EDUSKUNTAVAALIT VUONNA 1936
Tulevan kampanjan suuntaviivat otettiin esille kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnassa jo kesällä 1935. Tällöin todettiin yleisesti, ettei edellytyksiä vaaliyhteistyöhön IKL:n kanssa ollut olemassa.1
Puoluekokouksessa 16.11.-17.11.1935 kokoomuksen johto katsoi asemansa jo kyllin vahvaksi IKL-ongelman yksityiskohtaista käsittelyä varten. Etelä-Hämeen piiritoimikunta ehdotti tällöin pontta, jossa IKL:n ja kokoomuksen yhteistyö todettaisiin täysin mahdottomaksi. Sen sijaan oli tavoitteeksi otettava porvarillisten puolueiden, joihin kansanliikettä ei siis luettu, vaaliliitto. Esitys sai runsaasti kannatusta. Vastaan asettui R. Zinckin lisäksi oikeastaan vain Paavo Virkkunen, joka tähdensi kokoomuksen ja IKL:n yhteistä linjaa suomalaisuusasiassa ja vasemmiston vastustamisessa.
Paasikivi puolestaan katsoi, ettei vaaliliitosta porvaripuolueiden kanssa ollut syytä sillä hetkellä puhua, jotta vältyttäisiin kokoomukseen kohdistuvilta opportunismisyytöksiltä. Sen sijaan tuli kyllä alleviivata täydellistä eroa kansanliikkeestä. IKL:n täsmällistä luonnetta oli mahdotonta määritellä, mutta se oli lähtenyt liikkeelle hitlerismin ja fascismin tavoin, jotka taas Paasikiven mielestä olivat vasemmistopuolueita ja vasemmalle menossa. Puhuja toisensa jälkeen nousi nyt moittimaan kansanliikettä. Erkki Paavolaisen muotoileman ajatuksen mukaan se » kalasti samassa sameassa vedessä kuin kommunistit».
Paasikivi itse tuli mukaan asiasta seuraavana aamuna, 17.11.1935 esityksensä antaneeseen ponsivaliokuntaan: » Kun Kansallisen kokoomuspuolueen keskusliiton marraskuun 17. päivänä 1932 hyväksymää pontta, joka koskee Kansallisen kokoomuspuolueen suhdetta IKL:een, ei ole nimenomaan kumottu, katsoo puoluekokous tarpeelliseksi lausua, että IKL on toiminnassaan sen jälkeen loitonnut niin kauas niistä oikeistoperiaatteista, joille Kansallisen kokoomuspuolueen katsomuksen mukaan valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen tulee rakentua, että mainitun ponnen mukaiseen yhteistoimintaan Kansallisen kokoomuspuolueen ja IKL:n kesken ei näin ollen ole edellytyksiä». – Irtisanominen pyrittiin siten muotoilemaan mahdollisimman selvästi.
Valiokunnan esitykselle ei löytynyt vastustajia; voimasuhteet olivat käyneet riittävän havainnollisiksi. Niin hyvin Suolahti kuin Penttikin pidättyivät puheenvuoroista. Vaikenijoihin kuului myös tavallisesti perin aktiivinen osallistuja Edwin Linkomies, jonka asema kieltämättä oli kiusallinen. Oltiinhan nyt purkamassa juuri hänen päivälleen kolme vuotta aikaisemmin esittämäänsä pontta. »Jyrkkien» torjuntataistelu, jota Virkkunen joutui puoluekokouksessa käymään lähes yksin, päättyi siten »maltillisten» Paasikiven kannattajien täydelliseen voittoon.2
Sääntömuutoksen tultua hyväksytyksi puoluevaltuuskuntaan valittiin uusina jäseninä K. J. Kalliala, Frithiof Nevanlinna ja Paavo Talvela. Kaikki nämä olivat Paasikiven kannattajia. Asemiaan varmistava puheenjohtaja huolehti ennen muuta siitä, että asianomaiset tulivat mukaan myös työvaliokuntaan, josta näin saatiin lopullisesti »maltillisten» kannalta katsoen luotettava väline.
