TAUSTAVAIKUTTAJA JA YKSITYISHENKILÖ

Paasikivi Suomen politiikassa 1920-luvulla

Itä-Karjalan itsehallinnon toteuttamista koskeneet erimielisyydet, uhkaavaksi koettu SKP:n toiminta sekä bolsevikkijoukkojen marssi talvella 1920-1921 Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan voimistivat kokoomuspuolueessa ulkopoliittista radikalismia, mikä vastaavasti heikensi »maltillisten» asemaa. Huhtikuussa 1921 pidetyssä puoluekokouksessa, johon Paasikivi ei osallistunut, vanhoja suomettarelaisia vaadittiinkin tilille politiikastaan. Voimakkaimmin hyökkäsi »häpeärauhan» tekijöitä vastaan entinen nuorsuomalainen itsenäisyyssenaattori Heikki Renvall. Ernst Nevanlinnan ehdotus Tarton rauhansopimusta koskevan maininnan liittämisestä puolueen ohjelman ulkopoliittiseen osaan hylättiin. Puoluekokous muotoili kyseessä olevan kohdan korostaen pelkästään heimokansojen vapauspyrkimyksiä ja vaatien Itä-Karjalalle vakuutusta kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. ¹

Tarton rauhalle antamastaan varauksettomasta tuesta huolimatta Ingman ei katsonut sen ratkaisevan Suomen turvallisuusongelmaa. Uuden Venäjän tavoitteisiin liittyvä maailmanvallankumouksen aate merkitsi hänen käsityksensä mukaan jatkuvaa uhkaa, joka ei soveltunut tavanomaisen suurvaltapolitiikan sääntöjen puitteisiin. Ingman näki siten rauhan edut ennen muuta ajan voittona Suomelle. Kokemus oli osoittanut, ettei suurvaltojen tuen hankkimista Suomen aggressiiviselle ulkopolitiikalle, olivatpa tuon aggression syyt sitten mitkä tahansa, enää voitu pitää realistisena vaihtoehtona. Sen sijaan, kuten Pirkko Rommi on osoittanut, kaikki voimat oli suunnattava siihen, että Venäjän hyökätessä Suomeen läntinen maailma pitäisi voimapoliittisen status quon muuttumista itsestään selvänä tosiasiana tulkitsematta sitä vain väliaikaisesti heikentyneen Venäjän restauraatioksi. Kysymys oli siten pitkän tähtäyksen ohjelmasta, joka ennen muuta edellytti kansainvälisillä forumeilla vakiintuvaa käsitystä riippumattomasta Suomesta yhtä itsestään selvänä tosiasiana kuin millaisena Skandinavian maidenkin asema nähtiin.²

Samalla tavoin asennoitui J. K. Paasikivi, joka vanhana keskustelukumppanina on todennäköisesti myös osallistunut Ingmanin ajatusten kehittelyyn. Maantiede sitoi Suomen Venäjään. Itsenäisyys oli tosin saatu »taivaan lahjana», mutta sen pysyvyyttä täytyi pitää epävarmana. Aivan kuten jo vuonna 1918 Paasikiven mieltä painoi »kysymysten kysymys»: Mistä Suomi saisi tarvitessaan apua Venäjää vastaan? Itäinen naapuri oli tosin vaipunut 1500- ja 1600-lukujen vaihteen kaltaiseen sekasorron tilaan, mutta heikkouden ei voitu laskea kestävän ikuisesti. Moderneissa oloissa »toipuminen» vaatisi todennäköisesti huomattavasti vähemmän aikaa kuin 1600-luvulla. Venäjän paluu suurvallaksi tapahtuisi luultavimmin monarkkisessa muodossa, jolloin se joka tapauksessa pyrkisi valtaamaan menettämänsä alueet takaisin. Miten silloin kävisi Suomen itsenäisyyden?

Näissä oloissa Paasikivi hellittämättä pohti erilaisia turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja, joihin palataan lähemmin tuonnempana. Kun sisäpolitiikkaan keskittynyt valtion johto – laajoista kansalaispiireistä puhumattakaan – ei hänen mielestään riittävässä määrin osoittanut huolestumista, Paasikivi myöhemmin kritikoi purevasti silloista yleistä asennoitumistapaa. »Venäjän heikkoudentila jatkui, ja sen johdosta 1920- luku oli meille huolista vapaata aikaa. Kansainliiton ihanteellisessa ilmapiirissä ja aatteissa oli helppo ja mukava elää. Ei ollut huolta, ei surua. Maa katosi jalkojen alta. Etäännyttiin yhä pitemmälle kovasta todellisuudesta, tästä surujen laaksosta mielikuvituksen maailmaan». Kritikoidessaan »idealisteja» Paasikivi myönsi toki itsekin erehtyneensä arvioidessaan monarkian palaavan Venäjälle. Kysymys oli tällöin kuitenkin kalkyylivirheestä eikä välinpitämättömyydestä tai »naiivista» ihanteellisuudesta.³

Tarton rauhan eduskuntakäsittelyn aikana marraskuussa 1920 Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtaja Hugo Suolahti merkitsi päiväkirjaansa: »On mielenkiintoista havaita, miten entiset suomettarelaiset järjestään kannattavat rauhaa, nuorsuomalaiset taas vastustavat. .. ja minä kulen keskiväliä, kuten sortovuosinakin. Tuo puoluejako perustui nähtävästi sittenkin varsin voimakkaisiin psykologisiin ja tempperamenttisyihin». Ingmanin osallistuessa tarmokkaasti hallituksesta käsin yksittäisten kansanedustajien käännyttämiseen Paavo Virkkusen johtamat, rauhaa kannattavat »maltilliset» saavuttivat tuolloin vielä puolueessa enemmistön.

Tähdentäessään suomalaisten luottamusta Kansainliittoon Paasikivi epäilemättä tahallisesti kärjisti. Vaikka maailmanjärjestöön kohdistuvaa idealismiakin kieltämättä esiintyi, kysymys oli todellisuudessa pikemminkin vaihtoehtojen karsiutumisesta ja ulkopoliittisen yleistilanteen kokemisesta suhteellisen ongelmattomaksi rauhantilan lujittuessa Euroopassa. Itsenäistymisvaiheen dramaattisten jälkimaininkien laannuttua katsottiin voitavan siirtyä »normaalin» sisäpoliittisen rakennustyön kauteen. Kansainliiton vaikutusvalta ei suomalaisten silmissä kasvanut järjestön väittäessä ottamasta kantaa Helsingin tärkeänä pitämään Itä-Karjalan asiaan. Entisen senaattorin mielestä suurpoliittista kehitystä oli jatkuvasti tarkoin seurattava. Erittäin hälyttävänä merkkinä hän piti Gruusian kohtaloa v. 1921:

»Georgian on Kansainliitto tunnustanut ja ottanut jäseneksi ja siis 10 §:n mukaan taannut sen itsenäisyyden. Siitä huolimatta ei kukaan nosta sormeansa sen puolustamiseksi, kun bolshevikit nyt ovat sen valloittaneet. Eikä kukaan edes puhu halaistua sanaa siitä! Niin että itseensä siis täytyy jokaisen turvautua. Mutta sitten se vasta tulee meillekin vaikeudet, kun Wenäjällä jokin järjestys alkaa… Se kuitenkin on hyvä, että Lenin tekee ja on tehnyt Wenäjällä hyvää jälkeä. Jokainen vuosi, minkä hän hallitsee, saa aikaan tuloksia, joiden korjaamiseen menee ainakin 5 vuotta. Niin että parikymmentä vuotta meillä pitäisi olla helpompaa aikaa!»⁴

Varsinaiseen päivänpolitiikkaan, josta hän oli irrottautunut jo vuoden 1918 lopussa, Paasikivi ei kuitenkaan halunnut palata. Hänen tietynlainen »vanhemman valtiomiehen» roolinsa, josta oli ollut nähtävissä merkkejä jo ensimmäisen maailmansodan vuosina, vahvistui edelleen Tarton rauhanneuvottelujen yhteydessä. Eduskuntatyöhön osallistumiseen pankinjohtaja ei enää tuntenut viehtymystä. Sitäpaitsi häneltä puuttui aktiivinen kannattajajoukko. Kaikesta arvovallastaan huolimatta Paasikivi oli joutunut tavallaan kahden tulen väliin. Yhtäältä oikeiston taholta häntä kritikoitiin pitkälle menevät toiveet täyttämättä jättäneestä Tarton rauhasta, toisaalta taas vuoden 1918 »kuninkaantekijää» vierastivat poliittiseen vasemmistoon ja keskustaan lukeutuvat piirit.⁵ Kun senaatin puheenjohtajakausi ja Tarton rauhanneuvottelut olivat pitkiksi ajanjaksoiksi sitoneet Kansallispankin pääjohtajan valtion palvelukseen, paluu varsinaisiin »siviilitehtäviin» tuntui luonnollisesti jo perustellulta ja tarpeen vaatimalta. Poliittisen taustavaikuttajan roolia tämän ei tietenkään tarvinnut sulkea pois.

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnassa Ingman kannattajineen näyttää jo keväällä 1921 jääneen vähemmistöön. Erichin kabinetin kaaduttua maaliskuussa budjettierimielisyyksiin Ingmania syytettiin hallitusneuvottelujen yhteydessä oman puolueen johdon taholta vallanhalusta, omavaltaisuudesta, ja keskustapolitiikan ajamisesta. Näin siitäkin huolimatta, että hän oli torjunut presidentti Ståhlbergin tarjouksen pääministeriksi ryhtymisestä sillä perusteella, ettei halunnut istua samassa hallituksessa Halstin kanssa.

Samaan erimielisyyteen kaatui pääjohtaja W. A Lavoniuksen hallituksenmuodostus- yritys. Kokoomuksen eduskuntaryhmä halusi ehdottomasti ulkoministeriksi oman miehensä, vaikka Ingman henkilökohtaisesti olikin valmis tällä kohdin tinkimään, kunhan vain Holsti suljettaisiin pois ehdokkaiden joukosta. Lavoniukselle Ingman korosti, ettei kysymys ollut mistään politiikan suunnanmuutoksesta vaan Halstin henkilöstä. »Hän on niin kykenemätön». KOP:ssa 16.3.1921 käydyssä neuvottelussa, jossa rajoituttiin pelkästään Holstin persoonaan, Juhani Arajärvi ja Hugo Suolahti asettuivat varauksitta Ingmanin kannalle.

Paasikivi taas – ottaen huomioon hallituspulan kiusaaman Ståhlbergin vaikean aseman – suositteli kaikesta huolimatta joustavuutta Holstin kohdalla.

»J. K. P. selitti monin sanoin, kuinka ei saa asettaa henkilökysymyksiä määrääviksi, pitää antaa R. H:n ‘plaskata’ (!) itsensä riittävän perusteellisesti y.m. Hän ei antanut juuri kiittävää arvostelua R. H:sta, sanoi, että kun he olivat Tartossa ja keskustelivat hänen kanssaan Hughes-koneella, niin kyllä he olisivat iskeneet häntä korvalle, jos hän olisi ollut lähempänä».

Suolahti katsoikin Paasikiven olleen neuvottelussa – Holstin säilyttämistä puolustaessaan – selvästi presidentin asialla.⁶

KOP:n keskustelujen päätyttyä Ingman – antamatta tällä kertaa Paasikiven vaikuttaa itseensä – ilmoitti Lavoniukselle pysyvänsä aikaisemmalla kannallaan. Kokoomuksen mukaantuloa koskeneiden monivaiheisten neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina J. H. Vennola vihdoin 9.4.1921 muodosti keskustapohjaisen vähemmistöhallituksen, jossa Holsti säilytti ulkoministerinsalkkunsa.⁷

Itä-Karjalan kansannousu talvella 1921-1922 kärjisti voimakkaasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiä suhteita. Epäillen Vennolan hallituksen olevan kapinallisten takana Moskova ryhtyi keskittämään joukkoja tasavallan rajalle. Tästä huolestuneena Helsinki puolestaan lähetti länsiliittoutuneille ja reunavaltioille vetoomuksen tuen saamisesta, mikäli Neuvosto-Venäjä esittäisi uhkavaatimuksen tai aloittaisi sotatoimet Suomea vastaan.⁸

Vastaukseksi Puola antoi epävirallisesti ymmärtää, että se saattoi Neuvosto-Venäjän hyökätessä tukea aseellisesti Suomea. Avun ehtona olisi kuitenkin puolustusliitto. Vennolan hallitus kääntyi nyt porvarillisten eduskuntaryhmien puoleen tiedustellen näiden mielipidettä asiasta. Edistys ja maalaisliitto antoivat hankkeelle kannatuksensa oikeiston asettaessa ehtoja. Ruotsalaisen eduskuntaryhmän enemmistö kannatti defensiivistä sotilasliittoa sillä ehdolla, että se olisi suunnattu yksinomaan Neuvosto-Venäjää vastaan, minkä lisäksi Suomelle oli pidätettävä mahdollisuus orientoitua Skandinaviaan.

