Mannerheimin ero
Ryhtyessään valtion johtoon kesällä 1944 marsalkka Mannerheim oli nähnyt ensisijaiseksi tehtäväkseen maan johtamisen irti sodasta, minkä jälkeen tulisi aika vetäytyä syrjään. Luopumishetken määrittelyn hän kuitenkin halusi pidättää itsellään. Vaikka irtautuminen Saksasta onnistuikin, lopullinen rauha oli vielä tekemättä.
Paasikiven hallituksen nimittämisen jälkeen marraskuussa 1944 presidentti Mannerheim joutui käytännön asioiden hoidossa yhä enemmän sivuun. Oikeastaan jo aivan toiseen aikakauteen kuuluva iäkäs ylimys tunsi kasvavaa vieraantuneisuutta tehtävässään, jonka moninaisia, yhä lisääntyviä ja muuttuvia poliittisia sekä siviilihallinnollisia yksityiskohtia hän ei enää hallinnut. Myöhäissyksystä 1944 alkaen heikentynyt terveys ja hallitusvaikeudet saivat – osittain myös painostuskeinona – Mannerheimin viittailemaan eroonsa. Näin oli tapahtunut mm. suunnitellun maareformin yhteydessä presidentin katsoessa sen aiheuttavan valtakunnan huoltotilanteen vakavan heikentymisen ja mahdollisesti jopa nälänhädän.
Tavatessaan Gripenbergin tämän Helsingin-käyntien aikana v. 1945 Mannerheim toistuvasti viittasi haluunsa erota virastaan. Hän oli liian vanha, voimat eivät riittäneet jne. Kerran toisensa jälkeen marsalkkaan oli kuitenkin eri tahoilta vedottu pyytäen häntä pysymään paikallaan. Passiivisuudestaan ja eristyneisyydestään huolimatta valtionpäämies Mannerheim merkitsi sodanjälkeisessä siirtymävaiheessa laajoille väestöryhmille eräänlaista isähahmoa, joka jo pelkällä nimellään herätti luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Häntä ei siksi haluttu päästää pois.1 Lisäksi marsalkka Paasikivestä ja hänen tukijoistaan poiketen pidättyi leimaamasta mennyttä politiikkaa virheelliseksi.
Mannerheimin roolia yhteiskuntajärjestystä stabiloivana tekijänä ei Paasikivikään tuolloin kiistänyt, vaikka hän keväällä 1945 tulikin ilmaisseeksi Leinolle oman kiinnostuksensa valtion päämiehen virkaan. Kuten aikaisemmassa yhteydessä 2 on esitetty, pääministerin suhteet presidenttiin olivat marsalkan mm. sotasyyllisyyskysymyksessä vuoden 1945 alussa noudattaman passiivisuuden vuoksi selvästi heikentyneet. Leinon yritys Mannerheimin syrjäyttämiseksi eduskuntavaalien jälkeisessä tilanteessa kariutui Ždanovin vastarintaan, kun taas presidentin taipuminen myöhemmin kesällä sotasyyllisyysprosessin käynnistämiseen paransi hetkeksi hänen yhteistyötään pääministerin kanssa.3
Mannerheimin jo ennestäänkin horjuvassa terveydentilassa tapahtui selvä käänne huonompaan suuntaan syksyllä 1945. Käydessään 16.9.1945 kotonaan sairastavan marsalkan luona Paasikivi valitti myös omaa väsymystään. Jolleivat asiat helpottuisi, hän ei jaksaisi enää kauan. Sopiva aika irtautumiseen voisi JKP:n mielestä olla marraskuun lopussa hänen täyttäessään tuolloin 75 vuotta. Presidentti myönsi pääministerin tehtävän »hirmuiseksi» (förfärlig), minkä vuoksi hänellä olisi täysi oikeus koska tahansa siirtyä syrjään. Seuraajakandidaatteina Paasikivi mainitsi Mauno Pekkalan, Kekkosen tai Tarjanteen.4
Pari viikkoa myöhemmin (29.9.1945) pääministeri toisti presidentille uhkauksensa erota marraskuussa. Marsalkka, joka ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta, tyytyi vain toteamaan, ettei hän jaksanut ryhtyä muodostamaan uutta hallitusta. Tyytymätön Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Mannerheim oli kovin passiivinen, ei hän juuri ollenkaan seuraa asioita».5 Heikentyvä marsalkka oli näin menettämässä pääministerin kannalta käyttökelpoisen roolinsa selkänojana kommunistien vaatimuksia vastaan ja muuttumassa pikemminkin käytännön politiikan hoidossa hyödyttömäksi painolastiksi. Jäljelle jäi vain hänen – konkreettisten näyttöjen harvetessa – vähitellen kaventuva symboliarvonsa kansan mielialan ylläpitäjänä.
