LINJAN MÄÄRITTÄJÄ
Toukokuussa 1934 Paasikivi joutui ottamaan johtoonsa kriisiin ajautuneen puolueen. Aikaa myöten kävi yhä ilmeisemmäksi, että marraskuussa 1932 keskusliiton kokouksessa tehty päätös kokoomuksen johtamisesta » isänmaallisen kansanliikkeen hengessä» vaati tarkistusta. Olihan murskatappioon päättyneet vuoden 1933 eduskuntavaalit käyty yhteistyössä ryhmittymän kanssa, joka pitkällä tähtäyksellä vaati liittokumppaninsa hävittämistä. Kansanliikkeen varsinainen järjestäytyminen omaksi eduskuntaryhmäkseen tosin tapahtui vasta vaalien jälkeen. Paasikiven edeltäjä Paavo Virkkunen katsoi kuitenkin kokoomuksen ja IKL:n eroavan toisistaan vain menettelytapojen, ei aatteellisten tavoitteiden osalta. Molemmat edustivat konservatismia.
Uusi puheenjohtaja lähti liikkeelle varovaisesti yrittämättäkään »sanelupolitiikkaa», johon hänen resurssinsa tuskin olisivat riittäneet. Arvovallastaan huolimatta Paasikivi ei ollut puolueessaan mikään ehdoton auktoriteetti. Ensimmäisessä työvaliokunnan kokouksessa 8.6.1934 hän korosti Svinhufvudin kannan mukaisesti porvarillisten puolueiden yhteistyön merkitystä. Erimielisyyksien tahallista lietsomista ja ärsyttämistä tuli välttää. Hallituspulan aikaansaamista oli varottava, koska käänne saattaisi silloin tapahtua vasemmiston suuntaan.1
Poliittisesti hiljaisen kesäkauden mentyä ohitse ja Paasikiven palattua syyskuun lopussa 1934 kylpylämatkaltaan Bad Gasteinista hän oli valmis entistä jyrkemmin tuomitsemaan IKL:n, »joka oli asettunut saksalaisten natsien kannalle». Havainto-opetusta Keski-Euroopassa oleskelleelle pankinjohtajalle tarjosivat Saksasta käsin organisoitu Itävallan liittokansleri Dollfussin murha ja Hitlerin kesällä 1934 järjestämä »pitkien puukkojen yö», kansallissosialistisen puolueen vasemmistosiiven johtohenkilöiden sekä eräiden konservatiivisten poliitikkojen likvidoiminen. Tämä oli jo Uudelle Suomellekin liikaa. Saksan tapahtumia »ei uskoisi mahdollisiksi sivistysvaltiossa… Ei ole miellyttävää löytää vertauskohtia Saksan oikeusviranomaisten menettelytavoille Moskovasta», lehti kirjoitti. Perinteisestä legalismista poikkesi IKL:n äänenkannattaja Ajan Suunta, joka Fiihrerprinzipille uskollisena korosti, ettei ulkopuolisten pitäisi ryhtyä arvostelemaan suuria johtajia näiden teoista.2
Kokoomuksen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksessa 5.10.1934 Paasikivi näki Suomen kansan onnellisen tulevaisuuden ehtona sosialistien aseman heikkenemisen tai heidän asettumisensa solidaarisiksi muiden kansalaisten kanssa luopumalla ainakin pääasiallisesti »Marxin pyhistä kirjoista». Mikäli he sitä ennen saisivat ylivallan, jäisi ainoaksi mahdollisuudeksi valita kahden diktatuurin välillä, ja silloin fascismi osoittautuisi pienemmäksi pahaksi. Kokoomuksen tuli kuitenkin tehdä kaikkensa, jotta tuohon tilanteeseen ei jouduttaisi.
