VIIMEINEN PÄÄMINISTERIKAUSI 1945-1946

Sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisu

Keväällä 1945 liittoutuneet suurvallat eivät vielä olleet lopullisesti päättäneet, miten voitettujen maiden johtohenkilöiden kohtalo olisi ratkaistava. Siksi Neuvostoliitto ei Suomenkaan kohdalla aluksi pitänyt kiirettä. Toisaalta tuli huolehtia siitä, ettei asia päässyt hautautumaan helmikuussa perustettuun Hornborgin komiteaan.

Pääministeri Paasikivi ja hänen lähin avustajansa oikeusministeri Kekkonen puolestaan lähtivät siitä, että asiasta koetettaisiin selvitä »puhdistuspolitiikan» avulla entisen suuntauksen edustajien siirtyessä syrjään näkyvistä tehtävistä. Muuten odotettaisiin Hornborgin komitean mietintöä. Jos joku tai jotkut havaittaisiin Suomen lain mukaan syypäiksi rikokseen, heidät asetettaisiin edesvastuuseen laillisessa tuomioistuimessa. Uuden, taannehtivan lain säätäminen sen sijaan olisi Suomen ja yleensä pohjoismaisen oikeuskäsityksen vastaista. Korkeintaan voitaisiin ottaa harkittavaksi presidentin, hallituksen ja eduskunnan jäsenten edesvastuuta koskevan lainsäädännön tiukentaminen tulevaisuutta silmällä pitäen.

Maaliskuun eduskuntavaalien yhteydessä Neuvostoliiton huomautukset alkoivat vähitellen tihentyä. Pravda näki 26.3.1945 uuden hallituksen keskeisenä tehtävänä »fascismin jäännösten täydellisen likvi- · doimisen sekä sotasyyllisten rangaistukseen saattamisen». Jo 23.3.1945 LVK:n poliittinen asiantuntija Pavel Orlov varoitti Paasikiveä siitä, ettei sotasyyllisiä voitu jättää rankaisematta, koska se merkitsisi ennakkotapausta tulevaisuutta silmällä pitäen. Tarvittiin taannehtiva laki, sillä muodollisjuridiselta kannalta katsoen ei Hitleriäkään voitaisi tuomita mistään hänen toimenpiteidensä ollessa Natsi-Saksan lakien mukaisia. Toisaalta pohjoismaisesta oikeuskäsityksestä kiinni pitävän Paasikiven mielestä taannehtivaa lakia olisi turha edes viedä eduskuntaan, koska se ei menisi siellä läpi. Ilman lakia taas oli mahdotonta tuomita ketään.¹

Ždanov puolestaan kannusti kommunisteja, jotka omalta suunnaltaan painostivat Paasikiveä.² Uuden eduskunnan kokoonnuttua eräät SKDL:n kansanedustajat jättivät lakialoitteen sotasyyllisten rankaisemisesta ja myös ns. kolmen suuren sopimuksessa edellytettiin sotaan liittyvien kysymysten nopeaa selvittämistä sekä »asianmukaisten johtopäätösten tekoa näin selville saatujen tosiasioiden perusteella». Kekkoselle Hertta Kuusinen ilmoitti, että jotakin oli pian tapahduttava. Ennen pitkää kommunistit ja kansandemokraatit aloittivat LVK:n suosituksen mukaisesti myös ulkoparlamentaarisen liikehdinnän järjestämällä työpaikka- ja torikokouksia. Tuhansiin – sittemmin jopa kymmeniintuhansiin – osanottajiin nojaavalla joukkovoimalla pyrittiin vauhdittamaan sotasyyllisyyskysymystä ja painostamaan hallitus rangaistusten tielle.³

Sotasyyllisyysongelman tulehduttaessa yhä pahemmin sisäpoliittista ilmapiiriä ryhdyttiin ruotsalaisen kansanpuolueen ja maalaisliiton taholla harkitsemaan välikysymyksen esittämistä hallitukselle. RKP:n mielestä asiaa ei saisi hoitaa torikokouksissa vaan »valtiollisesti vastuunalaisissa elimissä». SKDL oli estettävä monopolisoimasta sotasyyllisyysasiaa. Huomioon täytyi ottaa myös mahdollisuus LVK:n puuttumisesta siihen, mikä siirtäisi ongelman käsittelyn Moskovaan. Kesäkuun lopulla nopeasti kärjistynyt asekätkentäjuttu lisäsi vaaraa ja pakotti kiirehtimään myös sotasyyllisyyskysymyksen hoitamisessa.

Hankkeen liikkeellepanevina voimina esiintyivät Paasikiven suostumuksella maalaisliiton Urho Kekkonen, ruotsalaisen kansanpuolueen Nils Meinander ja John Österholm sekä sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa kahden ensiksimainitun laatiessa varsinaisen tekstin. Kuten Juhani Suomi on huomauttanut, hallituspuolueiden edustajat (kommunistit tietenkin mukaan lukien) olivat näin parlamentarismin näkökulmasta varsin erikoislaatuisella tavalla ideoimassa välikysymystä, jonka pääministeri etukäteen siunasi, ja jonka laadintaan hallituksen oikeusministeri osallistui.

Paasikiven itsensä 22.6.1945 johtamassa »junttakokouksessa» (JKP, Mauno Pekkala, Yrjö Leino, Reinhold Svento ja Urho Kekkonen) viimeksi mainittu ehdotti asian ratkaisemista voimassa olevan lainsäädännön pohjalla asettamalla syytteeseen vuoden 1941 keväällä Saksan kanssa »salaisen sotaliiton» tehneet sekä kesällä 1944 Ribbentropsopimuksen solmimiseen syyllistyneet henkilöt. Tärkeätä oli saada ryhmä supistetuksi mahdollisimman pieneksi. Pekkala ja Leino kannattivat ajatusta, kun taas Paasikivi lupasi harkita sitä.⁴

Kesäkuun 29. päivänä 1945 jätetyssä, 55 kansanedustajan allekirjoittamassa välikysymyksessä tiedusteltiin, oliko hallitus selvillä siitä, että sotaanryhtymiskysymyksen jatkuva selvittämättömyys sekä sotapolitiikkaan osallistuneiden henkilöiden toiminta edustavilla paikoilla heikensivät Suomen ulko- ja sisäpoliittista asemaa ja mitä hallitus tätä ajatellen oli tehnyt tai aikoi tehdä.⁵

Jo ennen välikysymyksen virallista jättämistä eduskunnan puhemiehelle sitä käsiteltiin hallituksen iltakouluistunnoissa 27. ja 28.6.1945. Kekkonen esitti tällöin käsityksensä siitä, minkälainen pääministerin vastauksen tulisi olla. Periaatteellisesta ennakkosuostumuksestaan huolimatta Paasikivi yritti vieläkin harata vastaan. Hän ei suinkaan ollut täysin vakuuttunut välikysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta. Parempana täytyi pitää sotasyyllisyyskysymyksen painamista taka-alalle. Maan intressien mukaista olisi päästä asiasta niin vähällä hälinällä kuin mahdollista.

Periksi oli kuitenkin lopulta pakko antaa. Mannerheimille Paasikivi luonnehti välikysymystä lievimmäksi vaihtoehdoksi, jolla sotasyyllisyysongelmasta voitaisiin päästä irti. Mikäli se ei riittänyt, täytyisi mennä pitemmälle. Tässä yhteydessä pääministeri uhkasi presidenttiä, kuten jo aikaisemmassa yhteydessä on todettu,⁶ »häikäilemättömämmällä miehellä», Kekkosella.

Tarvittava määrä häikäilemättömyyttä löytyi lopulta Paasikivestäkin. Silti hän piti välttämättömänä täydentää ja muotoilla oikeusministerin laatimaa tekstiä. Esiintyessään eduskunnassa 4.7.1945 pääministeri korosti, ettei sota-ajan politiikan tarkoituksenmukaisuusarviointi ollut yhtenevä oikeudellisen rangaistavuuden kanssa. Hallitus pyrki rajaamaan sotasyyllisyyden mahdollisimman »ahtaisiin puitteisiin» ja asettamaan syytteeseen vain ne harvat, joiden toiminnan rangaistavuus oli ilmeinen. Näin hän julkisesti myönsi pitävänsä myös oikeudellisia toimia mahdollisina ja varautuvansa niihin.

Ensi sijassa pääministeri kuitenkin tähdensi hallituksen tulevan päättävästi toimimaan tarpeellisten henkilövaihdosten aikaansaamiseksi, minkä vuoksi aikaisemman suuntauksen edustajien tuli vapaaehtoisesti vetäytyä sivuun. Tähän liittyi myös suoranainen uhkaus Paasikiven viitatessa henkilöihin, joiden »paikoilleen jääminen saattaa johtaa yleisen mielipiteen harhaan maamme uuden aseman velvoituksista». Näin pääministeri siirsi – ei tietenkään sattumalta – vastauksensa painopisteen »puhdistuspolitiikkaa» koskevalle osalle.⁷

Pitkän, osittain kärkevänkin keskustelun jälkeen eduskunta ilman äänestystä hyväksyi Paasikiven esittämän hallituksen vastauksen ja siirtyi epäluottamuslausetta ehdottamatta päiväjärjestykseen. Pääministerin mielestä yleensä »siivolla tasolla» liikkuneen välikysymyskeskustelun⁸ aikana Hertta Kuusinen kuitenkin nimesi »pääsotasyyllisiksi» viisi henkilöä: entisen presidentin Risto Rytin, entiset pääministerit J. W. Rangellin ja Edwin Linkomiehen, entisen valtiovarainministerin Väinö Tannerin sekä sodanaikaisen Berliinin-lähettilään T. M. Kivimäen. Listan kokoonpanon Ždanov oli sanellut Kuusiselle, Leinolle ja Pessille 19.6.1945.

Lopputuloksesta huolimatta välikysymyskeskustelun kiivaus näytti osoittavan, ettei pelkkä puhdistuspolitiikka riittänyt ongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi. Paasikivi tähdensi vakiintuneen linjansa mukaisesti, että sotasyyllisyysasian oikeudellisen selvittelyn oli tapahduttava voimassa olevien lakien mukaan. Muuten kysymyksen ratkaisun peruskaava pysyi yhä edelleen avoimena.

Kansanedustaja Yrjö Kilpeläisen (»Jahvetin») syyttäessä eduskunnassa syyskuussa 1945 hallitusta siitä, että se oli kesällä »järjestänyt itselleen välikysymyksen» Paasikivi – vastoin tosiasioita – kielsi tietäneensä tällaisesta. Sen sijaan hän saattoi hyvällä omallatunnolla todistaa suhtautuneensa aloitteeseen »vastenmielisesti». Mutta kun välikysymys oli kerran tehty, siihen piti luonnollisesti vastata.⁹

Heinäkuun puolivälin lähestyessä (12.7.1945) kauan odotettu Hornborgin komitean mietintö vihdoin valmistui. Jo sitä ennen puheenjohtaja Eirik Hornborg ehti pääministeri Paasikivelle osoittamassaan yksityiskirjeessä perustella viivytystä. Sihteerinä toiminut pääkonsuli Ville Niskanen oli vapaaehtoisesti luopunut mietinnön kirjoittamisesta, joka jäi puheenjohtajan itsensä tehtäväksi. Hänen laatimansa tekstin »ensimmäinen lukeminen» osoittautui raskaaksi urakaksi.

(Komitean jäsenistä – T. P.) »Granfelt ja Pekkala eivät aiheuttaneet huolia, mutta Brotherus ja Ruutu olivat täynnä intoa sekä muutosehdotuksia. Siitä ei tietenkään ole mitään pahaa sanottavaa, mutta kiirehtimisen merkityksestä läpikotaisin tietoiselle se oli suuressa määrin ärsyttävää. Brotherus on viisas, taitava ja rehellinen formalisti, Ruutu taas hyvin monisanainen herra, joka pitää itseään ylivetona suurpolitiikan alalla ja jolle tuottaa suuria vaikeuksia pysytellä kulloinkin käsillä olevassa asiassa. Hermoni joutuivat kovalle koetukselle, mutta vedin raskaan kuorman perille.»

»Toisessa lukemisessa» puheenjohtaja Hornborg kieltäytyi hyväksymästä käsittelyyn muita kuin valmiiksi muotoiltuja kirjallisia muutosehdotuksia, ja nyt työ sujui huomattavasti joutuisammin. Lopuksi Eino Pekkala ja Yrjö Ruutu jättivät kuitenkin eriävän mielipiteen, jossa he mietinnön pääsisällön hyväksyen esittivät poikkeavan kantansa tiettyihin kohtiin, jotka heidän mielestään edellyttivät oikeustoimiin ryhtymistä.¹⁰

Vastauksessaan Hornborgille Paasikivi vakuutti, ettei komitean ylläpitämä vauhti antanut aihetta huomautuksiin. »Viisi kuukautta ei ole pitkä aika sellaiseen työhön. Ymmärrän myös hyvin, että Sinulla on ollut aika urakka niskoillasi, ja olen Sinulle kiitollinen, että olet sen suorittanut.»¹¹

Henkilökohtaisesta suopeudestaan huolimatta Paasikivi joutui hyväksymään hallituksen käsityksen siitä, ettei Hornborgin komitean mietintö tarjonnut pohjaa jatkotoimenpiteille, vaikka aikaa olikin voitettu. Kyseessä oli pikemminkin tasapuolinen, huomattavalta osaltaan 1930-lukua ja talvisotaa käsittelevä historiallinen analyysi kuin syytteille pohjaa luova juridinen selvitys. Voimakkaan tunnepitoisesti suhtautuvan äärivasemmiston reaktiota varoen hallitus katsoi viisaimmaksi olla julkistamatta mietintöä, joka siirrettiin vähin äänin arkistoon.

Korvikkeeksi lehdille toimitettiin rankasti lyhennetty selostus. Siinä keskityttiin Hornborgin komitean sodanaikaiseen politiikkaan kohdistamaan arvosteluun sivuuttamalla enemmän tai vähemmän täydellisesti ne huomattavasti keskeisemmät kohdat, joissa hallituksen toimenpiteet hyväksyttiin. Vankilassa kirjoittamissaan muistelmissa Edwin Linkomies syyttikin tässä yhteydessä Paasikiveä »julkisuuteen tarkoitetun asiakirjan väärentämisestä».

Toistaiseksi on jäänyt epäselväksi, mikä oli Paasikiven osuus hänen Kultarannassa oleskellessaan julkaistuun lyhennelmään, joka jo tuoreeltaan herätti kritiikkiä 1.8.1945 ilman häntä ja Kekkosta pidetyssä iltakouluistunnossa. Vaikka oikeusministeri neljännesvuosisata myöhemmin kiistikin olleensa missään tekemisissä selonteon kanssa, pääministerin ja hänen hallituksensa periaatteellista vastuuta siitä on vaikea kiistää. ¹² Taustalla tietenkin oli halu välttää LVK:n ja äärivasemmiston provosointia.

Valvontakomissio alkoi myös reagoida. Moskovasta 14.7.1945 Stalinin ohjeet salkussaan palannut Ždanov evästi viipymättä Hertta Kuusista ja Yrjö Leinoa sotasyyllisyystuomioita vaativien kokousten tehostamisesta. Kiireellisyyttä lisäisi kansainvälisen rauhankonferenssin lähestyminen, minkä jälkeisen oletettavan vakiintumisen myötä LVK lähtisi pois. Tuloksia (ennen muuta Tannerin »vaientaminen») piti saada aikaan sitä ennen.¹³

Jo edellisenä päivänä Kekkonen oli joutunut Hotelli Tornissa kenraali Styrovin tiukkasanaiseen puhutteluun. LVK ryhtyisi vastedes yksityiskohtaisesti seuraamaan nimenomaan oikeusministeriön vastuu-alueeseen kuuluvaa sotasyyllisyysasian kehitystä. Vaimolleen Kekko­nen kirjoitti, ettei asiasta selvittäisi ilman poikkeuslakia.

»Kuka siinä on mukana? Pkivi sanoo, että tässä tarvitaan häikäilemättömämpi mies pääministeriksi. Hän ei halua jatkaa. Mutta se oli sitä ukon tavallista marinaa, kun sattuu olemaan huonolla päällä. Mutta kyllä edessä on vaikeat asiat ja nimenomaan mi nun kohdalta aivan toivottomalta näyttävät.»

Ulospääsytienä Kekkonen kaavaili siirtymistä valtiovarainministeriksi Suomen Pankkiin lähtevän Sakari Tuomiojan tilalle. Tähän taas ei Paasikivi varmaankaan suostuisi. Jäljelle jäisi »häpeällinen ero hallituksesta rohkeuden puutteen vuoksi. Sillä kyllä siitä nimen saa, jos tekee, mikä jonkun on kuitenkin tehtävä. »¹⁴

Valtakunnan johdon kannalta tilannetta ei helpottanut 22.7.1945 valmistunut oikeuskansleri Toivo Tarjanteen muistio, jossa hän kokosi yhteen Hornborgin komitean annin. Tasavallan presidenttiä ei käynyt syyttäminen mistään. Asianomaisia ministereitä voitaisiin pitkän valmistelun jälkeen syyttää valtakunnanoikeudessa, mutta Tarjanteen mukaan olisi »varsin mahdollista, ehkäpä todennäköistäkin», että se vapauttaisi syytetyt. Vaikka tulokseksi tulisikin langettava tuomio, rangaistusmaksimi supistuisi vuoteen vankeutta. Näin oikeuskansleri päätyi selkeään johtopäätökseen:

»Mielestäni on varsin kyseenalaista, onko lainkaan maan etujen mukaista jatkuvasti valmistaa ja Valtakunnanoikeudessa panna vireille tavatonta poliittista huomiota herättävää juttua, jonka jo etukäteen on odotettava täysin tai melkein täysin epäonnistuvan. Eikö Valtioneuvoston jo asian nykyisessä vaiheessa olisi kiireellisesti ryhdyttävä harkitsemaan muita mahdollisuuksia asian järjestämiseksi.»¹⁵

Niinpä oikeusministeri Kekkonen ryhtyi 21.7.1945 jo aikaisempien kaavailujensa mukaisesti suunnittelemaan uudelle pohjalle rakentuvaa ratkaisua.

Ždanovin kutsusta Kekkonen saapui 24.7.1945 hänen puheilleen antamaan »yksityistä informaatiota» sotasyyllisyyskysymyksen ajankohtaisesta vaiheesta. Oikeusministeri huomautti suomalaisten lähteneen siitä, että välirauhansopimuksen 13. artikla koski vain sotarikollisia eikä sotasyyllisiä. Lisäksi hallituksen ja eduskunnan näkemyksen mukaan asia oli hoidettava Suomen voimassaolevan lainsäädännön pohjalla. Rytin tai hallituksen jäsenten tuomitsemiseen ei Hornborgin komitean mietinnön ja oikeuskanslerin lausunnon perusteella näyttänyt olevan liiemmälti edellytyksiä.

Näin ollen oikeusministeri ilmoitti päätyneensä pitämään mahdottomana asian hoitamista vain olemassa oleviin lakeihin nojautuen. Täytyi lähteä toiselle tielle, ja hän olikin jo laatinut tätä koskevan lakiesityksen. Yhdessä kolmen muun hallituksen jäsenen kanssa hän, Kekkonen, seuraavana päivänä luovuttaisi sen Kultarannassa lomailevalle pääministeri Paasikivelle, minkä jälkeen asia esiteltäisiin koko hallitukselle. Tullakseen voimaan laki vaatisi eduskunnassa viiden kuudesosan enemmistön.

Evästyksekseen Kultarantaan Kekkonen sai Ždanovilta ankaran ryöpytyksen. Suomessa tuomittiin pienet sotarikolliset mutta päästettiin vastuusta suuret, ts. sotasyylliset. Kenraalieversti ei voinut käsittää hallituksen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta valmistaa välirauhansopimuksesta kuluneiden kymmenen kuukauden aikana sellaisia lakeja, joiden turvin asia voitaisiin hoitaa. Koko näkökulma oli väärä; kysymys ei ollut siitä, olivatko syylliset muodollisesti rikkoneet Suomen lakeja, vaan siitä, mitä he olivat tehneet aloittaessaan sodan.

Uuden lain takautuva vaikutus oli välttämätön, koska ilman sellaista ei natsi-Saksan lakeja noudattaneita Göringiä ja Ribbentropiakaan voitaisi tuomita. Oikeusprosessista ei saisi tulla farssia tai komediaa. Hänen (Ždanovin) kärsivällisyytensä alkoi loppua, ja jollei Suomi omatoimisesti hoitaisi sotasyyllisyysongelmaansa, asia annettaisiin »kansainväliselle tuomioistuimelle», mikä menettely tuottaisi Suomelle »suurta vahinkoa».

Ždanov tulkitsi keskustelun luottamukselliseksi ilmaisten halunsa välttää sellaisen vaikutelman syntymistä, että valvontakomissio oli jo ottamassa asian omiin käsiinsä. Kekkosen tuli kuitenkin viedä Paasikivelle terveiset siitä, että LVI( tarkoin seurasi tilanteen kehitystä ja odotti Suomen hallituksen toimenpiteitä.

Oikeusministeriin kenraalieverstin ripitys vaikutti. Hän myönsi hallituksensa tehneen poliittisen virheen yrittäessään ratkaista sotasyyllisyyskysymyksen voimassa olevan lainsäädännön nojalla. Niinikään hallitus ja eduskunta olivat sitoutuneet Suomessa vallitsevaan traditoon takautuvan lainsäädännön mahdottomuudesta. Keskustelusta laaditun LVl(:n muistion mukaan

»Herra Kekkonen lausuu, että henkilökohtaisesti hän ei halua tukeutua tähän traditioon, koska hän ymmärtää, että nyt oli tapahtunut suuria muutoksia, ja että puhtaasti muodollinen traditio vain vahingoittaa asiaa.»

Välirauhansopimuksen 13. artiklaa hallitus oli oikeusministerin mielestä niinikään tulkinnut yksipuolisesti arvioiden sen koskevan vain sodankäynnin lakien ja sääntöjen vastaisia rikkomuksia. Niiden rankaisuun oli Suomen lakien katsottu täysin riittävän.

Lopuksi Kekkonen totesi yhtyvänsä täysin Suomelle hyvää tarkoittavan herra Ždanovin näkemyksiin ja lupasi puoltaa niitä ominaan hallituksessa. Viiden kuudesosan enemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei tosin olisi helppoa, koska äänestäminen tällaisen lain puolesta edellytti sisäistä vakaumusta sen välttämättömyydestä. Kuitenkin Kekkonen uskoi menestykseen parlamentissa ja yleensä sotasyyllisyyskysymyksen omaehtoisessa ratkaisussa, jos Suomelle annettaisiin siihen mahdollisuus. ¹⁶

Vaimolleen lähettämässään kirjessä oikeusministeri totesi Ždanovin puhuttelun jälkeen »täysin selväksi», että sotasyyllisyysasian ratkaisu vaati erikoislakia. Hornborgin komitean mietintö oli käyttökelvoton, eikä sen avulla päästäisi eteenpäin. Pääministerin pysyessä edelleen sen kannalla jouduttaisiin umpikujaan.

»Meillä on hallituksen parissa varsin yleisenä käsitys, että Pkivi ei – suurista avuistaan huolimatta – voi hoitaa asioita, hän on liian hidaskäänteinen ja jurnuttaa omia toilauksiaan sekä alituisella puhumisellaan ehkäisee nopeita ratkaisuja … Eduskunta ei voi erikoislakia olla hyväksymättä, jos hallitus sen esittää, vaikka paljon murinaa kuuluukin… Lähdemme huomenna Naantaliin mekastamaan ukon kanssa.»¹⁷

Vaikka Ždanovin uhkaukset selvästikin tehosivat Kekkoseen, on silti syytä muistaa hänen jo tätä ennen tehneen johtopäätöksensä Hornborgin komitean mietinnön ja oikeuskansleri Tarjanteen laatiman muistion pohjalta. Uutta sen sijaan oli oikeusministerin kenraalieverstille ilmaisema varaukseton halukkuus ryhtyä omissa nimissään ajamaan läpi tämän näkökohtia, joihin hallitus ja presidentti eivät vielä olleet määritelleet kantaansa.

Kekkosen Kultarannassa 25.7.1945 Paasikivelle luovuttamaan ehdotukseen sisältyi kaksi ratkaisevasti uutta elementtiä: vaikutukseltaan taannehtiva erikoislaki sekä esitys erityistuomioistuimesta. Sivuuttaen talvisodan ja sen esihistorian oikeusministeri keskittyi luonnoksessaan vain jatkosodan problematiikkaan: »Ne henkilöt, jotka lainvastaisella tavalla ratkaisevasti ovat edistäneet Suomen liittymistä sotaan vuonna 1941… tai sodan aikana estäneet rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.»

Syytteiden nostamisesta päättäisi valtioneuvosto. Käsittely tapahtuisi – oikeuskanslerin toimiessa syyttäjänä – erityisessä sotasyyllisyysoikeudessa, jonka puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti ja jäseninä kaksitoista eduskunnan valitsemaa henkilöä.

Ždanovin puhuttelun aiheuttama järkytys kuvastuu Kekkosen rangaistusasteikon ankaruudessa, joka sulkien kokonaan pois vankeuden ulottui aina elinkautiseen kuritushuonetuomioon saakka. Komediasta tai farssista ei tämän jälkeen enää voitaisi puhua. Ulkopoliittisista syistä sotasyyllisyysasia tuli saada nopeasti pois päiväjärjestyksestä, kun taas voimassa oleviin oikeusnormeihin perustuva prosessi saattoi kestää vuosia. Siksi tarvittiin erikoislaki. Samalla pyrittäisiin rajaamaan syyllisyys »mahdollisimman ahtaisiin puitteisiin». Takautuva laki oli välttämätön »kansainvälistä yhteisöä» tyydyttävän rangaistuksen varmistamiseksi.

LVK:n puheenjohtajan kannanottoihin vedoten Kekkonen korosti Kultarannassa valvontakomission ottavan hoitaakseen sotasyyllisyysasian, mikäli Suomi ei pitänyt siitä huolta. Tästä riippui kaikki. Jollei Suomi saanut »poliittisia asioita järjestykseen», muutkaan ongelmat eivät selviäisi. Kekkonen piti menettelytavan muutosta niin tärkeänä, että hän oli valmis suosittelemaan hallituksen eroa, jos presidentti asettuisi vastahankaan.¹⁸

Paasikiven ja Kekkosen lisäksi Kultarannan kokoukseen osallistuivat Mauno Pekkala, Yrjö Leino ja Eero A. Wuori. Viimeksi mainittujen puheenvuorot tukivat oikeusministeriä siinä määrin varauksettomasti, että heidän on arvioitava saaneen tutustua lakiesitykseen jo etukäteen (viimeistään matkalla Kultarantaan). ¹⁹

Paasikivenkin kokouksessa ilmaiseman mielipiteen mukaan täytyi pitää välttämättömänä, että »muutamia tuomitaan». Lisäksi »vissin määrän» piti siirtyä pois viroistaan ja keskeisiltä paikoilta. Niinikään tarvittiin tulevaisuudessa ankara laki presidentin ja valtioneuvoston jäsenten vastuusta. Sen sijaan poikkeuslakia takautuvine vaikutuksineen pääministerin oli hyvin vaikea hyväksyä. Hän ilmoitti vastustaneensa tällaista jo v. 1906 Mechelinin senaatin ryhdyttyä puhdistamaan virkakoneistoa sortovuosina nimitetyistä myöntyvyyssuuntauksen miehistä.²⁰

Paasikiven kohdalla kysymys oli myös arvovallasta ja poliittisesta uskottavuudesta. Tammikuusta 1945 lähtien hän oli toistuvasti ja myös julkisesti korostanut sotasyyllisyysasian ratkaisun voivan tapahtua vain maan voimassa olevien lakien pohjalta. Suunnanmuutos tuntui luonnollisesti vaikealta.

Niinpä Paasikivi ei nyt halunnut ottaa lopullista kantaa vaan viittasi yhtenä mahdollisuutena sekä presidentin että pääministerin eroon. Tästä taas vieraat eivät halunneet kuulla puhuttavankaan. Eroaminen ei ratkaissut mitään, vaan ongelma olisi joka tapauksessa edessä. Venäläiset tulkitsivat välirauhansopimuksen 13. artiklan sisältävän myös sotasyyllisyyden. Leino ja Pekkala huomauttivat marsalkan johtaneen maan sodasta rauhaan tilanteen ensin ajauduttua umpikujaan. Hän eroaisi aikanaan, mutta ei vielä. Leinon mukaan »nykyinen pääministeri on se honka, johon luotetaan». Paasikivi suostui osaltaan siihen, että vieraat Helsinkiin palattuaan informoisivat presidenttiä nyt käydystä neuvottelusta. ²¹

Pääministerin ajattelun taustaa valaisee hänen edellisenä päivänä (24.7.1945) Kultarannassa käyneen lähettiläs Hjalmar J. Procopén kanssa käymänsä keskustelu. Vastaanotto osoittautui ystävälliseksi, vaikka vieras olikin havaitsevinaan »tietyn sordinon» isännän taholla. Alli-rouvan ja arkkitehti Annikki Paasikiven seurassa sydämellisen ja suorastaan kevyen tunnelman vallassa nautitun »erittäin hyvän lounaan» jälkeen herrat vetäytyivät lähes kolme tuntia kestäneeseen neuvonpitoon. Huolimatta siitä, että Procopé myöhemmin laatimansa muistion mukaan koettikin välttää polemiikkia, lataus purkautui silti. Procopén korostaessa Suomen laillisen oikeuden puolustamisen tärkeyttä hän sai kuulla pitkän esitelmän pelkäksi tuulentuvaksi muuttuneen pienten kansojen oikeuden mitättömyydestä. Yleispätevänä normina oikeus jäi leijumaan ilmaan vailla käytännön merkitystä. Suurvalloilla oli omat kehityslakinsa, joiden mukaan ne kasvoivat ja toimivat. Niin muodoin oli täysin yhdentekevää, mitä Suomen kansa ajatteli, koska määrääväksi osoittautui ainoastaan se, mitä Venäjä halusi ja tahtoi turvallisuutensa varmistamista varten.

