Hallitus syntyy
Ždanovin näkökulmasta kevään 1945 vaalitulos merkitsi tietynlaista tasapainoasetelmaa. Syksystä 1944 lähtien hän oli ajanut erillisen SKP:n välttämättömyyttä korostavaa linjaa. Saavutus – 38:n julkikommunistin tulo eduskuntaan – tuntui varsin tyydyttävältä. Sen sijaan liittolaisten, vasemmistososialistien, SKDL:n puitteissa saama kannatus osoittautui suhteellisen vaatimattomaksi. Johan Helo harkitsikin vaihtoehtona suunnitelmaa kaikkien vasemmistolaisten, kuutosia myöten, palaamisesta SDP:n piiriin puolueen riistämiseksi tannerilaisten käsistä.
SKP:n johto joutui nyt hankalaan tilanteeseen. Yhtäältä ei haluttu entisten sosiaalidemokraattien siirtymistä vanhaan puolueeseen ja toisaalta – kontrollin menettämisen pelossa – torjuttiin myös ajatus laajasta vasemmistolaisesta yhtenäisyyspuolueesta. Korvikkeeksi SKP ryhtyi päästämään riveihinsä uusia jäseniä (kokonaislukumäärää 7.215 ei maaliskuussa 1945 kehdattu ilmoittaa edes Ždanoville), ja toisaalta järjestettiin SKDL:n johtoelimiin lisää paikkoja entisille sosiaalidemokraateille.
SKP:n johdon pyynnöstä Ždanov kehotti kuutosia luopumaan aikeistaan palata takaisin SDP:n piiriin, mihin heillä tannerilaisen enemmistön torjuvan asenteen vuoksi ei muutenkaan olisi mahdollisuuksia. Sen sijaan Hertta Kuusinen raotteli ainakin joillekin kuutosille (Sundström, Rydberg ja ehkä Wiik) portteja SKP:hen. Sundströmille Ždanov tosin myönsi vielä erikoisluvan jättäytyä toistaiseksi kommunistipuolueen ulkopuolelle. Hallitusta muodostettaessa hän ei niin muodoin »rasittaisi» SKP:n kiintiötä. 1 – Vasemmiston jakautumisen myötä Suomen puoluerakenne vakiintui näin puitteisiin, joissa se säilyi pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
Eduskunnan kokoonnuttua 6.4.1945 äärivasemmisto katsoi vaalimenestyksensä perusteella puhemiehen paikan kuuluvan sille. Paasikivelle Leino mainitsi ehdokkaina Johan Helon tai Eino Pekkalan. Joustamaan pyrkivä pääministeri antoi ajatukselle kannatuksensa, vaikka asia ei periaatteessa hänelle lainkaan kuulunut.2 Suurimpana puolueena sosiaalidemokraatit pitivät kuitenkin tiukasti kiinni omasta miehestään K. A. Fagerholmista. Tuonnempana lähemmin tarkasteltavista syistä Ždanov määräsi kommunistit ja kuutoset äänestämään sosiaalidemokraattien ehdokasta, mikä erityisesti kuutosille oli vaikeasti nieltävä pala Wiikin ehdittyä leimata Fagerholmin »fascistiksi». Varmuuden vuoksi SKP lähetti maakuntiin kiertokirjeen perustellen äänestyksen taktista oivallisuutta muiden maiden esimerkillä ja sillä, ettei puolue ollut »avoimessa oppositiossa». Ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin tuonnemmin esitettävällä tavalla hallituskaavailuista pudonnut Cay Sundström ja toiseksi maalaisliiton Vihtori Vesterinen.3
Vaalimenestyksen rohkaisemana SKP:n taholla suunniteltiin aluksi »kanssamatkustajista» (poputsiki) koostuvaa blokkia, johon SKDL:n lisäksi lukeutuisi 15 sosiaalidemokraattisen opposition edustajaa, 8-10 ruotsalaista, 7-10 maalaisliittolaista ja pari edistysmielistä. Pääministeriksi tuli saada radikaalimpi ja päättäväisempi henkilö siirtämällä Paasikivi presidentiksi. Tämä kävisi mahdolliseksi Mannerheimin itsensäkin puhuttua Eero A. Wuorelle eroaikeistaan.
