Lapuan liike ja Paasikivi
1920- ja 1930-lukujen vaihteessa käynnistyneen oikeistoradikaalisen liikkeen yhteiskunnallisena taustana oli taloudellinen lamakausi. Suomen osalta käänne tapahtui jo v. 1928 ulkomaankaupan muuttuessa vahvasti tuontivoittoiseksi. Kustannuskriisiin ajautunut sahateollisuus joutui toteamaan viennin oleellisesti heikentyneen. Heikko sato pakotti jopa peruselintarvikkeiden hankkimiseen ulkomailta. Huomattavilta osin tuonti rahoitettiin lyhytaikaisin ulkomaisin luotoin, ja syksyllä 1928 Suomen Pankki ryhtyi kiristämään rahapolitiikkaansa. Korko nostettiin kuudesta seitsemään prosenttiin.
´´Vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahduksen myötä alkanut suuri maailmanpula tuli siten jo valmiiksi lamassa olevaan Suomeen. Vienti ja teollisuustuotanto supistuivat entisestään. Metsätulot, työpaikat ja kantorahat romahtivat samalla kun rakennustuotanto väheni vuoteen 1933 tultaessa kymmenenteen osaan vuoden 1928 tasosta. Seurasi joukkotyöttömyyttä ja vararikkoja. Kun maaseudun talolliset olivat edeltäneen noususuhdanteen aikana ottaneet runsaasti lyhytaikaista velkaa, elintarvikkeiden hintojen lasku ja metsätulojen väheneminen saattoivat monet vaikeuksiin. Pakkohuutokaupat yleistyivät.1
Pula ja siihen liittynyt työttömyys elvyttivät radikalismia työväestön piirissä. Samaan suuntaan vaikutti Kominternin ohjeita seuraavan SKP:n taktiikan muutos sen aktivoidessa toimintaansa, joka huipentui 1.8.1929 käynnistettyihin mielenosoituksiin ja 16.11. järjestettyyn yleislakkoyritykseen. Vaikka tulokset jäivätkin suhteellisen vaatimattomiksi, ne antoivat osaltaan yllykettä oikeiston vastareaktiolle. Hallitusvalta ja parlamentaarinen demokratia ylipäänsä leimattiin yhteiskuntarauhan takaajina heikoiksi, mitä vaikutelmaa lisäsivät 1920-luvun loppupuolen lukuisat vähemmistöhallitukset.
Talouspulan mukanaan tuoman yleisen epävarmuuden, »parlamentarismin kriisin», kommunistien suojeluskuntaan kuuluviin tai muuten »valkoisiin» työläisiin kohdistaman työmaaterrorin sekä ulkomaisten esikuvien – lähinnä italialaisen fascismin – lisäksi oikeistoradikalismille loivat taustaa vuoden 1918 tapahtumat. Vapaustaistelun tuloksia ei saanut vaarantaa, ja vuosien 1917-1918 saavutusten rapautuminen oli torjuttava. Porvarillisen rintaman hajaantuminen näytti estävän yhteistyön kansallisissa peruskysymyksissä – ennen muuta maanpuolustuksen alalla – ja muuttavan kommunismin vastustamisenkin puolueasiaksi.
Kuten Juha Siltala on todennut, »puoluepolitiikasta syrjäytyneet aktivistit ja suojeluskunnissa edelleen yhtä pitävät valkoisen armeijan kokoajat vuosilta 1917-18 kokivat palvelevansa kansallisia etuja, joita ei voitu mitata parlamentaarisin äänestystuloksin. Eduskunta ja etujärjestöt antoivat heidän mielestään siveellisen kokonaisuuden rappeutua erillisetuiluksi ja… materiaaliseksi laskelmoinniksi». Vailla järjestelmällisesti läpiajateltua ideologiaa oikeistoradikaalit eivät toistaiseksi pystyneet lyömään pöytään paperia, joka sellaisenaan olisi kilpaillut muiden puolueohjelmien kanssa. Valkoisen armeijan soturit katsoivat ansion itsenäisen valtakunnan luomisesta kuuluvan yksin itselleen ja isänmaan vapauden sekä laillisen yhteiskuntajärjestyksen joutuessa uhanalaisiksi heidän olisi aika palata eturintamaan parlamentaarisista voimasuhteista piittaamatta. Aktiivilapualaisten kärkijoukko saattoikin uhota: »Me teemme mitä tahdomme».2
Lapuan liike antoi ensimmäisen voimannäytteensä marraskuussa 1929, jolloin sen kannattajat hajoittivat Lapualle – keskelle »vitivalkoista» herännäisaluetta – kokoontuneiden kommunististen nuorisoliittolaisten tilaisuuden ja repivät osanottajien yltä näiden punaiset puserot. Maaliskuussa 1930 Lapualla pidetyssä kansalaiskokouksessa perustettiin Suomen Lukko – niminen organisaatio, jonka johtoon tuli maalaisliittolainen Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen. Korostaessaan taistelevansa laillisin keinoin kommunistien julkisen toiminnan tukahduttamiseksi järjestö sai aluksi tukea kaikilta porvarillisilta puolueilta. Suoraa, ulkoparlamentaarista toimintaa halunneet jyrkät ryhmittymät syrjäyttivät kuitenkin Suomen Lukon ja ottivat pian liikkeen ohjakset käsiinsä vanhan aktivistin, lapualaisen maanviljelijän Vihtori Kosolan johdolla. Hänen kannattajansa ryhmittyivät muodollisestikin omaksi järjestökseen, Lapuan liike – nimiseksi rekisteröidyksi yhdistykseksi kesällä 1930.
Kommunisminvastaisen taistelun tehostamista vaatineen Lapuan liikkeen tahtomat painovapauslain ja rikoslain muutokset eivät menneet eduskunnassa lävitse. Parlamentin enemmistö, jonka rungon muodostivat vasemmisto ja ruotsalaiset, katsoi lapualaisten »rauhoittamiseen» pyrkivän Kyösti Kallion hallituksen tämäntapaisilla esityksillään liikaa puuttuvan kansalaisvapauksiin.
Lapualaiset vastasivat moukaroimalla 28.3.1930 rikki Vaasassa ilmestyneen kommunistilehden »Työn Äänen» painokoneet. Asiasta virinnyt oikeudenkäynti riistäytyi 4.6.1930 viranomaisten käsistä. Lapualaisten mielenosoituksen yhteydessä puhjenneessa mellakassa lehden faktori pahoinpideltiin ja kantajan asianajaja, kansanedustaja Asser Salo »muilutettiin» Lapualle, jossa hänet vihdoin vapautettiin. Mm. itärajalle suuntautuneista kyydityksistä tuli sittemmin usein toistunut Lapuan liikkeen radikaalin siiven harjoittaman väkivallan muoto.
Oikeiston taholla vaadittiin Kyösti Kallion hallitukselta tukea Pohjanmaan talonpojille ja lujia otteita kommunisteja vastaan. Toisaalta keskusta- ja vasemmistolehdet arvostelivat valtioneuvostoa ankarasti siitä, ettei se pystynyt ylläpitämään järjestystä ja lopettamaan väkivaltaisuuksia.3 Lapualaisten, joiden liike nopeasti levisi maan eri osiin, taholta uhattiin järjestää mielenosoitusmarssi Helsinkiin »tehottomaksi» osoittautuneen hallituksen pakottamiseksi eroamaan. Valtakunnan poliittinen johto oli joutunut pahasti puun ja kuoren väliin.