Kielikysymyksestä alusti puoluekokouksessa Edwin Linkomies, jonka laatima ponsi oli valtuuskunnassa etukäteen tarkastettu. Sen mukaan yliopiston suomalaistamista oli jatkettava puolueohjelmassa lausutun päämäärän saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti. Tämä oli Paasikivelle liikaa. Jo valtuuskunnassa hän vaati, että tekstiä oli ulkopoliittisista syistä muutettava tai sitten otettava mukaan lausuma ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen järjestämisestä. Valtuuskunta muuttikin ponnen muotoon, jossa vain edellytettiin tarmokasta toimintaa yliopiston suomalaistamiseksi. Kiireestä ei puhuttu mitään.
Puoluekokouksessa Linkomies ilmoitti vastustavansa toisen ruotsinkielisen yliopiston perustamista, minkä vuoksi Paasikivi totesi pitävänsä itseään »vähemmän sopivana» kokoomuksen puheenjohtajaksi, koska hänellä useimpiin puolueen jäseniin verrattuna oli liberaalimpi kanta kieliasiassa. Linkomiehen suosittelemalla »linjajaolla» päästäisiin tosin eteenpäin ja sitä oli kannatettava, mutta tavoitteena tuli olla erikielisten yliopistojen täydellinen ero. Kysymys ei ollut pelkästään ulkopolitiikasta Paasikiven tähdentäessä kohtuuden ja humaanisuuden merkitystä kielikysymyksen hoidossa. Ruotsinkielisten aikaisemmin suomenkielisiin nähden harjoittamaa »sortoa ja vääryyttä» ei pitäisi loputtomiin muistella. Linkomiehen laatima lakoninen ponsi hyväksyttiin valtuuskunnan supistamassa muodossaan.3
Eduskuntavaalien lähestyessä kokoomuksen työvaliokunta käynnisti valmistelut muodostamalla tammikuun alussa 1936 erityisen vaalitoimikunnan, jonka johtoon tuli »maltillisiin» lukeutuva K. J. Kalliala. Erityisen tärkeänä Paasikivi piti Uuden Suomen esiintymistä »selvästi ja vakavasti». Hyvin tietoisena huonoista suhteistaan päätoimittaja Penttiin hän pyysi Linkomiestä vaikuttamaan tähän puolueen linjan mukaiseen suuntaan. Myöhemmin kuitenkin päätettiin kutsua Pentti henkilökohtaisesti kuultavaksi työvaliokunnan kokoukseen. 4
Vaalitaistelun »rauhoittamiseksi» perustettiin eri puolueiden edustajista koostuva, J. K. Paasikiven johtama kansalaistoimikunta organisoimaan vuoden 1936 alussa erityistä »sovinnollisuuden viikkoa», jonka tilaisuuksissa hänen lisäkseen esiintyivät mm. tasavallan presidentti, arkkipiispa ja yliopiston rehtori.5
Maalaisliiton keskushallituksen 19.1.1936 pitämässä kokouksessa kannatettiin – kuten Paasikivi seuraavana päivänä kokoomuksen työvaliokunnassa tiesi kertoa – ajatusta vaaliliiton solmimisesta kokoomuksen ja edistyksen kanssa. Yhteistyön pohjaksi maalaisliitto esitti Paasikivelle Tyko Reinikan välityksellä kolmea tavoitetta: IKL:n ja fascismin hävittämistä, taistelua marxilaisuutta ja kommunismia vastaan sekä yliopistoasian eteenpäinviemistä. Sosialistien vahvistuminen vaaleissa lisäisi oikeistokaappauksen vaaraa, ja siksi maalaisliitto suositteli yhteistyötä kokoomuksen ja edistyksen kanssa.