Hertta Kuusisen ja Ville Pessin selostettua jo 21.3.1945 suunnitelmiaan Ždanoville he jäivät vaille vastakaikua kenraalieverstin huomauttaessa, ettei laskelma vielä riittänyt eduskuntaenemmistöön. Silti SKDL:n oli tietenkin osallistuttava hallituksen muodostamiseen ja kelpuutettava mukaan vain sellaisia henkilöitä, joiden kanssa voitiin olla yhteistyössä. Samalla »demokraattien» tuli huolehtia siitä, että he saivat haltuunsa yhteiskunnan kontrollin kannalta tärkeät ulko- puolustus- ja sisäministerin paikat.4
Rentola katsoo Mannerheimin erottamisen ja »tarmokkaamman pääministerin» hankkimisen Paasikiven tilalle lähteneen alun perin Wuoresta, joka innostutti asiaan Leinon. 5 Ždanovin omaksuttua kielteisen kannan kommunistiministeri joutui kuitenkin kiireimmiten peräytymään vetäen mukaansa myös Wuoren.
Tavatessaan 25.3.1945 Paasikiven Leino ilmoitti puolueensa piirissä pidettävän »itsestään selvänä» entisen pääministerin pysymistä paikallaan. Hallitukseen voisi kommunisteille, sosiaalidemokraateille ja maalaisliitolle tulla kullekin neljä paikkaa. Sitäpaitsi tarvittiin yksi kuutonen lisää. Varovasti soveltaen kenraalieverstin ohjeita Leino viittasi kommunistien kiinnostukseen sisäministerin virkaan. Ulkoministeriksi voisi Enckellin tilalle tulla Sundström. Paasikivi puolusti »välttämätöntä ja kokenutta» Enckelliä sekä ilmoitti ajatelleensa puolustusministeriksi Mauno Pekkalaa, mihin Leinolla ei tietenkään ollut huomautettavaa.
Mannerheimin nimen näyttää keskusteluun tuoneen Paasikivi tavalla, joka oli helppo tulkita osoitukseksi hänen omasta kiinnostuksestaan presidentinvirkaan. Jos joku korkea upseeri olisi v. 1941 käynyt neuvotteluja saksalaisten kanssa, mistä Paasikivi luonnollisesti tiesi, silloin sotasyyllisyysasia koskisi myös Mannerheimia. Leino yhtyi tähän korostaen samalla kommunistien osoittaneen alusta alkaen lojaalisuuttaan hallitusta kohtaan vaikenemalla Mannerheimista. Paasikiven päiväkirjan mukaan keskustelu jatkui:
»Minä: Porvarillisiin nähden on hyvä, että Mannerheim on presidentti. Vaikka hän on ollut passiivinen, niin antaa turvallisuuden tunnetta.
Leino: Jos minä OKP – T.P.) tulen presidentiksi, niin se tunne tulee olemaan paljon suuremmalla osalla kansaa.»6
Varmuuden vuoksi Ždanov kutsui 28.3.1945 vielä Yrjö Leinon, Hertta Kuusisen ja Ville Pessin yhtäaikaiseen puhutteluun. Kommunistijohtajat joutuivat tällöin tunnustamaan kaikkien sosiaalidemokraattien oppositiosta oikealle sijoittuvien ryhmien suhtautuvan marsalkkaan myötämielisesti. Myös kansan keskuudessa hänellä oli vankka kannatus.
Ždanovin näkökulmasta Mannerheimin merkitys ei rajoittunut vain hänen Suomessa ja ulkomailla nauttimaansa arvovaltaan. Lisäksi, mitä kenraalieversti ei tietenkään ilmaissut kommunisteille, täytyi ottaa huomioon myös marsalkan rooli tuonnempana taas ajankohtaiseksi tulevassa sotilaallisessa yhteistyösopimuksessa. Asekätköasiassakaan ei ollut syytä ajautua tilanteeseen, jossa mahdollisiin vastarinta-aineksiin ei saataisi otetta valtion päämiehen kautta.
Kommunistien alkuperäisen suunnitelman pääheikkoutena oli Ždanovin mielestä yhteyksien puuttuminen muihin eduskuntaryhmiin, jolloin kansandemokraatteja syytettäisiin diktatuuripyrltjmyksestä. Kun kerran SKDL ei yksinään pystynyt johtamaan maata, eristyksiin joutumista oli vältettävä. Hallituskysymystä ei voitaisi ratkaista pelkkien henkilökombinaatioiden avulla. Kumpaa puoluekuria esimerkiksi Kekkonen noudattaisi, maalaisliiton vaiko SKDL:n? Tämä kaikki oli aivan liian epävarmaa.