Kokoomuksen suostuttelun aloitti presidentti Ståhlberg henkilökohtaisesti kutsumalla linnaan J. K. Paasikiven ja Lauri Ingmanin, »jotta saadaan jutella». Valtakunnan päämies korosti tällöin »isoleerautumisen vaaraa», jollei reunavaltioliittoa saatu aikaan. Haluamatta kokonaan kiistää presidentin kannan oikeutusta Paasikivi kieltäytyi luottamasta Baltian pikkukansojen tulevaisuuteen. Viro ja Latvia olisivat tuomittuja sulautumaan Venäjään. Mitään todellista apua ne eivät pystyisi antamaan Suomelle, joka päinvastoin joutuisi »tappelemaan» niidenkin puolesta.⁹

Ingmanin pyynnöstä Juhani Arajärvi kutsui 5.2.1922 koolle »konsiliumin» pohtimaan puolustusliittoasiaa. Läsnä olivat heidän lisäkseen J. K. Paasikivi, Ernst Nevanlinna, Antti Tulenheimo, Kaarlo Koskimies, K. V. Holma, Hugo Suolahti, E. N. Setälä, Mauri Honkajuuri, O. W. Louhivuori, Rudolf Walden, Artturi Hiidenheimo sekä Jalmar Castren. Itä-Karjalan tapahtumien varjossa puolustusliittohanketta kannatettiin nyt joukolla vain Arajärven viitatessa sen kenties aiheuttamiin sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Paasikivi ei halunnut irtautua yksimielisyysrintamasta ja myönsi eristäytymispolitiikan vaarallisuuden maalle. Tavattuaan samana päivänä kadulla Mannerheimin Ingman totesi tämän niinikään olevan Puolan kanssa tehtävän sotilaspaktin puolella, vaikka Viron ja Latvian itsenäisyyttä ei niiden heikkouden vuoksi ollutkaan syytä mennä takaamaan. »Mannerheim pelkäsi bolshevikihyökkäystä; viittasi Gruusian esimerkkiin, jossa kotibolshevikit olivat nostaneet kapinan, joka olisi ollut helposti kukistettavissa, mutta venäläiset jotka olivat panneet toimeen sotilasmanöövereita rajalla, tulivat yli ja valloittivat maan».¹⁰

Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmä kokoontui neljä vuorokautta myöhemmin valitsemaan puolueen neuvottelijaa puolustusliittoa koskevia keskusteluja varten. Tekla Hultinin ehdottamaa E. N. Setälää pidettiin Vienassa parhaillaan käytävää sotaa ajatellen »liian karjalaisintoisena». Paavo Virkkusen mielestä neuvottelijaksi tarvittiin »hyvin harkisevainen henkilö». Juhani Arajärvi ehdotti nyt J. K. Paasikiveä. Pantakoon merkille Arajärven jo » konsiliumin» kokouksessa suhtautuneen varovasti, joskaan ei täysin kielteisesti, puolustusliittohankkeeseen, jota Paasikivi aikaisemmin oli suorastaan vastustanut. Vaikka Tekla Hultin huomauttikin Paasikiven tekemästä Tarton rauhasta, jota kokoomuspuolueessa oli ankarasti arvosteltu, Setälän torjunut ryhmän enemmistö asettui kannattamaan Paasikiveä. Katkerana Hultin merkitsi päiväkiraansa: »Niinpä siis on jälleen toistamiseen Itä-Karjalan kohtalo jätetty Paasikiven käsiin. Ei kuitenkaan minun suostumuksellani».¹¹

Seuraavassa ryhmäkokouksessa saatiin silti kuulla, ettei Paasikivi ollut suostunut hänelle tarjottuun neuvottelijantehtävään. Vaikka hän olikin toistaiseksi luopunut Puolan sotilasliittoon kohdistuvasta avoimesta vastarinnasta, hanke oli nähtävästi kuitenkin pankinjohtajalle edelleen siinä määrin epämieluisa, ettei hän halunnut sitoa siihen nimeään. Kokoomuksen neuvottelijaksi valittiin Hugo Suolahti.¹² Viimeksi mainittu ilmoitti hallitukselle puolueensa kannattavan sotilasliittoa Puolan kanssa. Holstin kaavailema viiden vuoden voimassaoloaika olisi kuitenkin supistettava kolmeen vuoteen. Itä-Karjalan asia tuli liittää sopimukseen, ja Suomelle piti varata oikeus »suuntautua Skandinaviaan».¹³

Viime tingassa ennen varsinaisten neuvottelujen alkua puolalaiset silti katsoivat parhaaksi muuttaa kantaa. Neuvosto-Venäjän reaktiota varovan Ranskan suosituksesta he luopuivat puolustusliittoajatuksesta ja esittivät sen sijaan aivan uuden, lähinnä poliittista ja taloudellista yhteistoimintaa koskevan ohjelman, jota ei ehditty Helsingissä etukäteen käsitellä. Ulkoministeri Holsti joutui siten matkustamaan Puolaan epäselvän tilanteen vallitessa ja vailla varmaa ohjelmaa. Porvarillisille ryhmille luvattiin, ettei Varsovan konferenssissa päätettäisi mitään, vaan tyydyttäisiin alustaviin keskusteluihin. Holsti kuitenkin yhdessä Baltian tasavaltojen ulkoministerien kanssa allekirjoitti Puolan tarjoaman sopimuksen, jonka mukaan ao. maat sitoutuivat olemaan tekemättä toisiaan vastaan tähdättyjä sopimuksia ja hoitamaan mahdolliset erimielisyytensä rauhanomaisin keinoin. Sopimuksen poliittisesti merkittävin kohta oli sen 7. artikla, jonka mukaan minkä tahansa allekirjoittajamaan joutuessa ilman omaa syytään hyökkäyksen kohteeksi muut allekirjoittajamaat sitoutuivat suhtautumaan myötämielisesti hyökkäyksen uhriin sekä ryhtymään pikaisesti neuvottelemaan tarvittavista tukitoimista.

Suomen hallituksellekin yllätyksenä tullut Varsovan sopimus herätti Helsingissä voimakasta arvostelua. Vasemmisto katsoi paktin merkitsevän Suomen luopumista puolueettomuudestaan ja sekaantumista Puolan välityksellä suurpolitiikkaan. Oikeisto, joka muutenkaan ei ollut ihastunut ulkoministeri Holstiin, katsoi tämän hätiköineen ja ylittäneen valtuutensa. Varsinaisen sotilasliiton rauettua pakti nyt allekirjoitetussa muodossaan ei tuonut Suomelle mitään varmaa turvaa. Päinvastoin 7. artikla saattoi johtaa maan Puolan rinnalla selkkauksiin Saksaa vastaan. Holstiin kohdistunut eduskunnan epäluottamuslause vei viimein koko Vennolan hallituksen eroon. ¹⁴

Lähinnä Karjalan kansannousuun liittyneen poliittisen kiihkon huipennuttua Suomessa helmikuussa 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaan Paasikivi koetti Helsingin Sanomille myöntämässään haastattelussa valaa öljyä laineille. Keskinäiseen riitelyyn ja kiihkoiluun ei nyt ollut aihetta. Kaikki toki suhtautuivat lämpimin ajatuksin Karjalaan, mutta samalla niin hyvin kansan valtava enemmistö kuin hallituskin katsoivat, ettei tämän asian vuoksi voitu saattaa maata niihin vaaroihin, joita sotaan joutuminen Venäjää vastaan toisi mukanaan. »Oikea silmämitta valtiollisiin mahdollisuuksiin nähden on yksi kaikkein tärkeimpiä edellytyksiä valtiollisessa elämässä, mutta tässä suhteessa on luullakseni meillä yhtä ja toista toivomisen varaa».

Varsin pitkälle ulottuva yksimielisyys vallitsi Paasikiven käsityksen mukaan ainakin porvarillisten puolueiden keskuudessa vahvan puolustuslaitoksen tärkeydestä. Vaikka välitöntä sodanuhkaa Venäjän taholta ei arvioitaisikaan kovin suureksi, siellä oli kuitenkin Trotskin johtama »sotapuolue», jonka varalta oli Suomessa oltava valmiina. Silti ei pitäisi »sulkeutua kuoreen» eristäytymällä itäisestä naapurista, jonka kanssa »koko maailma» parhaillaan pyrki yhteyteen. »Me olemme jo kyllin vahingoittaneet itseämme taitamattomalla menettelyllämme, samaan aikaan kuin useat muut maat ovat hankkineet itselleen etuja».

Kolmantena keskeisenä kysymyksenä Paasikivi korosti sisäisen vaaran, kommunismin, torjumista. Yksimielisyys vallitsi tosin muiden puolueiden keskuudessa laillisen järjestyksen järkähtämättömän ylläpidon merkityksestä. Eriäviä käsityksiä esiintyi sen sijaan niistä keinoista, joilla siihen tuli pyrkiä. Hallitus ja sen kannattajat olivat koettaneet täyttää yhteiskunnassa esiintyvää juopaa laajoin armahduksin ja palauttamalla valtiolliset oikeudet vuoden 1918 kapinasta tuomituille. Jos tätä tietä tarkoitus saavutettaisiin, se merkitsisi suurta voittoa. Toisaalta monet, joihin Paasikivi luki myös itsensä, pelkäsivät vihamielisten ainesten tulkitsevan tällaisen menettelyn vain yhteiskunnan ja valtiovallan heikkouden merkiksi, jolloin toivottu positiivinen vaikutus kääntyisi päinvastaiseksi. Joka tapauksessa kansan voimat riittäisivät pitämään kurissa ja kukistamaan yhteiskuntajärjestelmän viholliset. Hallituskin kannattajapuolueineen oli viime aikoina – joskaan ei Paasikiven mielestä riittävän ripeästi – ryhtynyt toimiin kommunisteja vastaan.¹⁵ Voittamatonta erimielisyyden aihetta ei siis tässäkään asiassa pitänyt olla.

»Minun mielestäni olisi nyt tarpeen kaikissa piireissä, joille maan menestys on kallis, luja päätös kiihoituksen lopettamiseen ja toisiemme ymmärtämiseen. Elkäämme sanoko, että samanlaista kiihoitusta esiintyy muissakin maissa. Meidän maamme on, kuten sanottu, paljon vaikeammassa asemassa kuin useimmat muut maat, meidän itsenäisyytemme on vielä nuori, meidän sekä henkiset että aineelliset voimamme ovat pienet. Ainoastaan pysymällä yhdessä voimme voittaa vaikeudet. Muuten meitä tuho odottaa».¹⁶

Karjalan kansannousun ja Ritavuoren murhan nostattamien kuohujen keskellä Paasikiven tasapuolisuuteen ja terveeseen järkeen vetoavaa kirjoitusta, jossa hän mm. selvästi suositteli kauppasuhteiden kehittämistä Neuvosto-Venäjään, voidaan pitää sekä kylmäverisenä että rohkeana. Puolueen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi Helsingin Sanomissa painetun haastattelun sellaisenaan myös omilla palstoillaan korostaen samalla täysin yhtyvänsä sen sisältöön.¹⁷ Ritavuoren murhaa välittömästi seuranneessa tilanteessa muunlainen kannanotto Paasikiven sovintoa korostavaan lausuntoon olisi tuskin ollut mahdollinenkaan. Mitään julkista keskustelua ei haastattelusta syntynyt.

Kokoomuspuolueen sisällä vanhan suomettarelaisen piirin ote oli kuitenkin selvästi heikkenemässä.Jo syksyllä 1921 Ernst Nevanlinna oli menettänyt paikkansa Uuden Suomen päätoimittajana aikanaan aktivistien Uuden Päivän ryhmään kuuluneelle Kaarlo Koskimiehelle. Huhtikuun 1922 puoluekokouksessa, johon Paasikivi ei osallistunut, muutettiin vihdoin suomettarelaispainotteista talous- ja sosiaalipoliittista ohjelmaa selvästi liberalistiseen ja oikeistolaissävytteiseen suuntaan. Painopiste siirrettiin valtion taloudessa tulonsiirroista säästäväisyyteen ja veropolitiikassa kotimaisen tuotannon ja yritteliäisyyden suosimiseen. Ulkopoliittisessa osassa painotettiin heimokansojen oikeuksia koskevia vaatimuksia. Vaikka Ingman taitavana taktikkona onnistuikin säilyttämään asemansa joutumatta Nevanlinnan tavoin arvostelun tulilinjalle, puolue kokonaisuudessaan oli ottanut aimo askeleen oikealle.¹⁸ Päivänpolitiikasta poisjättäytyneen Paasikiven asemaan tämä suunnanmuutos ei enää suoranaisesti vaikuttanut.

Suomen kansainvälistä tilannetta ajatellen Itä-Karjalan akuutin kriisin päättyminen sikäläisen kansannousun kukistamiseen keväällä 1922 merkitsi balttilaisen suuntauksen selvää heikentymistä. Syöksyminen päätä pahkaa turvallisuus- poliittiselta reaaliarvoltaan epävarmoihin sopimuksiin tuntui entistä vähemmän houkuttelevalta, puhumattakaan sekaantumisesta Puolan ja Saksan välisiin kiistakysymyksiin, jotka eivät sellaisenaan liittyneet Suomen etuihin. Vaikka puolustusliittoajatus pysyikin 1920-luvulla vielä kauan esillä reunavaltioiden ulkoministerikonferensseissa, Suomen edustajat eivät siihen tositarkoituksella enää kajonneet. Tässä mielessä Varsovan sopimuksen vahvistamatta jättäminen merkitsi tärkeätä käännekohtaa.

Etsiessään ratkaisua Suomen turvallisuusongelmaan Paasikivi alkoi entistä kiinteämmin tähytä Skandinavian suuntaan. Tavatessaan Otto Stenrothin 8.11.1923 tarjoamilla päivällisillä Ruotsin Helsingin-lähettilään Henning Elmquistin Paasikivelle tarjoutui tilaisuus laajaan poliittiseen keskusteluun. Ruotsalaisdiplomaatti ei salannut maassaan tunnettavan »suurta harrastusta» ja lähentymishalua Suomeen. Erityisesti upseeriston piirissä kannatettiin puolustusliiton solmimista. Suomi ei kuitenkaan ollut käyttänyt näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Päinvastoin se oli reunavaltiopolitiikallaan heikentänyt osakkeitaan Tukholmassa. Mitä näin luultiin saavutettavan? Viron ja Latvian tulevaisuus oli huono, Puolan selkkauksiin sekaantuminen taas vaarallista.

Halutessaan Suomi Elmquistin mielestä voi kuulua Skandinaviaan, ja itse asiassa se kuuluikin siihen. Edellytyksenä kuitenkin oli tyytyminen historiallisiin rajoihin sekä luopuminen Itä-Karjalasta ja reunavaltiosuuntauksesta. Suomalaisten ei pitäisi yliarvioida voimiaan. Ruotsilta he voisivat saada aluksi moraalista ja diplomaattista tukea. Venäjän vaaran kasvaminen uhkaaviin mittoihin vaatisi aikaa 20 vuotta, ja sen kuluessa Suomen asema ehtisi vahvistua siinä määrin, että sen riippumattomuus katsottaisiin yhtä lailla itsestään selväksi kuin Skandinavian maidenkin. Suomalaisten oli kuitenkin tehtävä selvä valinta: joko Skandinavia tai reunavaltiot. Yhtäaikainen orientaatio molempiin suuntiin ei ollut mahdollista.¹⁹

Lähettilään mielipiteillä oli oma taustansa. Ruotsin oikeistolle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tunnusomainen käsitys »Venäjän vaarasta» ei ollut kadonnut; kommunismi ideologiana tuntui sitä vain lisäävän. Toisaalta Ruotsin geopoliittinen asema oli Suomen itsenäistymisen myötä parantunut. Verrattuna Baltian maiden ja osittain myös Puolan epävarmoihin tulevaisuudennäkymiin Suomi, jos se irtautuisi eteläisistä naapureistaan ja lähentyisi Skandinaviaa, saattoi hyvinkin myös pitkällä tähtäyksellä säilyä Ruotsin turvallisuuden kannalta hyödyllisenä puskurivaltiona Venäjään päin.