Oikeistotuulen ensimmäiset puhallukset Paasikivi koki jo v. 1928 Uuden Suomen johtokunnan vaalien yhteydessä. Vaikka pankinjohtaja itse ei tuohon organisaatioon kuulunutkaan, häntä informoitiin Eino Suolahden, Armas Lassilan ja Eino Railon pyrkimyksestä syrjäyttää johtokunnan maltillista suuntaa edustava puheenjohtaja Juhani Arajärvi. Paasikiven tyydytykseksi yritys kuitenkin epäonnistui jopa Hugo Suolahdenkin asettuessa veljeään vastaan Arajärven puolelle.4
Vuotta myöhemmin ikääntyvä itsenäisyyssenaattori sai puheenjohtajuudesta tarpeekseen luopuen vapaaehtoisesti tehtävästä. Hänen tilalleen valittiin Eino Suolahti. Jyrkkien vaikutusvaltaa Uudessa Suomessa lisäsi myös puolueen oikeistoon lukeutuvien professori Edwin Linkomiehen ja senaattori O. W. Louhivuoren mukaantulo uusina jäseninä. Nämä kolme henkilöä miehittivät johtokunnan eräänlaisena hallituksena toimineen työvaliokunnan. Päätoimittajana jatkoi toistaiseksi vanhaa puoluelinjaa edustava Kaarlo Koskimies.5
Kokoomuspuolueen taloudellista tukemista varten perustetun säätiön6 kokoontuessa 26.3.1930 puheenjohtajansa P. E. Svinhufvudin johdolla säännönmukaiseen vuosikokoukseensa kommunisminvastainen liikehdintä maassa ja erityisesti Etelä-Pohjanmaalla oli jo kärjistymässä. Ratkaiseva siirtyminen suoran toiminnan linjalle tapahtui tosin vasta kaksi vuorokautta myöhemmin Vaasassa Työn Äänen kirjapainon tuhoamisen yhteydessä. Helsingissä saatettiin siten vielä uskoa kommunisminvastaisen taistelun saattavan tapahtua ilman väkivaltaa.
Säätiön illallisilla pitämässään puheessa Svinhufvud tahtoi torjua käsityksen, jonka mukaan tiukentunut toiminta kommunismin torjumiseksi ja työmaaterrorin lopettamiseksi johtaisi fascismin vaaraan. Kysymys olisi vain olofen arvostelemisesta ja ilmenneiden epäkohtien parantamisesta laillisin keinoin. Mieliaiheeseensa palaten Ukko Pekka pohti jälleen laajasti kysymystä siitä, että parlamentaarinen järjestelmä tiheine hallituksenvaihdoksineen ei kaikilta osin ollut toiminut tyydyttävästi. Monet kuitenkin hänen mielestään kieltäytyivät ottamasta arvosteluja ja moitteita huomioon.
»Mutta kaikella puolustelemisella ei voida salata sitä tosiasiaa, että demokratialla ja parlamentarismillakaan ei ole mitään privilegiota hoitaa maan asioita miten hyvänsä. Kun tällaista valtiomuodon puutteellisuuteen kohdistuvaa arvostelua esitetään, nostetaan huuto fascismista. Huutajia taas ovat ne, jotka eivät jaksa rehellisesti ja ennakkoluulottomasti harkita asian yleistä tilaa. Arvostelu ja rehellinen pyrkimys epäkohtien korjaamiseen ei ole mitään fascismia».
Kokouspöytäkirjan mukaan mitään keskustelua Svinhufvudin esityksestä ei syntynyt, minkä voi katsoa osoittavan kuulijoiden – säätiön varapuheenjohtaja Paasikivi niiden joukossa – ajatusten kulkeneen samaan suuntaan.7
Lapuan ja Vaasan tapahtumien vuoksi myöhemmin etenkin suurliikemiehiin kohdistetut syytökset »fascismista» kävivät myös Paasikiven luonnolle. Liike-elämä ja suurfinanssi menestyivät hänen mielestään kyllä demokratiassa, eivätkä ne tahtoneet sotaa. Demokratian oli kuitenkin itse ymmärrettävä etunsa. Jos se hoiti asiansa niin, että liike-elämä taantui, silloin ei demokratiakaan voinut saavuttaa omia tavoitteitaan, ts. elintason kohottamista ja laajojen kansankerrosten hyvinvoinnin parantamista. Siihen tarvittiin liikemaailmankin kukoistusta. Usein toistetun väitteen »elämä on taistelua» Paasikivi arvioi puolitotuudeksi. Oli kilpailtava siitä, »kuka voi parhaiten palvella – tehdä parhaiten tehtävänsä. Se on oikeata taistelua».8
Vaasan tapahtumien johdosta Helsingissä 11.6.1930 pidetyssä »maakuntain miesten» kokouksessa muotoiltiin tasavallan presidentille esitettävät Lapuan liikkeen vaatimukset, jotka toimitettiin perille vielä samana päivänä. Kommunistien kirjapainot oli heti suljettava, heidän sanomalehtensä lakkautettava sekä järjestönsä hajoitettava. Toimihenkilöt ja johtavat kannattajat tuli pidättää. Eduskunta oli kutsuttava koolle säätämään uusia lakeja, joilla nämä hallinnolliset toimenpiteet siunattaisiin.9
Samana päivänä eduskunnan kokoomukselainen puhemies Paavo Virkkunen kiirehti Kansallispankkiin informoimaan Paasikiveä tilanteesta. Lisätietona hänellä oli kerrottavana pohjalaisten vaatineen myös pääministeri Kyösti Kallion ja hänen hallituksensa eroa, koska he eivät enää luottaneet näiden lupauksiin. Vichyyn kylpylämatkalle lähteneen Svinhufvudin olisi lapualaisten mielestä palattava ja muodostettava uusi hallitus.
Omasta puolestaan taipumaan valmis puhemies korosti pankinjohtajalle, että pohjalaisten kanssa täytyisi koettaa päästä sopimukseen. Kallion hallitus voisi toistaiseksi jäädä paikoilleen edellyttäen, että se antaisi eduskunnalle tarpeelliset lakiesitykset. Jollei niitä hyväksyttäisi, pantaisiin toimeen uudet vaalit. Erityisesti Virkkunen korosti Kallion harrastamien ylimalkaisten lupausten riittämättömyyttä tilanteen hallitsemiseen. »Suuri vaara» voitaisiin torjua vain siten, että hallitus ottaisi vastuulleen kommunistien kirjapainojen sulkemisen kaikkialla maassa.
»Paasikivi epäröi aluksi, mutta yhtyi lopulta minuun selittäen, että hallituksella, joka muodollisesti ylittää lain määräykset, on tilaisuus myöhemmin pyytää ja saada eduskunnalta indemniteettiä (luottamusta). Mielestäni oli hyvä, että Paasikivi omaksui tämän käsityksen, sillä hänen varma tiensä on myöhemmin ollut ohjeena muillekin».
Kumpikin keskustelija toteaa omissa muistiinpanoissaan tilanteenarviossa päädytyn yksimielisyytee n.10 Itse asiassahan kysymys oli »maakuntain miesten» kokouksen päätösten myötäilystä. Ironisesti Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa Vaasan mellakan paljastaneen, ettei paljon puhuttu »eheyttäminen» ollut tuottanut tuloksia.11
Seuraavan päivän iltana (12.6.1930) pankinjohtajaan turvautui tasavallan presidentti, joka kutsui hänet luokseen linnaan. Tunnin kestäneessä kahdenkeskisessä neuvottelussa Paasikivi piti välttämättömänä tarmokkaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä kommunismin vastustamiseksi. Laajoissa piireissä vallitsi käsitys, jonka mukaan hallitus ei tässä mielessä ollut tehnyt tarpeeksi. Relander puolestaan viittasi mahdottomuuteen saada eduskunnassa aikaan päätöksiä aitosuomalaisuuden ajettua ruotsalaiset yhteen sosialistien ja kommunistien kanssa. Paasikiven mielestä tarvittavat esitykset eduskunnalle oli kuitenkin annettava. Erityisesti kirjapainokysymys oli »paha asia».
»Sanotaan, että vaara on suuri, että niitä vastaan ryhdytään samanlaisiin väkivallan tekoihin kuin Työn Äänen kirjapainoa vastaan. 2 eventualiteettia:
1.) Valtiovalta ryhtyy suojelemaan näitä kirjapainoja mahdolliselta väkivallan teolta. Ympäröi ne poliiseilla ja sotaväellä, jotta voivat rauhassa jatkaa ‘laillista’ toimintaansa. Se olisi muodollislailliselta kannalta kaiketi oikein. Mutta se ei kait tule kysymykseen. Olisi groteskia. (Presidentti: ‘Ei tule kysymykseen’.)