Paasikiven mielestä puolueen asiat olivat viime aikoina menneet »kovin rappiolle». Jatkuessaan entiseen suuntaan kehitys veisi kokoomuksen häviöön; osa jäsenistä siirtyisi IKL:een, jotkut taas edistykseen tai maalaisliittoon osan jäädessä puolueiden ulkopuolelle. »Vakavien kansalaisten täytyy nyt nousta, sillä muuten elämä maassamme menee aivan mahdottomuuksiin». IKL:n ja kokoomuksen välille oli vedettävä kiistaton raja. Sitä varten tuli tehdä selväksi »varsinainen kokoomuspuolueen kanta». IKL oli valtiososialistinen ja kokoomus taas konservatiivinen puolue. Erityisen vastenmielisenä Paasikivi piti fascistista sodanylistelyä. – Mielipiteet työvaliokunnassa olivatkin jo niin pitkälle kypsyneet, ettei kukaan ryhtynyt Paasikiveä suoranaisesti vastustamaan vain Virkkusen esittäessä toivomuksen »ilmisodan» välttämisestä IKL:n kanssa.3
Mikä sitten oli »varsinainen kokoomuspuolueen kanta»? Tätä Paasikivi koetti selventää Tampereella ja Viipurissa lokakuun lopulla 1934 pitämissään esitelmissä, joista keskusteltiin etukäteen – valitettavasti tosin ilman pöytäkirjaa – työvaliokunnassa. Kannanotot olivat tärkeitä, koska Paasikivi näin ensi kertaa astui julkisuuteen puolueensa johtajana. Myöhemmin hän toisti ja täydensi näkökohtiaan lukuisissa kokoomuksen tilaisuuksissa 1934-1936 pitämissään puheissa, joiden sisältöä tarkastellaan seuraavassa kokonaisuutena. Kun kieliongelma samoinkuin maanpuolustuskysymyskin, joita Paasikivi niinikään usein käsitteli, liittyvät läheisesti ulkopolitiikkaan, niihin palataan omassa yhteydessään tuonnempana.
Ihailtavana esikuvana Paasikivi mainitsi Englannin konservatiivisen puolueen, jolla oli kolme johtavaa periaatetta: 1) Menneisyyden perinteiden, traditioiden, kunnioittaminen. 2) Valtakunnan, brittiläisen imperiumin, ylläpitäminen ja puolustaminen. 3) Huolenpito kansan menestyksestä ja hyvinvoinnista. – Muutettavat muuttaen nämä kelpasivat Paasikiven mielestä hyvin kokoomuksenkin toimintaohjeiksi. Niihin oli vain liitettävä Suomen erityisoloista johtuva tehtävä, suomalaisuuden asian edistäminen ja loppuunsaattaminen.
Varsin mielenkiintoisella tavalla Paasikivi otti lähtökohdakseen nimenomaan englantilaiset konservatiiviset arvot. Hänen perinteisesti paremmin tuntemansa Keski-Eurooppa oli tässä mielessä kadottanut vetovoimansa saksalaisen konservatismin hajaannuttua ja sen kannattajien valtaosan siirryttyä vetämään Hitlerin vankkureita.
Uusi puheenjohtaja korosti erityisesti, ettei konservatismi merkinnyt demokratian tai uudistuspolitiikan vastustamista, »taantumusta». Reformien tuli vain lähteä perinteiden, kokemusten ja vallitsevien realiteettien pohjalta ilman keinotekoisia mullistuksia. Tässä yhteydessä hän mielellään vetosi J. V. Snellmanin opetukseen »olevien olojen järjellisen kehityksen puolustamisesta». Pelkkä epäkohtien osoittelu ei tuottanut kenellekään vaikeuksia. Toista oli järkevien keinojen löytäminen niiden poistamiseksi. Tähän oli kokoomuksen pyrittävä varovaista harkintaa noudattaen ja samalla säilyttämällä se, mikä oli hyödyllistä ja elinvoimaista. Erityisen tärkeätä maltti oli suuria reformihankkeita toteutettaessa. Yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen puoskarointia tuli välttää.
Vasemmistoa vastaan hyökätessään Paasikivi korosti Marxin teorioiden vanhentuneisuutta. Todellisuudessa työväestön asema oli objektiivisesti parantunut. Silti sosialistit saarnasivat yhä edelleen luokkataistelua, vihaa ja kateutta. Heidän syntilistalleen Paasikivi luki myös kansallisen solidaarisuuden puutteen eriseuraisuuden ilmetessä Suomessa jopa urheilunkin alalla. Sovittamattoman vastakohtaisuuden painottamisesta ja »kansanyhteyden» hajoittamisesta eivät Suomenkaan sosialistit – kenties uskalluksen puutteen vuoksi – olleet toistaiseksi sanoutuneet irti. Heidän tavoitteensa – tuotannon kollektivoinnin – seuraukset eivät kuitenkaan rajoittuisi taloudelliselle alalle, vaan vaikutukset ulottuisivat huomattavasti laajemmalle, ja tämä vaara tuli porvarien ottaa vakavalta kannalta.