Vielä samana päivänä oikeusministeri Kekkonen, joka vastikään oli palannut kulttuurivaltuuskunnan mukana Moskovaan tekemältään matkalta, ilahdutti pääministeriä kertomalla tämän nauttimasta arvovallasta itäisen naapurimaan pääkaupungissa. Sen sijaan Helsingin hallituksen piirissä mieliala oli huonontunut. Maalla ei ollut enää toimivaa valtionpäämiestä. Vallitsevan epävarmuuden hälventämiseksi olisi välttämätöntä taivuttaa presidentti eroamaan virastaan, mistä myös O. W. Kuusinen oli Moskovassa oikeusministerille vihjaissut. Seuraajaksi tulisi Kekkosen mielestä saada Paasikivi, jonka työtaakka pääministerinä oli nyt niin suuri, ettei häntä enää voitu vaatia jatkamaan. Kekkonen otaksui kaikkien hallituksen jäsenten olevan samaa mieltä.
Viitattuaan eroaikomukseensa sekä Mannerheimin rooliin välirauhan aikaansaamisessa ja marsalkan monien silmissä tärkeään symboliarvoon Paasikivi huomautti, ettei hän voinut osallistua Kekkosen ehdotuksen käsittelyyn. Kuitenkin hän keskustelukumppaniaan rohkaisten paljasti maininneensa Mannerheimille pääministeriehdokkaina sekä Kekkosen itsensä että Pekkalan nimet.6 Jääväämällä itsensä asian jatkokäsittelystä Paasikivi tuli samalla antaneeksi selvän merkin omasta kiinnostuksestaan presidentinvirkaan.
Kaksi päivää myöhemmin innokas Kekkonen saapui jälleen Paasikiven luokse ehdottamaan Mannerheimin siirtämistä syrjään Paasikiven tieltä. Muuten ei sotasyyllisyyskysymystä sen enempää kuin monia muitakaan tärkeitä asioita saatu hoidetuksi. Ilmaisten tosin kiinnostuksensa varovainen pääministeri kuitenkin lopuksi muistutti, ettei hän ollut luvannut mitään.7
Uuteen vaiheeseen kysymys valtionpäämiehen asemasta tuli 2.10.1945 marsalkan henkilääkärin tri Lauri Kalajan saapuessa Mannerheimin tieten Paasikiven puheille mukanaan yhdessä professori Gösta Beckerin kanssa allekirjoittamansa, tasavallan presidentin terveydentilaa koskeva lääkärintodistus. Marsalkkaa oli syksystä 1941 lähtien vaivannut »keuhkostasi», jolla oli taipumus uusiutua infektioiden ja henkisen liikarasituksen seurauksena. Potilaan kieltäydyttyä sallimasta itselleen lepoa tauti oli keväällä 1943 puhjennut »molemminpuoliseksi lohkokeuhkokuumeeksi», joka oli »mitä suurimmassa määrin hengenvaarallinen aiheuttaen kriitillisessä vaiheessaan tajunnan menetyksen». Kalajan mukaan potilaan oli tuossa vaiheessa pelastanut lähtö kolmen viikon toipumislomalle »eteläisen Sveitsin lämpimässä ja keveässä ilmastossa».
Keuhkostasin nyttemmin uusiuduttua Kalaja suositteli edellä mainitun kokemuksen pohjalla sairaslomaa lämpimässä ilmastossa. Tätä varten potilaan olisi lähdettävä neljäksi viikoksi etelään, Portugaliin. Tilannetta vaikeutti vielä presidentissä hieman myöhemmin todettu vatsahaava. Pelätty syöpä ei kuitenkaan ollut kyseessä. Suullisesti Kalaja tiesi kertoa Mannerheimin lausuneen pitävänsä Paasikiveä seuraajaehdokkaanaan presidentiksi. – Pääministeri ilmoitti omana käsityksenään, ettei valtioneuvosto voisi asettua vastustamaan sairaslomaa koskevaa suunnitelmaa.8
Kutsuttuaan vielä samana iltana kotiinsa Leinon Paasikivi valitti jälleen omaa työtaakkaansa ja väsymystään, minkä vuoksi hän ei enää kauan jaksaisi. Pääministeri luki myös vieraalleen ääneen Mannerheimia koskevan lääkärintodistuksen. Leino myötäili todeten kahden viran samanaikaisen hoitamisen liian raskaaksi urakaksi keskustelukumppanin ikään ja terveydentilaan nähden. Suomi kuitenkin tarvitsi Paasikiveä eikä voinut sallia tämän siirtymistä syrjään. Myös Neuvostoliitossa hänet arvostettiin korkealle.