Kommunistien taktiikkana tuli siksi ensisijaisesti olla vaalien tuloksen vahvistaminen ja tälle pohjalle täytyi myös uusi hallitus rakentaa. Ottopoikajärjestelmän sijasta tarvittiin eduskuntaryhmien, ennen muuta sosiaalidemokraattien, tukea. Sinänsä helpommin toteutettava liittoutuminen pelkästään maalaisliiton kanssa ei käynyt päinsä, koska kansa ei sitä ymmärtäisi.
Mainitsematta hankkeensa liittymistä Neuvostoliiton yleiseen kansanrintamataktiikkaan Ždanov korosti mukaan siis tarvittavan kaikki kolme suurta puoluetta. »Mutta sitä blokkia ei pidä muodostaa henkilökombinaatioiden vaan määrätyn ohjelman pohjalle.» Tämä taas syntyisi helposti, koska sekä sosiaalidemokraatit että maalaisliitto olivat esiintyneet vaaleissa demokraattisin tunnuksin, joista he eivät nyt millään pääsisi kiemurtelemaan irti.
Marsalkasta Ždanov huomautti, että hänet voitiin »taittaa» vain vähitellen. Sitä varten kommunistien tuli hankkia tukikohtia valtiokoneistossa, ennen muuta sisäministerin virka. »Täytyy pyrkiä valtionhallintoon. Sillä tavoin tulee antaa kommunistiselle puolueelle aikaa vahvistaa vaikutustaan.» Voimistuttuaan SKP voisi sitten hyökätä uudelleen SDP:n kimppuun, antaa sille iskun ja hajoittaa sen.
Leinon yritettyä vielä turhaan inttää Mannerheimin nopean syrjäyttämisen puolesta hän sai Ždanovilta tiukat ohjeet ryhtyä laatimaan kolmen suuren puolueen yhteistä ohjelmaa (demokratisointi, sotasyylliset pois politiikasta jne). Neuvottelut tuli aloittaa ensin sosiaalidemokraattien kanssa jättämällä ovi auki maalaisliittoon päin; Kekkosen mielipidettä voisi silti jo tunnustella. Viimeksi mainittu kehoitus luonnollisesti pohjautui oikeusministerin jo helmikuussa kenraalieverstille antamaan vakuutukseen »radikaalin porvarillisen suunnan», ennen muuta maalaisliiton vasemman siiven valmiuteen yhteistoimintaan kommunistien kanssa.7
Ždanovin ohjeiden mukaan kommunistien ei vielä pitäisi paljastaa suunnitelmaa Paasikivelle, vaan sen sijaan tuli voittaa aikaa vetoamalla kysymyksen vakavuuteen ja harkinnan välttämättömyyteen.
Tehden työtä käskettyä Leino kävi 1.4.1945 kotonaan influenssaa potevan Paasikiven luona kertoen ryhtyneensä yhdessä Sundströmin kanssa tunnustelemaan sosiaalidemokraattien suhtautumista yhteistoimintaan. Puhumatta mitään alkuperäisistä aikeistaan presidenttikysymyksessä hän tyytyi toteamaan Mannerheimin johtaneen Suomen irti sodasta, mikä merkitsi niin suurta ansiota, ettei häneen pitänyt koskea. Leinon »maltillisuus», joka ilmeni myös hänen talouspoliittisissa kannanotoissaan, hellytti taustoista tietämättömän Paasikiven merkitsemään päiväkirjaansa: »Leino on hyvä mies, hänen kanssaan tulee kyllä toimeen.»8
SKDL:n edustajien käymissä neuvotteluissa SDP:n ja maalaisliiton kollegojen kanssa päädyttiin 13.4.1945 ns. »kolmen suuren yhteistyösopimukseen».9 Siinä määriteltiin vastedes noudatettavan ulko-, sisä-, talous- ja sosiaalipolitiikan perusteet. Ryhmät tahtoivat päättävästi ja lopullisesti luopua »taantumuksellisten piirien» aikaisempina vuosina ja vieläpä koko itsenäisyyden ajan noudattamasta »maalle ja kansalle turmiollisesta suuntauksesta». Sitä varten haluttiin uutta ulkopolitiikkaa ja mm. sotaan liittyvien kysymysten nopeaa selvittämistä sekä siltä pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä.
Sisäpolitiikassa vaadittiin virkakoneiston, ennen muuta armeijan, oikeus-, poliisi- ja opetuslaitoksen puhdistamista »fascistisista aineksista» sekä työtehon lisäämistä mm. luopumalla virkamiesten erottamattomuusperiaatteesta.