Armeijan piirissä erityistä aktiivisuutta osoitti Suomessa Mannerheimin joukoissa v. 1918 palvelleiden nuorten yleisesikuntaupseerien ns. »Djursholmsklicken». Sillä puolestaan oli kiinteät kontaktit Allmänna försvarsföreningeniin, vaikutusvaltaiseen yhdistykseen, joka harjoitti propagandaa maanpuolustuksen hyväksi ja vasemmiston kaavaileman armeijamäärärahojen supistamisen torjumiseksi. Varustelutason ylläpitämisen lisäksi sotilaiden taholla korostettiin Ruotsin omien puolustusmahdollisuuksien oleellisesti paranevan, jos vihollinen voitaisiin Tornionjoen sijasta kohdata jo Rajajoella. Oikeiston dilemma keskittyi tältä osin siihen, mitä turvallisuustakeita suomalaisille pystyttäisiin tarjoamaan, jotta he niiden houkuttelemina olisivat valmiita »valitsemaan» Ruotsin ja luopumaan reunavaltioyhteistyöstä.

Vasemmisto (sosiaalidemokraatit ja osa liberaaleista) edusti kokonaan toista linjaa. Venäjän taholta uhkaava suoranainen vaara ei ollut todennäköinen. Sitä vastaan puhuivat 1800-luvun ja maailmansodan ajan historialliset kokemukset. Neuvosto-Venäjällä sisäinen rakennustyö vaatisi lähiaikoina osakseen päähuomion, mikä puhui ulkopoliittisen aggression mahdollisuutta vastaan. Silti Ruotsin tuli välttää toimenpiteitä ja poliittisia eleitä, jotka saattoivat ärsyttää Neuvosto-Venäjää tai muita ulkovaltoja. Viisainta olisi edelleenkin noudattaa täydelliseen sitoutumattomuuteen liittyvää perinteistä puolueettomuuslinjaa. Suomen itsenäisyys oli Ruotsille toki hyödyllinen, mutta ei elintärkeä asia. Missään tapauksessa kuningaskunnan strateginen raja ei kulkenut Rajajoella. Pohjanlahden itäpuolisen uuden valtakunnan tulevaisuutta täytyi pitää epävarmana, eikä sen takia ollut syytä ottaa riskejä.²⁰

Paasikiven »skandinavismi» näyttää kasvaneen varsin luontevasti siitä »tyhjiöstä», jonka Saksan maailmansodassa kärsimä tappio ja Englannin vetäytyminen Itämereltä v. 1921 olivat luoneet. Suomen Tukholman-lähettiläs Werner Söderhjelm sai jo vuosina 1922-1923 pankinjohtajasta liittolaisen yrittäessään parantaa Ahvenanmaan kysymyksen vaurioittamia suhteita Ruotsiin. Ensimmäisenä konkreettisena askeleena olisi presidentti Ståhlbergin suorittama valtiovierailu läntiseen naapurimaahan. Vaikka ruotsalaiset olivat tähän halukkaita, hanke kuitenkin törmäsi Suomen valtionpäämiehen vastahakoisuuteen. Sisäpoliittisia reaktioita varovan presidentin mielestä Ahvenanmaan kiista oli vielä niin lähellä, että Suomen hallituksella oli täysi oikeus osoittaa pidättyvyyttä ruotsalaisia kohtaan.²¹

Söderhjelmin pyynnöstä Paasikivi kävi tammikuussa 1923 varta vasten linnassa taivuttelemassa Ståhlbergia lähtemään Tukholmaan. Ahvenanmaasta ei tällä kertaa puhuttu, mutta presidentti kieltäytyi uskomasa »kohteliaisuuskäyntien» hyödyllisyyteen. Kielivähemmistö Suomessa saattoi matkan yhteydessä pyrkiä »skandaaleihin» toimittamalla naapurimaan lehtiin vähemmän sopivia lausuntoja. Kirjeessään Söderhjelmille Paasikivi huomautti Ståhlbergin kielteisen suhtautumisen johtuvan myös voimakkaasta epäluulosta ruotsalaisia kohtaan. »Hän näkyy olevan kovin arka siitä, ettei Ruotsissa voitaisi katsoa meitä yli olan ja pitää tungettelijoina, joille ei anneta oikeata arvoa, jos muka hätiköimme tältä puolen». Ruotsin kuninkaan vastavierailusta Ståhlberg ei liioin ollut innostunut. »Asia tuntuu olevan siis vähän huonolla kannalla», kommentoi Paasikivi.²² Yhtä tuloksettomiksi jäivät matkaa kannattavan hallituksen ja Söderhjelmin »liittolaisekseen» värväämän presidentinrouva Ester Ståhlbergin mieheensä kohdistamat varovaiset taivutteluyritykset. Presidentti ei liioin halunnut vastata Viron riigivanem Konstantin Pätsin Helsingin-vierailuun ja torjui myös norjalaisten kutsun Osloon.²³

Ruotsin lähettiläs Elmquist valitti myöhemmin Paasikivelle Ståhlbergin päätöstä olla noudattamatta kuninkaan vierailukutsua pidettävän Ruotsissa loukkauksena. Paasikiven huomautus presidentin tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia seremonioita kohtaan ei saavuttanut armoa lähettilään silmissä. Elmquistin mielestä Ståhlberg oli ottaessaan vastaan presidentin viran samalla myös sitoutunut täyttämään siihen liittyvät velvollisuudet.²⁴

Käsitykselleen Ruotsiin lähentymisen tarkoituksettomuudesta Ståhlberg näytti saavan tukea vielä vuoden 1923 aikana. Hjalmar Brantingin vasemmistohallituksen kaaduttua työttömyysongelman aiheuttamiin ristiriitoihin huhtikuussa 1923 oikeistoon lukeutuva Ernst Trygger muodosti uuden kabinetin, joka piti keskeisiin tehtäviinsä kuuluvana Ruotsin puolustuskyvyn ylläpitämistä ja lujittamista. Ulkoasiat sai hoitoonsa Tryggerin puoluetoveri Carl Hederstierna, joka valtiopäivillä oli korostanut Venäjän ulkopolitiikan pysyvänä tavoitteena tunkeutumista Atlantille. Ennemmin tai myöhemmin tämä pyrkimys saattaisi Ruotsin aseman vaaraan, minkä vuoksi Suomen säilyminen itsenäisenä puskurivaltiona merkitsi Ruotsille ensi luokan intressiä. Lokakuussa 1923 pitämässään puheessa Hederstierna oli jopa valmis avoimesti asettamaan pitkän tähtäyksen tavoitteeksi Suomen kanssa solmittavan puolustusliiton. Nimeltä mainitsemattomana tarkoituksena oli samalla estää Helsinkiä ajautumasta seurauksiltaan laskemattoman reunavaltiopolitiikan linjalle. Ruotsin yleisen mielipiteen reaktio puheeseen oli kuitenkin siinä määrin kielteinen, että Hederstiernan oli pakko pyytää eroa, jotta Tryggerin hallituksen asema ei kokonaisuudessaan vaarantuisi.²⁵

Suomessa vasemmiston reaktio Hederstiernan puheeseen oli perinteinen. Minkäänlainen »sotaliitto» ei voinut tulla kysymykseen. Porvarillinen lehdistö taas teki lähes yksimielisen johtopäätöksen, jonka mukaan Ruotsin ulkoministeri, uskaltaessaan edes ehdottaa ystävällistä Suomen-politiikkaa, joutui viipymättä eroamaan paikaltaan. Tämä oli myös presidentti Ståhlbergin reaktio. Ruotsin taholta suomalaisten oli turha toivoa ylipäänsä mitään ja näin ollen hänen kielteinen suhtautumisensa valtiovierailuhankkeeseen oli siis ollut perusteltu. Hederstiernan henkilökohtainen kanta sinänsä herätti luonnollisesti Ståhlbergissakin sympatioita.²⁶

Kokoomuspuolueen piirissä Eino Suolahti teki aloitteen erityisen kiitosadressin lähettämisestä Hederstiernalle. Ajatusta kannattivat Paasikivi ja S. J. Pentti. Vastustavalle kannalle asettui kuitenkin aloitteentekijän veli Hugo Suolahti, joka katsoi, ettei Hederstiernalle olisi mieluista saada julkista tunnustusta vieraasta maasta. Edellisenä keväänä Saksaan lähetetyt adressit, joita tarkastellaan lähemmin tuonnempana, olivat herättäneet ristiriitaisia reaktioita. Hederstiernan puheen saaman huonon vastaanoton jälkeen ei muutenkaan ollut syytä korostaa suhteita Ruotsiin. Pörssiklubissa pidetyssä pienen piirin neuvottelutilaisuudessa P. E. Svinhufvud ja Mauri Honkajuuri suosittelivat niinikään adressista luopumista viimeksi mainitun huomauttaessa vielä erikseen sen aiheuttamista sisäpoliittisista vaikeuksista. Maalaisliiton aitosuomalaiselle propagandalle tarjoutuisi tuolloin aivan liian suotuisa tilaisuus hyökkäyksiin kokoomusta vastaan. Lopulta päätettiin tyytyä lähettämään sähke, joka »monen stiliseerauksen jälkeen» hahmoutui seuraavaan asuun:

Ylhäisyys Hederstierna

Tukholma

Vakuuttuneina siitä, että Teidän Ylhäisyytenne ilmaiseman ajatuksen toteuttaminen koituisi Ruotsin ja Suomen yhteiseksi hyväksi, pyydämme Teidän Ylhäisyyttänne ottamaan vastaan vakuutuksen erinomaisesta kunnioituksestamme.

P. E. Svinhufvud ent. valtionhoitaja

J. K. Paasikivi ent. pääministeri

Hugo Suolahti yliopiston rehtori

Kaarlo Ignatius

J. R. Danielson-Kalmari yliopiston kansleri

Kaarlo Castren ent. pääministeri

Aleksi Käpy hovioikeuden presidentti

hovioikeuden presidentti

Urakan päätteeksi nautittiin yhteinen illallinen Paasikiven innostuessa tilaamaan punaviiniä.²⁷ Pörssiklubin turvallisten seinien suojassa ei tavallisten kuolevaisten kiusaksi säädetystä kieltolaista tarvinnut välittää. Hederstiernalta tuli aikanaan vastaus, jossa hän ilmaisi »syvän liikutuksensa» niin monien huomattavien suomalaisten miesten lähettämästä sähkeestä. »Toivon, että esitelmäni ajatukset vähitellen tulevat suodattamaan Ruotsin kansan».²⁸

Sama toivo eli myös Paasikivessä, jonka ulkopoliittisella preferenssilistalla Ruotsiin suuntautuminen säilyi ykkössijalla Hederstiernan kohtalon aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta. Linjaa oli kaikessa hiljaisuudessa jatkettava, vaikka äkillisiä, radikaaleja parannuksia tilanteeseen ei voitukaan odottaa. Keväällä 1922 tapahtuneen ohimenevän »horjahduksen» jälkeen hän oli jälleen palannut balttilaista orientaatiota vastustavalle kannalleen. Helsingissä tammikuun alussa 1924 käyneelle Werner Söderhjelmille Paasikivi korosti voimakkaasti, ettei Suomen pitäisi lainkaan lähteä Varsovaan suunniteltuun uuteen reunavaltiokonferenssiin. Siellä käsiteltävät asiat olisivat Suomen kannalta merkityksettömiä, eikä aikaisemmistakaan vastaavista kokouksista ollut saatu mitään hyötyä. Näin pitkälle ei Söderhjelmkään ollut valmis menemään. Yhdessä molempien Suolahtien, Antti Tulenheimon ja Kaarlo Koskimiehen kanssa hän vastusti tämäntapaisten kutsujen hylkäämistä, koska seurauksena tuolloin olisi täydellinen eristyksiin joutuminen, »ja siinä mielessä meidän ei pitäisi seurata Ruotsin esimerkkiä». ²⁹

Talvella 1924 Svinhufvud ja Paasikivi olivat yhteydessä Ruotsin Helsingin-sotilasasiamieheen, kapteeni Frey Rydebergiin tarkoituksenaan vaikuttaa eräisiin puolustusvoimia koskeviin ratkaisuihin, joilla oli myös ulkopoliittista kantavuutta. Korostaen Suomen ja Ruotsin lähentymisen merkitystä Svinhufvud piti tärkeänä molempien maiden aseistuksen kaliiperien yhtenäistämistä. Samanlaisten patruunoiden käytön myötä ampumatarviketoimitukset helpottuisivat huomattavasti.