2.)Siis toinen eventualiteetti: Ei tehdä mitään erityistä. Silloin kyllä tapahtuu väkivaltaa ja ehkä veri vuotaa ja tiesi mitä tulee tapahtumaan. Tuleeko mitään tapahtumaan, sitä ei voi sanoa, kun ainoastaan toisesta kädestä olen kuullut asioista. Kysymys: Onko valtiovallan annettava asian mennä, kun ei ole pykälää. Ja myönnettävä on, että Pohjanmaan liikkeen perustarkoitus ja päämäärä on oikea. Waltiovallan voi kaiketi katsoa olevan velvollinen katsomaan, että kansallista onnettomuutta ei tapahdu – estämään sen.
Minä puolestani ehkä menettelisin seuraavasti, (vaikka minä nyt olen vähän vanhanaikainen): Valmistaisin lakiesitykset, kuten hallitus, valtiopäiville. Sulkisin kirjapainot, jos tosiaan asema niin vakava kuin sanotaan. Esittäisin lakiesitysten yhteydessä myös tämän kirjapainojen sulkemisasian eduskunnalle ja pyytäisin indemniteettiä (luottamusta). Jos eduskunta ei hyväksyisi molempia tai ei kumpaakaan, niin uudet vaalit. Parolli: Kommunismia vastaan tai sen puolesta.
Uusi eduskunta saa päättää laeista ja myös indemniteetistä. Luultavasti kirjapainojen sulkemisasia jäisi siihen, ellei vaalit mene vallan huonosti. Ellei uusi eduskunta antaisi indemniteettiä, niin asia saisi mennä Valtakunnanoikeuteen ja minä vastaisin seurauksista. Sillä tavalla asia kulkisi laillista tietä ja tulisi järjestykseen. Ja tällainen poliittinen oikeuskäytäntö ei olisi poliitikolle mahdoton. Paras kunniamerkki tällaisen asian johdosta.
Edelleen sanoin, että ei olisi hyvä, jos nykyinen hallitus pakotettaisiin luopumaan. Nykyisen hallituksen pitäisi jäädä paikoilleen ja johtaa asiat. Jos se pakotetaan eroamaan, niin on vaara, että osa maalaisliittolaisia sen kautta kylmenee, ja ehkä rupeaa vastustamaan – heikontaisi kommunisminvastaista rintamaa. Pitäisi saada pysymään koossa. Myös se vaara, että vaaleissa asetettaisiin toinen parolli: ‘laillisuuden puolesta tai sitä vastaan’. Se hajoittaisi.
Presidentti lausui saman ajatuksen nykyisen hallituksen eroamisesta Oo ennen kuin minä sen esitin. Siinä olimme samaa mieltä). Presidentti kiitti ja lausui sen toivomuksen, että jos haluaa saisi toistenkin neuvotella kanssani. Minä sanoin olevani aina valmis».12
Relanderille luennoidessaan Paasikivi pysytteli näin ollen koko ajan johdonmukaisesti Virkkusen kanssa sovitulla linjalla. Vuorokautta myöhemmin presidentti ajoi hallituksessa läpi kommunistilehtien kirjapainojen sulkemista koskevien valtuuksien myöntämisen maaherroille sekä eduskunnan kutsumisen koolle ylimääräisille valtiopäiville.13
Iltapäivällä 13.6.1930 Svinhufvud puolisoineen palasi kylpylämatkaltaan Ariadnella Stettinistä Helsinkiin. Kotimaasta kantautuneiden viestien hälyttämänä hän oli tukea etsivän presidentti Relanderin pyynnöstä keskeyttänyt »kuurinsa» Vichyssä.14
Ukko Pekan nimittäminen pääministeriksi ei kuitenkaan vielä ollut itsestään selvää. Tavattuaan puheilleen pyrkineen pohjalaisten edustajan Martti Pihkalan, joka ehdotti – oman myöhemmän kertomuksensa mukaan presidentin pyynnöstä – hallituksen muodostamista Svinhufvudin johdolla, Ukko Pekka kiirehti Kansallispankkiin neuvottelemaan Paasikiven kanssa. Läsnä olivat myös Juhani Arajärvi ja Uuden Suomen myöhempi päätoimittaja S. J. Pentti. Viimeksimainitun vastarinnasta huolimatta Svinhufvud hyväksyi Paasikiven ja Arajärven kannan, jonka mukaan Kallion hallituksen eroa ei pitänyt vaatia. Edellytyksenä kuitenkin olisi kommunistilehtien lakkauttamista sekä tasavallan suojelulakia ja painoasetusta koskevien esitysten antaminen eduskunnalle.
Näin valtioneuvosto saisi tarpeelliset valtuudet tilanteen selvittämiseksi. Sen jälkeen Kallion hallitukselle olisi taattava työrauha. Jos hallituksen asialliset toimenpiteet osoittautuisivat riittäviksi, henkilökysymyksistä ei saisi tehdä numeroa, koska tuloksena silloin olisi maalaisliiton hajoaminen ja sitä tietä yhteisen asian heiken tyminen. 15
Vielä samana iltana Relander kutsui Svinhufvudin linnaan, jonne Paasikivi lähti mukaan. Yhteisymmärrys edellä luonnehditulla pohjalla osoittautui täydelliseksi. Presidentin pyynnöstä Svinhufvud ja Paasikivi lupasivat tehdä voitavansa kansan rauhoittamiseksi Kallion ministeristön toimien edesauttamista silmällä pitäen. Tyytyväisenä Relander mainitsi päiväkirjassaan Svinhufvudilta, »tuolta kunnon vanhukselta» saamastaan tuesta.16
Aikansa epäröityään Kallio hallituksineen oli 13.6.1930 antanut periksi. Kommunistilehdet lakkautettiin ja eduskunta tulisi päättämään hallituksen sille valmistamista lakiesityksistä. Käydessään 14.6.1930 Kansallispankissa »suuruksella» sekä myöhemmin Paavo Virkkusen seuraamana neuvottelemassa Paasikiven kanssa Svinhufvud osoitti optimismia. »Maakuntien miesten» kanssa käymiensä keskustelujen pohjalla hän katsoi liikkeen olevan rauhoittumaan päin, ja todennäköisesti päästäisiin sopimukseen. Hän lähtisi tätä tarkoitusta varten vielä samana iltana Pohjanmaalle, jonne myös Virkkunen myöhemmin saapuisi.17
Paasikivi ei ollut yhtä luottavainen. Vuorokautta myöhemmin hän merkitsi päiväkirjaansa pitävänsä »kansan mielialaa» epävarmana. Tänään huudettiin »hoosianna», huomenna »ristiinnaulitse». Pääjohtajan tavatessa Kämpissä Kai Donnerin tämä oli ehdottomasti vaatinut Kallion hallituksen poistamista. Paasikivi arvioi johtajien vaikutuksen tekevän opinion laskemattomaksi.
»Kansan mieliala ei ole mitään korkeaa, ylevää, hyvää – arvokasta. Mutta demokraattisessa politiikassa se on tärkeä tekijä. Usein ratkaiseva, sillä siitä riippuu vaalit ja äänet, sitä on käytettävä, se on huomioon otettava politiikassa. Sillä valtiovalta perustuu nykyään eduskuntaan – vaaleihin. Nykyaikana ei enää kelpaa valtiotoiminnan perustukseksi Jumalan armosta’. Demokratia sen vuoksi välttämätön ‘paha’. Paras – ainoa mahdollinen – huonoista. Sen vuoksi Volksstimmung on tärkeä vaikka itsessään ei ylevä – voi sanoa halveksittavakin».18
Demokratia merkitsi siis Paasikivelle vain parasta – ja samalla ainoata mahdollista – monista huonoista vaihtoehdoista. Diktatuurista olisi pitemmän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä. Jo yksin vientiteollisuuden edut ja luotontarve lamakautena vaativat Suomea säilyttämään vakaista oloista todistavan demokratian. Kommunismin hävittäminen oli hyvä asia, mutta toisaalta valtiovallan auktoriteetin järkyttäminen vaaransi oikeiston tavoitteleman »lujan hallitusvallan». Paasikiven inspiroimana Uuteen Suomeen kirjoittamassaan artikkelissa Rantakari katsoi, että valtiokaappaus »heikentäisi miespolviksi yhteiskunnalle tärkeätä lain kunnioitusta sekä valmistaisi tilaa vastakkaisille kaappauksille, mihin meidän vähäinen lukumäärämme ja maantieteellinen asemamme ei meille anna varaa».19
Svinhufvudin palattua Pohjanmaalta, jonne häntä Paavo Virkkusen lisäksi oli seurannut myös Martti Pihkala, Paasikivi sai viipymättä yksityiskohtaisen raportin. Kansallispankkiin heti aamulla 17.6.1930 junalta kiirehtinyt Ukko Pekka kertoi pystyneensä vain osittain rauhoittamaan kiihkeää mielialaa. Pihkala oli töin tuskin onnistunut saamaan Pohjanmaan miehet luopumaan kaikkien kommunististen kirjapainojen hävittämisestä ja odottamaan myös talonpoikaismarssin osalta 1.7.1930 tapahtuvaan eduskunnan kokoontumiseen saakka. Ajan voittoa oli helpottanut Virkkusen Lapualla lausuma ajatus Kallion hallituksen eroamisesta eduskunnan kokoonnuttua.
