Turhautunut talousmies
Toukokuuhun 1945 tultaessa Suomi oli jo pitkälti pystynyt täyttämään välirauhansopimuksen ehdot valvontakomissiota tyydyttävällä tavalla. Poikkeuksen muodostivat sotasyyllisyyskysymys ja ns. asekätkentäjuttu, jotka olivat vasta tulossa ratkaisuvaiheeseensa. Avoinna oli niinikään vielä lukuisia taloudellisiin artikloihin liittyviä ongelmia, joskin vuoteen 1952 saakka maksetut sotakorvaukset olivat keväällä 1945 jo muuttuneet poliittisesta kiistasta selvästi taloudelliseksi taakaksi.
Pian uuden hallituksensa muodostamisen jälkeen Paasikivi kutsui 21.4.1945 puheilleen kansantalousprofessori Bruno Suvirannan ja kertoi joutuneensa toistaiseksi keskittymään kokonaan poliittisiin asioihin. Nyt hän kuitenkin katsoi ajan tulleen paneutua myös taloudellisiin kysymyksiin, missä tehtävässä Suviranta lupasi olla avuksi.1
Käytännössä pääministerin voimat eivät kuitenkaan yltäneet hyvän aikomuksen toteuttamiseen huolimatta hänen sihteerinsä V. J. Sukselaisen saamasta tehtävästä raportoida päivittäin talousasiain kehityksestä. Kuulemastaan tuskastunut Paasikivi totesi lopulta apulaiselleen ulkopolitiikan hoidon niin ensiarvoiseksi, että maan sisäiset talousongelmat saisivat sen rinnalla jäädä, vaikka markka menisi 25 penniin. Päämiehen mielialaa tuskin kohensi Sukselaisen huomautus, että markka itse asiassa jo oli mennytkin 25 penniin. »Olkoon niin, mutta kyllä minun pitää keskittyä ulkopoliittisiin kysymyksiin.» Työmarkkinoilta suuntautuvan paineen patoamiseen ei Paasikiven mielestä riittäisi, »vaikka valtion johdossa olisi pelkkiä kansantaloustieteen professoreita».
Sihteerinsä V. J. Sukselaisen muistelmien mukaan pääministeri ei tämän jälkeen enää suostunut kuuntelemaan taloudellisia selvityksiä. Asialle olisi kenties voitu tehdä jotakin, jos hallituksesta olisi löytynyt ekonomisiin kysymyksiin paneutuva, kyvykäs henkilö. »Varapääministeri» Mauno Pekkala ei perehtyneisyydestään huolimatta halunnut ottaa taloudellista kokonaisvastuuta kannettavakseen. Lujan, yhdistävän otteen puuttuessa asiat hajaantuivat näin ministeriöittäin eri henkilöiden hoitoon.2
Paasikiven vanhoissa pankkimieskollegoissa toistuvien palkankorotusten ruokkima inflaatio herätti voimakasta huolestusta. Hallituksen ehdittyä vaihtua huhtikuussa 1945 Pankkiyhdistyksen johtokunta päätti lähteä in corpore pääministerin luo. Delegaatioon kuulunut SKOP:n pääjohtaja K. J. Kalliala muistelee:
»Kun… kuljimme Aleksanterinkatua, niin puheenjohtaja Honkajuuri sanoi odottamatta: ‘Ja sitten Kalliala esittää meidän asiamme.’ Ilmeisesti nämä suuret pankkiherrat (Frey, Nysten, y.m) pelkäsivät Paasikiveä. Kieltäydyin jyrkästi, edustinhan pienintä pankkia ja olin nuorin… Mutta mikään ei auttanut, enkä voinut tehdä skandaalia keskellä Aleksanterinkatua.
Niin jouduin esittämään kirjelmämme Paasikivelle. Paasikivi ilmeisesti närkästyi, eikä hyväksynyt mitään siitä, mitä olimme esittäneet, vaikka ehdottomasti olimme oikealla asialla. ‘Palkkapolitiikka sodan aikana oli väärää. Ei näille palkankorotuksille mitään voi. Kyllä Leino voi yhden kerran ammuttaa (!) kansanjoukkoja kadulla, mutta ei kahdesti’ – nämä sanat ovat syöpyneet mieleeni. Kuten tavallista, keskustelua ei syntynyt, kun Paasikivi ei lakannut puhumasta yksin.
