Suurimmaksi…
Paasikiven palatessa marraskuun lopussa 1918 pankkinsa johtoon oli liikepankkien asema voimakkaasti muuttumassa. Ensimmäisen maailmansodan aikana kiihtynyt inflaatio lisäsi liikkeessä olleen rahan määrää, mikä osaltaan kasvatti halukkuutta perustaa uusia rahalaitoksia. Liikepankkien markkinaosuus supistui kuitenkin vähitellen 1920- ja 1930-luvun aikana, kun säästöpankit, Postisäästöpankki ja osuuskassat sekä osuuskauppojen säästökassat saivat entistä enemmän asiakkaita vaurastuvasta maanviljelijäväestöstä. Liikepankkien osuus yleisön kaikista talletuksista oli vuonna 1913 vielä 68 %, mutta vastaava osuus vuonna 1929 oli enää 60 %. Kahdeksan prosenttiyksikön supistumisesta olivat osuuskassat ja osuuskauppojen säästökassat syöneet kuusi sekä Postisäästöpankki ja säästöpankit kumpikin yhden prosenttiyksikön.
Suhteellisesti eniten liikepankit menettivät markkinaosuuttaan osuuskassoille sekä osuuskauppojen yhteydessä toimineille säästökassoille. Tosin alkuvaiheessa osuuskassojen rahoituksen välitys perustui vain vähän yleisöltä kerättyihin talletuksiin. Osuuskassojen Keskuslainarahasto-Osakeyhtiön (OKO) tehtävänä oli hankkia luottoa valtiolta tai laskemalla liikkeelle obligaatioita, jotka varat se sitten antolainauksena sijoitti pääasiassa maanviljelykseen. Myös valtion asutustoimintaan myöntämät budjettivarat ohjattiin tarkoituksiinsa tätä kautta. Talletusten osuus kuitenkin kasvoi koko ajan, ja 1930-luvulla yleisön talletusten määrä ylittikin osuuskassoissa niiden OKO:lta saaman luoton.
OKO:n ja osuuskassojen välinen suhde selittää sen, ettei osuuskassaliikettä sen ensimmäisinä toimintavuosina koettu liikepankkien piirissä vakavana kilpailijana. KOP:kin oli tukemassa osuuskassatoimintaa sen alkuvaiheissa, jaJ. K Paasikivi istui Keskuslainarahaston hallintoneuvostossa 1915-1921. Vuonna 1918 Suomessa oli jo lähes 600 osuuskassaa. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä toimintalinjoista OKO:n vahvan miehen Hannes Gebhardin kanssa, ja osuuskassoja uhkasi hajoaminen. Helmikuun alussa 1920 Gebhard kävi huolestuneena Paasikiven luona valittamassa »Herman Paavilaisen, B. Westermarckin ja Hankkijan miesten» hankkeista perustaa erillinen osuuspankki ja että A Osw. Kairamokin oli mahdollisesti mukana asiassa. Hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään OKO:n pysyessä Gebhardin johdossa aina hänen kuolemaansa asti.2
Säästöpankit kilpailivat samoista tallettajista liikepankkien kanssa, joskin talletukset säästöpankeissa olivat pieniä liikepankkien talletuksiin verrattuna. Pääosa Postisäästöpankin talletuksina keräämistä varoista oli sijoitettuna valtion obligaatioihin sekä muihin pankkeihin – yleisölle pankki alkoi myöntää luottoja vasta toisen maailmansodan jälkeen – minkä vuoksi useimmat tallettajat menivät toisten rahalaitosten asiakkaiksi ja Postisäästöpankin kasvu ennen toista maailmansotaa jäi vaatimattomaksi.
Edellä mainittujen rahalaitosryhmien välisessä kilpailussa oli jokaisen pankin houkuteltava tallettajia asiakkaikseen ennen kaikkea kilpailukykyisellä korolla, mikä ymmärrettävästi lisäsi painetta nostaa korkotasoa. Liikepankkien osalta tilanteen teki sekavaksi se, että ensimmäisen maailmansodan aikana vallinnut rahanrunsaus loi mahdollisuuksia perustaa uusia pankkeja. Vuonna 1913 oli Suomessa kolmetoista liikepankkia – vuonna 1919 jo 23, vaikka yhtymisen vuoksi tuolloin oli jo viisi liikepankkia ehtinyt sulautua kahdeksi. KOP:a lähellä oli marraskuussa 1915 Viipuriin perustettu Savo-Karjalan Osake-Pankki, jonka tarkoitus oli tukea erityisesti Savon ja Karjalan suomenkielisiä pienyrittäjiä sekä hoitaa pienimuotoiseen Venäjän-kauppaan liittyviä tehtäviä. Pankin taustalla toimivat aktiivisesti vanhasuomalaiset, ja pääjohtajaksikin valittiin tunnettu vanhasuomalainen poliitikko ja lehtimies K. N. Rantakari. Paasikiven ja Rantakarin ystävyys aikaisemmilta vuosilta sai myös johtajat neuvottelemaan mm. kummankin pankin sivukonttorien sijoittelusta.3
Huhtikuussa 1917 perustettiin Helsinkiin Luotto-Pankki Oy, jonka perustamisen taustalla oli useita KOP:a lähellä olleita henkilöitä kuten Paasikiven läheinen ystävä August Hjelt. Perustajia oli kaikkiaan 26, heidän joukossaan mm. kauppiaat Osk. Huttunen ja Lauri Hallman sekä tohtori Eino Suolahti. Yhteyksiä KOP:iin korosti sekin, että pankki myönsi luottoja eräille uuden rahalaitoksen osakkeenmerkitsijöille. Suomenkielistä maanviljelijäväestöä varten perustettiin Tampereelle Suomen Maatalous-Osake-Pankki, Pohjois-Suomen tarpeisiin Ouluun Pohjolan Osake-Pankki ja Pohjois-Suomen Pankki, varsinaissuomalaiset perustivat Turkuun Liikepankin, minkä lisäksi eri puolille maata nousi toiveikkaasti yhä uusia pankkeja.