Omasta puolestaan Paasikivi kannatti työvaliokunnassa lämpimästi tältä pohjalta käytäviä neuvotteluja, joissa erityisesti pitäisi tuoda esiin puolustuskysymyksen merkitys. Kokoomuksella oli nyt yhdestoista hetki tehdä pesäero fascistiseen IKL:een.Tämä koski myös puolueen »kaikkia sanomalehtiä». Paasikiven mielestä oli parempi saada eduskuntaan vaikkapa vain kymmenen kansanedustajaa kuin jatkaa vallitsevaa »sekavuutta». Kahdella tuolilla istumisen täytyi loppua.
Virkkusessa, Linkomiehessä ja Pentissä puheenjohtajan räväkkä kanta herätti vastustusta, vaikka he eivät sinänsä halunneetkaan torjua maalaisliiton ehdottamia neuvotteluja. Yhteisiä vaalitunnuksia tulisi kuitenkin välttää ja IKL:n nostaminen pääviholliseksi tuntui myös sopimattomalta. Paasikiven pettymykseksi »hänen miehinään» työvaliokuntaan nousseet Kalliala ja Nevanlinna myötäilivät samaa linjaa. Rohkaistuneena Pentti korosti, että kunkin puolueen oli mentävä vaaleihin omalla ohjelmallaan. Piiriliittojen käsiä ei pitänyt sitoa, ja esimerkiksi Oulun läänin vaalipiireissä voitaisiin paikkojen varmistamiseksi olla vaaliliitossa myös IKL:n kanssa. Kaikki mahdollisuudet tuli pitää auki, eikä yhteistoimintaa edes ruotsalaisten kanssa ollut syytä etukäteen sulkea pois, koska kysymyshän oli vain vaalitekniikasta.
Pentin puheenvuoron jälkeen vastustuksesta jo muutenkin ärtynyt Paasikivi raivostui. IKL:n kaltaisen vasemmistopuolueen kanssa kokoomus ei missään vaalipiirissä saanut olla yhteistyössä. Sekaannuksen tilasta oli päästävä, ja ellei ratkaisua nyt syntyisi, oli parempi antaa kokoomuksen hajota. Erityisesti Uuden Suomen suhdetta fascismiin »monet» pitivät edelleenkin epäselvänä. Loukkaantunut Pentti totesi puolestaan, ettei kokouksen tarkoituksena kaiketi ollut ryhtyä keskustelemaan Uudesta Suomesta, joka hänen päätoimittajakautenaan oli ajanut konservatiivisempaa linjaa kuin koskaan aikaisemmin. Puheenjohtaja taas katsoi tästä voitavan olla eri mieltä.
Suuttuneena Pentti poistui nyt kokouksesta saaden peräänsä Paasikiven sinkoaman epäilyksen Uudesta Suomesta fascistisena lehtenä. Ilman tämän asian selvittämistä kokoomuspuolueesta ei tulisi mitään. Linkomies puolusti Uutta Suomea, josta hänen mielestään kävi selville sen luonne kokoomuslaisena eikä fascistisena lehtenä. Muuten oli kyllä parempi, ettei missään osassa maata solmittu vaaliliittoja IKL:n kanssa. Puheenjohtajan käsitys kansanliikkeestä näytti Linkomiehestä tosin »entisestään jyrkistyneen». Paasikivi taas kiisti aikaisemminkaan salanneensa jyrkän kielteistä kantaansa IKL:een nähden. Viimeksi hän oli puhunut asiasta julkisesti marraskuun puoluekokouksessa.