Keskustelun siirtyessä sodan aikana tehtyihin ratkaisuihin »Paasikivi tuli lähes hysteeriseksi karjuen lyhytnäköisyyttä koskevia syytöksiään, jotka hän kohdisti ‘kaikkiin teihin, jotka olette johtaneet maan kohtaloita’». Procopén hiljainen huomautus, että keskustelukumppani oli aikanaan itse kannattanut tuota politiikkaa, jäi vaille vastausta.

Pääministerin mielestä Suomen olisi alun pitäen tullut asettua Venäjän puolelle. Joutuminen Saksan ja Neuvostoliiton taistelutantereeksi, kaupunkien tuhoutuminen ja maan miehittäminen venäläisin joukoin eivät merkinneet mitään siihen verrattuna, että olisi päästy voittoisan Stalinin rinnalle. Tulevaisuudessa piti aina noudattaa itäisen naapurin politiikkaa. Venäjän joutuessa sotaan Suomi voisi ehkä pysytellä syrjässä, mikäli maasotaoperaatiot eivät suuntautuisi tänne. Muuten oli asetuttava Venäjän puolelle ja saatava Moskova tästä etukäteen vakuuttuneeksi.

Yleisen tilanteenarviointinsa pohjalta ja Kremlin järkkymättömän vaatimuksen vuoksi Paasikivi piti myös sotasyyllisten tuomitsemista välttämättömänä, vaikka asianomaisia ei aikaisempien oikeusnormien mukaan voitukaan pitää rikollisina. Suomalaisten hidastellessa LVK saattoi itse ottaa asian hoitaakseen.

Ennen näin pitkälle joutumista tuomioiden ankaruus näyttäytyi toisarvoisena seikkana sen rinnalla, että syytetyt, ennen muuta Ryti, ylipäänsä tuomittiin. Tähän uhriin täytyi sodanaikaisten johtomiesten alistua. Jollei voimassaolevien lakien pohjalta saatu ennakkovarmuutta langettavista tuomioista, jouduttaisiin turvautumaan takautuvaan lainsäädäntöön. Siinä tapauksessa hän, Paasikivi, vastustamatta sinänsä takautuvuutta, tulisi kuitenkin eroamaan korkeaan ikäänsä vedoten.

Pääministerin käsityksen mukaan presidentti seuraisi tuossa tilanteessa esimerkkiä jättämällä niinikään paikkansa. Marsalkan vähäisen vaikutusvallan vuoksi asialla ei kuitenkaan ollut suurta merkitystä. »Mannerheim pyristelee vastaan ja on tyytymätön, mutta tekee loppujen lopuksi kuitenkin niinkuin minä sanon.» Paasikiven esiintymisestä Procopé sai sen – tulevaisuudessa oikeaksi osoittautuvan – vaikutelman, että hän loppujen lopuksi hyväksyisi taannehtivan lain eroamatta virastaan.

Mahdollisimman pieneksi supistettavasta syytettyjen joukosta Paasikivi nimesi Procopélle Rytin lisäksi Rangellin ja Linkomiehen, kun taas Ramsay ja Hakkila olivat »liian mitättömiä». Tanner todennäköisesti selviäisi eroamalla korkeaan ikäänsä vedoten Elannon johdosta. Kivimäki taas täytyi katsoa vain virkamieheksi, joka lähettilääntehtävässään oli joutunut noudattamaan hallituksen ohjeita. Professuurista luopuminen riittäisi. Sitäpaitsi hän oli nyttemmin sekä kirjallisesti että suullisesti viestittänyt täysin hyväksyvänsä Paasikiven tilannearvion.²²

Viittaus Kivimäkeen piti paikkansa. Jo syksyllä 1944 entinen Berliinin-lähettiläs oli Paasikiveä myötäillen moittinut tälle maan johtoa, joka 1941 oli antanut valtakunnan liukua sotaan. Nyt ei voitu muuta kuin toivoa Neuvostoliiton sietävän suuntaustaan muuttanutta Suomea. Omalta osaltaan entinen lähettiläs ilmoitti irtautuneensa -politiikasta ja keskittyvänsä tieteeseen.²³

Käydessään maaliskuussa 1945 – ennen vaaleja – uudelleen Paasikiven puheilla Kivimäki ilmaisi valmiutensa tarvittaessa erota professorinvirastaan. Vastaava johtopäätös olisi hänen mielestään myös Rytin, Tannerin ym. pitänyt ymmärtää tehdä. Eduskunnasta tuli kaikki »vanhat» saada pois, mikä Paasikivestä oli liian radikaali vaatimus. Jos taas sotasyyllisyysasia tulisi akuutiksi, Kivimäki toivoi saavansa Paasikiveltä etukäteisvaroituksen, koska hän ei antautuisi »niiden» tuomittavaksi. Vakiintuneeseen tapaansa pääministeri vastasi voivansa olla mukana »vain siinä, mitä Suomen laki säätää». ²⁴

Kesäkuussa 1945 Kivimäki valitti Paasikivelle etenkin maaseudulla esiintyvän runsaasti todellista tilannetta ymmärtämätöntä yltiöpäisyyttä NL:n ja länsivaltojen välille puhkeavaa sotaa koskevine spekulaatioineen, jotka pitäisi saada torjutuksi. Tehtävään eivät kuitenkaan kyenneet SNS tai leimautuneet »anglofiilit». Sen sijaan tuli valjastaa entisiä Saksan suuntauksen edustajia esiintymään uuden ulkopolitiikan puolesta.

Hertta Kuusisen julkistettua 4.7.1945 eduskunnan välikysymyskeskustelussa sotasyyllisten joukossa myös Kivimäen nimen tämä katsoi parhaaksi luopua julkilausumaehdotuksestaan. Pyyntö informaation saamisesta pysyi silti edelleen voimassa. Töiden jatkamisen kannalta olisi tärkeätä tietää ennakolta, pitikö maan etujen vuoksi lähteä »istumaan» mahdollisesti vuosikausiksi. »Voisitko tehdä sen ystävyyden osoituksen, että antaisit sihteerisi parilla sanalla ilmoittaa asiasta esim. sanoilla, että toivot minun jatkavan työtäni tai keskeyttävän sen, jolloin ymmärrän yskän.» Paasikiven elokuun lopussa toimittama vähemmän lupaava viesti kuului: »Epävarmaa, jatkettavako työtä.»²⁵

Jo pian heinäkuussa käydyn välikysymyskeskustelun jälkeen kommunistit alkoivat painostaa hallitusta Hertta Kuusisen nimeämien »pääsotasyyllisten» vangitsemiseksi. Paasikivelle Leino korosti olevansa sisäministerinä hyvin vaikeassa asemassa. Jos vapaalla jalalla liikkuvat Ryti, Tanner ja muut käyttäisivät hyväkseen tilaisuutta paeta Ruotsiin, silloin alkaisi »hirveä huuto» siitä, että Leino päästi heidät menemään, vaikka eduskunta oli antanut valtuudet asian hoitamiseen. Tällaisessa tilanteessa hänen olisi mahdotonta puolustautua sen enempää omiaan kuin venäläisiäkään vastaan.

Paasikivestä asianomaisten pakeneminen ei olisi niinkään huono ratkaisu. Silloinhan koko ongelmasta päästäisiin. Missään tapauksessa kyseisiä henkilöitä ei voitaisi panna turvasäilöön, ennenkuin ketään oli alettu edes tutkia. Samalle kannalle asettui oikeusministeri Kekkonen. Kompromissiratkaisuna tämä viimein esitti Rytin, Tannerin, Rangellin, Linkomiehen ja Kivimäen asettamista poliisivalvontaan. Jos joku heistä pakenisi, kaikki pidätettäisiin.²⁶

Pakenemista koskevat epäilykset olivat kuitenkin aiheettomia. Huvilallaan oleskelevan Kivimäen havaittua aidan taakse ilmestyneet, häntä silmällä pitämään komennetut pari nuorukaista hän toimitti heidän luettavakseen salapoliisiromaaneja, jotta poikien aika ei kävisi liian pitkäksi. Yön pimeydessä pakeneminen vastakkaiseen suuntaan järven yli olisi ollut helposti toteutettavissa. »Pääsotasyyllisille» olikin järjestetty valmiiksi Ruotsiin johtava pakoreitti, jota asianomaiset kuitenkin kieltäytyivät käyttämästä hyväksi haluten mieluummin vastata syytöksiin kotimaassa.²⁷

Elokuun 8. päivänä 1945 liittoutuneet suurvallat pääsivät Lontoossa keskenään yhteisymmärrykseen sotarikos- ja sotarikolliskäsitteiden määrittelystä Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten perustettavan kansainvälisen sotilastuomioistuimen (IMT:n) muodostamista silmällä pitäen. Organisaation peruskirjan mukaan oli erotettava toisistaan rikokset rauhaa vastaan ja toisaalta sotarikokset sanan perinteisessä merkityksessä. Edellisiin ns. suursotarikoksiin katsottiin kuuluviksi »1. hyökkäyssodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen; 2. kansainvälisten sopimusten ja vakuutusten vastaisen sodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen sekä 3. osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan tai salaliittoon edellä yksilöityjen rikosten suorittamiseksi». Sotarikoksia taas olivat teot, joihin sisältyi sodan lakien tai tapojen rikkominen. ²⁸

Yleisen taustan selvittyä Kreml halusi saada myös suomalaiset liikkeelle. Pravdan viitattua uhkaavassa sävyssä asiaan Moskovassa käymässä ollut Ždanov lähetti 8.8.1945 sijaiselleen Savonenkoville ohjeet, joissa hän mainitsi keskustelleensa »täällä» (ilmeisesti Stalinin kanssa – T.P.) yksityiskohtaisesti Suomen sotasyyllisyyskysymykseen liittyvistä vaikeuksista. Koska ratkaisu suuressa määrin riippui Paasikivestä, Savonenkovin olisi nyt mentävä pääministerin puheille ja omissa nimissään annettava hänelle seuraavansisältöinen »luottamuksellinen neuvo» (alleviivaus Ždanovin).

Suomen yleisesti ottaen rehellisessä ja lojaalissa suhtautumisessa välirauhanehtojen täyttämiseen oli sotasyyllisten tuomitsemisen kohdalla aukko (probel). LVI( oli poikkeuksellisen kärsivällisesti odottanut tätä koskevia hallituksen aloitteita, jotka esimerkiksi Romaniaan ja Bulgariaan verrattuna olivat huolestuttavasti myöhässä. Suomen etujen mukaista olisi, että se itse (alleviivaus Ždanovin) nopeasti hoitaisi asian.

Muussa tapauksessa hanke jouduttaisiin siirtämään »kansainväliseen tuomioistuimeen», jolloin rangaistukset todennäköisesti kovenisivat ja syytettyjen lista niinikään pitenisi verrattuna siihen »minimaaliseen luetteloon», joka Suomen sisäisessä keskustelussa (Ždanovin itsensä aloitteesta – T.P.) oli mainittu. Kiirehtiminen oli siksi paikallaan eikä vaikeuksia pitänyt liioitella. Päinvastoin niitä syntyisi silloin, jos suomalaiset jättäisivät asian hoitamatta.

Jotta edellä mainittujen näkökohtien teho ei vähenisi, Savonenkovin tuli välttää ottamasta esille muita argumentteja. Vaikka keskustelulle pitikin antaa »hyväntahtoisen konsultaation» luonne, Paasikiven oli silti annettava vielä samana päivänä (8.8.1945) selvästi ymmärtää,että LVK »pitäen kättään pulssilla» seuraisi tilannetta aikomatta enää sallia viivytystä. ²⁹

Savonenkov täytti tehtävän saamatta kuitenkaan juridisiin argumentteihin vedonneelta Paasikiveltä mitään lupauksia. Aikaisempaa suuntausta edustaneet henkilöt voitaisiin ainoastaan siirtää syrjään politiikan johdosta. Viitaten Ståhlbergin lausuntoon sekä omaan kokemukseensa oikeustieteen professorina pääministeri tähdensi hyvin tietävänsä, ettei ollut sellaista lakia, johon nojautuen sotasyylliset saataisiin edesvastuuseen. Savonenkovin huomautuksen, että siinä tapauksessa tuollainen laki pitäisi säätää, Paasikivi kiersi. Asiaa tosin edelleen harkittaisiin, mutta jollei ratkaisua löytynyt, hallitus eroaisi. Kenraali päättää raporttinsa:

»Koko keskustelun kulusta minulle kävi selväksi, että Paasikivi itse ei halua radikaalisti ratkaista tätä kysymystä. Neuvottelun alussa Paasikivi oli iloinen ja hyväntuulinen. Esittäessäni hänelle Teidän tuntemianne näkökohtia Paasikivi alkoi tehdä muistiinpanoja näyttäen hyvin keskittyneeltä. Keskustelun lopulla hän alkoi osoittaa selvää hermostuneisuutta, elehti vilkkaasti jne. »³⁰

Verrattuna Kekkoselle pari viikkoa aikaisemmin pidettyyn puhutteluun Kremlin ohjeita noudattava Ždanovin ja Savonenkovin viesti Paasikivelle oli huomattavasti lieväsanaisempi, vaikka uhkaus asian ottamisesta pois Suomelta tuotiinkin esille. Kun vastarinnan turhaksi katsonut oikeusministeri oli etukäteen luvannut ajaa sotasyyllisyysasiassa Ždanovin näkökohtia, sopimuksesta tietämätön pääministeri yritti yhä Suomen lakiin vedoten pitää puoliaan. Lopputulos ei kuitenkaan muuttunut.

Vielä samana iltana pidetyssä hallituksen epävirallisessa istunnossa Paasikivi kertoi Savonenkovin terveiset ja vastauksensa niihin. Kunniansa kuullut Kekkonen raportoi seuraavana päivänä vaimolleen:

»Ukko rähjäsi eilen niin, että aioin jo ilmoittaa eroavani. Hänen luonaan oli Savonenkov ja vaati erikoislakia. Ukko paasasi, että minun ehdotukseni on vastoin oikeusperiaatteita. Laittakoon toisen, joka ei sitä ole, ja on valvontakomissioonin mieleinen. Minä olin haleta kiukusta, kun ukko antoi ymmärtää, että minä tässä ajan tuhoisaa suunnitelmaa. »³¹

Mielensä purettuaan pääministeri kaikesta huolimatta tunnusti, ettei hän omasta puolestaan vielä ollut ratkaissut kantaansa. Asiaa täytyi edelleen harkita. Mikäli erikoislain tielle mentäisiin, pohjaksi olisi otettava välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkinta. Viivytystaktiikkaan Paasikiveä rohkaisi Mannerheimin 7.8.1945 esittämä samansuuntainen mielipide. Leinon välityksellä LVK pysyi lähipäivien kuluessa tarkoin selvillä asian käsittelystä Suomen hallituksessa. Samalla saatiin varmistus siitä, että pääministeri oli oikeassa muodossa välittänyt perille Savonenkovin viestin.³²

Hallituksen piirissä Paasikiven vastapooliksi tässä asiassa nousi nyt ymmärrettävistä syistä Kekkonen. Ratkaisulla oli hänen mielestään kiire, eikä sitä voitaisi pääministerin suosittamalla tavalla enää lykätä. Erikoislain tielle täytyi lähteä, mutta sen perustelu välirauhansopimuksen 13. artiklalla tuli torjua. Syytä viimeksi mainittuun kannanottoon Kekkonen ei maininnut, mutta todennäköisesti hän ounasteli tällaista vetoamista pidettävän mielenosoituksena. Käyty keskustelu osoitti takautuvaa erikoislakia ajavan oikeusministerin saavan vähitellen kannatusta, vaikka hän Paasikiven vastarinnan vuoksi ei vielä saanutkaan ajetuksi läpi periaatepäätöstä asiassa.³³

Vaatiessaan hallitukselta nopeita toimia Kekkonen oli ennakoinut sisäpoliittisia vaikeuksia, koska »muuten voidaan siihen (sotasyyllisyyskysymykseen) sekaantua muiden taholta». Oikeusministeri oli nähtävästi tietoinen SKP:n puoluetoimikunnan 1.8.1945 tekemästä päätöksestä aloittaa painostus mittavan joukkoliikkeen muodossa. Jo iltakoulun jälkeisenä päivänä (9.8.1945) maan eri puolilla järjestettiin laajoja mielenosoituksia. Helsingissä kokoontui Senaatintorille kansannousun tunnelmia tavoitellen arviolta 10 000 mielenosoittajaa vaatimaan sotasyyllisten vangitsemista ja heidän omaisuutensa takavarikointia.³⁴

Paasikivi oli joukkoliikehdintään oman ääntämistapansa mukaan kovin »tytymätön» (yhdellä y:llä – T.P.). Senaatintorin kokouksen lähettämälle, »kansan» nimissä esiintyvälle ja yleislakolla uhkaavalle delegaatiolle hän piti tiukkasanaisen puhuttelun:

»Heidän käyntinsä ja puheensa teki minuun ikävän vaikutuksen. Minä en tunnusta muuta Suomen kansan edustajaa kuin eduskunnan. Ainoastaan sen ‘vaatimukset’ otan huomioon. Sanoin, että jos Suomen kansa lausuisi tästä asiasta mielipiteensä, niin enemmistö puhuisi toista kuin he. Lisäsin, että hallitus harkitsee asiaa ja yhdessä eduskunnan kanssa ratkaisee sen siten kuin katsoo kansan edun vaativan.»³⁵

Päästyään eroon torikokouslähetystöstä Paasikivi joutui jatkamaan sotasyyllisyyskiistaa hallituksen iltakoulussa. Hänen aloitteestaan oikeuskansleri Tarjanne oli laatinut luonnoksen laiksi »valtakunnalle erityisen turmiollisen virkatoiminnan rankaisemisesta». Tämän ehdotuksen, joka tähtäsi kompromissiin uuden tilanteen vaatimusten ja Paasikiven aikaisemmin antamien lupausten välillä, pääministeri heitti nyt vaakakuppiin Kekkosen pitemmälle menevän luonnoksen vastapainoksi.

Kekkonen torjui uuden luonnoksen suoralta kädeltä. Näin ylimalkaisella pohjalla liikuttaessa mikä tahansa hallitus pystyisi halutessaan saattamaan edeltäjänsä edesvastuuseen. Poliittista elämää ei voitu näin kriminalisoida. Siksi lain vaikutus oli selkeästi rajattava vain jatkosotaan.

Paasikivi ei antanut periksi. Hänen mielestään Kekkosen ehdotuksella pyrittiin rankaisemaan vain tiettyjä henkilöitä, mutta ei haluttu ulottaa vastuuta myöhempiin hallituksiin. Syytetyt olivat tarkoittaneet isänmaan parasta hekin. »On vaikea ryhtyä tuomitsemaan toisia, ellei asettaudu itse saman lain vaikutusten alaiseksi». Tällainen olisi heikko kanta. Päinvastoin ministerien vastuunalaisuutta tulevaisuuteen nähden piti lisätä.

Tunteiden kuumetessa jo ennestään ärtynyt Paasikivi uhkasi toistuvasti erota virastaan. Nyt oli Kekkosen vuoro tarjota kompromissia. Jos hallitus hyväksyisi käsittelyn perustaksi hänen luonnoksensa, sitä voitaisiin vielä muotoilla ja ottaa huomioon Paasikiven tärkeänä pitämä välirauhansopimuksen 13. artikla. Useissa puheenvuoroissa todettiin vain »nykyisen» presidentin ja hallituksen arvovallan riittävän asian menestykselliseen hoitamiseen eduskunnassa. Ministeristön hajotessa kaikki menisi sekaisin. Torikokousten vaatimuksiin syytettyjen vangitsemisesta ei suostuttaisi.

Mauno Pekkalan ehdotettua sotasyyllisyyslain jatkovalmistelun antamista ministerityöryhmälle, johon kuuluisivat Urho Kekkonen, Eino Kilpi ja Johan Helo, Paasikivi tyrmäsi ajatuksen. Aikomatta päästää ohjaksia käsistään hän esitti työryhmään Kekkosen ja Kilven lisäksi itseään sekä oikeuskansleri Tarjannetta. Helon korvaisi Yrjö Leino. Näin myös päätettiin.³⁶

Työryhmän kokoontuessa pääministerin virkahuoneessa seuraavana aamuna erollaan uhkaavan Paasikiven vastarinta jatkui, vaikka Kekkonen esittelikin uuden version sotasyyllisyyslaiksi. Olennaisin muutos oli viittaus välirauhansopimuksen 13. artiklaan ja voittajavaltojen sotarikostulkintaan, joilla perusteltiin hallituksen päätymistä erikoislakiin. Paasikivi ei vastustanut uuden tuomioistuimen perustamista, mutta tuomiot oli langetettava voimassa olevan lain mukaan.

Kuten Juhani Suomi toteaa, Paasikiven ja Kekkosen erimielisyys ei koskenut sotasyyllisyyskysymystä sinänsä kummankin pitäessä asianomaisten tuomitsemista valtakunnan elinetujen vaatimana välttämättömyytenä. Kysymys oli ensi sijassa menettelytavasta. Annettuaan julkisuudessa sanansa siitä, että oikeudenkäynnin pohjana tulisi olemaan voimassa oleva lainsäädäntö, lupauksen rikkominen, jota Kekkosen ajaman erikoislain hyväksyminen edellytti, tuntui pääministeristä »hirmuisen vaikealta».³⁷

Presidentti Mannerheim, jonka puoleen Paasikivi ongelmassaan kääntyi, lähti myös siitä, että joitakin oli tuomittava asian saattamiseksi pian pois päiväjärjestyksestä. Mutta tämän tuli tapahtua voimassa olevia lakeja noudattaen. Muuhun hän ei suostuisi. Marsalkasta hallituksen oli turha pelätä syytettyjen pakenemista. Ryti oli käynyt hänen puheillaan ja ilmoittanut pysyvänsä paikallaan. »Vaikka ottaisivat kiinni ja ampuisivat.»³⁸

Ulospääsytietä etsiessään Paasikivi kääntyi nyt Hornborgin komiteaan kuuluneen, kommunisteihin lukeutuvan tuomari Eino Pekkalan puoleen, joka aikaisemmin oli pitänyt mahdollisena sotasyyllisyysasian ratkaisua voimassa olevan lainsäädännön puitteissa. Pekkalan kanta oli kuitenkin edellisviikkoina muuttunut, ja 12.8.1945 antamassaan lausunnossa hän päätyi samalle kannalle kuin oikeuskansleri Tarjanne. Voimassa olevien lakien mukaan erityinen tuomioistuinkaan tuskin pystyisi tuomitsemaan ketään sotasyyllistä, vaan täytyi säätää uusi laki liittoutuneiden vastikään tulkitseman sotasyyllisyyskäsitteen mukaisesti.³⁹

Soittaessaan Mannerheimille Pekkalan lausunnosta Paasikivi oli jo epätoivon partaalla:

»Sanoin olevani hirmuisen vaikeassa asemassa. En tiedä mitä tehdä. Voin pitää kiinni kannastani ja sitten erota, mutta minua arveluttaa sen poliittiset seuraukset. Sanoin myös, että kun olen julkisesti esittänyt kantani, että voimassa olevia lakeja noudatetaan, niin katson, että olen antanut sanani ja että jos siitä luovun, olen rikkonut sanani.»

Mannerheim oli samaa mieltä »hirvittävästä» (förfärlig) tilanteesta. Jos pääministeri lähtisi, hän, presidentti, eroaisi myös. Kannattaisiko sittenkin kokonaan torjua venäläisten vaatimukset Suomen lakeihin vedoten? Tarttumatta ajatukseen Paasikivi ilmoitti hallituksen asettuvan seuraavana päivänä yhteyteen eduskuntaryhmien johtajien kanssa.⁴⁰

Tilanne oli näin pääministerin osalta kypsynyt ratkaisuun, joka tapahtui 12.8.1945 pidetyssä hallituksen iltakoulussa. Viitattuaan Eino Pekkalan lausuntoon, välirauhansopimuksen 13. artiklan neuvostoliittolaiseen tulkintaan ja suurvaltojen Lontoon sopimukseen hän antoi ymmärtää tarkistaneensa kantansa aikaisemmin mahdottomana pitämäänsä takautuvaan erikoislakiin nähden.

Hallituskumppanit koettivat osaltaan parhaansa mukaan lohduttaa Paasikiveä korostaen liittoutuneiden tulkintojen luoneen oleellisesti uuden tilanteen sen jälkeen kun pääministeri oli antanut aikaisemmat julkiset lupauksensa. Sitäpaitsi hän ei ollut puheistaan yksin vastuussa, vaan sama piti paikkansa koko hallitukseen nähden. Ždanovin ja Savonenkovin ilmaistua kantansa , JKP on vapaa sanasta».

Kun Kekkosen laatiman lakiluonnoksen perusteluosaa oli vielä täydennetty joillakin Paasikiven formuloinneilla, päästiin keskustelemaan parlamentin informoimisesta. Paasikivi kutsuisi seuraavana päivänä luokseen eduskunnan puhemiehet sekä ryhmien puheenjohtajat. Hallituksen muiden jäsenten tehtäväksi jäi selostaa lakiehdotusta omille ryhmilleen.

Iltakoulun päätteeksi Paasikivi ennusti uuden lain synnyttävän paljon puhetta, joka kohottaisi syytetyt marttyyreiksi. Rytistä tulisi kansallissankari. Oikeudenkäynnissä ilmenisi myös hallituksen arvovaltaa heikentäviä seikkoja. Mutta joskus täytyi isänmaa pelastaa myös con injuria (vääryydellä). ⁴¹

Periaatteellinen kanta lakiin ja sen sisältöön nähden oli nyt lyöty hallituksessa lukkoon. Edessä oli 5/6 enemmistön varmistaminen eduskunnassa sekä vastahakoisen presidentin taivuttaminen esityksen antamiseen. Niinpä puhemiehille ja ryhmien puheenjohtajille järjestetty informaatiotilaisuus muodostui – kuten Juhani Suomi on todennut – lähinnä Paasikiven jyrkkäsanaiseksi puhutteluksi. Läsnäolleiden Enckellin ja Kekkosen tukemana pääministeri ilmoitti hallituksensa eroavan, mikäli eduskuntaryhmät eivät suostuisi tukemaan lakiesitystä. Uhkavaatimuksen esittämistä oli ehdottanut Kekkonen.⁴²

Sopimuksen mukaisesti hallituksen jäsenet ottivat taivutellakseen omat puolueensa lakiesityksen taakse. Porvarillista oppositiota edustavan kokoomuksen hoitamisen sai kontolleen pääministeri itse. Elokuun 14. päivänä pidettyyn kokoomuksen eduskuntaryhmän kokoukseen kutsuttiin myös vähäiseksi kutistuneen edistyspuolueen kansanedustajat. Yksityiskohtaisen tilanne-esittelyn jälkeen ja viitattuaan raskaisiin välirauhanehtoihin Paasikivi vetosi:

»Tämä asia on niitä tukalimpia ja jokainen mieluummin olisi poissa ja erillään tämän asian ratkaisemisesta. Minä uudistan, että me olemme epälukuisia vaihtoehtoja hallituksessa käsitelleet ja erityisesti yrittäneet loppuun asti, eikö tätä meidän sisäistä lainsäädäntötietä, nimittäin ottamalla kiinni niihin rikkomuksiin, joita on tehty, voitaisi päästä sellaiseen tulokseen, että päästäisiin niistä eroon, ja luulenkin, että jos olisi joitakuita voitu tuomita, niin se olisi riittänyt. Mutta siitä ei nyt tule mitään. Lopuksi on päädytty raskain mielin siihen tukalaan asiaan, jonka minä olen tässä esittänyt. Emme ole nähneet mitään muuta tietä päästä tästä yli. Minä pyydän kuitenkin huomauttaa, että se tukaluus ei aiheudu nyt näistä toimenpiteistä, joita nyt on esillä, vaan siitä, että Suomen kansan valtioelimet, eduskunta ja presidentti, ovat olleet pakotetut viime syksynä hyväksymään ·välirauhansopimuksen ja myös sen 13. artiklan, joka meillä nyt on kaikkien muiden lakien edellä kulkevana lakina ja jonka täyttämisestä me emme voi päästä.»

