JÄRJESTÖTYÖ, IKL JA KIELIKYSYMYS
Käytännön tasolla Paasikiven toiminnan lähtökohdat eivät näyttäneet lupaavilta. Vaalitappion ja IKL:n itsenäistymisen seurauksena kokoomuksen kenttä oli ajautunut syvään lamaan. Vuoden 1934 toimintakertomuksen mukaan suuri osa puolueen paikallisyhdistyksistä oli jättänyt vuosikokouksensa pitämättä. Tämä taas vaikeutti piiriliittojen toimielimien asianmukaista valitsemista. Monin paikoin puolueaktiivit olivat siirtyneet IKL:een ja piirisihteerit menettäneet otteensa kentästä.1
Paasikiven johdolla järjestettiin ongelmien käsittelyä varten 22.11.1934 puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan ja eduskuntaryhmän yhteinen kokous. Puolustusministeri Oksala valitti tällöin monien kokoomuksen lehtien »istuvan kahdella tuolilla», mitä väitettä puoluesihteeri Yrjö Leiwo ei hyväksynyt. Osittain myös moitteiden kohteeksi joutuneen Uuden Suomen päätoimittajan S. J. Pentin mielestä taas ratkaisun avain oli siinä, mistä puolueelle saataisiin kenttätyöhön rahaa. Kokoomuksen finanssit olivat kaoottisessa tilassa.
Yleistilanteen kehityksen myötä mielialat olivat kuitenkin sikäli muuttuneet, että nyt päätettiin antaa työvaliokunnalle tehtäväksi lähettää piiriliitoille ja kokoomuksen lehdille kiertokirje, jossa tähdennettäisiin puolue-elinten velvollisuutta käsittää IKL eri puolueeksi. Kun päätöksen teki nimenomaan eduskuntaryhmä, voidaan ratkaisun takana nähdä myös kokoomuksen äänestäjäkunnan piirissä tapahtunut huomattava mielenmuutos vuoden 1932 tilanteeseen verrattuna. »Jyrkkien» etsikkoaika oli kulumassa umpeen.2
Kokouksen päätöksen mukainen kirje lähetettiin puoluetoimistosta Paasikiven allekirjoittamana sekä piiri- että paikallisjärjestöille. Viimeksi mainittujen tilaa oli kohennettava ja vuosikokoukset pidettävä ajallaan. IKL:n ei saisi antaa tuhota kokoomusta, »valtakuntamme ainoata oikeistopuoluetta». Jäsenluettelot tuli uusia silläkin uhalla, että jäsenmäärä laskisi. Kun edellisenä vuonna vielä riitti se, ettei järjestötehtäviin valittava kuulunut vastaaviin elimiin toisessa puolueessa, hänen oli nyt nimenomaisesti tehtävä ratkaisu siitä, mihin puolueeseen halusi lukeutua. Kiertokirjeen lisäksi kokoomuksen keskustoimisto jakeli myös Paasikiven edellä luonnehdittujen puheiden eripainoksia, joiden saattoi toivoa tarjoavan opastusta puolueväelle.3
Rahastonhoitaja Pentti ei suotta ollut huolissaan kokoomuksen finansseista. Paasikiven johtamalta säätiöltä saatu taloudellinen tuki riitti kattamaan vain vajaan puolet vuotuisista juoksevista menoista. Peruspääomaltaan neljän miljoonan markan säätiö luovutti valtuuskunnalle korkovarojaan n. 200 000-300 000 markan erinä. Lisätuloja hankittiin lahjoituksista, puolueen hyväksi järjestetyistä arpajaisista jne.