Puheenjohtaja ajoi nytkin tahtonsa lävitse, ja vaaliliittoneuvottelut maalaisliiton ja edistyksen kanssa päätettiin aloittaa. Sen sijaan puolueen ja sen pää-äänenkannattajan lähentäminen, mikäli Paasikivi sellaiseen vakavissaan tähtäsi, epäonnistui. Läsnä ollut työvaliokunnan uusi jäsen, eversti Talvela kuvaa muistiinpanoissaan ihailemansa puheenjohtajan kiivastumista ja maltin menetystä »erittäin kiusalliseksi»6. Pois ei voida sulkea sitäkään mahdollisuutta, että Paasikivi jälleen – Voionmaan Tartossa käyttämän ilmaisun mukaisesti – »ajeerasi» itsensä raivoon tehdäkseen tahtonsa läsnäolijoille ja erityisesti tietenkin »Uuden Suomen miehille» riittävän selväksi.
Helmikuussa kokoomuksen työvaliokunta joutui toteamaan valtakunnallisen vaaliyhteistyön maalaisliiton, edistyksen ja kokoomuksen välillä rauenneen. Edistys oli »cajanderilaisen» siipensä vaikutuksesta ottanut asiaan kielteisen kannan, ja näin neuvottelut siirtyivät piiritasolle. IKL pidettiin niistä koko ajan sivussa.7 Vaaliliittoajatuksen kariutuminen sai Uuden Suomen syyttämään keskustapuolueita karkuruudesta taistelussa »hyökkäävää marxilaisuutta» vastaan. Kokoomus sai yksinään puolustaa yleisiä porvarillisia ja isänmaallisia etuja keskustan tyytyessä vain »puolueitsekkyyden ja nurkkakuntaisen taktikoinnin» harjoittamiseen. IKL sen sijaan sai Uuden Suomen omaksuman tyylin mukaisesti kritiikkiä ainoastaan Muut lehdet -osastossa.8
Kokoomuksen työvaliokunnassa valmistettiin talvella 1936 puolueen käyttöön erityinen vaaliohjelma. Tekstin kirjoittamisesta vastasivat työvaliokunnan jäsenet tarvittaessa asiantuntijoiden avustamina. Paasikivi otti tehtäväkseen laatia parlamentarismia, hallituskysymystä sekä presidentin valtaoikeuksia koskevat ohjelmaehdotukset. Lisäksi hän avusti A. E. Tudeeria valtiontaloutta käsittelevän osan valmistelussa.
Jo totuttuun tapaan valtioneuvos korosti tällöin demokratian vaativuutta valtiollisena järjestelmänä. Hallituksen jättäminen sosialistisille puolueille, jotka suhtautuivat yhteiskuntaan täysin kielteisesti, saattoi aiheuttaa vakaviakin häiriöitä. Maan etu vaati siksi ohjaksien säilymistä yhteiskuntaa kannattavien voimien käsissä. Hallituksen toimintakykyä tuli pitää yllä myös eduskunnan taholta välttämällä tiheitä hallituksenvaihdoksia. Ne oli pyrittävä rajoittamaan parlamenttivaalien jälkeisiin muutoksiin sikäli kuin vaalien tulos antoi sellaisiin aihetta.
Edelliseen liittyen Paasikivi piti tärkeänä tasavallan presidentin lainsäädäntövallan vahvistamista. Tarvitsematta mennä ehdottoman vetooikeuden kannalle »on joka tapauksessa myönnettävä, että vastoin valtionpäämiehen tahtoa ja vakaumusta tapahtuva lainsäädäntö sekä periaatteessa että käytännössä on siksi arkaluontoinen asia, että sitä rajoittavien säännösten tulisi olla nykyistä tiukemmat». Siksi pitäisi presidentin lykkäävää veto-oikeutta tehostaa esimerkiksi niin, että tullakseen vahvistuksena voimaan laki olisi uusien vaalien jälkeen hyväksyttävä 2/3:n (perustuslainsäätämisjärjestyksessä 4/5:n) enemmistöllä.