Paasikivi puolestaan tähdensi Rydebergille perusteilla olevaan Suomen sotakorkeakouluun tarvittavan päteviä opetusupseereita, joita ei ollut kotimaassa riittävästi tarjolla. Tässä yhteydessä Svinhufvud ja Paasikivi mainitsivat ruotsalaiselle keskustelukumppanilleen vastustavansa Carl ja Oscar Enckellin harrastamaa »ranskalaissuuntausta». Tehtävään pitäisi saada ruotsalaisia upseereita, ja tämän hyväksi he pyysivät Rydebergiä toimimaan Tukholmassa. Kysymystä ei voitaisi katsoa Ruotsille merkityksettömäksi, koska Suomen armeijan ollessa järjestelyjen alaisena sotakorkeakoulun upseereille tarjoutuisivat hyvät mahdollisuudet vaikuttaa kehityksen suuntaan. Svinhufvud ja Paasikivi varoittivat, että ruotsalaisten ottaessa kielteisen kannan Suomen puolustusvoimat saattaisivat suuntautua »jollekin suurvaltataholle». Ruotsalaisten opettajavoimien kutsuminen sotakorkeakouluun ratkesikin myönteisesti kesän ja syksyn 1924 aikana.³⁰

Ruotsalaisten opetusupseerien ryhmään kuului myös kapteeni K. A. Bratt, joka huhtikuussa 1925 kääntyi Paasikiven puoleen ilmoittaen Ruotsin Allmänna försvarsföreningenin haluavan kokoukseensa suomalaista esitelmöitsijää käsittelemään Ruotsin puolustuskysymystä Suomen näkökannalta katsoen. Pankinjohtajalle ei tietenkään kerrottu alkuperäisenä puhujaehdokkaana olleen Eirik Hornborgin, joka ei kuitenkaan päässyt lähtemään. Vaikka muodollista kutsua ei vielä ollutkaan saapunut, Paasikivi keskusteltuaan Danielson-Kalmarin, Ingmanin ja Nevanlinnan kanssa sekä hankittuaan ulkoministeri K. G. Idmanin suostumuksen, antoi Brattille myönteisen vastauksen.³¹

Vielä kerran Paasikivi vaelsi iäkkään, tuolloin jo lähes sokean oppi-isänsä Danielson-Kalmarin luo Pietarinkatu 5:een saamaan neuvoja. Vanha valtioneuvos varoitti jälleen Venäjän ekspansion vaarasta. Lopullisena tavoitteena saattoi hyvinkin olla Atlantin rannikko. Ruotsin olisi kuitenkin turha laskea sen varaan, että kuningaskunnan »vuoro» tulisi vasta Suomen kukistumisen jälkeen. Kansainvälisen politiikan kuvioita ja liittosuhteita oli mahdotonta ennakoida. Saattoi tulla tilanne, jonka yhteydessä Venäjä pitäisi jo ennen koko Suomen valloitusta etujensa mukaisena tukikohtien hankkimista Suomen etelärannikolta tai Ahvenanmaalta sekä vaikkapa Gotlannin kaappaamista laivastotukikohdaksi. Kokonaisuuden kannalta olisi järkevintä saada aikaan Suomen ja Ruotsin sotilasliitto. Tukholmassa kuitenkin nähtävästi haluttiin säilyttää kädet vapaina. Siksi suomalaisten oli koetettava tulla toimeen omin voimin mutta samalla pyrkien siihen, että Ruotsi ennemmin tai myöhemmin havaitsisi etunsa mukaiseksi tukea Suomea.

Parhaan palveluksen ruotsalaiset tekisivät Pohjanlahden itäpuoliselle naapurilleen olemalla sotilaallisesti mahdollisimman vahvoja. Venäjä muiden suurvaltojen tavoin kunnioitti voimaa, kun taas heikoille voitiin asettaa niiden alistamiseen tähtääviä vaatimuksia. Samalla tavoin kuin

Ranskan vallankumouksen ideaaleja aikanaan käytettiin Napoleonin imperialismin välineinä, meneteltiin nyt myös bolsevistisella Venäjällä kommunismiin nähden. – Tässä yhteydessä on tietenkin syytä muistaa Danielson-Kalmarin pyrkimys vaikuttaa Ruotsin äänestäjiin, jotta he vasemmiston »haihattelun» vaikutuksen alaisina eivät ryhtyisi heikentämään armeijaa vähentämällä puolustusmäärärahoja.

Vaikka Paasikivi ruotsalaista kuulijakuntaa silmällä pitäen joutuikin muotoilemaan uudestaan valtioneuvoksen ajatuksia, hänen kirjoittamansa luonnos rakentui olennaiselta osaltaan Pietarinkadulla kuultujen näkökohtien pohjalle.³² Esitelmää ei kuitenkaan koskaan pidetty Brattin joutuessa 18.4.1925 ilmoittamaan Allmänna försvarsföreningenin luopuneen hankkeesta.³³ Vain puolitoista vuotta Hederstierna-episodin jälkeen peruna oli nähtävästi sittenkin vielä liian kuuma. Jäähtymistä Paasikivi joutui odottamaan toistakymmentä vuotta.

Ajatus säilyi silti jatkuvasti hänen mielessään. Vuonna 1928 Paasikivi merkitsi muistikirjaansa Suomen nauttivan maailmalla reunavaltioihin verrattuna suhteellisen suurta luottamusta. Sen ei ollut tarvinnut näiden tavoin hakea Kansainliiton takuita ulkomaisille lainoilleen. Syynä tähän oli, että Suomi historiallisista ja maantieteellisistä syistä jollakin tavoin liitettiin samaan kategoriaan kuin Ruotsi, Tanska ja Norja. »Mitä enemmän meidät luetaan Skandinaviaan, sen suurempi on luottamuksemme ulkomaalla. Mitä enemmän meidät luetaan reunavaltioihin, sen pienempi on meillä(!) luottamus».

Siksi olikin Paasikiven mielestä varsin »omituista», että kun Virossa ja Latviassa pyrkimällä pyrittiin hyviin ja läheisiin suhteisiin Ruotsin kanssa, niin huomattavasti paremmat luontaiset edellytykset omaavassa Suomessa päinvastoin ehdoin tahdoin haluttiin viilentää välejä läntiseen naapurimaahan. Kontaktien rakentamisessa Suomen kielivähemmistöstä olisi suuri apu, ja sitä olisi käytettävä hyväksi suhteiden lujittamisessa.³⁴ Omalta osaltaan Paasikivi kantoi kortensa kekoon lähettämällä upseeripoikansa Juhanin Tukholman sotakorkeakouluun.

Wilhelm 11:n valtakunnan luhistumisen jälkeen ei Saksalta saatavan tuen varaan voitu Suomessa enää laskea. Kiitollisuus kerran saadusta avusta ja siihen perustuva myötämielisyys jäivät silti vaikuttamaan. Raportissaan Auswärtiges Amtille 25.11.1919 Saksan Helsingin-konsuli Albrecht Goldbeck-Löwe vakuutti »suomalaisten sympatiain saksalaisia kohtaan olevan jäljellä, vaikka ihastuksen aallot ovat asettuneet, ja ententen agentit ponnistelevat omien päämääriensä hyväksi». Lähettiläs v. Briickin kunniaksi Helsingin Seurahuoneella 20.3.1919 pidetyt juhlat, joihin osallistui Paasikiven hallituksen jäseniä, johtavia aktivisteja sekä tieteen ja upseerikunnan edustajia, kuvastivat Saksaa kohtaan tunnetun ystävyyden ja kunnioituksen jatkumista. Vaikka Suomen valtiollisessa johdossa oli tapahtunut muutos, lähettiläs nimitti Saksan ystäviä yhä »määrääviksi piireiksi» huomauttaen, etteivät nämä jättäneet käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, missä voivat ilmaista tunteensa Saksaa kohtaan.³⁵

Kun suurvaltapolitiikan syrjimät hävinneet maat, Saksa ja NeuvostoVenäjä, löysivät toisensa huhtikuussa 1922 solmimallaan Rapallon sopimuksella³⁶, »liittoutuminen bolsevikkien kanssa» herätti Suomen saksalaisystävissä pettymystä pystymättä kuitenkaan muuttamaan heidän perusasennoitumistaan. Tunnustaen Berliiniltä saatavan suoranaisen sotilaallisen avun toiveet ainakin toistaiseksi epärealistisiksi Suomen oikeisto piti silti tärkeänä, ettei reunavaltiopolitiikassa menty sellaisiin sopimuksiin, jotka saattoivat sekoittaa Suomen Puolan ja Saksan välisiin alueellisiin ja muihin kiistoihin.

Yhteyksien ylläpitäjänä toimi ennen muuta Suomalais-Saksalainen seura, jonka 17.9.1918 pidettyyn perustavaan kokoukseen Paasikivi osallistui tulematta kuitenkaan – ilmeisesti silloisen asemansa vuoksi senaatin varapuheenjohtajana – valituksi järjestön johtotehtäviin. Puheenjohtajaksi tuli yliopiston rehtori, professori Wald. Ruin ja varapuheenjohtajaksi Saksan Helsingin-konsuli, kauppaneuvos Albrecht Goldbeck-Löwe.

Silloisen yhdistyslainsäädännön estämättä johtokunta, johon Paasikivi valittiin vasta 14.1.1926, koostui sekä Suomen että Saksan kansalaisista. Pöytäkirjakielenä käytettiin saksaa aina 1930-luvulle saakka. Tämä oli välttämätöntä siitäkin syystä, että Goldbeck-Löwen lisäksi johtokunnassa oli jatkuvasti edustettuna myös Saksan lähetystö jonkun nuoremman virkamiehensä välityksellä. Ensimmäinen näistä oli 28.11.1918 johtokunnan jäseneksi valittu lähetystösihteeri v. Radowitz.

Tuonnempana lähemmin tarkasteltavia juhlatilaisuuksia lukuunottamatta lähinnä esitelmäkokousten järjestämiseen keskittynyt yhdistys näyttää silti pitkälti viettäneen hiljaiseloa. Paasikivi itse kertoo: »Kävin… ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskollisesti Suomalais-Saksalaisen seuran kokouksissa, joissa meitä ensi aikoina toisinaan oli koolla vain kymmenkunta herraa. Saksan romahdus heitti siihenkin varjonsa. Myöhemmin yhdistys kasvoi suureksi». ³⁷

J. K. Paasikiven henkilökohtaisia yhteyksiä saksalaisiin ystäviin maailmansodan lopputulos ei tietenkään katkaissut. Erityisen läheisinä säilyivät suhteet kenraali, kreivi Rüdiger von der Goltziin, jota Paasikivi vilkkaan kirjeenvaihdon lisäksi tapasi lähes vuosittain toistuvilla Saksan matkoillaan. Weimarin tasavallassa valtaan päässeen inflaation uhkaama von der Goltz pyysi v. 1919 saada sijoittaa henkilökohtaisia varojaan (suomalaisina arvopapereina) Paasikiven nimellä Kansallis-Osake-Pankin hoidettaviksi. Näin myös meneteltiin. Kenraalin jouduttua armeijasta erottuaan taloudellisiin vaikeuksiin rouva Anna Paasikiven johtama naiskomitea Suomessa organisoi hänen hyväkseen rahankeräyksen, jonka tuotto, »Ehrengabe», sijoitettiin suomalaisiin pankki- ja teollisuusosakkeisiin. Niistä huolehti KOP:n notariaatti J. K. Paasikiven valvonnassa ja von der Goltzin toivomuksia noudattaen. Saksa osoitti myös arvonantoaan, jonka ulkoisena merkkinä oli Paasikivelle v. 1919 myönnetty rautaristi. Missä määrin von der Goltzilla oli tähän osuutta, ei saksalaisen lähdemateriaalin tuhouduttua ole enää selvitettävissä.³⁸

Paasikivi puolestaan seurasi huolestuneena tilanteen kehitystä Saksassa. Jouduttaisiinko sielläkin kokemaan bolsevistinen vallankumous venäläiseen tapaan? Jos näin kävisi, syynä olisi hänen mielestään länsivaltojen politiikka. Versaillesin rauhanehtoja Paasikivi luonnehti von der Goltzille »ennenkuulumattomiksi». Erityisen piinalliselta tuntui vaatimus keisarin ja muiden johtohenkilöiden luovuttamisesta liittoutuneiden tuomittaviksi. Kenties vaatimus ei kuitenkaan käytännössä toteutuisi. Moraalisesta paheksumisestaan huolimatta Paasikivi ei silti hyväksynyt puoluetoveriensa asian johdosta organisoimaa, ententeen kohdistuvaa vastalauseadressia. ³⁹

Uudelleen Saksan kysymys kärjistyi Suomeenkin heijastuneella tavalla v. 1923. Kun Saksa ei näyttänyt selviävän ylimitoitettuna pitämänsä 132 miljardin kultamarkan sotakorvauksen edellyttämistä maksueristä, Ranskan presidentti Raymond Poincare piti välttämättömänä »tuottavien panttien» hankkimista saatavien varmistamiseksi. Tammikuun 11. päivänä 1923 ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät tässä tarkoituksessa Ruhrin alueen. Englanti pysytteli operaation ulkopuolella.

Poliittisen keskustan kannatuksen varaan rakentuvan Saksan hallituksen vastavetona oli diplomaattisuhteiden katkaiseminen Ranskaan ja Belgiaan. Toimitukset noihin maihin pysäytettiin ja Ruhrin alueella ryhdyttiin passiiviseen vastarintaan oikeiston vaatiessa jopa asevoimiin turvautumista. Ranska puolestaan pani toimeen pidätyksiä ja karkotuksia miehitetyn alueen vastarinnan nujertamiseksi.