Samalle kannalle alkoi taipua myös Svinhufvud. Pohjalaisten mielialat havaittuaan hän paluumatkalla makuuvaunussa arveli Virkkuselle joutuvansa ehkä »menemään remmiin». Toistaiseksi Kallion hallitus ei kuitenkaan ollut saanut parlamentilta epäluottamuslausetta.
Saadakseen vauhtia eduskunnalle annettavan esityspaketin valmisteluun Relander syrjäytti »hataran» hallituksen ja luovutti lainvalmistelutehtävän johdon Svinhufvudille, joka puolestaan käynnistysvaiheen jälkeen uskoi työn Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K. G. Söderholmin haltuun lähtien itse 21.6.1930 muutamaksi päiväksi lepäämään Luumäelle.20 Vichyn » jälkikuuri» kotimaassa oli ollut vanhalle miehelle rankka.
Vähitellen jouduttiin myös Lapuan liikkeen vastustajien taholla havaitsemaan, ettei Kallio ministeritovereineen pystynyt hallitsemaan tilannetta. K. J. Ståhlbergin mielestä kokoomuspuolue oli vedettävä mukaan hallitusvastuuseen, vaikka Svinhufvud ei sopinutkaan pääministeriksi. Ohjaksiin pitäisi saada Paasikivi. Kansallispankkiin 21.6.1930 saapunut Suomi-yhtiön toimitusjohtaja, vanha »vasemman laidan» liberaali ja Ståhlbergin ystävä W. A. Lavonius kertoi entisen presidentin olevan kovin huolissaan ja epäilevän, osoittautuisiko Suomen kansa kelvolliseksi ylläpitämään oikeusvaltiota.
Paasikivi ilmoitti Svinhufvudin olevan samaa mieltä sikäli, että asiat oli hoidettava laillisessa järjestyksessä. Kuitenkin Ukko Pekka oli osoittanut optimismia saatuaan Söderholmin valmistelemaan esityksiä. Niiden asiallisuuteen voitiin luottaa. Omasta puolestaan Paasikivi totesi katsovansa Svinhufvudin tavoin, että Kallion hallituksen tuli pysyä paikoillaan ja ajaa asiat päätökseen. Vastenmielisyys, »animositeetti», sitä kohtaan oli kuitenkin niin laajalle levinnyt, että tässä ehkä ei onnistuttaisi.
Lavonius pääsi nyt varsinaiseen asiaansa. Lapuan liikkeen ja sen suunnitteleman talonpoikaismarssin torjumiseksi hallitus pitäisi todellakin uusia entistä laajemmalle pohjalle. Kommunisteja lukuunottamatta kaikki puolueet olisi saatava yhteiseen rintamaan. Tältä kannalta katsoen sekä Svinhufvud että myös esillä ollut Virkkunen herättivät pääministeriehdokkaina epäilyksiä, koska sen enempää edistysmieliset kuin sosialistitkaan eivät voineet heitä hyväksyä. Ståhlbergin ja Väinö Tannerin kanssa käymiensä keskustelujen perusteella Lavonius pyysi nyt Paasikiveä ryhtymään hallituksenmuodostajaksi. »Kysymykseeni, eikö minun nimeni ole sosialisteille yhtä vastenmielinen kuin Svinhufvudin, vastasi Lavonius ei olevan. Minä: ‘En ole ajatellut sitä. En luule sopivani. Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi’. Asia jäi tähän».21 Ehdotonta kieltoa Paasikivi ei kuitenkaan antanut. Toistaiseksi jouduttiin odottamaan Svinhufvudin paluuta Luumäeltä.
Lavoniuksen poistuttua Paasikivi jäi miettimään tilannetta, joka syntyisi siinä tapauksessa, että asioita ei saataisi laillisessa järjestyksessä läpiajetuksi eduskunnassa.
»Suuri rohkeus ei ole tarpeen laillisen järjestyksen puolustamiseksi. Siihen tarvitaan ainoastaan fysillistä (!) rohkeutta, suurin riski hengen menettäminen. Mutta se on rohkeutta, jos uskaltaa kansan menestyksen vuoksi poiketa laillisesta järjestyksestä, siinä riskeeraa sielunsa. Yrjö-Koskinen 1899 osotti sitä rohkeutta. 1899 minä olisin menetellyt kuten pikkuset Ignatius ym. En ole koskaan poikennut laista paitsi kieltolaista. Mutta vaikka itse en niin tehnyt, hyväksyin Yrjö-Koskisen politiikan ja kannatin sitä».22
Kallion vedottua Paasikiveen kuten moniin muihinkin henkilöihin talonpoikaismarssin estämiseksi pankinjohtaja vastasi kielteisesti. Hänellä ei ollut suoria yhteyksiä lapualaisiin, minkä vuoksi hän saattoi vain välittää pyynnön Svinhufvudille.23 Ukko Pekka palasi Luumäeltä Helsinkiin 26.6.1930. KOP:n pääkonttorin kolmannesta kerroksesta järjestettiin hänen käyttöönsä pari pienehköä huonetta Söderholmin työn valvontaa ja siihen liittyviä neuvotteluja varten. Oman urakkansa vaati myös sanomalehdistön »rauhoittaminen», joka oli käynnistetty heti Pohjanmaan matkan jälkeen. Svinhufvud, Paasikivi ja Virkkunen pohtivat 27.6. laajasti kysymystä siitä, kykenisivätkö porvarilliset ryhmät laillisin keinoin eliminoimaan kommunismin. Paasikivi piti välttämättömänä, että seuraavissa eduskuntavaaleissa saavutettaisiin 2/3:n enemmistö. Virkkunen oli optimisti uskoen vaaliliittoyhteistyön tuovan porvareille yhden lisäpaikan jokaisessa vaalipiirissä, mikä varmistaisi voiton.
Vastoin Svinhufvudia molemmat nuoremmat miehet korostivat välttämättömyyttä pyrkiä rakentamaan sopua myös sosialistien kanssa. Pienessä maassa ei pitkällä tähtäyksellä käynyt päinsä jatkaa »yhteiskunnallista sotaa», jossa toiselle puolelle sijoittui 40 prosenttia maan väestöstä.24 – Lavoniuksen tekemästä, hallituksen muodostamista koskeneesta ehdotuksesta Paasikivi ei toistaiseksi puhunut mitään katsoen ilmeisesti informoinnin kuuluvan aloitteentekijöille itselleen.
