Presidentin luottamusmies
Kommunistien toiminnan kieltäminen ei lopettanut Lapuan liikettä, joka otti itselleen uuden vihollisen suunnaten nyt ponnistuksensa sosiaalidemokraatteja vastaan. Väkivaltaisuudet jatkuivat hallituksen suhtautuessa niihin epäröivästi. Laittomuudet kyllä tuomittiin, mutta niiden harjoittajiin ei tartuttu yhtä kovakätisesti kuin kommunisteihin. Lapuan liike haluttiin nähdä perusolemukseltaan terveenä, yhteiskuntaa säilyttävänä voimana, johon tosin liittyi epätoivottavia lieveilmiöitä.
Mäntsälän tapahtumat helmi-maaliskuussa 1932 saivat vihdoin hallituksen mitan täyttymään. Maaherra Bruno Jalanderin luvalla sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Mikko Erich järjesti 27.2.1932 puhetilaisuuden Mäntsälän Ohkolan työväentalolla. Kun paikkakunta kuului »kansanliikkeen» vahvimpiin tukikohtiin Uudellamaalla, ja »luopio» Erich tiedettiin entiseksi kokoomuslaiseksi porvariksi, paikalliset lapualaiset tulkitsivat tilaisuuden provokaatioksi ja hajoittivat sen asevoimin. Maaherra Jalanderin määrättyä mellakkaan osallistuneet vangittaviksi Mäntsälään vähitellen myös muilta paikkakunnilta kokoontunut joukko kieltäytyi hajaantumasta. Presidentille lähetettiin julistus, jossa vaadittiin »punaisen marxilaisen sosiaalidemokratian» kukistamista. Lapuan liikkeen johto otti nyt hankkeen siipiensä suojaan kiirehtien paikan päälle Mäntsälään.
Svinhufvud kieltäytyi suostumasta hallituksen eroon. Sairastuneen pääministeri Sunilan sijasta presidentti otti itse johdon käsiinsä. Kenraalien oli vastattava hänelle siitä, ettei yksikään aseistettu mies saanut tulla Mäntsälästä pääkaupunkiin. Tasavallan suojelulain nojalla hallitus määräsi Lapuan liikkeen johtomiehet vangittaviksi ja heidän lehtensä lakkautettaviksi. Valtioneuvosto ei kuitenkaan ollut vangitsemispäätöksessä yksimielinen kokoomusministerien Niilo Soljan ja Kaarlo Kilpeläisen asettuessa kielteiselle kannalle ja erotessa hallituksesta. Heidän kannallaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän enemmistö.
Valtiovarainministeri Kyösti Järvinen jätti myös eroanomuksensa mutta peruutti sen myöhemmin presidentin pyynnöstä. Toiseksi sisäasiainministeriksi Soljan tilalle nimitettiin yleisesikunnan päällikkö, kenraalimajuri K. L. Oesch, joka sai tehtäväkseen ottaa lapualaisia erityisesti ärsyttäneeltä sisäministeri Ernst von Bornilta poliisiasiat hoitoonsa. Sunilan hallituksen pelasti varsinaisesti kokoomuksen eduskuntaryhmän pieni vähemmistö asettumalla presidentti Svinhufvudin tueksi. Sen piiristä kansanedustaja Erkki Paavolainen siirtyi Ukko Pekan pyynnöstä Kilpeläisen tilalle sosiaaliministeriksi. Hyväksymättä aseellista kaappausta puolue antoi kuitenkin myöhemmin ymmärtää, ettei se katsonut olevansa enää virallisesti edustettuna hallituksessa. Kapina kuivui muutamassa päivässä kokoon, mihin ennen muuta vaikutti presidentin kuuluisa radiopuhe. 1
Muistiinpanoissaan Paasikivi luonnehtii Mäntsälän tapahtumia »surkeaksi jutuksi». Hallitus joutui kukistamaan isänmaallisiin tarkoituksiin tähtäävän kansanliikkeen, joka v. 1930 sai aikaan paljon hyvää vaikuttaessaan Svinhufvudin tuloon valtakunnan johtoon. Nyt presidentin asema muuttui ikäväksi hänen joutuessaan Hindenburgin tavoin vasemmiston kannattamaksi. »Lapualaisiin jää raskas mieliala, katkeruus, siis yhteiskuntajärjestyksen kannattajiin. Mutta siitä huolimatta on meteli kukistettava ja laillinen meno palautettava – ja Erich saa puhua ja yllyttää. Ei auta. Tosin Erich ja muut hänen kaltaisensa eivät anna puhevapautta».2 Tässä tapauksessa pääjohtaja oli siis valmis rinnastamaan sosiaalidemokraatit kommunisteihin.