Suomen saksalaisystävällisissä piireissä Ruhrin tapahtumat herättivät keväällä 1923 voimakasta suuttumusta, joka perinteiseen tapaan purkautui adressien muodossa. Erityisen huomattavia olivat yliopistomiesten (lähes koko silloisen Suomen professorikunnan), juristien ja papiston adressit. Professorit paheksuivat »väkivallantekoja, joiden alaiseksi nyt on saatettu eräs maailman ensimmäisiä sivistyskansoja», ja lakimiehet puolestaan vertasivat Ranskan toimintaa Ruhrin alueella Venäjän Suomessa sortovuosina harjoittamiin oikeudenloukkauksiin. Adressin allekirjoitti parisataa johtavaa suomalaista juristia. Laatijoiden ja allekirjoittajien pettymykseksi protestit jäivät Saksassa vähälle huomiolle vain harvojen lehtien edes mainitessa niistä. Lähettiläs Harri Holma otaksui raportissaan Auswärtiges Amtilla olleen »erityisen syyn» estää protestien tunnetuksitulo. Kuten tuonnempana käy ilmi, tämä pitikin paikkansa.⁴⁰

Yleisen mieltenkuohun keskellä Suomalais-Saksalainen seura piti myös velvollisuutenaan esittää tohtori Eino Suolahden aloitteesta »suureen tyyliin laaditun julkilausuman». Johtokunnan saksalaisten jäsenten katsoessa, etteivät he voineet olla hankkeessa mukana, seuran nimen käytöstä julistuksessa jouduttiin luopumaan. ⁴¹

Maaliskuun 7. päivänä 1923 P. E. Svinhufvud, Alexis Gripenberg, Wald. Ruin, A. Osw. Kairamo, Eino Suolahti, Mauritz Gripenberg, Jenny af Forselles ja Anna Suolahti allekirjoittivat painettavaksi tulevan, Saksan kansalle osoitetun adressin, jossa »emme voi koko sivistyneen maailman edessä olla osoittamatta jyrkällä vastalauseella syvää paheksumistamme niiden törkeiden väkivaltaisuuksien johdosta, joita nykyään harjoitetaan avutonta Saksaa kohtaan ja jotka tuottavat häpeää niille kansoille, jotka loukkaavat kulttuurin ja kansainoikeuden lakeja». Suomen kansa tulisi kiitollisuudella säilyttämään mielessään Saksan ikimuistettavat hyvät työt. – Paasikiveä ei allekirjoittajien joukosta löydy hänen katsottuaan puuhan »hyödyttömäksi» ja »vaaralliseksi».⁴²

Adressihanke nostatti vastarintaa myös entisten »mannerheimiläisten» taholla. Uuden Suomen palstoilla kenraali Hannes Ignatius varoitti »lievemmin sanoen harkitsemattomasta teosta», joka ei silti tuottanut Saksalle minkäänlaista hyötyä. Suomalainen sivistyneistö nuorelle valtiolle ominaisessa itserakkaudessaan ja ulkopoliittisessa kypsymättömyydessään osoitti vastuuttomuutta ja pienen kansan aseman ymmärtämättömyyttä. Suomi oli aivan liian vaaranalaisessa asemassa voidakseen rikkoa välejään Ranskaan ja Belgiaan. Saksan ja Neuvosto-Venäjän liiton toteutuessa välit länteen katkonut Suomi jäisi täysin eristyksiin. Pälkähtikö tämä lainkaan adressin laatijoiden päähän? Juristien jo lähettämä protesti ja humanitaarinen apu riittivät. Pienen puolueettoman valtion oli Ignatiuksen mielestä koetettava pysyä erillään kaikista selkkauksista, jotka saattoivat viedä sen onnettomuuteen. Huonon diplomatian perusominaisuuksiin kuului hankkia vihollisia sieltä, missä niitä ei tarvinnut olla. »Ja mikään ulkoministeri ei voi johtaa politiikkaamme, jos syrjäiset henkilöt tekevät kaikkensa vaikeuttaakseen maan ulkopoliittista johtoa».⁴³ Tilannetta ei parantanut, minkä Ignatius tosin jätti mainitsematta, että laajamittaiseksi saksalaisystävälliseksi manifestaatioksi suunniteltuun Helsingin valtauksen 5-vuotisjuhlaan 12.4.1923 oli kunniavieraiksi kutsuttu von der Goltz, amiraali Hugo Meurer ja entinen Helsingin-lähettiläs August von Brück.

Ignatiuksen kirjoitus vaikutti selvästi adressin ensimmäiseen allekirjoittajaan P. E. Svinhufvudiin, joka viestitti Luumäeltä harkitsevansa asiaa uudestaan ja neuvottelevansa siitä myös muiden allekirjoittajien kanssa. Viesti Ukko Pekan »katumuksesta» tuli myöhemmin laajemminkin Helsingin poliittisten piirien tietoon. Varovaisuutta suosittelevalle Paasikivelle Eino Suolahti totesi, ettei asialle ollut enää mitään tehtävissä. Ukko Pekka pelkäsi turhia.⁴⁴ Paasikivelle ja Hugo Suolahdelle Svinhufvud valitti luvanneensa nimensä adressiin sen tekstiä näkemättä Sven Dufvaksi luonnehtimansa Mauritz Gripenbergin pyynnöstä. Kun adressin peruuttaminen taas olisi aiheuttanut »sekasortoa» ja saanut saksalaisvastaisen mielenosoituksen luonteen, ukko ilahtui suuresti Hugo Suolahden tarjouksesta kirjoittaa teksti uudelleen entistä maltillisempaan muotoon. Näin myös meneteltiin. ⁴⁵

Kansan käsi osoittautuikin karttuisaksi. Yli 70 000 allekirjoitusta käsittävän protestiadressin rahalahjoituksineen Saksan lähettiläs Ernst von Zech tosin toimitti Berliiniin vasta huhtikuun lopussa 1923 välttääkseen vaikutelmaa, että kenraali von der Goltzin vierailulla Helsingissä olisi jotakin tekemistä asian kanssa.⁴⁶

Algeriassa katkennutta jalkaansa poteva kenraali Mannerheim katsoi aiheelliseksi erityisesti kiittää Ignatiusta tämän artikkelista, joka kohdistui »kelpo kaupungissamme vallitsevaa saksalaista poliittista hysteriaa» vastaan. »On hämmästyttävää, että vanhat, järkevät ihmiset haluavat olla mukana tuollaisessa… Aivan kuin koulupoika, joka harmissaan tekee jotakin, vaikka itse tietää etunsa vaativan päinvastaista menettelyä… Varsin iloinen olen siitä, etten ollut Suomessa von der Goltzin muistorikkaan vierailun aikana».⁴⁷

Helsingin valtauksen 5-vuotisjuhlat järjesti ja kunniavieraat kutsui Suomalais-Saksalainen seura yhdessä Suomessa asuvien entisten »Finnlandkämpferien» yhdistyksen kanssa. Jo maaliskuussa 1923 ministeri von Zech oli raportoinut Berliiniin Suomen sosiaalidemokraattien paheksuvan von der Goltzin saapumista. Lähettiläs tiesi kertoa mm. pakinoitsija Sasu Punasen julistaneen, että Suomen porvareiden tulisi ensin poistaa omassa maassa esiintyvät epäoikeudenmukaisuu- det, ennenkuin he ryhtyivät pommittamaan ranskalaisia protesteillaan.⁴⁸

Asia oli Ruhrin kriisin keskellä kamppailevalle Berliinin hallitukselle arka, koska Suomen sosialistien saksalaisten aatetovereiden pitäminen »kansallisessa yhteisrintamassa» oli passiivisen vastarinnan onnistumisen kannalta elintärkeätä. Missään tapauksessa ei saanut syntyä kuvaa, että Berliinin hallitus olisi konservatiivista oppositiota ja tuolloin huonossa huudossa olleita wilhelminisiä traditioita edustavan kenraali von der Goltzin takana. Vuoden 1918 muistojen elvyttäminen sopi niinikään perin huonosti Rapallon linjaan, ts. hyvien suhteiden ylläpitämiseen Neuvosto-Venäjän kanssa.

Saksan ulkoministeriö teki etukäteen parhaansa vaikuttaakseen kenraaliin, jotta tämä Suomessa varoisi sanojaan. Lähettiläs Harri Holmalle Auswärtiges Amtin valtiosihteeri Ago von Maltzan ilmaisi olevansa »erittäin huolissaan» von der Goltzin matkasta. Eikö sitä voitaisi estää? Holman ilmoitettua pitävänsä jo lähetettyjen kutsujen peruuttamista mahdottomana valtiosihteeri huomautti kaikkien Saksan sisäistä yhtenäisyysrintamaa vaarantavien toimenpiteiden epäsuotavuudesta. »Me olemme teille sydämestä kiitolliset juristien ja professorien adresseista, mutta tämä on toista. Näemme tietysti mielihyvällä, ettei Suomi täydellisesti sido itseään poliittisesti ententeen, sillä 20 vuoden perästä me toivomme taas näyttelevämme osaa Euroopan politiikassa. Mutta onko syytä tätä toitottaa? Emmehän mekään, Te ja minä, jotka lakkaamatta neuvottelemme, emmehän mekään pidä pitkiä puheita toisillemme, vaan suoritamme asiamme lyhyesti ja asiallisesti».

Juristien ja professorien protesteista von Maltzan vielä erikseen mainitsi, ettei hän antanut niitä Wolffille (Saksan tietotoimistolle), vaan halusi käsittää ne »maittemme väliseksi perheasiaksi» (alseine Familienangelegenheit zwischen unseren zwei Ländern). Näin selittyi myös suomalaisia ihmetyttänyt protestien vähäinen huomiointi Saksan lehdistössä. Holma puolestaan koetti vaikuttaa suoraan kokoomuksen johtoon kirjoittaen keskustelustaan von Maltzanin kanssa myös yksityisesti Rafael Erichille pyytäen tätä edelleen informoimaan J. K. Paasikiveä ja Uuden Suomen päätoimittajaa Kaarlo Koskimiestä.⁴⁹

Reaalipoliitikko Paasikiven oli vaikea kiistää Holman välittämiä argumentteja, joskin häntä ihmetytti nähtävästi huonosti informoidun Saksan Helsingin-lähetystön adressihankkeille aikaisemmin antama kannatus. Tehtyä ei kuitenkaan saanut enää tekemättömäksi. Henkilökohtaisesti Paasikiven roolia vähensi se, ettei hän kuulunut virallisen järjestäjän, Suomalais-Saksalaisen seuran, johtokuntaan, mikä seikka vapautti hänet puhe- ym. esiintymisvelvollisuuksista.⁵⁰

Toisaalta Paasikivi oli vuoden 1918 hallituksen puheenjohtaja ja kunniavieras von der Goltzin henkilökohtainen ystävä. Saksalainen kenraali vieläpä asui jo aikaisemmin sovitulla tavalla koko vierailunsa ajan Paasikiven kotona. Helsingin asemalla pidettyjen tervetuliaisseremonioiden kunniaksi Uusi Suomi julkaisi kuvan Rautatientorilla avoautossa rinnakkain istuvista kenraalista ja pankinjohtajasta. Monipäiväisten juhlien porvarillisen väestönosan keskuudessa herättämä huomio ja innostus osoittautuivat siinä määrin mittaviksi, että hankalaksi koetun vierailun epävirallisesta luonteesta huolimatta presidentti Ståhlberg katsoi välttämättömäksi kutsua luokseen linnaan von der Goltzin, Meurerin ja von Brückin.⁵¹

Moskovassa sekä Pravda että Izvestija kiinnittivät huomiota von der Goltzin matkaan pitäen sitä Rapallon sopimuksen vastaisena. Kun Saksan sosiaalidemokraattien pää-äänenkannattaja Vorwärts tämän perusteella kritikoi valtakunnan Helsingissä toimivan lähetystön osallistumista juhliin Auswärtiges Amt vaati välittömästi edustustolta selitystä. Lähetystösihteeri Völckers sähkötti vastaukseksi, ettei ministeri von Zech osallistunut vastaanottoseremonioihin, joissa hän, Völckers, oli ollut läsnä Suomalais-Saksalaisen seuran johtokunnan jäsenen ominaisuudessa. Sen sijaan lähettiläs osallistui varsinaiseen pääjuhlaan 12.4. kuten aikaisempinakin vuosina. Juhlien epävirallisesta luonteesta huolimatta läsnä olivat mm. pääministeri, sotaministeri, maaherra, kaupunginhallitus ja kenraalikunta. Sitäpaitsi presidentti otti vastaan saksalaiset kunniavieraat. Lähetystön täydellinen syrjässä pysyminen olisi näissä oloissa tehnyt omituisen vaikutuksen.⁵²

Kenraali von der Goltz lähti 21.4.1923 paluumatkalle vierailultaan, joka oli osoittautunut problemaattiseksi sekä Suomen että Saksan poliittiselle johdolle. Yhtäaikaisesti oli onnistuttu ärsyttämään niin hyvin Suomen ja Saksan sosialistit, kenraali Mannerheimin kannattajat kuin Neuvosto-Venäjäkin. Pelätty reaktio länsivalloissa jäi tosin odotettua vähäisemmäksi. Englanti ei reagoinut lainkaan ja Ranskan edustajainkamari tyytyi mielenosoituksellisesti viivyttämään Suomen kanssa solmitun kauppasopimuksen ratifiointia, mikä herätti Pariisin edustuston päällikössä, ministeri Enckellissä huolestusta. Helsingin hallituksen olisi hänen mielestään pitänyt selkeästi paheksua adressin kaltaisia »eksalteerattuja julkilausumia», jotka tuottivat maalle pelkästään vahinkoa.⁵³ Kaikkien osapuolten helpotukseksi unohduksen pöly laskeutui vähitellen adressihankkeiden ja von der Goltzin vierailun ylle.

Paasikiven ulkopoliittista harrastusta ja lukeneisuutta käytettiin 1920- luvullakin ajoittain hyväksi. Saksalaisen »Hamburger Fremdenblattin» pyytäessä 1925 haastattelua ulkoministeri K. G. Idmanilta tämä kieltäytyi sitä antamasta vedoten tehtävän arkaluontoisuuteen.⁵⁴ Vailla virallista asemaa olevana yksityishenkilönä Paasikivi saattoi nyt astua remmiin. Saksalaislehdelle hän korosti Suomen suhteiden länsivaltoihin ja Venäjään olevan kunnossa tehtyjen sopimusten pohjalla. Puolan ja Baltian maiden kanssa Suomella oli tiettyjä yhteisiä intressejä. Turvallisuuspolitiikan sektorilla ei sopimus näiden kanssa Suomen osalta kuitenkaan tullut kysymykseen, koska se voisi johtaa eturistiriitoihin Saksan kanssa. Skandinaviaan Suomea yhdistivät Paasikiven mukaan yhteiskuntajärjestys, historia ja moninaiset kulttuurisiteet. Ahvenanmaan kysymyksen poistuttua päiväjärjestyksestä suhteet Ruotsiin olivat jatkuvasti parantuneet, vaikka suoranaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä ei »nykyään» ollutkaan puhetta.

Kansainliittoa kannatettiin Helsingissä vilpittömästi, mutta ottaen huomioon yhtäältä oman valtiollisen asemansa ja toisaalta Kansainliiton ainakin toistaiseksi rajoitetut mahdollisuudet Suomi ei voinut ratkaista puolustuslaitostaan koskevia kysymyksiä tältä pohjalta.