Kansleri Hugo Suolahden saapuessa seuraavana aamuna (28.6.1930) Kansallispankkiin Svinhufvudin puheille hän tapasi tämän keskustelussa professori A. K. Cajanderin kanssa, joka oli tullut ehdottamaan Paasikiveä pääministeriksi. Suolahden muistiinpanojen mukaan »Svinhufvudille oli Paasikiven kandidatuuri jotakin uutta, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Hän omaksui heti ajatuksen ja oli ilmeisesti helpoitettu, kun saattoi panna kysymykseen, ettei hänen tarvitsisikaan itsensä astua aisoihin». Ukko Pekka kertoi sittemmin Suolahdelle luvanneensa valtakunnan päämiehen pyynnöstä auttaa tätä »hädänalaisessa asemassa». Relander oli vakuuttanut, ettei hän koskaan olisi ryhtynyt presidentiksi, jos olisi tiennyt, millaisiin tilanteisiin joutuisi.25
Kun Svinhufvud Luumäen vuosinaan oli jo pitkälti vieraantunut pääkaupungin poliittisista kuvioista, hän otti nyt Suolahden eräänlaiseksi »uskotuksi miehekseen». Ensimmäinen kahdenkeskinen neuvottelu pidettiin heti kello yhdeksältä aamulla 29.6. Svinhufvudin kaupunkiasunnossa, hänen kälynsä rouva Grönbladin luona Armfeltintiellä. Sydänvaivoista kärsivät herrat nauttivat samalla aamiaisekseen – myöhempiä ravintoeksperttejä epäilemättä kauhistuttavalla tavalla – kaurapuuroa, kananmunia ja »perunoita läskikastikkeen kanssa». Helpottuneena Ukko Pekka kertoi nukkuneensa hyvin nyt, kun hänellä oli pääministeriehdokas. »Kyllä minä sen hyvin käsitän, että Ståhlberg ja edistys tahtoo maltillisen Paasikiven ja pelkäävät ‘hurjapäistä Svinhufvudia’, ja Paasikivi onkin hyvä ja parempi kuin minä. Minä olen väsynyt ja vanha enkä ymmärrä taloudellisia kysymyksiä, jotka nyt ovat aktuaalisia ja kriitillisessä tilanteessa». – Suolahti kuitenkin huomautti maassa tunnettavan suurempaa turvallisuutta Svinhufvudin tarttuessa peräsimeen.
Samana iltana herrojen puheille saapui Lavonius uudistaen Paasikiven pääministeriyttä koskevan ehdotuksensa. Kyseessä olevaa henkilöä kohtaan tunnettiin luottamusta kaikilla tahoilla, myös vasemmistossa. Söderholmin kaavailemaa vaalilain muutosta (vaalikelpoisuuden poistamista kommunisteilta) edistysmieliset eivät hyväksyisi, koska vaaliakiin kajoaminen heidän mielestään vaarantaisi maan oikeusjärjestyksen.26
Lapualaiset asettuivat päinvastaiselle kannalle pitäen Söderholmin suosituksia aivan liian vähäisinä, minkä vuoksi niihin oli saatava perusteellisia muutoksia. Kuultuaan tästä aamulla 30.6. Kansallispankissa Svinhufvudilta ja Suolahdelta (neuvonpidossa oli läsnä myös Lauri Ingman) pääjohtaja menetti kokonaan malttinsa. Suolahti merkitsi sittemmin päiväkirjaansa:
»Paasikivi raivostui niin, että hän huusi ja raivosi ja haukkui lapualaiset ja paljon muuta niiden mukana pataluhaksi. Koetin häntä rauhoittaa. Ingman soitti minulle myöhemmin ja kysyi, mitä arvelin Paasikiven raivokohtauksesta sanoen omasta puolestaan pitävänsä häntä mahdottomana pääministeriksi. Sanoin tulleeni samaan tulokseen».
Paasikivi taas muistiinpanoissaan mainitsee vaatimattomasti joutuneensa »jonkin verran vastakkain» Hugo Suolahden kanssa.27 Välikohtaus ei tietenkään lujittanut pankinjohtajan mahdollisuuksia tilanteessa, jossa puoluetoverit jo poliittisistakin syistä olivat taipuvaisia asettamaan lapualaisille mieluisamman Svinhufvudin etusijalle maan »rauhoittamista» silmällä pitäen.
Peli ei ollut kuitenkaan vielä pelattu. Samana päivänä Paasikivi sai kutsun linnaan, jossa selvästikin edistysmielisten informoima presidentti Relander tarjosi hänelle Svinhufvudin suostumuksella pääministerin tehtävää. Kyseessä olisi porvarillinen kokoomushallitus, jossa niin hyvin lapualaiset kuin maalaisliittokin olisivat mukana. Kun Kallio ei vielä ollut pyytänyt eroa, keskustelu tuli toistaiseksi katsoa yksityisluontoiseksi. Paasikivellä olisi kaikkien puolueiden – sosialistit mukaan lukien – kannatus. Pankinjohtaja kuitenkin vastusteli:
»En ole ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että muodostaisin hallituksen. Paitsi yksityisiä asioita (perhe yms.), jotka kuitenkaan eivät ole ratkaisevia, epäilen, tokko olen sovelias mies nyt asettumaan hallituksen etunenään. Tokko sopiva hoitamaan tämän poliittisen kriisin. Minä olen ehkä liian vähän oikealla (huono oikeistomies, liian vasemmalla oikeistomieheksi), en ole riittävästi oikealla. Olen ei ainoastaan valmis antamaan porvariston vasemmistolle perään, vieläpä panemaan huomiota sille, mitä järkevät sosialistit sanovat».
Paasikivi korosti, ettei hänellä – päinvastoin kuin Svinhufvudilla – ollut vaikutusvaltaa pohjalaisiin. Presidentin mielestä taas ei ollut syytä turvautua »nostoväen vanhimpaan luokkaan», joka oli säilytettävä viimeisenä reservinä. Paasikiven ehdottamat Paavo Virkkunen ja aamuinen kiistakumppani Hugo Suolahti eivät liioin herättäneet Relanderissa innostusta. Presidentin pysyessä sitkeästi kannallaan Paasikivi lupasi vielä harkita omaa pääministeriyttään. Ministerilistaakin käsiteltiin alustavasti, jolloin Lapuan liikkeen edustajana saattoi tulla kysymykseen Vihtori Herttua, koska tämä presidentin mielestä oli kaimaansa Kosolaa sopivampi.
Lapualaisten johtomiesten Kosolan, Herttuan ja von Hertzenin kanssa neuvoteltuaan Svinhufvud tuli klo 18.30 Kansallispankkiin linnasta vastikään palanneen Paasikiven luo. Ukko Pekka oli masentunut. » Niiden kanssa ei saa mitään toimeen. Tahtovat ryhtyä kaikenlaisiin tuhmuuksiin». Hyväksymättä tehtyjä ehdotuksia lapualaiset pitivät vain kiinni omistaan. Heidän uhatessaan ottaa kokonaan ohjakset käsiinsä vanha suojeluskuntavääpeli Ukko Pekka kimmastui: »Tulkaa vain, kyllä minäkin osaan ampua ja olen ennenkin pirua katsonut». Paasikivi vakuuttui nyt lopullisesti »mahdottomuudestaan» ja teki tilanteesta johtopäätöksensä. Hän ei ryhtyisi pääministeriksi. Svinhufvudin olisi ilmoitettava tämä presidentille ja ehdotettava Suolahtea hallituksen muodostajaksi.
Tapahtumarikkaan päivän päätteeksi Svinhufvud lähti vielä myöhään illalla lapualaisten johtomiesten kanssa presidentin luo. Seuraavana aamuna hän kertoi Paasikivelle kansanliikkeen edustajien esiintyneen nyt rauhallisemmin ja asia näytti olevan selviämässä. Suolahti oli terveydellisistä syistä jo aikaisemmin kieltäytynyt. Lapualaiset katsoivat hyvin tuntemansa ja neuvottelukumppaninaan jo alusta alkaen toimineen Svinhufvudin parhaiten sopivan pääministeriksi. Kun presidentti yhtyi tähän kantaan, Ukko Pekan oli viimein annettava periksi. Paasikiven luopumisesta kuultuaan Hugo Suolahti »huokaisi helpotuksesta». Tilanne olisi parhaiten hallittavissa Svinhufvudin johdolla.28
Vaikka varsinaiset hallitusneuvottelut osin käytiinkin Kansallispankissa Svinhufvudin käyttöön luovutetuissa huoneissa, (pääasiallisesti kuitenkin »Smolnassa»), Paasikivi ei niihin 2.7.1930 jälkeen enää aktiivisesti osallistunut. Saatuaan luottamuslauseen eduskunnalta, joka ei halunnut vaikeuttaa maalaisliiton osallistumista uuteen kabinettiin, Kallion ministeristö pyysi itse eroa. Silmämääränä oli nyt hallituksen kokoonpanon saaminen sellaiseksi, että se tyydyttäisi lapualaisia, vaikka nämä itse viimein jäivätkin kabinetin ulkopuolelle. Lopputulos muodostui sivustakatsoja Paasikiven mielestä » jotenkin hyväksi». Kansanliikkeellä oli myös »oikeita ajatuksia» kuten kommunismin hävittäminen ja puoluepelin rämettämän eduskunnan parantaminen.29 Tilanteessa hän näki jälleen analogiaa routavuosiin muodollisen laillisuuden ja »asiallisen tarkoituksen» joutuessa vastakkain. Päämäärä oli nytkin yhteinen, vaikka keinoista vallitsi erimielisyys.
