…muttei kauneimmaksi
»Kyllähän sinä sen yhden päivän rasituksen kestät. Aamulla pankkiherrat, Salama ja Valtamerentakainen, ja sitten myöhäisille päivällisille lähimmät ystävämme. Minä sen uuden köksamme ja muun apuväen kanssa järjestän kaikki niin, että et huomaa mitään edeltäpäin. »1 Näin suunnitteli Anna Paasikivi Juhon tulevia 50-vuotissyntymäpäiviä olleessaan lokakuussa 1920 kylpemässä Wiesbadenissa. Tilaisuus tulisi olemaan vain lähimmille työtovereille ja ystäville – talouselämän piirissä näitä olivat kop:laiset, salamalaiset ja valtamerentakalaiset.
Edellä mainituista organisaatioista henkivakuutusyhtiö Salaman piirissä tehty työ merkitsi Paasikivelle varsinaisen pankkimaailman ulkopuolista luottamustehtävää. Kuten tämän teossarjan ensimmäisessä osassa (s. 249-250) todettiin, Paasikivi oli ollut vuosisadan alussa mukana Suomi-yhtiön ympärille syntyneessä vanha- ja nuorsuomalaisten välisessä kiistassa, jonka tuloksena vanhasuomalaiset olivat vuonna 1910 perustaneet keskinäisen henkivakuutusyhtiö Salaman. Paasikivi ei ollut uuden vakuutusyhtiön innokkaimpia puuhamiehiä, joskin hän osallistui perustavaan yhtiökokoukseen ja tuli valituksi hallintoneuvoston varajäseneksi. Vuonna 1917 vapautui Salaman hallintoneuvoston puheenjohtajan paikka, ja siihen valittiin A. Osw. Kairamo. Tässä yhteydessä Paasikivestä tuli hallintoneuvoston varsinainen jäsen ja saman tien myös sen varapuheenjohtaja. Molemmat miehet toimivat tehtävissään aina vuoteen 1937 asti, jolloin Kairamo korkeaan ikäänsä ja Paasikivi Tukholmaan muuttoonsa vedoten jättivät paikkansa. Toiminta Salamassa ei aiheuttanut Paasikivelle suurempaa vaivaa – kyseessä ei hänen mielestään ollut edes todellinen liiketoiminta, vaan lähinnä »leski- ja köyhäinkassan hoito» – mutta toi vaihteluksi mahdollisuuden mennä joskus pankin ulkopuoliseen kokoukseen
Sen sijaan Valtamerentakainen toi sitäkin enemmän harmeja. Vuosisadan alkuvuosina suomenkieliset kauppiaat alkoivat kiinnostua ulkomaisten tavaroiden tuonnista maahan, ja yksi tällainen yritys oli myös Kontro & Kuosmanen, jota KOP rahoitti. Kaarlo Elias Kontro ja Juho Kuosmanen olivat molemmat alle 30-vuotiaita »self made» miehiä perustaessaan vuonna 1913 suomenkielisessä liike-elämässä aiemmin tuntemattoman tuonti- ja vientiliikkeen. Molemmat perustajat olivat opiskelleet Saksassa, minkä vuoksi alkuperäisenä ajatuksena olikin Saksan ja Suomen välisen kaupan hoitaminen. Ensimmäinen maailmansota katkaisi kuitenkin nämä yhteydet ja tilalle tuli kauppa Venäjän sekä Yhdysvaltojen kanssa – Hella Wuolijokikin saatiin työskentelemään pariksi vuodeksi sodan aikana kirjeenvaihtajana liikkeen konttorissa. Vuoden 1918 poliittisessa tilanteessa Kontro & Kuosmanen suunnitteli perustaa Saksaan tytäryhtiön, joka olisi harjoittanut Suomen ja Saksan välistä laivaliikennettä sekä erikoistunut kahvin, sokerin ja muiden nautintoaineiden korviketeollisuuden perustamiseen Suomeen.2
Suomen ulkomaankauppa tyrehtyi kuitenkin lähes kokonaan vuoden 1918 aikana, ja yrityksen KOP:lta tarvitsema rahoitus nousi kyseisenä vuonna 50 miljoonaan markkaan. Kontro & Kuosmanen liitettiin KOP:n aloitteesta vuonna 1918 Suomen Kahvituonti Oy:öön, jonka puolestaan joukko kahvin tukkuliikkeitä oli perustanut elokuussa 1917 tuodakseen kahvia suoraan tuotantomaista, mutta tuolloin vallinneissa oloissa yritys ei päässyt lainkaan toimimaan. Yhdistämällä voimavarat voitiin toimintapohjaa laajentaa, jolloin yrityksen nimikin muutettiin vuoden 1918 joulukuussa Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:ksi (SVK).3
Suomen Kahvintuonti Oy:n perustajiin – tosin yritykseen tuli muita osakkaita suuremmallakin pääomalla – kuului S. A. Hohenthal (sittemmin kauppaneuvos Harima), joka teki vuosina 1919-1920 matkan Argentiinaan, Brasiliaan, Uruguaihin ja Pohjois-Amerikkaan avaten liikeyhteyksiä kyseisiin maihin. Näiden matkojen tuloksena avautuivat etelä-amerikkalaiset markkinat, joille Valtamerentakainen alkoi erikoistua. Valtamerentakaisen osakepääomasta pääosaa hallitsi Kontro & Kuosmasen kautta tullut rahoitus ja nimenomaan yhteydet KOP:iin. Mukana oli 199 osakasta, joista 172 oli tukkuliikkeitä tai niiden johtajia, 12 teollisuuslaitosta ja 15 yksityishenkilöä. Uuden yhtiön ensimmäisessä yhtiökokouksessa tammikuussa 1919 Suomen Kahvintuonti Oy teki tilaa uudelle Valtamerentakaisen hallintoneuvostolle, johon tuli valituksi – toiseksi suurimmalla äänimäärällä – myös J. K. Paasikivi, joka oli itselleen merkinnyt pienen määrän osakeyhtiön osakkeita (25 yhteensä 30 000 osakkeesta). Hallintoneuvosto puolestaan valitsi Paasikiven puheenjohtajakseen, joten Valtamerentakaisen ja KOP:n väliset yhteydet tulivat näkyvästi esille. Kuten tuonnempana yksityiskohtaisemmin käy ilmi, pankin piirissä Paasikiven suostumista tällaiseen ratkaisuun ei suinkaan yksimielisesti hyväksytty – tosin ollessaan vuonna 1921 erovuorossa Paasikivi kieltäytyi jatkamasta tässä luottamustoimessa. KOP yritti aktiivisesti hankkia rahoitusta Valtamerentakaiselle, ja mm. tässä tarkoituksessa Honkajuuri matkusti helmikuussa 1920 Lontooseen puntaluottoa hankkimaan.4
K. E. Kontro tuli Valtamerentakaisen yhdeksi suurimmista omistajista ja sen hallintoneuvoston jäseneksi, mutta varsinaisesti hänen osalleen tuli »veljesten» yhdessä ostamien teollisuuslaitosten eli Reposaaren Höyrysaha Oy:n, Viipurin Saha Oy:n sekä myöhemmin myös Suolahden vaneritehtaan johtaminen. Juho Kuosmanen jäi Valtamerentakaisen toimitusjohtajaksi. Hänen lisäkseen johtokuntaan tuli Hohenthal sekä nuori, etevä talousjuristi Risto Ryti. Ryti hoiti Alfred Kordelinin testamentin toteuttamisen yhteydessä edellä mainittua Reposaaren Höyrysaha Oy:n myyntiä ja Kordelinin pesän sekä siihen liittyneen rahaston asioiden tultua selvitettyä hän oli vapaa siirtymään toisen työnantajan palvelukseen. Rytin työsopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, jonka jälkeen se olisi ilman irtisanomista jatkunut samoin ehdoin seuraavat kolme vuotta. Ellei Rytiä olisi saatu, olisi johtajavalinta kohdistunut KOP:ssa työskennelleeseen varatuomari Eero Ilvekseen, mikä sekin osaltaan kuvaa KOP:n ja Valtamerentakaisen läheisiä suhteita.5
Valtamerentakainen lähti rohkeasti liikkeelle. Hohenthal kävi edellä mainituissa maissa, Kuosmanen Puolassa ja Tsekkoslovakiassa sekä toiset yhtiön edustajat muualla maailmassa avaamassa kauppayhteyksiä. Omien laivojen hankkiminen yhtiölle puhutti johtokuntaa alusta lähtien mutta osoittautui lopulta kannattamattomaksi.6
Valtamerentakaisen tulosta rasittivat myös valuuttojen nousun johdosta tuontitavaroissa kärsityt kurssitappiot. Tämän johdosta ei voitu välttää puheita Valtamerentakaisen huonosta menestyksestä: »Toiset puhuvat, että osakepääomasta ei olisi enää paljon jäljellä – omasta puolestani en usko tuon firman tulevaisuuteen», oli erään sivusta asioita seuranneen liikemiehen arvio.7 Yhtiön organisaatiossa tehtiinkin lukuisia muutoksia ja vaikeuksien kautta päästiin 1920-luvun puolivälin vakaammille vuosille.