Erityisen painolastin muodosti KOP:sta vuoden 1933 vaaleja varten otettu 475 000 markan laina, josta Paasikiven laskujen mukaan noin puolet oli käytetty kokoomusta vastaan suuntautuneeseen toimintaan IKL:n hyväksi. Puheenjohtajan mielestä puolueen tulisi päästä riippumattomaksi satunnaisista avustuksista. Jäsenten kokoamista varoista olisi muodostettava kokoomuksen kannatusyhdistys, joka yhdessä säätiön kanssa vastaisi puolueen toiminnan rahoittamisesta. Näin myös meneteltiin, joskin kannatusyhdistys pääsi aloittamaan toimintansa vasta v. 1937 Paasikiven jo jätettyä kokoomuksen puheenjohtajuuden. Puolueen talouden tasapainottaminen vaati tämänkin jälkeen vielä runsaasti aikaa ja ponnistelua.4
Rahapula haittasi myös lehdistöstä käytyä kamppailua, kun kokoomuksen äänenkannattajat eivät olleet puolueen vaan ao. osakeyhtiöiden omistamia yrityksiä. Vuoden 1934 aikana kolme maaseutulehteä (Hämeen Sanomat, Kokkola ja Uusimaa) siirtyi IKL:n leiriin.Takaisinvaltausyritykset epäonnistuivat. Muilta osin kansanliikkeen laajentumispyrkimykset kokoomuksen lehdistön suuntaan pystyttiin voittopuolisesti torjumaan.5
Paasikiven »yksityisesti keräämin varoin>> Kokkola-lehden entinen päätoimittaja Eino Kontsas kierteli vuoden 1935 kuluessa ainakin Oulun, Vaasan, Hämeen, Mikkelin ja Kuopion lääneissä elvyttämässä puoluetoimintaa. Jäsenistön passiivisuuden vuoksi kansallisseurojen kokousten järjestäminen osoittautui joskus tyystin mahdottomaksi Kontsaan joutuessa rajoittumaan yksityisiin neuvotteluihin paikallisten kokoomuslaisten johtohenkilöiden kanssa. Myös puoluesihteeri Leiwo, valtuuskunnan sihteeri Halminen ja puolueen luottamushenkilöt kiertelivät mahdollisuuksien mukaan vastaavissa tehtävissä eri puolilla maata.
Raporttien mukaan kentän aktiivisuus pysyi silti edelleen laimeana.Vielä vuoden 1937 toimintasuunnitelmassa todettiin, ettei järjestö- ja asiamiesverkoston elvytyksessä ollut päästy ennen v. 1933 tapahtunutta puolueen repeytymistä vallinneeseen tilaan. Paikallisista kansallisseuroista »verrattomasti suuri osa» oli yhä edelleen sellaisia, jotka eivät olleet pitäneet edes vuosikokousta.6
Paasikiven puheenjohtajakaudella 1934-1936 kirjoissa olleiden kansallisseurojen määrä nousi kahdella 422:sta 424:ään. Sen sijaan puoluekokouksiin vastaavana aikana osallistuneiden paikallisseurojen lukumäärä pysytteli 57:n ja 69:n välillä, mikä siis parhaimmassakin tapauksessa merkitsi vain noin 15 prosenttia jäsenyhdistyksistä. Puolueen lama tuntui pahiten maaseudulla, minkä seurauksena kaupungeissa toimivat osastot muodostivat puoluekokousedustajien selvän enemmistön. Tilannetta ei helpottanut kokoomusta koetellut rahapula. Niin kauan kuin piirisihteerien toimet pysyivät palkattomina, niiden hoito jäi usein vain nimelliseksi.7
Järjestötoimintaa varjostaneen passiivisuuden rinnalla Paasikivi näki myös optimismia herättäviä piirteitä. Kentältä saapuneet raportit kertoivat rajan IKL:een vuoteen 1936 tultaessa ratkaisevasti selkiytyneen. Kansanliikkeen kannattajat olivat lähteneet omille teilleen, eikä kaksoisjäsenyyksiä enää juuri esiintynyt. Kahdessa tapauksessa (Tyrvännössä ja Kanneljärvellä) jouduttiin paikallinen kansallisseura erottamaan kokoomuksesta niiden jouduttua kansanliikkeen jäsenten johtoon. Erotettujen tilalle perustettiin uudet paikallisosastot.8
Yhtenä syynä järjestöllisiin vastoinkäymisiin Paasikivi näki puoluejohdon huonon organisaation. Yksityisen yrityksen hallintoneuvostoa vastaavan valtuuskunnan jäsenmäärää oli lisättävä ja sen yhdeksänjäseniseksi kasvatettava työvaliokunta mainittava myös puolueen säännöissä. Kokoomuksella oli oltava hallitus, joka siltä puuttui niin kauan kuin työvaliokuntaa ei virallisesti määritelty. Uusista jäsenistä puheenjohtajalla oli luonnollisesti omat kaavailunsa. Jyrkän siiven edustajien Linkomiehen ja Pentin vastustaessa uudistusta Paasikivi vastasi kylmästi, ettei hän halunnut jatkaa kokoomuksen johdossa, jos asiat jäisivät ennalleen. Puolueella täytyi olla johto ja hallitus. Puheenjohtaja ajoi tahtonsa lävitse puolueen päättävien elinten hyväksyessä uudistuksen lopullisesti marraskuussa 1935.9