Vastatessaan lyhyesti kansanedustajien kysymyksiin pääministeri teki selväksi hallituksen eroavan, jollei eduskunta hyväksynyt lakiesityksen keskeistä sisältöä. Tilanteen vaikeuden vuoksi kokoomuksen eduskuntaryhmä päätti – Paasikiven poistuttua – pidättyä ottamasta yhteistä kantaa. Sen sijaan »jokainen saa tehdä tuntonsa mukaan».⁴³

Ennen lakiesityksen virallista antamista eduskunnalle Paasikivi halusi olla varma sen läpimenosta. Kekkosen onnistuttua puhumaan maalaisliiton ryhmän hankkeen taakse Paasikiveä huolestuttivat SDP ja kokoomus. Sosiaalidemokraattien ryhmässä päätös oli äänten mennessä tasan tapahtunut arvalla sen kannan hyväksi, ettei asiaan otettu vielä kantaa. Pääministerin sihteerin Toivo Heikkilän muistelmien mukaan Paasikivi oli tiedon saatuaan soittanut SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Onni Peltoselle »korottaen äänensä korkeimpaan potenssiin».⁴⁴ Eduskunnan oli otettava selvä kanta. Muussa tapauksessa hallitus eroaisi.

Kokoomuksessa tilanne ei ollut sanottavasti parempi puheenjohtaja Arvo Salmisen joutuessa ilmoittamaan ryhmän kieltäytyneen äänestämästä, mutta pakkotilanteessa esitystä tuskin kaadettaisiin. Salmiselle (arvatenkin äänivaroja säästämättä) annettu kehotus vastasi Peltosen saamaa. Tarvittiin selvin numeroin tehty päätös.⁴⁵

Samana iltana (15.8.1945) pidetyssä hallituksen epävirallisessa istunnossa Paasikivi tähdensi, että kun kerran ryhmien puoleen oli käännytty, niiden ratkaisua täytyi odottaa. Muussa tapauksessa olisi ollut väärin ylipäänsä ryhtyä tuohon operaatioon. Varmuuden vuoksi pääministeri kaavaili jo hallituksen eronpyynnön sanamuotoa, kun istuntoon myöhästyneenä saapunut Wuori laukaisi tunnelman kertomalla puolueensa kansanedustajien yksimielisesti päättäneen hyväksyä esityksen. Tämä riitti Paasikivelle asian viemiseksi eteenpäin. Vahvistuksen tarjosi vielä Salmisen seuraavana aamuna antama puhelintieto kokoomuksen eduskuntaryhmän äänin 15-11 (1 pidättyi kannanilmaisusta ja 1 poissa) tekemästä päätöksestä olla vastustamatta hallituksen esitystä.⁴⁶

Presidentinesittelyssä 16.8.1945 esittelijänä toiminut oikeusministeriön kansliapäällikkö Reino Kuuskoski liitti pöytäkirjaan juridisesti perustellun eriävän mielipiteen, minkä jälkeen Mannerheim ilmoitti tarvitsevansa asian harkitsemiseen lisäaikaa, jonka hän käytti mm. Kultarannassa käytyihin neuvotteluihin Paasikiven, Korkeimman oikeuden presidentin N. Hj. Neoviuksen sekä Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Urho Castrenin kanssa.⁴⁷

Muutaman päivän viivytyksen jälkeen valtion päämies taipui vihdoin lakiesityksen antamiseen 21.8.1945 pidetyssä presidentinesittelyssä. »Vähentääkseen hiukan säädöksen vastenmielisyyttä» hän teki siihen kuitenkin Paasikiven suostumuksella varsin oleellisia muutoksia; syyte voitaisiin nostaa vain hallituksen jäseniä vastaan, vankeus säädettiin kuritushuoneen rinnalle vaihtoehtoiseksi rangaistukseksi ja syytteeseen liitettiin presidentille kuuluvaa armahdusoikeutta koskeva lausuma.

Oikeuskansleri Tarjanteen mainittua Paasikivelle etsivänsä sopivaa henkilöä syyttäjäksi pääministeri »jyrisevällä äänellä ja miltei nyrkkiä puiden» huusi, ettei tämä tullut kysymykseenkään. »Kun syytettä ajetaan entistä presidenttiä ja useita entisiä pääministereitä vastaan, niin sinun täytyy itse tehdä se.» Tyylilleen uskollisena presidentti Mannerheim ilmaisi kantansa Tarjanteelle toisella tavalla: »Det är så, att justitiekanslern måste uppoffra sig i den här saken.» (Asia on niin, että oikeuskanslerin on uhrauduttava tässä asiassa.)

Lain ensimmäinen pykälä hahmoutui siten seuraavaan muotoon:

»Joka hallituksessa ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen liittymiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa taikka Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi taikka vankeuteen.»

Tehtävään haluttomien presidenttien vastarinnasta huolimatta Mannerheim muutti myös »kansantuomioistuimeksi» luonnehtimaansa Kekkosen alkuperäistä ehdotusta oikeuden kokoonpanosta siten, että puheenjohtajaksi tulevan Korkeimman oikeuden presidentin lisäksi siihen kuuluisivat Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan valitsema edustaja sekä kaksitoista eduskunnan suhteellisilla vaaleilla valitsemaa jäsentä varamiehineen. ⁴⁸

Oikeusministerin silloista radikalismia osoitti myös hänen halunsa ulottaa lain vaikutus yli hallituspiirien aina kansanedustajatasolle saakka. Syyttäjän tehtävän Kekkonen oli valmis uskomaan »poliittiselle henkilölle», jollaiseksi hän suositteli kommunistien Eino Pekkalaa. Haluttomuudestaan huolimatta tehtävään määrättiin kuitenkin oikeuskansleri Toivo Tarjanne. Lopulliseen presidentinesittelyyn 21.8.1945 Kekkonen ei ulkomaanmatkan vuoksi osallistunut. Helon ja kommunistiministerien vastaväitteet sivuuttaen Mannerheim vahvisti lakiesityksen haluamassaan muodossa.⁴⁹

Presidentinesittelyn päätyttyä Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino kiirehtivät Ždanovin luokse ilmaisemaan tyytymättömyytensä Mannerheimin aikaansaamista »huononnuksista». SKDL pyrkisi oikaisemaan ne eduskuntakäsittelyn yhteydessä, mutta tähän sen parlamentaarinen voima ei yksinään riittänyt. Tarvittaessa lakiesityksen korjaamista vauhditettaisiin yleislakolla. Viimeksi mainittu yritys saattoi kuitenkin rikkoa sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kanssa keväällä muodostetun »blokin».

Näissä oloissa Leino ei pitänytkään yleislakon onnistumista mahdollisena. Wuoren ehdotettua hänelle vasemmistoministerien protestiluontoista eroa hallituksesta Leino oli asettunut vastustamaan katsoen tuollaisen operaation hyödyttävän vain taantumusta. Siinä tapauksessa, Wuori oli huomauttanut, tuli asettaa kysymys Paasikiven erosta. Myös Pekkalan, Kilven ja Sventon Leinolle ilmaiseman käsityksen mukaan yhteistyö Paasikiven kanssa alkoi käydä mahdottomaksi. Ongelmana oli se, että hänen erotessaan esimerkkiä saattoivat seurata Enckell, Hiltunen ja ehkä Törngren.

Ždanov opasti nyt »ystäviä» katsomaan asioita laajasta perspektiivistä. Keskeisenä täytyi pitää, että hallitus oli hyväksynyt lain pääsotarikollisten tuomitsemisesta. Paasikiven (Mannerheimin) tekemillä muutoksilla ei ollut sanottavaa merkitystä. Tärkeätä ei ollut ainoastaan porvariston lyöminen vaan myös sen saaminen »palvelemaan meitä». Siksi Suomessa oli erityisen tärkeää, että porvaristo omin käsin rankaisi sotasyylliset. »Paasikivi kiukuttelee havaitessaan, että hänet pannaan tuomitsemaan omat ystävänsä.»

Kommunistien tuli huolehtia blokin kestävyydestä. Sen muille jäsenille oli tehtävä selväksi sotasyyllisyyskysymyksen väärän ratkaisun merkitsevän uhkaa nyky-Suomen perustana olevalle SKDL:n, SDP:n ja maalaisliiton yhteistyölle. Toisaalta Paasikivelle ja Mannerheimille blokin hajoaminen tuottaisi Ždanovin mielestä suuren ilon sen merkitessä heille huomattavaa voittoa. Wiikin ja Räisäsen kaltaiset äärivasemmistolaiset pelasivat blokkia heikentäessään vain Paasikiven ja Mannerheimin pussiin.

Niinpä Ždanov antoi ohjeet, ettei kommunistien intressissä sillä hetkellä ollut eduskunnan saattaminen kriisiin. »Tuli myös harkita, oliko kysymys Paasikiven erosta jo riittävästi kypsynyt, vai voitiinko häntä vielä käyttää hyväksi loppuun saakka.» Parlamentissa piti käydä taistelua jokaisesta äänestä äärivasemmistolaisia mielialoja vastaan. Yleislakon aika ei ollut nyt, koska se saattoi suuntautua blokkia itseään vastaan hajoittamalla sen. Keskeistä oli ratkaista konkreettinen kysymys tiettyjen henkilöiden vastuusta ja heidän tuomitsemisestaan. Lakkoon voitaisiin turvautua sitten kun kaikki muut keinot oli käytetty loppuun. Täytyi muistaa Paasikiven taktiikkaan sisältyvän runsaasti kiristykseen viittaavia elementtejä. Mutta oliko hän valmis päästämään asian kriisiin, joka uhkaisi hyviä suhteita Neuvostoliittoon?

Kiittäen toveri Ždanovia neuvoista Kuusinen ja Leino vakuuttivat ryhtyvänsä heti toimenpiteisiin blokin lujittamiseksi.⁵⁰

Paasikiven pulssin Ždanov mittasi turhia viivyttelemättä kutsumalla hänet seuraavana päivänä puheilleen. Entiset varoitukset toistettiin nyt tiivistetyssä muodossa. Kenraali Savonenkovin 8.8.1945 esittämät näkökohdat eivät edustaneet ainoastaan hänen tai Ždanovin mielipiteitä vaan neuvostohallituksen kantaa. Lopullisen rauhan lähestyessä sotasyyllisyyskysymyksen nopea, suomalaisten itsensä toimesta tapahtuva ratkaisu oli tärkeä, eikä Moskovassa ymmärretty, mikä teki siitä niin vaikean. Monilla muilla aloilla oli jo saavutettu hyviä tuloksia. Hän, Ždanov, olisi voinut »nojaten galuunoihinsa ja puna-armeijaan käyttää nyrkkiä». Mutta sitä hän ei ollut tehnyt.

Ždanov ilmoitti myös lukeneensa käännöksenä lakiesityksen, joka ei vastannut Savonenkovin ja hänen antamiaan neuvoja. Loppuvaiheessa sitä oli vielä huomattavasti lievennetty. Pitivätkö suomalaiset parempana antaa hankkeen mennä konfliktiin? Siinä tapauksessa asia voitiin ottaa heiltä kokonaan pois, mikä merkitsi poliittista skandaalia. Pantakoon merkille, että näytettyään ensin kommunisteille vihreätä valoa ja varmistettuaan niin muodoin minimituloksen Ždanov silti näinkin jyrkästi painosti Paasikiveä Neuvostoliiton kannalta mieluisamman lakiesityksen aikaansaamiseksi.

Pääministerin korostettua suomalaisten juridisia vaikeuksia kenraalieversti huomautti, ettei varhaisemmassa lainsäädännössä ollut voitu ottaa huomioon nyt muuttuneita oloja. Prosessista ei saanut tulla komediaa tai farssia. Rangaistaviin kuului Rytin, Tannerin, Rangellin ja Linkomiehen lisäksi myös Kivimäki, joka oli ollut tärkeällä paikalla ja vaikuttavassa asemassa.

Paasikiven ihmetellessä, mikä teki asiasta Neuvostoliitolle niin tärkeän, Ždanov selitti entisten johtajien tuomitsemisen osoittavan Suomen kansan kokonaan luopuneen vanhasta politiikasta ja haluavan astua uudelle tielle. Pääministerin epäilyksiin marttyyrien luomisesta kenraalieversti ei uskonut. Kun kerran »pienet» sotarikolliset tuomittiin, ei ratkaisevat päätökset tehneitä »suuria» voitu jättää rankaisematta.

Päiväkirjassaan Paasikivi tuskitteli:

»Keskustelu Ždanovin ja muiden venäläisten kanssa on niin vaikeaa sentähden, että ei voi sanoa totuutta: Että Neuvostoliitto itse vuonna 1939 hyökkäsi meidän päällemme ja yhdessä natsi-Saksan kanssa Puolan päälle, jonka jakoi Saksan kanssa.»⁵¹

Paasikiven ajettua Tornista Smolnaan hallituksen iltakouluistuntoon ja selostettua siellä ministeritovereilleen käymäänsä keskustelua Leino ja hänen mukaan poimimansa Hertta Kuusinen kiirehtivät tyytyväisin mielin vielä samana iltana raportoimaan Ždanoville. Leinon mielestä kenraalieverstin puhuttelu näytti tehneen vaikutuksen Paasikiveen, joka oli Smolnassa korostanut Neuvostoliiton kanssa tapahtuvan yhteistoiminnan merkitystä. Siitä riippui Suomen tulevaisuus, kun taas länsivallat eivät kohottaisi sormeaankaan pohjoisen pikkuvaltion hyväksi.

SKDL:n käymät neuvottelut SDP:n ja maalaisliiton kanssa olivat Leinon mukaan niinikään sujuneet hyvin blokkikumppanien osoittaessa tinkimisvalmiutta Mannerheimin lakiesitykseen tekemiin muutoksiin nähden. Selkeimmin kommunistien kannalle olivat sosiaalidemokraateista asettuneet Yrjö Kallinen ja Väinö Voionmaa. Samaa mieltä oli ollut RKP:n Ralf Törngren.

Zdanov opasti nyt kommunisteja huolehtimaan siitä, ettei parlamenttikäsittelyyn tulisi kahta eri lakiehdotusta, koska tällainen asetelma saattoi halkaisemalla eduskunnan kahtia johtaa molempien ehdotusten raukeamiseen. Siksi piti rajoittua yksittäisten korjausten tekemiseen hallituksen antamaan lakiesitykseen.⁵²

Eduskuntakäsittelyn alettua Paasikivi ja Kekkonen seurasivat tarkoin asian kulkua ja osallistuivat aktiivisesti keskusteluihin täysistunnoissa ja perustuslakivaliokunnassa. Elokuun 23. päivänä 1945 tapahtuneeseen, neljä tuntia kestäneeseen lähetekeskusteluun tosin kumpikaan ei puuttunut katsoen hallituksen kannan tulleen esitetyksi eduskuntaryhmille kyllin selvästi jo etukäteen. Näin siitäkin huolimatta, että puheenvuoronkäyttäjien enemmistö arvosteli ankarin sanoin lain taannehtivuutta ja sitä perustuslainvastaisuutta, joka sisältyi satunnaisen tuomioistuimen asettamiseen. Kysyttiin myös, miksi hallitus ei halunnut tai rohjennut jakaa Hornborgin komitean mietintöä eduskunnan jäsenille, jotka joutuivat tekemään päätöksensä riittämättömän aineiston varassa vain hallituksen auktoriteettiin luottaen.

Toisaalta Hertta Kuusinen laajassa puheenvuorossaan antoi Ždanovin ohjeiden mukaisesti tukensa hallituksen lakiesitykselle hyökäten tosin samalla niitä »inspiraattoreita» vastaan, jotka useissa kohdin olivat »vesittäneet» tekstiä. Se oli palautettava alkuperäiseen asuunsa.⁵³

Perustuslakivaliokunnan ottaessa asian käsiteltäväkseen 25.8.1945 Paasikivi saapui kokoukseen ja käytti ensimmäisen puheenvuoron, jossa hän toisti jo aikaisemmin eduskuntaryhmille esitettyjen näkökohtien mukaisesti hallituksen perustelut ja hankkeen yleisen poliittisen taustan. Samalla hän luonnollisesti vetosi voimakkaasti lakiesityksen hyväksymisen puolesta. Ždanoville Kuusinen raportoi myöhemmin olevansa tyytyväinen Paasikiven esiintymiseen, etenkin kun tämä ei ollut ryhtynyt vastustamaan SKDL:n muutosehdotuksia, joista hän oli tietoinen.⁵⁴

Pääministerin keskittyessä suuriin linjoihin lakiesityksen yksityiskohtia valaisi oikeusministeri Kekkonen valiokunnan myöhemmissä istunnoissa käyttämissään puheenvuoroissa.⁵⁵ Mannerheimin lakiesitykseen tekemistä muutoksista syntyi valiokunnassa odotetusti ankara väittely, johon Paasikivi ja Kekkonen eivät tosin osallistuneet. Kommunistien ja maalaisliiton äänin poistettiin 1. pykälästä syytettävien piirin rajoittaminen hallituksen jäseniin. Näin Kivimäki palasi taas vaaravyöhykkeeseen.

»Blokin» ylläpitämiseen tähdänneen ratkaisun ulkoisena perusteluna käytettiin sitä, että »ratkaisevalla tavalla» sotaan joutumiseen voitiin vaikuttaa muutenkin kuin hallituksesta käsin, minkä ohella maalaisliiton mielestä »lain sisältämä vääryys on sitä räikeämpi, mitä suppeammalle alueelle se kohdistuu». Lisäksi valiokuntakäsittelyssä tehtiin eräitä muita, pienempiä tarkistuksia lakiesitykseen. Sen sijaan presidentin armahdusoikeutta koskeneen kohdan poistaminen ei kommunistien harmiksi mennyt läpi.

Perustuslakivaliokunnan pyynnöstä antamassaan lausunnossa Korkein oikeus päätyi siihen tulokseen, ettei hallituksen esittämää lakia voitu taannehtivuutensa ja poikkeustuomioistuimen osalta hallitusmuodonvastaisuutensa vuoksi pitää Suomen oikeusjärjestykseen soveltuvana. Niinikään todettiin välirauhansopimuksen 13. artiklan kohdistuvan sotarikollisiin ja Lontoon sopimuksen taas rikoksiin rauhaa vastaan (crimes against peace). Koska sopimukset siis puhuivat eri asioista eivätkä kumpikaan sotasyyllisyydestä, niistä ei KKO:n mukaan voinut johtua velvoitusta suomalaisten poliitikkojen tuomitsemiseen.

Toisessa perustuslakivaliokunnan saamassa asiantuntijalausunnossa, jonka oli laatinut Helsingin yliopiston professori Kaarlo Kaira, päädyttiin lakiin nähden niinikään kielteiselle kannalle. Kuitenkin Kaira otti KKO:ta enemmän huomioon asian poliittisen puolen. Yhtäältä ei normaalien oikeustapojen mukaan pitäisi mennä tulkitsemaan välirauhansopimuksen sotarikostermiä niin laajasti, että sen piiriin tulisivat Lontoon sopimuksessa mainitut teot, mutta toisaalta »ei loogisella välttämättömyydellä voi väittää kyseellisen sanonnan välirauhansopimuksen 13. artiklassa sulkevan artiklan piiristä rikoksia rauhaa vastaan». Vaikka Kaira myöhemmin halusikin poistaa em. varauksen, hänen peräytymisensä ei estänyt Paasikiveä. tuonnemmin havaittavalla tavalla käyttämästä lausuntoa hyväkseen.

Perustuslakivaliokunnan 4.9.1945 valmistunut mietintö nojautui pitkälti Korkeimman oikeuden lausuntoon. Lontoon sopimus koski siis vain akselivaltojen johtoa, eikä sitä voitu sellaisenaan soveltaa Suomen sodanaikaisiin päättäjiin. Juridiikkaan pohjautuvista jyrkistä lausunnoistaan huolimatta valiokunta päätyi kuitenkin johtopäätökseen, ettei se voinut asettua vastustamaan lain hyväksymistä, »koska hallitus tiesi parhaiten ne syyt, joiden takia laki oli välttämätön». ⁵⁶

Loppuponnesta huolimatta Ždanov ei silti pystynyt salaamaan levottomuuttaan valiokunnan mietinnöstä. Hänen mielialaansa ei suinkaan kohottanut 24:n SDP:n oikeistosiiven edustajan – tosin tuloksettomaksi jäänyt – aloite, jossa syyllisten piiri koetettiin laajentaa niin avaraksi, että koko oikeudenkäynti tukehtuisi omaan mahdottomuuteensa, ja Tanner pelastuisi. Haluttaessa ulottaa syytteen puitteet vuoteen 1939 saakka vaaravyöhykkeeseen olisivat joutuneet mm. Pekkala, Wuori, Kekkonen ja jopa Paasikivikin.⁵⁷

Torniin 5.9.1945 kutsuttu Paasikivi joutui ankaraan, toista tuntia kestäneeseen ripitykseen. Toistaen aikaisemmat varoituksensa LVK:n puheenjohtaja teki selväksi, ettei Suomen Korkein oikeus voinut yksipuolisesti tulkita liittoutuneiden suurvaltojen tekemää sopimusta ja ihmetteli, ettei tällaista tulkintaa pyydetty häneltä, Ždanovilta, joka edusti liittoutuneita Suomessa.

Kenraalieversti syytti KKO:ta liittoutuneiden hyväksymien oikeusperiaatteiden arvostelemisesta, Rytin puolustamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vaarantamisesta. »Korkeimman oikeuden kanta loppuun saakka ajateltuna vie siihen, että ainoastaan kolmas sota … kykenee ratkaisemaan Suomen ja Neuvostoliiton välit.» Mahdollisimman järeätä kieltä käyttäen LVK:n kanta oli nyt toimitettu Suomen hallituksen tietoon.⁵⁸

Puhuttelusta, jossa Paasikivi vakiintuneeseen tapaansa viittasi suomalaisten juridisiin argumentteihin, ei silti puuttunut vetoaviakaan sävyjä. Ždanov jopa luonnehti sotasyyllisyysasiaa ainoaksi esteeksi Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden tiellä. Nyt oli luotava uusi politiikka, joka kestäisi vuosisatoja. Siksi ajankohta oli poikkeuksellisen vastuunalainen. Niinpä hän varoitti Paasikiveä kehottaen häntä antamaan eduskunnalle tarvittavat selvitykset ja torjumaan välirauhansopimusta koskevat vääristelyt, tulivatpa ne sitten miltä suunnalta tahansa. ⁵⁹

Hallituksen iltakoululle Paasikivi raportoi Ždanovin terveiset saman tien. Kekkonen ilmaisi tällöin tyytymättömyytensä Korkeimman oikeuden ryhtymiseen välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkintaan. Tärkeintä oli nyt saada sotasyyllisyysasia lävitse eduskunnassa. Hallituksen piti siksi heti seuraavana päivänä tehdä tilanne selväksi ryhmille. Siinä mielessä pääministerin tuli jälleen asettaa arvovaltansa vaakaan. Erityisesti hänen olisi esiinnyttävä sosiaalidemokraattien mutta ehkä myös kokoomuksen ryhmässä. Muut puolueet todennäköisesti pystyttäisiin hoitamaan ilman häntä.

Paasikivi hangoitteli vastaan huomauttaen puhuneensa asiasta jo niin paljon, että »paksupäisemmänkin» täytyisi tajuta. »On merkillistä, että eduskuntaa, jonka pitäisi jotakin ymmärtää, täytyy vetää kuin kivikuormaa.» Muiden ministerien yhdyttyä Kekkosen vetoomukseen pääministeri kuitenkin taipui. Leinon ja Wuoren vaatimukseen KKO:n lausunnon julistamisesta salaiseksi hän ei silti – Hornborgin komitean mietinnön kohtalosta saatujen kokemusten jälkeen – enää suostunut. Lausunto kuului perustuslakikomitean mietintöön, eikä eduskunnan asiakirjojen julkaisemista voitu estää. Muuten parlamenttikeskustelu oli koetettava pitää maltillisena.⁶⁰

Lupauksensa mukaisesti Paasikivi saapui seuraavana päivänä sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmään korostamaan ulkopoliittisten syiden vaativan raskaan sotasyyllisyysasian hoitamista eduskunnassa nopeasti ja hälyttä. Muussa tapauksessa hänen eroaan seuraisi todennäköisesti myös presidentin lähtö paikaltaan. Edustaja Väinö Leskisen uhmakkaasti ehdottamaan kansainväliseen tuomioistuimeen ei hanketta pitäisi päästää, koska asian hoitaminen kotimaassa merkitsi poliittisesti edullisempaa ja syytetyille helpompaa vaihtoehtoa. Pääministerin antama informaatio vaikutti osaltaan siihen, että ryhmän enemmistö asettui tukemaan hallituksen esitystä.⁶¹

Vuorossa oli tämän jälkeen kokoomus, jota Paasikivi ravisteli vielä lujemmin ottein inhorealismillaan. Hävittyään kaksi sotaa Suomi oli nyt joutunut altavastaajaksi päällekantajanaan Neuvostoliitto, »joka on niin vahvassa asemassa, että historia sellaista harvoin tuntee». Tämän rinnalla Korkeimman oikeuden ja sanomalehdistön puheet taannehtivasta lainsäädännöstä eivät merkinneet yhtään mitään. Kremlin tulkitsema välirauhansopimuksen 13. artikla kulki kaikkien lakien edellä. Siitä ei päästy mihinkään. Jollei sotasyyllisyysasiaa saatu järjestykseen, suhteet Neuvostoliittoon pilaantuisivat ja menisivät rikki.

»Tulevaisuus on lievimmin sanoen silloin epävarma. Eduskunnassa ja sen ulkopuolella ei saa syntyä ikävää ja räikeää keskustelua. Asiain kulkua seurataan hyvin tarkasti. Hallitus toivoo, että asia nopeasti saatetaan päätökseen. Minulle on asia yhtä raskas kuin kenellekään teille. Ellei asiaa nyt hoideta, niin hallitus eroaa ja presidentti eroaa. Minä olen vielä jäänyt paikalleni, vaikka minulla ikäni perusteella olisi jo oikeus vetäytyä hallitusvastuusta syrjään.»⁶²

Päinvastoin kuin Kekkonen maalaisliittoa taivutellessaan ⁶³ Paasikivi ei siis suoranaisesti vedonnut Ždanovin esittämiin vaatimuksiin.

Ryhmäkierroksen jälkeen Paasikivellä oli vielä samana päivänä edessään sotasyyllisyyslakiesityksen ensimmäinen käsittely eduskunnan suuressa salissa, jossa hän myös halusi olla läsnä. Hallituksen kannanilmaisun hän kuitenkin delegoi Kekkoselle. Pyrkien selvästi heti alkuun hillitsemään keskustelua oikeusministeri arvosteli ankarin sanoin Korkeinta oikeutta, jonka tulkittavissa liittoutuneiden suurvaltojen Lontoon sopimus ei ollut.

Valiokuntakäsittely osoitti Kekkosen mielestä niinikään, etteivät kaikki eduskunnan jäsenet riittävästi käsittäneet asian arkaluontoisuutta. »Kaikkein huonoin palvelus tehdään sillä, jos tämä asia ratkaistaan keskinäisen riidan ja henkilökohtaisen syyttelyn merkeissä. Se olisi arvoton tapa kantaa sitä taakkaa, minkä tappiomme sodassa on meidän kannettavaksemme asettanut.» Hallitus tekisi esityksensä hyväksymisestä luottamuskysymyksen ja tyytyisi siihen muotoon, jonka laki oli perustuslakivaliokunnassa saanut.

Kekkosen esiintymiseen mieltynyt Paasikivi ei silti voinut täysin pysytellä syrjässä. Edustaja Yrjö Kilpeläisen (»Jahvetin») moitittua hallitusta Korkeimman oikeuden lausunnon sivuuttamisesta ja epädemokraattisesta painostuksesta pääministeri katsoi aiheelliseksi puuttua asiaan. Korkeimman oikeuden kannanoton hän aikaisemmin mainitulla tavalla »kumosi» professori Kairan lausuntoon sisältyneellä varauksella, josta tämä itse oli jo luopunut. Pääministeri saattoi niin muodoin osoittaa yleiselle mielipiteelle, joka ei paljoakaan tajunnut juristien saivarteluista, että kysymyksestä vallitsi erimielisyys lainoppineiden kesken. Näin Paasikivi, kuten Jukka Tarkka on osoittanut, rakensi asetelman, jossa juridiset perustelut näyttivät johtavan umpikujaan, ja käänsi poliittisin perustein ratkaisun hallituksen eduksi.