Svinhufvudin hallituksen muodostamispäivänä, 5.7.1930 Paasikiven kanssa käymässään puhelinkeskustelussa vanha Danielson-Kalmari korosti, että Ukko Pekan oli nyt pysyttävä lujana. Talonpoikaismarssi Helsinkiin tulisi estää. Svinhufvud puolestaan oli puhelimessa todennut Danielson-Kalmarille valmistelujen edenneen jo niin pitkälle, ettei marssia voitu enää peruuttaa. Paasikiven käsityksen mukaan saatettaisiin toki tarvittaessa aina turvautua Mannerheimiin, koska häntä tottelivat sekä sotaväki että suojeluskunnat.30 Näin pitkälle ei kuitenkaan jouduttu marssin, jonka yhteydessä monet olivat pelänneet jonkinlaista vallankaappausta, sujuessa 7.7.1930 ilman välikohtauksia.
Talonpoikaismarssin päivänä Paasikivi yksinäisyydessään moitti Suomen kansaa taipumuksesta kaikenlaisiin »liikkeisiin», milloin kommunismiin, milloin lapualaisuuteen. Usko valtion toimenpiteiden tehoon oli ylimitoitettua. Kansan itsensä olisi tultava paremmaksi, ryhdyttävä kannattamaan valtiota, oltava ‘staatsbejahend’ (valtiomyönteinen). Vain sillä tavoin tulevaisuus olisi taattu.31
Kun Kallion hallituksen ennen eroaan eduskunnalle antamat kommunistilakeja koskevat esitykset oli vaiherikkaan käsittelyn jälkeen 15.7.1930 äänestetty yli vaalien, presidentti Relander samana päivänä hajoitti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimeenpantaviksi 1.10.- 2.10.1920. Ne pidettiin ja vaalitaistelu käytiin täysin kommunistilakien merkeissä. Porvarilliset puolueet saivat 134 ja sosiaalidemokraatit 66 edustajaa. Kommunistilakien kannattajat olivat siis yltäneet täsmälleen 2/3 enemmistöä merkitsevään paikkalukuun, ei yhtään sen yli. Tämän turvin kävi mahdolliseksi lopettaa kokonaan kommunistien julkinen toiminta ja painaa se maan alle. Kuten Juha Siltala on huomauttanut, ratkaisu oli varmasti helpotus myös monelle sosiaalidemokraatille. Miten olisi käynyt, jos vasemmisto olisi saanut useampia edustajia? Olisiko ryhmä silloin uskaltanut yksimielisenä kaataa hallituksen esityksen, vai olisiko se mennyt hajalle estääkseen lapualaisten väkivallan kasvun uusiin mittasuhteisiin?32
Syksyn 1930 poliittisia tapahtumia Paasikivi seurasi syrjästä lukuunottamatta tuonnempana lähemmin tarkasteltavia presidentinvaalivalmisteluja sekä Kansallispankin yhdessä muiden rahalaitosten kanssa porvarilliselle vaalityölle järjestämää taloudellista tukea. Paasikiven suhde Lapuan liikkeeseen pysyi yhä edelleen kaksijakoisena. Yhtäältä häntä miellyttivät sen isänmaallisuus ja kommunisminvastaisuus33; toisaalta pankinjohtajaa huolestuttivat ja ärsyttivät liikkeen epäselvät tavoitteet ja väkivaltaiset menettelytavat. Paasikiven inspiroimassa pakinassaan Rantakari uhkasi kokoomuksen saattavan tarvittaessa »koko painollaan» nousta taisteluun Lapuan liikettä vastaan.34 Demokratiaa ei Paasikiven mielestä sen kaikista puutteista huolimatta saanut uhata, se tuli vain »tervehdyttää» ja laillisuus säilyttää. Svinhufvudin tavoin hän puolsi kansanvallan jatkumista, kun taas »kansanvallattomuuden» piti lakata.
Hugo Suolahden muistiinpanojen mukaan Paasikivi jo heinäkuussa 1930 »pauhasi kovasti» eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan »muilutuksen» ja pahoinpitelyn johdosta. 35 Vielä voimakkaamman reaktion herätti vanhan ystävän K. J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa lokakuussa Joensuuhun suuntautunut kyyditys, joka Paasikiven mukaan herätti suuren tyrmistyksen ja harmin myrskyn. »Paha isku lapualaisliikkeelle». Pääjohtaja osallistui parinkymmenen kokoomuslaisen vaikuttajan Uudessa Suomessa ilmestyneeseen julkilausumaan, jossa Ståhlbergiin ja hänen puolisoonsa kohdistunut »kuohuttava ilkityö» tuomittiin. »Kaikkien oikeamielisten kansalaisten velvollisuus on tukahduttaa tällaiset yleiseen anarkiaan johtavat ilmiöt». Lapualaisten kuvaa ei Paasikiven silmissä parantanut Martti Pihkalan luonnehdinta Kosolasta ja Herttuasta » juoppoina». Myös K. R. Kares oli »huono mies». Tarvittaisiin lapualaista Noskea, joka itse pitäisi heidät kurissa.36 Kommunistilait piti silti saada lävitse. Paasikiveä huolestutti porvarillisen määräenemmistön täpäryys, minkä vuoksi yksikin »horjuja» saattoi turmella asetelman. Ennen asian lopullista käsittelyä eduskunnassa hän soitti 8.11.1930 Tannerille koettaen turhaan taivutella tätä kannattajineen estämään kommunistilakien hylkäämisen. Kun vaalit »asiallisesti» olivat antaneet 2/3 enemmistön, olisi »liiallista muodollisuutta» yhden tai kahden äänen nojalla kaataa lait.37 Porvaripuolueiden rintaman säilyminen äänestyksessä eheänä esti sitten Paasikiven pelkäämän tilanteen syntymisen. Kommunistilakien läpiviemiseen ei sosiaalidemokraatteja tarvittu.
Viimeksimainittujen joulukuussa 1930 eduskunnassa tekemä välikysymys ja siitä käyty jyrkkäsanainen keskustelu, jossa myös eräät porvarilliset kansanedustajat arvostelivat hallitusta, herättivät Paasikivessä syvää tyytymättömyyttä.