Raportoidessaan myöhemmin Ždanoville Leino kertoi Paasikiven kuunnelleen näitä sanoja suurella tyydytyksellä ja myöntäneen Mannerheimin eron välttämättömyyden. Hetkittäisestä horjunnastaan huolimatta pääministeri oli Leinon mielestä viime aikoina suuntautunut taas kohti »demokratiaa». Sitäpaitsi muita seuraajaehdokkaita Mannerheimille ei ollut näköpiirissä.
Paasikivi oli jo valmis pohtimaan myös uuden tilanteen vaatimia pääministerikandidaatteja mainiten Leinon kuullen nimeltä Kekkosen ja Pekkalan. Ensiksi mainittu oli tosin aikaansaapa mies mutta esiintyi joskus harkitsemattomasti etenkin juovuspäissään. Leino joutui nyt jo pidättelemään; uudesta pääministeristä puhuminen täytyi katsoa ennenaikaiseksi. Ensin piti Mannerheim saada eroamaan presidentinvirasta.
Pääministerin ilmaistua avoimesti kiinnostuksensa jäi jäljelle lähinnä kysymys viestinviejästä. Kuka ottaisi asian puheeksi Mannerheimin kanssa? Seuraajaehdokkaana Paasikivi ei katsonut voivansa puuttua asiaan, kun taas Leino »vasemmistolaisena» piti itseään sopimattomana esiintymään. Niinpä päätettiin ehdottaa Sventolle Wuoren kutsumista Lontoosta »selostamaan ulkoministerikokousta». Samalla hän voisi puhua myös Mannerheimin kanssa.9
Leinon raportoidessa Paasikiven kanssa käymästään keskustelusta Ždanoville kenraalieversti reagoi yhä varovasti. Miten tilanne poikkesi edellisestä keväästä, jolloin samantapaisesta Mannerheimin eroa koskevasta suunnitelmasta oli luovuttu? Leino näki kuitenkin selviä eroja. Mannerheimin arvovalta oli heikentynyt eduskunnan hylättyä osan niistä muutoksista, jotka hän oli tehnyt sotasyyllisyyslakiehdotukseen. Keväällä Paasikivi pysytteli sivussa, kun taas nyt hän esiintyi »salaliiton» aktiivisena osanottajana. Hallituspuolueidenkin keskuudessa mielialat alkoivat vähitellen kypsyä.
Täsmennykseksi Ždanov halusi vielä tietää, oliko Paasikivi periaatteessa luopunut mahdollisuudesta muodostaa entistä oikeistolaisempi hallitus ja pysyttäisikö hän presidentiksi tultuaan »nykyisenkaltaisen» kabinetin paikoillaan. Kumpaankin kysymykseen Leino katsoi voivansa vastata myönteisesti; viittasihan Paasikiven aikeisiin jo selvästi sekin tosiasia, että hän oli puhunut Kekkosesta ja Pekkalasta mahdollisina pääministeriehdokkaina.10 – Merkille pantavaa on, että vaikka Ždanov pidättyikin suoranaisesti hyväksymästä Leinon kertomaa suunnitelmaa, hän toisaalta ei liioin enää toistanut keväällä ilmaisemaansa kielteistä kantaa.
Paasikiven »kylmetyttyä» lokakuun alussa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 75-vuotisjuhlassa Kansallismuseossa hän jäi vuoteeseen potemaan korostaen lääkärilleen professori Beckerille aikomustaan erota marraskuussa raskaaseen työtaakkaansa vedoten. Lääkärin vakuutukset ajatuksen mahdottomuudesta pätevän seuraajan puutteen vuoksi kaikuivat kuuroille korville.11 Kuten tuonnempana näemme, Paasikiven lähes koko lokakuun 1945 kestänyt »kylmettyminen» oli samalla suurelta osaltaan diplomaattista sairautta.