Saksaan nähden Paasikivi korosti maassaan vallitsevaa, vuoden 1918 tapahtumiin perustuvaa kiitollisuutta ja myötätuntoa. Suomen itsenäisyys oli käynyt mahdolliseksi vain Saksan aiheuttaman Venäjän täydellisen tappion seurauksena. »Tarpeetonta on sanoakaan, että mitä mielipiteiden vivahduksia Suomessa mahdollisesti lieneekään, hyvien suhteiden säilyttäminen Saksaan on täällä yksimielinen ja vilpitön pyrkimys».⁵⁵

Suhdetoimintatyötä Saksaan nähden Paasikivi saattoi harjoittaa jälleen v. 1928 Helsingin valtauksen 10-vuotisjuhlien yhteydessä. Kun suurpolitiikassa tuolloin vallitsi »Locarnon henkeen» perustuva suvantovaihe, muistopäivää voitiin nyt viettää ilman von der Goltzin edelliselle vierailulle luonteenomaista dramatiikkaa. Suomen vasemmistolehdistö luonnollisesti esitti protestinsa, ja Mannerheim hankkiutui jälleen hyvissä ajoin pois kaupungista. Sosialistien vastarinnan vuoksi ei valtiovallan tai Helsingin kaupungin katsottu voivan esiintyä kutsujana. Paasikivi puolestaan saattoi Suomalais-Saksalaisen seuran johtokunnan jäsenenä tällä kertaa myös virallisesti osallistua juhlavalmisteluihin⁵⁶

Kunniavieraaksi kutsuttu von der Goltz asui jo totuttuun tapaan Paasikivien luona Erottaja 3:ssa. Kenraalin saapumista odotellen kadulle oli levitetty punainen matto. Tapausta seuraamaan kertyneen yleisön joukossa olivat Honkajuuren pojat, Eino (Nenno) Suolahti sekä Jorma Wegelius. Poikien erehdyttyä hyppelemään matolla paikalle ilmestyi julmistunut, keppiä heiluttava Paasikivi. »Perkeleen pojat, luuletteko te, että matto on laitettu siihen teitä varten!» Kertomansa mukaan Nenno Suolahti sai tästä niin lähtemättömän kunnioituksen punaista mattoa kohtaan, ettei myöhemminkään tohtinut sellaiselle astua.⁵⁷

Sveitsiläisessä parantolassa oleskelevalle Anna-rouvalle Juho Kusti raportoi päivittäin vierailun tapahtumista. Hänen osaltaan kohokohdaksi tulivat maanantaina 9.4.1928 kotona tarjotut päivälliset:

» Tilasin Kämpistä ruoan: soppa, kala (gratineerattu s.o. paistettu kastikkeineen, tarjottu suurelta lautaselta), kalkkunanpaistia ja ananasbeignetä ja päärynöitä ja appelsiineja. Kämpistä tilasin myös 2 kyyppäriä, jotka järjestivät kaikki ja vielä panivat kaikki paikoilleen vieraiden mentyä. Vieraat olivat: Hugo Suolahti, entisen hallituksen jäsenistä ne, jotka oli kaupungissa nim. Jalmar Castren, Frey, Talas ja Louhivuori (muut oli poissa paitsi Renvall estetty) sekä Honkajuuri. . . Kl. 8.20 junalla tuli Svinhufvud kau­ punkiin ja Varma oli häntä vastassa asemalla ja hän tuli pian meille ja söi pöydässä niin nopeasti, että sai meidät kiinni, joten 1/2 10 aikaan nousimme kaikki yhtä aikaa (alettiin 1/2 8). Sitten istuimme ja juttelimme ja kaikesta päättäen oli kaikki ja myös Goltz tyytyväisiä. Pöydässä Goltz piti eri puheen Sinulle ja lausui kaikkien toivomukset, että terveenä palaat kotiin ja joimme maljat. Viinit: Mosel-viiniä, punaviiniä ja portviiniä. Kadun, etten tarjonnut jälkiruoan kanssa shampanjaa, sillä Goltz nautti viiniä suurella mielihyvällä ja kehui kovasti. (Sanoi: »Ach Weinchen» puhuessaan punaviinistä)».

Seuraavana iltana pidetyt »Finnlandkämpferien» päivälliset onnistuivat Paasikiven mielestä myös hyvin. Tosin järjestäjiin kuulunut rouva Ida Juslin »oli oikein ekstaasisssa ja hääräsi hirveästi. Kyllä Juslin-vainajalla oli hänen kanssaan tekemistä».

Kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin kotonaan tarjoamalla lounaalla olivat saksalaisten upseerien ja lähettiläs Herbert Hauschildin lisäksi läsnä mm. ulkoministeri Hjalmar J. Procope, puolustusministeri Jalo Lahdensuo, pankinjohtaja Mauri Honkajuuri sekä kenraalit Ignatius, Wetzer ja Åkerman.

»Syötiin monessa pienessä pöydässä. Minä olin rouvan ja Goltzin pöydässä. Frenckell piti hauskan puheen: m.m. sanoi täällä on zwei Grafen (Goltz ja eräs ruotsal. kreivi Hamilton, sotilas) … Jetzt kommt ein dritter Graf, Photograf! Sitten sanoi Frenckell, että hän oli kutsunut myös erään kreivi G:n vanhan sotatoverin, mutta ei ollut saanut hänelle sijaa pöydässä, eikä edes aterian jälkeen. Hän odottaa ulkona kreiviä. Kun katsottiin sinne kadulle, oli siellä Goltzin vanha hevonen satuloituna. Se kuuluu nyt Helsingin suo­ jeluskunnalle ja Frenckell oli toimittanut sen nähtäväksi. Goltz taputteli sitä kovasti. Se oli hyvin hauska yllätys».

Varsinaista juhlaparaatia Rautatientorilla 12.4.1928 haittasi kylmä sää. »Minulla oli sekä turkki että kalossit. Otin hyvästi lääkkeitä, kun tulin kotiin». Kreivi von der Goltzin, jonka myös presidentti Relander oli Ståhlbergin viittä vuotta aikaisemmin antamaa esimerkkiä noudattaen kutsunut luokseen linnaan, lähdettyä 14.4. paluumatkalle kotimaahansa Paasikivi yhdessä poikansa Varman kanssa saattoi rauhassa siirtyä Keravan maatilalle toipumaan monipäiväisestä urakasta. » Kaikki meni hyvin, vaikka vähän pelättiin. Sosialidemokraatti sisälsi torstaina kovin hävyttömiä kirjoituksia, on sanottu. En ole niitä lukenut ».⁵⁸

Vanhaan Saksaan liittyviä muistoja vaaliessaan Paasikivi oli hyvin selvillä siitä, ettei Weimarin tasavallalta voitu odottaa sotilaallista tukea Suomen joutuessa konfliktiin itäisen naapurinsa kanssa. Sama oli tilanne reunavaltioiden kohdalla, joiden kanssa tehtävää liittoa Paasikivi oli kevään 1922 lyhyttä välivaihetta lukuunottamatta johdonmukaisesti vastustanut. Venäjän kansalaissodan päätyttyä länsivallat eivät enää pitäneet etujensa mukaisena aktiivisesti puuttua Itämeren alueen tilanteeseen ja Hederstiernan kokeman kohtalon jälkeen myös Ruotsin apu tuntui ainakin lyhyellä tähtäyksellä poissuljetulta vaihtoehdolta.

Jäljelle jäi siten Kansainliittoon turvaava puolueettomuuslinja. »Idealisteihin» kohdistamastaan kritiikistä huolimatta Paasikivi suhtautui Kansainliittoon periaatteessa myönteisesti. Etenkin pienille kansoille kansainvälisten kiistakysymysten rauhanomainen ratkaisu näyttäytyisinänsä toivottavana tavoitteena. Realistina hän ei kuitenkaan voinut antaa järjestön toiminnalle korkeata arvosanaa. Yhdysvaltain, Neuvosto-Venäjän ja Saksan jättäytyminen ulkopuolelle oli Paasikiven mielestä oleellisesti heikentänyt sen toimintaedellytyksiä. Kansainvälisen oikeuden periaatteiden sijasta määräävänä näytti edelleen pysyvän suurvaltaetuihin pohjautuva voimapolitiikka. Jo 1920-luvun puolivälissä hän oli valmis tunnustamaan: »Erityisesti viimeaikaisten kokemusten nojalla meidän täytyy koko joukon reduseerata toiveita, ja palata entiselle katsantokannalle… havaita, että ainakin toistaiseksi samat voimat ja samat periaatteet kuin aikaisemmin määräävät kansojen väliset suhteet ja ratkaisevat niiden kesken syntyneet ristiriidat». Näissä oloissa Suomen kaltaiset pikkuvaltiot Paasikiven mukaan tarvitsivat ennen muuta konkreettisia takuita: puolustuslaitosta ja liittolaisia. Viime kädessä valtiollinen itsenäisyys riippui tehokkaasta armeijasta ja puolustustahdosta. ⁵⁹

Armeijaan nähden Paasikiven ajattelu noudatti kokoomuspuolueen ja ennen muuta sen vanhan suomettarelaisen siiven linjaa. Ainoa Suomen itsenäisyyteen kohdistuva uhka saattoi tulla Venäjältä päin. Tuo vaara ei tosin ollut välitön, mutta se oli kuitenkin jatkuvasti olemassa ja saattoi hyvin nopeasti muuttua välittömäksi. Maantieteellisen läheisyyden lisäksi oli muistettava, että Moskovassa ylläpidettiin ja koulutettiin SKP:tä kumoukseen sekä solutettiin sitä Suomeen. Ideologian lisäksi Venäjän laajentumishalun taustana nähtiin sen suurvaltaintressit. Joutuessaan itäisen naapurinsa valtaamaksi Suomella olisi edessään lopullinen tuho, olipa sitten kyseessä punainen tai valkoinen Venäjä.

Suomi ei tietenkään pystyisi luomaan itselleen Venäjän vahvuista armeijaa. Lauri Ingmanin mielestä pääasiana täytyi pitää, että »Venäjän ei koskaan kannata yrittää millä hinnalla tahansa saada Suomi haltuunsa». Pitämällä puolustuslaitoksensa heikkona Suomi vain lisäisi Venäjän ruokahalua. »Mutta kerrassaan toiseksi muuttuu asema, jos Venäjä tietää täällä kohtaavansa lujaa vastarintaa, jos sen siis on valmistauduttava siihen, että tie Pietarista Helsinkiin tulee kulkemaan ruumiskasojen ja raunioitten yli». Siksi tarvittiin luja puolustus ja yhtenäinen kansa. Bolsevistisen uhan vuoksi Suomen aseistariisunta olisi »anteeksiantamatonta». Samaa mieltä oli kenraali Mannerheim.⁶⁰

Armeijasta huolehtimisen ja sen vahvistamisen merkitystä Paasikivi oli korostanut jo elokuussa 1919 Uudessa Suomessa julkaisemassaan artikkelissa.⁶¹ Saman vuoden helmikuussa Ingmanin hallitus määräsi hänet puheenjohtajaksi komiteaan, joka eduskunnan ohjeiden mukaisesti sai tehtäväkseen laatia esityksen »pysyväiseksi laiksi puolustuslaitoksesta, jossa sotilastaakka rajoitettaisiin mahdollisimman pieneksi ja, jos asevelvollisuus pysytettäisiin, palvelusaika vakinaisessa väessä säädettäisiin mahdollisimman lyhyeksi eikä vuotta pitemmäksi».

Vallinneen epämääräisen maailmanpoliittisen tilanteen perusteella ja koska rauhaa Venäjän kanssa ei vielä ollut saatu aikaan, komitea kuitenkin oli haluton ryhtymään edellytetyllä tavalla armeijan supistamisen valmisteluun ja lykkäsi työnsä toistaiseksi. Jouduttuaan lähtemään Tarttoon Paasikivi kesäkuussa 1920 pyysi eron sekä puheenjohtajuudesta että jäsenyydestä saaden seuraajakseen maaherra E. E. Rosenqvistin. Syksyllä 1920 käynnistyneen työn tuloksena oli 11.12.1920 allekirjoitettu mietintö, jonka pohjalle kaksi vuotta myöhemmin säädetty yleiseen asevelvollisuuteen perustuva laki sitten rakentui.⁶²

Tultuaan toukokuussa 1924 jälleen pääministeriksi Ingman asetti Paasikiven avulla laatimassaan hallitusohjelmassa puolustuslaitoksen kehittämisen heti toiselle sijalle tavanomaisen oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmän lujittamisen jälkeen. Puolustusmenoja lisättiin käytännössä yli 20 prosentilla. Armeijassa puhjenneen, Venäjällä palvelleiden ja jääkäriupseerien välisen kriisin Ingmanin kabinetti selvitti lähinnä myötäilemällä jääkärien vaatimuksia. Näin siitäkin huolimatta, että raivostunut Paasikivi katsoi jääkärien ja muiden nuorempien upseerien – tosin toteutumatta jääneet – mielenosoitukselliset eronpyynnöt »balkanimaiseksi menettelyksi».