Kun pienten liikepankkien määrä kasvoi, joutuivat suuret – Suomen Yhdys-Pankki, Pohjoismaiden Osakepankki ja KOP – luovuttamaan suhteellisia markkinaosuuksiaan. Suurten taantuminen tapahtui kuitenkin erityisesti Pohjoismaiden Osakepankin kustannuksella, ja KOP nousi vuosina 1917-1918 liikepankeista suurimmaksi. Vielä kesäkuun puolivälissä 1919 Paasikivellä oli syytä optimismiin: »Pankkimme menee muuten hyvin. Huhtikuun lopussa saavutimme ensimmäisen miljardin. Yhdyspankin oli 200 milj.mk. pienempi. Rahaolojen kiristymistä on viime aikoina alkanut pahasti tuntua, meidän pankissamme kuitenkin toistaiseksi vähemmän kuin muissa.»4
Kilpailuun suurimman liikepankin asemasta oli kuitenkin tulossa muutos. Suomen Yhdys-Pankki ja Pohjoismaiden Osakepankki olivat jo useita kertoja turhaan neuvotelleet yhdistymisestä. Lopulta vuoden 1918 vaikea taloudellinen tilanne ja KOP:n kasvu saivat molemmat pankit sopimaan erimielisyydet, ja erityisesti August Ramsayn ajamat tavoitteet alkoivat kypsyä marraskuusta 1918 lähtien. Yksimieliset päätökset yhtymisestä, jonka tavoitteena oli lähinnä pankkien toimialaan liittyvä rationalisointi, tehtiin helmikuussa 1919 ja nimellä Ab. Nordiska Föreningsbanken – Pohjoismaiden Yhdyspankki Oy (käytän lyhennettä PYP–HH) uusi rahalaitos aloitti toimintansa 1.10.1919. PYP oli KOP:a suurempi aina vuoteen 1925 asti, mutta seuraavana vuonna oli KOP jälleen liikepankeista suurin.5
Jos inflaatio oli yhtäältä luonut pohjaa uusien pankkien syntymiselle, merkitsi inflaation taittuminen toisaalta myös monen pienen ja heikon pankin sulautumista suurempaan. Kuten Paasikivi kertoi Saastamoiselle, rahamarkkinat olivat alkaneet kiristyä. Houkutellakseen pankkeihin lisää säästömarkkoja olivat liikepankit joulukuussa 1918 korottaneet talletuskorkoja, mutta tällä ei juurikaan ollut vaikutusta. Sen sijaan talouselämän elpyessä lisääntyi myös rahan kysyntä – sama tilanne vain voimistui vuoden 1920 aikana. Kuten aiemmin todettiin, Suomen Pankki pyrki hillitsemään rahan kysyntää korkotasoa nostamalla. Pankkien talletuskorot nousivat samanaikaisesti muutaman prosenttiyksikön 6-9 %:n tasolle rahalaitoksen ja talletusmuodon mukaan. Kun säästövaroja ei toimenpiteestä huolimatta kertynyt, pankit hankkivat rahaa joko ulkomailta tai Suomen Pankista. Liikepankeilla oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa enemmän ulkomaisia saatavia kuin velkoja, mutta vuoteen 1920 tultaessa oli tilanne muuttunut päinvastaiseksi, ja markan arvon heikentyessä velvoitteet muuttuivat yhä raskaammiksi.6
Jo vuoden 1921 lopulla neuvoteltiin KOP:ssa nuorsuomalaisena pidetyn Suomen Kauppapankki Oy:n osakekannan ostamisesta, mutta seuraavan vuoden puolella KOP:n tekemä tarjous tuli hylätyksi. Samoin vuoden 1921 lopulla ajoivat juuri ulkomaisten luottojen hoidosta aiheutuneet vaikeudet Luotto-Pankin niin vaikeaan tilanteeseen, että KOP:n oli tultava apuun. Tässä yhteydessä KOP:n haltuun tuli suurin osa Luotto-Pankin osakkeista, mutta tästä huolimatta Luotto-Pankki jatkoi toimintaansa nimellisesti itsenäisenä keskittyen pien- ja käsiteollisuuden rahoittamiseen. Työnantajansa ajautuessa vaikeuksiin pankin pääjohtaja P. J. Hynninen näki ajankohdan sopivaksi siirtyä ulkoasiainministeriön palvelukseen. KOP:n piiristä saatiin seuraavat pääjohtajat eli KOP:n hallintoneuvoston jäsen, vuorineuvos W. A. Sohlberg sekä vuodesta 1928 KOP:n Riihimäen haarakonttorin pitkäaikainen esimies Max Wennäkoski.7