Oman ulottuvuutensa kuvioon toi käynnistymässä ollut sotasyyllisyysprosessi. Oikeusneuvos Petäyksen jo lokakuun alkupäivinä Kekkoselle ilmoittamien tutkimustulosten mukaan sotasyyllinen N:o 1 oli Ryti ja sotasyyllinen N:o 1a taas Mannerheim. Paasikivelle Kekkonen mainitsi marsalkan jäämisen presidentiksi osoittautuvan vaikeaksi sen jälkeen kun syytökset prosessin yhteydessä tulisivat julkisuuteen. Tilannetta eivät parantaneet Mannerheimin ja Rytin oikeudelle antamat, toisistaan poikkeavat lausunnot ennen muuta vuoden 1940 kauttakulkusopimuksen kohdalla.12
Keskeyttäen sairaslomansa Paasikivi järjesti 8.10.1945 valtioneuvoston epävirallisen istunnon, jossa hän luki Mannerheimin matkaa koskevan Kalajan ja Beckerin lausunnon. Pääministeri lisäsi vastanneensa asianomaisille hankkeen toteutumisen jäävän lääkärien ratkaistavaksi. Valtioneuvoston jäsenistä kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa.13
Paasikiven vetäytyessä »sairastamaan» ohjakset otti nyt käsiinsä oikeusministeri Kekkonen. Kuten Juhani Suomi on osoittanut, hänen taktiikkansa lähti siitä, että kansan moraalisen kestokyvyn ylläpitämiseksi tasavallan presidentti oli pelastettava joutumasta mukaan Säätytalon prosessiin. Tarkoitus saavutettaisiin niin, että marsalkka ennen oikeudenkäynnin alkua matkustaisi lääkärintodistuksen nojalla ulkomaille, Portugaliin. Siellä hänen tuli pysytellä vuoden loppuun saakka, koska päätökset syytteiden nostamisesta tuli lain mukaan tehdä viimeistään 31.12.1945.14
Vielä parempi vaihtoehto oikeusministerin mielestä olisi kuitenkin jo ennen matkaa tapahtuva eroaminen. Yhdessä Leinon kanssa Kekkonen kutsui 8.10.1945 pidetyn valtioneuvoston epävirallisen istunnon jälkeen koolle ministerit Sventon, Pekkalan, Törngrenin ja Hiltusen. Tällöin päästiin nopeasti yksimielisyyteen Mannerheimin mahdollisimman pian tapahtuvan eron suotavuudesta. Vain Törngren kannatti hankkeen toteuttamista vasta presidentin palattua ulkomaanmatkaltaan. Pääministerin »sairasvuoteen» äärellä 9.10.1945 vierailleelle Leinolle Paasikivi – haluamatta odottaa Wuoren paluuta Lontoosta – ehdotti Mannerheimin luokse lähetettävän »viestinviejän» rooliin eduskunnan puhemiestä K. A. Fagerholmia, jota myös Leino kannatti.
Seuraavana päivänä ilman Paasikiveä pidetyssä »salaliittolaisministerien» kokouksessa paikalle ilmaantunut Fagerholm tarjoutui vapaaehtoisesti – todennäköisesti neuvoteltuaan ensin Paasikiven kanssa – lähtemään Mannerheimin puheille. Leinon Ždanoville esittämän raportin mukaan Fagerholmin ilmoitus oli kokouksen osanottajille täysin odottamaton »ja tuntui kovin rohkealta, koska kukaan muu ministereistä ei vapaaehtoisesti halunnut ottaa itselleen tällaista roolia». Kenraalieverstille Leino epäili Fagerholmin pyrkivän menettelyllään turvaamaan itselleen näkyvän aseman poliittisessa elämässä ja kenties tulevaisuudessa myös hallituspaikan. Mutta huolimatta tästä kaikki kokouksen osanottajat olivat tyytyväisiä ja suostuivat Fagerholmin ehdotukseen. 15
Seuraavana päivänä (11.10.1945) Paasikiven edelleen poissaollessa järjestetyssä koko hallituksen salaisessa neuvonpidossa Kekkonen kannattajineen kuitenkin peräytyi. Ei saanut luoda sellaista kuvaa, että hallitus oli »potkimassa pois» Mannerheimia. Tässä vaiheessa Fagerholmin ja hänen mukaansa lähtevän Carl Enckellin tuli ainoastaan taivutella presidenttiä yhteistyöhön oikeusneuvos Petäyksen johtaman tutkijakunnan kanssa tiettyjen sotasyyllisyysasiaan liittyvien ongelmien selvittämiseksi. Enckell kuitenkin lupasi olla mukana vain neuvoteltuaan ensin kotonaan sairastavan pääministerin kanssa.16