Pettyneinä, loukkaantuneina ja noloina palasimme pankkeihimme.»3
Kolmen suuren sopimus ja hallitusohjelma edellyttivät sulun asettamista inflaatiolle, mutta todellisuudessa tilanne kehittyi päinvastaiseen suuntaan. Tavarapulan yltyessä elintarvikkeista maksettiin säännöstelyn ulkopuolella yhä korkeampia »mustan pörssin» hintoja, mihin vedoten taas ammattiyhdistykset esittivät uusia palkankorotusvaatimuksia. Niitä tukenut joukkovoima kasvoi kasvamistaan; kun SAK:n jäsenmäärä oli vuoden 1944 lopussa ollut n. 100 000, se nousi seuraavaan kesään mennessä kaksinkertaiseksi ja vuoden 1945 päättyessä jo kolminkertaiseksi.
Työmarkkinoilla puhkesi kevään kuluessa avoimia selkkauksia ja palkankorotusten vaihtelevuuden vuoksi eri alojen välillä syntyi epätasaisuutta. Huhtikuun lopussa valtioneuvosto antoi suosituksena luvan korottaa tuntipalkkoja yleisesti 5 markalla ja kuukausipalkkoja vastaavasti 1000 markalla.4
Vaikutuksen tehostamiseksi pääministeri Paasikivi piti 29.4.1945 radiossa puheen, jossa hän koetti vakuuttaa kansalaisia maltin välttämättömyydestä. Maalla oli edessään monien voittamattomina pitämiä taloudellisia vaikeuksia:
»Olemme köyhtyneet sodissamme pelottavalla tavalla. Meillä on jokseenkin sama väestö kuin ennenkin, mutta alueemme on pienentynyt, raaka-ainevaramme vähentyneet ja noin puoli miljoonaa kansalaista on joutunut siirtymään entisiltä asuinsijoiltaan uusiin puutteellisiin oloihin. Maksamme virheellisen politiikkamme hintaa sotakorvaussuoritusten muodossa ja ulkomaankauppamme on melkein tyrehdyksissä. Tuotantokoneistomme on rappeutunut.
Meillä vallitsee suuri tavaranpuute. Kotimaisen tuotannon elvyttämiseksi luonnollisesti kaikki teemme parhaamme, mutta monella alalla olisi ulkomainen tuonti ehdoton edellytys tuotannon ripeälle nousulle…
Sodan aikana nousivat hinnat yleensä enemmän ja nopeammin kuin palkat. Palkannauttija ei saanut ansioitaan nousemaan läheskään yhtä nopeasti kuin hinnat kohosivat ja hänen toimeentulonsa vaarantui. On näin ollen ymmärrettävää, että palkannauttijat vapaampien olojen tultua ovat pyrkineet parantamaan palkkojaan. Palkkaliikkeet ovat talven kuluessa saaneet suuren laajuuden. Vaikka hallitus puolestaan on äskenmainitusta syystä koettanut suhtautua myötämielisesti palkankorotusvaatimuksiin, ei työlakkojakaan ole voitu kokonaan välttää. Palkkojen korotukset vuorostaan ovat nähtävästi päässeet liiankin helposti vaikuttamaan hintojen nousuun. Runsaampi rahan liikkuminen on edistänyt mustan pörssin kauppaa ja sitä tietä muullakin tavoin vaikuttanut säännöstelyä höllentävästi.