Taloudellinen epävarmuus ei ollut ainoa SVK:n toimintaa haitannut tekijä. Kuten aiemmin on todettu, vienti- ja tuontisäännöstely oli jo ensimmäisen maailmansodan vuosina johtanut lupajärjestelmään, johon liittyi myös väärinkäytösten mahdollisuus sekä sitä kautta salakauppaa, katkeruutta ja kateutta. Vapaakaupan puolustajien pyrkiessä sodan jälkeen pääsemään eroon lupajärjestelmästä kaikki sen haittapuolet kaivettiin esiin. Vuoden 1919 valtiopäiville ryhmä ruotsalaisen puolueen edustajia teki anomusehdotuksen, jossa esitettiin lisenssijärjestelmän poistamista ja tuonnin vapauttamista sekä kauppa- ja teollisuuskomissionin lakkauttamista. Anomus meni normaalia tietään talousvaliokuntaan, joka kuitenkin ehdotti, että aloite saisi raueta. Talousvaliokunnan kaksi jäsentä, ruotsalaiset Johan Broända ja Georg Schauman – Broända oli myös yksi anomusehdotuksen allekirjoittajista – jättivät vastalauseensa talousvaliokunnan mietintöön.8
Anomusehdotus ja talousvaliokunnan mietintö ehtivät eduskunnan käsittelyyn 13.2.1920. Siellä ennen kaikkea ruotsalaisen puolueen edustajat kävivät puolustamaan ehdotusta ja kaivoivat esiin epäkohtia ensimmäisen maailmansodan vuosilta. Erityisesti Kontro & Kuosmasta, sen tytäryhtiöitä sekä Valtamerentakaista syytettiin keinottelusta ja niiden väitettiin saaneen kohtuuttoman paljon tuontilupia. Valtamerentakaisen sekä sitä lähellä olleiden yritysten kuten Reposaaren Höyrysaha Oy:n nimet vedettiin esille, eivätkä KOP, Paasikivi ja Honkajuurikaan välttyneet kiusalliselta julkisuudelta. Valtamerentakainen oli jo tammikuun alussa 1920 järjestänyt lehdistötilaisuuden, jossa torjuttiin julkisuudessa esiintyneitä väitteitä – Ryti vakuutti Valtamerentakaisen pikemminkin kärsineen kuin tulleen suosituksi lupia jaettaessa. Anomusehdotus ei lopulta tullut hyväksytyksi, mutta eduskuntakäsittely ei kääntynyt myöskään lupajärjestelmän kannattajien voitoksi. Poliittisen voiton asiassa sen sijaan korjasi Juho Niukkanen, joka taitavasti käänsi asian osuusliikkeiden voitoksi saamalla läpi ponnen, jonka mukaan »eduskunta antaa asian raueta kumminkin kehottamalla hallitusta vastedes myöntämään lisenssejä etupäässä osuustoiminnallisille keskusliikkeille.»9
Ruotsalaisella puolella ei kuitenkaan jätetty asiaa tähän. 19.2. Hufvudstadsbladet hyökkäsi näkyvästi Valtamerentakaista vastaan. Artikkelissa toistettiin eduskuntakeskustelussa esiin tulleet vääryydet, puhuttiin »mystisistä» sokeri- ja marmeladikaupoista sekä vihjattiin yrityksen johdon läheisistä suhteista lupia myöntäviin viranomaisiin. Valtamerentakaisen nähtiin myös keplotelleen itselleen kohtuuttoman paljon tuontilupia. Kun riisiryynien kokonaiskulutus Suomessa oli vuosittain noin 10-12 miljoonaa kiloa, oli tuontilupia vuonna 1919 annettu peräti 34 miljoonalle kilolle. Valtamerentakainen oli saanut puolen vuoden aikana tuontilupia määrälle, joka ylitti 50 000 kilolla kokonaisen normaalivuoden kulutuksen. Yhteensä maahan oli kuitenkin tuotu vuoden 1919 aikana vain 8 miljoonaa kiloa, mikä sai lehdistön vaatimaan päättäjien selityksiä. KOP ja Paasikivi liitettiin jälleen tähän yhä epäilyttävämpään valoon joutuvaan yritykseen.10
Paasikivi oli keskeisesti mukana vastaamassa tehtyihin syytöksiin laajassa artikkelissa, jossa viittä eri asiaa yksityiskohtaisesti selvittämällä pyrittiin hälventämään esitetyt syytökset. Myöskään Helsingin Kauppakamarin asettaman tutkijaryhmän tulokset eivät antaneet aihetta jatkotoimiin. Keskustelu rauhottuikin vähitellen, ja päättyi lupajärjestelmän poistamisen myötä viimein kokonaan. Tosin Hufvudstadsbladet ei malttanut olla kommentoimatta Valtamerentakaisen selvitystä sikäli, että lehden mielestä tuontiliikkeista sekä Agros Oy että Stockmann Oy olivat jääneet Valtamerentakaista vähemmälle lisenssejä jaettaessa. Esille ei lopulta tullut mitään sellaista, mikä olisi johtanut syytetoimiin – ongelmallisinta oli yrityksen saama kiusallinen huomio. Toisaalta Kauppaja teollisuuskomissionin oikeudellinen osasto joutui usein tekemisiin – monien muiden kauppaa harjoittaneiden yritysten tavoin – Valtamerentakaisen kanssa selvittäessään tuonti- ja vientilupiin liittyneitä asioita.11
Ryti ja muut Valtamerentakaista lähellä olleet kansanedustajat pitivät viisaimpana vaieta asia kuoliaaksi antautumatta siinä polemiikkiin. Rytille – eteenpäin pyrkivälle poliitikolle – tapaus oli kuitenkin osoittanut sen, että hänen toimintansa julkisissa tehtävissä saattoi johtaa ristiriitaan yksityisyrityksen johtajan aseman kanssa. Vaikka lupajärjestelmä tultaisiinkin poistamaan, syytökset »oman» yrityksen suosimisesta saattoivat toistua jonkin toisen asian yhteydessä. Kun Valtamerentakaisen taloudellinenkin asema oli epävarma, katsoi Ryti viisaimmaksi »heikentyneen terveyden vuoksi» irtisanoutua johtajan tehtävästä, ja 21.12.1920 Valtamerentakaisen hallintoneuvosto nimitti hänen tilalleen johtokuntaan pankinjohtaja Johannes Lundsonin.12
Paasikivelle Valtamerentakainen oli yksi suomenkielisen liike-elämän yrityksiä, jonka tehtävänä oli omalla alallaan luoda pohjaa maan hyvinvoinnille. Hänen mielestään ruotsalaisten keinoja kaihtamaton hyökkäys – mahdollisuus käyttää eduskuntaa hyväksi tällaisessakin yhteydessä osoitti tasavaltaisen hallitusmuodon heikkoutta – edellytti suomenkielisten parhaiden voimien yhdistämistä tuota rintamaa vastaan. Vaikeuksien voittamisessa tarvittiin asiantuntemusta ja ahkeruutta, eikä Paasikivi voinut hyväksyä Rytin eroa juuri silloin, kun häntä eniten tarvittiin. Kun Ryti ei suostunut tulemaan KOP:kaan leipiin, Paasikivi pettyi häneen entistä enemmän ja vuosia myöhemminkin kirjasi nämä tapahtumat Rytin virheiden luetteloon.
Kun Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy kasvoi KOP:n suurasiakkaiden eturintamaan, pyrittiin osa sen rahoitusvastuusta siirtämään PYP:lle tässä kuitenkaan onnistumatta. Vuonna 1920 oli Valtamerentakainen yksi KOP:n suurimmista luotonsaajista 67 miljoonan markan luottoineen ja kun otetaan mukaan sen tytäryhtiöiden mm. Reposaaren Höyrysaha Oy ja Viipurin Saha Oy sekä liikkeen ympärillä olleiden henkilöiden (Juho Kuosmanen, K. E. Kontro, Risto Ryti, S. A. HohenthalHarima) luotot, yhteensä lähes 130 miljoonaa markkaa, nousivat Valtamerentakaisen järjestelyt varsin tärkeiksi KOP:n kannalta.