»Haukutaan Svinhufvudia ja hänen hallitustaan… Ikäänkuin Svinhufvud olisi pyrkinyt hallitukseen ja haluaisi siellä olla. Kesällä ei kukaan voinut ottaa hallitusta. Svinhufvud pelasti presidentin pyynnöstä aseman. Kallio plaskasi (!) itsensä – ja hallituksensa – nyt saa Svinhufvud palkan siitä isänmaanrakkaudestaan. Haukutaan eduskunnassa hirmuisesti. Tällaista on demokratia. Kurjaa!!»38
Sosiaalidemokraatit eivät tietenkään kuvitelleet hyökkäyksensä johtavan hallituksen kaatumiseen. Sen sijaan saatiin tilaisuus tuoda julkisuuteen lapualaisten väkivaltaisuuksia, joiden rankaisemisen yhteydessä hallitusta moitittiin pehmeydestä. Äänestyksessä porvarilliset puolueet kokosivat jälleen rivinsä hallituksen saadessa luottamuslauseen äänin 117-66.39 Lauri Kristian Relanderin virkakauden lähestyessä loppuaan presidenttikysymys nousi syksyllä 1930 varjostamaan jo muutenkin sekavaa poliittista tilannetta. Lokakuun 8. päivänä Paasikivi kuuli kokoomuksen puheenjohtajalta Kyösti Haatajalta puolueen piirissä harkittavan valtionpäämiesehdokkaiksi häntä (Paasikiveä) ja Hugo Suolahtea.40 Viimeksimainittu kieltäytyi jyrkästi huonoon terveyteensä vedoten ja ilmoitti pitävänsä Svinhufvudia sopivimpana. Paasikiven hermot olivat huonot ja hänen »valtiollinen katsantotapansa voi horjahtaa ja lapualaisten kanssa hän voisi helposti joutua riitaan». Muut kokoomukselaiset eivät Suolahden mielestä liioin tulleet kysymykseen. 41
Tavatessaan Paasikiven Kansallispankissa 15.10.1930 Suolahti Haatajan kehotusta noudattaen koetti taivutella tätä Svinhufvudin kandidatuurin taakse. Pääjohtaja asettuikin samalle kannalle epäillen tosin Ukko Pekan suhtautumista Venäjään maalle vaaralliseksi. Suolahti puhui vanhalle ystävälleen Paasikivelle suoraan:
» Kun tuli puhe muista ehdokkaista, sanoin, että Virkkunen on liian suuri optimisti, ja että hänen arvostelukykynsä ei ole aina luotettava. Paasikivestä itsestään huomautin, että hän tietojensa ja älynsä puolesta on muita korkeammalla, mutta hänen hermonsa (balanssi) eivät mahdollisesti pidä kutiaan. Paasikivi siihen lausui, että hän kyllä pitää hermonsa kurissa, kun se on välttämätöntä, kandidatuuriinsa nähden hän ei sanonut sitä eikä tätä… Lopuksi Paasikivi lanseerasi Mannerheimin ehdokkuuden, jota hänen mielestään olisi vakavasti harkittava ulkopolitisen asemamme ja yleiseuropalaisen levottoman tilanteen vuoksi.42
Presidenttikysymykseen keskittyneen kansleri Suolahden mielialaa ei kohottanut viran puolesta tapahtunut osallistuminen Akateemisen Karjala-Seuran ja Suomalaisuuden Liiton järjestämään heimojuhlaan, jossa »Matti Pesonen, Urho Kekkonen ja Vilho Helanen saarnasivat synkällä paatoksella ja tavallisin kulunein fraasein heimorakkautta». Vieressään istuneen Viron lähettilään Hellatin kysymykseen, mistä ihmeestä nuoret olivat »tuon kauhean paatoksen» puheisiinsa omaksuneet, kansleri ei pystynyt vastaamaan.43
Kokoomuksen johdon Svinhufvudia koskevat suunnitelmat törmäsivät aluksi ehdokkaan itsensä torjuvaan kantaan. Ukko Pekka ei ollut unohtanut kokemuksiaan edellisistä presidentinvaaleista v. 1925. Paasikvelle hän ilmoitti jyrkästi kieltäytyvänsä, koska läpimenomahdollisuu det puuttuivat. Parasta olisi yhdessä ruotsalaisten ja maalaisliiton kanssa valita Relander uudelleen. Negatiivisen kantansa ehdokkuuteen hän totesi myös Hugo Suolahdelle.44
Svinhufvudin ilmoitettua saapuvansa 19.11.1930 pidettävään kokoomuksen keskusliiton (entisen lisätyn valtuuskunnan) kokoukseen ja aikovansa esittää siellä puolueen asettumista Relanderin taakse Virkkunen soitti hädissään Kansallispankkiin pyytäen pääjohtajaa pysäyttämään Ukko Pekan. Paasikivi tavoitti puhelimitse Svinhufvudin valtioneuvostossa tämän keskustellessa parhaillaan Relanderin kanssa. Presidentti joutui nyt seuraamaan puoli tuntia kestänyttä väittelyä, jossa Paasikivi turhaan koetti taivutella Svinhufvudia ehdokkaaksi. Liioin ei pääministeri suostunut jäämään pois keskusliiton kokouksesta samana päivänä. Puoluetoveriensa helpotukseksi hän kuitenkin tyytyi istumaan hiljaa tekemättä Relanderia koskevaa ehdotustaan. Presidenttikandidaatin nimeäminen päätettiin lykätä joulukuun alkuun. Omassa keskuudessaan puolueen johto piti Svinhufvudiin turvautumista välttämättömänä. »Sammutetuin lyhdyin» ei vaaleihin voitaisi mennä. Paasikivi oli samaa mieltä.45
Joulukuun alkuun tultaessa tilanne oli muuttunut sikäli, että Relander oli menettänyt mahdollisuutensa maalaisliiton asetettua puoluekokouksessaan 29.-30.11.1930 ehdokkaakseen Kyösti Kallion. Edistyspuolue taas oli päättänyt pyytää K. J. Ståhlbergia, joka oli antanut myönteisen vastauksen. Kansallispankissa käydyissä neuvotteluissa Svinhuvudin saamista Ståhlbergin vastapainoksi pidettiin yhteiskuntarauhan säilyttämisen kannalta välttämättömänä.
J. K. Paasikivi, Hugo Suolahti ja Juhani Arajärvi lähtivät 1.12.1930 puolueen puheenjohtajan Kyösti Raatajan tueksi Svinhufvudin luo. Lopulta – Relanderin pudottua tuolloin jo pelistä – heltisi suostumus Svinhufvudin nimen käyttöön vaaliliittojen tunnuksissa sillä edellytyksellä, että valitsijamiehille nimenomaan pidätettiin muita kandidaatteja koskeva neuvotteluoikeus, jos he havaitsisivat, ettei Svinhufvud voinut tulla valituksi. Ukon mielestä puolueen piti välttää sitoutumista tukemaan häntä. Olisi noloa, jos kokoomuksen sitten täytyisi vuoden 1925 tapaan luopua asettamastaan ehdokkaasta niin, että tämä taas jäisi vaille ainoatakaan ääntä. Vastaus, joka sisälsi suostumuksen vaaliliittojen muodostamiseen, riitti delegaatiolle Paasikiven, Suolahden ja Arajärven siirtyessä hyvillä mielin jatkamaan iltaa Kämpissä.46
Svinhufvudin kokoomukselaiset kannattajat lähtivät kampanjaansa yhdessä lapualaisten kanssa muodostamansa »Isänmaallisen vaaliliiton» puitteissa. Vaalitaistelu, josta Paasikivi pysytteli syrjässä, muodostui ennennäkemättömän katkeraksi etenkin Ståhlbergin joutuessa lapualaisten tulilinjalle tavalla, joka aiheutti keskustelun jatkamisen myöhemmin leivättömän pöydän ääressä. Aktivisti-lehti julisti presidentintuolin antamisen Ståhlbergille merkitsevän sen luovuttamista Stalinille. Tämän torjumisessa »keinot eivät saa olla esteenä». Paasikivi pani merkille vanhan oikeustaistelijan luonnehtimisen vuoden 1912 yhdenvertaisuuslain kannattajaksi ja syylliseksi Tarton rauhassa tapahtuneeseen luopumiseen Itä-Karjalasta, »johon meillä oli oikeus». Pääjohtaja kommentoi muistiinpanoihinsa: »Päättömyyttä… Tosiaan kurjaa. Kuvaavaa demokraattiselle järjestelmälle».47 Tietenkin vyön alle lyömisestä pääsivät Ståhlbergin lisäksi osallisiksi muutkin presidenttiehdokkaat.
Paasikivi ei tyytynyt purkamaan mieltään vain yksityiselle päiväkirjalleen. Heti valitsijamiesvaalien toimittamisen jälkeen laatimassaan Uuden Suomen pääkirjoituksessa hän kiitti Jumalaa siitä, että vaalit olivat ohi. Kuuden vuoden kuluttua saattoi samanlainen ryöppy olla jälleen edessä. »Ja vielä on niitä, jotka katsovat tämän järjestyksen oivalliseksi. Presidenttiehdokkaiksi asetetaan miehiä, joista jotkut ovat maan parhaita, ja sitten ne viikkojen ja kuukausien kuluessa yhdeltä puolen liataan päästä kantapäähän asti ja toiselta puolen kohotetaan yli kaiken todellisuuden pohjalla liikkuvan järjellisen mitan».