Paasikiven kannattama yritys saada samassa yhteydessä Mannerheim takaisin armeijan johtoon kaatui kenraaliin epäluuloisesti suhtautuvan ja puolustusminis- terin vallan vähentämistä pelkäävän maalaisliiton vastarintaan.⁶³ Samasta syystä raukesi Paasikiven pari vuotta myöhemmin uudelle presidentille, Lauri Kristian Relanderille tekemä ehdotus Mannerheimin »käyttämisestä puolustuslaitoksen palveluksessa».⁶⁴

Vuoden 1925 presidentinvaaleihin valmistauduttaessa KOP:n pääjohtajasta puhuttiin yhtenä varteenotettavana kandidaattina. Jo tammikuussa 1924 Hugo Suolahti mainitsi Werner Söderhjelmille Paasikivellä olevan Erichiä paremmat mahdollisuudet tulla nimetyksi kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Maalaisliitto tuskin kuitenkaan hyväksyisi kumpaakaan.⁶⁵

Istuva presidentti K. J. Ståhlberg, joka ei enää asettunut ehdokkaaksi, kannatti luonnollisesti oman edistyspuolueensa miestä Risto Rytiä ja torjui kilpailevien ryhmien kandidaatit. »Teoreetikko» Rafael Erichiä hän lehdistössä esitettyyn kantaan yhtyen vertasi ilman periskooppia liikkuvaan sukellusveneeseen. Rouva Ståhlbergin mielestä taas Paasikivi oli »niin koleerinen, että voi suuttua pikkuasioista sairauteen asti ja koko perhe – no niin – minusta se ei ole hieno. Virkkunen – tul­koon piispaksi. Tulenheimo – olisi aika hyvä, vaikkei niin hyvä kuin Ryti. .. Lista on vielä pitkä, sillä halukkaita on paljon… »⁶⁶

Sammutetuin lyhdyin vaaleihin lähtenyt kokoomus rakensi kaikesta huolimatta kampanjansa ensi sijassa P. E. Svinhufvudin nimen varaan luopuen tosin taktisista syistä hänestäkin kilvan loppuvaiheessa.⁶⁷ Valituksi tuli maalaisliiton Lauri Kristian Relander. Viitaten uuden valtionpäämiehen kokemattomuuteen ja lujuuden puutteeseen Ingman valitti Danielson-Kalmarille: »Taisipa mennä hullusti». Vanha valtioneuvos kehotti kuitenkin levollisuuteen. Olihan heikon ja kokemattoman Ludvig XIIl:n kausikin osoittautunut Ranskalle onnelliseksi. Suomalaisten oli nyt löydettävä vain oma Richelieunsa.⁶⁸

Politiikasta syrjään vetäytynyt J. K. Paasikivi tuki lojaalisti Svinhufvudin ehdokkuutta kokoomuksen vaalitilaisuudessa 11.1.1925 pitämässään puheessa. Varoittaen liikaa luottamasta ainakin toistaiseksi vielä heikkoon Kansainliittoon pankinjohtaja korosti maan itsenäisyyttä idäs­ tä käsin uhkaavaa vaaraa. Suomen asema oli tässä mielessä toinen kuin lähimpien läntisten naapurien, Skandinavian maiden. Ennemmin tai myöhemmin Venäjää koetteleva »kuumetauti», bolsevismi, oli antava tilaa »jollekin toiselle järjestelmälle, sekä valtiolliselle että taloudelliselle, joka ei nojaa karkeaan materialistiseen elämänkatsomukseen. Millä tavalla ja milloin tämä on tapahtuva, se on mahdoton sanoa… todettava kuitenkin on, että meidän rajamme toisella puolella on 100-miljoonainen kansa, joka asuu laajalla ja rikkaalla alueella. Tässä on siten ainekset suuren valtakunnan olemassaololle».

Viime kädessä suomalaisten kohtalo riippui heidän puolustustahdostaan, joka luonteeltaan defensiivisenä ei ollut ristiriidassa maan noudattaman rauhanpolitiikan kanssa.

»Kansan puolustustahto on ensimmäinen tekijä, jonka nojassa maamme itsenäisyys lepää. Luja, kaikille tunnetuksi tehty puolustustahto, joka sisältää sen, että tulemme taistelemaan viimeiseen asti Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta, on paras keino saada sekä nykyinen että tuleva Venäjä ymmärtämään, että sodalla ei täällä ole mitään voitettavissa, mutta että hyvien ja rauhallisten välien ylläpitäminen on Venäjänkin kannalta edullisin. Suomen yhteys Venäjän kanssa teki lopun vuosisatojen taisteluista Ruotsin ja Venäjän välillä ja Suomen kohoaminen itsenäiseksi valtakunnaksi ei tässä kohden ole aiheuttanut muutosta. Se rauhantila, johon Venäjä täällä oli pyrkinyt, on saavutettu. Mutta 100-vuotinen Suomen ja Venäjän yhteys on osoittanut, että mitään lisää Venäjän kansalle ja valtakunnalle henkisessä tai taloudellisessa suhteessa ei täältä Suomesta ole saatavissa. Täytyy olettaa, että tämä tietoisuus rajan toisella puolella tulevaisuudessakin ymmärretään».

Ensi sijalle asetettavaa puolustustahtoa täydensi Paasikiven mielestä kansan taloudellinen voima, jolla oli tärkeä rooli, paitsi maanpuolustuksen aineellisten edellytysten luojana, myös yleisen hyvinvoinnin ja tyytyväisyyden perustana. Vain tällä pohjalla voitaisiin rakentaa ja laajentaa suomalaista sivistystä, koska taloudellisen ja henkisen kehityksen vuorovaikutussuhdetta täytyi pitää kiistattomana.⁶⁹

Kokoomuksen valtuuskunnan 9.5.1925 järjestämässä neuvottelutilaisuudessa, jossa käsiteltiin puolueohjelman uusimista, Luumäeltä Helsinkiin saapunut Svinhufvud ilmaisi huolensa suomalaisen parlamentarismin rappioilmiöistä. Asia olisi otettava esille seuraavassa puoluekokouksessa, ja alustajaksi soveltuisi Paasikivi. Näin myös päätettiin menetellä. Sen sijaan Paasikiven aloitteesta hylättiin asiaankuulumattomana Svinhufvudin ehdotus liittää puolueohjelmaan joitakin lämpimiä·sanoja Virosta ja Inkeristä.⁷⁰ Suur-Suomesta ei liioin puhuttaisi mitään.

Sovitussa »rippisaarnassaan» Vaasan puoluekokouksessa 7.11.1925 Paasikivi moitti erityisesti Suomen kansan poliittista »kypsymättömyyttä». Nuoressa maassa, jossa vain muutama vuosi sitten ei ylipäänsä ollut mitään ulkopolitiikkaa, muu maailma edelleenkin jäi helposti syrjään ajatusten askarrellessa vain sisäisissä kysymyksissä ja niiden sävyttämissä keskinäisissä riidoissa. »Puolueet riitelevät kaikenlaisista asioista, tärkeämmistä ja vähemmän tärkeistä – usein vähemmän tärkeistä – kullakin on omat tarpeensa ja vaatimuksensa. Kun varoja tarvitaan näihin erilaisiin tarkoituksiin, voivat puolustuslaitoksen edut helposti joutua laiminlyödyiksi». Siitä saatettiin joutua kantamaan »historian edessä lyijynraskas vastuu».

Kaiken muun yläpuolelle tulisi asettaa maan itsenäisyyden turvaaminen. Päinvastoin kuin suurvalloissa tämä vaati pieneltä valtiolta jatkuvaa huomiota. Maailmanpolitiikkaa leimasi yllätyksellisyys ja arvaamattomuus Kansainliiton takuiden jäädessä toistaiseks valitettavasti – vain teoreettisiksi. Ulkopolitiikan keinoista saattoi joissakin tapauksissa syntyä eri mieliä. »Mutta ratkaisu helpottuu, kun pidetään puoluenäkökohdat, samoin kuin tunnesyyt, sympatiat ja antipatiat, asiasta erillään. Selvyyttä on omiaan tuomaan se seikka, että ulkopolitiikkamme ohjeeksi sangen yksimielisesti hyväksytään puolueettomuuden periaate s.o. pyrkimys välttää sekaantumista muiden valtioiden välisiin ristiriitoihin… sisäpolitiikka, niin kielipolitiikka kuin muu, on sovitettava ulkopolitiikan vaatimusten mukaan».⁷¹

Vaasan puoluekokouksessa Paasikivi erityisesti moitti poliittisessa elämässä havaittavaa tasapainon puutetta. Selvimpänä osoituksena siitä olivat tiheät hallituksenvaihdokset. Hänen laskelmiensa mukaan kabinettien keskimääräinen elinikä itsenäisessä Suomessa oli ollut noin kahdeksan kuukautta, useissa tapauksissa huomattavasti vähemmänkin. Virkamieshallitukset poislukien keskiarvoksi saataisiin noin vuosi.

Paasikivi mainitsi kysyneensä itseltään, mitä tulisi esimerkiksi suuren liikelaitoksen hoidosta, jos aina kerran vuodessa sen koko johtokunta pantaisiin viralta ja muutettaisiin. Varmasti ko. laitoksen asiat menisivät pian rappiolle. Valtion kohdalla suuri yleisö ja tiedotusvälineet eivät kuitenkaan näyttäneet ottavan tilannetta järin vakavasti. Pikemminkin hallituspulat nähtiin mielenkiintoisina ja jännittävinäkin julkisina näytelminä, jotka tavan takaa antoivat sopivasti keskustelunaihetta.

Puolustuspolitiikan lisäksi pitkäjänteisyyden ja johdonmukaisuuden puute näkyi Paasikiven mielestä selvimmin talouskysymyksissä. Kuinka voitiin ajatella esimerkiksi niin vaikean ongelman kuin pysyvän tullitariffin valmistelua ja harkintaa hallituksessa, jossa valtiovarainministeri oli 7 vuodessa vaihtunut 9 kertaa ja kauppaministeri 10 kertaa. Köyhässä maassa ei tultu toimeen leikkimällä vaan ainoastaan kovalla työllä, ärtynyt pankinjohtaja tokaisi.

Ainoa keino tilanteen korjaamiseksi oli Paasikiven käsityksen mukaan eduskunnan ryhdistäytyminen. Ensinnäkin oli saatava läpi käsitys vallitsevan tilanteen epäedullisuudesta maalle. Toiseksi oli päästävä yksimielisyyteen siitä »yksinkertaisesta säännöstä», että pienet toisen ja kolmannen luokan asiat tuli erottaa tärkeistä kysymyksistä. Jos hallitus pääasioissa hoiti tehtävänsä hyvin, olisi »puolustamatonta» kaataa se jonkin toisarvoisen, vähäpätöisen riidan vuoksi. Kun puoluesuhteet määräytyivät eduskuntavaaleissa, oli tähdättävä siihen, että hallitukset istuisivat vaaleista vaaleihin, mikä toisi valtiolliseen elämään tarpeellista pitkäjänteisyyttä. Tällöin kävisi entistä suuremmassa määrin päinsä saada hallituksen jäseniksi »mahdollisimman hyviä ja kykeneviä voimia; eikä vain poliitikkoja, vaan riittävästi myös asiantuntijoita».

Paria myötäilevää puheenvuoroa lukuunottamatta kokoomusväki nieli pankinjohtajan ripityksen sellaisenaan. Ongelma pikemminkin nähtiin siinä, millä keinoin eduskunnan matalaa tasoa saataisiin nostetuksi. Resepti tähän jäi Vaasan puoluekokouksessa löytämättä. Laajaa julkista keskustelua Paasikiven esiintymisestä ei liioin syntynyt poliittisen kilpailijan, Helsingin Sanomienkin, asetuttua kannattamaan puhujan ajatuksia.⁷²

1920-luvulla suomenkielisten porvarillisten puolueiden yhtenäisyyttä koetteli voimistuva aitosuomalainen nationalismi. Sen kasvualusta on nähty yhtäältä Ahvenanmaan kysymyksen ja ns. itäruotsalaisen liikkeen väestön enemmistön taholla herättämissä reaktioissa sekä toisaalta ruotsalaisten omistavien luokkien ja maaseutuväestön kulttuuris-kielellisessä vastakohtaisuudessa. Kuten Ari Uino on korostanut, maalaisliiton taustavoimana oli runsas annos »herravihaa», kaupunkien virkakoneiston ja suurpääoman vastaisuutta. Monarkismi yhdistettiin »ruotsalaisen yläluokan» valtapyyteisiin ja asetelmasta saatiin käyttökelpoinen ase hallitusmuototaistelussa sekä sen jälkeisessä ruotsalaisvastaisessa propagandassa. Tilannetta ei lieventänyt ruotsalaisten usein ylemmyydentuntoinen suhtautuminen ruotsia tavallisesti taitamattomiin maalaisliittolaisiin vaikuttajiin ja heidän äänestäjiinsä.

Oikeistosuuntauksen vahvistuessa poliittisessa elämässä vuoden 1922 jälkeen maalaisliitto löysi uusia yhteistyökumppaneita kokoomuksessa, missä suhtautuminen ruotsinkielisiin ja suomalaisuuteen oli kaksijakoinen. Puolueesta löytyi porvarillisen yhteistyön kannattajia mutta toisaalta myös maalaisliittoon päin kallistuva siipi, joka toivoi suomalaisuus- ja talonpoikaispolitiikan kädenlyöntiä maalaisliittolais-kokoomuslaisessa hallituksessa. Ristiriitoja ei suomalaisten porvarien silmissä helpottanut itsensä ahdistetuiksi tuntevien ruotsalaisten kielipoliittisesti maltillisten sosiaalidemokraattien kanssa solmima »epäpyhä liitto».

Yliopiston suomalaistamishankkeen myötä aitosuomalaiseen liikehdintään tempautui mukaan myös huomattava osa opiskelevaa nuorisoa. Kukoistavan suomalaisen kulttuurin sekä ulkopoliittisesti ja sotilaallisesti lujan turvallisuusjärjestelmän (laajentumisohjelma mukaan lukien, jota Akateeminen Karjala-Seura erityisesti ajoi) takaava yhtenäinen kansallisvaltio oli vihdoinkin luotava. Kansallistunteen puuttumisen katsottiin vievän sekasortoon, sen vahvistamisen taas eheyteen. Näin ollen kielelliseen ykseyteen pohjaavan kansallistunteen piti ohjata kansakunta luokkiin ja yhteiskunnallisiin eroihin katsomatta suureen tulevaisuuteen.

Riippumatta yliopiston kielioloihin sinänsä liittyneistä epäkohdista Matti Klinge on korostanut opiskelijaradikalismin syynä sosiaalipsyykkisiä tekijöitä. Itsenäisen Suomen todellisuus merkitsi monelle pettymystä, joka ei vastannut aikaisemmin luotua haavekuvaa. Tyytymättömyyttä esiintyi myös keskiluokka- ja virkamiespiireissä, joiden elintasoa maailmansodan jälkeinen inflaatio oli nakertanut. Risto Alapuro ja Pekka Kalevi Hämäläinen ovat niinikään kiinnittäneet huomiota keskiluokkaisen ja maaseutuväestöstä lähteneen akateemisen nuorison itsenäisyydenodotuksissaan kokemaan pettymykseen, kun korkeakoulutus ei tarjonnutkaan suoraviivaista sosiaalista nousua. Kilpailu virkapaikoista aiheutti proletarisoitumista, kun taas ruotsinkielisillä näytti olevan selvä etulyöntiasema niin koulutuspaikkojen lukumäärään kuin kielellisiin valmiuksiinkin nähden, mikä koski sekä opiskelua Helsingin yliopistossa että myöhempää sijoittumista työmarkkinoille ja virkakoneistoon. Oleviin oloihiin kohdistunut tyytymättömyys purkautui nationalismin kannatuksena. Ruotsinkielisten »ylivallan» murtamisen koululaitoksen ja virkamiehistön piirissä arveltiin avaavan ruusuisen, epävarmuuden kahleet murtavan tulevaisuuden.⁷³

Aitosuomalaisuus ei ryhmittynyt omaksi puolueekseen vaan pyrki v. 1926 perustetun Aitosuomalaisten liiton ja AKS:n järjestöorganisaatioiden sekä lehdistön avulla vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja olemassa oleviin puolueisiin. Käytännön poliittisissa ratkaisuissa suomalaisuus oli asetettava puoluenäkökohtien yläpuolelle. Kieltäytyminen alistumasta puoluekuriin, mikäli se oli ristiriidassa aatteen kanssa, johti porvarillisissa ryhmissä – sosiaalidemokraatit pysyivät aitosuomalaisuuteen nähden suhteellisen immuuneina – vaikeisiin ristiriitoihin.