KOP:n ja Valtamerentakaisen välille solmittiin vuonna 1922 sopimus, jonka tavoitteena oli kahdeksan vuoden aikana vakiinnuttaa velat siten, että herrat Kontro ja Kuosmanen sijoittaisivat vuosittain yhtiön osakkeisiin 1,5 miljoonaa markkaa uutta pääomaa.13
Ulkomaan vientikauppaan suuntautuneen Valtamerentakaisen järjestelyt olivat sikäli vaikeita, että suhdanteiden vaikutukset näkyivät nopeasti yrityksessä ja tätä kautta rahamarkkinoiden kiristyminen »painoi raskaan leimansa koko viimeaikaiseen toimintaan.» Kun 1920 luvun puolivälissä olisi tullut aika vahvistaa yrityksen tilaa, toikin firman Rio de Janeirossa ollut konttori uusia ongelmia. Syksyllä 1925 kävi ilmi Rion konttorin johtajan antaneen Cia Industria Papers & Cartonagem (Cipec) -yritykselle 75 000 puntaa luottoa vakuuksien arvon ollessa vain 20 000 puntaa. Kun Cipec joutui maksuvaikeuksiin, jouduttiin monivaiheisiin selvittelytoimiin, jotka sinänsä eivät muuttaneet olosuhteita, mutta pitivät yrityksen jatkuvasti KOP:n ongelmalapsien joukossa. Lopulta vuonna 1926 sanottiin, että saatavat oli turvattu ja Valtamerentakaisen asema oli muuttumaton, mutta jo seuraavana vuonna sekä Rio de Janeirossa että Buenos Airesissa syntyneiden henkilökuntaongelmien kanssa Valtamerentakainen ajautui uuteen kriisiin.14
Edellisistä vastoinkäymisistä ei ollut vielä ehditty toipua, kun vuonna 1928 alkanut laskusuhdanne jo pääsi vaikuttamaan nopeasti Valtamerentakaisen kannattavuuteen. Huhtikuussa johtokunta totesi, että vaikka vienti Etelä-Amerikkaan olikin määrältään kasvanut, oli sen arvo pienentynyt tuntuvasti. Alkava lamakausi ei innostanut KOP:a lisäämään Valtamerentakaisen rahoittamista ja niin tie oli kuljettu loppuun. Elokuun alussa Kuosmaselle ilmoitettiin pankin päätöksestä, ja niin jäi yrityksen johtokunnan tehtäväksi todeta yhtiön omien varojen olevan vuosivaihtoon verrattuna kovin pienet. Kun lisäluottoa ei muualtakaan saatu, tuli yrityksen lopettaminen ajankohtaiseksi. Marraskuussa kokoontuneelle yhtiökokoukselle ilmoitettiin, että – vararikon välttämisen vuoksi – yhtiön omaisuus muutettaisiin KOP:n suostumuksella rahaksi ja näillä varoilla tyydytettäisiin pankin saatavat, minkä jälkeen yhtiö purettaisiin. Paasikivi arvioi pankin tappioksi 3-4 miljoonaa markkaa. Kuosmanen jatkoi yrittäjätoimintaa perustamassaan Valtameri Oy:ssä, jonka rahoittaminen hoidettiin toisten pankkien kautta.15
Valtamerentakaisen lopettaminen oli osalle omistajia katkera pala. Yksi näistä oli kuopiolainen konsuli Lauri Hallman, joka vuonna 1914 oli siirtynyt isänsä perustaman kauppahuoneen johtoon. Hallman oli kiinnostunut sekä Venäjän kaupasta että siirtomaa- ja sekatavarakaupasta, mikä vei hänet mukaan Valtamerentakaisen perustajien joukkoon. Lauri Hallman käytti liiketoimintaansa KOP:n rahoitusta, mutta 1920- luvun puolivälissä Hallmanin ja KOP:n välille tuli särö: pankki ei myöntänytkään kaikkia Hallmanin pyytämiä luottoja, mistä suuttuneena hän hankki Lontoosta ja New Yorkista edullisiksi osoittautuneet luotot, joilla hän maksoi KOP:n lainat pois.
Kun Valtamerentakaisen lopettamisen aika tuli, Hallman jätti yhtiökokoukselle kirjallisena vastalauseen, joka suurelta osin kohdistui KOP:a vastaan. Ensinnäkin Hallman paheksui sitä, että aiemmin toteutetun osakeannin – jota toimeenpantaessa KOP tiesi Valtamerentakaisen joutuvan lopettamaan toimintansa – yhteydessä koottu osakepääoma oli nyt menetetty. Kenen toimesta tällainen osakeanti toteutettiin, se oli Hallmanin mielestä selvitettävä. Toiseksi hänen epäilyjään herätti se, että toisella paikkakunnalla oli jo perustettu Valtamerentakaisen tytäryhtiö, jonka kanssa pääyhtiöllä oli epäselvyyksiä. Hallman uskoi myös tietävänsä, että noin viisi vuotta sitten oli KOP hyvittänyt Valtamerentakaisen tilejä 6,8 miljoonalla markalla, jotka epäiltiin käytetyn puoluepoliittiseen toimintaan. Kun vielä KOP:a lähellä olleissa yrityksissä kuten Suomen Ampumatarvetehdas Oy:ssä, Diesen Wood Oy:ssä, Raahen Puutavara Oy:ssä ja Luottopankki Oy:ssä oli esiintynyt »lain ja hyvän liiketavan vastaisia seikkoja», oli joko Hallmanin itsensä päästävä tutkimaan tilit ja koko toiminta tai yhtiön oli jätettävä vararikkoanomus.16
Hallmanin syytökset, jotka eivät johtaneet laajempiin oikeustoimiin, ja joiden todenperäisyys jäi täten selvittämättä, olivat osa Valtamerentakaisen ympärillä pyörinyttä huhumyllyä. Kun vain pari päivää yhtiökokouksen jälkeen maan ruotsinkielisissä lehdissä julkisesti kerrottiin Valtamerentakaisen yhtiökokouksessa KOP:a vastaan esitetyistä syytöksistä, Paasikivi liitti ilmeisen oikeutetusti Hallmanin nimen näihin paljastuksiin. Jälleen kerran oli suomenkielisen liike-elämän edustaja osoittanut »kyvyttömyytensä ja kataluutensa», ja toisaalta ruotsinkieliset käyttivät taas kerran matalamielisesti syntynyttä tilaisuutta täysin rinnoin hyväkseen. Paasikivi oli erityisen ärtynyt KOP:n sitomisesta puoluepoliittiseen toimintaan annettuun rahoitukseen, ja kun sosiaalidemokraatit myöhemmin kirjoittivat asiassa KOP:a vastaan, uskoi Paasikivi sen tapahtuneen jälleen Hallmanin yllytyksestä.17
Sanomalehdet tiesivät kertoa, että Paasikiven 50-vuotisonnittelijoiden joukossa oli myös kustannusosakeyhtiö Kirjan toimitusjohtaja Eino Railo. Tämä osoitti, että yksi liikemies-Paasikiven kiinnostuksen kohteita oli myös kustannustoiminta. Kasvavaa suomenkielistä lukuharrastusta tyydyttämään oli vuonna 1911 perustettu kustannusosakeyhtiö Kirja, jonka perustajajäseniä Paasikivikin oli. Yhtiön johdossa oli kirjailija Eino Railo, joka tultuaan ylioppilaaksi oli tehnyt jalkaisin matkan Aunukseen ja Vienan Karjalaan, josta hän sai tulevien vuosiensa kirjalliseen tuotantoon voimakkaasti kansallisen sisällön. Railo aloitti nuorsuomalaisena lehtimiehenä ja toimi Helsingin Sanomien toimitussihteerinä, kunnes helmikuun alusta 1914 siirtyi Kirjan toimitusjohtajaksi. Railo oli aktivistien lehden Uuden Päivän perustajia vuonna 1917, kirjoitti lehden avustajana Sissin pakinoita sekä toimi Uutta Päivää julkaisseen osakeyhtiön toimitusjohtajana ja johtokunnan jäsenenä 1917-1918. Vuosien 1917- 1918 tapahtumiin hän osallistui lisäksi toimittamalla maanalaisen Vapaan Sanan suomenkielisen osan. Kun osakeyhtiö Uusi Suomi vuonna 1919 perustettiin, tuli Railo sen johtokuntaan.
Paasikiven ja Railon lisäksi Kirjassa oli mukana muitakin suomalaisen sivistyneistön edustajia. V. A Koskenniemeä pyydettiin asiantuntijaksi – omia töitään hän ei kuitenkaan halunnut WSOY:ltä Kirjaan siirtää, ja tämä aiheutti Koskenniemen eron Kirjasta.18 Railo johti yhtiötään lähes yksin – johtokunta, johon Paasikivikin kuului, kokoontui harvakseltaan Railon kotona asiat siunaamaan. KOP antoi 1920-luvun kuluessa Kirjalle luottoja, joiden määrä ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut kovin suureksi.19
Pula-ajan myötä tilanne alkoi muuttua. Tosin jo maaliskuussa 1928 Paasikivi oli uhannut Kirjan »likvideeramisella», koska »ei voi roistojen kanssa olla yhdessä», mutta tuolloin oli kyseessä Paasikiveä ärsyttänyt Railon menettely Uuden Suomen järjestelyissä. Kun Railo 20.1.1931 oli Paasikiven, Birger Wegeliuksen ja Mauri Honkajuuren luona neuvottelemassa, oli jo tosi kyseessä. Pankkimiehet suostuivat Railon esitykseen saada konttokuranttitili nostettua 420 000 markasta 200 000 markalla, jolla rahalla Railo aikoi ostaa Kirjan osakkeita. Jo 10.2. hän oli jälleen Paasikiven ja Honkajuuren puheille, ja »tuli hyvin vastaanotetuksi ja käsitellyksi kuten aina näiltä miehiltä.» Pääomaa nostettiin jälleen 600 000 markalla 20. maaliskuuta pankinjohtajien kanssa pidetyn palaverin tuloksena. Toukokuun puolivälissä Railon aiemmin tuntemat epäilyt vahvistuivat, kun edellisen vuoden tilinpäätös valmistui. Tulos oli heikko. »Laiha lohdutus on se, että sama kohtalo on ollut osana tuhansilla muilla liikemiehillä. Kukaan ei halua ostaa mitään – tuntuu kuin koko maan elämä olisi seisahtunut, ja yleinen, yhteinen vararikko olisi tulossa.» Mutta KOP:ssa Railo sai huonoista uutisista huolimatta »yhtä hyvän vastaanoton kuin aina ennenkin». Voittoa ei vuodelta 1930 jaettaisi lainkaan, mikä Railolle henkilökohtaisesti merkitsi säästövarojen käyttämistä aiemmin otettujen lainojen hoitoon.