Jos tätä tietä edelleen kuljettaisiin, tultaisiin ennen pitkää sekasortoon. Jokainen ymmärtää, että pelastuksemme on tuotannon elvyttäminen. Tuotantokoneistoa ei kuitenkaan saada tyydyttävästi käymään, ellei aikaansaada järjestettyjä rahaoloja…
Kun hallitus nyt odottaa ja toivoo kaikkien kansalaisryhmien ja etupiirien tukea toimenpiteilleen, se ei uhkaa vankiloilla eikä rangaistuksilla niitä palkannauttijoita, jotka yhteisestä hyvästä piittaamatta ryhtyvät lakkoon, eikä niitä talonpoikia, jotka eivät tähän järjestelyyn tyydy… Mutta hallitus vakavasti toivoo, että kansalaiset käsittävät, minkälaisten vaikeuksien ja vaarojen edessä maa on, ja luottavat siihen, että meillä nyt on olemassa riittävän tukeva perusta sellaiselle demokraattiselle itsekurille, joka voi varjella maan taloudelliselta sekasorrolta ja jonka avulla voidaan tehdä kaikille oikeutta ».5
Palkkavyöry ei kuitenkaan ollut vetoomuksin pysäytettävissä. Saadakseen jonkinlaisen otteen asioista hallitus lakkautti jatkosodan aikana perustetun, mutta välirauhan jälkeen tehottomaksi osoittautuneen palkkaneuvoston. Sen sijaan perustettiin uusi, kahdeksanjäseninen hinta- ja palkkaneuvosto, joka sai tehtäväkseen hintojen, maksujen, huoneenvuokrien sekä palkkojen vakiinnuttamisen ja ohjaamisen.6
Uusi palkkasäännöstelypäätös valmistui hallituksessa sitkeän kiistan ja monen äänestyksen jälkeen vihdoin kesäkuussa 1945. Sosiaaliministeri Kilven esittelemässä ehdotuksessa määrättiin kiinteät ohjepalkat miehille ja naisille neljän palkkaryhmän ja paikkakuntaluokan mukaan. Alimmassa palkkaryhmässä ja halvimmassa paikkakuntaluokassa miesten ohjetuntipalkaksi määrättiin 27 ja naisten 23 markkaa sekä ylimmässä ja kalleimmassa vastaavasti 35 ja 29 markkaa..
Pääministeri Paasikivi yritti hillitä nimellispalkkojen nousua ehdottamalla ministeri Jutilan kannattamana miehille 24-35 ja naisille 19-27 markan ohjetuntipalkkoja. Tukea muilta porvarillisilta kollegoilta ei kuitenkaan tullut näiden päätyessä kannattamaan ministeri Uuno Takin esittämää kompromissiehdotusta, kun taas Wuori sekä kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz monien yllätykseksi yhtyivät sosiaaliministeriön ehdotusta puoltaviin kansandemokraattisiin hallituksen jäseniin.
Suurtyönantajien edustajan, levottomuuksia pelkäävän vuorineuvos Gartzin asetuttua tukemaan kommunisteja sosiaalidemokraatit eivät enää katsoneet voivansa puoltaa Takin kompromissilinjaa, joka jäi vähemmistöön. Kommunistien ehdotuksesta korotettiin myös urakkapalkkoja 30 prosentilla. Takin muistelmien mukaan Paasikivi oli Gartzin menettelystä »aivan raivoissaan». Syntipukin todettua seuraavana päivänä Jutilalle: »Siitä taisi tulla aika iso lasku», hän sai vastauksen: »Kai sinä jo kansakoulussa opettelit kerto- ja jakolaskua.»
Paasikivi piti näissä oloissa välttämättömänä päätöksen viemistä eduskuntaan, jota ei voitu asettaa tapahtuneen tosiasian eteen hallituksen auktoriteetin osoittauduttua heikoksi. Uhkaavien lakkojen pelästyttämän Wuoren hätäillessä eduskuntakäsittelyn aiheuttaman viivytyksen saattavan johtaa hallituksen eroon Paasikivi tuiskahti: »Erotaan sitten vain.» Oman ehdotuksensa hylätyksi tulosta kiukustunut pääministeri kieltäytyi niinikään esittelemästä eduskunnalle vasemmistoministerien läpiajamaa ehdotusta. Tehtävän sai hoitaakseen sosiaaliministeri Eino Kilpi. Pääministeri lupasi kuitenkin olla läsnä istunnossa.7
Parlamentissa hallitusta moitittiin siitä, ettei se vielä voimassa olleeseen valtalakiin nojautuen ratkaissut asiaa suoralta kädeltä tuomatta sitä eduskuntaan. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa Paasikivi katsoi nyt kuitenkin aiheelliseksi käyttää puheenvuoron. Valtalaki oli säädetty sota-aikaa ja sen mukaisia olosuhteita silmällä pitäen. Rauhan vallitessa ei tuhansien lakkoilevien työläisten haastaminen oikeuteen käynyt päinsä. »Siinä täytyisi panna toimeen keskitysleirejä ynnä muita sellaisia, mutta nykyaika ei ole enää niiden aika, eikä nykyinen hallitus ainakaan tule sitä tekemään.» Laajan keskustelun päätteeksi eduskunta hyväksyi hallituksen ehdotuksen sellaisenaan lähettämättä asiaa lainkaan valiokuntaan. 8
Vasemmistoministerien (ynnä Gartzin) läpiajama uusi palkkajärjestelmä merkitsi antautumista inflaation edessä. Joulukuuhun 1944 verrattuna teollisuuden työntekijäin palkkataso kohosi keskimäärin 80- 100 prosentilla. Nousun jyrkkyyttä kuvastaa osaltaan se, että kun virallinen elinkustannusindeksi oli sotavuosina kohonnut kaksinkertaiseksi, se nousi v. 1945 nelinkertaiseksi.