Paasikiven jyrkkyyden taustana oli tietoisuus voimasuhteiden epävarmuudesta etenkin valtuuskunnassa, jonka kokouksiin myös varajäsenet säännöllisesti kutsuttiin. Tarpeettomia riskejä välttäen puheenjohtaja rummutti valtuuskunnan koolle ensi kerran vasta huhtikuussa 1935, jolloin hän siis oli ehtinyt jo lähes vuoden ajan toimia kokoomuksen kärkimiehenä. Nytkään ei lähemmin puututtu puolueen ja IKL:n välisten suhteiden kipeään ongelmaan vaan rajoituttiin – organisaatiouudistuksen käynnistämisen ohella – sääntöjen mukaisesti valmistelemaan asioita toukokuussa pidettävää keskusliiton (entisen lisätyn valtuuskunnan) kokousta varten. Kielteinen maininta kansanliikkeestä toki kuitenkin sisällytettiin toimintakertomukseen.10
Keskusliiton kokouksen tärkeimmäksi linjakysymykseksi kohosi »jyrkkien» näkyvimmän hahmon, Eino Suolahden valtuuskuntapaikka. Hänen hengenheimolaistensa Linkomiehen, Pentin ja Virkkusen mandaatteja vaalivaliokunta ei asettanut uudelleen täytettäviksi. Sen sijaan Suolahden, jonka nimi oli ollut kiistan kohteena jo kauan, tilalle esitettiin toista henkilöä. Pentin asema Uuden Suomen päätoimittajana oli näkyvämpi ja vankempi kuin johtokunnan puheenjohtajan, kun taas Linkomies oli vuodesta 1934 alkaen vähitellen ja varovasti lähestynyt »maltillisia». Virkkusen puolueura taas oli siinä määrin mittava, että hänen pudottamisensa tuotti vaikeuksia, kun samalla haluttiin säilyttää kuva jatkuvuudesta.
Keskusliitossa Suolahden syrjäyttäminen herätti kuitenkin niin paljon kritiikkiä, että Paasikivi katsoi parhaaksi välttää puoluejohdon joutumista altavastaajan asemaan. Niinpä hänkin taipui kannattamaan Suolahtea perustellen kantaansa yksimielisyydellä ja sovinnolla. Asianomainen säilyttikin paikkansa. Puoluevaltuuskunnasta väistyneiden Arvi Ahmavaaran ja K. F. Lehtosen tilalle valittiin J. A. Mannermaa ja Arno Tuurna, jotka molemmat olivat kokoomuksen ja IKL:n yhteistyön vastustajia. 11
»Jyrkkien» käsissä ollut Uusi Suomi muodosti Paasikivelle ongelman koko puheenjohtajakauden ajan. Jo syksyllä 1934 hän puolueen työvaliokunnassa puuttui pää-äänenkannattajan toimituspolitiikkaan pitäen välttämättömänä Uuden Suomen asettumista selvälle kannalle suhteessa IKL:een. »Kaikkialta» kuului vaatimuksia tähän suuntaan ja lehden täytyisi näyttää asiassa tietä.12 Todellisuudessa Uuden Suomen linja ei kuitenkaan perustunut periaatteelliseen oppositioon uutta puoluejohtoa vastaan. Pikemminkin lehti pyrki varovasti jarruttamaan yhä avoimemmaksi kehittyvää vastakohtaisasetelmaa IKL:een nähden.
Paasikiven lokakuun lopussa 1934 Tampereella ja Viipurissa pitämän linjapuheen Uusi Suomi julkaisi kokonaisuudessaan ylistäen jälkikirjoituksessaan sitä konservatismin kuvaajana sekä demokratian kriisin, kommunismin, sosiaalidemokratian, fascismin ja kansallissosialismin selventäjänä. Merkillepantavaa kuitenkin on, että jälkikirjoituksessa korostettiin vain konservatismin positiivisia piirteitä jättämällä syrjään Paasikiven IKL:een kohdistama kritiikki. Tämä soveltuu hyvin – kuten Vares on todennut – lehden jarruttavaan ja lievennyksiin pyrkivään linjaan. Ero »maltillisten» pesäeroa vaativaan orientaatioon oli ilmeinen. Ajan Suunnan arvostellessa Paasikiven puheita Uusi Suomi kyllä puolusti puolueen puheenjohtajaa, mutta vain Muut lehdet – osastossa ja lisäksi lapualaisuutta kiitellen. Kansanliikettä ei vieläkään arvosteltu pääkirjoitustasolla kuten muita puolueita.13 Hiljaista lähentymistä »maltillisten» linjaan tapahtui kuitenkin koko ajan. Toisaalta puoluejohto tyytyi saavutettuun modus vivendiin pyrkimättä suoranaisesti alistamaan pää-äänenkannattajaa tahtoonsa.