Mäntsälän tapahtumia mietiskellessään Paasikivi katsoi kaiken pohjautuvan vuoden 1918 vastakohtaisasetelmaan, joka yhä myrkytti mieliä. Nyt tulisi varoa lyömästä uutta, pitkäksi ajaksi vaikuttavaa iskua. »Jos ei osata hoitaa ja selvittää nykyistä pulaa (!), Mäntsälää, niin, että toiselta puolen valtiovallan auktoriteetti palautetaan mutta toiselta puolen ei isketä ‘valkoiseen rintamaan’ haavaa, joka vuotaa verta ja ylläpitää katkeruutta». Demokraattisessa järjestelmässä asioiden hoito oli vaikeaa, koska siinä ei riittänyt järki, vaan jouduttiin ottamaan huomioon myös joukkoihin vaikuttavat intohimot ja muut psyykkiset tekijät.3
Svinhufvudin ajatukset kulkivat pitkälti samaan suuntaan. Tilanteen pysyttämiseksi hallinnassa kokoomuksen panosta hallituksessa olisi vahvistettava. Kapinan aikana sairauden vuoksi syrjään jäänyt Sunila joutuisi ehkä väistymään paikaltaan. Kenraali Oeschin komennus sisäasiainministeriksi olisi joka tapauksessa väliaikaista laatua. Finanssiministeri Järvinen oli niinikään pyytänyt eroa. Lapualaisten silmätikuksi joutuneen v. Bornin pitäisi myös siirtyä syrjään. Muilta osin hallitus voisi jäädä entiselleen.
Maaliskuun 9. päivänä 1932 Svinhufvud saapui Kansallispankkiin Paasikiven luokse tarjoamaan tälle pääministerin tehtävää siinä tapauksessa että Sunila luopuisi. Antamatta mitään lupauksia pääjohtaja epäili eduskunnan suostumista presidentin kaavailemaan osittaiseen hallitusremonttiin. Samaa mieltä oli Mauri Honkajuuri, vaikka hän periaatteessa suosittelikin esimiehelleen Svinhufvudin tarjoukseen suostumista. Käytännössä hän kuitenkin otaksui eduskuntapuolueiden, mm. maalaisliiton, torjuvan ehdokkuuden.4
Paasikivi ja Honkajuuri olivat oikeassa. Jo seuraavana päivänä, hallituksen tiedonantoa käsiteltäessä eduskunnan enemmistö katsoi, että kabinetin oli jäätävä paikoilleen. Soittaessaan 11.3. Paasikivelle Svinhufvud ei näissä oloissa enää pitänyt kiinni Sunilan luopumisesta. Sen sijaan hän tähdensi edelleen kokoomuksen panoksen lisäämistä. Paasikiven olisi ryhdyttävä finanssiministeriksi, kun taas KHO:n presidentti Urho Castren astuisi Oeschin tilalle. Paasikivi ei suostunut.5
Keskustelua jatkettiin seuraavana päivänä Kansallispankissa, jonne presidentti saapui yhdessä Hugo Suolahden ja Kaarlo Castrenin kanssa. Svinhufvud halusi ministeristöön kaksi kokoomuslaista voidakseen jatkuvasti neuvotella asioista ja jotta »oikeiston ajatussuunta hallituksessa tulisi riittävästi esille». Urho Castrenin ehdokkuutta sisäministeriksi kaikki läsnäolijat kannattivat. (Myöhemmin Oeschin seuraajaksi nimitettiin kuitenkin Arvo Manner.)
Paasikiven »ylipuhuminen», johon tehtävään Svinhufvud oli jo etukäteen värvännyt Suolahden, epäonnistui niinikään. Kitkerä kansleri merkitsi päiväkirjaansa: »Huomasin heti, että se oli ‘diivalle’ liian huono ja halpa paikka. Hän torjui tarjouksen heti».6 Suolahden epäilyksiä vahvistaa Paasikiven oma merkintä: »Minä en luvannut. Nykyinen paikkani on yhtä tärkeä kuin finanssiministerin paikka. Ei missään suurten pankkien pääjohtajat siirry finanssiministereiksi eikä edes pääministereiksi. Se olisi voimien tuhlausta». Sitäpaitsi budjetin teko olisi kieltolain kumoamisen jälkeen huomattavasti helpompaa, kun alkoholijuomaverot saataisiin käyttöön. Siinä ei häntä tarvittu.7
Kysymys ei välttämättä ollut pelkästä henkilökohtaisesta omanarvontunnosta. Jo muutamaa vuotta aikaisemmin, Kallion toisen hallituksen muodostamisen yhteydessä, Paasikivi oli kieltäytynyt yhtymästä Rudolf Waldeniin kohdistettuun kritiikkiin, kun tämä itsepintaisesti torjui tarjoukset ryhtyä puolustusministeriksi. »Waldenilla on niin tärkeä tehtävä: tuoda maahan rahaa, ettei hän saa siitä lähteä».8
Svinhufvudille Suolahti raportoi 16.3.1932, että Paasikiveä oli turha taivuttaa finanssiministeriksi; paikka oli hänelle liian halpa. Ukko otti tiedon vastaan alakuloisena. »Minä en saa apua mistään».9 Loppujen lopuksi valtiovarainministeri Kyösti Järvinen suostui peruuttamaan eronpyyntönsä.