Talouselämässä tavoitteena oli elintason kohottaminen, täystyöllisyys sekä tuotannon kehittäminen kaikilla aloilla. Kansantalouden ja yhteiskunnan kokonaisedun niin vaatiessa oli suurpääoma tarvittaessa otettava yhteiskunnan hallintaan.
Sosiaalipolitiikassa oli ensisijaisen huolenpidon kohteeksi asetettava sodasta kärsimään joutuneet väestönosat. Yleiset työsuhteet tuli järjestää työväen oikeutettuja vaatimuksia vastaaviksi ja asuntokysymykseen piti kiinnittää erityistä huomiota. 10
Maalaisliittolaisen K. T. Jutilan muistelmien mukaan hänen puoluetoverinsa Juho Niukkanen kirjoitti yhteisneuvottelussa sopimustekstiä »tunnusomainen hymy huulillaan»: »Voidaanhan siihen panna nyt toi ja toikin… » Pääasia oli saada »kolmen suuren» hallitus pystyyn. Niukkasen ehdotettua – ehkä piloillaan – ohjelman loppuun vielä yleisluontoista vaatimusta fascismin tuhoamisesta Hertta Kuusinenkin joutui viimein ärähtämään, »ettei nyt joka paikkaan fascismia».
Paasikivi pysytteli jatkuvasti informoituna yhteistyösopimuksen valmistelusta asettaen samalla arvovaltansa hankkeen taakse. Häneen myös ahkerasti vedottiin mm. maalaisliitossa, jossa pääosan taivuttelutyöstä teki Kekkonen. Ilmaistessaan periaatteellisen kannatuksensa pääministeri ei antanut – yhtä vähän kuin oikeusministeri Kekkonenkaan – erityistä merkitystä joillekin radikaaleille sanamuodoille, vaikka hän niihinkin myöhemmin puuttui. Oleellista oli kommunistien kytkeminen hallitusvastuuseen, jonka avulla saataisiin jonkinlainen vakuus heidän toimimisestaan laillisessa ja parlamentaarisessa järjestyksessä. »Se on pääasia. Kommunistit tulevat mukautetuiksi yhteiskuntaan.»11
Pyrkiessään todellisuudessa kiskomaan hampaat äärivasemmiston suusta Paasikivi onnistui joustavuudellaan pitkälti harhauttamaan kommunistien johtavatkin edustajat. »Hänellä on suuria kehitysmahdollisuuksia edistyksellisessä mielessä», Hertta Kuusinen totesi vielä kolmen suuren hallituksen muodostamisen jälkeen. Kansanrintaman syntymisen myötä toiveikas äärivasemmisto katsoi Suomen periaatteessa jo siirtyneen »uusdemokratiaan». Jäljelle jäi lähinnä tämän ylätasolle syntyneen järjestelmän ulottaminen käytännöllispoliittisin toimenpitein vähitellen koko yhteiskuntaan. Kotimaisten liittolaisten »karvan» vähitellen paljastuessa kommunistit joutuivat kokemaan ankaran pettymyksen. 12
Toisaalta pääministeri piti huolellisesti mielessään selkeän eron yhtäältä tekojen ja toisaalta poliittisten tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien sanelemien julistuksenomaisten lauseparsien välillä. Keväällä 1948 uudessa kokonaistilanteessa Paasikivi olikin valmis toteamaan »kolmen suuren» sopimuksen sisällön olleen »suureksi osaksi lorua».13
Suhteellinen helppous, jolla sopimus kuitenkin keväällä 1945 syntyi, selittyy silloisten poliittisten realiteettien valossa. Maan hallitsemista ilman kommunisteja ei tuolloin pidetty mahdollisena, mutta sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto halusivat silti mukaan. Paasikiven kokenut hahmo taas – kuten Hokkanen on todennut – antoi turvaa kaikille. Kommunistit saattoivat luottaa häneen uuden ulkopolitiikan tienraivaajana, muut taas demokratian puolusta jana.14 Tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa oli sopimuksen vähäinen sitovuus Itä-Euroopan kansanrintamiin verrattuna maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien säilyttäessä itsenäisyytensä.
Jättäessään 9.4.1945 vanhan hallituksensa eronpyynnön tunnustusta kaipaava Paasikivi sai ottaa vastaan presidentti Mannerheimin »komplimentteerauksen» onnistuneesta työstä, joka oli herättänyt luottamusta sekä maan ulko- että sisäpuolella. Siksi pääministerin tulisi jatkaa myös uuden kabinetin johdossa.