Työvaliokunta hyväksyi Paasikiven luonnokset käytännöllisesti katsoen sellaisinaan, eikä niitä muutettu myöhemmässäkään järjestökäsittelyssä. Jälkimmäinen, presidentin valtaoikeuksia koskenut ehdotus luonnollisesti pohjautui neuvotteluihin Svinhufvudin kanssa.9
Kokoomuksen valtuuskunnan ryhtyessä 4.4.1936 käsittelemään vaaliohjelmaa siihen sisältyi marxilaisuuden arvostelun lisäksi erillinen, Paasikiven laatima kappale »Muut nykyiselle valtio- ja yhteiskuntajärjestykselle vieraat pyrkimykset». Se päättyi ponteen, jossa vaadittiin fascististen pyrkimysten torjumista, koska ne olivat omiaan eheyttämisen sijasta hajoittamaan yhteiskuntaa säilyttävää kansanosaa.
Valtuuskunnassa kokoomuksen naisjärjestön puheenjohtaja, kunnallisneuvoksetar Elli Hiidenheimo kuitenkin ehdotti kappaleen jättämistä pois, koska hän ei voinut pitää asianmukaisena IKL:n rinnastamista marxilaisuuteen. IKL oli sentään isänmaallinen puolue, ja kokoomuksen tuli varoa asettautumasta ns. laillisuusrintamaan, johon ei vaaran tullen voinut luottaa. Kun kokoomus jo marraskuun 1935 puoluekokouksessaan oli sanoutunut irti IKL:stä, vakuutusta ei tarvinnut enää toistaa.
Puheenvuoronkäyttäjän sukupuoli ilmeisesti suojeli häntä pahimmalta ryöpyltä. Puheenjohtaja totesi IKL:n »aivan vallankumoukselliseksi puolueeksi»; jonka valtaanpääsy olisi yhtä vaarallinen kuin sosialistienkin. Maailmansodan voittivat Lloyd George ja Clemenceau, mikä osoitti, että porvarillisiin liberaaleihin voitiin luottaa. Sen sijaan IKL:een ei käynyt luottaminen. Kun kerran kokoomus oli puoluekokouksessaan sanoutunut irti IKL:stä, asia oli todettava myös ohjelmassa, jonka Paasikivi mainitsi kirjoittaneensa pikemminkin liian »miedosti». Muotoilu olisi voinut olla huomattavasti jyrkempi.
Hiidenheimo jäi vaille tukea vain Virkkusen huomauttaessa pidättyneensä viime aikoina työvaliokunnassa valtiollisten asioiden käsittelystä. Hän ei ottaisi enää vastaan eduskuntaehdokkuutta ja eroaisi keskusliiton seuraavassa kokouksessa myös puoluevaltuuskunnasta. – Paasikiven laatima ohjelmakohta hyväksyttiin lopulta äänestyksettä sellaisenaan.10
»Paasikiviläisyyden» painostuksessa »Uuden Suomen piirin» asemat olivat vähitellen murtumassa. Toisaalta »jyrkät» tiesivät kokoomuksen mahdollisen vaalivoiton vain vahvistavan puoluejohdon arvovaltaa ja sulkevan heiltä paluutien määrääville paikoille. Uuden Suomen vaaliinnostus osoittautui näissä oloissa ymmärrettävän laimeaksi. Waldenille lähettämässään yksityiskirjeessä Pentti suorastaan toivoi puolueen saavan vaaleissa »oikein takkiinsa», mikä tekisi mahdolliseksi sen »uudestisyntymisen».11
Julkisuudessa Pentti ja hänen lehtensä joutuivat tietenkin edustamaan toisenlaista linjaa. Kokoomuksen keskusliiton kokouksen aattona 8.4.1936 Uusi Suomi yritti vielä korjata tilannetta käymällä ensi kertaa pääkirjoitustasolla »fascistista, sosialismia lähentelevää ideologiaa» edustavan IKL:n kimppuun. Odotettua kritiikkiä menettely ei kuitenkaan lieventänyt. Vaalitoimikunnan puheenjohtajan K. J. Kallialan näyttäessä suuntaa »maltilliset» hyökkäsivät keskusliiton kokouksessa 13.4.1936 kiivaasti syyttäen Uutta Suomea tarmottomasta ja laimeasta esiintymisestä IKL:een nähden. Keskusliiton oli otettava yhteys lehteen, jotta se saataisiin täyttämään velvollisuutensa.