Paasikiven vastahakoisuutta ei tietenkään lieventänyt pääministeriyden äkillinen vaihtuminen finanssiministerin salkkuun, jonka hän jo aikaisemminkin oli torjunut. Sitäpaitsi Paasikivi oli tietyllä tavoin tottunut ajatukseen asemastaan Svinhufvudin vakiokandidaattina pääministeriksi. Viimeksi tämä oli tullut esiin joulukuussa 1931 Sunilan hallituksen natistessa liitoksissaan kieltolakiasian vuoksi. Presidentti oli 2.12.1931 ilmoittanut linnaan kutsumalleen Paasikivelle antavansa tälle tehtäväksi – mikäli hallituspula syntyisi – uuden kabinetin muodostamisen. 10 Vaikka hän ei tuolloinkaan antanut lopullista suostumustaan, ja Sunilan hallitus sitäpaitsi kesti koettelemuksensa, tarjous ei varmaankaan ollut pääjohtajalta unohtunut.
Mäntsälän jälkeistä hallitustilannetta puitiin edelleen Svinhufvudin kutsuttua 18.3.1932 Paasikiven, Hugo Suolahden ja Kaarlo Castrenin luokseen linnaan. Presidentin mielestä olisi tärkeätä tehdä propagandaa maltillisen oikeistosuunnan puolesta. Kokoomuksen ajama hallituksenvaihdos ei käynyt päinsä eduskunnan enemmistön asetuttua toiselle kannalle. Vieraiden puolesta Paasikivi korosti voimakkaasti v. Bornin epäonnistumista sisäministerinä. Taitamattomalla ja ärsyttävällä esiintymisellään Sarvilahden paroni oli osaltaan syypää levottomuuteen, minkä vuoksi hänen väistymistään täytyi pitää suotavana.
Svinhufvudin mielestä taas asiat hoituisivat parhaiten, jos v. Born itse ymmärtäisi erota. Presidentti ei voinut tällaista kehotusta antaa. Gentlemannina v. Born kyllä ymmärtäisi tehdä johtopäätöksensä havaitessaan olevansa esteenä tilanteen rauhoittumiselle. Siksi ruotsalaisten ystävien olisi häntä »nykäistävä».11 Muuten presidentti yhtyi vieraiden käsitykseen, jonka mukaan kapinan jälkiselvittelyt olisi maan rauhoittamista ajatellen hoidettava hellävaraisesti rajoittamalla rangaistukset mahdollisimman pieneen piiriin.
Kokoomuspuolueen säätiön illallisilla 30.3.1932 pitämässään puheessa Paasikivi palasi häntä askarruttaneeseen kysymykseen yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta. Suomen kansan elämä näytti kulkevan vaivalloisena ja raskaana järkytyksestä toiseen. Väkivaltaisuudet soveltuivat huonosti parlamentaarisen järjestelmän periaatteisiin. Pääjohtaja ei uskonut oikeiston vahvistumiseen Mäntsälän kapinan seurauksena. Pikemminkin hän pelkäsi nyt mentävän liian pitkälle vasemmalle, mikä taas johtaisi uusiin vastavaikutuksiin oikealta. Suomi ei vielä ollut löytänyt tasapainoaan Skandinavian maihin, Hollantiin tai Sveitsiin verrattavalla tavalla. Ratkaisumalleja olisi etsittävä ennakkoluulottomasti maltillisen oikeistolaisuuden pohjalta uusia »parolleja» hahmottaen sivuuttamatta myöskään eduskunnan ensimmäisen kamarin tarjoamaa vaihtoehtoa. Radikalismin torjuntakeinoja pohtiessaan Paasikivi oli näin törmännyt kysymyksenasetteluun, joka pitkälti muistutti vuosien 1905- 1907 eduskuntauudistuksen tilannetta. Käytännön tuloksiin hänen mietelmänsä eivät tällä kertaa johtaneet, vaikka niiden pohjalta kokoomuksen säätiössä käytiinkin laaja keskustelu.12
Kansallispankkiin 23.5.1932 »suurukselle» saapuneelta kenraali Hannes Ignatiukselta Paasikivi kuuli kiihtymyksen valkoisissa piireissä edelleen jatkuvan. »Woi tapahtua milloin tahansa taas tuhmuuksia». Svinhufvudin huomiota olisi kiinnitettävä siihen, että vasemmiston ja keskustan lehdissä esiintyi »sopimattomia» kirjoituksia, jotka herättivät vihaa. Paasikivi oli samaa mieltä. Valkoinen Suomi oli hankkinut maalle itsenäisyyden, jota joulukuun 1917 julistus ei toteuttanut. »(Svinhufvudin) hallitus julisti itsenäisyyden ja juoksi piiloon, ja pyysi Mannerheimin hoitamaan asian. Itsenäisyys on Mannerheimin armeijan ja Saksan (jääkärit, ammukset, Goltzin divisiona) työn tulos». Svinhufvudin pitäisi Paasikiven mielestä sopivassa tilaisuudessa julkisessa puheessa korostaa valkoisen armeijan ja valkoisen asian merkitystä sekä niiden ansioita itsenäisyyden saavuttamisessa. Tiukan paikan tullen ne olisivat vastaisuudessakin ainoa turva.13
Paasikivi vei perille Ignatiuksen terveiset Svinhufvudin istuessa yhdessä Hugo Suolahden kanssa »pari tuntia» KOP:n pääjohtajan huoneessa 2.6.1932. Maalaisliiton ministerien tulisi ymmärtää oman etunsa mukaiseksi edes koettaa vaikuttaa lehdistöönsä, jotta se lopettaisi »valkoisten ja vapaussodan miesten» solvaamisen. Svinhufvud lupasi ja kirjoitti asian muistiin.14
Seuraukset näkyivät 7.6.1932 pääministeri Sunilan saapuessa Svinhufvudin kehotuksesta vuorostaan Kansallispankkiin. Omasta puolestaan hän ilmoitti pyrkivänsä presidentin tavoin lujittamaan porvarillisten puolueiden yhteistyötä. Paasikivi korosti kokoomuspuolueen johdon olevan samalla kannalla, mutta ärsytystekijän muodostivat porvarillisen vasemmiston ja maalaisliitonkin lehdistössä esiintyvät hyökkäykset vuoden 1918 valkoisia (lähinnä tietenkin monarkisteja. T. P.) vastaan.