Vuonna 1920 oli kolme ruotsinkielistä pankkia, Vaasan Osake-Pankki, Turun Osakepankki ja Landtmannabanken, yhdistänyt voimansa Suomen Liittopankki Oy:ksi (Unionbanken i Finland Ab). Mutta kolmen suhteellisen heikon pankin yhteenliittymänä sillä ei juuri ollut mahdollisuuksia menestyä vaikeuksien alkaessa heti ensimmäisenä toimintavuotena. Kevääseen 1924 tultaessa Suomen Pankki oli rediskontannut Liittopankille jo 217 miljoonaa markkaa, minkä lisäksi se oli rediskontannut suoraan Liittopankin asiakkaiden vekseleitä 35 miljoonan markan arvosta. Tilanteesta neuvoteltiin suurimpien pankkien kesken Risto Rytin johdolla. Helsingin Osakepankki tarjosi fuusiota, mutta tarjouksen ehdot eivät Liittopankkia tyydyttäneet. Paasikiven mielestä fuusio toiseen pankkiin olisi herättänyt ulkomailla vähemmän huomiota kuin keskuspankin ja kolmen muun pankin yhteinen suuri »aktioni ».8
Kun mikään yksittäinen pankki ei lopulta suostunut Suomen Liittopankkia pelastamaan, tehtiin se lopulta yhdessä muodostamalla uusi Liittopankki Osakeyhtiö. Tässä tarkoituksessa pidettiin 26. toukokuuta 1924 valtiovarainministeri H. M. J. Relanderin työhuoneessa kokous, jossa Risto Rytin puheenjohdolla sovittiin Liittopankin järjestelyistä. KOP oli mukana 20 miljoonan pääomanlisäyksellä.9
Kun normaalit olot olivat palautuneet vuoteen 1925 tultaessa, vakiintui liikepankkien määräksi 19, kunnes lamakauden vaikutukset alkoivat jälleen 1920-luvun lopulla näkyä heikoimpien pankkien fuusioina suurempiin.
Paasikiven senaatin kaatuminen heijastui suoranaisesti myös KOP:n johtokuntaan; kun Paasikivi palasi pankkiin, siirtyi puolestaan Kaarlo Castren valtiovarainministeriksi Lauri Ingmanin johtamaan hallitukseen. Sen erottua huhtikuussa 1919 Castren toimi pääministerinä aina saman vuoden elokuun puoliväliin asti. Sekä pankin kasvu että johtokunnan jäsenten toistuvat virkavapaudet maan johtotehtäviin antoivat aiheen lisätä johtokunnan jäsenten määrää. Vuonna 1903 oli KOP:n Kotkan konttorin esimieheksi tullut Juhani Arajärvi, joka 1906 siirtyi vastaavaan tehtävään Tampereelle. Suomalaisen puolueen kansanedustajana ja täten myös Paasikiven ryhmätoverina hän oli 1907-1913 ja uudelleen eduskunnassa 1916-1922 (loppuvuodet kokoomuksen ryhmässä). Valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä Arajärvi oli Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa, minkä lisäksi Paasikivi oli kutsunut hänet senaattiinsa samaan tehtävään. Täten Arajärvellä oli kokemusta ja arvovaltaa KOP:n johtokunnan jäseneksi.
Toinen merkittävä muutos johtokunnassa tapahtui, kun senaattori Kaarlo Castren jätti vuoden 1922 helmikuun alussa paikkansa. Hänet valittiin vielä samana vuonna pankin hallintoneuvostoon, minkä lisäksi Castren valvoi KOP:n etuja Enso-Gutzeit OY:ssä ja Diesen Wood & Co Oy:ssä, joten hän toki jäi edelleen yhteistyöhön Paasikivenkin kanssa. Castrenin tilalle johtokuntaan kutsuttiin varatuomari Antti Hiltunen, joka oli vuodesta 1912 menestyksellisesti hoitanut KOP:n Lahden konttoria ja vuodesta 1920 ollut tarvittaessa lisäjäsenenä johtokunnassa.