Yrittämättä teeskennellä vaatimatonta Paasikivi totesi vaikuttaneensa »hyvin aktiivisesti» politiikan johdossa ja onnistuneensa ohjaamaan sen haluamaansa suuntaan. Tältä kannalta katsoen luopuminen todellakin vaikuttaisi epäjohdonmukaiselta. Tehtävä oli kuitenkin ollut raskas, eikä kevenemisen varaan voitu ainakaan lähitulevaisuudessa laskea. Senpä takia hänellä olisi jo oikeus lähteä, mikä huomautus nostatti taas marsalkan viittauksen itselleen kuuluvaan samanlaiseen oikeuteen. 15
Keskusteltuaan puhemies Fagerholmin ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa presidentti Mannerheim saattoi kaksi päivää myöhemmin (11.4.1945) ilmoittaa Paasikivelle kaikkien »yhteen ääneen» puoltaneen uuden hallituksen muodostamista entisen pääministerin johdolla. Ottaessaan nyt virallisesti vastaan tehtävän Paasikivi viittasi edessä oleviin »pahoihin asioihin»: sotasyyllisiin, sotarikollisiin ja virkakunnan puhdistukseen. Kun aina täytyi ottaa lukuun huonoin vaihtoehto, saattoi käydä niin, ettei noista ongelmista päästäisi.
Lievin ratkaisumalli olisi kyseisten henkilöiden siirtyminen syrjään, ja siinä täytyi voida odottaa presidentin aktiivista myötävaikutusta. Selvästi paljastaen närkästyksensä Paasikivi totesi: »Tähän asti olen yksin saanut järjestää asioita, mutta saattaa olla, että se minulle yksin ei aina tule onnistumaan. Voinko odottaa presidentin arvovallallaan minua tukevan?» Entiseen tapaan Mannerheim kuitenkin kieltäytyi antamasta mitään lupauksia katsoen asian riippuvan »todisteista yksityistapauksissa». Mainitsematta tietysti jäi, että marsalkan kuva kansan silmissä olisi kärsinyt hänen esiintyessään peräänantavan ulkopolitiikan ja taipuisan sisäpolitiikan puhemiehenä samaan tapaan kuin Paasikiven ja hallituksen oli pakko tehdä.16 Toisaalta juuri tähän pohjautui Mannerheimin merkitys koossapitävänä voimana.
Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Paasikivi kaavaili »kolmelle suurelle»: SKDL:lle, SDP:lle ja maalaisliitolle neljää ministerintuolia kullekin. Muut hallituspaikat huomioon ottaen voimasuhteet porvarien ja sosialistien välillä voisivat kokonaisuudessaan olla 9–9. Leino, jolle kommunistit ensi vaiheessa olivat suunnitelleet maatalousministerin salkkua, piti Ždanovin kehotusta noudattaen sitkeästi ja myös tuloksellisesti kiinni sisäministerin vakanssista.
Antaessaan tässä kohdin lopulta periksi Paasikivi toisaalta torjui SKDL:n opetusministeriksi tarjoaman kirjastonhoitaja Raoul Palmgrenin. Vaikka Leino meni takuuseen siitä, ettei asianomainen tulisi aiheuttamaan »ikäviä yllätyksiä», pääministeri – tukeutuen sosiaalidemokraattien kielteiseen kantaan – katsoi, ettei sodanaikaisen turvasäilöön joutumisensa vuoksi »katkera ja särmäinen» Palmgren muutenkaan täyttänyt viran vaatimuksia. »Koulun ja kirkon ministeriksi» tarvittiin varttuneempi, pedagogisesti kouliintunut henkilö, jolla olisi nimeä ja auktoriteettia.
Ždanoville Leino selitti Paasikiven todellisuudessa kieltäytyneen kommunistisesta opetusministeristä pelätessään tällä tavoin koululaitokseen levitettävää »uutta henkeä». Valitettavasti »kolme suurta» eivät olleet pystyneet sopimaan keskenään yksityiskohtaisesta salkkujen jaosta. Ždanov huomautti Paasikivelle siis jääneen näin liikkuma-alaa, jota hän nyt käytti hyväkseen. 17
Pääministerin peräänantamattomuuden vuoksi kommunistien oli pyydettävä Ždanovilta lupaa saada luopua Palmgrenista ja ehdottaa hänen tilalleen kuutosiin kuuluvaa, mutta jo SKP:hen pyrkivää kansakoulunopettaja Kaisu-Mirjami Rydbergiä. Seuraavana päivänä Leino ja Kuusinen joutuivat kuitenkin raportoimaan Ždanoville, ettei Paasikivi hyväksynyt Rydbergiäkään, minkä vuoksi jouduttiin tyytymään Heloon. Hänen tilalleen finanssiministeriksi tuli Tuomioja.