Aitosuomalaisuuden nostattama kielikiista keskittyi 1930-luvulla erityisesti Helsingin yliopiston suomalaistamishankkeeseen. Valtioneuvostoon helmikuussa 1931 saapunut konsistorin esitys yliopiston kielijärjestelyistä suositteli ns. linjajakoa, jonka mukaan kaikissa tutkintoaineissa piti olla suomenkielinen professuuri. Kuitenkin ruotsinkielinen opetus tuli säilyttää keskeisimpien aineiden professoreista koostuvana omana linjanaan.
Kompromissiluonteensa vuoksi konsistorin esitys herätti tyytymättämyyttä sekä aitosuomalaisten että ruotsalaisten taholla. Jussi Annalan johdolla maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui lähes kokonaisuudessaan tukemaan toivomusaloitetta yliopiston suomalaistamisesta. Monivaiheisen käsittelyn jälkeen Annala kannattajineen kärsi helmikuussa 1932 eduskunnassa tappion äänin 91-64. Vaikka maalaisliittolaiset äänestivätkin yksimielisesti yliopiston suomalaistamisen puolesta, tämä ei riittänyt kokoomuksen jakautuessa kahtia ja edistysmielisten asettuessa vastustamaan aloitetta. Kielikysymystä väheksyvät sosiaalidemokraatit pyrkivät välttämään siihen liittynyttä kiihkoa monien puolueen valtiopäivämiesten jättäytyessä kokonaan pois asian käsittelystä eduskunnassa.14
Ylioppilasnuorison keskuudessa lopputulos herätti voimakasta kiihtymystä mielenosoituksineen, adresseineen ja opintolakkoineen. Sormiensa polttamista varoen Sunilan kabinetti luopui näissä oloissa eduskuntaesityksen antamisesta. Parlamentaarisesti kapeapohjainen Kivimäen hallitus viivytteli sekin mahdollisuuksiensa mukaan hankkeeseen puuttumista. Helmikuussa 1933 Vanhassa ylioppilastalossa pidetyssä vastalausekokouksessa valittu kansalaistoimikunta vaati asian kiirehtimistä ja yliopiston suomalaistamisen nopeaa toteuttamista. Ruotsinkielinen yliopisto-opetus voitaisiin keskittää kokonaisuudessaan Turkuun, Åbo Akademihin. Eduskuntavaalien kynnyksellä ja peläten suomalaisuusinnostuksen täydellistä kanavoitumista maalaisliiton ja IKL:n tueksi kokoomus hyväksyi toukokuussa 1933 puoluekokouksessaan, johon Paasikivi ei osallistunut, vaatimuksen Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun täydellisestä suomalaistamisesta. Ruotsinkielisen opetuksen järjestämisestä ei puhuttu mitään.
Vuoden 1933 eduskuntavaalien jälkeen Kivimäen hallitus pohti edelleen erilaisia vaihtoehtoja. Heinäkuussa 1933 opetusministeriö ehdotti Åbo Akademin säätiölle, että akatemia ottaisi hoitaakseen ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen, jolloin valtio voisi osallistua sen kustannuksiin. Varjellen vapauttaan yksityisenä korkeakouluna Åbo Akademi kuitenkin torjui tarjouksen katsoen voivansa täydentää Helsingin yliopiston ruotsinkielistä opetusta mutta ei yksin vastata siitä. Myöhemmin tehtyyn uuteen tarjoukseen tuli niinikään kielteinen vastaus, jolloin lisäargumenttina viitattiin tilojen ahtauteen ja kirjasto- ym. palvelujen puutteellisuuteen. Tämän jälkeen jouduttiin spekulaatiot Åbo Akademin käyttämisestä Helsingin yliopiston suomalaistamisen välikappaleena hautaamaan, vaikka, kuten tuonnempana näemme, niitä kokoomuspuolueessa vielä pidettiinkin harkinnan arvoisina.