Johtokunnan jäsenmäärän lisääminen ei riittänyt, vaan tammikuun lopulla 1919 vahvistettiin KOP:n johtokunnalle uusi ohjesääntö. Sen mukaan pääjohtokunnalle tuli kolme itsenäistä jaostoa eli keskusjohtokunta, Helsingin johtokunta ja haarakonttorien johtokunta. Pääjohtajan tehtävät säilyivät pääosin entisinä eli hän seurasi pankki- ja liiketoimintaa sekä kotimaassa että ulkomailla, minkä lisäksi pankin ulkomaisen ja kotimaisen luotonannon samoin kuin ulkomaan perittävien ja remburssiosaston valvonta kuuluivat hänelle. Pääjohtaja sai varamiehen eli pääjohtajanapulaisen, joka virkavapauksien aikana hoiti pääjohtajalle kuuluvat asiat, ja muutoin auttoi näissä tehtävissä. Jo vuonna 1897 pankin palvelukseen tullut Anders Wiksten nimitettiin tähän tehtävään. Paasikivi, Wiksten ja Jakob Axel Levonius (KOP:ssa v:sta 1904), jonka tehtäviin kuuluivat lakiasioiden lisäksi pankin organisaatio-, menettely- ja työtapakysymykset sekä arkisto ja varasto, kuuluivat pankin keskusjohtokuntaan. Helsingin johtokuntaan kuuluivat Castren, Birger Wegelius (KOP:ssa v:sta 1895) ja Wilho Soini (v:sta 1904), haarakonttorien johtokunnan jäseninä puolestaan olivat Arajärvi ja Mauri Honkajuuri, joka oli tullut Vaasan konttorin johtajaksi vuonna 1910 ja kutsuttu Helsinkiin johtokunnan jäseneksi paria vuotta myöhemmin.
Johtokunnan tuli kokoontua päivittäin määrätunnilla. Päätösvaltaisuus edellytti neljän jäsenen läsnäoloa, joskin esteiden sattuessa kolmenkin jäsenen yksimielisyys riitti – luottopäätökset edellyttivät aina yksimielisyyttä. Päätöksenteko oli porrastettu siten, että yli miljoonan markan luotoista päätti koko johtokunta, 100 000 markkaa suuremmista mutta miljoonaa pienemmistä saattoi neljä jäsentä päättää, yli 100 000 markan nousevista tavaraluotoista päätti jo kolme jäsentä ja alle 100 000 markan luottoihin sekä luottojen uudistamiseen tarvittiin enää kahden jäsenen päätös. Koko johtokuntaa tarvittiin sellaisiin keskeisiin päätöksiin kuten kiinteistöjen ostoon ja myyntiin, tärkeimpien virkailijoiden valitsemiseen ja erottamiseen samoin kuin palkkauksen määräämiseen. Suoraan pääjohtajan alaisia pankin osastoja olivat kirjanpito-, tilasto-, vastuunalaisuus- ja luottotieto-osastot. Paasikiven senaatin salkuton senaattori Samuli Sario tuli myöskin KOP:iin vuonna 1919 »tilastollisen ja reklaami- ja propagandaosaston» päälliköksi. Pankin organisaatiota kehitettiin perustamalla tehtäväkokonaisuuksiin keskittyviä osastoja, joissa toteutettu tarkka työnjako helpotti pääjohtajaa saamaan nopeasti päätöksentekoon tarvitsemansa tiedot – ja epäilemättä tuolloin vallinneet olot vaativatkin tarkkaa harkintaa.
Paasikiven pääjohtajakaudella KOP:n hallintoneuvoston asema muuttui yhä rutiininomaisemmaksi. Käsittelyn kohteena oli yleensä haarakonttorien nimitysasioita tai pankin tilan tarkastamista. Kuten tuonnempana käy ilmi, erityisesti 1920- ja 1930-luvun vaihteen pulavuosina pääjohtaja pettymyksekseen huomasi johtokunnan työskentelevän ilman todellista tukea hallintoneuvostolta. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1919 senaattori Sebastian Gripenbergin jälkeen A. Osw. Kairamo, joka lukuisten yhteiskunnallisten luottamustehtävien lisäksi oli yksi näkyvimmistä suomenkielisen liike-elämän edustajista maailmansotien välisenä aikana. KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtajana hän toimi aina vuoteen 1935 asti ja jäsenenä vuoteen 1938 – hän kuoli vain muutama kuukausi eronsa jälkeen. Kairamon lisäksi pääjohtajan kanssa pankin asioita hoiti lähinnä hallintoneuvoston jäseneksi ja samalla varapuheenjohtajaksi vuonna 1920 valittu P. E. Svinhufvud, joka jätti KOP:n tullessaan valituksi tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Svinhufvudin tilalle varapuheenjohtajaksi valittiin Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti, joka oli tullut hallintoneuvoston jäseneksi vuonna 1927. Muita jäseniä aktiivisempia olivat myös professori Bernhard Wuolle, senaattori Kaarlo Castren, maanviljelysneuvos Artturi Hiidenheimo sekä Yhtyneitten Paperitehtaitten Rudolf Walden.