Paasikiven yrityksen vetää kokoomus mukaan hallituspuolueiden joukkoon Kyllikki Pohjalan ehdokkuuden avulla Leino sen sijaan torjui suoralta kädeltä. Kommunistit eivät lähtisi samaan hallitukseen oikeiston kanssa. Niinikään Paasikivi joutui luopumaan 9-9 pohjalta sosiaalidemokraattien kieltäydyttyä lukemasta kiintiöönsä Pekkalaa ja Sventoa.
Viimeiseksi kompastuskiveksi osoittautui puolustusministerin vakanssi, jonka haltijaksi »kolmen suuren» ryhmä halusi Paasikiven ehdottaman Mauno Pekkalan. Jo etukäteen kommunistit olivat sopineet Ždanovin kanssa, ettei kenraaliluutnantti Valveen enää sallittaisi jatkaa virassaan. Siviilimiehen tulo hänen tilalleen parantaisi kolmen suuren puolueen mielestä mahdollisuuksia asevoimissa välttämättömiin säästöihin, joiden tärkeyttä sotilaat eivät näyttäneet riittävästi ymmärtävän. Kun Neuvostoliitossa suhtauduttiin epäluuloisesti entisten jääkärien johtamaan armeijaan, siviilijohto puolustusministeriössä tekisi myös idän suunnalla suotuisan vaikutuksen kuvastaessaan painopisteen siirtymistä Suomessa entistä enemmän sodasta rauhan toimiin.18
Kannoksi kaskessa osoittautui jälleen Mannerheim, jonka kanssa Paasikivellä oli 15.4.1945 »ikävä keskustelu». Puolustusvoimain ylipäällikkönä presidentti katsoi oikeudekseen määrätä alan ammattiministerin valitsemisesta. Ellei Valvetta hyväksytty, salkku olisi annettava kenraali Einar Mäkiselle. Asia jäi avoimeksi.19
Seuraavana päivänä pitämässään yksityisessä neuvottelussa Paasikivi, Hiltunen, Wuori, Jutila, Kekkonen ja Leino päättivät lähettää lähetystön (Jutila, Hiltunen, Leino) pehmittämään Mannerheimia. Evästykseksi Paasikivi ilmoitti siinä määrin kyllästyneensä pitkiksi venyneisiin hallitusneuvotteluihin, että hän vetäytyisi pois, jollei tuloksiin pian päästäisi.20
Käynnistä Mannerheimin luona Leino raportoi yksityiskohtaisesti Ždanoville. Hiltusen huomautettua siviilihenkilöiden usein hoitaneen Suomessa puolustusministerin tehtäviä marsalkka oli vastannut: »Kyllä, siviilihenkilöitä on ollut puolustusministereinä, mutta he ovat olleet erittäin huonoja puolustusministereitä.» Sivuuttaen Leinon huomautuksen siviiliministerin ulkopoliittisesta symboliarvosta presidentti – ottaen huomioon armeijaan uhratut suuret varat – korosti, ettei hän voinut sallia puolustusvoimien tason heikentämistä siviilihenkilön toimesta.
Jutila kävi nyt vastaiskuun väittäen armeijan taloutta hoidetun huonosti, minkä vuoksi puolustusministeriksi juuri tarvittiin ekonomisiin kysymyksiin perehtynyt henkilö. Hallitus olikin perustamassa erityistä komissiota tutkimaan armeijan taloutta. Leinon mukaan viimeksi mainittu tieto selvästi hämmästytti ja suututti marsalkkaa. »Mitään epäjärjestystä ei armeijan taloudessa ole. Voitte nimittää komissioitanne. Armeija ne kyllä kestää.» Kenraali Mäkinen oli sodan aikana nimenomaisesti osallistunut talouselämän mobilisointiin sodankäynnin tarpeita varten.