Linkomies luonnollisesti vastusti näin suorasukaista menettelyä. Paasikivi kannatti Kallialaa siinä, että Uudesta Suomesta oli todella vaikea nähdä vaalien olevan tulossa. Vaikka lehden menettelyä täytyikin pitää »kiusallisena», hän oli silti valmis kompromissiratkaisuna kannattamaan päätöstä saattaa käyty keskustelu Uuden Suomen tietoon. Vaalien kynnyksellä ei avointa, julkista välirikkoa pää-äänenkannattajaan nähtävästi haluttu riskeerata. Varmuuden vuoksi Paasikivi 24.5.1936 Uudessa Suomessa julkaisemassaan »Herra Toimittaja»-kirjeessä vielä kerran teki tiettäväksi kokoomuksen pesäeron IKL:stä menemällä takuuseen siitä, etteivät puolueen ehdokkaat vaalien jälkeen luisuisi kansanliikkeeseen.12
Toinen voimainkoetos tapahtui valtuuskunnan jäsenten vaalissa. Havaittuaan tilanteen toivottomuuden Suolahti, Pentti ja jo aikaisemmin kantansa ilmaissut Virkkunen luopuivat ehdokkuudesta. Uudeksi jäseneksi valittiin Kyösti Haataja. Kun Linkomiehen mielestä valtuuskunnassa tarvittiin Uuden Suomen edustajaa, Pentin paikka olisi luovutettava apulaispäätoimittaja Lauri Aholle. Kalliala ja Paavolainen taas asettivat vastaehdokkaaksi Kaarlo Koskimiehen, jolle keskusliitto oli »velkaa hyvityksen». Paasikivi kannatti Koskimiestä pitäen skisman aiheuttajana Uutta Suomea, joka ei ollut kannattanut kokoomuspuoluetta. »Kompromissien miehenä» hän olisi kuitenkin valmis kannattamaan sekä Koskimiehen että Ahon valitsemista. Näin myös meneteltiin.
Linjaansa oleellisesti lieventänyttä Linkomiestä lukuunottamatta »jyrkät» olivat näin kadottaneet asemansa puoluejohdossa. Kokouksen puheenvuorot olivat olleet heille kauttaaltaan vihamielisiä ja Ahon valintaa Pentin tilalle voitiin pitää lähinnä lohdutuspalkintona. Sen rinnalla Koskimiehen ja Haatajan paluu puoluejohtoon merkitsi Uuden Suomen piirille vaikeasti nieltävää arvovaltatappiota.13
Toisaalta myös Haatajan ja Koskimiehen innostus osoittautui perin laimeaksi. Valtuuskunnalle osoittamassaan kirjeessä he ilmoittivat tulleensa valituiksi tietämättään. He eivät voisi vastata vaalituloksesta »vasta seuraavan ajan» näyttäessä, millaisiksi toimintaedellytykset muodostuisivat. Toisin sanoen herrat valmistautuivat tulemaan osingolle, jos vaalit osoittautuisivat menestyksellisiksi, mutta varsinainen vastuu voiton saavuttamisesta jätettiin Paasikivelle.14
Eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa kokoomuksen piirissä herätti eniten keskustelua kuitenkin kielikysymys. Asian valmistelun sai jo 14.1.1936 tehtäväkseen Edwin Linkomies.15 Tuodessaan esityksensä työvaliokunnalle hän korosti, ettei kielikysymystä pitäisi erityisesti vyöryttää esiin, vaan puoluekokoukselle tuli vain ilmoittaa pysyttävän pääasiallisesti entisellä pohjalla. Paasikivi oli samaa mieltä korostaen ulkopolitiikan, maanpuolustuksen ja kieliasian erottamatonta yhteenkuuluvuutta. Uhanalaisessa asemassaan Suomi voi toivoa saavansa apua vain Ruotsista tai sen kautta. Kun läntisessä naapurimaassa tarkoin seurattiin yliopistokysymystä, sen merkitys ei rajoittunut Suomen sisäpolitiikkaan.16 Linkomiehen esitys hyväksyttiin, eikä siihen tehty muutoksia myöskään puolueen valtuuskunnassa.