Jo seuraavana päivänä Railo istui WSOY:n johtajan Jalmari Jäntin työhuoneessa tarjoamassa Kirjan sulauttamista WSOY:öön. 20.5. Railo raportoi KOP:n johdolle neuvotteluistaan Jäntin kanssa… »liikkeiden yhdistämiseen he (= WSOY:n johto – HH) suostuisivat todellakin sydämellisellä, hartaalla ilolla.» Harkittuaan tarkoin asiaa WSOY:n herrat neuvottelivat Kirjan asioista myös KOP:ssa, mutta 4.6. Railo sai pettymyksekseen kuulla koko ajatuksen tulleen WSOY:n johtokunnassa hylätyksi. Enää ei vastaanotto KOP:ssakaan ollut kaikilta osin ystävällinen. »Jos kaikki liikemiehet, jotka nykyisenä pula-aikana joutuvat tekemään heikon tilinpäätöksen, saavat vielä kuulla luotonantajaltaan ylimääräiset »saatanat», ei heidän asemansa ole kadehdittava. (Tällä en tarkoita Mauri H:ta, joka on osoittautunut tosi ystäväksi).» Railo soitti kuitenkin muutaman päivän kuluttua uudelleen WSOY:n apulaisjohtaja, hallintoneuvos Hjalmar Kahelinille, jolle hän vihjaili pankin ehkä suostuvan aiempaa edullisempiin ehtoihin. Sitten uudelleen pankkiin, jossa tosin tuli »taas ympäri korvia», mutta myös lupaus raottaa ovea WSOY:lle. Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen WSOY:n johtokunta suostui ostamaan Kirja Oy:n osakkeet kesäkuun lopussa, ja kauppa toteutui 10.7. Järjesteltyään yrityksen asioiden siirron uusille isännille Railo omistautui kokonaan kirjoittamiselle. Kirjan asioihin hän palasi, kun johtokunta 30.4.1932 piti viimeisen kokouksensa. »Päivälliset onnistuivat erittäin hyvin. J. K. P. oli mainion hyvällä tuulella ja jutteli herkeämättä klo 7:stä klo 1/2 12. Pidin heille paistiin päästyä pienen puheen, kiitellen heidät kaikki perinpohjin, erittäinkin J. K. P:n, niin kuin tulikin ja täysi syy oli. Mitä lienee vuosi Jitten hermostumista sattunut – vaikeiden asiain vuoksi – se pyyhittiin pois näkymättömiin.»20
Edellä mainitut ytitykset eivät toki olleet ainoat asiakkaat, jotka olisivat antaneet aihetta! hermostumiseen. Pulakauteen tultaessa Paasikiven hermoja raastoi kaksi suurta ongelma-asiakkaiden ryhmää: edellä esillä olleet maanviljelijät sekä sahat. Pankki oli kasvanut pulaa edeltäneinä vuosina sahateollisuuden myötä ja KOP tunnettiin yleisesti »sahapankkina». Suomen sahateollisuus saavutti vuonna 1924 ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen tuotannon tason – erityisesti vuodet 1922-1923 ja 1925-1927 olivat voimakkaan kasvun kautta. Ensin sodanjälkeinen jälleenrakennus ja myöhemmin yhteiskunnan varoin tuettu sosiaalinen asuntotuotanto lisäsivät sahatavaran kysyntää. Myös monissa uusissa kohteissa – esimerkiksi kasvava vientiteollisuus tarvitsi pakkauslaatikoita – sahatavara löysi kysyntää. Kun kolmesta eurooppalaisesta myyjästä Venäjä oli poissa markkinoilta aina 1920-luvun lopulle, saivat ruotsalaiset ja suomalaiset kilpailla kasvavilla markkinoilla. Tämä johti yhä uusien sahojen perustamiseen Suomessa. Usein puun välittämisen kanssa tekemisissä ollut maanviljelijä, maaseudun kauppias tai puutavara-alalla toiminut liikemies perusti muiden toimiensa yhteyteen pienen tai keskisuuren sahan. Vuoden 1920 teollisuustilaston mukaan Suomessa oli 389 sahaa – vuosikymmenen ennätys saavutettiin vuonna 1927, jolloin sahoja oli jo 608.21
Vaikka KOP:n asiakaskunnasta saha- ja puuteollisuuden yritykset nousivat keskeisiksi, ei uusien sahojen rahoittamiseen rynnätty suinpäin. Vuonna 1922 KOP:lla oli 124 saha- ja puuteollisuuden piirissä toimivaa asiakasta, mutta määrä oli vuoteen 1926 tultaessa laskenut 87:ään. Asiakaskunnan tuotanto oli tuolloin lähes 400 000 standarttia eli noin kolmannes maan koko sahatun puutavaran tuotannosta. Vuoden 1931 alussa KOP rahoitti enää 66 sahaa, joista suurin osa oli pieniä. Niistäkin Paasikivi heinäkuussa 1931 arvioi jäävän pystyyn vain 45 sahaa.22
1.7.1931 Paasikivi tilitti menneiden vuosien tapahtumia toteamalla, että »viimevuosina olemme eläneet pankissa rekonstruktioiden, saneerauksien ja liikkeiden lopettamisen aikaa.» Päiväkirjaansa hän merkitsi 15 tällaista suurta operaatiota, joihin niin Valtamerentakaisen kuin Kirjankin lopettaminen omina kohtinaan kuuluivat. Pääosan valtasivat kuitenkin puunjalostusteollisuuden yritykset. Ensimmäisen sijan Paasikiven »inventaariossa» valloitti Raahe Oy, joka oli yksi suurimpia KOP:n rahoittamista puutavaraliikkeistä. Toisena listalla oli Diesen Wood Oy.23 Kolmannen sijan Paasikiven inventaariossa vei K. A. Paloheimo yrityksineen. Tähän toimintaan Paasikivi otti itsekin osaa, minkä lisäksi Paloheimon suku oli hänen henkilökohtaisia ystäviään. Suomenkielisen suurteollisuuden pieneen joukkoon oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa noussut Paloheimo-ryhmä, jolla oli teollisuutta Riihimäellä ja Lopella, Kajaanissa sekä Raumalla. Vanhin veljeksistä oli filosofian tohtori Karl Alfred Paloheimo (1862-1949, vuoteen 1906 Brander), joka aloitti koulumiehenä eli matematiikan ja fysiikan lehtorina Viipurin klassillisessa lyseossa. Vuonna 1891 hänet kutsuttiin vakuutusosakeyhtiö Pohjolan toimitusjohtajaksi – hän oli myös yksi yhtiön perustajista. Veljessarjan keskimmäinen Hjalmar Gabriel Paloheimo (1864- 1919, vuoteen 1906 Brander) oli koulutukseltaan teologi, muttei koskaan ollut papin virassa, vaan asettui kotivävyksi Lopelle ja laajensi siellä tilaansa. Vuoden 1890 vaiheilla hän ryhtyi lisäksi teollisuudenharjoittajaksi ja hankki kaksi sahaa, voimalaitoksen sekä tiili- ja turvetehtaan.