Opetusministeri Oskari Mantere kaavaili nyt kokonaan ruotsinkielisen Helsingfors högskolanin perustamista, jolloin Helsingin yliopisto voitaisiin suomalaistaa. Seurauksena oli lokakuussa 1933 opetusministerin asunnon ulkopuolella järjestetty vihellyskonsertti hulinoinnin jatkuessa yliopiston kevätlukukauden avajaisissa tammikuussa 1934. Menettely pohjautui AKS-mieliseen näkemykseen kaikkinaisen ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen tarpeettomuudesta. Itsenäisen korkeakoulun perustaminen ei saavuttanut hyväksyntää ruotsinkieliselläkään taholla, jossa haluttiin pitää kiinni status quosta tai erillisen ruotsalaisen osaston, anneksin, perustamisesta Helsingin yliopistoon. Yleisen kiihtymyksen ilmapiirissä oli lukkiutuneiden asenteiden välimaastossa liikkuvien maltillisten enää vaikea saada ääntään kuuluviin.15
Tässä tilanteessa oltiin Paasikiven astuessa kokoomuksen johtoon keväällä 1934. Työvaliokunnan ensimmäisessä hänen johtamassaan kokouksessa 8.6.1934 kannatettiin puolueohjelman mukaisesti Helsingin yliopiston suomalaistamista. Ruotsinkielinen opetus voitaisiin siirtää Turkuun, joskin puheenjohtaja Paasikivi epäili tämän hankkeen onnistumista. Yliopistokysymys oli hänen mielestään kokonaisuudessaan arka asia, ja sitä seurattiin tarkkaan Skandinavian maissa.16 Riskejä välttäen Paasikivi jätti mainitsematta Svinhufvudin hänelle muutamaa viikkoa aikaisemmin esittämän huomautuksen, jonka mukaan ruotsinkielistä opetusta Helsingin yliopistossa ei voitu yhtäkkisesti lopettaa. 17
Selostaessaan presidentille työvaliokunnan kokousta Paasikivi sai kuulla, ettei Åbo Akademi ottanut vastaan ruotsinkielistä opetusta Helsingistä. Aitosuomalaisten »huudon» vaikutusta yleiseen mielipiteeseen oli Svinhufvudin mielestä liioiteltu. Hallitus antaisi yliopistoasiasta syksyllä eduskunnalle esityksen, joka vietäisiin lävitse sosialistien, ruotsalaisten ja joidenkin edistysmielisten äänin. »Kokoomus saa puhua mitä haluaa. Asia on ratkaistava oikeuden ja kohtuuden mukaan. Asialla on suuri merkitys suhteessamme Ruotsiin. Sodan sattuessa».18
Eduskuntaesitys oli todellakin tulossa, ja se annettiin syyskuun alussa 1934. E. N. Setälältä pyydettyyn ehdotukseen pohjautuva paperi noudatteli pitkälti yliopiston konsistorin jo vuosia aikaisemmin viitoittamia suuntaviivoja. Kaikissa vakinaisissa oppiaineissa opetusta oli annettava suomenkielellä. Toisaalta ruotsinkielisille tarjottiin kaikkiaan 21 professuuria (12 kiinteää, 8 vaihtuvaa ja yhtä ylimääräisen professorin virkaa). Kivimäen kabinetti pyrki näin osoittamaan, ettei se halunnut tinkiä hallitusmuodon mukaisesta ruotsinkielisen opetuksen järjestämisestä. Hallituksen sisällä päätös oli syntynyt kompromissina vastoin ruotsalaisministerien kantaa. Eduskunnassa taas aitosuomalaiset julkitoivat tyytymättömyytensä. Niin hyvin maalaisliitolle kuin kokoomuksellekin suomalaisuuskysymys oli merkinnyt keskeistä vaalivalttia ja puolueohjelmissa vaadittiin yliopiston suomalaistamista. Lakiesityksen valiokuntakäsittelystä, jota julkisen sanan kiihkeä propaganda ja ylioppilaslevottomuudet säestivät, muodostui näissä oloissa pitkä ja vaikea.
Hallitus näki tuolloin edessään sen uhkaavan vaihtoehdon, että suomalaisnationalis- tiset puolueet maalaisliitto, kokoomus ja IKL lykkäisivät asian yli vaalien; siihen niiden voimat riittivät. Eliminoidakseen kielikysymyksen vaalivalttina ja rauhoittaakseen mielialoja vireillä olevaa skandinaavista suuntausta varten Kivimäen hallitus päätti joulukuussa 1934 kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät Helsingin yliopiston kieliongelman käsittelyä varten. Esityksessä tultiin ruotsalaisia vastaan nostamalla kiinteiden ruotsinkielisten professuurien määrä 15:een ja vähentämällä vastaavasti vaihtuvien luku 5:een. Vasemmistoa houkuteltiin poistamalla osakuntapakko.
