että pidin tehtävääni Moskovassa suoritettuna ja halusin sen vuoksi päästä takaisin kotiin.
Pääsin pois Moskovasta »kreivin aikaan». Lähdimme 18 päivää ennen Saksan—Neuvostoliiton sodan alkamista. Kesäkuun 22 pnä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Myös Suomi joutui siihen sotaan. Tällainen tapausten kulku oli vain 15 kk. aikaisemmin tapahtuneen Moskovan raskaan rauhan jälkeen selitettävissä, kun lähtökohta oli järkkymätön vakaumus, että Saksa mahtavalla sotilaallisella voimallaan tulisi, vieläpä lyhyessä ajassa, lyömään Venäjän pirstaleiksi. Sitä käsitystä, jonka edellä olen omasta puolestani esittänyt Suomen politiikasta ja Suomen suhteista Neuvostoliittoon kuin myös Neuvostoliiton sotilaallisista mahdollisuuksista ja ylipäänsä tapausten todennäköisestä kulusta, olisi vastannut pyrkimys pitää Suomi sodan ulkopuolella ja yrittää ilman sotaa saada Moskovan rauha pahimmilta kohdiltaan korjatuksi. Saksan hyökkäys, johon Hitler ryhtyi siitä riippumatta, miten me menettelimme, olisi saattanut olla meille eduksi, mutta vain siinä tapauksessa, että emme omasta puolestamme sekaantuisi sotaan. Voi kysyä, tokko silloisissa oloissa tällainen politiikka olisi ollut mahdollista? Suurimpana vaikeutena olisi ollut Suomen yleinen mielipide, joka oli Neuvostoliittoon kohdistuvan syvän epäluuloisuuden läpitunkema. Aivan olemattomia eivät kuitenkaan sellaisen politiikan mahdollisuudet olisi olleet. Sosiaalidemokraattien keskuudessa se arvatenkin olisi saavuttanut kannatusta. Kesäkuun 20 pnä 1941 julkaistussa työväestön Keskusjärjestöjen yhteisessä tiedonannossa sanottiin: »Työväestö pitää tärkeänä, että maa pysyy erillään kaikenlaisesta konjunktuuripolitiikasta ja pyrkii säilyttämään tähänastisen puolueettomuutensa.» Saman kesäkuun 16 pnä olen keskustelusta eduskunnan puhemiehen Hakkilan kanssa, joka myöhemmin esiintyi sodan kannattajana, päiväkirjaani merkinnyt: »Hakkila oli muuten sitä mieltä, että meidän on pysyttävä sodan ulkopuolella.»
Mitä mahdollisuuksia siedettävään tulokseen pääsemisestä olisi ollut toisen puolen, Neuvostoliiton, taholla, on tietenkin vaikea sanoa. Huomautettakoon, että Yhdysvaltain silloinen apulaisulkoministeri Sumner Welles elokuun 18 pnä 1941 ilmoitti Suomen lähettiläälle Procopélle tietävänsä Neuvosto-Venäjän olevan valmis neuvottelemaan rauhasta Suomelle annettavien alueellisten myönnytysten ja rajankorjauksen pohjalla. Meillä on varoitettu yliarvioimasta tämän, lähes kaksi kuukautta sodan alkamisen jälkeen tehdyn ilmoituksen merkitystä sen epämääräisyyden vuoksi. Mitä sen pohjana oli, on minulle tuntematonta, mutta tuskin on oletettava, ettei sen takana ollut mitään asiallista. Muistettava on myös neuvostohallituksen puolelta keväällä ilmennyt halu Suomea kohtaan ystävällisemmän politiikan noudattamiseen, josta edellä olen kertonut. — Kun neuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1944 ministeri Enckell ja minä esitimme Moskovan rauhan rajan korjaamisen tärkeyttä, vastasi Molotov: »Ellei olisi ollut sotaa, voisi rajan muuttaminen tulla kysymykseen, mutta sodan jälkeen se ei käy.» Tälle kolme vuotta sodan alkamisen jälkeen aivan uusissa oloissa annetulle lausunnolle ei tietenkään voi panna ratkaisevaa painoa. Mutta joka tapauksessa kesällä 1941 näyttää mahdollisuuksia muun kuin sotapolitiikan noudattamiseen olleen olemassa.
Vaikea olisi tietenkin ollut improvisoida uusi politiikka viime hetkellä. Politiikkaamme olisi jo aikaisemmin talvella 1941, vieläpä syksyllä 1940, ollut johdettava silmällä pitäen pyrkimystä pysytellä mahdollisen sodan ulkopuolella. Vaikeuksia olisi arvatenkin sodan kestäessä esiintynyt Saksan puolelta. Ruotsi voi pysyä sodasta erillään, vaikka myönsi Saksan joukoille kauttakulun. Mutta Saksa oli vallannut Pohjois-Norjan, ja oli olemassa vaara, että sotatoimet olisivat laajentuneet koskettamaan pohjoisinta Suomea. Mutta mitä vaikeuksia olisi ollutkaan pelättävissä, maan tulevaisuuden kannalta olisi kuitenkin, selkkausten vaaran uhallakin, ollut viisaampaa yrittää viimeiseen asti noudattaa puolueettomuutta ja, jos olisi ollut välttämätöntä, puolustaa sitä, kuin heittäytyä sodan epävarmaan seikkailuun. Sodan puhjettua ei ainakaan olisi pitänyt mennä vanhojen rajojen yli.
Suomen asemasta johtuu mielestäni, että Suomen on pysyttävä erillään Venäjälle vihamielisestä ja sen vastaisesta ulkopolitiikasta. Ja ennen kaikkea: Varsinkaan pienen valtion ei pitäisi unohtaa, että ensin on diplomaattiset keinot loppuun asti käytettävä, ennen kuin asioiden annetaan mennä sotilaalliseen ratkaisuun.
Suomen menettelyn keväällä 1941 voi selittää, vieläpä ymmärtää. Mutta se tuskin muuttaa arvostelua, että silloin jälleen teimme kohtalokkaan poliittisen virheen.
1 Minun olisi pitänyt lisätä: 8.5 milj. hollantilaista, 8.3 milj. belgialaista, 42 milj. ranskalaista, 3.7 milj. tanskalaista, 2.8 milj. norjalaista, vieläpä eräitä Balkanin kansoja.