H. G. Paloheimon kuoltua jo vuonna 1919 K. A. Paloheimo tuli vielä samana vuonna veljensä tilalle KOP:n hallintoneuvoston jäseneksi. Nuorin veljeksistä oli Paavo Paloheimo (1868-1921, vuoteen 1906 Brander ), joka aloitti Tampereen kaupunginvoutina ja omaa lakiasiaintoimistoa hoitaen, mutta teki suurimman osan päivätyöstään Kajaanin Puutavara OY:n toimitusjohtajana.24
Paloheimon veljekset olivat yhdessä tamperelaisen johtajan Kalle Välimaan kanssa perustaneet vuonna 1907 Kajaanin Puutavara Oy:n, jonka Tihisenniemen saha valmistui vielä saman vuoden syksyllä. Tuskin oli saha saatu käyntiin, kun yhtiön johtokunta päätti ryhtyä toimenpiteisiin sulfiittiselluloosatehtaan rakentamiseksi. Tämä oli yritys, johon oli saatava lisäpääomaa osakepääomaa nostamalla. Vuonna 1908 mukaan tuli useita suomenmielisiä, heidän joukossaan A. Osw. Kairamo, J. K. Paasikivi ja Anders Wiksten, joten oli ymmärrettävää, että KOP:sta tuli yritystä rahoittava pankki. Uusista osakkaista erityisesti Kairamo johtokunnan jäsenenä perehtyi yrityksen asioihin. 15 ensimmäistä toimintavuotta Kajaanin Puutavara Oy:ssä oli Paloheimojen osake-enemmistö. Yhdessä vähemmistöosakkaiden kanssa Kajaanista tuli suomenkielisiin ja vanhasuomalaiseen puolueeseen leimautunut yritys – puolueen johto jopa ehdotti vuoden 1910 puoluekokousta pidettäväksi sellutehtaan vihkiäisten yhteydessä, mutta Paavo Paloheimo ei halunnut sentään näin julkista sitoutumista.25
Rauma-Repola Oy:ksi myöhemmin kehittynyt konserni sai sekin alkunsa Paloheimon veljesten toimesta. Maanviljelysneuvos C. A. F. Björkenheimin kuoleman (1907) jälkeen olivat hänen perillisensä muuttaneet Suomen suurimpiin tiloihin (13 040 hehtaaria) kuuluneen, Eurajoella sijainneen Vuojoen kartanon osakeyhtiöksi Vuojoki Gods Ab saadakseen tilan tällä tavoin myydyksi. Yhdessä Amerikassa varallisuutensa hankkineen tilanomistaja Nestor Toivosen kanssa K. A. ja H. G. Paloheimo ostivatkin Vuojoen. Tilan mailta saadun puutavaran hyödyntämiseksi perustettiin Raumalle saha, ja sen rinnalle myöhemmin selluloosatehdas. Tällöin Vuojoki Gods Ab erotettiin maataloutta harjoittavaksi yksiköksi, kun taas Rauma Wood Ltd. perustettiin kesällä 1915 metsäteollisuuden yksiköksi. Vuonna 1918 Paloheimot ja Toivonen myivät Vuojoen pois varsin edullisin ehdoin.
Kajaanin ja Rauman seuduilla tehdyt laajennukset eivät estäneet H. G. Paloheimoa aloittamasta uutta toimintaa myös Riihimäellä ja Lopella. Riihimäen sahan yhteyteen rakennettiin voimalaitos, joka tuotti sähköä Lopelle, Hausjärvelle ja Hyvinkäälle. Lopen Kesijärven ja Hyvinkään välille rakennettiin kapearaiteinen rautatie, Santamäen tiiliruukki muutettiin tiilitehtaaksi, minkä lisäksi H. G. Paloheimo ryhtyi myös lasiteollisuuden harjoittamiseen. Rohkein yritys oli turvepehku- ja turvebrikettitehtaan perustaminen (Oy Polttoturve), jossa yritettiin käyttää ruotsalaiseen patenttiin perustuvaa menetelmää. Menetelmä ei kuitenkaan ollut vielä valmis, ja tehdas räjähti vuonna 1917 aiheuttaen Paloheimolle vakavan takaiskun. Yhdessä maailmansodan tuomien vaikeuksien kanssa tehtaan tuhoutuminen horjutti Paloheimon taloutta, joskin se toki säilyi vielä solidina.
Paloheimojen toiminta koki vakavat takaiskut, kun H. G. (1919) ja Paavo (1921) kuolivat. H. G. Paloheimon kuolinpesä muutettiin osakeyhtiöksi, jonka hallussa olleiden yhtiöitten toimitusjohtajaksi valittiin H. G. Paloheimon tyttären aviomies, dipl.ins. Jaakko Yrjö-Koskinen. K. A Paloheimo alkoi veljiensä kuoleman jälkeen vaatia yhä enemmän vaikutusvaltaa kaikissa ryhmittymän yrityksissä. Myös K. A. Paloheimon pojan Arvi Henrik Paloheimon innostus kasvoi, mutta kenelläkään heistä ei ollut kokemusta teollisuusyrityksistä. Kajaanissa, jonne toimitusjohtajaksi oli kutsuttu vasta 32-vuotias mikkeliläinen varatuomari Väinö Aleksanteri Kotilainen, oli vuoden 1919 vaiheilla saatu päätökseen laaja investointi, jonka tuloksena yritys alkoikin tuottaa varsin hyvin. Sen sijaan Raumalla jouduttiin vuosina 1919-1921 sitomaan uutta pääomaa 54 miljoonaa markkaa, mutta tulokset eivät kuitenkaan vastanneet odotuksia, ja Rauma Woodin tulos kääntyi raskaasti tappiolliseksi.
K. A. Paloheimon johdolla pyrittiin 1920-luvun alussa ryhmän yritysten välisen yhteistyön kehittämiseen. Yhdistävänä yksikkönä oli Paloheimo & K:i Pankki Osakeyhtiö, myöhemmältä nimeltään Suomen Vientipankki Oy, jonka Arvi Paloheimo vuonna 1914 oli perustanut. Kun pääasiallisena rahoittajana toimineen KOP:n mahdollisuudet oli vähitellen käytetty loppuun, oli oman pankin kautta tarkoitus saada ulkomaista pääomaa. Parissa vuodessa luotonanto oli jähmettynyt muutamalle yritykselle, jotka eivät pystyneet niitä lyhentämään saati maksamaan pois. Pankki muutettiin Suomen Vientipankiksi, joka otti vastaan talletuksia, mutta tämäkään ei tuonut muutosta vaikeaan tilanteeseen.
Syksyllä 1921 K. A. Paloheimo kävi neuvotteluja Lontoossa löytääkseen sieltä tarvittavaa pääomaa. Tarkoitus oli perustaa holdingyhtiö Oy Timber Central Ltd., johon olisivat liittyneet Kajaanin Puutavara, Rauma Wood, H. G. Paloheimo Osakeyhtiö, Paloheimon Pankki, Oy. Helsingin Puu ja A. Paloheimo Oy. Myös J. K. Paasikivi otti osaa neuvotteluihin, joiden tavoitteena oli saada englantilaista pääomaa hankkeen rahoittamiseen. Kun neuvottelut ulkomaisen konsortion kanssa oli käyty ja K. A. Paloheimo ryhtyi esittelemään neuvottelutuloksia johtokuntien muille jäsenille, oltiinkin Suomessa epäilevällä kannalla. K. A. Paloheimo oli jättänyt muut osakkaat syrjään eikä etukäteen kertonut suunnitelmistaan, mitä pidettiin epälojaalina käytäntönä. Kairamo, Välimaa, H. G. ja Paavo Paloheimo olivat tehneet saumatonta yhteistyötä, kun taas Kairamon ja K. A Paloheimon välille alkoi kasvaa sovittamaton juopa. Lopullista ratkaisua Timber Centralin asiassa ei vielä tehty, vaan päätös lykättiin toisten pankkien ja erityisesti Suomen Pankin näkemyksen saamiseksi. Tässä vaiheessa niin Suomen Pankki kuin KOP:kin alkoivat vetäytyä hankkeesta. Helmikuun loppupuolella 1922 Paasikivi kirjasi KOP:n johtokunnan päätökseksi antaa vielä kaksi miljoonaa, minkä lisäksi Juhani Arajärvelle annettiin tehtäväksi selvittää Paloheimon yritysten todellinen tila. KOP:n oma mieskin olisi tullut saada yrityksen johtoon. Monivaiheisten neuvottelujen tuloksena oli, että Suomen Pankki otti Rauma Woodin valvontaansa viiden vuoden ajaksi ja lainasi sille rahaa 5 %:n korolla. Tämä ratkaisu turvasi Rauma Woodin, eikä Timber Centralia perustettu, joskin muiden Paloheimon yritysten tilanteen selvittämisessä jäi huolia enemmän kuin tarpeeksi.26
Suomen Pankki asetti edellä mainittujen järjestelyjen yhteydessä johtokunnan jäseniksi ministeri Wäinö Wuolijoen ja pankinjohtaja Ernst Gråstenin. Heidän välityksellään – Wuolijoki tosin erosi vuonna 1928 – Suomen Pankki johti Rauma Woodia, minkä lisäksi Risto Ryti puuttui useissa kohdin yrityksen asioihin. Vuonna 1924 toimitusjohtaja Rafael Rönnholm erotettiin, ja hänen tilalleen nimitettiin Rauma Woodin johtokunnan jäsen Gunnar Jaatinen, joka toimitusjohtajaa valittaessa oli saanut Suomen Pankin kannatuksen. Yritys pääsikin jaloilleen, ja vuonna 1927 Suomen Pankki palautti hallussaan olleet osakekirjat, joskin Rauma Woodin rahoittaminen jäi edelleen keskuspankille. Tässä vaiheessa yhtiöllä oli vielä noin 100 miljoonan markan velat, joista lähes 95 miljoonaa Suomen Pankille ja loput KOP:lle. Pulakauden vaikeuksien myötä yritys joutui jälleen ahtaammalle, ja vuonna 1933 rahoitus siirrettiin Suomen Pankilta KOP:lle, jonka haltuun oli joutunut enemmistö osakkeista. Vaikeuksista kertoi sekin, että vuonna 1931 Jaatinen kieltäytyi asettumasta enää johtokunnan puheenjohtajaksi, ja hänen tilalleen valittiin »KOP:n mies» Aleksander Lampen, joka toimi pankin teollisuusasiantuntijana muissakin yrityksissä. Vuonna 1933 Jaatinen siirtyi myös toimitusjohtajan tehtävistä, ja Lampen valittiin hänen seuraajakseen. KOP:n vaikutusvaltaa lisäsi sekin, että johtokunnan varapuheenjohtajan Ernst Gråstenin pyydettyä eroa tehtävästään vuonna 1932 hänen seuraajakseen valittiin aiemmin johtokuntaan valittu Eero Ilves. Seuraavana vuonna johtokuntaan tuli Mauri Honkajuuri, joka vuorineuvos Lampenin kuoleman jälkeen tuli vuonna 1935 johtokunnan puheenjohtajaksi. KOP:n roolin Rauma Woodissa kruunasi J. K. Paasikivi, joka hankki itselleen yhtiön osakkeita, ja KOP:sta eroamisen yhteydessä edellytti paikkaa Rauma Woodin johtokunnassa.