Kokeneena talousmiehenä Paasikivi luonnollisesti oli selvillä alistumisen seurauksista, minkä vuoksi hän muiden porvarillisten ministerien tavoin tarvitsi selkänojakseen »poliittiset realiteetit» tunnustavan eduskunnan. Kun sosiaalidemokraattiset sen enempää kuin kommunistisetkaan ministerit eivät mahtaneet omilleen mitään, työrauha oli ostettava valtiontalouden ja rahanarvon kustannuksella. Pahimpana vaihtoehtona pidettiin työmarkkinoiden ajautumista täyteen anarkiaan siitä mm. sotakorvaustoimituksille aiheutuvine seurauksineen. Samalla voitettiin aikaa vastikään toimintansa aloittaneen hinta- ja palkkaneuvoston vakiintumiselle.
Monet Paasikiven läheisistä ekonomistiystävistäkin ilmaisivat silti avoimesti tyytymättömyytensä. Pääkirjoituksessaan 13.7.1945 Talouselämä-lehti ruoski hallituksen »holtittomuutta» sen antaessa palkkojen ryöstäytyä irti »yrittämättäkään todenteolla niitä hillitä ja pitää yllä tervettä tasapainoa eri palvelusten arvon sekä niistä suoritettavien korvausten kesken». Paasikiven ministeristö ei lehden mukaan edes koettanut käyttää arvovaltaansa »sen yksinkertaisen tosiasian osoittamiseen, ettei palkkojen korotuksilla voida päästä reaalitulon kasvuun niin kauan kun tarjolla olevaa tavaramäärää ei saada lisätyksi». Taloudellisesta »selkärangattomuudesta» oli tehtävä loppu. 9
Paasikivelle tämä oli liikaa. Seuraajalleen Ulkomaankauppaliiton johdossa ja »Talouselämän» toimituskunnan jäsenelle Jaakko Kahmalle osoittamassaan kirjeessä pääministeri ilmaisi vuorostaan pitävänsä lehden kannanottoja »epäpätevinä ja holtittomina».
»Kun edellytän, että aiotte jatkaa samanlaista kevytmielistä kirjoittelua, mikä on omiaan haittaamaan toisten miltei ylivoimaisia ponnistuksia onnettoman sotapolitiikan jättämien sekasortoisten olojen selvittämiseksi ja vahingoittamaan isänmaan asiaa, pyydän lopettamaan tästä lähin aikakauskirjan lähettämisen minulle. En myöskään pane enää arvoa sille, että nimeni on Ulkomaankauppaliiton etusivulla.»10
Saatuaan »Talouselämän» johtokunnalta ja toimitukselta sekä Kahmalta henkilökohtaisesti »selväsanaisen ja perustellun» vastineen pääministeri luopui avoimesta vihanpidosta. Tavatessaan muutamia kuukausia myöhemmin Kahman sattumalta kadulla hän kuitenkin vielä viittasi inflaatioon liittyneisiin poliittisiin paineisiin ja vaikeuksiin.,»Hyvähän on puhua, kun ei itse ole tarvinnut olla asioista vastaamassa.»11
Haluamatta jatkaa keskustelua Kahma säästi loppurepliikkinsä vanhan presidentin kuoltua »Talouselämässä» v. 1960 julkaisemiinsa artikkeleihin. Talouspolitiikan suunnan valinta osoitti hänen mielestään kaikesta huolimatta harkintakyvyn heikkoutta.