Paasikiveä yliopistokysymys silti hermostutti. KOP:n lounaalla 14.2.1936 hän Hugo Suolahden päiväkirjamerkinnän mukaan »huusi ja räyhäsi niin, että lopulta pyysin häntä lopettamaan tuollaisen tavan, jolloin hän alensi ääntään. Hän on vaikutuksille altis enemmän kuin koskaan ennen. Ruotsin mielipide muka otettava huomioon ja mukauduttava yliopistoasian käsittelyssä mahdollisimman paljon sen mukaan… Honkajuuri ja minä huomautamme tällaisen holhoamisen vaarallisuudesta ja sanomme, että se on ratkaisu, jonka itsenäisesti teemme. Paasikivi maalaa sodan peikon seinälle ja sanoo, ettei saada aseita Ruotsista, jos ei yliopistokysymys tule nyt ratkaistuksi. Horjuu kuin ruoko tuulessa. Nyt hän kulkee hallituksen asioilla. Sopimaton puheen johtajaksi».17
Vanhan, tiukasti suomenmielisen konservatiivin Suolahden mielialaa ei parantanut hänen asemansa joutuminen vaakalaudalle yliopiston kanslerinvaalissa toukokuussa 1936. Yllättäen hän sai tuolloin vastaehdokkaan ruotsinmielisten professorien äänestäessä »en bloc» eräiden edistysmielisten ja kanslerin henkilökohtaisten vastustajien tukemina Paasikiveä. Lisäksi annettiin joitakin hajaääniä. Loppunumeroiksi tuli Suolahden voitto 68-51 Paasikiven osuuden opposition äänistä ollessa 43. Valtioneuvos tosin sanoutui jälkikäteen Uuden Suomen palstoilla irti ehdokkuudestaan, johon hän ei ollut antanut suostumustaan. Valituksi tultuaan hän olisi kieltäytynyt ottamasta virkaa vastaan. Hugo Suolahti sai kuitenkin myöhemmin Paasikiven tavatessaan sen käsityksen, ettei tämä – harkitessaan Tukholmaan lähtöä – ollut mitenkään pahoillaan joutumisestaan ruotsalaisten suosioon. 18
Jo ennen kanslerikysymyksen ratkaisua kieliasia oli puitu lävitse kokoomuksen puoluekokouksessa Helsingissä 13.-14.4.1936. Radikalismi tuntui yhä voimakkaalta ja eräissä puheenvuoroissa vaadittiin mm. kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston lakkauttamista. Yksikielisillä alueilla ei saisi ylläpitää toisella kielellä toimivia valtion oppikouluja eikä edes avustaa vastaavia yksityisiä oppilaitoksia. Jyrkintä linjaa edusti professori V. A. Koskenniemi katsoessaan, ettei maan sivistystarve edellyttänyt ruotsinkielistä korkeakouluopetusta.
Puoluekokous keskusteli laajasti ponnen »Valtionyliopisto ja Teknillinen korkeakoulu on muutettava täysin suomalaisiksi» merkityssisällöstä. Pekka Pennanen vastusti ponnen jyrkkää tulkintaa; konsistorin ehdottaman ruotsinkielisen »linjan» perustaminen Helsingin yliopistoon riitti toistaiseksi. Koskenniemi puolestaan näki ilmeisen ristiriidan kokoomuksen julkilausumien ja käytännön toiminnan välillä. Ponsi oli luettava juuri niinkuin se oli kirjoitettu.