Paasikivelle paikka Rauma Woodin, jonka nimi vuonna 1938 »suomennettiin» Rauma Oy:ksi, johtokunnassa antoi mahdollisuuden säilyttää yhteydet yrityselämään silloinkin, kun hän oli siirtynyt pois pankista muihin tehtäviin. Kun Raahe Oy vuonna 1942 yhdistettiin Rauma Oy:öön – Rauma-Raahe Oy:öön tulivat lisäksi Reposaaren Höyrysaha, Suolahden tehtaat Oy ja Pyhäjärven Saha-Osakeyhtiö – Paasikivi tuli myös uuden yhtiön johtokuntaan. Vuonna 1946 Matti Virkkunen tuli johtokunnan jäseneksi eronneen Paasikiven tilalle.27
Kajaanin Puutavara Oy:ssä Paloheimon usein riitaisalla ryhmällä oli niukka osake-enemmistö, mutta yrityksen toimintaa hiersivät K. A. Paloheimon ja Kairamon väliset erimielisyydet. Kahden voimakastahtoisen miehen suhteet kärjistyivät toukokuussa 1922 avoimeksi riidaksi, kun Kairamo esti Paloheimon mahdollisuudet edustaa yhtiötä Suomen Selluloosayhdistyksessä, mikä puolestaan olisi Rauman selluloosatehtaan kannalta ollut erittäin hyödyllistä. Kairamo ei jälkeenpäin katunut menettelyään, vaan perusteli Välimaalle menettelyään sillä, että »KA:n täytyy ymmärtää, että hän ei ole yksinvaltias eikä saa meidän kanssamme vehkeillä.» Kajaanin johtokunnan menettely loukkasi syvästi K. A. Paloheimoa, joka tämän jälkeen tunsi oikeudekseen menetellä Kajaanin osakkeiden kanssa miten halusi.28
Osakkeista saatava raha olikin tarpeen. Paloheimon pankki oli ottanut vuonna 1919 suuren puntalainan olettaen, että Suomen markan arvo palautuisi entiselleen. Kun markan alamäki vain jatkui, pankki halusi vuoden 1920 lopulla maksaa lainan pois, mutta valuuttaneuvosto ei antanutkaan lupaa viedä puntia tällaiseen tarkoitukseen. Lainan jäädessä maksamatta ja markan arvon laskiessa, pankin tappiot kasvoivat päivittäin – lainasta oli tulossa hyvin vaarallinen. Kesällä 1922 K. A. Paloheimo tapasi Uleå Oy:n toimitusjohtajan Reinhold Weckmanin, jonka kanssa hän keskusteli jo Paavo Paloheimon kaavailemista Kajaani Oy:n ja Uleå Oy:n yhteistyömahdollisuuksista. Keskusteluissa päädyttiin Kajaanin ja Uleån sulauttamiseen. Weckman vaati Uleån enemmistöä yhtiössä – tai Uleå voisi ostaa myös Kajaanin osake-enemmistön. Tämä johti K A Paloheimon, Arvi Henrik Paloheimon jaJaakko Yrjö-Koskisen ponnisteluihin koota osakkeet myyntiä varten, mikä lopulta johtikin tulokseen ja kauppa allekirjoitettiin marraskuussa 1922. Monet suomenmieliset näkivät ratkaisun voittona ruotsinkieliselle talouselämälle ja Paloheimon menettelyn suorastaan petoksena. Osakassopimuksesta huolimatta K. A. Paloheimo ei ollut tarjonnut Kairamolle ja Välimaalle mahdollisuutta ostaa Kajaanin osakkeita, jotka näin joutuivat oululaisten tervaporvareiden jälkeläisille. Paloheimo halusi tietoisesti hoitaa asian ilman Kairamoa, joka tapahtumien jälkeen jatkuvasti muistutti niin Paasikiveä kuin muitakin suomenmielisiä talousmiehiä Paloheimon petollisuudesta. Tosin itse yrityksessä ei uusi omistaja vaatinut suuria muutoksia. Paloheimolta vapautunut johtokuntapaikka meni Weckmanille, josta tuli johtokunnan varapuheenjohtaja, kun taas Kalle Välimaa jatkoi johtokunnan puheen johtajana .29
Vuoden 1922 lopussa Kajaani oli siirtynyt pois Paloheimoilta ja Rauma Wood joutunut käytännössä Suomen Pankin hoitoon. Maaliskuussa 1922 tehdyn sopimuksen ehdoksi asetettiin, että Suomen Pankin myöntämien uusien luottojen vakuutena olivat Paloheimojen osakkeet.30 Paloheimoille jäi vain Riihimäellä ja Lopella ollut yritystoiminta, puntaluoton maksanut Paloheimon pankki ja muutama muu K. A. Paloheimon omistama yritys. Riihimäen Lasia lukuunottamatta näiden yritysten tulos oli 1920-luvun alkupuolella varsin heikkoa, ja lopulta vuonna 1925 paljolti J. K. Paasikiven vaatimuksesta Riihimäellä suoritettiin johtajan vaihdos.
Kesällä 1924 Paasikiven kanssa käymänsä keskustelun tuloksena K. A. Paloheimo inventoi omaisuutensa ystävänsä kanssa käytävää keskustelua varten. Tulos oli lohduton: »Olen kyllä elämässäni paljon ansainnut ja mieli tulee katkeraksi kun ajattelee, että oikeastaan hyvin pienen ajan kuluessa tilanne taloudessani kääntyi huonoksi.» Suomen Pankin menettely puntaluoton yhteydessä oli erityisesti jäänyt kaivamaan mieltä, samoin oli ollut vaikeaa myydä kaksi kivitaloa Helsingin Kalliossa juuri niiden alkaessa tuottaa vuokratuloja.31
Neuvotteluja jatkettiin, mutta yritysten tulos ei näyttänyt kääntyvän paremmaksi. Joulukuun aluksi 1924 Paloheimo teki selvityksen toiminnassa olleista yrityksistään ja pyrki löytämään syitä asioiden huonoon tilaan. Paloheimon mielestä toisten ihmisten – niin hänen tehtaittensa kuin pankinkin piirissä – taitamattomuus ja jopa vilpillisyys olivat johtaneet hänen hyvien tavoitteittensa kariutumiseen. Tällaista syyttelyä Paloheimon hyvä ystävä Paasikivi, joka aiemmin oli suuresti arvostanut suomenkielisen teollisuuselämän yhdeksi johtohahmoksi kohonnutta Paloheimoa, ei voinut hyväksyä. Paasikivi kirjoitti suorastaan murhaavan kirjeen Paloheimolle, jolle hän kertoi huomanneensa »Sinun niin toisessa kuin toisessakin suhteessa olevan kokonaan väärien mielikuvitelmien vallassa.» Erityisesti Paloheimon syytös KOP:n vähäisestä avusta oli liikaa Paasikivelle. »Ainoa, mikä ehkä saattaa jäädä pankin viaksi, on siinä, ettei ole tullut suhtauduttua Sinun liikehommiisi ja niistä aiheutuviin rahantarpeisiisi niin pidättyvästi kuin olisi pitänyt.» Laskelmien hataruudesta oli pankissa huomautettu, mutta oli myös luotettu Paloheimoon siinä, että luotto menisi vain raaka-aineitten ostoon, kuljetukseen ja jalostukseen eikä uusien liikelaitosten rakentamiseen tai maa-alueiden ostoon. Oli tultu tilanteeseen, jossa KOP sai kärsiä tappioita luotosta, »mikä on myönnetty joko Sinulle tahi Sinun suosituksestasi liikkeelle, josta itse asiassa Sinä olet määrännyt, vaikka pyritkin asiain huonoksi mentyä siirtämään omaa syynalaisuuttasi toisten niskaan.»32
Vaikka omistajan vaihtuminen ei Kajaanissa aiheuttanutkaan suuria muutoksia, jäi tapahtumien kulku kaivertamaan suomenkielisiä ja erityisesti Kairamoa. Uusi omistaja Uleå joutui puolestaan vaikeuksiin: sahatavara ei käynytkään kaupaksi, Kajaanin ostoa varten hankittu laina painoi raskaana ja lisäksi osittain kirjanpitovirheen aiheuttama jälkivero söi yhtiön kehitysmahdollisuuksia. Vasta vuoden 1926 tilinpäätös näytti lähes 7 miljoonan markan ja seuraavan vuoden noin 13 miljoonan markan voittoa, mutta yli 200 miljoonan markan velkoja ei näin pienellä tuloksella voitu hoitaa. Tässä tilanteessa Uleån osakkaat alkoivat kypsyä osakekauppoihin.