Tulittaessaan velvollisuudentuntoisesti vakioargumentein »marxilaisia» Paasikivi näki silti kokoomuksen ajankohtaisen päävastustajan toisella taholla. Hän myönsi fascismin tietyt ansiot sosialismin vastustamisessa, kansan yhtenäisyyden ja puolustustahdon korostamisessa sekä moraalisten rappeutumisilmiöiden torjumisessa. Itse asiassa kysymys oli pitkälti marxilaisuuden aiheuttamasta vastavirtauksesta, joka monessa Euroopan maassa oli pyyhkäissyt pois parlamentaarisen järjestelmän. Järjen tilalle kohotettiin epärationaalinen mystiikka ja valtion palvonta. Viimeksi mainittu piirre yksilön alistamisineen lähensi Paasikiven mielestä fascismia kommunismiin.
Yltiösotaisen mielialan valtaanpääsy suurissa maissa vastasi kokoomuksen puheenjohtajan käsityksen mukaan perin huonosti pienten kansojen etuja. Sitäpaitsi fascismi ja kansallissosialismi demokratian hylkäämisineen, johtajaperiaatteineen sekä väkivaltaisine menettelytapoineen rajoittivat aivan liikaa yksilön vapautta niin hyvin valtiollisella, henkisellä kuin taloudellisellakin alalla. Vapaus kuului kuitenkin jo Snellmanin mukaan suurimpiin inhimillisen sivistyksen luomiin arvoihin, joista ei pitänyt luopua.
Vapaan valtiollisen järjestelmän kehittäminen ja soveltaminen vaativat suurta poliittista kykyä ja harjaantuneisuutta. Oliko suomalaisilla Englannin, Hollannin, Sveitsin ja Skandinavian kansojen tavoin näitä ominaisuuksia, vai tahtoisivatko he alistua yksinvallan ikeeseen, Paasikiven »epätoivon järjestelmäksi» leimaamaan diktatuuriin? Viimeksi mainittua onnettomuutta oli terveen kansan voimiensa takaa vastustettava. Olisihan totisesti epätoivoista, jos »ihmishenki» ei kykenisi järjestämään yhteisten olojensa ja asioidensa hoitoa muuten kuin luopumalla vapaudesta.
»Kiihkoisan demagogisesti» esiintyvän IKL:n vaatimus puolueiden hävittämisestä oli Paasikiven mielestä »tyhjä sana». Kansanliikkeen fascistisissa mallimaissakin puoluetoiminta jatkui voittajien yksinvaltiutena kilpailijoiden tultua tuhotuiksi. IKL halusi hävittää puolueet asettumalla yksinään kaikkien tilalle ja samalla julistaen, ettei se muka ollut puolue.
»Tämä on täyttä narripeliä». Mikä tahansa puolueen määritelmä soveltui IKL:een. Jopa Italiassa ja Saksassakin sikäläiset »liikkeet» käyttivät itsestään puolueen nimitystä. IKL:n parlamentarismin sijalle suosittelema korporatiivinen järjestelmäkään ei poistanut puolueriitoja. Se oli nähty jo vanhassa säätyeduskunnassa, jonka loppuvuosikymmeniltä saadut kokemukset eivät muutenkaan olleet rohkaisevia.
Toisaalta on pantava merkille Uolan huomautus siitä, että IKL:n vaatmus puolueiden hävittämisestä liittyi osittain – fascististen vaikutteiden lisäksi – yrjö-koskislaiseen perintöön koko kansan omaksuttavaksi tarkoitetusta »kansallisesta ajattelutavasta». Suomalaisen puolueen vanhan johtajan poliittisessa ajattelussa ei ollut sijaa fennomaanisen puolueen rinnalla toimiville muille, ei-fennomaanisille puolueille. Kehityksen oli määrä johtaa joko siihen, että koko kansa omaksuisi fennomaanisen ideologian tai siihen, että Suomen kansa häviäisi kansakuntana historiasta.4 Tuolloin vielä täysin tuntemattomastafascismista tietysti kokonaan riippumatta Yrjö-Koskisen perintökin viittasi siis omalla tavallaan tietynlaiseen yksipuoluejärjestelmään. – Tässä mielessä Paasikivi ja kokoomus olivat vuosikymmenien varrella ratkaisevasti kehittyneet monipuoluesysteemin suuntaan. Lähempänä Yrjö-Koskisen alkuperäistä linjaa IKL oli myös sosiaalipolitiikassa sekä ennen muuta kielikysymyksessä.