Sunila ei kiistänyt tätä mutta korosti Mäntsälän tapahtumien negatiivista vaikutusta. Ne olivat nostaneet etusijalle laillisuuskysymyksen, jolle keskusta antoi erittäin suuren painon. Paasikivi puolestaan väheksyi laillisuuteen kohdistuvaa vaaraa. Diktatuurihankkeet eivät Suomessa onnistuisi, ja demokratia tulisi kyllä kestämään. Molemmat herrat sopivat yrittävänsä kukin puolueessaan vaikuttaa sovinnollisen mielialan levittämiseksi sekä lehdistön »ärsyttävän ja räikeän kirjoittelun» välttämiseksi. Samaa mieltä oltiin myös suojeluskunnissa vallitsevan yksimielisyyden merkityksestä; Sunilan tietojen mukaan »äkkijyrkät» olivat siellä pyrkineet painostamaan »toisinajattelijoita».15
Lupauksensa Paasikivi täytti 13.6.1932 Kansallispankissa järjestetyssä keskustelussa Hugo Suolahden, Paavo Virkkusen, Kyösti Haatajan ja Kaarlo Koskimiehen kanssa. Porvarillisten puolueiden yhteistyön välttämättömyydestä oltiin tuolloin yksimielisiä. Hugo Suolahden mielestä kokoomuksen ei kuitenkaan toistaiseksi pitäisi pyrkiä vahvistamaan asemiaan hallituksessa. Mäntsälän jutun käsittely oikeudessa oli vielä kesken. Sen arvostelu kokoomuksen piirissä poikkesi muista puolueista ja johtaisi ristiriitoihin myös hallituksessa; siksi oli parempi pysytellä toistaiseksi sivummalla. Sen sijaan tulisi julkisuudessa tähdentää niitä asioita, joita voitiin pitää yhteisinä: taloudellisten ongelmien ratkaisua, suojeluskuntien kunnossapitoa ja puolustuslaitoksen vahvistamista.
Paasikivi oli samaa mieltä. Talouskriisin yhä kärjistyessä keskinäistä riitelyä pitäisi välttää. »Tapellaan sitten, kun tulee paremmat ajat». Sama päti julkiseen sanaankin nähden. Kokoomuslehtien tuli noudattaa maltillisuutta, joka niille tosin läsnäolijain käsityksen mukaan oli aikaisemminkin ollut tunnusomaista. Svinhufvudin ja Paasikiven kaavailema puoluelehtien päätoimittajien yhteinen neuvonpito katsottiin tarpeettomaksi. Riittävänä pidettiin, että Sunila koettaisi hoitaa maalaisliiton lehtiä, T. M. Kivimäki mahdollisesti edistysmielisiä, ja kokoomuksen taholla oltaisiin tietoisia tästä hiljaisesta sopimu ksesta.16
Kokouksen tulokset Paasikivi raportoi Svinhufvudille ja Sunilalle, jotka olivat tyytyväisiä korostaen kuitenkin myös kokoomuslehtien velvollisuutta antaa aktiivinen panoksensa vaatimalla laittomuuksien (kuten esimerkiksi työväentalojen kiinninaulaamisten) lopettamista17 Heinäkuun 1. päivänä Kansallispankissa nautitun lounaan jälkeen käydyssä keskustelussa Svinhufvud mainitsi silti Paasikivelle ja Hugo Suolahdelle suhtautuvansa epäilevästi Sunilan hallituksen selviytymismahdollisuuksiin. Maalaisliitto vetäisi todennäköisesti syksyllä miehensä pois, ja silloin tulisi Paasikiven olla valmiina muodostamaan hallitus. Listaa täytyisi harkita jo hyvissä ajoin, ja tähän tehtävään presidentti pyysi myös Suolahden apua. Vaikka Paasikivi ei ehdottomasti kieltäytynytkään, hän piti kuitenkin parhaana ratkaisuna istuvan hallituksen pysymistä paikallaan talven ylitse. Viimeksi mainitun vaihtoehdon suotavuudesta herrat olivat yksimielisiä.18
Mäntsälän tapahtumat heijastuivat kokoomuspuolueessa vähitellen yhä selvempänä jakautumisena »maltilliseen» ja »jyrkkään» siipeen, jolloin vedenjakajaksi muodostui suhtautuminen oikeistoradikaaliseen liikkeeseen. »Maltilliset» pitivät tärkeänä yhteistyötä muiden porvarillisten puolueiden kanssa. Sen edellytyksenä taas oli kansanliikkeen väkivaltaisuuksien selkeä tuomitseminen. Tätä linjaa edustivat mm. puolueen puheenjohtaja Kyösti Haataja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Pennanen. Kansanliikettä tukevat » jyrkät» taas vaativat professori Edwin Linkomiehen johdolla kokoomuksen selvää pesäeroa muihin porvaripuolueisiin. Sama koski Sunilan hallitusta, jonka kaatamista olisi pitänyt yrittää jo ennen Mäntsälän kapinaa.19