Jyrkät ainekset kielirajan molemmin puolin vastustivat hallituksen linjaa. Ruotsalaisille tehtyjen lisämyönnytysten vuoksi jo syksyiseenkin esitykseen tyytymättömät suomalaiset nationalistit raivostuivat entistä enemmän. Ylimääräisten valtiopäivien kokoonnuttua tammikuussa 1935 maalaisliitto ja IKL aloittivat kokoomuksen myötäilemänä jarrutuskeskustelun tukitoimineen. Vaikka Väinö Tanner sosiaalidemokraattien puolesta vakuutti, ettei Suomen työväkeä voitu saada innostumaan »semmoisista kuudennen luokan kysymyksistä kuin yliopiston suomalaistamisesta», nationalistien jarrutus osoittautui tehokkaaksi. Havaittuaan, ettei asiaa saataisi ratkaisuun, presidentti lopetti valtiopäivät 28.1.1935. Arvovaltatappion kärsinyt Kivimäen hallitus ryhtyi nyt kokoamaan materiaalia uutta esitystä varten. Vuoden 1936 eduskuntavaalien vähitellen lähestyessä sitä ei kuitenkaan uskallettu antaa.19
Puolueohjelman ja reaalipolitiikan puristuksessa Paasikivi joutui kielikysymyksessä ahtaalle. Lokakuussa 1934 pitämissään puheissa hän kuitenkin kaikessa olennaisessa pysytteli jo 1920-luvulla omaksumallaan kannalla. Yliopistoasian ja yleensä kielikysymyksen ei saanut antaa kehittyä porvarillisten puolueiden yhteistyön esteeksi. Valtion velvollisuuksiin kuului huolehtia myös kielellisen vähemmistön korkeakouluopetuksesta. Omien sanojensa mukaan Paasikivi oli tottunut ajatukseen, että ruotsinkielinen korkeakouluopetus, niin kauan kuin sitä tarvittiin, annettiin samassa yliopistossa kuin suomenkielinenkin.
Nyt ei rauha kuitenkaan näyttänyt olevan saavutettavissa muuten kuin yksikielisten yliopistojen avulla. Eri asia sitten oli, voitiinko katsoa ajan jo kypsyneen tällaisiin ratkaisuihin. Kehitys ainakin näytti kulkevan kohti yksikielisiä yliopistoja. Jollei Åbo Akademi kyennyt vastaamaan ruotsinkielisestä yliopisto-opetuksesta, oli Helsinkiin perustettava erillinen korkeakoulu. Suomenkielisten tuli Paasikiven mielestä näissä asioissa osoittaa pikemminkin jalomielisyyttä kuin kitsastelua. Täytyi muistaa myös asian ulkopoliittinen puoli. Skandinaavisesta orientaatiosta olisi hyötyä Suomen kansainväliselle asemalle ja sen kehitykselle.20
Uskonvahvistusta kokoomuksen puheenjohtaja sai 5.11.1934 Waldenin luona »suuruksella» tapaamaltaan Mannerheimilta. Paasikivi merkitsi muistiin:
»Mannerheimin kanta: Katselee yliopiston kieliasiaa ei kielikannalta, vaan maan sotilaspoliittiselta kannalta. Ei pane kieliasialle oleellista merkitystä. Yliopistoasian ratkaisu suotuisaan suuntaan sovinnossa tärkeä. Ainoa apu, mitä voimme påräkna, on Ruotsista. 1918 saimme sieltä apua. Ruotsissa kasvaa ajatussuunta, joka on intressantti, että Suomen itsenäisyys on Ruotsin etujen mukainen. Myös mailmalla on meille tärkeä se opinioni, että Suomi on verrattava Skandinavian maihin – länsimaihin, ei itään. Mitä muuta apua voimme sodan aikana saada, riippuu yleisestä kansainvälisestä konstellatiosta. Ei ymmärrä kiihkoa suomenkielisellä taholla. Suomenkieli menee ‘omalla painollaan’ eteenpäin ja saavuttaa sille kuuluvan aseman. Onnetonta olisi, jos yliopistoasia ratkaistaan sosialistien + ruotsalaisten + joidenkin porvarien äänillä. Ruotsinkieliset jäävät siitä pitkäksi ajaksi kiitollisuuden velkaan sosialisteille. Hajoittaa yhä enemmän porvarien rintamaa».21
Puhelinkeskustelussa kaksi päivää myöhemmin pääministeri Kivimäen kanssa Paasikivi sai kuulla tämän pitävän suomenkielistä yliopistoa ainoana mahdollisuutena, mutta sitä ei voitu välittömästi toteuttaa. Sosialistit kannattivat, kuten Tanner oli hänelle, Kivimäelle, useasti tähdentänyt, ruotsinkielisen opetuksen jatkamista yhteisessä yliopistossa22
Ylimääräisten valtiopäivien koollekutsumiseen tammikuussa 1935 Paasikivi suhtautui epäröivän myönteisesti.23 Kun hanke sitten epäonnistui, kokoomuslainen puolustusministeri Oksala saapui Paasikiven kotiin valittamaan joutuneensa puoluetovereineen hallituksessa kovin vaikeaan asemaan. Heidän täytyi harkita eroa Kivimäen nojautuessa yhä enemmän ruotsalaisiin ja sosialisteihin. Puolueen puheenjohtajana Paasikivi ei halunnut ottaa asiaan kantaa. Mannerheimin katsoessa kokoomusministerien paikoillaanpysymisen suotavaksi puolustuskysymyksen hoidon kannalta nämä luopuivat eroaikeistaan.