Paasikivi piti 1930-luvulla valitettavana suomalaisten malttamattomuutta jäädä rauhallisina seuraamaan, mihin ulkomailla toimeenpannut uudistukset kelpasivat. Fascistinen järjestelmä kokemuksineen oli vielä aivan liian lyhytaikainen, jotta sen perusteella voitaisiin suunnata Suomen kaltainen pieni ja arkaluontoisessa asemassa oleva maa tuntemattomien seikkailujen teille. Kiireeseen oli sitäkin vähemmän syytä, kun Englannin, Skandinavian ja Suomen kaltaiset demokratiat olivat taloudellisella alalla ainakin toistaiseksi selvinneet huomattavasti fascistivaltioita paremmin – kommunistisesta Neuvostoliitosta kokonaan puhumattakaan.
Demokratian voimaa osoitti Paasikiven mielestä jopa diktatuurimaidenkin halu esiintyä »demokraattisina» pyrkimällä nojautumaan suurten joukkojen kannatukseen. Sen osoittamiseksi järjestettiin mahtavia mielenosoituksia ja kansanäänestyksiä, joissa hallitus monenlaisten organisaatioidensa ja »hirmuisen propagandan» avulla sekä vastapropagandan estämisellä varmisti haluamansa tuloksen. Huolestuttavaa itse kansanvallan periaatteen kannalta oli, että demokraattisissakin maissa monia ihmisiä kyettiin taitavan ja häikäilemättömän propagandan avulla johtamaan lähes minne tahansa. IKL sotilaallisine järjestöperiaatteineen ja huippuunsa kehitettyine agitaatiomenetelmineen merkitsi Suomen oloihin sovellettua fascismia. »Että tällainen kiihkomielisyys kehittymättömissä nuorukaisissa ja muissa syvempää tietoa ja kokemusta vailla olevissa henkilöissä voi aiheuttaa tuhoisia vaikutuksia, on itsestään selvää».
Paasikiven käsityksen mukaan fascismin ja kommunismin yhtäläisyydet eivät rajoittuneet vain valtion roolin ylikorostukseen kaikilla mahdollisilla inhimillisen elämän aloilla. Kysymys oli myös traditioiden sekä historiallisen jatkuvuuden halveksumisesta ja valmiudesta voimassa olevien olojen ja lakien jyrkkään mullistukseen. Italiassa ja Saksassa oli tosiasiallisesti tapahtunut vallankumous. Tämä ei soveltunut konservatiivien käsitykseen rauhallisesta, orgaanisesta kehityksestä kansalle ja valtiolle terveellisimpänä edistyksen muotona. Tällä perusteella Paasikivi kieltäytyi lukemasta fascistisia liikkeitä konservatiivisiin tai edes ylipäänsä oikeistolaisiin ryhmiin kuuluviksi.
Avatessaan uuden rintaman IKL:ttä vastaan Paasikivi pyrki siten – epäilemättä osittain myös poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä – sijoittamaan vastustajansa kokoomuksen vasemmalle eikä oikealle puolelle. »Valtiososialismi», esiintyipä se sitten marxilaisessa tai fascistisessa muodossa, oli ylisummaan tuomittava.
Vastapainoksi Paasikivi halusi korostaa markkinatalouden elinvoimaisuutta. Tuotannon kohottaminen edellytti kansan laajojen kerrosten kulutuskyvyn lisääntymistä, ts. niiden hyvinvoinnin kasvua. Täysin väärä oli luulo, että »kapitalistien etu» edellyttäisi suurten joukkojen elintason pitämistä alhaalla. Päinvastoin, mikään ei ollut yksityisyritteliäisyyteen perustuvalle järjestelmälle edullisempaa – moraalinäkökohdista kokonaan puhumattakaan – kuin vauras kansa. Teollisuudenharjoittaja ei voinut tuottaa hyödykkeitä, jollei niillä ollut kuluttajia. Sama koski maanviljelijää.