Kokoomuksen keskusliiton (aikaisemman lisätyn valtuuskunnan) kokouksessa 24.4.1932 tunnelmat olivat jo varsin kireällä puheenjohtaja Raatajan ja eräiden hänen kannattajiensa ilmoittaessa, etteivät he olleet käytettävissä uutta valtuuskuntaa valittaessa, mikäli jäseneksi tulisi myös lapualaismielisyydestään tunnettu Eino Suolahti. Radikaali veto tehosi sikäli, että vanha valtuuskunta päätettiin valita sellaisenaan uudelleen, mikä merkitsi Suolahden jäämistä ulkopuolelle.20
Kokoomuksen linjasta käyty kiista ulottui myös sen pää-äänenkannattajaan Uuteen Suomeen. Lehden johtokunnan puheenjohtajana toimi Eino Suolahti sekä niinikään »jyrkkiin» kuuluvina työvaliokunnan jäseninä Edwin Linkomies, O. W. Louhivuori ja Armas Lassila. Päätoimittaja Kaarlo Koskimies sen sijaan nautti puolueen johdon luottamusta. Jo toukokuussa 1932 valtuuskunnan vaalissa kärsimästään tappiosta katkeroitunut Suolahti erotti Haatajan – puolueen puheenjohtajan! – toimituksen neuvonantajan, »asessorin» tehtävästä.21 Johtokunnan vaatiessa lehdeltä jyrkempää lapualaista linjaa suhteet päätoimittajaan tulehtuivat pahoin. Tässä tilanteessa Koskimies, Haataja ja Paavo Virkkunen etsivät tukea Paasikivestä, johon myös Hugo Suolahti oli vedonnut.
Kansallispankissa pidetyssä kokouksessa isäntänä toiminut pääjohtaja korosti Uuden Suomen velvollisuutta edustaa kokoomuspuolueen linjaa. Kyseessä ei ollut mikä tahansa tavallinen osakeyhtiö. Tässä tapauksessa linjakysymykset eivät kuuluneet johtokunnalle, jonka tehtäväpiiri rajoittui »ainoastaan muodollisiin ja taloudellisiin asioihin». Koskimiehen oli jatkettava entiseen tapaan puolueen ohjelmaa noudattaen. Jos johtokunta hänet erottaisi, asian oli annettava mennä kriisiin. Voitaisiin myös järjestää ylimääräinen kokous, johon kutsuttaisiin Uuden Suomen osakkeenomistajia yhteiseen neuvonpitoon.22
Paasikivi toisti näkökohtansa Hotelli Kämpissä 16.6.1932 pidetyssä Uuden Suomen osakkaiden epävirallisessa kokouksessa. Eino Suolahti totesi tällöin suoraan, että lehden johtokunnan suhde toimitukseen oli yhtiön sisäinen asia, joka ei kuulunut puolueelle. Kokoomuksen ohjelmaa oli suunnattava »sinne, jossa lapualaisuus alun perin on ollut». Vaikka puhujien valtaosa asettuikin Paasikiven ja Haatajan kannalle, asia jäi vaille käytännön merkitystä kokouksen ollessa vailla päätösvaltaa. Kuten Vares on todennut, »enemmistö ei ollut realisoitavissa osake-enemmistöksi Oy Uudessa Suomessa».23
Käytännössä Kämpin kokous pikemminkin vahvisti »jyrkkien» asemaa. Havaitessaan enemmistön hampaattomuuden Uuden Suomen johtokunta tunsi itsensä entistä varmemmaksi. Toisaalta Suolahden ärtymys »falskiin» Koskimieheen, jota hän piti Kämpin kokouksen organisaattorina, kasvoi. Elokuun lopussa Uuden Suomen päätoimittaja sai johtokunnalta potkut 1.9.1932 lukien. Hänen tilalleen nimitettiin Suolahden luottamusta nauttiva jyrkän suunnan edustaja, Lapuan liikkeessäkin toiminut varatuomari S. J. Pentti. Juridisten edellytysten puuttuessa puolueen johto, jolle Paasikivi oli antanut tukensa, ei viikkokausia kestäneistä keskusteluista huolimatta pystynyt muuttamaan tilannetta. Ylimääräistä yhtiökokousta ei saatu aikaan.24
Päinvastoin oikeistotuuli puolueessa näytti puhaltavan yhä voimakkaammin. Kokoomuksen keskusliiton kokouksessa 17.11.1932 hyväksyttiin kaksi Edwin Linkomiehen esittämää pontta: »Keskusliitto toteaa, että puolueen suuri enemmistö on tinkimättömästi isänmaallisen kansanliikkeen kannattaja. Senvuoksi on puoluetta entistä suuremmassa määrin ja entistä selvemmin johdettava kansanliikkeen hengessä ja puolueen vaalitoiminta järjestettävä tätä silmälläpitäen». Toisessa ponnessa tosin valitettiin Uuden Suomen selkkausta, mutta korostettiin samalla lehden »nykyistä kirjoitustapaa» pidettävän kannatettavana.