Tavatessaan vielä samana päivänä Kivimäen Paasikivi valitti hallituksen ajautumista yliopistoasiassa liikaa ruotsalaisten ja sosialistien kannatuksen varaan, mikä vieraannutti sitä suomalaisista ryhmistä. Tämä vaikeutti porvarillisten puolueiden yhteistoimintaa. Kivimäki myönsi hallituksen ja eduskunnan välisten suhteiden parantamisen tärkeyden. Ruotsalaisten tuli olla mukana yhteisessä porvarillisessa rintamassa. Sosialisteille hän ei ollut antanut mitään lupauksia. Maalaisliittolaisia vaivasi vielä kehittymättömyys heidän tähdätessään vain omiin etuihinsa, valitsijoiden lahjomiseen yleisillä varoilla.24
Kokoomuksen työvaliokunnassa Paavo Virkkunen asettui Kivimäen kabinettiin nähden täysin kielteiselle kannalle ja vaati sen eroa yliopiston kielikysymyksen vuoksi. Taave Junnilakin piti parhaana, että kokoomusministerit olisivat jättäneet paikkansa. Puheenjohtaja Paasikivi puolestaan ei hyväksynyt sen enempää hallituksen kuin kokoomusministerienkään eroa. Uudet vaalit, joihin tällöin todennäköisesti jouduttaisiin, eivät toisi ratkaisua, koska eduskunnan kokoonpano tuskin olennaisesti muuttuisi.25
Paasikiven kanta, jonka mukaan Kivimäen hallitus oli ainakin sillä hetkellä myös kokoomukselle edullisin, pääsi työvaliokunnassa voitolle. Asian tullessa esiin puolueen keskusliitossa huhtikuussa 1935 puheenjohtaja ajoi läpi päätöksen, jonka mukaan asiaan ei ollut enää syytä puuttua, vaan kokoomuksen ministereille tuli jättää vapaat kädet.26 Paasikiven maltillista ja yhteistyöhakuista linjaa arvostettiin edistyksen, maalaisliiton ja jopa SDP:n taholla. Kivimäkeä tukevan Helsingin Sanomien palstoilla hänen suosionsa kasvoi siihen mittaan, että tyytymätön »tulenkantaja» Erkki Vala valitti lehden kunnioittavan konservatiivista pankinjohtajaa » jonkinlaisena puolijumalana».27
Kämpissä 20.4.1935 pidetyssä kokoomuksen johtomiesten epävirallisessa neuvottelussa Paasikivi jälleen korosti – tällä kertaa Rudolf Waldenin tukemana – kielikysymyksen ulkopoliittista merkitystä. Eristyneisyyden välttämiseksi Suomen tulisi vaaranalaisessa asemassaan orientoitua Skandinaviaan ja sen helpottamiseksi yliopistoasia oli pian saatava pois päiväjärjestyksestä. Helsinkiin perustettavan ruotsinkielisen yliopiston kustannukset (noin neljä miljoonaa markkaa) merkitsivät loppujen lopuksi melko vähän suurempien asioiden rinnalla. Tätä taas ei Linkomies hyväksynyt. Ruotsalaisten olisi mentävä Turkuun, tahtoivatpa tai eivät.
Hugo Suolahtea taas harmitti hallituksen ja Paasikiven »pehmeys», jota ruotsalaiset käyttivät hyväkseen. »Häneen (Paasikiveen. T. P.) vaikuttavat nyt Kivimäki ja tämän selitykset ja hän kulkee Kivimäen asioilla. Pekka ehkä taustalla Elleninsä kanssa. Walden ilmeisesti Mannerheimin inspiroima.28
Jyrkkää suuntaa ajanut V. A. Koskenniemi korosti kesällä 1935 Paasikivelle pitävänsä päämääränä yksikielistä sivistysvaltiota. Kansasta vieraantuneen ja sille hyödyttömän ruotsinkielisen sivistyneistön – tai oikeammin sen nuorison – valloittaminen suomalaiselle kulttuurille tuli tavoitteena asettaa Itä-Karjalan edelle.