Toukokuussa 1926 West Virginia Pulp & Paper Co. tarjoutui ostamaan niin Uleå Oy:n metsä- ja maaomaisuutta kuin Kajaani Oy:n osakkeitakin. Kairamo ja Välimaa puolestaan huolestuivat vähemmistön asemasta, jos Kajaanin osake-enemmistö siirtyisi amerikkalaisten käsiin. Kairamolle tuli kiire hankkia osakkeiden ostosta kiinnostuneet yhteen· voidakseen toteuttaa Paloheimon »petoksen» jälkeen mielessään olleen suunnitelman Kajaanin palauttamisesta jälleen suomenkielisten käsiin. Hän saikin valmisteltua 72 miljoonaan markkaan nousseen tarjouksen niin Kajaani Oy:n osakkeista kuin laajoista maa- ja metsä- sekä vesiomaisuuksista, mutta amerikkalaisilla oli etuoikeus kauppaan. Heinäkuussa Yhdysvalloista saapui kolme asiantuntijaa, jotka eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä näkemänsä metsän laatuun. Lisäksi heidän käsiinsä joutui vahingossa arvio, jossa metsän puumäärä arvioitiin hyvin alhaiseksi. Vaikka arviota korjattiin laskuvirheenä ylöspäin, vetäytyivät amerikkalaiset kaupasta. Uleå Oy omisti Vaalassa sahan, hotellin sekä maata, jotka myytiin englantilaiselle paperitehtailijalle Joseph Dixonille, mutta tämä ei ollut kiinnostunut suuremmista kaupoista. Dixonin tarjouksen tultua kokoontuivat Uleån osakkaat pohtimaan, oliko Kajaani Oy:n myynti enää tarpeen. Weckman, Uleån suurin osakkeenomistaja, kannatti myyntiä ja sai lopulta enemmistön taipumaan niin Dixonin kuin Kairamon ja Välimaankin tarjouksiin.33
Paasikivi otti tehtäväkseen järjestää Kairamolle rahat, mikä onnistuikin Svenska Handelsbankenin suostuessa rahoittamaan osakkeiden oston Uleålta. Kun kaupanteon hetki lokakuun alussa 1926 tuli, Paasikivi olikin matkustanut Bad Nauheimiin kylpemään. Vielä syyskuun puolella hän rauhoitteli Kairamoa toteamalla neuvotelleensa luoton Tukholmassa valmiiksi. Lääkäri halusi potilaansa ottavan vielä kylpyjä, joten kotimatkaa ja sen varrella tapahtuvaa lainasopimuksen tekoa ei voitu ajatella ennen 9. tai 10.10. Wiksten sähkötti kuitenkin jo 1.10. Kaiserhofkylpylään, että »konsortio Kairamo ostanut osakkeeet ja Sotkamon metsät viidelläkymmenellä- kolmella. Tarvitsevat kruunuja kolme ja puoli. Korko ei mielellään yli 7.» Paasikivi vastasi Helsinkiin hoitavansa asian ja kirjoitti heti samana päivänä Svenska Handelsbankenin pääjohtajalle laina-asian tulleen ajankohtaiseksi. Aiemmin oli tosin ollut puhe viiden miljoonan kruunun lainasta, mutta kuten Wiksten oli sähköttänyt, 3 1/2 miljoonaa kruunua riitti. Dixonin mukaantulo oli osaltaan vähentänyt Kairamon ja Vålimaan osuutta kaupassa, mutta päätavoite – Kajaani Oy:n osakkeet – oli turvattu. Ruotsista saatavan lainan oli määrä olla viideksi vuodeksi ja KOP takaisi sen. Lisäksi Paasikivi kertoi lähtevänsä alkuperäistä suunnitelmaansa muuttamatta 9.10. Berliinin kautta kohti Tukholmaa, jonne laski saapuvansa 13.10. ja jossa lupasi viipyä niin kauan kuin lainan järjestäminen edellytti. Paasikivi ehti vielä ennen lähtöään vastaanottaa toisen sähkeen: »Viettäen vanhan Kajaanin yhtiön uussyntymistä lähetämme kiitollisen tervehdyksemme – Välimaa, Kairamo ja muita osakkaita». Päästyään Tukholmaan Paasikivi saikin lainan hoidettua Handelsbankenissa jo 13.10.34
Paasikiven onnistuminen lainan järjestelyssä herätti Kairamossa kiitollisuutta, joka säilyi silloinkin kun miesten välinen ystävyys joutui pulavuosien paineessa koetukselle. »Ellei konjunktuuri mene vallan päin mäntyyn», yhtiö tulisi Kairamon vakaumuksen mukaan selviämään lainan ehdoista. Uhkaamassa ollut toiminnan lopettaminen oli voitu välttää, mitä tietysti paikallinen väestö tervehti tyydytyksellä.35
Kajaani Oy oli palannut suomenkielisten käsiin. Uleå Oy oli myynyt hallussaan olleet Kajaanin osakkeet, mutta Uleån kannalta kaupat eivät merkinneet ratkaisua yhtiön syvässä kriisissä. Tämän vuoksi toukokuussa 1927 Kajaani Oy:lle tarjottiin ostettavaksi Uleån 13810 osakkeesta 11 000 osakkeen nippua – kysessä oli Uleån perustajasukujen hallussa olleet osakkeet. Kesällä 1927 Ueåen pääosakkaat Weckmania lukuunottamatta myivät yhtiönsä osakkeet Kajaani Oy:lle – Weckman puolestaan merkitsi omilla Uleån osakkeillaan Kajaania ja tuli näin yhdeksi Kajaani Oy:n suurimmista osakkaista. Tapahtumien myötä omistussuhteet olivat kokeneet täydellisen muutoksen, mutta järjestelyt ja toiminnan rationalisointi johtivat siihen, että Kajaani Oy selvisi vaikeimmista pulavuosista moniin muihin yrityksiin verrattuna pienin vaurioin.
Tultuaan Kajaani Oy:n pääosakkaiksi Kairamo, Välimaa ja Weckman sopivat, etteivät myisi osakkeitaan toistensa tietämättä – Paloheimon jäljet pelottivat. Kuitenkin edellä mainittuun inventaarioonsa Paasikivi merkitsi, että »Välimaalta ostettiin mennä vuonna (= 1930 – HH) yli 3 milj. Kajaanin osaketta». Välimaan laina KOP:ssa oli kasvanut pankin mielestä kohtuuttoman suureksi, ja osakkeita ostamalla KOP sai sitä lyhennettyä päästen samalla mukaan Kajaani Oy:öön. Välimaan kannalta tilanne oli sikäli kiusallinen, että Kairamo – jolle Välimaa kiisti myyneensä osakkeita – pääsi totuudesta selville KOP:n tilintarkastuksen yhteydessä. KOP tiukensi otettaan muutenkin vaatimalla itselleen – kuten lokakuussa 1932 tapahtuikin – Uleån pankkiasiat, jotka ensin olivat olleet Liittopankilla ja myöhemmin PYP:lla. Kajaani Oy ja Uleå Oy – jälkimmäinen sulautettiin vuonna 1936 Kajaani Oy:öön – eivät kuitenkaan Rauman tavoin joutunet pulavuosinakaan pankin haltuun.
Paasikiven »inventaario» osoitti edelleen, miten myös kaupan piirissä toimineet yritykset kuten Saastamoisen konserni Kuopiossa aiheuttivat harmia pankille. Metalliteollisuuden piirissä toimineita asiakkaita oli vähemmän – tältä alalta suurimpia oli Oy Lokomo Ab Tampereella. Yhtenä asiakasryhmänä olivat myös paikalliset sähkölaitokset, ja täten asiakaspiiri laajeni samanaikaisesti, kun Suomen teollisuuskin monipuolistui.
Vaikka KOP:lla olikin asiakkainaan suuria puu- ja paperijalostusteollisuuden yrityksiä – kenraalimajuri Rudolf Waldenin paperitehdasimperium näiden mukana – pankkia ei haluttu saattaa riippuvaiseksi suurasiakkaista. Vuoden 1926 lopussa KOP:n hallintoneuvoston tarkastusvaliokunta totesi, että »pankin omalta kannalta katsottuna on tietysti myönnettävä, että varoitus harvojen suuryritysten liian rohkeasta rahoittamisesta sikäli on varteenotettava, että yksityisen riskin suuruus on, samoin kuin esim. vakuutusliikkeen alalla, pidettävä oikeassa suhteessa oman liikkeen absoluuttiseen laajuuteen.» Luotonsaajia oli tuolloin KOP:ssa noin 51500, joten hallintoneuvosto ei voinut väittää pankin rajoittuneen pelkästään suurten asiakkaiden palvelemiseen. Koko toiminta osoitti KOP:in ansaitsevan »kansallisen rahalaitoksen nimen.»