Kilpeläisen sinkoamiin painostussyytteisiin pääministeri vastasi vierailleensa muiden ministerien tavoin eri eduskuntaryhmissä selostamassa tilannetta sellaisena kuin se maan etuja ajamaan pyrkivän hallituksen taholla nähtiin. Mikä tässä oli painostusta? Päinvastoin, tiedon panttaaminen olisi ollut moitittavaa. Eduskunnalla oli täysi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä hallituksen linja ja ottaa sitten vastuu. Hallituksen täytyi tehdä itselleen ja muille selväksi, millä edellytyksin maan asioita voitiin hoitaa ja millä ei. Ollessaan eri mieltä eduskunta saattoi hankkia itselleen uuden hallituksen. »Minun nähdäkseni ei tässä asiassa, eikä missään muussakaan ole mitään epädemokraattista tai epäparlamentaarista painostusta harjoitettu, eikä tulla harjoittamaankaan niin kauan kuin nykyinen hallitus on toimessa.»⁶⁴

Lakiesityksen ensimmäisen käsittelyn päätyttyä eduskunnassa Ždanov sähkötti Stalinille ja Molotoville »suurella vaivalla ja meidän taholtamme tulevalla painostuksella» edistyvästä sotasyyllisyysasiasta. »Taantumuksellisen» Korkeimman oikeuden lausunnon jälkeen täytyi kuitenkin pitää epävarmana, saataisiinko lain taakse tarvittava 5/6 enemmistö kansanedustajista. Siksi välirauhansopimuksen 13. artiklaa vääristeleviä tulkintoja ei saisi jättää vaille vastausta.

Niinpä Ždanov pyysi Moskovasta valtuuksia saada julkaista Suomen lehdistössä LVK:n tiedote, jossa todettaisiin sekä KKO:n että perustuslakivaliokunnan tulkinneen väärin ja mielivaltaisesti 13. artiklaa, joka tulkinta ei näille sitäpaitsi lainkaan kuulunut. Kyseinen artikla antoi Suomelle oikeuden ja täydet mahdollisuudet pidättää sekä haastaa oikeuteen niin pienet kuin suuretkin sotarikolliset. Niinikään artikla tarjosi Suomelle kaikki välttämättömät perusteet saattaa kansallinen lainsäädäntönsä vastaamaan niitä sitoumuksia, jotka maa tuon artiklan hyväksyessään oli ottanut kantaakseen.⁶⁵

Moskovan näytettyä vihreätä valoa LVK:n tiedote julkaistiin Helsingin lehdissä 11.9.1945 juuri ennen samana iltapäivänä tapahtunutta sotasyyllisyysasian kolmatta käsittelyä eduskunnassa. ⁶⁶ Sitä ennen lakiesitys oli kulkenut normaalin taipaleensa suuren valiokunnan ja toisen käsittelyn kautta, joissa kummassakaan ei yllätyksiä enää tapahtunut perustuslakivaliokunnan mietinnön mennessä lävitse. Varmuuden vuoksi Paasikivi ja Kekkonen silti paimensivat läsnäolollaan asian käsittelyä – myös suuressa valiokunnassa – joutumatta kuitenkaan käyttämään puheenvuoroa.⁶⁷

Kolmannen käsittelyn Paasikivi avasi eduskunnassa 11.9.1945 toistamalla hallituksen kannan mutta puuttumatta enää sen yksityiskohtaisiin perusteluihin. Vielä nytkin kuultiin eräitä vastustavia ääniä, ehkä kuvaavimpana niistä edistyspuolueen iäkkään edustajan, Vaasan läänin entisen maaherran Bruno Sarlinin puheenvuoro:

»Olisihan kaameata, etten sanoisi mahdotonta elää, jos olisi painuttava siihen käsitykseen, ettei maailmassa enää määrää oikeuden voima, vaan voiman oikeus. Siten minä en usko Yhdistyneiden Kansakuntien ajattelevan… Ja jos minun uskoni ja toivoni vastoin vakavata käsitystäni pettäisi, olisi lohduttavana jäljellä historian järkähtämätön todistus siitä, että kansakunnat, jotka ovat antaneet uhrin, vaikkapa raskaankin, pyhimpien elämänarvojensa puolesta… joita historian lehdillä kruunaa kunnian sädekehä, löytävät kaitselmuksen kautta jälleen aikanaan onnellisemmat olot.»

Peläten ilmeisesti tunneaallon leviämisen vaikutuksia Paasikivi jyrisi saman tien vastauksensa. Edustaja Sarlinin, kuten kaikkien muidenkin, olisi otettava vastuu puheistaan. Miten maan asiat hoidettaisiin, jos meneteltäisiin hänen haluamallaan tavalla? Kauniit sanat ja luulottelut YK:n aikeista eivät riittäneet. »Olemme käyneet lävitse niin kovat kohtalot näinä vuosina ja olemme niin paljon riskeeranneet, että minun mielestäni se on jo riittänyt. Omasta puolestani en voi olla riskeeraamassa enää yhtään mitään.»

Kekkonen antoi sivustatukea. Sen, joka halusi hylätä lakiesityksen, olisi parasta esittää tilalle yksityiskohtainen ohjelma siitä, miten Suomi voitaisiin pelastaa hävityn sodan aiheuttamasta vaikeasta tilanteesta. Kukaan ei sellaista esittänyt, ja niin eduskunta hyväksyi lakiesityksen vakuuttavin äänestysnumeroin 129-12 (poissa 10). Tarvittavan 5/6 enemmistön varmisti 48 kansanedustajan pidättyminen äänestyksestä. Kokoomuksen Arvo Salmisen mielestä näin tarjoutui tilaisuus sanoutua irti ratkaisusta aiheuttamatta silti kansakunnalle seurauksia, joista ei voitu vastata. Äänestämättä jättäneistä huomattava osa olikin kokoomuslaisia.⁶⁸ Kuten Tarkka toteaa, hallitus oli saanut työvoiton.

Paasikivelle menestys aiheutti myös hankalia jälkiseurauksia. Sotasyyllisyyslakiesityksen kolmannessa käsittelyssä kokoomuslainen kansanedustaja Erkki Koivisto oli käyttänyt puheenvuoron, jossa hän mainitsi syksyllä 1944 saatujen välirauhanehtojen lieventyneen sotakorvausten ja saksalaisten internoimisen osalta siitä, mitä edellisenä keväänä oli vaadittu. Paasikivi vastasi saman tien luonnehtien Moskovassa maaliskuussa 1944 vastaanottamiaan ehtoja vain alustavaksi tarjoukseksi, josta olisi voitu tinkiä helpotuksia. Neuvottelujen käyntiin ei hallitus kuitenkaan ollut antanut Carl Enckellille ja hänelle valtuuksia. Niin asia lykkääntyi kesän yli suurhyökkäyksn aiheuttamine raskaine tappioineen.⁶⁹

Paasikiven toistettua syytöksensä Dagens Nyheterille antamassaan haastattelulausunnossa Edwin Linkomies julkaisi Uudessa Suomessa kirpeän vastineen. Nojautuen Georg Enckellin laatimiin kokousmuistiinpanoihin hän osoitti suomalaisten neuvottelijoiden tuoneen molemmissa Koiviston ja Paasikiven mainitsemissa kysymyksissä »kiitettävän selvästi» esiin maansa näkökannan. Kysymys ei siis lainkaan ollut siitä, että heitä olisi kielletty sitä esittämästä.

Vastaukseksi oli kuitenkin saatu kategoriset toteamukset myönnytysten mahdottomuudesta. Sama piti paikkansa Viipurin alueen ja demobilisaation kohdalla. Hallitus oli näin saanut vahvistuksen Neuvostoliiton jo aikaisemmin julkistamiin lausuntoihin perustuvalle käsitykselleen siitä, että Kreml piti vaatimuksiaan luonnostaan lankeavina minimiehtoina, joihin ei ollut saatavissa muutosta. – Hangon palauttamisesta Linkomies vaikeni.

»Kesken kiireiden» laatimassaan vastineessa Paasikivi vieritti vastuun käynnistyneestä »valitettavasta» keskustelusta Erkki Koiviston harteille. Ottamatta huomioon maaliskuun 1944 matkan alkuperäistä tarkoitusta – kuulla Neuvostoliiton tulkinnat välirauhanehdoista – pääministeri syytti entiseen tapaan silloista Suomen hallitusta, joka ei ollut antanut neuvottelijoilleen valtuuksia tehdä »järkeviä ja reaalisten olojen mukaisia ehdotuksia». Mainitsematta jäi, minkä Paasikivi matkalle lähtiessään oli hyvin tiennyt, ettei Helsinkiä sitovien etukäteislupausten antaminen voinut tulla kysymykseen. Niinpä hän nyt polemiikissaan siirsikin painopisteen loppukevääseen 1944, jolloin Linkomiehen kabinetti oli pidättynyt vastaehdotusten tekemisestä Moskovasta tuotuihin ehtoihin.⁷⁰

Luonnehtiessaan muistelmissaan kovasanaisesti Paasikiven esiintymistä loukattuun itserakkauteen pohjautuvaksi muunnetun totuuden puhumiseksi Linkomies jätti mainitsematta itse peruslinjaa koskevien mielipide-erojen paljastuneen jo keväällä 1944. Uudessa poliittisessa tilanteessa käydyssä väittelyssä tähän seikkaan viittaaminen ei Linkomiehen kannalta ollut tarkoituksenmukaista. Toisaalta Paasikiven tarkoitushakuinen jälkiviisaus kuvastuu selvimmin neuvotteluvaltuuksia koskevassa kiistassa. ⁷¹

Linkomiehen kanssa käyty polemiikki ei jäänyt Paasikiven ainoaksi harminaiheeksi syyskuussa 1945. Mannerheimin ilmoittauduttua sairaaksi pääministeri joutui presidentin estyneenä ollessa 12.9.1945 vahvistamaan sotasyyllisyyslain. Purkautumistien tarjosi jälleen päiväkirja: »Minun pitää olla mukana ikävissä asioissa loppuun saakka. Kohtalo ei säästä minua.»⁷²

Vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain vahvistamisesta valtioneuvosto asetti 13.9.1945 oikeusneuvos Onni Petäyksen johtaman tutkijakunnan, joka sai tehtäväkseen selvittää » …ketkä ovat ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941… tai estäneet rauhan aikaansaamista».

Jo ennen virallista tehtävänantoa Petäys kutsuttiin 11.9.1945 Paasikiven puhutteluun. Maan elintärkeät edut vaativat vakavan tutkimuksen ja tuomion. Rauhanneuvottelut ja niiden tulos olivat sotasyyllisyyskysymyksen onnellisen ja tyydyttävän ratkaisun varassa. Siihen saakka valtakunta pysyisi »kvasiokkupeerattuna maana», mutta liittoutuneet halusivat lähteä pois ja jättää Suomen itse hoitamaan asioitaan.⁷³

Käytännössä Petäyksen tutkijakunnan työtä seurasi ja johti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka myös asetti ajalliseksi takarajaksi lokakuun puolivälin. Hankkeella oli kiire, koska sotasyyllisyyslain mukainen syyteoikeus tulisi raukeamaan jo vuoden 1945 lopussa. Kekkonen määritteli Petäykselle myös kuulustelujen ensisijaisen kohteen. Sen muodostaisivat »siviilijohtajat», joista hän nimenomaisesti mainitsi Rytin, Rangellin, Linkomiehen, Ramsayn, Tannerin ja Kivimäen. Ramsayta lukuun ottamatta kyseessä oli siis Ždanovin ja Hertta Kuusisen jo aikaisemmin nimeämä »sotasyyllisten» viisikko. Nuoren ja tarmokkaan oikeusministerin huolehtiessa tutkinnan ohjauksesta ja valvonnasta iäkäs pääministeri jäi tässä vaiheessa jossakin määrin syrjään.⁷⁴

Syyskuun lopulla Neuvostoliitto ryhtyi kiirehtimään asiaa. Kekkosen vieraillessa kulttuurivaltuuskunnan mukana Moskovassa Dekanozov ja O. W. Kuusinen ihmettelivät hänelle hankkeen hidasta edistymistä. Helsinkiin paluun jälkeen Savonenkov, Orlov ja NKVD:n edustaja, lähetystöneuvos V. F. Razin hoputtivat jälleen Kekkosta vaatien samalla syyllisten pidättämistä. Oikeusministeri ei kuitenkaan halunnut vielä lähteä tälle tielle vaan päätti jäädä odottamaan tuomioistuinkäsittelyä.⁷⁵

Lokakuun 8. päivänä 1945 Ždanov purki huolestustaan jo suoraan Paasikivelle. Kysymys ei rajoittunut pelkkään, sinänsä vaaralliseen vitkasteluun. Suuria sotarikollisia kohdeltiin Suomessa ikäänkuin he olisivat tasa-arvoisia kunniallisten ihmisten kanssa. Pitäisi olla kuilu (propast) hallituksen ja näiden rikollisten välillä. Mutta niin ei ollut. Vieläpä heidän kanssaan polemisoitiin. Paasikivi ei jäänyt vaille vastausta:

»Tarkoitatte minun vastaustani Linkomiehelle. Jos katsotte, että minun ei olisi pitänyt toimia siten ja vastata, niin siinä erehdytte. Ette tunne meidän olojamme. Oli tarkoituksenmukaista, että vastasin, ja vastaukseni oli onnistunut.»

Stalinismiin tottuneen Ždanovin mielestä taas »rikollisella Linkomiehellä» ei voinut olla samaa oikeutta kuin pääministerillä. Kun Paasikivi oli viitannut sotasyyllisistä tulevan mutseniki (marttyyreja), he olivat Ždanovista mutsiteli (kiduttajia). Antamatta periksi Paasikivi totesi suomalaisten joutuvan noudattamaan laillista oikeudenkäyntimenettelyä. Kysymys ei ollut enää pitkästä ajasta. Kenraalieverstin useaan otteeseen vaatima syytettyjen pidättäminen jäi niinikään toistaiseksi mahdollisuuksien ulkopuolelle. Sen sijaan pääministeri näki aihetta huolestua itse oikeudenkäynnistä, koska siellä todennäköisesti esitettäisiin myös poliittisesti epäedullisia lausuntoja. Prosessi oli Suomessa kuitenkin vapaa, eikä syytettyjä voitaisi estää puhumasta.⁷⁶

Ždanov turvautui nyt Moskovaan pyytäen neuvoa. Leinon antamien tietojen mukaan hallituksen piirissä oli sotasyyllisyysasiassa viime aikoina esiintynyt horjuntaa ja epäröintiä. Monet halusivat pelastaa Tannerin, kun taas erityisesti Paasikivi puhui Kivimäen puolesta. Pääministerin vastahakoisuus oli yleisesti tunnettu, ja hän oli jopa luonnehtinut kollegoilleen koko prosessia Neuvostoliiton painostuksesta tapahtuvaksi Suomen hallituksen virheeksi. Hiljattain Paasikivi oli saanut viivytystaktiikalleen tukea myös Kekkoselta. Petäyksen tutkijakunnan toimeenpanemat kuulustelut muistuttivat pikemminkin keskustelutilaisuuksia, ja Paasikivi polemisoi Linkomiehen kanssa tasaveroisessa asemassa lehdistön palstoilla.

Syytettyjen vangitsemista ei ollut saatu aikaan taantumuspiirien painostaessa Paasikiveä ja viimeksi mainitun taas pelotellessa vasemmistoa erouhkauksillaan, joilla hän heikensi kommunistien otetta. Samaan suuntaan vaikutti »eräiden hallituksen jäsenten» (tarkoittanee lähinnä Rangellin kabinetin finanssiministerinä aikoinaan toiminutta Mauno Pekkalaa – T.P.) pelko tulla vedetyksi prosessiin mukaan.

Apua pyytäneen Leinon aloitteesta LVK oli painostanut Kekkosta ja hän, Ždanov, puolestaan edellisenä päivänä itseään Paasikiveä. Jos tuloksia ei alkaisi näkyä, tuli harkita toistaiseksi vältettyä LVK:n avointa sekaantumista asiaan lähettämällä Suomen hallitukselle virallinen, sen menettelyä kritikoiva kirjelmä. Olisiko myös otettava koko tutkinta- ja oikeudenkäyntiprosessi LVK:n muodolliseen kontrolliin komentamalla tätä varten komissiosta virallinen edustaja? Miten olisi suhtauduttava syytettyjen piirin laajentamiseen aikaisemmin mainittujen viiden henkilön piirin ulkopuolelle? Mitä pitäisi tehdä Paasikiven voimakkaasti puolustamalle Kivimäelle?

Aivan viime aikoina Paasikivi oli tosin osoittanut taas halua läheisempään yhteistyöhön Leinon kanssa, minkä tämä selitti sillä, että pääministeri pyrki presidentiksi sairastelevan Mannerheimin tilalle. – Itsensä epävarmaksi tunteva kenraalieversti halusi tästäkin ongelmasta Stalinin ja Molotovin ohjeita.⁷⁷

Ždanovin valitusvirsi osui sikäli epäedulliseen ajankohtaan, että Kreml ei ollut ainakaan toistaiseksi halukas muuttamaan peruslinjaansa Mannerheimin ja Paasikiven johtamaan Suomeen nähden. Päinvastoin Stalin ja Molotov olivat Helon johtaman SNS:n kulttuurivaltuuskunnan Moskovan-vierailun yhteydessä 8.10.1945 selvästi osoittaneet sympatiaansa ja jopa tarjoutuneet pidentämään Suomen sotakorvauksen maksuaikaa kahdella vuodella, mikä merkitsi tuntuvaa helpotusta. ⁷⁸

Molotovin allekirjoittama vastaussähke Ždanoville osoittautuikin verrattain tylyksi. Paasikiven ja eräiden muiden suomalaispoliitikkojen vastahakoisuutta suhtautumisessa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ei voitu pitää mitenkään odottamattomana. Tarvittiin kuitenkin täsmällisempiä tietoja Ždanovin 8.10.1945 Paasikiven kanssa käymästä keskustelusta, Petäyksen tutkijakunnan työn tuloksesta ja hallituksen siihen omaksumasta kannasta. Kenraalieverstin esittämistä kysymyksistä ulkoasiainkansankomissaari ilmoitti kitkerästi niihin vastaamisen edellyttävän paikan päällä oleskelevan LVK:n puheenjohtajan ainakin alustavaa suositusta ratkaisun luonteesta. Presidentinvaihdosta koskevan ongelman vakavuusaste jäi niinikään epämääräiseksi.⁷⁹

Ždanov teki nyt työtä käskettyä selostaen Molotoville Paasikiven kanssa 8.10.1945 käymänsä keskustelun yksityiskohtia. Asiasisällöltään edellä luonnehdittuja Paasikiven päiväkirjamuistiinpano ja⁸⁰ vastaavassa selonteossaan Ždanov raportoi tähdentäneensä pääministerille arvovaltatappiota, jota helläkätinen suhtautuminen sotasyyllisiin merkitsi Paasikivelle itselleen ja hänen hallitukselleen. Tarkkaan kuunnellut ja koko ajan muistiinpanoja tehnyt pääministeri oli todennut, ettei hän henkilökohtaisesti pelännyt syytettyjä, vaikka nämä olivatkin viisaita ja puolustukseen hyvin valmistuneita miehiä.

Ždanovilla oli kuitenkin myös tuoreempia tietoja kerrottavana Molotoville. Petäyksen tutkijakunnan alustavan raportin valmistuttua oikeusministeri Kekkonen oli 19.10.1945 hakeutunut Torniin selostamaan työn tuloksia. Taustaan kuului, mitä Ždanov ei informaatiosähkeessään tietenkään mainitse, Kekkosen käsitys LVK:n kärsimättömyydestä. Kenraalieversti sai nyt kuulla Suomen hallituksen katsovan kootun näytön riittävän Rytin, Rangellin, Linkomiehen ja Ramsayn asettamiseen syytteeseen. Rytin ja Mannerheimin todistajalausunnoissa esiintyvien eroavuuksien vuoksi tarvittiin kuitenkin vielä lisäaikaa, koska ristiriitaisuuksien jääminen todistusaineistoon ei ollut suotavaa. Asia selviäisi viikon kuluessa.

Ždanovin kysymykseen, miksi Tanneria ja Kivimäkeä ei luettu syytettyihin, Kekkonen vastasi »epäselvästi» viitaten tutkijakunnan työn kiireellisyyteen ja materiaalin vajavuuteen. Epäluuloinen kenraalieversti otaksui nyt hallituksen lähettäneen Kekkosen hänen puheilleen onkimaan tietoa siitä, miten tiukasti LVK vaati Tannerin ja Kivimäen syyttämistä. Kukaties Paasikivi oli ostanut sosiaalidemokraattien tuen Kivimäen vapauttamiseksi lupaamalla itse tukea vastapalvelukseksi Tanneria?

Ždanov ei jättänyt Kekkoselle pienintäkään epäilystä tilanteen vaatimuksista. Tannerin ja Kivimäen syyllisyys oli ilmiselvä, eikä heidän jättämisestään prosessin ulkopuolelle voinut olla puhettakaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi kuin auto ilman kuljettajaa. Muutaman päivän viivytys voitiin tutkijakunnalle sallia syytteiden muotoilemiseksi Tanneria ja Kivimäkeä vastaan, mutta näiden kahden tuli ehdottomasti kuulua vastaajien joukkoon. Kekkonen lupasikin hoitaa asian kuntoon molempien viimeksimainittujen henkilöiden osalta. Jouduttuaan uhraamaan hyvän ystävänsä Rangellin – Kekkonen totesi Ždanoville – hän ei sallisi mitään ulkopuolisten asiaanpuuttumisia muidenkaan kohdalla.

Paasikiven ja Kekkosen kanssa käytyjä keskusteluja koskevien raporttien lisäksi Ždanov noudatti Molotovin ohjeita tekemällä myös konkreettisia ehdotuksia jatkotoimenpiteiksi.

1. Ottaen huomioon jo harjoitetun painostuksen luovuttaisiin toistaiseksi Suomen hallitukselle osoitettavasta virallisesta kritiikistä.

2. Ramsayn liittämiseen ennestään nimettyjen viiden syytetyn joukkoon suostuttaisiin.

3. Kivimäen kohdalla ei Paasikivelle tehtäisi myönnytyksiä.

4. Syytettyjen listan laajennusta (kuuden henkilön ulkopuolelle – T.P.) ei suositeltaisi.

5. LVK:n avuksi komennettaisiin Moskovasta pätevä juristi (prokurorskij rabotnik) tarkkailemaan oikeudenkäynnin kulkua.⁸¹

Ždanovin Mannerheimin mahdollista eroa koskevaan selontekoon palataan omassa yhteydessään tuonnempana.

Lokakuun 24. päivänä 1945 valmistui Petäyksen tutkijakunnan lopullinen lausunto, jossa syytettäviksi olivat valikoituneet Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner, Ramsay, Kukkonen, Reinikka ja Kivimäki. Ongelmallisinta muodollisten syyteperusteiden löytäminen oli – virkamiesasemassa olleen Kivimäen ohella – Tannerin kohdalla, koska viimeksi mainittu oli v. 1941 tullut hallitukseen vasta jatkosodan puhkeamisen jälkeen ja v. 1944 vastustanut Ribbentrop-sopimusta. Pelastusrenkaanaan tutkijakunta tarttui nyt Tannerin jäsenyyteen Rangellin ja Linkomiehen hallitusten ulkoasiainvaliokunnassa.

Keinovalinnasta oli kuitenkin seurauksena myös Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan joutuminen syytettyjen joukkoon, koska hekin toissijaisista rooleistaan huolimatta olivat joka tapauksessa kuuluneet ulkoasiainvaliokuntaan. Toisin sanoen Tannerin vetäminen mukaan oli tutkijakunnalle tärkeämpää kuin sisärenkaaseen kuulumattomien sulkeminen sotasyyllisyysprosessin ulkopuolelle.⁸²

Ongelma ei kuitenkaan ollut tällä selvä. Vaaravyöhykkeeseen joutui myös Mauno Pekkala, joka niinikään oli ollut Rangellin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen, vaikka oikeuskansleri lausunnossaan totesikin hänen omaksuneen sodan aikana »olennaisissa kysymyksissä» eri mielipiteen kuin valiokunnan muut jäsenet.⁸³

Niinpä Pekkala varmuuden vuoksi tutkijakunnan mietinnön tullessa valtioneuvoston iltakoulun käsittelyyn ehdottikin Tannerin ongelmasta piittaamatta syytettyjen lukumäärän supistamista mahdollisimman vähiin jättämällä Kukkonen ja Reinikka pois listalta. Nämä eivät olleet ratkaisevasti vaikuttaneet sodan alkamiseen tai pitkittämiseen. Tannerin puolesta puhumaan saapuneelle sosiaalidemokraattien lähetystölle Paasikivi oli korostanut syyttämisen perustumista poliittisiin tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin.

Leino kannatti Pekkalaa liittäen poistettavien joukkoon RKP:n ärsyttämistä varoen vielä Ramsayn. Vihjaten LVK:n vähäiseen mielenkiintoon hän huomautti, etteivät kyseiset kolme herraa olleet mitään »kansainvälisiä nimiä». Juhani Suomi on ilmeisesti oikeassa arvioidessaan kommunistien pelänneen liiallisten vaatimusten saattavan hajoittaa SDP:n ja maalaisliiton kanssa solmitun »blokin». Tanner kannattajineen pääsisi silloin käyttämään tilaisuutta hyväkseen yrittämällä aiheuttaa koko prosessin kuivumisen kokoon. Lisäksi, mitä Suomi teostaan kirjoittaessaan ei voinut tietää, Leinon ehdotus vastasi nimenomaan LVK:n kantaa.

Ždanoville antamansa lupauksen mukaisesti Kekkonen oli nyt kypsynyt kiirehtimään SKDL:n ministerien tukemana syytettyjen vangitsemista. Tässä hän kuitenkin sai vastaansa Paasikiven, joka tähdensi laillisten mahdollisuuksien rajoissa toimimista LVK:n kannasta riippumatta. Kivimäen kohdalla hän vieläkin epäröi. Sitäpaitsi syytekirjelmän puuttuessa ei vangitsemisiin ollut syytä. mennä. »Täyden skandaalin» välttämiseksi tuli tehdä kaikki mahdollinen, koska muussa tapauksessa tilanne voi viedä hallituksen eroon. Syytettyjen karkaamista ulkomaille Paasikivi piti epätodennäköisenä, joskaan ei täysin mahdottomana vaihtoehtona.⁸⁴

Tulokseen päästiin vihdoin vajaata viikkoa myöhemmin, 6.11.1945, jolloin valtioneuvosto yksimielisesti päätti nostaa syytteet kaikkia tutkijakunnan mainitsemia kahdeksaa henkilöä vastaan. Näin ollen siis Paasikivi antoi periksi Kivimäen, Kekkonen Rangellin ja Kukkosen sekä Pekkala ja kommunistiministerit Ramsayn, Kukkosen ja Reinikan kohdalla. Yhtä yksimielisesti päätettiin asianomaisten viipymättä tapahtuvasta vangitsemisesta. Paasikiven ehdotus tyytymisestä kotiarestiin sai vain Enckellin, Törngrenin ja Hiltusen tuen eikä mennyt läpi.

Vielä samana iltana kaikki syytetyt istuivat telkien takana. Sitä ennen Kekkosen yritykset pelastaa ystävänsä J. W. Rangell leimaamalla hänet pelkäksi »Rytin juoksupojaksi» olivat epäonnistuneet. Vaikka oikeusministeri koetti vielä vangitsemisen jälkeenkin jatkaa yhteydenpitoa järjestämällä Vilkunalle vierailuluvan lääninvankilaan, suhteet Rangelliin eivät koskaan enää palanneet entiselleen.⁸⁵

Palvelualttiin Leinon kiirehdittyä valtioneuvoston istunnon jälkeen Torniin raportoimaan Ždanov saattoi tyytyväisenä sähköttää Stalinille ja Molotoville tuloksista. Yksimielisyyden saavuttamiseksi kommunistit olivat tinkineet Ramsayta, Kukkosta ja Reinikkaa koskevasta kannastaan. Kenraalieversti totesi ensimmäisen etapin sotasyyllisyyskysymyksessä tulleen näin vihdoin saavutetuksi. Vaikeuksia oli kuitenkin jäljellä riittämiin, etenkin kun otettiin huomioon eduskunnan valitseman tuomioistuimen monien jäsenten epäluotettavuus. »Asian jatkokehityksestä tulen informoimaan. »⁸⁶

Paasikivi murehti omalla suunnallaan hallituksen pakosta tekemää päätöstä. »Hirmuisen ikävä asia. Saa nähdä, miten se menee tuomioistuimessa.»⁸⁷

Sotasyyllisyysoikeus kokoontui Säätytalossa 15.11.1945 Korkeimman oikeuden presidentin N. Hj. Neoviuksen toimiessa puheenjohtajana sekä oikeuskansleri Toivo Tarjanteen syyttäjänä. Lain perusteella tuomioistuimen itseoikeutetuiksi jäseniksi tulivat puheenjohtajan ohella Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castren sekä Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan valitsemana edustajana valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori Kaarlo Kaira.