Ponsien tultua hyväksytyksi puoluevaltuuskunnasta erosivat mm. puheenjohtaja Haataja, entinen päätoimittaja Koskimies sekä eversti Paavo Talvela. Linjanmuutosta korosti, että Haatajan tilalle valittiin hänen vastapelurinsa Eino Suolahti, ja Koskimiehen paikan peri häntä lehdessä seurannut S. J. Pentti. Talvelan korvasi professori Bruno A. Sundström (Salmiala, sittemmin IKL:n kansanedustaja). Suolahden ehdotuksesta puolueen puheenjohtajaksi valittiin kiistan välimaastossa liikkunut Paavo Virkkunen. Raimo Salokankaan tavoin voidaankin todeta Uuden Suomen näin kääntäneen kokoomuspuolueen linjalleen eikä päinvastoin.25
Ehdokkuudelleen Virkkunen hankki etukäteen Paasikiven suostumuksen. Pääjohtaja arvioi kokoomuksen joutuvan nyt entistä enemmän vastuuseen Lapuan liikkeestä. Laittomuudet oli estettävä, koska ne helposti luettaisiin kokoomuksen tilille. Virkkunen ilmoitti olevansa samaa mieltä.26
Kysymys ei ollut vain Uutta Suomea koskeneen ristiriidan selvästä ratkaisusta »jyrkkien» hyväksi. Keskusliiton hyväksymät ponnet ja puoluejohdon vaihtuminen merkitsivät myös kokoomuksen määrätietoista suuntautumista kohti Mäntsälän tapahtumien jälkeen lakkautetun Lapuan liikkeen seuraajaksi kesällä 1932 perustettua oikeistoradikaalista Isänmaallista kansanliikettä.27
Epäselvyyttä aiheutti kuitenkin se, ettei IKL tuolloin vielä ollut irrottautunut omaksi eduskuntaryhmäkseen. Monet halusivat nähdä liikkeen, ei uutena puolueena, vaan lapualaisuuden ilmentymänä kokoomuksen sisällä antamassa »ryhtiä» vanhalle puolueelle.
Svinhufvudin ja Paasikiven kesällä 1932 ennakoima hallituskriisi antoikin syksyn kuukausina merkkejä itsestään. Syynä ei alkuvaiheessa kuitenkaan ollut maalaisliitto vaan kokoomuksen ministerit Erkki Paavolainen ja Arvo Manner, jotka hankalaan asemaansa kyllästyneinä erosivat lokakuussa 1932. Muodollisena perusteluna oli äänestystappio kenraali K. M. Walleniuksen vapauttamista koskeneessa asiassa. Heidän tilalleen presidentti nimitti 20.10.1932 maalaisliittolaisen K. A. Lohen ja edistysmielisen Eljas Erkon.28
Hallituskriisin aikana lokakuussa Svinhufvud palasi jälleen mieliajatukseensa Paasikiven ryhtymisestä pääministeriksi. Ryti ja Jalmar Castren pitäisi myös saada hallitukseen huolehtimaan maan finansseista ja kulkulaitoksista. Paasikivi oli yhtä vastahakoinen kuin aikaisemminkin. Svinhufvudin saapuessa Kansallispankkiin neuvottelemaan Paasikivi »agiteerasi itsensä raivoon» haukkuen Sunilan »musikkahallitusta». Svinhufvudin toivomus hyvistä miehistä koostuvasta Paasikiven ministeristöstä, joka kohottaisi valtiovallan »prestiishiä», ei saavuttanut armoa pääjohtajan silmissä. Hän ei liioin halunnut olla tekemisissä eduskunnan »musikoitten» kanssa.