Niinpä Paasikivi totesikin vanhan vakaumuksensa skandinaavis- tai englantilaistyyppisen monarkian paremmuudesta vahvistuneen. Näissä maissa viisas hallitsija saattoi saada paljon hyvää aikaan, kun taas tyhmä ei juuri pystynyt pahantekoon. »Joka tapauksessa hän (monarkki. T. P.) suorittaa paremmin edustuksen, syö diplomaattipäivälliset, avaa näyttelyt ja tekee muut valtionpäälle kuuluvat temput».
Paasikivenkään mielestä Suomessa ei toki enää käytännössä ollut kysymys tasavallasta luopumisesta ja monarkiaan siirtymisestä. Pikemminkin näyttää siltä, että vuoden 1918 monarkismin »typeryydestä» monia syytöksiä niskoilleen saanut entinen senaatin varapuheenjohtaja käytti nyt hyväkseen tilaisuutta vastaiskuun tuomalla esiin tasavaltalaisen järjestelmän heikkouksia.
Pääjohtajalla oli silti tarjolla myös konkreettinen parannusehdotus. Seuraavissa vaaleissa presidenttikandidaattien etukäteen tapahtuvasta nimeämisestä tulisi kokonaan pidättyä, vaikka keskustelua henkilöistä ei ilmeisesti täysin voitaisikaan välttää. Valitsijamiehet – maan parhaat- saisivat rauhassa neuvotella ja etsiä kullakin hetkellä sopivimman presidentin. »Sillä tuskinpa on kansan yleiselle moraalille onneksi ja maan asioiden hoidolle eduksi sellainen kiihkoinen näytelmä, jonka juuri olemme saaneet nähdä. Eikä se ole omiaan vahvistamaan sen presidentin arvovaltaa ja asemaa, joka tällaisen mellakan jälkeen presidentin tuolille asettuu».48
Ajatus ei ottanut tulta. Yksityisesti pääjohtaja oli silti itsekin valmis käyttämään kilpailevien puolueiden ehdokkaista kovaa kieltä:
»Relander ja Kallio pyrkivät kynsin hampain presidentiksi. Katsovat itsensä sopiviksi! Vaikka kumpikin osottanut täydellisen kykenemättömyytensä. He juuri ensi sijassa ovat syypäitä siihen, että maa on joutunut nykyiseen huonoon tilaan. Mutta kummaltakin puuttuu täydellisesti itsekritiikkiä. Saavutukset: kommunistilait. Hyvät kyllä ja tarpeelliset. Mutta ne oli niin selvät, että ne olisi Relanderin ja Kallion pitänyt voida ajaa läpi tarvitsematta kansanliikettä (Lapuanliikettä), jonka kautta on kovin kalliita arvoja pantu alttiiksi. On tullut yleinen anarkian henki yhteiskuntaan – yleinen huliganismi – eikä ole tietoa, miten siitä päästä laillisiin ja säännöllisiin oloihin».49
Monivaiheisen poliittisen pelin jälkeen presidenttikilpa päättyi 16.2.1931 Svinhufvudin koottua kolmannessa äänestyksessä taakseen 151 valitsijamiestä Ståhlbergin 149 vastaan.50 Uuden hallituksen muodostamisen tullessa ajankohtaiseksi Paasikivi Svinhufvudin kanssa käymässään keskustelussa oli aikaisemmista kovista sanoistaan huolimatta valmis yhtymään presidentin ajatukseen tehtävän uskomisesta Kyösti Kalliolle, koska muuta vaihtoehtoa tuskin löytyi.51
Paasikivelle Svinhufvud tarjosi valtiovarainministerin salkkua Kallion hallituksessa. Hänen mukaantulonsa lisäisi Ukko Pekan mielestä sekä ministeristön että presidentin arvovaltaa. Suolahden, Honkajuuren ja Arajärven päinvastaisista neuvoista huolimatta Paasikivi kuitenkin kieltäytyi. Perustelut olivat moninaiset:
»1. Perheolojen (Annan sairauden) vuoksi en voi mennä hallitukseen. En myös ole nykyään riittävän hyvissä voimissa.
2. Muut syyt, joita kaikkia en maininnut aivan selvästi:
a.) Nyt vielä ei ole asiat niin huonossa tilassa. Katastrofi ei ole ovella. Jos tarvittaisiin hallituksessa vahvempaa taloudellista ainesta, niin minä en yksin voisi mennä, vaan pitäisi olla 3 miestä, jotka ymmärtävät ja jotka näissä asioissa voisi toimia yhdessä esimerkiksi Minä, Walden, Ryti), jotka yhdessä harkitsisivat asioita.
b.) Aiottu hallitus olisi sangen monivärinen (Kallio, Niukkanen y.m.). Jos minä menisin, odotettaisiin minulta paljon, että poistaisin taloudellisen pulan. Odotettaisiin sellaista, jota ei voi saavuttaa. Mutta jos olisi 3 miestä, niin suurempi luottamus ja ne tekisivät sen, mikä yleensä on saavutettavissa.
c.) En tahdo jättää pankkia, vaikka Honkajuuri onkin varalla. Svinhufvud oli tyytyväinen triumviraatin ajatukseen. ‘Hyvä tietää, että olemme valmiit jos tarvitaan’».52
Listaa tarkasteltaessa huomio kiintyy kohtiin 2 a-c. Keskellä talouspulan koettelemuksia finanssiministerin salkku näyttäytyi kaikkea muuta kuin houkuttelevassa valossa miehelle, jonka henkilökohtaiset ambitiot eivät enää jo v. 1909 taakse jääneeseen »tavalliseen» ministeriyteen kohdistuneet. Päinvastoin saattoi odottaa hallitukseen tulevan poliitikkokaartin yrittävän istua hänen housuillaan tuleen monien pakosta edessä olevien epämiellyttävien ratkaisujen perustelemiseksi kansalle. Kun vastuun jakaminen muiden talousmiesten mukaantulon muodossa ei käynyt päinsä, tuntui viisaimmalta pysytellä irti koko jutusta.
Kallion epäonnistuttua hallituksen muodosti vihdoin hänen maalaisliittolainen kilpailijansa J. E. Sunila. Paasikivi paheksui sitä, ettei mukaan mahtunut yhtäkään Svinhufvudin hallituksen jäsentä. Nyt otettiin revanssia siitä, että Svinhufvud kesällä 1930 hylkäsi kaikki Kallion kabinetin ministerit. Menetelmä oli siis yhä sama kuin »laillisuutta palautettaessa» v. 1905 ja senaatin oikeusosastoa mullistettaessa keväällä 1917.53 Tällainen »töytäily» ei ollut eduksi asioiden järkevälle ja pitkäjänteiselle hoidolle.
Yhtä tyytymätön Paasikivi oli eduskunnan perustuslakivaliokunnan edellisen hallituksen kertomuksen johdosta laatimaan mietintöön, joka oli muodostunut voimakkaaksi Svinhufvudin kabinettiin kohdistuvaksi moitelauseeksi. Näin siis itse asiassa hyökättiin istuvaa tasavallan presi denttiä vastaan, mikä oli »kuulumatonta», ja johtaisi pahaan kriisiin. Lehdet »jankuttivat» eduskunnalle kuuluvasta oikeudesta antaa päästö todistus edelliselle hallitukselle. Paasikiven mielestä taas »tässä ei ole kysymys, mikä ‘oikeus’ eduskunnalla on, vaan mikä menettely on paras maan yhteisten asioiden menestykselliselle eteenpäin viemiselle. Sitä on eduskunnan ajateltava. Mutta sitä se ei ajattele. Sekin on todistus, miten vähän se on tehtävänsä tasalla».54 Eivätkö suomalaiset koskaan oppineet?