Kun hallintoneuvoston jäsenmäärä nousi asteittain – vuonna 1918 paikkoja lisättiin 9:stä 15:een ja 1929 paikkoja oli jo 24 – ei uusia jäseniä suinkaan otettu ensisijaisesti helpottamaan hallintoneuvoston vanhoja jäseniä näiden raskaassa työtaakassa. Päinvastoin kuin PYP pyrki KOP löytämään hallintoneuvostoon yhteiskunnallisesti näkyviä vaikuttajia, jotka poliittisesti jakautuivat eri porvaripuolueisiin. Teollisuuden piiristä hallintoneuvostossa olivat mm. kauppaneuvos Emil Aaltonen ja vuorineuvos K. A. Paloheimo, kaupan piiristä puolestaan mm. entinen lähettiläs, toimitusjohtaja A H. Saastamoinen ja kauppaneuvos Frithiof Tikanoja. Maanviljelystä edustivat kunnallisneuvos Kaarlo Lanne ja Valion toimitusjohtaja F. M. Pitkäniemi. 1920- ja 1930-luvun vaihteen pulavuosina KOP:n kytkentöjä maatalouden etuihin haluttiin korostaa. Tämä tapahtui siten, että Maakuntain Pankin sulautuessa KOP:iin valittiin 1932 toimintansa päättäneen pankin – samalla voitiin korostaa sulautuneen pankin saaneen vaikutusvaltaa KOP:ssa – hallintoneuvostosta maanviljelijä J. Koivisto, senaattori E. Y. Pehkonen ja senaattori Johannes Peltonen. Seuraavana vuonna hallintoneuvostoon valittiin myös agraaripolitiikan professori K. T. Jutila. Muita KOP:n hallintoneuvostoon kuuluneita vaikuttajia olivat mm. Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko, hovioikeudenneuvos Oskar Rewell ja professori J. H. Vennola.10
Monille pankeille koitui ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kohtalokkaaksi ulkomaisten velkojen hoito valuuttakurssien jyrkän kohoamisen vuoksi. KOP:lla ei tällaisia velvoitteita ollut, ja osittain tämän vuoksi pankin tulos 1920-luvun alkuvuosina olikin tyydyttävä. KOP:n kasvu ei tosin ollut erityisen ripeää, mutta tulos oli kuitenkin jokaisena vuonna voitollista. Osingon maksu tuotti vuonna 1919 vaikeuksia – osinkoprosentti jouduttiin pudottamaan 13:een – mutta seuraavana vuonna se jo nostettiin 16 %:iin ja vuonna 1921 korotusta tuli vielä yhden prosenttiyksikön verran. Vuodesta 1924 lähtien maksettiin osinkoa_ 18 %, kunnes pulakauden myötä osinkoprosentista tuli pankin sisällä kiistan kohde.
Rahanarvon aleneminen loi osaltaan tarvetta korottaa KOP:n osakepääomaa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina ja heti sen jälkeen toteutettiin useita osakeanteja, joista erityisesti vuoden 1918 lopulla ja seuraavan vuoden alussa järjestetyt olivat oman aikansa mittapuun mukaan suorastaan mammuttimaisia. Tästä huolimatta pankin osakepääoman kasvu – voimakkaan inflaation vuoksi – seurasi melko tarkoin tukkuhintaindeksiä. Kuudessa vuodessa 1919-1924 pankin omat varat kasvoivat 174,1 miljoonaa markkaa eli noin kolminkertaisiksi. Vuoden 1924 lopussa KOP:n omien varojen yhteissumma oli 258,6 miljoonaa markkaa, josta osakepääomaa 150 miljoonaa, lakisääteinen vararahasto 37,5 miljoonaa, emissiovararahasto 40 miljoonaa, ylimääräinen vararahasto 19 miljoonaa, eläkerahasto 8,1 miljoonaa, F. K. Nybomin stipendirahasto 0,1 miljoonaa sekä käyttämättömät varat voitto- ja tappiotilillä 4,3 miljoonaa markkaa.
Talletusten määrä KOP:ssa kasvoi 1919-1924 pelkästään markkamäärät huomioon ottaen 912,1 miljoonaa markkaa eli 128 %. Kuitenkin ensimmäisenä kolmena vuotena, jolloin rahan arvon aleneminen oli nopeaa, talletusten arvo tosiasiallisesti laski, kuten kävi muissakin liikepankeissa. Talletusten kasvulle ei juuri ollutkaan edellytyksiä, sillä esimerkiksi puukauppojen – maaseudun keskeisen tulolähteen – saaminen käyntiin kesti oman aikansa. Maaseudun säästökykyä heikensi myös vuoden 1923 osittainen kato, jonka vaikutus seuraavan vuoden talletuksiin oli ilmeinen. Palkkatuloilla elävä keskiluokka joutui kokemaan inflaation aiheuttaman reaalitulojen alenemisen. Kun itsenäisyyden alussa toteutetut uudet välittömät verot veivät nekin osan tuloista, ei pankkitilin pohjalle juuri mitään voinut jäädäkään. Kuitenkin vuosina 1922- 1924, jolloin markan kotimainen ostokyky alkoi jo vakiintua, talletusten kasvu osoitti jo todellista liikkeen edistystä. Talletusten kysyntä oli vilkasta, mikä puolestaan nosti talletuskorkoja. 1.10.1915 lähtien oli KOP maksanut kuuden kuukauden talletuksista 4 %:n korkoa ja se nostettiin vuoden 1919 alussa 5 %:iin. Seuraavana vuonna korkoa nostettiin seuraavasti: 1.1. 5 1/2 %:iin, huhtikuun alussa 6 %:iin, 16.11. 61/2 %:iin ja 1.12.7 %:iin.