Talouden yleiset lait pysyivät voimassa, eikä valtion panos Paasikiven mielestä sellaisenaan koskaan riittänyt kukoistavan elinkeinoelämän luomiseen, vaikka se saattoikin tietyissä asioissa, mm. kulkulaitosten kohdalla, olla avuksi. Ensi sijassa valtion tuli keskittyä luomaan edellytyksiä yksityiselle yritteliäisyydelle. Tavoitteeksi pitäisi asettaa, että jokainen kunnon kansalainen saattoi hankkia toimeentulon, jonka taloudellisen edistyksen myötä oli jatkuvasti parannuttava.
Demokraattisen järjestelmän kohtalo riippui Paasikiven käsityksen mukaan siitä, kykenisivätkö sitä kannattavat porvarilliset ryhmät vastustamaan järjestelmän perusteita horjuttamaan pyrkiviä marxilaisia ja fascisteja. Se taas edellytti puoluemielen ja luokkapyyteiden tukahduttamista, jotta julkiseen elämään saataisiin »sitä yksimielisyyttä kansan ja maan elinkysymyksissä ja sitä kohoamista ja ylevyyttä, joka vetää ihmisiä puoleensa ja kokoaa».
Tähän liittyen Paasikivi esitti IKL:n sittemmin usein pilkkaaman vaatimuksensa puolue-elämän » jalostamisesta» siten, että valtio- ja yhteiskuntajärjestelmän kannattajat pitäisivät erottavien tekijöiden sijasta enemmän mielessään sitä, mikä heitä yhdisti. Näin voitaisiin valtakunnan asiat hoitaa ja onnettomuudet torjua, kun taas ryhmäkohtaisten riitojen, kateuden ja vihan korostaminen vei turmioon. Esimerkkeinä kansakunnan. suurista yhteisistä asioista hän mainitsi ulkopolitiikan ja maanpuolustuksen, kansan henkisen ja siveellisen kehityksen – myös uskonnollisten arvojen – vaalimisen, suomenkielisen kulttuurin edistämisen sekä oikeuslaitoksen ja hallinnon ylläpitämisen.
Samalla oli Paasikiven mielestä »kuunneltava herkällä korvalla ajan valtimoa» tarpeellisten uudistusten toteuttamiseksi yhteiskunnassa. Tähän kuuluivat myös sosiaaliset tehtävät vähäväkisen kansanosan elinolosuhteiden parantamiseksi. »Talo oli korjattava, ei revittävä».
Reformipolitiikassa Paasikivi piti tärkeänä realiteettien pohjalla pysyttelemistä sekä katteettomien lupausten ja liiallisen intomielen välttämistä. Hänen vanha ystävänsä, pateettisen tyylin kansanpuhuja Ernst Nevanlinna oli joskus valitellut: »Kyllä sitä voisi pitää komeita puheita, ellei tuo järki-paha olisi joka askeleella esteenä». Tämä ei Paasikiven mielestä kuitenkaan ollut ensi sijassa kokoomuksen ongelma. Eniten syntiä olivat tehneet IKL:n puhujat, joiden kuulijat ennemmin tai myöhemmin joutuisivat kokemaan suuria pettymyksiä. Kokoomuksen oli pidettävä raja selvänä niihin, jotka eivät halunneet puolueeseen palata. »Menkööt omia teitään, jotka kyllä johtavat umpikujaan».
Vaikeimpana ihmiskunnan kehittämänä valtiojärjestelmänä demokratia vaati harjoittajiltaan sopua, kypsyneisyyttä ja vastuuntuntoa. Kansanvaltainen järjestelmä niin muodoin kukoisti tai rappeutui yhdenmukaisesti kansakunnan siveellisen ja älyllisen kehityksen kanssa. James Brycea siteeraten Paasikivi korosti pelkän intelligenssin riittämättömyyttä demokratiassa. Tarvittiin »sellaista älykkyyttä, jonka kunniantunto on ylentänyt, inhimillisyys puhdistanut ja jonka kiihottimena on velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan». Tämä tulisi kansalaisten aina muistaa.5