Eduskunnan täytettävissä olleet 12 paikkaa tuomioistuimessa jaettiin siten, että kolme suurta hallituspuoluetta saivat 3 paikkaa kukin sekä kokoomus, RKP ja edistyspuolue kukin yhden. Valituksi tulivat SDP:sta luennoitsija Otto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala ja lakit. kand. Kaarlo af Heurlin, SKDL:sta lakit. kand. Eino Pekkala, kirvesmies Aaro Uusitalo ja toimittaja Hertta Kuusinen sekä maalaisliitosta varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppula ja kunnallisneuvos Anselm Alestalo. Kokoomuksesta oikeuden jäseneksi tuli varatuomari Arno Tuurna, RKP:sta rehtori Tor Therman ja edistyspuolueesta kunnallispormestari Heikki Kannisto.⁸⁸

Kolme vuorokautta ennen oikeudenkäynnin alkua Kekkonen sai kutsun valvontakomissioon selostamaan valmisteluja. Oikeusministeri huomautti tällöin, että vastuu syytettyjen vangittuina pitämisestä siirtyi prosessin alkamisen jälkeen tuomioistuimelle. Se saattoi hyvinkin vapauttaa oikeudenkäynnin ajaksi, jollei kaikkia syytettyjä, niin ainakin osan heistä. Tämä tietysti merkitsisi arvovaltatappiota hallitukselle, joka voimatta virallisesti puuttua asiaan tekisi silti parhaansa prosessin viemiseksi menestykselliseen päätökseen.

Kenraalit Savonenkov ja Styrov antoivat puolestaan Kekkosen ymmärtää tällaisen vapauttamispäätöksen merkitsevän välirauhansopimuksen 13. artiklan ja eduskunnan hyväksymän sotasyyllisyyslain rikkomista. Sitäpaitsi Suomen hallituksen velvollisuuksiin kuului olla sallimatta mitään neuvostovastaisia purkauksia sen enempää itse oikeudenkäynnissä kuin sitä koskevassa lehtikirjoittelussakaan. Vastuun kaiken tapahtumisesta vaaditulla tavalla Savonenkov langetti hallitukselle ja nimenomaan Kekkoselle.⁸⁹

Nähtävästi kovan paineen alla olevan oikeusministerin aloitteesta Paasikivi otti asian esille hallituksen iltakoulussa oikeudenkäyntiprosessin aattona 14.11.1945. Sisäministeri Leinon vastaväitteistä huolimatta istuntojen tuli pääministerin mielestä olla niin julkisia kuin tuomioistuin itse salli. Kekkonen taas – mainitsematta käynnistään Savonenkovin ja Styrovin luona – piti sensuurin käyttöä kaksiteräisenä miekkana. Kaikkea ei ehkä voitaisi päästää julkisuuteen. Sensurointi tuli kuitenkin supistaa mahdollisimman vähiin.

Paasikivi vastusti sensuuria myös sillä perusteella, että istuntoja seuraamaan saapuisi lukuisia ulkomaisia lehtimiehiä, joiden kirjoittelun rajoittaminen ei missään tapauksessa kävisi päinsä. Leino myönsi nyt kysymyksen olevan pelkästään kotimaisista lehdistä. Niiden valvonnalla olisi myös »kasvattava merkitys», mikä toteamus herätti monissa hallituskumppaneissa ärtymystä.

Puuttumatta sisäministerin lausuntoon Paasikivi piti kuitenkin tärkeänä, ettei kotimaisten tiedotusvälineiden sallittaisi »halveerata» itäistä naapuria. Toivoa sopi, että lehtimiehet tämän ymmärtäisivät. »Suurin vaikeus on siinä, että syytetyt ryhtyvät sättimään Neuvostoliittoa.» Näin siitäkin huolimatta, että heidän täytyi sallia kosketella myös talvisodan aikaa, koska – kuten Urho Castren oli Paasikivelle todennut – tekojen motiivit vaikuttivat rangaistusten määrään.

Laajaa hyväksyntää saavutti Kekkosen kannattaman Hillilän kompromissiehdotus oikeudenkäynnin pääsääntöisestä julkisuudesta. Syytettyjen lausuntoja ei tulisi sensuroida. Lehtien kohdalla kuitenkin, mikäli ne esittäisivät Neuvostoliitolle vihamielisiä lausuntoja, tilanne olisi toinen. Varsinaisia päätöksiä asiasta ei toistaiseksi tehty.⁹⁰

Suunnitelmanmukaisesti 15.11.1945 käynnistyneen sotasyyllisyysprosessin alkuvaihe kului syyttäjänä toimivan oikeuskansleri Toivo Tarjanteen oikeudelle esittämän materiaalin sekä kuulustelupöytäkirjojen lukemiseen. Marraskuun 17. päivänä oikeus päätti siirtää asian käsittelyä kolmella viikolla, jotta syytetyille jäisi aikaa tutustua syyttäjän esittämään aineistoon. Samassa yhteydessä tehdyllä välipäätöksellä syytetyt Tanner, Kivimäki, Kukkonen ja Reinikka päästettiin vapaalle jalalle vastaavan pyynnön tullessa yhden äänen enemmistöllä hylätyksi Rytin, Rangellin, Linkomiehen ja Ramsayn kohdalta. Oikeuden puheenjohtaja, KKO:n presidentti N. Hj. Neovius äänesti kaikkien syytettyjen vapaalle jalalle laskemisen puolesta.

Hallitus kuuli jo edellisenä päivänä (16.11.1945) tuomioistuimen välipäätöstä koskevista aikeista siinä muodossa, että kaikki syytetyt vapautettaisiin. Valvontakomission reaktiosta huolestuneet Paasikivi ja Kekkonen kutsuivat vielä samana iltana joukon ministereitä Smolnaan neuvottelemaan tilanteesta. Paikalle saapui myös tuomioistuimen jäsen, KHO:n presidentti Urho Castren. Hänen kohdallaan pääministerin taivutteluyritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi Castrenin pitäessä kiinni oikeudellisista näkökohdista yhtä tiukasti kuin aikaisemminkin ja kieltäytyessä ymmärtämästä hallituksen vaikeuksia.

Kesken neuvottelun Smolnaan tuli ilmoitus kenraalieversti Ždanovin halusta tavata viipymättä oikeusministeri Kekkonen. Kutsun, joka pohjautui kommunisteilta saatuihin tietoihin, tarkoituksena oli estää syytettyjen vapauttaminen, koska tuomioistuimen suunnittelema välipäätös merkitsisi mielenosoitusta Neuvostoliittoa vastaan. Vastuu 13. artiklan toteuttamisesta kuului Ždanovin mukaan Suomen hallitukselle, joka ei voinut delegoida sitä millekään muulle elimelle, kaikkein vähiten LVK:sta täysin irrallaan toimivalle tuomioistuimelle. Viitattuaan jälleen kerran sotasyyllisyysasian mahdolliseen siirtämiseen pois Suomesta kenraalieversti tähdensi tuomioistuimen kaavaileman ratkaisun vaikuttavan »mitä huonoimmalla tavalla» molempien maiden välisiin suhteisiin.

Kekkonen puolestaan vakuutti hallitukselta puuttuvan valtuudet riippumattoman tuomioistuimen päätöksien ohjaamiseen. Kuitenkin se tekisi voitavansa välirauhansopimuksen 13. artiklan täytäntöönpanemiseksi. Siinä tarkoituksessa pääministeri Paasikivi oli vastikään selvittänyt hallituksen kantaa tuomioistuimen juristijäsenelle Urho Castrenille. ⁹¹

Poistuttuaan Tornista puolen yön jälkeen Kekkonen raportoi vielä puhelimitse Paasikivelle. Tällöin sovittiin, että oikeusministeri kävisi varhain seuraavana aamuna sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtajan luona ja kertoisi myös tälle Ždanovin uhkauksista. Tuloksiin ei päästy kantansa jo ratkaisseen Neoviuksen esiintyessä »ylimielisen kylmäkiskoisesti» ja Kekkosen joutuessa palaamaan tyhjin toimin. Muutamaa tuntia myöhemmin oikeus teki em. välipäätöksensä vapauttamalla neljä syytettyä.⁹²

Nyt oli Paasikiven vuoro joutua »erittäin pahalla päällä» olleen Ždanovin höykytettäväksi. Toistaen Kekkoselle esittämänsä uhkaukset kenraalieversti asetti sanansa tällä kertaa vieläkin terävämmin. Suomi oli sylkenyt vasten Neuvostoliiton kasvoja ja tuhonnut puolet kuluneen vuoden aikana saavutetuista tuloksista. Kyseessä oli »krupnyi skandal» (suuri skandaali). Tuomioistuimen annettiin vapauttaa syytetyt, jotka hallitus itse oli muutamaa päivää aikaisemmin vanginnut. Maan poliittisen johdon kärsimä arvovaltatappio oli siis selvä. Vakuuttaen olevansa vapauttamisen vuoksi »tyytymätön ja suruissaan» Paasiki­vi myönsi »puolittaisen skandaalin» mutta korosti samalla tuomioistui­men riippumattomuutta, minkä vuoksi sille ei voitu antaa käskyjä.

Kenraalieversti ilmaisikin nyt pääministerille katuvansa sotasyyllisyyskysymyksen jättämistä suomalaisten huostaan. Välirauhansopimuksen 13. artikla edeilytti hallituksen ja LVK:n yhteistyötä asian hoidossa. Paasikiven kabinetin vetäytyminen oikeuden selän taakse merkitsi yhteistyövelvoitteen kiertämistä. Säätytalon ilmapiiri kokonaisuudessaankin muistutti Ždanovin mielestä enemmän klubia kuin oikeussalia. Syytetyt, joita oikeus puhutteli heidän entisillä virkanimillään (esimerkiksi Rytiä Herra Presidentiksi), saivat saapuessaan ja poistuessaan tilaisuuden keskustella yleisön kanssa. Paasikivi ei kieltänyt viimeksi mainitun huomautuksen oikeutusta, mutta piti kuitenkin varmana, että »suurin osa» syytetyistä tuomittaisiin.

Stalinille ja Molotoville lähettämässään sähkeessä Ždanov kuvaili Paasikiven vastanneen moitteisiin »myönnytellen, huolestuen ja levitellen käsiään». Muuten hän oli näytellyt kiusaantunutta tapahtuman johdosta selittäen kuitenkin samalla, ettei asialle ollut enää mitään tehtävissä. Pääministerin mielestä täytyi silti tyydytyksellä todeta, että oikeus oli vapauttanut ainoastaan neljä syytettyä eikä kaikkia kahdeksaa. Nyt voitiin vain odottaa oikeudenkäynnin jatkoa.⁹³

Luonaan käyneelle Tanskan lähettiläs Lerchelle Paasikivi mainitsi toivovansa oikeudenkäynnin johtavan tuomioihin, minkä jälkeen syytetyt voitaisiin aikanaan armahtaa. Erityisen iloinen Paasikivi sanoi olevansa RKP:n edustajan Tor Thermanin äänestyskäyttäytymisestä. Ilman hänen panostaan kaikki syytetyt olisi vapautettu.⁹⁴

Pääsemättä Paasikiven kohdalla eteenpäin Ždanov kutsui saman tien puheilleen Yrjö Leinon, Hertta Kuusisen ja Ville Pessin. »Kritikoin heitä erittäin kärkevästi ja etenkin jouduin lyömään (udarit) Leinoa, joka viime aikoina on liikaa viehättynyt kulissientakaiseen yhteistoimintaan hallituksessa ja eduskunnassa laiminlyöden puolueen sekä SKDL:n laajat massaesiintymiset.» Näin hän oli antanut liian suuren painon parlamentaariselle sekä »ministerikelpoiselle» toiminnalle pyrkien välttämään Paasikiven sekä sosiaalidemokraattisten ja maalaisliittolaisten »blokkikumppanien» suututtamista.

Kommunistit saivatkin nyt Ždanovilta tiukat ohjeet valmistaa heti suunnitelma laajamittaisesta yhteiskunnallisesta protestiliikkeestä neljän sotasyyllisen vapauttamisen vuoksi. Samalla piti vaatia ankaria rangaistuksia syytetyille. Toimintaohjelma, jonka sisällöksi suomalaiset »ystävät» ehdottivat joukkokokouksia, mielenosoituksia, julkilausumia hallitukselle, propagandalehtisten levittämistä jne. tuli toteuttaa nopeasti.

Tehden työtä käskettyä kommunistit ryhtyivät toimenpiteisiin eri puolilla maata. Helsingin Messuhallissa järjestetyssä laajamittaisessa kansalaiskokouksessa julistettiin, ettei kysymys ollut enää syytettyjen syyllisyydestä vaan ainoastaan rangaistusten suuruudesta. Ždanovin mielestä joukkotoiminnalla luotaisiin yleinen ilmapiiri, jonka vallitessa tuomioistuimen olisi vaikeata luistella sivuun sotasyyllisten »oikeudenmukaisesta» rankaisemisesta. Samalla osoitettaisiin, ettei kysymys ollut Suomelle ulkoa päin sanellusta prosessista. Tuloksiin tyytymätön kenraalieversti joutui kaikesta huolimatta moittimaan kommunisteja »arkuudesta». ⁹⁵

Stalinille ja Molotoville Ždanov tähdensi keväällä 1945 muodostetun »blokin» tosiasiallista hajoamista. Ongelma keskittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, jota tannerilaiset yhä edelleen hallitsivat ja tekivät kaikkensa johtajansa pelastamiseksi. Vasemmistososialistit tukivat hallitusta, mutta olivat organisatorisesti »kauhean heikkoja» (strasno slaby) pystymättä siksi saamaan puolueessaan mitään aikaan. Kahtiajako oli havaittavissa myös maalaisliitossa konservatiivisen enemmistön ja ministeri Kekkosen edustaman vasemmistosiiven välillä.

Käytännössä hallitus Ždanovin mukaan saattoi siten nojautua sotasyyllisyyskysymyksessä ainoastaan kansandemokraatteihin, osaan vasemmistososialisteista sekä kekkoslaisiin maalaisliittolaisiin. Laajan kansanliikkeen avulla tuli nyt luoda uutta energiaa »demokraattisten vasemmistovoimien» yhteistyöhön, jonka organisointi tuli kommunistien ajankohtaiseksi päätehtäväksi. Menestyminen herättäisi luottamusta massojen silmissä, mikä taas edistäisi oikeasuuntaista ratkaisua sotasyyllisyyskysymyksessä.

Vähemmistöön jäävät kokoomus ja edistys muodostivat periaatteellisesta vastahakoisuudestaan huolimatta Ždanoville toissijaisen ongelman. Ruotsalaiset taas ymmärsivät hallitusta paremmin ja heidän edustajansa tuomioistuimessa Tor Therman seuraili »kaikessa» kommunistien äänestyskäyttäytymistä. Suomalaisissa porvaripuolueissakin monet oivalsivat Ždanovin mielestä Neuvostoliittoon kohdistuvien hyvien suhteiden tarpeellisuuden. Siitä huolimatta suuri osa kansaa ei tuntenut mitään vihaa maalle kärsimyksiä tuottaneita sotasyyllisiä kohtaan. Näiden voitiin myöntää erehtyneen mutta samalla etsittiin lieventäviä asianhaaroja. Vain työläiset, osa talonpoikaistoa ja hyvin pieni osa sivistyneistöä tajusi prosessin välttämättömyyden.

Huolimatta edellisinä päivinä Kekkoseen ja Paasikiveen kohdistamistaan voimakassanaisista uhkauksista kenraalieversti ei nyt raportissaan Stalinille ja Molotoville pitänyt todennäköisenä oikeusprosessin muuttumista neuvostovastaiseksi mielenosoitukseksi. Paljon riippui kommunistien ja muiden vasemmistolaisten järjestämän mielipidekampanjan tuloksista, jotka piti saada näkyviin ennen oikeuden kokoontumista uudelleen 10.12.1945. Tarvittaessa oli tietysti aina mahdollista esittää Suomen hallitukselle virallinen vaatimus neljän vapautetun uudelleenvangitsemisesta.

»Henkilökohtaisesti olen taipuvainen toistaiseksi pidättymään tällaisen vaatimuksen esittämisestä, koska prosessi tähän saakka on hoidettu Suomen sisäisenä asiana. Sekaantuessamme siihen virallisesti koko prosessin luonne muuttuu, ja saatamme joutua menemään vielä pitemmälle. Tuomioistuin voi kieltäytyä toimimasta sekä luopua tehtävästään, ja silloin on aloitettava uudelleen koko työ tuomareiden valitsemiseksi eduskunnan toimesta. Tämä tuskin on meille edullista.»

Huomattakoon, että Ždanov, joka selvästi oli saanut ohjeet hoitaa asian Suomessa, ei sanallakaan edes viittaa prosessin siirtämiseen maan rajojen ulkopuolelle. Sen sijaan hän piti välttämättömänä, että Suomen hallitus kiristäisi otettaan tiukentamalla sensuuria. Ehdottomat takeet »meille hyväksyttävien tuomioiden» langettamisesta tietysti puuttuivat, mutta sen varmempana ei liioin voitu pitää oikeuden epäonnistumista. Paljon riippui »demokraattisten voimien» aktivoitumisesta oikeussalin ulkopuolella.⁹⁶

Ždanovilta saamansa järeäsanaiset terveiset Paasikivi kertoi hallituksen epävirallisessa istunnossa 19.11.1945. Leinoa lukuunottamatta kukaan ei kannattanut neljän syytetyn välitöntä uudelleenvangitsemista ilman oikeuden päätöstä. Räikeänä lainvastaisuutena tämä saattoi johtaa tuomioistuimen kieltäytymiseen jatkamasta toimintaansa. Sen sijaan yleinen mielipide näytti sotasyyllisyysprosessin myötä ja erityisesti oikeuden välipäätöksen rohkaisemana kääntyvän selvästi hallitusta vastaan.

Hillilän tukemana Kekkonen huomautti tilanteen merkitsevän normaalioloissa ministeristön eroa. Presidentin oleskellessa Portugalissa hänen luokseen olisi tässä tarkoituksessa lähetettävä lentoteitse delegaatio. Kysymys ei ollut nyt neljän syytetyn vangitsemisesta vaan kokonaisasetelman selvittämisestä ja Suomen kansan toiveajattelun oikaisemisesta. Ždanovin toteamus, että puolet työstä oli tuhottu, merkitsi uuden poliittisen tilanteen syntyä. Oikeudenkäynnin jatkuminen 10.12.1945 Neuvostoliittoon kohdistuvien syytöksien merkeissä, joita mm. Rytin puolustusasianajaja Procope oli alkuvaiheessa esittänyt, osoittautuisi valtakunnalle tuhoisaksi.

Toisaalta lausuttiin julki (Vesterinen, Hiltunen, Peltonen, Leino) myös käsitys, ettei hallituksen ero johon Paasikivikin oli viittaillut, ratkaissut mitään. Sen sijaan Mannerheimin osalta oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tullut esiin niin raskauttavaa aineistoa, että hänen asemansa oli tulossa mahdottomaksi. – Kuten tuonnempana omassa yhteydessään käy ilmi, presidenttikysymys päätettiinkin ottaa erikseen harkittavaksi 21.11.1945 pidettävässä iltakouluistunnossa.

Jatkettaessa neuvonpitoa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 20.11.1945 kyllästynyt Paasikivi oli yhä valmis harkitsemaan kabinettinsa eroa. Laajojen keskustelujen jälkeen päätökseksi tuli silti olla vielä lyömättä kintaita pöytään. Eri tahoilta tulleesta kärkevästä arvostelusta huolimatta epäluottamuslause eduskunnan taholta puuttui yhä. Uudesta hallituksesta maan tilanne ei paranisi. Niinpä olisi ryhdyttävä taisteluun ja koetettava vaikuttaa kotimaiseen mielipiteeseen »realiteettien tajuamisen» edistämiseksi. Tässä tarkoituksessa järjestettiin 22.11.1945 Smolnaan eduskunnan puhemiehistölle ja ryhmien edustajille illallistilaisuus, jossa Paasikivi loi katsauksen ajankohtaiseen poliittiseen asetelmaan.

Sovinnollishenkisessä alustuksessaan pääministeri lähti yleisesti hyväksytystä pyrkimyksestä välirauhanehtojen tarkkaan täyttämiseen. Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään suomalaisten arvostamasta juridiikasta, koska erimielisyyksien sattuessa ei ollut sellaista kihlakunnanoikeutta, johon Neuvostoliitto voitaisiin haastaa. Jollei Moskova voinut luottaa Suomen päättäväisyyteen pysytellä neuvostovastaisten ryhmittymien ulkopuolella, se joutuisi siinä tapauksessa järjestämään itselleen täällä reaalisia, sotilaallisia takeita. Tuollaisessa tilanteessa Suomen olisi turha toivoa itselleen tehokasta ulkopuolista apua – vasta hahmoutumisvaiheessa olevasta YK:sta puhumattakaan. Tuli muistaa LVK:n pysyvän edelleen maassa ja lopullisen rauhan antavan yhä odottaa itseään. Sen sisältöä ei kukaan vielä tiennyt. Havaittuaan Suomen hallituksen noudattavan linjaa, »joka turvaa sen tarkoitusperän, että Suomi ei enää tule Neuvostoliiton vihamieheksi», Moskova oli osoittanut suopeuttaan mm. sotakorvausajan pidentämisen kohdalla. Mikäli Suomen politiikka saataisiin vakiintumaan pysyväksi, maan suvereniteetti olisi Paasikiven mukaan turvattu. Edellytyksenä onnistumiselle oli kuitenkin kansan suuren enemmistön asettuminen hallituksen linjan taakse.

Esteeksi oli nyt kohonnut välirauhansopimuksen 13. artiklaan pohjautuva sotasyyllisyyskysymys. Suomalaisten vastakkaisista tulkinnoista huolimatta Neuvostoliitto piti ehdottomasti kiinni kannastaan katsoen sotasyyllisten tuomitsemisen todisteeksi siitä, että Suomi oli omaksunut uuden politiikan itäiseen naapuriinsa nähden. Paasikivi ei tässä yhteydessä salannut. Ždanovin moitteita neljän syytetyn vapauttamisesta ja omaa lupaustaan aikanaan langetettavista tuomioista, joiden sisältöön pääministeri tietenkin oli varonut puuttumasta.

Paasikivi päätti taivuttelupuheensa kaikesta huolimatta optimistiseen sävyyn. Ryhtymättä toimenpiteisiin Neuvostoliitto oli jäänyt odottamaan oikeudenkäynnin jatkoa. Jos sotasyyllisyyskysymys ja asekätköt saataisiin selvitetyiksi, näköpiirissä ei ollut muita »pahoja asioita». Politiikan suunnanmuutos taas johtaisi konfliktiin odotettavine, maan etujen kannalta huonoine seurauksineen. Ilman eduskunnan ja yleisen mielipiteen tukea hallitus ei kuitenkaan voinut politiikkaansa hoitaa.

Vetoomuksensa tuloksiin pääministeri saattoi olla tyytyväinen. Käydyssä lyhyessä keskustelussa ei vastaväitteitä esitetty, ja hallituskumppanien myöhemmin kertomat kuulijoiden jälkikommentit kävivät myös positiiviseen suuntaan. ⁹⁷

Stalinille ja Molotoville antamansa lupauksen mukaisesti Ždanov lähetti heille jo 20.11.1945 yksityiskohtaisen informaatiosähkeen selostaen mm. eri puolueiden suhtautumista sotasyyllisyyskysymykseen. Oikeudenkäyntiä tuki 49:n kansandemokraatin lisäksi 20 vasemmistososialistia, 10 vasemmistomaalaisliittolaista ja 13 ruotsalaista, mikä merkitsi lähes puolta eduskunnasta. Vaikka »tannerilaiset» käytännössä vastustivatkin kolmen suuren puolueen blokkia, he taktisista syistä esiintyivät sen kannattajina.

Hallituksessa taas, johon LVK:n taholta voitiin keskeytyksettä vaikuttaa, voimasuhteet olivat edullisemmat kokoomuksen, edistyksen, oikeistomaalaisliittolaisten ja varsinaisten tannerilaisten edustuksen puuttuessa. Silti hanke oli kabinetissa edistynyt kovin vaikeasti, mikä johtui Paasikiven itsepäisestä vastarinnasta. Syytettyihin pääministeriä yhdistivät vanhat poliittiset sympatiat ja samansuuntaiset kannanotot sotavuosina. Kaikesta huolimatta ministeristö oli Neuvostoliiton huomioon ottaen lähtenyt ajamaan sotasyyllisten tuomitsemista, mikä merkitsi sen vastustajien joutumista poikkiteloin myös hallituksen kanssa.

Vaaratekijöinä Ždanov näki lievien rangaistusten ja oikeudessa esitettävien neuvostovastaisten purkausten ohella sen, että syytetyt onnistuisivat lykkäämään vastuun muille, kuten esimerkiksi sotilaille, »objektiivisille olosuhteille» jne. Heikkoudessaan kommunistit eivät olleet pystyneet riittävästi mobilisoimaan yleistä mielipidettä sotasyyllisiä vastaan ja osoittamaan prosessin luonnetta Suomen sisäisenä asiana.

Kansanliikkeen kahlehtijaksi Ždanov leimasi erityisesti ministerinsalkkuunsa mieltyneen Leinon, joka ei tahtonut suututtaa Paasikiveä ja vaikeuttaa hallituksen asemaa. »Katudemokratia» mielenosoituksineen vaikuttaisi sisäministerin mielestä kielteisesti myös blokkikumppaneihin ja ärsyttäisi sotasyyllisyysoikeuden taantumuksellisia tuomareita entistäkin jäykempiin kannanottoihin. Parempi olisi turvautua hallituksen sisäisiin kombinaatioihin ja valvontakomissioon. Valitettavasti Leino Ždanovin käsityksen mukaan »ministerikelpoisella» asenteellaan oli vaikuttanut myös vaimoonsa Hertta Kuusiseen. – Hyvään stalinistiseen tapaan kenraalieverstillä oli näin mahdollisen epäonnistumisen varalta syntipukit jo valmiina.

Ždanov ei liioin pitänyt mahdottomana, että Paasikivi pelasi tuomioistuimen kanssa ennakolta sovittua peliä, jonka mukaan hallitus ensin vangitsisi syytetyt, ja oikeus sitten vapauttaisi ainakin osan heistä. Vedotessaan tuomioistuimen riippumattomuuteen Paasikivi tahtoi »emansipoitua» yhteistyöstä LVK:n kanssa 13. artiklan täyttämisessä turvaamalla oikeudelle mahdollisuudet ratkaista asia kokonaan ilman ulkopuolisia vaikutteita.

Kenraalieverstin mielialaa kohensi kuitenkin Leinon raportti 19.11.1945 pidetystä hallituksen epävirallisesta istunnosta⁹⁸, jossa tunnelma oli ollut masentunut ja painostunut. Erityisesti Paasikivi oli pelännyt LVK:lta mahdollisesti tulevaa noottia ja puhunut hallituksen erosta.

Käytännön jatkotoimenpiteinä Ždanov suositteli ulkoparlamentaarisen painostuksen jatkamista. Tuomioistuimen itsenäisyyttä koskevassa asiassa ei Paasikivelle annettaisi periksi. Tilanteen valaisemista blokkiin kuuluville puolueille ja niiden välityksellä asianomaisille oikeuden jäsenille tuli jatkaa, ja tuohon tehtävään kenraalieversti aikoi itsekin osallistua. Hän voisi kutsua puhutteluun tuomioistuimen jäseniä selvittääkseen heille, mihin Suomi oli sitoutunut.

Neuvostoliitosta tarvittiin Ždanovin mielestä juristiapua, sillä porvarillisten oikeusoppineiden edessä heikoiksi osoittautuneita tuomioistuimen kommunistijäseniä täytyi jatkuvasti tukea Lisäksi Moskovan arkistoista kaivattiin syytteitä tukevia asiakirjoja, koska paikalliset kommunistit eivät tottumattomuudessaan kyenneet sellaisia löytämään.⁹⁹

Neljä vuorokautta myöhemmin Molotov – tietenkin keskusteltuaan Stalinin kanssa – latasi Ždanoville ohjeensa. Kommunistien tuli jatkaa ulkoparlamentaarista painostustaan mahdollisimman tehokkaasti. Paasikiven ja hänen hallituksensa yritykset väistää sotasyyllisten tuomitsemista koskeva vastuu oli kategorisesti torjuttava ja varoitettava heitä liittoutuneiden kanssa solmitun välirauhansopimuksen täyttämättä jättämisestä.

Keinojen löytäminen oikeusprosessin asianmukaisen kulun turvaamiseksi taas oli hallituksen ongelma, eikä Ždanovin pitänyt suoranaisesti sekaantua tuomioistuimen toimintaan esimerkiksi kutsumalla puheilleen sen jäseniä. Tämä tekisi huonon vaikutuksen yleiseen mielipiteeseen. Sen sijaan hänen kyllä tulisi hallituksen painostamisen lisäksi keskustella eduskunnan ja puolueiden johtavien henkilöiden kanssa Suomen velvoituksista sotasyyllisten tuomitsemista koskevassa kysymyksessä.