Talletuskoron nostaminen ei houkutellut rahaa tileille niin, että luoton kysyntä olisi voitu näillä varoilla tyydyttää, vaan lainananto kasvoi vuosina 1919-1924 talletuksia enemmän. Pankin luotonanto joutui kovalle koetukselle heti sen jälkeen, kun tuontikauppa – ja erityisesti elintarvikkeiden tuonti – oli mahdollista. Lainarahaa kysyivät, paitsi yksityiset, myös kunnat ja erityisesti niiden elintarvikelautakunnat sekä valtio. Kun valtion Suomen Pankissa nauttima luotto oli jo ennestään suuri, suostuivat liikepankit helpottamaan valtion rahapulaa diskonttaamalla valtiovarainministeriön tunnustamia vekseleitä, joita ne tarvittaessa rediskonttauttivat Suomen Pankissa. Suomen Pankin mahdollisuudet toimia keskuspankkina olivat uhatut, kun syyskuun lopussa 1921 käyttämätön setelireservi oli enää 7,4 miljoonaa markaa. Luotonantoa kiristettiin entisestään, mutta siitä huolimatta KOP:nkin kassavarat alkoivat supistua. Syyskuussa 1923 lähetettiin KOP:n haarakonttorien johtajille kiertokirje, jossa kehotettiin esimiehiä vähentämään luotonantoa ainakin 10 % seuraavan vuoden helmikuuhun mennessä. Toimenpide onnistuikin ja toi tilapäistä helpotusta, joskin vasta vuoden 1924 syksyllä tapahtunut yleinen käänne parempaan helpotti ratkaisevasti KOP:nkin kassatilannetta.
Siirtyminen rauhallisempiin aikoihin ei kuitenkaan sujunut soraäänittä. Toukokuussa 1925 Hangö-lehti kirjoitti osakemarkkinoilla esiintyvän rauhattomuutta ja että suurimpien pankkien osakkeiden kurssit olivat laskussa. Lehti tiesi kertoa rauhattomuuden takana olleen uuden obligaatiolain, jonka yhteydessä valuuttamääräiset obligaatiot koituisivat pankkien tappioksi. Paasikiven vastauskirje lehdelle oli tulikivenkatkuinen. KOP:n osakkeiden kurssi ei ollut laskenut. KOP:n hypoteekkiosaston obligaatiot oli kaikki asetettu yksinomaan Suomen markoille, joten obligaatiolaki ei tulisi millään tavoin vaikuttamaan KOP:iin.11
Vaikka KOP:n kehitys ei ollutkaan jatkuvaa menestystarinaa, se oli pahimpaan kilpailijaan PYP:iin verrattuna kuitenkin ripeää. Vielä vuonna 1915 Yhdys-Pankki oli suurin, Pohjoispankki toisena ja KOP kolmantena siten, että kahden ensiksi mainitun pankin taseiden loppusumma oli yli puolta suurempi KOP:n taseeseen verrattuna. Kuitenkin jo vuonna 1926 KOP ohitti yhtyneet kilpailijansa. Kilpailijan arvion mukaan KOP:n menestys perustui neljään tekijään. Ensinnäkin ruotsinkielinen pankkimaailma sulkeutui palvelemaan vain oman kielialueen tallettajia eikä ottanut riittävästi huomioon kielisuhteissa tapahtunutta muutosta sekä vaurastuvaa suomenkielistä väestöä. Toisena tekijänä oli – osittain edelliseen liittyen – haarakonttoriverkoston kehittämisen laiminlyönti. Paasikiven tullessa KOP:n johtoon hänen yksi perusajatuksiaan oli laajentaa KOP valtakunnalliseksi, ja vuonna 1920 KOP:lla oli jo kaikkiaan 124 haara- tai asioimiskonttoria, joista yli kaksi kolmannesta oli perustettu ensimmäisen maailmansodan aikana tai heti sen jälkeen. Tämä verkosto loi pohjan, jota seuraavina vuosina tarvitsi vain osittain täydentää – tosin 1920- ja 1930-luvun vaihteen pulavuosina haarakonttoriverkoston laajentaminen sai myös arvostelua osakseen. Kolmas PYP:n tulosta heikentänyt tekijä oli pankin Tampereen konttorissa vuosisadan alussa tapahtunut kavallus sekä neljäntenä vaikuttivat ensimmäisen maailmansodan yhteydessä kärsityt valuuttatappiot.12
Epäilemättä KOP:lla oli Paasikiven pääjohtajakaudella kilpailijaansa verrattuna nuorekkaamman ja energisemmän pankin leima. Tätä kuvaa vahvisti aikanaan huomiota herättänyt nimitys, jossa jo pari vuosikymmentä pankkia palvellut Saima Grönvall sai ensimmäisenä naisena Suomessa ottaa vastaan pankkikonttorin – tässä tapauksessa Porissa – apulaisjohtajan tehtävät vuoden 1919 alussa.13
Pankkitoiminnan vilkastuessa alkoivat KOP:n pääkonttorin tilat käydä ahtaiksi. 1920-luvun vaihteessa hallintoneuvosto pohti pääkonttorin laajentamista, joihin kaavailuihin liittyi myös kesällä 1917 toteutettu pääkonttoriin rajoittuneen hotelli Kämpin kiinteistön osto. Aluksi harkittiin kokonaan uuden toimitalon rakentamista, mutta keväällä 1919 tehdyn päätöksen mukaisesti tyydyttiin entisten tilojen laajentamiseen.