»Paasikivihän oli juurevuudestaan ja ulkonaisesta jykevyyden tuntuisuudestaan huolimatta sekä (varsinkin alaspäin kohdistuneesta) pontevuudestaan huolimatta sisäisesti jokseenkin rikkinäinen ja tasapainoton henkilö ja sen vuoksi myös hyvin suhdanneherkkä sekä voiman edessä heikko ja mukautuvainen. Sen mukaista oli, että hän saattoi taipua mieletöntä kertahyppyä takaisin hyvinvointiin vaatineiden voimien suuriääniseen painostukseen, tällaisten vaatimusten torjumista ja kaikkien yhteisen edun vastaisiksi osoittamista julkisen mielipiteen edessä edes yrittämättä.»12
Vuoden 1945 pääministerin hartioita painanutta »poliittisten realiteettien» taakkaa jälkikäteisarvostelu ei silti selvästikään riittävästi arvostanut. Mainitsematta jäi myös Kahman henkilökohtaisesti vannottaneen Paasikiveä suostumaan ehdokkaaksi sekä vuoden 1950 että vuoden 1956 presidentinvaaleissa. 13
Inflaatio heijastui luonnollisesti myös virkamiespalkkoihin, joita nostettiin jo keväällä 1945. Eduskunnan hyväksynnän saatuaan valtioneuvosto korotti 23.8.1945 tekemällään päätöksellä peruspalkkaisten viran- ja toimenhaltijain palkat vuoden 1939 tasoon verrattuna alimmissa luokissa 5,6- ja ylimmissä 2,5-kertaisiksi. Lisäksi myönnettiin ammattialakohtaisia erikoislisiä. Rautatieläisten uhattua kaikesta huolimatta lakolla Paasikivi tuloksetta ilmoitti Wuoren välityksellä hallituksen eroavan, mikäli sovintoa ei saataisi aikaan.14
Vaikeimmaksi tilanne kärjistyi veturimiesten kohdalla, jotka syyskuussa ilmoittivat ryhtyvänsä työtaisteluun lisäkorotusten saamiseksi. Hallitus puolestaan katsoi, ettei pienen, avainasemassa olevan ryhmän voitu sallia pysäyttävän rautatieliikenteen maan elinkeinoelämän ollessa jälleenrakennustehtävien ja sotakorvausten vuoksi muutenkin suurissa vaikeuksissa. Lakko päätettiin 30.9.1945 murtaa kutsumalla veturimiehet asevelvollisuuslain nojalla ylimääräiseen palvelukseen.
Paasikiven ei tarvinnut suoranaisesti puuttua asiaan, josta hallituksessa vastasi toinen valtiovarainministeri Onni Hiltunen puolustusministeri Pekkalan hankkiuduttua virkamatkalle. Pääministeri teki epäröimättä johtopäätöksensä:
»Hiltunen on toiminut reippaasti. .. Pääministeriainesta. Pidettävä muistissa… Pekkala, vakinainen puolustusministeri on poissa. Se on hänen tapaistaan. Pekkala on todella epäluotettava ja kekkuli mies… Hän pitää aina silmällä, mitä luulee vasemmistolaisten ajattelevan. Mutta nyt näyttää erehtyneen.»15
Paasikivi osui arviossaan oikeaan hallitusrintaman pysyessä todella koossa kommunistiministerejä myöten. Asettaen Ždanovin tahdon mukaisesti etusijalle »kolmen suuren» yhteistyön ylläpitämisen äärivasemmiston edustajat hallituksessa noudattivat SKP:n politbyroossa jo pian eduskuntavaalien jälkeen tehtyä päätöstä, jonka mukaan palkkataistelussa ei enää turvauduttaisi lakkoliikkeisiin, vaan työläisten oli saatava vaatimuksilleen eduskunnan ja hallituksen tuki.16
Toisaalta yhtenäisyyden varmisti se tosiasia, että sosiaalidemokraattinen kulkulaitosministeri Wuori, joka Paasikiven suuttumukseksi puolsi myöntymistä veturimiesten vaatimuksiin, oli asian ratkaisuvaiheessa jo jättänyt ministerintuolinsa siirtyäkseen lähettilääksi Lontooseen.