Koskenniemi myönsi avoimesti voivansa tulla tämän perusteella leimatuksi kulttuuri-imperialistiksi. Omasta puolestaan hän ei halunnut tuota nimitystä torjua. Konservatiiviset puolueet olivat kaikkialla – eivät ainoastaan diktatuurimaissa, vaan myös Ruotsin ja Ranskan kaltaisissa demokratioissa – kulttuuri-imperialistisia. Kokoomuksella olisi tässä suhteessä yhtä ja toista oppimista läntisestä naapurimaasta.
Paasikivi puolestaan näki »suurena onnettomuutena», että Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli A. O. Freudenthalin, Axel Lillen, R. A. Wreden ja V. M. von Bornin vaikutuksesta 1880-luvulla kääntynyt pois runebergilaisesta isänmaakäsityksestä, joka edellytti työskentelyä koko kansan hyväksi kielestä riippumatta. Ahdas, eristäytyvä ruotsalainen nationalismi, joka katsoi velvollisuuksiensa rajoittuvan pelkästään oman kieliryhmän piiriin, oli puolestaan ruokkinut ultrafennomanian vahvistumista. Tässä yhteydessä Paasikivi ei halunnut asettaa kysymystä toisinpäin pohtimalla ruotsalaisuusliikkeen mahdollista syntyä vastavaikutuksena Snellmanin ja Yrjö-Koskisen asettamille vaatimuksille ruotsinkielisen sivistyneistön suomalaistumisesta.
Haluamatta periaatteessa kiistää Koskenniemen tavoitetta, tulevien sivistyneistösukupolvien liittämistä »suomenkieliseen kulttuuriyhteyteen» Paasikivi asetti kuitenkin kyseenalaiseksi ratkaisun tarkoituksenmukaisuuden. Saataisiinko näin järin suurta voimanlisää enemmistön kulttuurille?
Koskenniemi sivuutti lisäksi Paasikiven mielestä tärkeitä realiteetteja. Ruotsinkielinen väestö, joka ei suinkaan koostunut pelkästään sivistyneistöstä, muodosti oleellisen osan, 10 %, valtakunnan kokonaisväkiluvusta ylittäen suuruudellaan Sveitsin italiankielisen vähemmistön, jolle kuitenkin oli päätetty perustaa oma akatemia. Käytännön tavoitteeksi tulisi Suomessakin asettaa sivistyneistön lukumäärän saaininen vastaamaan väestösuhteita. Missään tapauksessa ei turkulaisprofessorin suosittelemaan yhdenmukaisuustavoitteeseen päästäisi valtiovallan jyrkin pakkotoimenpitein vaan antamalla suomenkielisen kulttuurin edetä omalla painollaan pitkän ajan kuluessa.
Toinen Koskenniemen ignoroima keskeinen näkökohta oli Suomen ulkopoliittinen asema. Tuonnempana lähemmin tarkasteltavin argumentein Paasikivi perusteli »pohjoismaisen suuntauksen» välttämättömyyttä maan tulevaisuuden turvaamiseksi. Tässä yhteydessä ei kielikysymyksen oleellisen tärkeätä ulkopoliittista aspektia voitu sivuuttaa.
Summa summarum: Paasikivi ei valtakunnan kokonaisetua silmällä pitäen nähnyt muuta väylää kuin liberaalisuuden ja maltin tien suhtautumisessa kielivähemmistöön. Näin siitäkin huolimatta, että hänellä itsellään oli mm. pankkiajaltaan runsaasti kokemuksia ruotsalaisten »puolue-egoismista ja häikäilemättömyydestä». Koskenniemen huomautuksen liberaalisen asenteen puoluetaktisesta epäedullisuudesta Paasikivi myönsi täysin oikeaksi. Siksipä hän henkilökohtaisesti sopikin niin kovin huonosti kokoomuksen valtuuskunnan puheenjohtajaksi.29 – Koskenniemi näyttää tässä vaiheessa luopuneen kirjeenvaihdon jatkamisesta.
Vielä saman vuoden syksyllä Paasikivi vakavasti harkitsi Kivimäen hallituksen tukemista ryhtymällä pääministerin pyynnöstä uutta yliopistolakiesitystä valmistelevan komitean puheenjohtajaksi. Kun hanke ei ottanut kokoomuksessa tulta, ja yliopiston kansleri Suolahtikin asennoitui siihen kielteisesti, Paasikivi – varoen kärjistämästä tilannetta puolueessa – loppujen lopuksi kieltäytyi tehtävästä ja komitea-ajatus haudattiin toistaiseksi.30 Umpisolmuun kietoutunut yliopistoasia liittyi osaltaan tuolloin jo lähestyviin vuoden 1936 eduskuntavaaleihin.