Paasikivi tulkitsi ponnen tulevan toteutetuksi, jos Helsingin yliopiston kaikkia aineita opetettaisiin suomeksi, eikä ylioppilaiden siten tarvitsisi lainkaan käyttää ruotsia opintojensa aikana. Jos samoissa tiloissa luennoitaisiin ruotsiksi, silloin kuin niitä ei tarvittu suomenkieliseen opetukseen, menettely sopi hänen mielestään hyvin ponnen puitteisiin. »Minä en ole saanut koskaan päähäni sitä, että ne seinät siitä pahentuisivat». Ruotsinkielelle annettavat oikeudet, joiden merkityksen liioittelua tuli välttää, eivät Paasikiven käsityksen mukaan lainkaan koskeneet suomalaisuusasiaa. Vähemmistönkin oikeutetuista tarpeista oli huolehdittava.
Linkomies puolestaan pysytteli jo edellisessä puoluekokouksessa ilmaisemallaan kannalla ja tuki ystäväänsä Koskenniemeä, mikä merkitsi joutumista poikkiteloin Paasikiven kanssa. Yliopisto ei olisi suomalainen niin kauan kuin siellä annettiin ruotsinkielistä opetusta. Päämäärää kohti voitaisiin silti edetä asteittain. Paasikiven vetoaminen Sveitsin monikieliseen yliopistojärjestelmään johti harhaan, koska alppimaassa ei asetettu tavoitteeksi kansallisvaltiota. Muistiinpanoissaan Paasikivi sadatteli Linkomiehen »kieroutta», koska tämä hänen käsityksensä mukaan oli aikaisemmin keväällä antanut ymmärtää hyväksyvänsä Paasikiven kannan. Yhteenotto ei vahvista Linkomiehen muistelmissaan antamaa kuvaa, jonka mukaan Paasikivi olisi tuolloin kaavaillut häntä, Linkomiestä, seuraajakseen kokoomuksen puheenjohtajana.
»Maltillisten» asema puoluekokouksessa oli kuitenkin niin vankka, että vaaliohjelman kielikohtaan kohdistuvat muutosehdotukset raukesivat tuloksettomina. Muiltakin osin vaaliohjelma, jonka yksityiskohtiin Paasikivi ei – tuonnempana lähemmin tarkasteltavaa ulko- ja puolustuspolitiikkaa lukuun ottamatta – enää lähemmin puuttunut, hyväksyttiin käytännöllisesti katsoen sellaisena, jollaiseksi työvaliokunta sen oli talvella hahmotellut.Yksimielisyyden totesi puoluekokouksessa myös tyytyväinen Paasikivi.19
Kesän 1936 eduskuntavaalien suureksi voittajaksi nousivat sosiaalidemokraatit saaden viisi lisäpaikkaa ja yhteensä 83 edustajaa. SDP:n lisäksi vain kokoomus pystyi kasvattamaan edustajamääräänsä nostaen paikkalukunsa 18:sta 20:een. Maksumiehen rooli lankesi edistykselle ja pienille »pulapuolueille», kun taas maalaisliitto, RKP ja IKL säilyttivät entiset asemansa. Vaikka IKL sinänsä lisäsikin äänimääräänsä, sen esiinmarssi oli kuitenkin selvästi pysähtynyt. Samalla oman konservatiivisen linjansa löytänyt kokoomus oli kohoamassa aallonpohjastaan uuteen nousuun. Ansio tästä laskettiin pitkälti, kuten myös Ruotsin Helsingin-lähettiläs Carl von Heidenstam tiesi raportoida Tukholmaan, valtioneuvos Paasikiven tilille. Vanhan johdon alaisena puolue olisi otaksuttavasti kokonaan pirstoutunut. 20 Hyvillä mielin Paasikivi saattoi nyt ryhtyä valmistelemaan poistumistaan voittajana areenalta.