Pyytämänsä juridisen neuvonantajan Ždanov saisi Moskovasta. Tämän virallinen nimeäminen tarkkailijaksi (nabljudatel) ei tullut kysymykseen, koska englantilaiset siinä tapauksessa seuraisivat esimerkkiä. Oikeusprosessin julkisuuden vuoksi toimenpide olisi muutenkin tarpeeton. Neuvostodokumenttien käyttöön lisämateriaalina tuomioistuimessa ei tietenkään ollut estettä, ja Moskovan lehdistö tulisi Ždanovin pyytämällä tavalla kiinnittämään kielteistä huomiota neljän syytetyn vapauttamiseen¹⁰⁰

Painostus siis jatkui. LVK:n jäsenen, kenraali Styrovin 26.11.1945 Leinon välityksellä esittämät vaatimukset Suomessa oleskelevien entisen inkeriläispataljoonan sotilaiden palauttamisesta sekä Suomalaisuuden Liiton, Ilmailuliiton ja Itsenäisyyden liiton lakkauttamisesta herättivät hallituksessa sekä huolestusta että ärtymystä.

Paasikiven mukaan kansa käsittäisi lakkautukset niin, että kaikki suomalainen isänmaallisuus oli hävitettävä. Toimillaan LVK antoi aseita käsiin oppositiovoimille ja edesauttoi siten niiden pyrkimyksiä kääntää yleinen mielipide hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan. »Venäläiset kaatavat sen, mitä me rakennamme», pääministeri tuskaili.¹⁰¹

Epävarmuutta lisäsi huoli Ždanovin aikeista sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin nähden. Oliko neljän syytetyn vapauttaminen ylittänyt hänen sietorajansa, ja otettaisiinko koko prosessi pois Suomen viranomaisilta? Sventolta Paasikivi sai 26.11.1945 tietää tämän lähtevän seuraavana päivänä yhdessä Mauno Pekkalan, Kekkosen, Kilven ja Leinon kanssa Ždanovin luo selvittämään tilannetta.¹⁰²

Stalinille ja Molotoville myöhemmin lähetetty raportti osoittaa Ždanovin – huolimatta Sventon avajaissanojen epämääräisyydesta – hyvin oivaltaneen vierailun todellisen tarkoituksen. Kenraalieversti käytti tilaisuutta hyväkseen toistaen jo aikaisemmin Kekkoselle ja Paasikivelle esittämänsä näkökohdat Suomen hallituksen vastuusta välirauhansopimuksen 13. artiklan täyttämiseen nähden. Sotasyylliset oli todella tuomittava, kun taas keinoista päättäminen jäisi suomalaisille itselleen.

Kolmessa asiassa valvontakomissio kuitenkin edellytti konsultointia: 1) Sotasyyllisten rangaistusten laatua koskevasta kysymyksestä tuli neuvotella. 2) Prosessin oli edettävä asiallisella tavalla, ei alkuvaiheelle luonteenomaisella heikkoudella. 3) Taantumus ei saisi käyttää tuomioistuinta neuvostovastaisen propagandan näyttämönä.

Nyt tarvittiin hallitukselta päättäväisyyttä, etenkin kun syksyyn 1944 verrattuna selvästi voimistunut vastapropaganda viittasi suorastaan »taantumuksen» haluun valmistaa kolmatta sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Vakaan tulevaisuuden varmistamiseksi ja »taantumuksen» hyökkäyksen torjumiseksi kolmen suuren puolueen yhteistyön jatkuminen ja lujittuminen oli oleellisen tärkeätä.

Sventon kysyttyä suoraan prosessin mahdollisesta siirtämisestä Suomen rajojen ulkopuolelle Ždanov vastasi vieraiden kannalta rauhoittavasti, ettei hän ollut ajatellut vielä »näin pitkälle». Toivottavasti moiseen ratkaisuun ei tarvitsisi mennä. Kenraali Styrovin esitykset yhdistysten lakkauttamisesta yms. olivat Ždanovin mielestä pikkuasioita, jotka »tässä vaiheessa» eivät olleet tärkeitä. ¹⁰³

Suomalaiset eivät voineet tietää Neuvostoliitossa tapahtuvan oikeudenkäynnin, jolla Ždanov oli aikaisemmin peloitellut Kekkosta, siirtyneen nyt Moskovan näkökulmasta lähes täysin taka-alalle. Sitä vastaan puhuivat myös arvovaltanäkökohdat, koska valvontakomission vaatiman ja hyväksymän prosessin alettua sen keskeyttäminen olisi merkinnyt epäonnistumisen tunnustamista. Kansainvälisesti katsoen kysymys ei tällöin ollut pelkästään Ždanovin vaan samalla koko Neuvostoliiton prestiisistä.¹⁰⁴

Molotovin ohjeiden mukaisesti ja sotasyyllisyysoikeuden uuden istunnon lähestyessä Ždanov kutsui 30.11.1945 puheilleen kolmen suuren eduskuntaryhmän puheenjohtajat sekä yhden ministerin kustakin hallituspuolueesta. Sosiaalidemokraatteja edustivat Alpo Lumme ja Onni Hiltunen, kansandemokraatteja Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino sekä maalaisliittoa Taavi Vilhula ja Vihtori Vesterinen. Suomalaisten lyhyitä, fraseologisia vastauksia lukuun ottamatta tilaisuus muodostui LVK:n puheenjohtajan monologiksi.

Vaikeudet 13. artiklan kohdalla eivät muhoilevan Ždanovin mielestä varmaankaan johtuneet pahaenteisestä järjestysnumerosta, joka yhtä hyvin olisi voinut olla 12 tai 14. Ongelma sai alkunsa, kun sotasyyllisyyttä ryhdyttiin käsittelemään juridisin perustein, vaikka sen pääsisältö oli poliittinen. Kaikkialla muuallakin vastaavat oikeudenkäynnit perustuivat taannehtivaan lainkäyttöön. Kenraalieversti teki siten kuulijoilleen selväksi kysymyksen olevan syntipukeiksi osoitettujen henkilöiden tuomitsemisesta eikä kansainvälisen syyllisyyden vyyhdin purkamisesta. Viimeksi mainittuun, mitä ei tietenkään suoraan sanottu, ei aika ollut kypsä suurvaltojen ja erityisesti tietenkin Neuvostoliiton arvovallan kannalta.

Suomalaisia kohtaan LVK oli Ždanovin mielestä osoittanut asian hoidossa huomattavaa helläkätisyyttä: 1. Se antoi aikaa yleisen mielipiteen kypsymiselle; 2. se ei protestoinut, vaikka sotasyyllisyyslaki laadittiin lievään ja epätyydyttävään muotoon jättämällä pois maininta Suomen liittosuhteesta Saksaan; 3. se ei painostanut hallitusta laajentamaan syytettävien piiriä; 4. se luovutti asian suomalaiselle tuomioistuimelle; 5. se ei vaatinut sotasyyllisten vangitsemista ennen syytteiden nostamista. – »Suomen hallituksella, eduskunnalla ja koko demokratialla ovat siis olleet erittäin helpot olosuhteet asian hoitamiselle, erittäin helpot», totesi Ždanov.

Kenraalieversti katsoi oikeudenkäynnin alkuvaiheen saaneen Neuvostoliitossa aikaan huonon vaikutuksen. Oli tehty »karkea virhe, joka on suuresti huonontanut Suomen ulkopoliittisia suhteita. Neljän syytetyn vapauttaminen … näyttää ilmeisen tarkoitukselliselta, ennakolta sovitulta.» Suomalaisten pohjoisesta saartaman Leningradin kärsimykset huomioon ottaen Neuvostoliitolla olisi suuri lasku esitettävänään, mikäli se haluaisi kostoa. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys vaan ainoastaan niiden kolmen perusvaatimuksen täyttämisestä, mistä hän 27.11.1945 oli puhunut luonaan käyneille hallituksen jäsenille.

»Minulta on joskus kysytty, mitä tapahtuu, jos tuomiot tulevat olemaan epätyydyttävät. Otetaanko asia silloin pois Suomelta? Luovutetaanko syytetyt Yhdistyneille Kansakunnille tai Neuvostoliitolle? Tämä vaara on hyvin pieni sen rinnalla, mikä silloin on edessä.»

Suomalaisen tutkimuksen käyttämistä, Hertta Kuusisen tilaisuudessa tekemistä pikakirjoitusmuistiinpanoista, jotka Yrjö Leino on julkaissut kirjassaan, ei kuitenkaan selviä, mitä Ždanov tarkoitti edessä olevalla suuremmalla vaaralla. LVK:ssa laaditusta muistiosta käy kuitenkin ilmi kysymyksen olleen Neuvostoliiton Suomea kohtaan tunteman luottamuksen katoamisesta kaikkine siitä aiheutuvine laajakantoisine seurauksineen. Jyrkkäsanaisen varoituksensa jälkeen Ždanov vetosi kaunopuheisesti läsnäolijoihin ja heidän edustamaansa »blokkiin» Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden puolesta.¹⁰⁵

Käytäntö osoitti pian Molotovin ottaneen vakavasti Ždanovin pyynnön lehdistöpropagandatuen antamisesta LVK:lle. Sundström raportoi Moskovassa havaitsemastaan ystävällisen ilmapiirin muutoksesta negatiiviseen suuntaan. Syytettyjen laskeminen vapaalle jalalle »herätti kaikkialla ihmettelyä ja paheksumista. Lehdet alkoivat… julkaista selostuksia vastalausekokouksista… Sotasyyllisyyskysymys on epäilemättä koetinkivi Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden järjestelylle, ja sitä seurataan jatkuvasti täällä suurella tarkkaavaisuudella.» Erityisen kriittinen oli Pravda. ¹⁰⁶

Kotimaahan lähettämässään informaatiossa Sundström ei tietenkään maininnut yhtyneensä vanhan tuttavansa suurlähettiläs 1. M. Maiskin kanssa käymissään keskusteluissa täysin Pravdan esittämään kritiikkiin, jota hän omalta osaltaan vielä täydensi. Paasikiven konservatiivisuus ilmeni mm. kaiken sosialisoinnin vastustamisena sekä vain ankaran painostuksen jälkeen tapahtuneena alistumisena sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Valitettavaa oli myös ulkoministeri Enckellin taantumuksellisuus ja diplomaattinen kyvyttömyys.

Maiski katsoikin aiheelliseksi tuntea ylpeyttä oppilaastaan, jonka hän raporttinsa mukaan oli lähettiläskautenaan Helsingissä 1930-luvun alussa ottanut »intellektuaaliseen päällikkyyteensä» johdattelemalla silloisen nuoren ylioppilaan marxismin tielle ja saaden hänen »silmänsä avautumaan». Nyt, 1945, Sundström ei Maiskin mielestä tosin suorastaan ehdottanut Suomen liittämistä Neuvostoliittoon mutta piti kuitenkin »absoluuttisen välttämättömänä» maan tulevan kohtalon kytkemistä tuohon valtakuntaan. Ainakin 50 % Suomen ulkomaankaupasta tuli suunnata Neuvosto liittoon. ¹⁰⁷

Lopulta raja tuli kuitenkin vastaan. Diplomaattista kokemattomuuttaan valittaen Sundström kääntyi 9.12.1945 ulkoasiainkansankomissariaatin virkamiehen M. Vetrovin puoleen, jotta tämä tulisi lähetystöön auttamaan häntä Helsinkiin suuntautuvassa raportoinnissa. Näin voitaisiin varmistua, että se vastaisi täydellisesti Neuvostoliiton tahtoa. Vetrov joutui nyt epäsuorasti ilmoittamaan, ettei tällainen sentään käynyt päinsä. Lähettiläs varmaan löytäisi sopivat muotoilut tietenkin mahdollisimman objektiivisesti kirjoittamissaan raporteissa.¹⁰⁸

Moskovan voimakkaaseen reaktioon verrattuna Lontoon ja Washingtonin intressi sotasyyllisyysprosessiin oli Wuoren ja Jutilan raporttien mukaan vähäinen. Oikeuden välipäätös ei ollut aiheuttanut minkäänlaisia reaktioita. ¹⁰⁹

Uuden oikeudenkäyntivaiheen lähestyessä Paasikivi kutsui jälleen puheilleen Urho Castrenin tähdentäen hänelle ulkopoliittisten realiteettien merkitystä. K. HO:n presidentti kielsi tukensa huomauttaen vannoneensa tuomarinvalan, jonka mukaan hänen oli tuomittava. Paasikiveä tämä ei tyydyttänyt:

»Keskustelu Castrenin kanssa teki minuun raskaan vaikutuksen. Olin odottanut hänen ymmärtävän paremmin. Sanoin, että heidän (tuomioistuimen) tulee myös ottaa huomioon isänmaan etu. Heillä ei ole oikeutta panna maan menestystä vaaraan. Castren pysyi kuitenkin kannallaan. »¹¹⁰

Tapaamisen varsinaisena aiheena oli kuitenkin tehtäväänsä alun perin äärimmäisen vastahakoisesti suhtautuneen sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtajan N. Hj. Neoviuksen eronpyyntö KKO:n presidentin virasta ja samalla tietysti myös johtamastaan erikoistuomioistuimesta. Castren kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä seuraajaksi pitäen tehtävää itselleen sopimattomana.

Kaksi päivää myöhemmin pääministeri sai tietää Korkeimman oikeuden jäsenten enemmistön suositelleen uudeksi presidentiksi oikeusneuvos Oskar Mölleriä vähemmistön kannattaessa virkaiässä vanhempaa oikeusneuvos Axel Gyllingiä (Edvard Gyllingin veljeä). Paasikiven hyväksyttyä Möllerin hallitus teki asiasta (omaa, nimeltä mainitsematonta ehdokastaan kannattanutta Heloa lukuun ottamatta) yksimielisen päätöksen. Pääministeri Paasikiveltä ja oikeusministeri Kekkoselta uusi puheenjohtaja sai evästyksekseen ohjeen huolehtia siitä, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnin saanut antaa levitä syytekohtien ulkopuolelle. Järjestystä Säätytalossa tuli muutenkin tiukentaa.¹¹¹

Ennen oikeudenkäynnin 10.12.1945 alkavaa uutta vaihetta syytetyt joutuivat hiomaan strategiaansa. Rytin johdettua valtakuntaa pääministerinä ja presidenttinä keskeytyksettä talvisodan toisesta päivästä elokuun alkuun 1944 hänen puolustuksensa luonnollisesti muotoutui suurelta osin historialliseksi katsaukseksi, jossa tietoisena »pääsotasyyllisen» tulemisesta joka tapauksessa tuomituksi Neuvostoliittoon kohdistuvaa jyrkkääkään kritiikkiä ei kaihdettu. Osansa sai tavallaan myös Paasikivi.

Procopén laatiman Rytin puolustuspuheen alkuperäiseen – ennen esittämistä tosin karsittuun – versioon sisältyi laaja referaatti Paasikiven 13.3.1942 Messuhallissa pitämästä puheesta, jonka sisältöön Ryti ilmoitti yhtyvänsä. Procopén mielestä voitaisiin käyttää hyväksi muitakin Paasikiven sodanaikaisia kannanottoja, mm. hänen Moskovasta 1940-41 Rytille lähettämiään kirjeitä »Saksan siipien suojaan pyrkimisestä» jne.¹¹²

Toisten syytettyjen taholla Rytin puolustuspuheen jo marraskuussa 1945 valmistunut luonnos herätti silti arvostelua, joka pohjautui asianomaisten erilaiseen asemaan entiseen presidenttiin verrattuna. Kivimäki piti kiinni virkamiehen roolistaan ja useimmat muut olivat toimineet korkeilla paikoilla vain osan sota-ajasta. Heidän näkökulmastaan ei ollut välttämättä tarkoituksenmukaista kannattaa Rytin yleispuheenvuoron jyrkkää muotoilua. Herättämällä tarpeettomia aggressioita tuollainen menettely saattoi koitua syytetyille ja koko maalle epäedulliseksi. Laatimassaan muistiossa Kivimäen puolustusasianajaja, varatuomari Lars Hornborg totesi: »Vaikka tässä yhteydessä voidaan helposti esittää seikkoja, jotka määrätyissä piireissä herättävät suurtakin kiinnostusta ja ihailua, voivat tällaiset esitykset toiselta puolen olla maallemme tällä hetkellä erittäin tuhoisia.»¹¹³

Ryti otti arvostelun sikäli huomioon, että hän suostui lieventämään puheensa sävyä jättämällä pois mm. Paasikiveä koskevat kohdat. Silti entinen presidentti halusi antaa »muistutuksen kuolevaisuudesta» pääministerille, jonka hän tiesi nyttemmin jyrkästi arvostelleen aikanaan kannattamaansa sotavuosien politiikkaa. Niinpä pääministerin puheille 7.12.1945 saapunut Procopé kertoi, ettei Ryti puolustuksessaan aikonut käyttää hyväkseen tiettyjä Paasikiven Moskovasta 1940- 1941 lähettämiä kirjeitä, joissa hän oli ilmaissut itsensä »nykyiseen asemaansa nähden äärimmäisen kompromettoivalla tavalla».

Procopén seuraavana päivänä laatiman muistion mukaan Paasikivi koetti ottaa asian yliolkaisesti, mutta vieraan mielestä isännän hiljaisuus osoitti samalla hermostuneisuutta. »Hän sanoi poliittisen linjansa olleen aina johdonmukaisen ja tähdänneen yhteisymmärryksen löytämiseen… Venäjän kanssa. Hän olisi iloinen, jos tuotaisiin esiin jotakin sellaista, mikä tekisi hänelle mahdolliseksi siirtyä syrjään.»

Samaan hengenvetoon pääministeri kuitenkin puhui lähetystehtävästään (mission) ja ainutlaatuisesta kyvystään ymmärtää »Stalinia ja kumppaneita». Niinpä nämä olivatkin suuresti hämmästyneet siitä, ettei hän syksyllä 1944 ilmaantunut Moskovaan käymään välirauhanneuvotteluja. Vieraan saaman vaikutelman mukaan viimeksi mainittu asia samoin kuin pääministerinimityksen viivästyminen samana syksynä merkitsivät isännälle herkkää kohtaa.

Nykyhetkeen palaten Paasikivi ilmoitti, että hän Procopén asemassa tyytyisi laatimaan vain muutaman rivin puolustuskirjoituksen ja antaisi sitten asian mennä omaa kulkuaan, koska suurvallat nyt kerta kaikkiaan olivat julistaneet voimaan »uuden oikeuden».

Rytin puolustusasianajajansa välityksellä jättämä varoitus ei kuitenkaan ollut vielä loppuunkäsitelty. Palattuaan samana iltana puoliyön maissa hotelliinsa Procopé löysi huoneestaan Paasikiven soittopyynnön. Noudatettuaan sitä aamulla asianomainen sai kuulla puhelimeen vastanneelta Alli-rouvalta Juhon valvoneen edellisen yön. Jo ennen kello kahdeksaa – vakiintuneen päivärytminsä kannalta ylettömän varhain – Paasikivi soitti itse pyytäen Procopéta luokseen vielä samana aamupäivänä.

Vastaanotto osoittautui tällä kertaa aurinkoisen ystävälliseksi. Tietenkin asianajajan piti puolustaa päämiestään parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän (Paasikivi) halusi vain osoittaa politiikkansa olleen aina johdonmukaista, vaikka hän kirjeenvaihdossa ystävien kesken joskus tulikin käyttäneeksi voimakkaita ilmaisuja. Todisteeksi pääministeri luki ilmeisesti yöllä keräämiään valikoituja katkelmia kirjoittamistaan kirjeistä ja muistiinpanoista. Procopé kuunteli »välittämättä viitata Venäjää koskeneihin keskusteluihimme 1930-luvulla».

Muistiinpanojaan Paasikivi käytti pemsteena vieraalleen esittämälleen uhkaukselle, jonka mukaan »mikäli me hyökkäsimme häntä vastaan saattamalla hänet epäluulonalaiseksi muutenkin suuria vaikeuksia aiheuttavien venäläisten silmissä, siinä tapauksessa hän tulisi tuomioistuimen eteen selvittääkseen linjaansa sekä hyökätäkseen sotapolitiikkaa ja sen miehiä vastaan huolimatta näin aiheutuvista ikävyyksistä (obehag) niin heille kuin yleisemminkin». Procopén mielestä taas Suomen pääministerin esiintyminen tämäntapaisessa tuomioistuimessa ei olisi erityisen ylösrakentavaa. Muistionsa vieras päätti:

»Keskustelu käytiin rauhallisessa ja maltillisessa sävyssä. Kuuntelin enimmäkseen, minkä saatoin tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun en näe mitään hyötyä Paasikiven vetämisestä mukaan prosessiin. Annoin hänen jäädä tietynlaiseen epävarmuuteen. Voi olla hyvä, että hän tuntee maan polttavan jalkojen alla… Keskustelussa oli muuten pari huvittavaa kohtaa – huvittavaa ja samalla traagista. Paasikivi vannoi, ettei hän enää kompromissaa siitä, mitä pitää oikeana. Viittasin sävyisästi (stillsamt) siihen, mitä hän kesällä Kultarannassa oli sanonut haluttomuudestaan olla mukana erikoislainsäädännössä sotasyyllisiä vastaan. Tämä sai hänet toistamaan, ettei politiikassa oikeus merkinnyt mitään – menestys sen sijaan kaikkea. Vastasin, että ihmisten elämässä ja taistelussa myös periaatteet ja ideat merkitsivät voimaa, joka saattoi voittaa.»¹¹⁴

Osoituksena. siitä, että Paasikivi otti vakavasti mahdollisuuden joutua vastaamaan oikeudessa, voidaan pitää pääministerin myös päiväkirjaansa liittämää laajaa luetteloa niistä näkökohdista, jotka hän tällöin tulisi puolustuksekseen esittämään ¹¹⁵ Pelko osoittautui kuitenkin aiheettomaksi, minkä vuoksi luetteloakaan ei käytännössä tarvittu.

Voidaan yhtyä Magnus Lembergin Procopé-elämäkerrassaan esittämään käsitykseen irrallisten Paasikivi-sitaattien lainaamisen hyödyttömyydestä syytettyjen aseman parantamisen kannalta. Pikemminkin se olisi näyttänyt vain efektintavoittelulta. Toisaalta joutuminen mukaan prosessiin olisi heikentänyt Paasikiven arvovaltaa, jota kipeästi tarvittiin Mannerheimin siirtyessä vähitellen syrjään. »Procopélle, joka toistuvasti oli saanut kuunnella Paasikiven kovaäänisiä luentoja siitä, miten lyhytnäköisesti ja tyhmästi Suomea sotavuosina johdettiin, on Paasikiven sulkemisen ulkopuolelle täytynyt merkitä tiettyä itsensävoittamista.»¹¹⁶

Paineet eivät kohdistuneet pääministeriin ainoastaan syytettyjen taholta. Toisella puolella valvoi Ždanov, joka kutsui Paasikiven puheilleen 8.12.1945 muutamaa tuntia Procopén kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Kenraalieversti muistutti oikeudenkäynnin alkuvaiheessa tapahtuneiden »karkeiden virheiden» olevan edelleen korjaamatta. Osa syytetyistä kulki yhä vapaalla jalalla, eikä LVK:lla ollut 13. artiklan Suomelle säätämästä yhteistyövelvoitteesta huolimatta mitään tietoa siitä, mitä hallitus oli ylipäänsä tehnyt tai aikoi tehdä estääkseen prosessin kehittymisen farssiksi. Tarvittiin siis konsultaatioita. Välirauhansopimuksen kaikkien kohtien toteuttaminen kuului hallitukselle, joka ei voinut lykätä vastuuta tuomioistuimelle. 13. artiklan täyttämättä jättäminen merkitsi koko sopimuksen täyttämättä jättämistä.

Korostaen huolestuneisuuttaan Ždanov huomautti selostaneensa jo 27.11.1945 näkökohtiaan eräille ministereille saamatta kuitenkaan mitään palautetta hallituksen reaktiosta. Hän oli jopa tehnyt »rengin ja propagandistin työtä» Paasikiven kabinetin hyväksi kutsumalla 30.11.1945 luokseen puolueiden johtohenkilöitä tehdäkseen heille selväksi, mitä tilanne vaati. Eikö hallituksen olisi pitänyt itse huolehtia tästä? Tahtoivatko asianomaiset eduskuntaryhmät mieluummin olla yhteistyössä »rikollisten» kuin Yhdistyneitä Kansakuntia edustavan Neuvostoliiton kanssa? Kenraalieversti vetosi voimakkaasti asian vakavuuteen ja kuluneen vuoden aikana yhdessä Paasikiven hallituksen kanssa saavutettuihin tuloksiin. »Mutta yhdessä tai kahdessa päivässä kaikki voi mennä pilalle ja tuhoutua.»

Hyvittelytaktiikkaa soveltaen pääministeri myönsi kenraalieverstin puoluejohtajille antaman selonteon hyödyllisyyden. Näin oli tullut vahvistetuksi hänen, Paasikiven, mm. itsenäisyyspäiväpuheessaan 6.12.1945 esittämä tulkinta LVK:n suhtautumisesta välirauhansopimuksen 13. artiklaan. ¹¹⁷ Kukaan ei nyt enää voinut väittää pääministerin puhuneen vain »omiaan».

13. artiklan täyttämisessä hallitus oli Paasikiven mielestä kyllin selvästi osoittanut yhteistyöhaluaan säädättämällä sotasyyllisyyslain ja perustamalla – vastoin perustuslain nimenomaista kieltoa – erikoistuomioistuimen. Sille ei kuitenkaan voitu antaa käskyjä, koska tuomioistuimet Suomessa olivat riippumattomia. Yhteistyövelvoitteen ulottuvuudesta tapahtui nyt kuitenkin herrojen välillä jälleen yhteentörmäys Ždanovin katsoessa vakiintuneeseen tapaansa hallituksen vastuun ulottuvan lopullisiin tuomioihin saakka. Pääministeri taas väitti, ettei hän – Suomen lain tuntien – tullut alun pitäen edes ajatelleeksi näin pitkälle menevää vastuuta.

Kompromissi rakentui vihdoin sille pohjalle, että Paasikivi lupasi tehdä voitavansa LVK:n kannan epäviralliseksi selvittämiseksi tuomioistuimen jäsenille, joiden tuli juridisten seikkojen ohella ottaa huomioon myös poliittiset näkökohdat. Uuden puheenjohtajan Möllerin kanssa oli jo sovittu järjestyksen parantamisesta oikeussalissa ja proseduurin rajoittamisesta syytekohtiin. Voimatta tietenkään ryhtyä ennakoimaan tuomioita ei Paasikiven mielestä ollut mitään syytä epäillä tyydyttävän loppuratkaisun aikaansaamista. Aluksi hyvin kiihtynyt Ždanov esiintyi lopulta jo huomattavasti rauhallisemmin painottaen kuitenkin LVK:n ja hallituksen välisen jatkuvan, tiiviin kontaktin merkitystä.¹¹⁸

Todellinen järkytys Ždanovilla oli kuitenkin vielä edessään. Sotasyyllisyysoikeuden kokoonnuttua kolme viikkoa kestäneen tauon jälkeen uudelleen Ryti aloitti 11.12.1945 puolustuspuheensa laajalla historiallisella katsauksella talvisodan esihistoriasta aina jatkosodan syttymiseen saakka. Vaikka tekstiä olikin alkuperäisestä luonnoksesta jonkin verran lievennetty, se sisälsi yhä edelleen Neuvostoliitolle kiusallisia kohtia Rytin pyrkiessä osoittamaan suomalaisten syyksi luetun jatkosodan itse asiassa johtuneen Neuvostoliiton v.1939 aloittamasta talvisodasta.

Raivostunut kenraalieversti kutsui vielä samana iltana puheilleen Yrjö Leinon ja Hertta Kuusisen, jotka saivat niskaansa ankaran moiteryöpyn kommunistien saamattomuudesta. LVK oli useaan otteeseen varoittanut, ettei tuomioistuimesta saanut tulla neuvostovastaisen propagandan näyttämöä. Nyt oli kuitenkin käymässä juuri näin. Sivuuttaen kokonaan häneen kohdistuneet syytteet Ryti oli päinvastoin itse esiintynyt syyttäjänä Neuvostoliittoa vastaan. Hän ei ainoastaan ylittänyt aikarajoja (1940-1944) vaan turvautui myös »mitä röyhkeimpään ja likaisimpaan hitleriläiseen propagandaan». Ja kaikkea tätä tuomioistuin kuunteli vaieten ikäänkuin myötämielisenä ja yrittämättäkään palauttaa puhujaa järjestykseen. Vapaalla jalalla olevien neljän syytetyn uudelleenvangitsemisesta ei liioin ollut sanottu sanaakaan.

Ždanovia kuohutti yhä edelleen myös oikeussalin ilmapiiri. »Rikollisia» syytettyjä kohdeltiin ikäänkuin tasa-arvoisina henkilöinä tuomareihin nähden. Heille tarjottiin kahvia, heitä liehiteltiin, ja lähetystöneuvos Razin oli vieläpä havainnut istunnon väliajalla oikeuden puheenjohtajan Möllerin pitkään kuiskuttelevan Rytin kanssa miesten WC:ssä. Oikeudesta oli tulossa farssi. »Suomen Sosialidemokraatti» oli vastikään palstoillaan leimannut todelliseksi sotasyylliseksi Otto Wille Kuusisen. Mitä, jos Ryti jatkaessaan seuraavana päivänä puhettaan lukisi sotasyyllisiin kenenkään väittämättä vastaan myös Stalinin, kysyi kauhistunut kenraalieversti. Tämä kaikki oli aivan mahdotonta. Mitä kommunistit aikoivat tehdä?