Pääjohtaja oli kiinteästi mukana pääkonttorin tilojen suunnittelussa. Paasikivelle tilojen edustavuus oli tärkeää, antoihan pääkonttorin ulkoasu konkreettisen kuvan pankin menestymisestä. »Yhdyspankin uusi sali tulee 600 neliömetriä suuri. Meidän pitäisi kait olla 650-700 neliömetriä suuri?» Ennen pääkonttorin laajentamista KOP:n hallintoneuvosto valtuutti pääjohtajan yhdessä pienen ryhmän kanssa perehtymään länsieurooppalaiseen pankkiarkkitehtuuriin. KOP:n pääkonttorissa arvioitiin tarkoin kunkin osaston tarvitsema tila verrattuna Ruotsin ratkaisuihin, ja tämän aineiston pohjalta Paasikivi laati toukokuun alussa valmistuneen muistion uudesta rakennuksesta. Tilantarpeeksi arvioitiin tuolloin 800 neliömetriä, jonka sijoittelu »on tietysti arkkitehdin asia. Minusta näyttää siltä, että osa siitä olisi hyvä sijoittaa pariksi eri osastoksi, pylväsrivin kautta erotettuna suuresta salista.» Ohjeista tuli tarkat – »Pääjohtajalla on oma huone. Muuten on 2 johtajaa aina samassa huoneessa.» Periaatteellisena lähtökohtana oli tuolloin työssä ollut henkilömäärä, joka oli kerrottu kahdella. »Jokaista henkilöä varten on sitten varattava tieteen ja taiteen osottama pinta-ala (pulpetteineen y.m konttorivälineineen).»14
Rakennustyöt alkoivat huhtikuussa 1921, jolloin pääjohtaja oli mukana yksityiskohtiakin suunniteltaessa. »Heti hankitaan tarjouksia 4 panssarioveen – yksi pitää olla komean näköinen, 3 yksinkertaisempia, mutta yhtä lujia.» Parin vuoden uurastuksen jälkeen työ oli valmis. Käyttämällä aiemmin rakentamatonta piha-aluetta saatiin vanhan konttorin yhteyteen uutta tilaa kolminkertainen määrä niin, että pääkonttoria oli yhteensä 990 neliömetriä.15
Edellä on mainittu Paasikiven marraskuussa 1919 Ruotsiin suuntautunut matka, jonka ohjelmaan kuului myös tutustuminen paikalliseen pankkiarkkitehtuuriin. Syys-lokakuussa 1921 matka kulki puolestaan Saksan, Ranskan, Englannin, Belgian, Hollannin sekä Ruotsin kautta tärkeisiin pankkimaailman keskuksiin. Jo pian Saksaan tultuaan Paasikivi teki kuitenkin sen johtopäätöksen, ettei uutta ollut enää opittavissa. Hän tuli myös siihen tulokseen, ettei pankkivirkailijoita – kielitaidon hankkimista lukuunottamatta – kannattanut lähettää ulkomaille. Alussa tosin »arkkitehtien kanssa kului paljon aikaa, kun en kehdannut olla näyttämättä harrastustani heidän puuhilleen ja kun olivat kovin hartaita ja ystävällisiä.» Mutta kun päästiin asiaan, oli »liike näissä suurpankeissa niin laaja ja monipuolinen, että se vaatii oman organisatsioninsa.» Suomalaiselle pankkivirkailijalle riitti työ suomalaisessa pankissa – ehkä kokemus jossakin toisessa pienyrityksessä saattoi olla hyödyksi.