Pekkalan »pelasti» hänen vaikenemisensa, vaikka Paasikiven positiivinen käsitys hänestä muuttui nyt pysyvästi päinvastaiseksi. »Olen ajatellut Pekkalasta tähän asti hyvää. Näyttää siltä, että olen erehtynyt. Hän on heikompi ja huonompi mies kuin mitä olen luullut. Tämä on minulle katkera toteamus.»17
Hiltusta ylistäessään Paasikivi ei vielä tiennyt joutuvansa samana iltana lakkoasiasta Ždanovin puhutteluun. Valvontakomissio katsoi hallituksen toimenpiteen merkitsevän Suomen armeijan vahvistumista 3000 miehellä, mikä oli vastoin välirauhansopimusta. Turhaan pääministeri selitti veturimiesten jatkavan samaa työtä, mitä he siihenkin asti olivat tehneet. Tarvittaessa voitaisiin jopa vapauttaa palveluksesta vastaava määrä varusmiehiä, jolloin kokonaisvahvuus säilyisi entisellään. Kenraalieversti pysyi kuitenkin järkkymättömänä. Välirauhansopimuksessa ei ollut hiukkaakaan tinkimisen varaa.
Periaatteellisesta tiukkuudesta huolimatta Paasikivi katsoi silti saaneensa Hotelli Tornissa henkilökohtaisesti ystävällisen kohtelun. Ždanovin apulainen, kenraaliluutnantti Savonenkov jopa saattoi poistuvan pääministerin aina ulko-ovelle saakka. Hallituksen lujuus teki selvästikin vaikutuksen.
Käytännössä Ždanovin tulkinta kuitenkin merkitsi ratkaisua. Ennen valvontakomission kannan tulemista veturimiesten tietoon heidän liittonsa, jossa mielipiteet alun perinkin hajaantuivat, päätti palvelukseenastumisuhan alaisena taipua ja luopua lakosta. Jo häviämäisillään ollut hallitus selvisi näin uhkapelistään onnellisesti ja saattoi muina miehinä peruuttaa palvelukseenastumismääräyksensä.18
Kokonaistilanteen kannalta kuvaavaa oli, että hallituksen vuoden 1946 budjettiesityksen loppusumma kohosi 55,5 miljardiin markkaan, mikä edelliseen vuoteen verrattuna merkitsi noin kolminkertaista summaa. Nojautuen vastasäädettyyn lakiin rahaolojen säännöstelystä hallitus määräsi uuden vuoden aattona 500, 1000 ja 5000 markan setelit menettämään 1.1.1946 puolet laillisen maksuvälineen arvosta. Toinen puoli otettiin valtiolle pakkolainana, joka maksettaisiin takaisin vuoden 1949 loppuun mennessä
Hanke toteutettiin ns. setelinleikkauksella, jolloin setelien vasemmat puoliskot jäivät maksuvälineinä voimaan 16.2.1946 saakka, mihin mennessä ne oli vaihdettava Suomen Pankin uudenmallisiin seteleihin. Valtionvarainministeriön Tanskasta saamaan esimerkkiin perustuvaan operaatioon kuului myös määräys ennen 1.1.1946 – ns. »S-päivää» – muodostuneiden 10 000 markan ja sitä suurempien talletusten ilmoittamisesta sekä osakkeiden ja obligaatioiden leimauttamisesta helmikuun 28. päivään mennessä.19
Kuten Paasikivi oli aavistanutkin, hankkeesta nousi yleisön keskuudessa »suuri humu».20 Katteettoman ostovoiman imeminen tällä tavoin markkinoilta herätti luonnollisesti närkästystä. Hallituksen kannalta negatiivisiin seuraamuksiin se ei kuitenkaan johtanut. Toisaalta positiivinen hyötykin jäi rajalliseksi setelien vaihdon hidastaessa vain vähäisessä määrin inflaation kulkua. Hintojen ja palkkojen kilpajuoksu jatkui sodanjälkeisten vuosien suuren inflaatiovyöryn osoittaessa talttumisen merkkejä ensi kerran vasta 1940-luvun lopulla.