Leinon ja Kuusisen avuttomat viittaukset oikeuden kommunistijäsenten mahdolliseen kirjalliseen protestiin tai ulosmarssiin istuntosalista Ždanov huitaisi sivuun. Vastalauseita voitaisiin aina esittää, mutta eivät ne riittäneet. Tuli hankkia takeet Säätytalon prosessin kääntämisestä oikeille raiteille. Tämä oli kommunistien tehtävä, missä yhteydessä heidän tuli varoa joutumasta eristettyyn asemaan. Olihan »blokilla» sentään enemmistö sekä hallituksessa että eduskunnassa. Tuomioistuimen jättäydyttyä passiiviseksi Ždanov ilmoitti nyt kieltävänsä Rytin puheen julkaisemisen lehdistössä.

Erityisesti Ždanovia askarrutti Paasikiven rooli. Pääministerihin oli vielä muutama päivä sitten vakuuttanut tuomioistuimen tulevan toimimaan valvontakomissiota tyydyttävällä tavalla. Oliko lupaus tahallista petosta, vai eikö hallituksen päämies kyennyt vaikuttamaan oikeuteen? Vai oliko koko näytelmä sovittu syytettyjen kanssa etukäteen? Tahtoiko oikeistolainen Paasikivi provosoida LVK:n varomattomiin toimenpiteisiin, mitkä johtaisivat esimerkiksi tuomioistuimen hajoittamiseen. Näin koko oikeudenkäynti osoittautuisi maailman silmissä erehdykseksi kysymyksen ollessa vain voimasta eikä oikeudesta. Samalla »todistettaisiin», ettei uusi, demokraattinen Suomi pystynyt tuomitsemaan sotasyyllisiä, jotka olivat oikeassa.

Saamattomuudesta syytetyille kommunisteille nyt alkanut keskustelu tarjosikin tilaisuuden lykätä vastuuta Paasikivelle:

»Kuusinen: Jo viime talvesta lähtien Paasikivi on puhunut, mitä siitä (oikeudenkäynnistä – T.P.) tulee.

Ždanov: Hän siis tietää, mitä tulee, toisin sanoen hän on selvillä tästä suunnitelmasta.

Leino: Useita kertoja hän on sanonut Rytin, Tannerin ja muiden olevan siinä määrin viisaita miehiä, siinä määrin taitavia juristeja, että he voivat mennä pitkälle… puolustuksessaan. Tästä Paasikivi on puhunut jo talvesta saakka.

Ždanov: Jos hän pyrki torjumaan heiltä mahdollisuuden esiintyä Neuvostoliittoa vastaan ja menettelemään heitä viisaammin, niin hänen olisi pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin ollakseen antamatta syytetyille sellaista mahdollisuutta.

Leino: Hän on levittänyt kaikkialle sellaista käsitystä, että syytetyt voivat puhua puolustuksekseen oikeudessa mitä tahansa.

Ždanov: Hän ei protestoinut vaatiessani, ettei syytetyille annettaisi tilaisuutta käyttää oikeudenkäyntiä Neuvostoliiton vastaiseen propagandaan. Onhan välirauhansopimuksen 21. artikla (neuvostovastaisen propagandan kieltämisestä – T.P.) edelleen muuttumattomana voimassa.

Leino: Paasikivi puhuu täällä (LVK:ssa – T.P.) yhtä, hallituksessa toista ja hallituksen ulkopuolella porvariston edessä kolmatta.

Ždanov: Nyt on kysymys virallisista yhteyksistä. Voidaan ajatella ja puhua mitä tahansa, mutta kun on kyse vastattaviksi otettujen velvoitusten täyttämisestä, hallituksen on määriteltävä kantansa tuomioistuimeen ja syytettyihin nähden.

Leino: Kaikkien oikeudenkäyntiä edeltäneiden Paasikiven esiintymisten ajatuksena oli, että Neuvostoliiton ei olisi pitänyt herättää tätä kysymystä, mitään hyvää ei siitä Neuvostoliitolle koidu.

Ždanov: Tämähän ei ole muuta kuin sotasyyllisten epäsuoraa puolustamista.

Leino: Tietysti. Olennaisissa kohdin (po sustsestvu) hän on heidän kanssaan samaa mieltä.»

Kenraalieversti katsoi nyt Paasikiven joutuvan tekemään valintansa. Ystävyyssuhteet yhtäältä Neuvostoliittoon sekä toisaalta Rytiin ja Tanneriin eivät mahtuneet samaan kelkkaan. Pääministeriä tuli painostaa ymmärtämään, että sotasyyllisyysasia saattoi johtaa hänen kaatumiseensa. Lisäksi kommunistien oli ennen muuta selvitettävä kokonaistilanne, »kuka missäkin seisoi», ei vähiten kolmen suuren puolueen blokin osalta. Kiireellisintä kuitenkin oli lisävahinkojen estämiseksi palauttaa tuomioistuin heti aamulla järjestykseen.

»Näin on asia. Joko te toimitte tai minä toimin, vaikka en haluaisikaan aloittaa. Mutta ellei tilanne huomenna muutu, minun on pakko toimia; itse asiassa minun on jo täytynyt toimia (Rytin puheen julkaisukielto – T.P.) prosessin tämänpäiväisten tapahtumien johdosta.»

Leino lupasikin kenraalieverstille ottaa vielä samana iltana yhteyttä Kekkoseen, jotta tämä vaikuttaisi Paasikiveen. Pääministeri ja oikeusministeri voisivat sitten puhua Möllerin ja Tarjanteen kanssa.¹¹⁹

Ždanoville antamansa lupauksen mukaisesti Leino toimi ripeästi ja lähetti heti Tornista palattuaan Kekkosen suostumuksella sensuurille määräyksen kieltää Rytin puheen julkaiseminen. Myöhään illalla sisäministeri joutui – nähtävästi Kekkosen vastahakoisuuden vuoksi – itse soittamaan jo vuoteeseen käyneelle pääministerille, joka puolestaan nostatti puhelimitse yöpuultaan Möllerin ja Tarjanteen. Keskusteluissa päädyttiin toteamaan, ettei voitu muuta kuin hyväksyä 13. artiklaan nojautuvan Ždanovin vaatimus. Tuloksen Paasikivi viestitti saman tien omissa nimissään Leinolle.¹²⁰

Seuraavana aamuna Säätytalolla puheenjohtaja Möller esitti oikeuden harkittavaksi, pitäisikö käsittelyä jatkaa suljetuin ovin. Tuomioistuin vetäytyi nyt yli kahdeksi tunniksi neuvotteluun, jossa kommunistit protestoivat Ždanovin ohjeiden mukaisesti edellisen päivän tapahtumista ja vaativat julkisen »neuvostovastaisen propagandan» lopettamista. Tukea he saivat ruotsalaisten Thermanilta. Ammattijuristit kannattivat niinikään istunnon jatkamista suljetuin ovin puheenjohtaja Möllerin huomautettua vaikeudesta kontrolloida syytettyjen lausuntoja. Tuomarien enemmistön mielestä käsittelyä voitiin kuitenkin edelleen jatkaa julkisesti. Näin myös meneteltiin, jolloin puheenjohtaja ilmoittaessaan päätöksestä istunnolle pyysi, että »asiassa ei mentäisi syytteen ulkopuolelle».

Jatkotilanteen hoitamista helpotti se, että Ryti suostui luovuttamaan puheen kopion etukäteen oikeudelle. Entisen presidentin lukiessa tekstiään puheenjohtaja seurasi valppaasti ja »kriittisen kohdan» lähestyessä hän – usein Hertta Kuusisen antamia merkkejä noudattaen – koputti pöytään kieltäen ko. kappaleen esittämisen. Kaikkiaan Rytin puheeseen puututtiin näin kymmenkunta kertaa. Hämmästyneinä tilannetta seuraavien ulkomaisten lehtimiesten työskentelyä menettely ei haitannut, koska heille oli ehditty jakaa puheen alkuperäinen teksti. Kokonaan toinen oli tilanne sensuurin julkaisukiellon sitomien kotimaisten journalistien kohdalla.¹²¹

Rytiin nähden sovellettua menettelyä jatkettiin sitten muiden syytettyjen lukiessa vuoron perään omat puolustuspuheensa. Eniten vaikeuksia oikeudelle tuotti voimakkaasti ja jyrkästi esiintynyt Väinö Tanner, joka selvästikin halusi juristerian sivuuttaen turvata historian reaalisisältöön. Hänen puhuessaan puheenjohtajan nuija paukkui entistä useammin.

Suhteellistaakseen syytteitä Tanner pyrki tuomaan esiin monien välirauhansopimuksen jälkeen keskeisiin asemiin nousseiden vaikuttajien vanhoja »syntejä». Tämän mukaisesti hän rakensi puolustuksensa Paasikiven (Messuhallin juhla 13.3.1942 tuli taas esiin), Kekkosen (Pekka Peitsen) sekä Wuoren ja Fagerholmin sodanaikaisten puheiden ja tekstikatkelmien varaan. Tuomioistuin kuitenkin kielsi niiden esittämisen, vaikka tekstit luvattiinkin liittää – asiaankuulumattomiksi katsottuja Pekka Peitsen kirjoituksia lukuunottamatta – oikeuden pöytäkirjoihin. Tästä taas Tanner luopui pitäen menettelyä hyödyttömänä.¹²²

Vapaalla jalalla ollut Tanner ärsytti Paasikiveä myös ilmaantumalla Kaikukatu 2:ssa vietettyyn Elannon henkilökunnan pikkujoulujuhlaan, josta ministeri Eino Kilpi ja hänen puolisonsa Sylvi-Kyllikki joutuivat kiireimmiten poistumaan välttyäkseen tervehtimästä »sotasyyllistä». Tilaisuudessa Tanner oli maininnut Paasikiven ahdistelleen häntä jo v. 1918 ja nyt taas uudelleen.

Saatuaan kuulla toteamuksesta kiukkuinen pääministeri merkitsi päiväkirjaansa: »1918 minä en häntä ahdistanut. Päinvastoin keväällä 1918 annoin hänelle OTK:n perustamista varten Kansallis-Osake-Pankista 6 miljoonan luoton ilman mitään vakuutta… » Johtopäätöskin oli heti valmis: »Tanner on alhainen karaktääri. Huono mies. En olisi uskonut häntä näin huonoksi ja matalamieliseksi.»¹²³

Paasikiven hallitus oli alun pitäen lähtenyt siitä, että oikeudenkäynnin tuli olla julkinen, eikä sitä koskevia lehtiselostuksia liioin pitänyt sensuroida. Ensimmäinen tavoite toteutui, tosin vajavaisessa muodossa, mutta jälkimmäisen kohdalla LVK:n puheenjohtajan totaalikielto saattoi Suomen päättäjät – Ždanovin tahtoa seurailevia kommunisteja tietenkin lukuunottamatta – kiusalliseen välikäteen. Hallituksessa käytyjen neuvottelujen jälkeen Torniin päätettiin lähettää delegaatio, jonka muodostivat ministerit Kekkonen, Kilpi, Leino ja Svento. Suomalaisten pääneuvottelijana esiintyi Kekkonen, kun taas Ždanovilla oli tällä kertaa poikkeuksellisesti mukanaan Savonenkovin lisäksi myös Orlov ja Styrov sekä joukko LVK:n alempia upseere ja. Tapaaminen järjestyi vielä 12.12.1945 myöhään illalla. ¹²⁴

Kenraalieversti perusteli vierailleen julkaisukieltoa Rytin »loukkaavalla ja vihamielisellä» esiintymisellä, jota tuomioistuin ei ollut estänyt. Myönnettyään oikeudessa tapahtuneen, nyttemmin tosin jo korjatun virheen Kekkonen ryhtyi vastahyökkäykseen:

»Asianlaita on näet niin, että kun syyttäjä on saanut esittää koko syytemateriaalinsa oikeudelle, ja se on sellaisenaan julkaistu sanomalehdissä, mutta syytetyiltä estetään puolustusaineiston julkisuuteen saattaminen, tekee se erittäin ikävän vaikutuksen kotimaiseen mielipiteeseen. Helposti syntyy se käsitys, että syytetyt ovat esittäneet oikeudelle niin tärkeää materiaalia, että sitä ei uskalleta saattaa julkisuuteen, koska se muka kumoaisi syyttäjän esittämät perusteet… Näin ollen hallituksen käsitys on se, että syytettyjen puolustuspuheet pitäisi saattaa julkisuuteen.»

Muussa tapauksessa, Kekkonen korosti, horjutettaisiin vakavasti kansan luottamusta prosessin tuloksena annettaviin tuomioihin. Hän selosti oikeuden menettelyn olleen Suomessa noudatetun tavan mukaista; sen enempää syyttäjän kuin puolustuksenkaan esitystä ei keskeytetä tai kiistetä ennen niiden loppumista. »Yhteenvetona» oikeusministeri melko suoraviivaisesti ilmoitti Paasikiven antaman evästyksen mukaisesti käsittäneensä asian ja myös nyt käydyn keskustelun niin, että puheet saatiin julkaista, kunhan niissä ei loukattu Neuvostoliittoa eikä menty syytteen ulkopuolelle. Paasikiven haluamaa uhkausta Ždanoville »koko jutun menemisestä nurin», ellei suomalaisten ehdotukseen suostuttu, Kekkonen kuitenkin varoi esittämästä.

Vaikka Leino kuuliaisesti ilmoitti kannattavansa Ždanovia, Kekkosen argumentointi tehosi. Vetäydyttyään upseereineen hetkeksi toiseen huoneeseen neuvottelemaan kenraalieversti palasi ilmoittaen hyväksyvänsä ministeri Kekkosen ehdotuksen. Vastuu prosessista jäisi kuitenkin LVK:n alkuperäisen vaatimuksen mukaisesti nimenomaan Suomen hallitukselle.

Käytännössä tosin sensurointitehtävä pysyi tuomioistuimella, jonka työtä syytetyt puolustusasianajajineen pyrkivät vastedes omalla »itsesensuurillaan» helpottamaan. Auttavasti toimiva kompromissi länsimaisten ja stalinististen oikeudenkäyntimuotojen välillä saatiin lopulta aikaan tässä perusolemukseltaan poliittisessa prosessissa.

Osittain ilmeisesti pyrkien kohentamaan asemaansa keskustelua kuuntelevien alaisten ja raporttia odottavan Moskovan taholla Ždanov vielä korosti ministerivierailleen, ettei kysymys ollut mistään LVK:n muka rikkomien oikeuksien palauttamisesta syytetyille. »Tarkoituksena on murtaa korskeus Rytiltä ja muilta, jotka eivät vieläkään tunnista itseään syytetyiksi vaan historian valtuuttamiksi tuomareiksi; nämä mahtavat herrat ja pikku aristokraatit on plebeijimäisesti asetettava paikoilleen ja suoriuduttava heistä demokraattisella tavalla. Tästä on suomalaisen demokratian ensi sijassa huolehdittava.»

Kenraalieverstin kysyessä lopuksi, mitä hallitus aikoi tehdä neljän vapaalla jalalla olevan syytetyn uudelleenvangitsemiseksi, Kekkonen Ždanovin mielestä »hämmentyi» ja vastasi epäselvästi syyttäjän ottavan asian esille oikeudessa syytettyjen puolustuspuheenvuorojen jälkeen. Ainakin Tannerin kohdalla asiasta oli jo »lähes sovittu».

Sähkeessään Stalinille ja Molotoville Ždanov teki tästä sen johtopäätöksen, että sotasyyllisyysasian hallituksessa itselleen monopolisoinut Paasikivi ei ainakaan kolmen muun syytetyn kohdalla ahdistaisi tuomioistuinta. Näin ollen hänen, Ždanovin, oli syytä lähipäivinä jatkaa Paasikiven painostusta. ¹²⁵

Lehdistön edustajille seuraavana päivänä (13.12.1945) järjestetyssä tiedotustilaisuudessa Paasikivi jyrisi jälleen tavanmukaisen parannussaarnansa. Oli turha kuvitella elettävän jo normaaleissa oloissa, joissa »voimme riidellä keskenämme ja haukuskella niin paljon kuin tahdomme». Valvontakomissio toimi maassa ja lopullinen rauha oli yhä edelleen tekemättä. Ulkopolitiikka kulki sisäpolitiikan ja myös juridiikan edellä.

»Esimerkkinä siitä, millaisissa oloissa me elämme, mainitsen tässä sanomalehtimiehille, mutta kuitenkin pyydän, että siitä ei kirjoiteta lehdissä, että se kielto, joka annettiin toissa iltana ja joka koski entisen presidentti Rytin puolustuspuheen julkaisemista, on valvontakomission käsky, ja komissio on siinä nojautunut 13. artiklaan… Siitä johtuu tämä kielto. Asiassa on ryhdytty erikoisiin toimenpiteisiin ja toivotaan, että se jotenkuten järjestyy…

Pyydän muuten naisille ja herroille huomauttaa, että jos kenelle nämä asiat ovat ikäviä ja raskaita, niin ne ovat sitä hallituksen jäsenille, ja voi sanoa, myöskin minulle persoonallisesti. Niin että ei näitä asioita suinkaan ajeta muun kuin sen vuoksi, että meidän mielestämme maan etu sitä vaatii…

Mutta on selvää, että ellei hallituksella ole kannatusta sekä eduskunnassa että yleisen mielipiteen valtavassa osassa, niin asiat eivät mene eikä erityisesti minulla, vanhalla miehellä, ole mitään syytä jäädä yrittämään, koska silloin ei ole edellytyksiä asioitten menestymiselle…

Muuta minulla nyt ei olekaan sanottavaa. Tässähän ei ole ollut mitään fraaseja, minä en rakasta fraaseja. Me olemme viime vuosina puhuneet niin paljon fraaseja, ja tulos on nyt se mikä on.»¹²⁶

Stalinille ja Molotoville lupaamaansa Paasikiven painostamista Ždanov jatkoi 15.12.1945 antamalla Savonenkovin kutsua puheilleen Kekkosen ja Leinon. Huomattakoon kuitenkin, ettei kenraalieversti itse esittänyt näkökohtiaan suoraan pääministerille, mikä seikka pantiin valtioneuvostossa merkille rohkaisevana piirteenä.

LVK:n varapuheenjohtaja totesi vierailleen suullisesti neljän syytetyn olevan monista huomautuksista huolimatta yhä vapaalla jalalla. Tällainen välirauhansopimuksen 13. artiklan vastainen tilanne ei voinut enää jatkua. Sitäpaitsi komissio oli saanut tietoja eräiden syytettyjen pakoaikeista ulkomaille. Siksi LVK »ehdotti» kiireellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä Tannerin, Kivimäen, Reinikan ja Kukkosen vangitsemiseksi. »Jatkuva viivyttely tässä kysymyksessä merkitsee riskinottoa Suomen hallituksen taholta». – Kekkonen lupasi vain välittää kuulemansa pääministerin ja valtioneuvoston tietoon.¹²⁷

Säätytalon prosessin ulkoiseen kulkuun Savonenkov ei vieläkään ollut tyytyväinen, minkä vuoksi hän vaati oikeusministeri Kekkosta ojentamaan oikeuden puheenjohtajaa. Sananvaihto kehittyi nyt melko kirpeäksi:

»Savonenkov: Puheenjohtaja on esiintynyt siten, että on mennyt äärimmäisyydestä toiseen. Aluksi hän salli syytettyjen puhua huomautuksetta mitä tahansa ja loukata Neuvostoliittoa. Mutta nyt hän sopii etukäteen syytetyn kanssa, millaisia kohtia pitää jättää pois. Puheenjohtaja suorittaa puolustuksen korrehtuuria. Se ei sovi lain puitteisiin. Kuvaannollisesti puhuen syytetty ei ole ehtinyt avata suutaan, kun puheenjohtaja hänet jo keskeyttää. Oletteko ymmärtänyt, mitä olen sanonut?

Kekkonen: Sanat olen kyllä ymmärtänyt, mutta en tarkoitusta. – Asiaa ei voida muutoin järjestää. Aluksi puheenjohtaja varomattomasti salli Rytin puhua kaiken, josta seurasi, että oikeudessa esitettiin sellaista, mikä ei kuulu asiaan ja Yhdistyneitä Kansakuntia loukkaavaa. Silloin järjestettiin, että puheenjohtaja saa etukäteen perehtyä puolustuspuheeseen ja voi estää asiattoman ja sopimattoman esittämisen. Se ei ole normaalin prosessin mukaista, mutta kun syytetyt ovat siihen suostuneet, on se lain mukaista ja prosessi hoidetaan siten, että se vastaa valtakunnan etua. Se tapa, jolla asia hoidetaan, on ainoa mahdollinen.

Savonenkov: Jos se on sopusoinnussa Suomen lain kanssa, niin minulla ei ole huomauttamista. (Raporttia lukeva Paasikivi on sijoittanut tähän huutomerkin. – T.P.) Olen tämän sanonut siksi, että ei pidä ulkomaailmalle antaa sitä käsitystä, ettei oikeudenkäyntiä suoriteta asiallisesti ja lain mukaan.»

Saavutettuaan näin jälleen torjuntavoiton Kekkonen kiirehti Tornista suoraan Paasikiven luokse, jolloin herrat sopivat keskenään, ettei hallitus voinut suostua Savonenkovin tekemään, neljän syytetyn vangitsemista koskevaan »ehdotukseen», koska kysymyksessä oli tuomioistuimen asia. Myöhemmin pääministerin puheilla käynyt oikeuskansleri Tarjanne ilmoitti vaativansa aikanaan neljän syytetyn pidättämistä, minkä jälkeen oikeus voisi tehdä päätöksensä.¹²⁸

Hallituksen iltakoulussa asia tuli esille muutamaa tuntia myöhemmin Kekkosen selostaessa käyntiään Tornissa. Oikeusministerin mielestä Savonenkovin esitys ei sisältänyt suoranaista käskyä tai kategorista pyyntöä vapautettujen vangitsemisesta. Näin ollen hän ehdotti Paasikiven kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti, että LVK:lle vastattaisiin hallituksen jäävän odottamaan oikeuden päätöstä, etenkin kun syyttäjänä toimiva oikeuskansleri oli luvannut vaatia vapautettujen vangitsemista, jota koskevaa päätöstä voitiin odottaa jo lähiaikoina.

Erityisesti Kekkonen kiinnitti huomiota eduskunnassa vastatuuleen joutuneeseen ns. valtakunnan suojelulain pidentämiseen. Kyseinen, lokakuussa 1939 säädetty laki antoi hallitukselle sotaoloissa välttämättöminä pidetyt ylimääräiset valtuudet, joita vieläkin tarvittiin mm. sensuurin ylläpitoon, asekätkentäjutun selvittämiseksi tarpeelliseen turvasäilöön ottoon jne. Jos hallitus nyt omin päinsä vangitsisi vapaalla jalalla olevat neljä syytettyä, eduskunta varmasti kaataisi muuttuneissa oloissa jo perin epäsuositun suojelulain jatkamisen. Tämä taas saattoi johtaa välirauhanehtojen täyttämisen kannalta kohtalokkaisiin seurauksiin. Onni Peltonen ennakoi sosiaalidemokraattien siinä tapauksessa kutsuvan edustajansa pois hallituksesta, mikä merkitsisi Paasikiven kabinetin hajoamista.

Ministerien selvä enemmistö hyväksyi Kekkosen tueksi asettuneen Paasikiven laajat perustelut välittömän vangitsemisen mahdottomuudesta. Savonenkovin »ehdotukseen» suostumista ei loppujen lopuksi kukaan kannattanut kommunistienkin tyytyessä vain suosittelemaan LVK:n kannan toimittamista tuomioistuimen tietoon.

Itsensä vimmaan kiihdyttäneen Paasikiven mielestä LVK:n sekaantuminen asiaan oli »ennenkuulumatonta». Tuomioistuimeen vaikuttaessaan hallitus oli jo mennyt pitemmälle kuin mitä Suomen oloissa oikeastaan oli mahdollista, eikä komissiolle voitu antaa enää mitään lisätoiveita. 13. artikla oli kirjoitettu äärimmäisen huonosti ja epäselvästi. Hallitus ei »koskaan» suostuisi siihen, että valvontakomissio määräisi rangaistukset. Rettelöiminen oli mennyt niin pitkälle, ettei hän kyllä enää kauan tulisi olemaan mukana. Kabinetin eron mahdollisuus oli otettava vakavasti huomioon.

Päätökseksi tuli ilmoittaa Savonenkoville, ettei hallitus voinut ryhtyä vangitsemaan neljää syytettyä. Viestin toimittamisen perille saivat tehtäväkseen Kekkonen ja Leino neuvoteltuaan ensin sen sanamuodosta Paasikiven kanssa. Lisäksi Kekkonen informoisi oikeuden puheenjohtajaa LVK:n käsityksistä. Paasikiven lopullisesti muotoilema hallituksen vastaus, jonka Kekkonen ja Leino 17.12.1945 jättivät Savonenkoville, oli karun torjuva:

»Sen jälkeen kuin välirauhansopimuksen 13. artiklan toteuttaminen on sotasyyllisyyslain mukaisesti jätetty sotasyyllisyysoikeudelle, ei Suomen hallituksella ole oikeutta määrätä enempää syytettyjen tuomitsemisesta kuin heidän vangittuna pitämisestään.»

Suullisesti oikeusministeri kuitenkin mainitsi tuomioistuimen puheenjohtajan informoimisesta ja syyttäjän lähipäivinä esittämästä vangitsemisvaatimuksesta.

Savonenkovin vastaus osoitti suomalaisten argumentoinnin jälleen tehonneen. Kenraali antoi ymmärtää pitävänsä lupausta syyttäjän toimista toistaiseksi riittävänä. Tärkeintä olisi saada sotasyyllisyysprosessi pian »onnelliseen päätökseen», mistä Savonenkov kehotti Kekkosta huolehtimaan, »vaikka siihen ei kenties henkilökohtaistakaan halua olisi».¹²⁹

Vielä vähemmän »henkilökohtaista halua» oli Paasikivellä, jonka mielialoista Leino kävi erikseen raportoimassa Ždanoville. Iltakouluistunnoissa 12. ja 15.12.1945 pääministeri oli suorastaan hurjistunut puhuen »paljon tyhmyyksiä». Niinpä hän oli selittänyt venäläisten loukkaantuneen Rytin puheesta vain siksi, ettei totuus miellyttänyt heitä, ja kuinka hän, Paasikivi, oli ollut oikeassa ennustaessaan kerran toisensa jälkeen prosessin kääntyvän Neuvostoliittoa vastaan. Iltakoulun istunnot olivat olleet myrskyisiä Paasikiven esiintyessä vihamielisesti valvontakomissiota kohtaan. Painostaessaan oikeutta LVK oli pääministerin mielestä loukannut sen riippumattomuutta, suvereniteettia jne. Jos komissio lähettäisi vielä yhdenkin tällaisen ultimaatumin, hallitus eroaisi.

Stalinille ja Molotoville Ždanov sähkötti johtopäätöksensä:

»1. Demarsit, joihin LVK viime päivinä on ryhtynyt, ovat osoittaneet Paasikiven itsepäisesti vastustavan suunnitelmiamme prosessin toteuttamisesta. Vaikka tilanne pakottaakin Paasikiven – esiintyessään hallituksen ulkopuolella – naamioitumaan 13. artiklan lojaaliksi toteuttajaksi ja SNTL:n »ikuiseksi ystäväksi», niin hallituksen sisällä »kotoisessa» ympäristössä ilmenee hänen jyrkkä vihamielisyytensä Neuvostoliiton hänen henkilökohtaisesti sympatisoimiensa sotasyyllisten rankaisukysymyksesssä noudattamaa politiikkaa kohtaan.

2. Tällainen Paasikiven käyttäytyminen vaikuttaa ehdottoman kielteisesti tuomioistuimeen, jonka kokoonpano muutenkin on huono, mutta joka voisi esiintyä kunnolla saadessaan selvää ja energistä ohjausta Paasikiveltä. Tällaisen kielteisen vaikutuksen Paasikivi tekee neuvostovihamielisillä hyökkäyksillään myös syyttäjä Tarjanteeseen, joka oikeuskanslerina on läsnä hallituksen istunnoissa ja kuulee kaiken, minkä Paasikivi lörpöttelee.

3. Hallituksen demokraattisten jäsenten asema – heidän joutuessaan tukemaan Paasikiveä pääministerinä ja luovimaan LVK:n ja Paasikiven välillä – ei ole ainoastaan vaikea vaan ajoittain myös valheellinen (falsivoje) Paasikiven käyttäessä heitä tuomioistuimeen kohdistuvien hyökkäysten sijasta puskureina itsensä ja LVK:n välillä.