Poistuessaan neuvottelusta yhdessä Svinhufvudin kanssa Hugo Suolahti suositteli presidentille Paasikiven ehdokkuudesta luopumista. Siinäkin tapauksessa, että tämä henkilökohtaisesti olisi taivuteltavissa, esteitä nousisi tielle aivan riittävästi. Mauri Honkajuuri oli todennut Suolahdelle, ettei hän ryhtyisi väliaikaisesti hoitamaan pääjohtajan virkaa. Niinikään Juhani Arajärvi katsoi, että mennessään hallitukseen Paasikiven pitäisi jättää pankki kokonaan. Muussa tapauksessa hän palatessaan – jos asiat eivät olleet sujuneet hyvin – sälyttäisi kaiken poissaolonsa syyksi. Ulkopuolisten reaktioitakaan ajatellen Paasikiven ei nyt Honkajuuren mielestä pitäisi keskellä talouskriisiä lähteä pankista. Svinhufvud myönsi Suolahden välittämät näkökohdat oikeiksi ja luopui hankkeesta.29
Sunilan hallituksen paikkaus onnistui kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi. Maalaisliiton eduskuntaryhmän painostuksesta valmisteltu korkosään nöstelyä koskenut lakiesitys herätti hallituksen piirissä voimakasta risti vetoa. Kun sitten presidentti Svinhufvud kieltäytyi antamasta esitystä eduskunnalle, Sunilan ministeristö jätti eronpyyntönsä 7.12.1932.
Hallituspulan lähestyessä Svinhufvud kääntyi jo marraskuun alussa taas Hugo Suolahden puoleen Paasikiven ehdokkuuden merkeissä. Jos hänen väliaikainen poistumisensa pankista tuotti vaikeuksia, asiasta olisi saatava KOP:n hallintoneuvoston virallinen kannanotto. Viimeksimainitun orgaanin varapuheenjohtaja Suolahti ei pitänyt ajatusta hyvänä. Paasikiven jo muutenkin korkea itsetunto nousisi entisestään, ja hän asettuisi »på sina höga hästar». Kansleri lupasi hoitaa ongelman niin, että asianomainen nyt heti määrittelisi kantansa itse.
Keskustelun jälkeen Suolahti käveli suoraan Kansallispankkiin Paasikiven luo. Tilanne saattoi taas johtaa siihen, että häntä pyydettäisiin pääministeriksi, mihin ei ollut syytä suostua, koska sekä johtokunta että hallintoneuvosto katsoivat siitä koituvan pankille vahinkoa. Paasikivi ilmoitti nyt ilman sarvia ja hampaita kieltäytyvänsä ehdottomasti tarjouksista, minkä tuloksen Suolahti ilmoitti sitten Svinhufvudille. Asia oli tältä osin loppuun käsitelty.30
Hallituspulan ratkaisuun Paasikivi kuitenkin myötävaikutti yksityisenä neuvonantajana. Omalta kohdaltaan hän vahvisti Svinhufvudin vastahakoisuutta korkosäännöstelyyn nähden. Presidentin ajatusta hallituksen muodostamistehtävän antamisesta Risto Rytille pääjohtaja ei kannattanut. Suomen Pankin johtokunta oli henkilökokoonpanoltaan niin heikko, ettei siellä tultu toimeen ilman Rytiä. Keskuspankkia ei voitu »jättää kylmilleen». Sitäpaitsi Rytiä tuli säästää tulevaisuutta varten. Pääministeriksi Paasikivi suositteli T. M. Kivimäkeä. Keskusteltuaan Rytin kanssa Svinhufvud vakuuttui siitä, ettei tämä itsekään ollut halukas pääministeriksi. Eräiden vaihtoehtoisten kuvioiden jälkeen presidentti kääntyi Kivimäen puoleen, jonka sittemmin poikkeuksellisen pitkäikäiseksi osoittautunut hallitus astui virkaansa 14.12.1932.31
Kevätkaudella 1933 poliittinen toiminta Paasikiven ympärillä hiljeni. Kivimäen hallituksen muodostamisen jälkeen presidentti ei enää entisessä määrin tarvinnut ulkopuolisten neuvoja. Irtautumista edisti Paasikiven lähes kaksi kuukautta (26.4.-18.6.1933) kestänyt kylpylämatka Ranskaan. Sitä ennen oli perinteiseen tapaan vietetty Helsingin valtauksen 15-vuotisjuhlia von der Goltzin asuessa jälleen Paasikiven kotona.32 Juhlat sujuivat tällä kertaa rauhallisesti ilman poliittista dramatiikkaa.