Aitosuomalaisuuden esiinmarssi pirstoi pahoin myös kokoomuspuoluetta. Hugo Suolahden kaltaiset veteraanit leimasivat Skandinavian kulttuurista irtautuvan suomalaisen eristäytymispyrkimyksen Yrjö Ruudun kaltaisten »sekavapäisten nuorukaisten intomieleksi, jota ‘Ilkan’ tapaiset lietsovat raa’alla ja sivistymättömällä tavalla». Maalaisliiton havaittiin käyttävän aitosuomalaisuutta hyväkseen kohentaakseen maaseutukannatustaan kokoomuksen kustannuksella. Tästä huolimatta kokoomuksen vanhempi polvi oli perin vastahakoinen tiukentamaan suppeaa ja maltillista kieli- ja kansallisuusohjelmaansa. Erityisesti Lauri Ingman suhtautui torjuvasti nuoren sukupolven nationalistisiin pyrkimyksiin. Ingmania hengenheimolaisineen moitittiin ihanteidensa hylkäämisestä, koska vanhasuomalaisen puolueen vuoden 1906 ohjelma oli tältä osin ollut huomattavasti kokoomuksen v. 1922 hyväksyttyä ohjelmaa jyrkem­pi. Puolueen toinen voimahahmo Paavo Virkkunen häilyi välimaastossa, mutta lähestyi maaseutukannatuksen menettämisen pelosta puolueen aitosuomalaismyönteistä siipeä.

Paasikivi oli tässäkin asiassa alusta alkaen Ingmanin linjalla. Jo marraskuussa 1925 hän yksityiskeskustelussa valitti presidentti Relanderille kielikysymyksen uutta kärjistymistä. Pohjanmaalla radikaalisuutta levitti erityisesti Santeri Alkion »Ilkka», mitä Relander ei kiistänyt. Paasikivi oli tyytymätön etenkin ylioppilaskunnan aloitteeseen yliopiston täydellisestä suomalaistamisesta, koska se aivan tarpeettomasti vaikeuttaisi kieliryhmien välisiä suhteita.⁷⁴

Kesän 1927 eduskuntavaalien lähestyessä kokoomuksen radikaalien ja maltillisten kiistat oikeasta tavasta suhtautua kansallisuuskysymykseen tiivistyivät Helsingissä huhtikuussa pidetyssä puoluekokouksessa, jonne Ingman värväsi myös J. K. Paasikiven osallistumaan keskusteluun. Varovaisesti aihetta lähestyen pankinjohtaja myönsi aitosuomalaisten pyrkimyksen siltä osin oikeaksi, että ruotsalaiset olivat kieltämättä esiintyneet monella tapaa ärsyttävästi. Suomalaisen kansanaineksen tuli saavuttaa sivistyksellisellä ja taloudellisella alalla asema, joka suurin piirtein vastasi suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön lukumäärä- suhdetta. Tähän myös päästäisiin, koska »suomalainen kansanaines ei ole sen vähempijärkinen kuin ruotsalainenkaan. Me olemme aivan yhtä viisaita tai tyhmiä kuin ruotsalaiset ja kun meitä on ainakin yhdeksän yhtä vastaan, niin me kyllä varmasti saavutamme tuon päämäärän».

Oikea tie ei kuitenkaan olisi hallitusmuodon muuttaminen poistamalla ruotsilta kansalliskielen asema, koska ruotsalainen kulttuuri tulisi joka tapauksessa säilymään Suomessa niin pitkälle kuin voitiin nähdä. Vuosisatojen kuluessa tilanne ehkä muuttuisi, ja silloin voitaisiin ottaa esille kysymys ruotsin asemasta kansalliskielenä. Se oli kuitenkin myöhempien sukupolvien murhe. »Suomalaisuuden asia ei mene tällä alalla eteenpäin siten, että lainsäädäntöä muutetaan, vaan se menee eteenpäin niin, että meillä on suomalaisia tiedemiehiä, talousmiehiä jne., että meidän suomalainen kulttuurimme on korkealla, ja tällä alalla on mahdottoman paljon työtä».

Paasikiven mielestä hänen kaavailemaansa »luonnollista kehitystä» vastaan ei kenelläkään voisi olla muistuttamista. Nuorison tulisi siis pyrkiä omalla panoksellaan ja ponnistuksillaan saavuttamaan tuo päämäärä asettamatta valtion virallisia toimenpiteitä koskevia vaatimuksia. – Paasikiven-Ingmanin-Suolahden »vanhakantainen» linja peri puoluekokouksessa loppujen lopuksi voiton. Vaikka radikaaleille jouduttiinkin tekemään joitakin tahallisen tulkinnanvaraisesti muotoiltuja myönnytyksiä, ne jäivät kauaksi aitosuomalaisten tavoitteista. Tyytyväisenä Juho saattoikin raportoida Annalle: »Se puoluekokous oli aika hyvä. Paljon väkeä ja asiat koko hyvin valmisteltuja.»⁷⁵

Suomen Tukholman-lähettilään Werner Söderhjelmin kiinnitettyä raporteissaan huomiota aitosuomalaisuuden Ruotsissa tekemään epäedulliseen vaikutukseen Helsingissä kokoontui syyskuussa 1927 joukko vanhoja kokoomuslaisia (J. K. Paasikivi, Lauri Ingman, Hugo Suolahti, K. S. Laurila ja Kaarlo Castren) pohtimaan keinoja aitosuomalaisuuden vastustamiseksi. Muuta lääkettä ei kuitenkaan löytynyt kuin koettaa artikkelein vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. ⁷⁶

Puoluekokousesiintymisen lisäksi Paasikivi oli jo edellisen vuoden lopussa kantanut kortensa kekoon Helsingin Sanomille myöntämällään haastattelulla. Siinä hän toisti vaatimuksensa positiiviseen työhön keskittymisestä eri aloilla: tieteessä, kirjallisuudessa, taiteessa ja taloudessa. Mikäli aitosuomalaisuus kykenisi kirvoittamaan kansassa piileviä voimia tähän suuntaan, sillä olisi positiivinen vaikutus. »Meidän täytyy kaikilla näillä aloilla saada huomattavaa aikaan, ja meidän on syytä täällä Suomessa vähitellen yleisemmin alkaa käyttää saavutuksiimme europpalaista mittapuuta – tämä koskee yhtäläisesti ruotsin- kuin suomenkielisiä. Valtion toimenpiteillä ei ole muuta merkitystä kuin että niiden kautta luodaan edellytyksiä yksityisen työlle». Paasikivi jatkoi:

»Yksi valtion toimenpide, josta nykyään paljon puhutaan ja josta toivotaan etua suomalaisuuden asialle, on ruotsinkielen poistaminen tai ainakin vapaaehtoiseksi aineeksi asettaminen kouluissa, jotta sen kautta saataisiin parempi mahdollisuus opiskella suuria sivistyskieliä. On myönnettävä, että me kielien monilukuisuuden vuoksi olemme erikoisissa vaikeuksissa, jossa suhteessa Suomen ruotsinkieliset eivät kuitenkaan ole paremmassa asemassa. Minun nähdäkseni tulee ruotsinkielellä maassamme aina olemaan toinen asema kuin muilla kielillä siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomessa osa kansaa on ruotsinkielistä, jolla m.m. on oma kirjallisuus. Lisäksi tulee, että ruotsia tarvitaan historiamme ymmärtämiseen. Ruotsinkielen taidon hankkiminen ja ylläpitäminen on Suomessa myös helpompi kuin vieraiden kielten. Ruotsin kieli ei tosin ole ‘suuri sivistyskieli’, mutta sen avulla pääsee kuitenkin osalliseksi ei ainoastaan Ruotsin, vaan myös Tanskan ja Norjan kulttuuriin – ja tämä ei ole halveksittava asia. Pidän senvuoksi jo suomenkielisen koulusivistyksen saaneiden oman edun mukaisena, että he kykenevät ymmärtämään ruotsinkieltä. Sen ohella toisesta kotimaisesta kielestä vieraantuminen olisi haitallinen kansallisen kokonaisuuden kannalta katsoen. Ruotsin kielen taito ei luonnollisesti tee ‘suurten sivistyskielten’ taidon hankkimista tarpeettomaksi. Mitä vaikeuksia näiden monien kielten oppimisessa onkaan, on koetettava ne tavalla tai toisella voittaa».⁷⁷

Aina innostuvaisen Hannes Ignatiuksen ryhtyessä puuhaamaan aitosuo­malaisuuden vastaista julkilausumaa P. E. Svinhufvud – keskusteltuaan ensin Paasikiven kanssa – kieltäytyi sitä allekirjoittamasta. Hän oli omasta puolestaan valmis hyväksymään Paasikiven Helsingin Sanomissa esittämän kannan. Aitosuomalaisuuteen sisältyi toki myös positiivinen, isänmaallinen aspekti, ja kaikki riippui siitä, mihin suuntaan liikettä kehitettiin. Siihen olisi tarkoin perehdyttävä, ennenkuin ryhdyttiin julkaisemaan lyhyitä ja »irtonaisia» lauselmia.⁷⁸

Paasikiven haastattelussaan esittämä maininta kansainvälisen mittapuun soveltamisesta ei perustunut sattumaan. Yksityisissä muistiinpanoisssan hän usein ja kärkevin sanoin valitti niin suomen- kuin ruotsinkielistenkin piirissä vallitsevaa kansallista omahyväisyyttä ja itseensä käpertymistä. Jos Suomi yhtäkkiä katoaisi maailmasta, ihmiskunta ei Sibeliuksen poistumista lukuunottamatta kärsisi sanottavasti. Kaipaamaan jäisivät lähinnä puutavaran ostajat. Kokoomuksen puoluekokouksessa huhtikuussa 1927 sekä Hugo Suolahti että E. N. Setälä olivat puhuneet Suomen kansan etevyydestä, voimasta ja lahjakkuudesta. Tämä oli Paasikivestä käsittämätöntä. Vuosisatoihin suomalaiset eivät olleet kyenneet nousemaan itsenäisyyteen vaan antoivat muiden sortaa itseään. Pankinjohtaja kommentoi muistikirjaansa:

»V. 1917 ja 1918 tapaukset surkeuden todistus. Puoli kansaa nousee kapinaan juuri kun Sallimuksen suopeudesta voidaan saavuttaa itsenäisyys. Valtiota luovan instinktin puute. Kaikilla aloilla diletanttisuus, ei mitään suuria saavutuksia. Yliopisto ja teknillinen korkeakoulu aivan keskinkertaisia, vieläpä sitä alempia… ei kysymystäkään Nobelin palkinnon myöntämisestä suomalaiselle 25- vuoden kuluessa. Ei edes voitu ehdottaa sitä. 8 kansantalouden professoria mutta ei yhtään sivua kirjoitettu, jota kannattaisi kääntää. Lainopillinen tiedekunta aina ollut heikko. Lääkärikunta samoin. Filosofinen tiedekunta?? Mutta meillä tehdään ‘suuria miehiä’ sellaisista, joiden saavutus on korkeintaan se, että he ovat voineet seurata alallaan edistystä ulkomaalla ja toimineet saavutusten tunnetuksi tekemiseksi Suomessa. . . ‘Förening för inbördes beundran’. Tällainen turhanaikainen ylistäminen on esteeksi Suomen kansan kehittymiselle. Ei opita käyttämään kansainvälistä mittapuuta saavutuksiimme, emmekä koskaan pääse todelliseksi sivistyskansaksi».

Heikkouksiin kuuluivat myös mm. tiheiden hallitusvaihdosten osoittama valtiollinen tasapainottomuus, kieliriita sekä rikollisuuden ja kommunismin leviäminen. Plussan puolelle oli laskettava aktivistien kontolle tulevan itsenäisyyden hankkimisen lisäksi maan talouden organisointi Venäjästä eroamisen jälkeen sekä tuotannon kasvu, josta saatiin kiittää talousmiesten työpanosta. Eduskunnan ja hallituksen ansiot olivat tässä vähäiset.⁷⁹

Varovaisemmassa ja siloitellummassa muodossa Paasikivi toi julki Suomen tieteen tilaa koskevan huolestuneisuutensa 28.8.1927 julkaistussa Uuden Suomen pääkirjoituksessa. »Resonemanginsa» hän huipensi yhtäältä nuorisoon kohdistuvaan vetoomukseen tieteellisen ambitiotason nostamiseksi ja toisaalta kehotukseen valtiolle panostaa enemmän tutkimukseen, minkä rinnalla »monen muun tarpeen tyydyttäminen voi jäädä tuonnemmaksi».⁸⁰

Lukuunottamatta Hufvudstadsbladetin julkaisemaa yleisönosastokirjoitusta, jossa katsottiin ruotsinkielisiltä lääkäreiltä assistentuuria varten edellytetyn täydellisen suomenkielen taidon vaatimuksen haittaavan heidän tieteellistä uraansa, Paasikiven tämäkään artikkeli ei näytä herättäneen mitään varsinaista periaatteellista mielipiteiden vaihtoa.⁸¹

Eritoten ulkopolitiikan alalla käytävää keskustelua Paasikivi kuitenkin piti varsin tärkeänä. Sitä varten olisi perustettava klubi, johon kutsuttaisiin jäseniä eri puolueista. Hugo Suolahti puolestaan vastusti jyrkästi piirin laajentamista kokoomuksen tutun vaikuttajaryhmän ulkopuolelle. Näin myös meneteltiin, mutta ehkä juuri tämän rajoituksen vuoksi ensimmäinen »Paasikivi-Seura» sammui pian mielenkiinnon puutteeseen.⁸²

Kappaleen sivut: 1 2