4. Tietenkään Paasikivi omasta vapaasta tahdostaan ei tee yhtään mitään prosessin saattamiseksi menestykselliseen loppuun. Jos pääministerinä olisi, sanokaamme, Wuori, niin hallitus nykyisessäkin kokoonpanossaan helposti selviäisi tästä tehtävästä. Jouduttaessa lähtemään konkreettisista olosuhteista voidaan ennustaa prosessin jatkuvan loppuun asti vastarinnan sekä Paasikiven ja LVK:n välisten kireiden suhteiden merkeissä. Menestys voidaan turvata vain meidän taholtamme harjoitetun systemaattisen ja itsepintaisen painostuksen avulla.»¹³⁰

Neljän syytetyn vangitsemisen tullessa jälleen ajankohtaiseksi 20.12.1945 Leino keskusteli asiasta maalaisliittolaisten ministerien Kekkosen ja Luukan kanssa. Näistä ensiksi mainittu lupasi ottaa yhteyttä oikeuden puheenjohtajaan ja jälkimmäinen taas maalaisliittolaisiin tuomareihin Alestaloon ja Riikoseen.

Oikeuden istunnossa seuraavana päivänä Hertta Kuusinen esiintyi useita kertoja tarmokkaasti »toveri Ždanovin ohjeiden hengessä». Alestalon ja Riikosen suostuttua kannattamaan Tannerin vangitsemista tuomioistuin saatiin tekemään tällainen välipäätös. Hieman pienemmällä enemmistöllä vangittiin Kivimäki ja Reinikka. Kukkonen jäi edelleen vapaalle jalalle. Hertta Kuusinen vaati nyt istunnon keskeyttämistä kahdeksi tunniksi tavatakseen pääministerin ja selvittääkseen, aiheuttaisiko näin muotoutuva välipäätös konfliktin LVK:n kanssa.

Kuultuaan uutisen Paasikivi ilmoitti olevansa siitä iloinen, koska hän oli odottanut oikeuden päätyvän huonompaan ratkaisuun. Mitään selkkausta LVK:n kanssa ei syntyisi. Uskomatta kuulemaansa Kuusinen kiirehti vielä Ždanovin luo saaden kenraalieverstiltä luvan suostua »mitättömänä tapauksena» pidettävän Kukkosen jäämiseen edelleen vapaalle jalalle. Nyt voitiin välipäätös kolmen syytetyn vangitsemisesta lyödä lukkoon. Samalla keskeytettiin oikeuden istunnot lähestyvien pyhien ajaksi 9.1.1946 saakka. Leinon kiirehtimisestä huolimatta Paasikivi ja Kekkonen – aivan selvästi välttää seen ennakkotapausta – suostuivat Kekkosen informaatiokäyntiin valvontakomissiossa vasta välipäätöksen julkistamisen jälkeen.¹³¹

Paasikivi oli saanut hengähdystauon, jota täydensi eduskunnan monivaiheisen rimpuilun jälkeen samana päivänä suurella enemmistöllä tekemä päätös tärkeänä pidetyn tasavallan suojelulain jatkamisesta. Ennen joulun tuloa pääministeri onnistui vielä oikeusministerin tukemana torjumaan LVK:n vaatimuksen syytettyjen »liian mukavina» pidettyjen vankilaolojen kiristämisestä. »Tämä oli minun jouluaattotyöni.»¹³² 75-vuotiaalle miehelle sotasyyllisyyskysymys oli kuitenkin merkinnyt ankaraa ponnistusta, jonka toteamista ei voida laskea pelkän itsesäälin tilille: »Kaksi viime kuukautta on ollut todellinen helvetti minulle. Kuinka kauan minä jaksan tätä jatkaa?»¹³³

Pääministerin taakka olisi tuskin keventynyt, jos hän olisi tiennyt Cay Sundströmin Moskovan ulkoministeriössä 6.1.1946 osastopäällikkö A. N. Abramovin kanssa käymästä keskustelusta. »Lojaali» lähettiläs korosti tällöin neuvostodiplomaatille sotasyyllisyysoikeuden tuomarien valtaosan olevan rikollisia, joiden oikea paikka olisi kaltereiden takana. He saattoivat hyvinkin vapauttaa kaikki syytetyt.¹³⁴

Ennen tuomioistuimen kokoontumista uudelleen tammikuussa 1946 Moskova halusi varmistaa mahdollisimman vakuuttavalta näyttävän pohjan ankarille rangaistuksille. Tässä tarkoituksessa Suomen hallitukselle toimitettiin syytteiden tueksi saksalaista todistusmateriaalia, josta keskeisimmäksi osoittautui Neuvostoliittoon sotavangiksi joutuneen kenraali Erich Buschenhagenin painostuksen alaisena laatima yksipuolinen selonteko kontakteistaan Suomen sotilasjohtoon keväällä 1941. Syyttäjän julkistettua em. asiakirjan oikeus keskittyi tammikuun lopulla tämän vuoksi Suomen sotilasjohdon todistajalausuntojen kuulemiseen. Kuun vaihteessa syytetyt esittivät loppulausuntonsa ja jäivät sen jälkeen odottamaan tuomioita, jotka oli määrä julistaa 18.2.1946. ¹³⁵

Loppuratkaisun lähestyessä Moskova halusi varmistua siitä, ettei Suomen lehdistö syytettyjä puolustavilla kirjoituksillaan rohkaisisi oikeutta »liian lieviin» tuomioihin. Helmikuun 7. päivänä 1946 Savonenkov kutsui Kekkosen ja Leinon puheilleen Torniin. Jyrkästi esiintynyt kenraaliluutnantti ihmetteli julkisessa sanassa, erityisesti Uudessa Suomessa ja Ilkassa esiintyneitä Neuvostoliittoa ja Yhdistyneitä Kansakuntia loukkaavia kirjoituksia. Miten oli mahdollista, että valtakunnan johtavien miesten puhuessa ystävyyden rakentamisesta Neuvostoliiton kanssa lehdistö käytti päinvastaista kieltä? Tällainen »natsihenkinen propaganda» oli ristiriidassa välirauhansopimuksen 21. artiklan kanssa, eikä valvontakomissio tulisi sitä sallimaan. Kekkosen poistuttua Leino ehdotti Savonenkoville, että Pravda tai Izvestija kirjoittaisi Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä vaatien mahdollisimman kovia rangaistuksia.¹³⁶

Ripitettyään seuraavana päivänä Helsingin lehtien päätoimittajat Paasikivi varmuuden vuoksi kutsui kolme vuorokautta myöhemmin puheilleen vielä koko maan julkisen sanan edustajat. Laajoin historiallisin esimerkein höystetyssä esityksessään pääministeri viittasi suoraan Savonenkovin vaatimuksiin ja palautti kuulijoidensa mieliin v. Bismarckin varoituksen siitä, kuinka hallitus, kansa ja maa saivat maksaa kaikki sanomalehtimiesten rikkomat ikkunat. Oli muistettava valtakunnan elävän yhä välirauhan aikaa, ja liittoutuneet pitivät kiinni omasta, 13. artiklaa koskevasta tulkinnastaan, jota suomalaiset eivät pystyneet kumoamaan.¹³⁷

Sotasyyllisyysoikeuden valmistellessa tuomioita Paasikivi kutsui 14.2.1946 Kekkosen pyynnöstä luokseen tuomioistuimen maalaisliittolaiset jäsenet Anselm Alestalon ja Lauri Riikosen, joiden tiedettiin olevan vaa’ankieliasemassa ryhdyttäessä äänestämään. Pääministeri korosti heille, että 13. artikla oli pantava täytäntöön liittoutuneiden haluamassa muodossa, ja että asian hoitamisella oli suuri poliittinen merkitys. Puhuttelu tehosi sikäli, että maalaisliittolaiset olivat nyt valmiita kannattamaan vankeustuomioita, kun taas lähes kaikki SDP:n, kokoomuksen ja edistyksen nimeämät oikeuden jäsenet kannattivat syytteiden hylkäämistä. Toista ääripäätä rangaistusasteikossa edustivat tietenkin SKDL:n tuomarit.¹³⁸

Seuraavana päivänä (15.2.1946) Paasikiveä tapaamaan saapuivat oikeuden puheenjohtaja Möller ja juristijäsen Castren. Pääministeri sai heiltä kuulla oikeuden luopuvan kuritushuonetuomioista ja tyytyvän – raskauttavien asianhaarojen puuttuessa – vankeusrangaistuksiin. Ryti saisi 8, Rangell 5, Tanner 3,5, Linkomies 3, Ramsay 2,5, Kukkonen 2 ja Reinikka 2 vuotta vankeutta. Kivimäki vapautettaisiin. Paasikivi kylläkin epäili venäläisten odottavan kovempia rangaistuksia huolimatta siitä, että ne suomalaiselta kannalta katsoen olivatkin ankaria. Todennäköisesti olisi viisasta tuomita myös Kivimäki, minkä tämä varmaan itsekin ymmärtäisi, jos hänelle, Paasikivelle, tarjoutuisi tilaisuus puolen tunnin keskusteluun asianomaisen kanssa.¹³⁹

Lauantaina 16.2.1946 pitämässään istunnossa oikeus päätti edellä mainituista tuomioista, jotka julistettaisiin seuraavana maanantaina (18.2.1946) tapahtuvassa viimeisessä istunnossa. Sitä ennen kuitenkin Paasikivi sai havaita olleensa ennakkoaavistuksineen oikeassa. Otaksuen Kekkoselta vielä 14.2. saamiensa ennakkotietojen pohjalla lopullisen ratkaisun tapahtuvan vasta myöhemmin Savonenkov oli lähtenyt viettämään viikonloppua Porkkalan varuskuntaan. Siellä hänet tavoitti oikeuden kommunistijäsenten viesti tuomioiden julistamisesta heti maanantaina. Tuohtunut kenraaliluutnantti kiirehti saman tien takaisin Helsinkiin ja pyrki vielä myöhään illalla pääministerin puheille. Jo vuoteeseen käynyt Paasikivi lupasi kuitenkin huonokuntoisuuteensa ja ajankohdan myöhäisyyteen vedoten ottaa hänet vastaan vasta seuraavana päivänä, sunnuntaina 17.2.1946.

Neuvostoliiton korkeimman sodanjohdon (Stalinin) nimissä esiintynyt kenraaliluutnantti moitti tuolloin suorasukaisesti Suomen hallitusta laiminlyönnistä neuvotella tuomioista välirauhansopimuksen 13. artiklan velvoittamalla tavalla LVK:n kanssa. Komissio katsoi, että Ryti, Tanner, Rangell, Linkomies ja Kivimäki, jotka »oikeastaan olivat ansainneet kuolemantuomion», oli tuomittava 10-5 vuoden rangaistuksiin. Ramsayn, Reinikan ja Kukkosen kohdalla Savonenkov totesi ylimalkaisesti, etteivät heidänkään rangaistuksensa saisi jäädä symbolisiksi, vaan niiden tuli vastata asianomaisten syyllisyyttä. Näissä oloissa tuomioita ei saanut julistaa vielä 18.2.1946.

Paasikivi puolustautui korostamalla kuritushuonetuomioiden tulevan kyseeseen vain raskauttavien asianhaarojen vallitessa. Sellaisia ei tässä tapauksessa ollut. Rangaistuksia, joihin oikeus oli päätynyt, ei voitu luonnehtia lieviksi, vaan »jotenkin koviksi». Missään tapauksessa kyseessä ei ollut farssi tai komedia vaan vakava asia (serjoznoe delo). Korostettuaan vakiintuneeseen tapaansa tuomioistuimen riippumattomuutta ja hallituksen puuttuvia valtuuksia antaa sille käskyjä Paasikivi mainitsi voivansa vain saattaa kuulemansa oikeuden tietoon. Ryhtymättä jatkamaan keskustelua Savonenkov totesi tehtävänsä rajoittuvan esitetyn viestin jättämiseen pääministerille.¹⁴⁰

Kenraalin poistuttua Paasikivi kutsui puheilleen Kekkosen, Möllerin ja Castrenin selostaen äsken päättynyttä käyntiä ja jättäen tuomioistuimen puheenjohtajalle siitä myös kirjallisen yhteenvedon oikeuden jäsenten tietoon saatettavaksi. Vielä samana iltana pidetyssä hallituksen ylimääräisessä istunnossa Paasikivi jo lähes epätoivoisella tavalla yritti puolustaa tuomioistuimen riippumattomuutta koskevaa kantaansa. Ei ollut enää oikeudenkäyntiä, jos tuomiot määrättiin sivusta.

»Möller laihtuu murehtiessaan niin, että sitä on surkea katsella, ja Castren voihkii tämän asian takia. Ne miehet ottavat tuomarinvalan täydestä, ja heillä on juridiset perustelut kannalleen. En jaksa enää. Minä en voi olla mukana tällaisessa. Minulla on myös periaatteita.»

SKDL:n ministereiltä tukea saaneen Kekkosen mielestä taas hallituksen piti ilmoittaa oikeudelle kantansa kriisin ratkaisukeinoista. Konfliktin syntyessä kaikki syksystä 1944 alkaen maan hyväksi tehty työ menisi hukkaan. Hallituksen harjoittamaa, tuomioistuimeen kohdistuvaa avointa painostusta Paasikivi ei silti ollut vielä valmis hyväksymään. Kekkosen oli kuitenkin puhuttava Möllerille tuomioiden julistamisen lykkäämiseksi ja oikeuden maallikkojäseniin yritettäisiin vaikuttaa LVK:n vaatimusten mukaisesti. Näin myös päätettiin.¹⁴¹

Maanantaina 18.2.1946 pidetyssä, kaksi minuuttia kestäneessä julkisessa istunnossa sotasyyllisyysoikeus päätti siirtää tuomion julistamisen seuraavaan torstaihin. Suomalaisille alkoi nyt käydä selväksi Ždanovin tarkoittaneen täyttä totta huomauttaessaan edellisen vuoden lopulla, että tuomioista olisi neuvoteltava LVK:n kanssa. Hallitus oli tulkinnut sen jälkeen jatkuneen hiljaisuuden – nyt erheelliseksi osoittautuneella tavalla – myöntymisen merkiksi.

Toisaalta, vaikka Paasikivi joulukuun kokemusten jälkeen olisi odottanutkin LVK:n haluavan lausua mielipiteensa tuomioista ennen niiden julistamista, hänen kannaltaan ei ollut taktisesti viisasta tehdä aloitetta menemällä tuota mielipidettä kysymään. Pääministerin asema tuomareiden painostamiseen nähden olisi silloin ollut paljon heikompi verrattuna tilanteeseen, jossa hän itsekin oli painostuksen uhri.¹⁴²

Vaikka Savonenkov oli jättänyt vaatimuksensa Paasikivelle ilmoittamatta asiasta etukäteen briteille, Shepherd halusi myös saattaa kantansa Helsingin hallituksen tietoon. Britannian poliittinen edustaja lähti siitä, että suomalaisia olisi estettävä menettelemästä vastoin omaa etuaan. Käydessään maanantaina 18.2.1946 ulkoministeri Enckellin luona Shepherd esitti »henkilökohtaisia käsityksiään asiasta, josta oli kuullut». Hänen mielestään Neuvostoliiton vaatimat 10-5 vuoden tuomiot olivat lieviä, ja suomalaisten pitäisi alistua niihin.

Enckell totesi maanmiestensä näkevän oikeuden jo tekemän päätöksen 8 vuoden rangaistuksesta hyvin ankarana. Vuoden 1941 sotaa ei voitu tarkastella erillään talvisodasta. Shepherd vastasi, »ettei nyt ollut kysymys aikaisemmista sodista vaan ainoastaan näistä rangaistuksista». Lontooseen lähettämässään raportissa hän korosti sotasyyllisyysasiaa Moskovalle arvovaltakysymyksenä, jonka ratkaisusta Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitys riippui.

Varmuuden vuoksi tähdennettiin myös Lontoossa Foreign Officeen kutsutulle Eero A. Wuorelle liian pienten tuomioiden koituvan Suomelle vahingoksi niiden Neuvostoliitossa herättämän »hyvin epäedullisen» vaikutuksen vuoksi. Suomalaisten ei pitäisi laskelmoida sen varaan, että Lontoon ja Moskovan välille syntyisi erimielisyyksiä.¹⁴³

Lähimmässä naapurimaassa, Ruotsissa, tuomioihin ei tietenkään puututtu vaikka oikeudenkäynnin kulkua seurattiinkin tarkoin maan Helsingin-lähetystön välityksellä. Lähinnä pelättiin Hanssonin hallituksen taholla sellaisten näkökohtien esiintuloa, jotka voisivat kompromettoida Ruotsin sodanaikaista johtoa. Tällaista ei kuitenkaan missään vakavassa mielessä tapahtunut. ¹⁴⁴

Hallituksen iltakoulun kokoontuessa 18.2.1946 päätettiin toimittaa Shepherdin varoitus tuomioistuimen tietoon. Nyt ei kukaan voisi elättää kuvitelmia sotasyyllisyyskysymyksessä lännestä saatavasta avusta. Paasikivi oli niinikään kypsynyt tunnustamaan kollegoilleen ongelman poliittisen puolen kulkevan juridiikan edellä. Kysymys keskittyi nyt siihen, taipuuko Suomi vai Neuvostoliitto. Hän suositteli oikeudelle lähetettävää kirjelmää, jossa hallitus ilmaisisi »syvän huolestuksensa» tilanteesta sekä »pelkonsa», ettei LVK katsoisi 13. artiklan tulleen täytetyksi, mistä aiheutuisi seurauksiltaan laskematon, maalle vaarallinen konflikti.

Kekkosen mielestä taas tuomioistuimen informoiminen ei enää riittänyt, vaan sille oli tehtävä selväksi hallituksen eroavan, elleivät tuomiot tyydyttäisi voittajavaltoja. Oikeusministerin näkemyksen taustana olivat ne keskustelut, jotka hän Savonenkovin ultimaatumin jälkeen oli käynyt avainasemaan nousseiden tuomioistuimen maalaisliittolaisten jäsenten kanssa. Hallituksen oli uhattava erollaan, koska muu ei näyttänyt painostuskeinona tehoavan. ¹⁴⁵

Vaikka erolla uhkaaminen ei saavuttanutkaan iltakoulussa riittävää kannatusta, Paasikiven muistio oli jo selvä painostustoimi, eikä se, kuten hän itsekin myönsi, jäänyt enää kauaksi selväsanaisesta uhkauksesta. Hallitus joutuisi pääministerin mielestä ilmeisesti joka tapauksessa eroamaan. Hyväksytyn muistiotekstin ja Shepherdin varoituksen Paasikivi ja Enckell toimittivat aamulla 19.2.1946 Möllerin ja Castrenin tietoon. Molempien juristien kieltäytyessä tinkimästä kannastaan keskustelu muodostui ajoittain »sangen kiivaaksi». Raivostunut Paasikivi kehotti muistamaan, että myös hallituksella oli omatunto ja tietoisuus velvollisuudestaan isänmaata kohtaan. Muodollisuuteen takertumisella ei valtakuntaa saanut syöstä onnettomuuteen.

Oikeusistuimen taivuttelun rinnalla pyrittiin valmistamaan suurta yleisöä tuleviin tuomioihin ja niiden realiteetteihin. Paasikiven pyynnöstä eduskunnan puhemies K. A. Fagerholm piti 19.2.1946 radiossa pääministerin mielestä »hyvän puheen». Siinä hän korosti, että mikäli tuomiot eivät tyydyttäisi valvontakomissiota, Suomi olisi jättänyt täyttämättä 13.artiklan velvoitteen, mikä puolestaan saattaisi johtaa vakavaan selkkaukseen.¹⁴⁶

Paasikiven taivutellessa Mölleriä ja Castrenia Kekkonen koetti saada oikeuden maalaisliittolaisia jäseniä ankarampien tuomioiden kannalle. Aamulla 20.2.1946 hän saattoikin raportoida Paasikivelle puoluetoveriensa valmiudesta tarkistaa linjaansa, mikäli he saisivat valtioneuvostolta selväsanaisen kannanoton, jossa todettaisiin, että 13. artiklan täytäntöönpano edellytti LVK:n esittämien vaatimusten noudattamista.

Kekkonen ja Paasikivi luonnostelivat nyt yhdessä tekstin, jonka hallitus muutamaa tuntia myöhemmin iltakoulussaan hyväksyi. Vastaan äänesti ainoastaan sosiaalidemokraattien Onni Peltonen. Sotasyyllisyysoikeudelle lähti näin seuraava viesti:

»Helsingissä 20 pnä helmikuuta 1946.

Sotasyyllisyysoikeudelle

Valtioneuvosto on katsonut aiheelliseksi saattaa Sotasyyllisyysoikeuden tietoon valtioneuvoston käsityksenä, että Sotasyyllisyysoikeuden päätöksen syytteessä olevien henkilöiden tuomioiden suhteen tulee toteuttaa perustuslainsäätämisestä määrätyssä järjestyksessä vahvistetun välirauhansopimuksen 13. artiklassa edellytetty yhteistoiminta sotarikoksista syytettävien henkilöiden tuomitsemisesta Liittoutuneiden Valvontakomission esittämällä pohjalla.

Valtioneuvoston puolesta Pääministeri J. K. Paasikivi»

Varmentamattoman kirjelmän allekirjoittamisella vastuun ottanut Paasikivi oli – kuten Juhani Suomi toteaa – lopullisesti siirtynyt Kekkosen jäljessä Ždanovin vaatimalle lin jalle.¹⁴⁷ Myönnytys tuntui kuitenkin äärimmäisen raskaalta.

»Tämä on hirmuista. Aina viime vuoden elokuusta lähtien on tämä asia ollut vuorenpainoisena minun ja hallituksen jäsenten päällä »¹⁴⁸

Paasikiven välittämä ministeristön kannanotto tarjosi selkänojan, johon turvautuen monet oikeuden jäsenet saattoivat perustella siirtymisensä entistä ankarampien rangaistusten linjalle. Presidentti Ryti tuomittiin »virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi» kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja muut syytetyt samasta rikoksesta vankeuteen: Rangell kuudeksi vuodeksi, Linkomies ja Tanner viideksi ja puoleksi vuodeksi, Kivimäki viideksi vuodeksi, Ramsay kahdeksi ja puoleksi vuodeksi sekä Kukkonen ja Reinikka kahdeksi vuodeksi.

Savonenkovin välittämä vaatimus tuli näin täytetyksi, vaikka ratkaisu olikin ollut hiuskarvan varassa lopullisen päätöksen tapahtuessa kahdeksalla äänellä seitsemää vastaan. Ratkaiseva merkitys tuli olemaan maalaisliittolaisten siirtymisellä kannattamaan ankarampia tuomioita, minkä Paasikivi päiväkirjassaan luki nimenomaan Kekkosen ansioksi.

»Kekkonen on koko minun hallitusaikanani kantanut raskaan taakan ja tehnyt hyvää työtä ja hyviä palveluksia maalle. Hän on tarmokas ja reipas. Pitää asioista hyvän huolen. Hänellä on ollut vaikeita ja pahoja asioita kannettavana. Sotasyyllisyysasian viime vaiheessa hän teki jälleen hyvän palveluksen maalle, kun hän sai kolme maalaisliittolaista oikeuden jäsentä tarkistamaan kantansa. Ilman tätä Kekkosen toimenpidettä asia olisi mennyt karille.»¹⁴⁹

LVK oli ajanut tahtonsa lävitse. Vain muutama päivä tuomioiden julistamisen jälkeen Moskovasta saapuneet tiedot kertoivat, että rangaistukset oli vastaanotettu tyydytyksen ja helpotuksen tuntein. Sundströmin mukaan asian katsottiin nyt olevan poissa päiväjärjestyksestä. Suomen äärivasemmistolaisen lähettilään oudoksuessa osastopäällikkö Abramoville rangaistusten lievyyttä hän sai kuulla kysymyksen olevan ensisijaisesti siitä, että tuomiot yleensä annettiin ja vasta toissijaisesti niiden ankaruudesta. Myös Lontoo oli tyytyväinen suomalaisten taipumiseen. Neuvostoliitto olisi muussa tapauksessa voinut tehdä asiat vaikeiksi, mikä olisi heikentänyt normaaleihin suhteisiin palaamista myös Suomen ja Britannian välillä.¹⁵⁰

Kokonaisuutena katsoen voidaan todeta Suomen sotasyyllisyysoikeuden tuomioiden poikenneen lievyydellään ratkaisevasti hävinneiden maiden poliittisten johtajien kohtalosta yleensä. Oikeudenkäynnin luonteen määräsi kyseisten maiden poliittinen asema, joka Suomen kohdalla selvästi erosi muista. Helsingin hallitus sai itse hoitaa oikeusproseduurin, ja se valitsi Neuvostoliiton asettaman liikkuma-alan puitteissa monista huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon.

Paasikivi ja Kekkonen eivät myötäilleet yleistä mielipidettä vaan asettuivat johtamaan sitä »pakottaen» kansan ymmärtämään oman etunsa. Sotasyyllisyyskysymyksen hoidossa ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuva maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen. Kuten asiaa yksityiskohtaisesti tutkinut Jukka Tarkka toteaa, sotasyyllisyyskysymys oli yhtäältä juridinen muodottomuus ja toisaalta poliittinen välttämättömyys.¹⁵¹

Raskaudestaan huolimatta ongelma ei merkinnyt Paasikivelle ainoastaan poliittista painolastia. Samalla hän tunsi vastuunsa siitä, ettei historiallinen totuus rusentuisi hetkellisen poliittisen välttämättömyyden alle. Kuten tuonnempana näemme, tällä tavoin harteilleen saamansa poliittisen vastuun ja moraalisen totuuden taakan Paasikivi myös kantoi.¹⁵²

Kaikesta huolimatta lopputulos merkitsi Suomen hallitukselle pitkään kestäneen jännitystilan laukeamista. USA:n edustustossa 22.2.1946 järjestämällään vastaanotolla asiainhoitaja Benjamin Hulley havaitsi Paasikiven ja Enckellin mielialan selvästi helpottuneeksi. Ulkoministeri totesi monia vaikeuksia olevan tosin vielä edessä, »mutta silti on tunnettava tyydytystä yhden suuren probleeman saamisesta pois päiväjärjestyksestä». Läsnäolevat neuvostoliittolaiset valvontakomission ja lähetystön virkailijat ilmaisivat myös tyytyväisyytensä. ¹⁵³

Helsingin ratkaisun saneli Moskovan omaksuma linja. Washington pysytteli syrjässä ja Lontookin tyytyi vain antamaan myöntyvyyttä suosittelevia neuvoja suomalaisille näitä kohtaavien pahempien seurausten välttämiseksi. Miksi sitten asia oli Neuvostoliitolle niin tärkeä?

Viime aikoina avautunut venäläinen materiaali ei näytä kumoavan jo v. 1981 esittämääni käsitystä, jonka mukaan kansainvälisesti katsoen ongelma oli Neuvostoliitolle ensi sijassa arvovaltakysymys. Liittoutuneet olivat sopineet keskenään vihollismaiden poliittisten johtajien joutumisesta oikeuteen. Ei ollut syytä antaa Suomen muodostua poikkeukseksi, vaikka toteutustapa olikin erilainen. Kansainvälisesti katsoen Neuvostoliitto halusi todistaa sodanaikaisen politiikkansa »oikeutuksen» myös luoteisen sektorin osalta, ja tässä mielessä prosessista luopuminen tai siellä langetettavien tuomioiden pelkästään symbolinen luonne olisi maailmalla saatettu tulkita arvovaltatappioksi voitta jasuurvallalle.

Toisaalta Moskovassa otettiin huomioon myös Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskisiin suhteisiin vaikuttavat tekijät. Tuomiot merkitsivät eittämättä tulevaisuuteen tähtäävää varoitusta »neuvostovastaisen» politiikan seurauksista. Samalla, kuten jo aikaisemmin olen tuonut esiin, Moskova pyrki Suomen ulkopoliittisen suunnanmuutoksen kannalta haittatekijöiksi arvioitujen entisten johtajien kompromettoimiseen ja siirtämiseen syrjään tien tasoittamiseksi sittemmin Paasikiven nimeen yhdistetylle uudelle linjalle. Marttyyrien luomiseen ei tietoisesti pyritty, mitä osoittaa oikeudenkäynnin jättäminen suomalaisten itsensä hoidettavaksi.

Samalla Moskova kuitenkin suomalaisia perinteitä, ajattelua ja kansanpsykologisia tekijöitä riittävästi huomioimatta yliarvioi täkäläisen yleisen mielipiteen valmiuden tehdä tiliä menneisyyden kanssa taannehtivaan lainsäädäntöön perustuvan poliittisen prosessin avulla. Tähän suuntaan viittaavat LVK:n taholta esiin tulleet, suomalaiseen opinioon kohdistuvat pettymysreaktiot. Tilanteen tuntien Paasikivi oli pyrkinyt alun perin torjumaan koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin. Kerran aloitettu prosessi oli sitten tietysti – jo pelkästään voittajan arvovaltasyistäkin – vietävä loppuun. Kokemus kuitenkin osoitti luottamuksellisten suhteiden rakennustyön vaativan huomattavasti enemmän aikaa, minkä lisäksi tässä yhteistyössä sovellettavat menetelmät jouduttiin niinikään laatimaan oleellisesti uudelle pohjalle.¹⁵⁴

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6