Valtakunnan päämiehen vedottua siihen, että hänen täytyisi saada määrätä edes yhdestä ainoasta kaikkiaan kahdeksastatoista ministerinpaikasta Hiltunen ja Jutila alkoivat jo horjua. Kertomansa mukaan Leino korosti tällöin kolmen suuren eduskuntaryhmän tehneen asiasta jo päätöksen. Jos presidentti pitäisi kiinni kielteisestä kannastaan, tämä vaikuttaisi raskaasti »iäkkääseen, hermostuneeseen ja uupuneeseen pääministeri Paasikiveen». Hänen luopumisensa hallituksen muodostamisesta olisi erittäin epäsuotavaa, koska Paasikiveä tukivat kansan laajat piirit. Niinpä myös puolustusministerikysymys pitäisi ratkaista koko maan intressien kannalta. – Jättäessään lähetystölle jäähyväiset presidentti ei antanut mitään lupauksia päätöksensä suunnasta.21
Raportoidessaan keskustelusta Paasikivelle Leino kuitenkin otaksui Mannerheimin loppujen lopuksi taipuvan välttyäkseen joutumasta täysin eristyksiin. Tyytyväisenä pääministeri lähti nyt saman tien hallituslista mukanaan presidentin luokse Tamminiemeen tähdentämään sekä ulko- että sisäpoliittisten syiden puhuvan siviiliministerin puolesta. Pekkala oli mies, jonka kanssa kyllä voi tulla toimeen. Tuntematta asianomaista Mannerheim ei halunnut ottaa tähän kantaa. Sen sijaan hän totesi tietävänsä kenraali Mäkisen kyvyn hoitaa asiat hyvin. Vaikka puolustusmenoja jouduttiinkin supistamaan, tehtävä pitäisi suorittaa asiantuntevasti.
Luvattuaan – lähinnä kaiketi muodon vuoksi – neuvotella asiasta vielä »kolmen suuren» edustajien kanssa Paasikivi joutui seuraavana aamuna (17.4.1945) puhelimitse ilmoittamaan Tamminiemeen, ettei muutoksia listaan ollut enää aikaansaatavissa. »Alakuloisella äänellä» presidentti ilmoitti hyväksyvänsä päätöksen.22
Illalla 17.4.1945 pidetyssä presidentinesittelyssä virkaansa astunut Paasikiven kolmas hallitus oli näin saanut seuraavan kokoonpanon:
Pääministeri – ]. K. Paasikivi (sitoutumaton)
Ulkoministeri – Carl Enckell – Reinhold Svento (siirtymässä SKDL:oon)
Puolustusministeri – Mauno Pekkala
Oikeusministeri – Urho Kekkonen (Maalaisl.)
Sisäasiainministeri – Yrjö Leino (SKDL)
Valtiovarainministeri – Sakari Tuomioja (Edistys) – Onni Hiltunen (SDP)
Opetusministeri – Johan Helo (SKDL)
Maatalousministeri – K. T Jutila (Maalaisl.) – Eemil Luukka
Kulkulaitosministeri – Eero A. Wuori (SDP) – Yrjö Murto (SKDL)
Kauppa- ja teollisuusministeri -Ake Gartz (SFP)
Sosiaaliministeri – Eino Kilpi (SDP) – Matti Janhunen (SKDL)
Kansanhuoltoministeri – Kaarlo Hillitä (Maalaisl.) – Uuno Takki (SDP)
Kolmen suuren näennäinen tasapaino (4-4-4) kallistui kuitenkin käytännössä SKDL:n hyväksi »pääministerin henkilökohtaisten luottamusmiesten» Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon vuoksi. Sosialisteja oli kaikkiaan 10 ja porvareita 8. Merkille pantavaa on myös, että kaikki ministerit – Matti Janhusta, Eino Kilpeä ja Yrjö Murtaa lukuunottamatta – olivat olleet jo mukana myös Paasikiven edellisessä hallituksessa. Ministeristön vasemmistoenemmistö ei Paasikiven näkökulmasta sinänsä ollut pahitteeksi. Ulkoparlamentaarisen paineen torjumista ajatellen maan hallitseminen ilman kansandemokraattien näyttävää osallistumista vastuuseen kävisi vaikeaksi.
Syrjään jääneen oikeiston silmätikkuina uudessa hallituksessa olivat äärivasemmiston edustajien lisäksi myös Hillilä ja Kekkonen. Paasikiven vanha ystävä, kirjailija Eino Railo merkitsi päiväkirjaansa:
»Edellinen kuuluu olevan rapajuoppo ja lyövän tämän heikkouden vuoksi päiväkausia virkaansa laimin. Jälkimmäinen kuuluu juovan myös, mutta vähemmän. Kummallinen hallitus meillä nyt: entisiä kuritushuonevankeja ja juoppoja! Kyllä on JKP saanut tervahöyryynsä ala-arvoisen miehistön.»23
Huhtikuun 18. päivänä pidetyssä uuden kabinetin istunnossa pääministeri Paasikivi saneli pöytäkirjaan hallituksen ohjelman, jonka hän seuraavana päivänä esitti eduskunnalle. Pääkohdiltaan teksti perustui »kolmen suuren» yhteistyösopimukseen. Kuitenkin pääministeri muotoili ja pyöristeli sen sisältöä oleellisella tavalla. Samalla hän tähdensi hallituksen tulevan toimimaan läheisessä yhteistyössä Suomen kansaa edustavan eduskunnan kanssa parlamentarismin periaatteita noudattaen.