KOP pyrki arvioimaan luottoasiakkaitaan ennen kaikkea liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti. Mutta pankki oli aikanaan perustettu suomenkielisen liike-elämän rahoittajaksi, eivätkä aatteelliset tekijät olleet Paasikivenkään pääjohtajakaudella täysin vieraita. Tämä näkyi esimerkiksi osuustoimintaliikkeen yhteydessä. Paasikivikin oli ollut Pellervo-Seuraa perustamassa ja istui – kuten edellä todettiin – Osuuskassojen Keskuslainarahaston hallintoneuvostossa. Hannes Gebhardin ajattelussa ensisijaisena tavoitteena oli maaseudun väestön olojen parantaminen ja tätä tarkoitusta varten hän oli perustamassa Pellervo-Seuraa ohjaus- ja neuvontatyöhön, osuuskassoja maanviljelijöiden raha-asioiden hoitoa varten ja Keskusosuusliike Hankkijaa maanviljelyyn tarvittavien hyödykkeitten kauppaa varten. Osuusmeijerit, osuuskassat sekä osto- ja myyntiosuuskunnat (Hankkija) oli ajateltu maaseudun todellisiksi valtatekijöiksi. Vastoin Gebhardin suunnitelmia maaseudulle alettiin perustaa myös osuuskauppoja, joita Gebhard puolestaan piti lähinnä kaupunkilaisten kuluttajien etuja tukevina ja maanviljelijöiden asemaa heikentävinä yrityksinä.36
Suomen osuuskaupat olivat perustaneet vuonna 1904 toimintansa aloittaneen Suomen Osuuskauppojen Keskusosuuskunnan (SOK), johon vielä vuonna 1916 kuuluivat lähes kaikki suomalaiset osuuskaupat. Toimintansa alkuvuosina SOK keskittyi lähinnä neuvontatoimintaa.n.Jäsenkauppojen piirissä oli sekä poliittista puolueettomuutta korostaneita että työväenliikkeen piiriin tunnustautuneita ns. edistyksellisiä osuusliikkeitä, minkä vuoksi vuosien myötä järjestön sisäiset ristiriidat alkoivat syventyä. Vuonna 1916 edistykselliset osuusliikkeet irtautuivat SOK:sta ja perustivat Kulutusosuuskuntien Keskusliiton aatteelliseksi järjestökseen sekä seuraavana vuonna Osuustukkukaupan (OTK) keskustukkuliikkeeksi. SOK:n toiminnassa jäi puolestaan aatteellinen työ sivummalle ja siitä tuli puolueettomien osuuskauppojen keskusliike.37 Keskusliikkeetkin mukaanlukien osuuskaupat eivät nousseet erityisen suureksi KOP:n asiakkaaksi – vuonna 1922 niiden saama luotto oli noin 4–5 % koko luotonannosta – joskin aatteellisesti ja poliittisesti osuuskauppojen rahoittaminen oli merkittävää. Heti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Paasikivi oli valmis antamaan Tannerin johtamalle Elannolle ennen sotaa myönnetyn luoton. Vuoden 1920 alussa Tanner pyysi lisää viisi miljoonaa, josta KOP suostui antamaan kolme. Vielä samana vuonna Elanto sai toiset kolme miljoonaa niin, että vuonna 1922 luottoja oli yhteensä yhdeksän miljoonaa. Rahan arvon heikkenemisestä huolimatta Elannon luotto säilyi markkamäärältään samalla tasolla vuodesta toiseen. Vuonna 1926 Tanner pyysi KOP:lta kahdeksan miljoonan markan konttokuranttitiliä sekä viiden miljoonan markan luottoa. Kiinteistöjen rahoituksen hän aikoi järjestää pitkäaikaisena luottona vakuutuslaitoksista.38
Elanto menestyi 1920-luvulla hyvin. Tannerin tiukassa johdossa olleen liikkeen jäsenistö koostui sekä vasemmistosta että porvaristosta. Erityisesti vuosina 1917-1918 ja myös Lapuan liikkeen paineessa Elannossa jouduttiin toteamaan porvarillisten ostajien ja samalla suuremman rahan kadottaminen liikkeelle suuremmaksi vaaraksi kuin työläisostajien menettäminen. Taloudellisen toiminnan perustana oli suurelta osin se, että Elannon jäsenet eivät käyttäneet palautusoikeuksiaan, vaan tallettivat näin kertyneet varat Elannon säästökassaan liikkeen käytettäväksi. Mutta myös 1920-luvun kasvun vuosina KOP:n rooli liikkeen rahoittajana oli tärkeä. KOP oli mukana niissä laajennuskohteissa, joita toteutettiin Helsingissä. Ensimmäinen suuri projekti oli mahtava leipomo, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1924 ja joka seuraavana vuonna valmistuessaan herätti julkista huomiota alan suurimpana laitoksena Pohjoismaissa. Elannon leipä oli kuitenkin niin kysyttyä, että jo vuoteen 1926 tultaessa leipomoa oli laajennettava. Tämän jälkeen uudistettiin meijeri vuonna 1928, ja seuraavana vuonna valmistui tuotantolaitosten tuntumaan uusi päärakennus. Vuosikymmenen loppuun tultaessa – tosin kasvu tapahtui työselkkausten ja muiden ongelmien mut kistamaa tietä – Elannosta oli tullut tuotantolaitos, jota käytiin kaukaakin katsomassa.39
»Syy että yleensä annettiin, oli yleinen, yleisisänmaallinen. Antaa sosialisteille tilaisuus ja mahdollisuus käytännölliseen taloudelliseen toimintaan ja saada heidät mukaan yhteiskunnalliseen elämään ja toimintaan», Paasikivi arvioi pankkinsa asenteen perusteita. Tästä kiitoksena hän odotti koko sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen suhtautuvan myönteisesti KOP:iin. »Mutta palkaksi sosialistien soimaukset ja häväistykset» – erityisesti Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsijan Sasu Punasen arvioinnit saivat Paasikiven usein raivoihinsa.40
Porvarillinen osuustoiminta ei saanut etuoikeutettua asemaa KOP:n toiminnassa. Esimerkiksi Hankkijan piirissä oltiin syksyllä 1919 suorastaan ärtyneitä pankille, jolla sentään oli yhteinen hallintoneuvoston puheenjohtaja, A. Osw. Kairamo. Hankkija oli tuolloin ostanut rehuja Yhdysvalloista, mutta dollarien puuttuessa sen oli ryhdyttävä purkamaan kauppaa. Myyjä ei tähän heti suostunut, ja maksun suorittamisen takaajana ollut KOP asettui myyjän kannalle. Takaajan ominaisuudessa pankki oli »takavarikoinut» Hankkijan 200 000 dollaria, jotka eivät kuitenkaan riittäneet edellä mainittuun kauppaan. Maksettuaan 30 000 dollaria korvauksena Hankkija lopulta sai puretuksi kauppansa. Loput 170 000 dollaria Paasikivi vaati myytäväksi KOP:lle kurssiin, jonka pankki yksipuolisesti määräsi. Tuo kurssi oli 19 markkaa samaan aikaan, kun »eräät toiset pankit maksoivat aina SMK 21,75 asti», kuten Hankkijan johtokunnan pöytäkirja katkerana toteaa.
Hankkijan johtokunta ei katsonut voivansa hyväksyä tällaista menettelyä eikä suostunut välittömästi dollarien myyntiin. Paasikivelle tämä taas antoi aiheen haukkua koko liike pataluhaksi. Neuvottelussa olleen hankkijalaisen mukaan Paasikivi oli ensin uhonnut, että ollakseen reilu liike Hankkijan piti jakaa aikanaan edullisesti ostettujen dollarien tuoma voitto pankin kanssa. Sitten pääjohtaja haukkui Hankkijan siitä, ettei se ollut sota-aikana koonnut kunnon voittoja ja ilmoitti lopulta, että ellei Hankkija olisi osuustoiminnallinen liike, se olisi pantava saarnamiesten valvonnan alaiseksi. Hankkija oli niin paljon KOP:sta riippuvainen, että sen oli tyydyttävä pankin viimeiseen tarjoukseen myydä dollarit kurssiin 19,50, vaikka tämäkin toi satojentuhansien markkojen kurssitappiot.
KOP oli Hankkijan päärahoittaja yrityksen alusta lähtien, mutta kun pankin mahdollisuudet olivat rajoitetut, oli Hankkijan piirissä päädytty lisärahoituksen hankkimiseen perustamalla vuonna 1908 Osakeyhtiö Pääomarihankkija. Mutta tämäkään keino ei onnistunut, ja KOP joutui ostamaan osake-enemmistön tässäkin yrityksessä. Hankkija sai luottoja Suomen Pankilta ja maanviljelijöiltä velkakirjoja vastaan rahoitustilanteen parantuessa vasta liiketoiminnan voittojen myötä vuodesta 1925. Kesällä 1926 Kairamo, joka oli tiiviisti mukana Hankkijan toiminnassa, saattoi ilmoittaa Hankkijan tuottaneen toukokuun loppuun mennessä 12,8 miljoonan markan voiton. Vaikka tästä 5,6 miljoonaa menikin edellisen vuoden varausten peittämiseen, oli tulos aikaisempiin vuosiin verrattuna poikkeuksellisen hyvä.41