Matkalta kertyi vain muutama vinkki pankkiarkkitehtuurista – »tiski menee kovin kauvas lattialle, yleisön tila suhteellisen pieni.» Sen sijaan Paasikivi solmi lukuisia yhteyksiä eri pankkeihin ja keskusteli laajalti taloudellisista oloista Euroopassa. Tulos ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. Erään ranskalaisen pankkimiehen ajatukset Paasikivi kiteytti muistikirjaansa: »Kuinka voi ryhtyä affääreihin sellaisen maan (= Suomi – HH) kanssa, jossa huomenna bolshevismi voi olla vallassa. Kansallispankkiin on meillä täysi luottamus, mutta Suomeen (!) nähden yleensä voi olla epäilyksiä (Ranskalainen kohteliaisuus).»16
Paasikiven vastuulla olivat myös KOP:n ulkomaanasiat, joita hän yhdessä Wilho Soinin kanssa hoiti aina vuoteen 1925 asti, jolloin Soini jäi eläkkeelle, eikä hänen tilalleen nimitetty uutta johtajaa. Ottaessaan haltuunsa pankin ulkomaanasioiden hoidon Paasikivi epäilemättä halusi myös tätä kautta tyydyttää jatkuvaa kiinnostustaan kansainvälisiä tapahtumia kohtaan. KOP:n johdossa hän toimi poliittiset realiteetit tunnustaen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Englanti oli noussut eurooppalaiseksi valtatekijäksi, johon kannatti luoda mahdollisimman pian hyvät pankkiyhteydet. Mahdollisuuden tähän antoi Helsingin, Tampereen ja Viipurin kaupungeille suunniteltu laina, jota Paasikivi elokuussa 1919 ryhtyi välittämään. Englannin Helsingin-asianhoitajan Henry Bellin avulla Paasikivi sai yhteyden englantilaiseen pankkimieheen Frederick Taysoniin, jolle hän perusteli lainahalukkuutta myös poliittisilla tekijöillä. Valtiokonttorin ylitirehtöörin kaudeltaan Paasikivi tiesi kertoa tarkoin, miten Suomi oli ennen vuotta 1892 hankkinut ulkomaiset lainansa Saksasta, vuosina 1892-1909 pääasiassa Ranskasta ja vuodesta 1909 Paasikiven finanssipäällikkökaudesta! – lähtien Englannista. Uusi laina, jota olisi tarvittu 1,5 miljoonan punnan verran, olisi vahvistanut suuresti Englannin ja Suomen välisiä suhteita. Laina ei kuitenkaan onnistunut. Suomen valtio oli jo aiemmin ollut liikkeellä ja epäonnistunut lainansa liikkeellelaskussa, ja kun Englannin rahamarkkinoille oli runsaasti pyrkijöitä, Paasikiveä kehotettiin odottamaan.17
Ulkomaanyhteydet avautuivat ennen kaikkea suomalaisten puutavaraviejien tarvitessa pankkeja rahaliikenteen hoitamisessa, ja KOP kasvoi tässäkin suhteessa nousevan suomenkielisen sahateollisuuden pankiksi. Oman väylänsä tarjosi myös Paasikiven ystävä Armas Herman Saastamoinen, joka Suomen asianhoitajana ja sittemmin ministerinä Kööpenhaminassa ja Washingtonissa toimiessaan auttoi myös pankkiyhteyksissä. Hänen veljensä Yrjö Herman puolestaan raportoi Haagista. KOP:n ulkomaanosaston asemaa vahvistettiin ja sen päälliköksi nimitettiin vuonna 1923 varatuomari Eero Ilves. Hän oli ollut KOP:n arvopaperi- ja notariaattiosastojen johtajana 1916-1918, mutta oli mennyt välillä ulkoasiainministeriön palvelukseen Kööpenhaminaan ja Washingtoniin siirtyäkseen taas KOP:iin vuoden 1922 alussa.18
Käytännössä paljolti juuri Ilveksen johdolla KOP avasi rahasiirtojen toteuttamiseksi yhteydet eri puolille maailmaa. Pankin asiakasyritysten luototuksen hoitamisessa tulivat tärkeiksi yhteydet Englantiin, Ranskaan ja Saksaan sekä myöhemmin yhä enemmän myös Yhdysvaltoihin. Ilves piti jatkuvaa yhteyttä sellaisiin KOP:n ulkomaisiin yhteistyöpankkeihin kuten Hambro, Midlands ja Lloyds Lontoossa sekä Societe General ja Credit Lyonnais Pariisissa. Yhteys Lloyds Bankiin oli sikäli merkittävä, että Suomen Pankki loi omat yhteytensä tähän englantilaiseen rahalaitokseen juuri KOP:n avulla. Ulkomaanosaston alaisena toimi myös valuuttaosasto, joka sekin pyrki lisäämään KOP:n osuutta markkinoilla tavoitteenaan mm. saada hoitoonsa amerikkalaisen siirtokunnan ja kotimaan välisen rahaliikenteen hoito.19