Ulkopolitiikkaa oli pyrittävä hoitamaan »liittoutuneiden kansakuntien viitoittamalla tavalla, niin kuin mm. Jaltan konferenssin päätöksistä ilmenee» kehittäen ja lujittaen erityisesti suhteita Neuvostoliittoon. Sotasyyllisyyskysymystä koskevaan kohtaan Paasikivi lisäsi sanat »voimassa olevia lakeja noudattaen».
»Fascististen ainesten» puhdistamista ja virkamiesten erottamattomuudesta luopumista koskevan kohdan hän hahmotteli kokonaan uudelleen korostaen tarpeellisuutta juurruttaa kaikkiin väestöpiireihin uusi ulkopoliittinen asennoituminen, koota kansa edessä olevien suurten tehtävien suorittamiseen, poistaa sotapolitiikan jätteet sekä elvyttää ja puhdistaa sivistyselämä »kiihkokansallisista ja epäkansanvaltaisista piirteistä».
Virkamiesten erottamattomuuden poistamisesta pääministeri ei puhunut mitään. Luonnehdittuaan talouselämän alalla vielä edessä olevia suuria vaikeuksia hän korosti niiden voittamisen vaativan ankaraa työtä, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja vastuuntuntoa. Sosialisointi jäi kokonaan mainitsematta.
Valtiopäiväjärjestyksen 36 §:n mukaisesti hallitus esitti ohjelman tiedonantona eduskunnalle asettaen siten luottamuksensa todettavaksi. SKDL protestoi laimeasti joitakin Paasikiven valitsemia sanamuotoja vastaan mutta esiintyi muuten korostetun suopeasti pääministeriä kohtaan. Puolue piti hyvänä merkkinä sitä, että hallitus nyt ensi kertaa parlamentin historiassa esitti ohjelmansa eduskunnalle. Tämä enteili hyvää yhteistyötä ja takasi osaltaan sen, ettei sodan aikana tavaksi tullutta maan hallitsemista eduskunnan selän takana tarvinnut enää odottaa. Ryhmien puheenjohtajien ja karjalaisen siirtoväen edustajan ilmaistua lausunnoissaan kannattavansa ohjelmaa eduskunta siirtyi yksinkertaiseen päiväjärjestykseen.24
Vastalauseita ei tullut lehdistönkään taholta mm. Hufvudstadsbladetin korostaessa »hallituksen selkeän demokraattista ja parlamentaarista asennoitumista». Päiväkirjaansa Paasikivi silti merkitsi tyytymättömyytensä:
»(Hufvudstadsbladet – T.P.) ei ymmärrä, että yksi tärkeimpiä pyrkimyksiä on saada kommunistit yhä vahvemmin sidotuiksi parlamentaariseen ja lailliseen järjestykseen. Sen vuoksi alleviivasin, että Suomen eduskunta edustaa Suomen kansaa.
Muutenkaan eivät ihmiset ja lehtimiehet näy intelligenssillään käsittävän asioita. Katsotaan, että ohjelma sisältää yleisesti hyväksyttyjä asioita.
Eivät ymmärrä, että tärkeä on, mitä ohjelmassa ei ole, mitä kolmen puolueen sopimuksesta on jätetty pois. Sillä hallitus on sitonut itsensä ainoastaan siihen positiiviseen, mikä on ohjelmassa.
Myös esittäytyminen eduskunnan edessä tapahtui tarkoituksessa korostaa parlamentaarista järjestystä ja vetää ja sitoa äärimmäinen vasemmisto siihen. »25
Tärkeätä Paasikivelle oli Ždanovin reaktio tyytyväisen kenraalieverstin »komplimentteeratessa» häntä uuden ministeristön muodostamisesta.26 Suomalaiset voisivat nyt lähettää jo toista kuukautta sitten ehdottamansa kauppavaltuuskunnan Moskovaan. Siellä käydyt menestyksekkäät neuvottelut, joihin Paasikivellä ei ollut suoranaista osuutta, avasivat lopulta tien myös Englannin kanssa monien vaiheiden jälkeen 2.6.1945 solmitulle kauppasopimukselle.27 Hallitusratkaisu oli selvästikin varmistanut suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön jatkumisen.