Lapualaismielisten otettua vallan kokoomuspuolueessa Paasikivi joutui myös tällä sektorilla entistä enemmän syrjään. Näin ei ollut laita pelkästään hänen kohdallaan, vaan sama koski muitakin vanhoja suomettarelaisia kuten Haatajaa, Rantakaria, Ingmania, Gebhardia jne. Johto kuului nyt uudelle, vuodesta 1918 lähtökohtansa omaksuneelle sukupolvelle (Eino Suolahti, Linkomies, Pentti, Sundström jne.). Alunperin »maltillisiin» lukeutunut Paavo Virkkunen pelasti asemansa ja kohosi puolueen puheenjohtajaksi lähtemällä ensin epäröiden sekä vähitellen yhä määrätietoisemmin »jyrkkien» mukaan. Vuoden 1933 eduskuntavaaleihin puolueen uusi johto valmistautui optimistisena ja voittoon luottaen. Virran uskottiin edelleenkin vievän oikealle. Keskusliiton marraskuussa 1932 tekemän päätöksen mukaisesti kokoomus ja isänmaallinen kansanliike toimivat vaaliliitossa. Puolueen ja IKL:n välisiä suhteita ei ollut selvitetty uuden kokoomusjohdon tuntematta tällaiseen rajankäyntiin edes tarvetta. Toisaalta toimittiin aktiivisesti ja tuloksellisesti eräiden maltillisen suunnan edustajien, mm. Erkki Paavolaisen, ehdokkuuden estämiseksi. Useat näistä pitivät itsekin mahdottomana lähteä enää mukaan.33
Tilanteesta seurasi esimerkiksi se, että kokoomuksen palveluksessa ollut lakonmurtajajärjestö Vientirauhan toimitusjohtaja ja puolueen kansanedustaja Martti Pihkala toimi vaalityössään kentällä kansanliikkeen hyväksi ohjaten mm. KOP:lta otetun lainan IKL:n junttatyön tukemiseen. Vaalien jälkeen kokoomuksen maltillinen siipi arvosteli ankarasti tätä toimintaa. Kokoomuksen valtuuskunnan kokouksessa 15.9.1933 Herman Pojanluoma tiedusteli, oliko tarkoitus, että puolue hävitti itsensä omilla rahoillaan. Vaalitaistelun aikana eräät IKL:n kannattajat olivatkin avoimesti puhuneet kokoomuksen lopettamisesta.34
Toisaalta maltilliset jo kampanjan aikana pelkäsivät puoluejohdon syrjivän heitä vaalirahojen jaossa. Kokoomuspuolueen säätiön hallitukselle helmikuussa 1933 osoittamassaan kirjelmässä tohtori Erik Ahlman ja eräät muut pyysivät suoraa lisäavustusta vaalityöhön ohi puoluevaltuuskunnan. Paasikiven johtama säätiö kuitenkin katsoi, etteivät sen säännöt sallineet tällaista menettelyä. Rahat oli luovutettava suoraan valtuuskunnalle. Sen sijaan päätettiin keskustelun jälkeen kehottaa valtuuskuntaa »tasapuolisesti ja puolueen koossapysymistä silmälläpitäen käyttämään Säätiön antamat varat puolueen toiminnan tukemiseksi». Kannanotto on periaatteellisesti mielenkiintoinen säätiön asettaessa tavallaan puolueelle avustuksen saantia koskevia ehtoja, mitä aikaisemmin ei ollut tapahtunut.
Kokouksen jälkeisillä illallisilla pitämässään puheessa Paasikivi mainitsi keskustelun osoittaneen tilanteesta päästävän eteenpäin ilman ajoittain jo uhkaavalta tuntunutta voimien hajoamista. Vaalien tulosta ja niiden jälkeistä kehitystä oli mahdoton ennustaa. Sama koski kansainvälistä tilannetta. Saksassa valtaannoussut liike (kansallissosialismi) oli ainakin pysäyttänyt marxismin etenemisen. Muuten sen positiiviset aikaansaannokset pysyivät toistaiseksi hämärän peitossa ja moninaiset yllätykset saattoivat vielä olla mahdollisia. Viittauksellaan Paasikivi ilmeisesti halusi hillitä kokoomuksenkin piirissä esitettyjä vaatimuksia sosiaalidemokraattisen puolueen lakkauttamisesta. Kotimaan kamaralle palaten puhuja lopuksi esitti niiden, jotka »emme ole puolueen toimissa aktiivisesti mukana», toivovan kokoomuksen »eri vivahduksineen» pysyvän eduskuntavaaleissa heikentymättömänä koossa.35
Omalta kohdaltaan vaalitaistelusta syrjässä pysytellyt Paasikivi allekirjoitti Uudessa Suomessa 1.7.1933 ilmestyneen, professori K. S. Laurilan ehdokkuutta tukevan julkilausuman. Kannanotto, jonka olivat allekirjoittaneet myös Kyösti Haataja, Juhani Arajärvi, A. L. Hjelmman ja Erik Ahlman, merkitsi siis selvää liputusta kokoomuspuolueen maltillisen siiven puolesta.36
Kesän 1933 eduskuntavaalit päättyivät kokoomuksen murskatappioon. Vaaliliitto IKL:n kanssa keräsi vähemmän ääniä kuin mitä kokoomus oli saanut edellisissä vaaleissa yksinään. 42 edustajapaikkaa supistui vaaliliiton yhteiseksi 32 paikaksi. IKL:n kansanedustajien erottauduttua eräiden välivaiheiden jälkeen omaksi 14 hengen vahvuiseksi ryhmäkseen kokoomuksen saalis supistui vaivaisiin 18 paikkaan. Jopa ruotsalainen kansanpuolue ajoi ohitse 21 kansanedustajallaan.