Paasikivelle Enckell selitti haluavansa aluksi keskustella kahdestaan Mannerheimin luona ennen »virallista» käyntiä yhdessä Fagerholmin kanssa. Ratkaisu ei selvästikään tyydyttänyt pääministeriä, joka otti ulkoministerinsä vastaan sänkykamarissaan »erityisen hermostuneena». Hän syytti Mannerheimia »tilanteen täydellisestä ymmärtämättömyydestä» ja pyrkimyksestä vetäytyä irti kaikista epämieluisista ratkaisuista lykkäämällä ne hänen, Paasikiven, niskoilleen. Katkeruus alkusyksyllä 1944 tapahtuneista »sivuuttamisista» tuli niinikään taas näkyviin.17
Sopimuksen mukaisesti Enckell kävi 12.10.1945 yksin Mannerheimin puheilla. Vierailu osoittautui siinä mielessä tarpeettomaksi, että presidentti ilmoitti aikoneensa joka tapauksessa ennen matkaansa asettua yhteyteen oikeusneuvos Petäyksen kanssa tämän toivomien selvitysten antamiseksi.18 Kun asia tässä vaiheessa rajoittui edellä mainittuun kysymykseen, Fagerholmin ja Enckellin yhteinen käynti lykkääntyi epämääräiseen tulevaisuuteen ja jäi lopulta kokonaan toteutumatta.
Kekkosen ja Leinon antamat tiedot Mannerheimin eroa kannattavasta ministeriryhmästä vahvisti Espoonkadulle 12.10.1945 saapunut Svento. Presidentin pitäisi nyt todellakin luopua. Hän oli ainoastaan esteenä ja sekoitti asioita. Jonkun pitäisi sanoa marsalkalle, ettei hän voinut enää jäädä. Paljastamatta keskustelujaan Kekkosen sekä Leinon kanssa ja tyytyen omaksumaansa rooliin informaation vastaanottajana Paasikivi rajoittui entiseen tapaan varoittelemaan sellaisen kuvan antamisesta, että hallitus oli »ajamassa pois» Mannerheimia. Nähtävästi vain kompromettoituminen sotasyyllisyysasiassa pakottaisi presidentin eroamaan.19
Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin (27.9.1974) tohtori Lauri Kalaja kertoi Urho Kekkoselle Mannerheimin usein sanoneen hänelle (Kalajalle) mielellään luopuvansa virastaan, jota hän ei enää hoitanut eikä voinutkaan hoitaa. Viivyttelyn syynä oli käsitys, ettei istuvaa presidenttiä voitu asettaa syytteeseen sotasyyllisenä. Laatimassaan muistiossa Kekkonen toteaa:
»Paasikivi oli tavattoman ärtynyt siitä, että Mannerheim ei luopunut tasavallan presidentin virasta. Paasikivi joutui käytännöllisesti katsoen hoitamaan sekä presidentin että pääministerin tehtävät ja vaikka hän ehkä olisi terveydentilansa perusteella kyllä pystynyt sen hoitamaan, niin hän halusi, että Mannerheim poistui ja että hän, Paasikivi, tulee Mannerheimin tilalle. Muistan hyvin, miten Paasikivi koetti pakottaa Mannerheimin luopumaan presidentin tehtävästä. Hän jäi tämän tästä pois hallituksen työstä, hän jäi kotiinsa tekemään työtä taikka lepäämään ja ilmoitti valtioneuvostolle, että hän on sairastunut eikä voi saapua työhön. Minäkin kävin häntä muutaman kerran katsomassa ja hän oli normaalissa kunnossa. Minäkin kehoitin, että ole nyt muutamia päiviä aina kerrallaan poissa muka sairauden takia työstä, niin kyllä se kypsyttää Mannerheimia pyytämään eroa. Hillilä yhteisen sopimuksen perusteella kävi näinä sairaspäivinä myöskin Paasikiven luona ja esitti samanlaisia toivomuksia kuin minä. En jaksa muistaa, kuinka kauan tämä näytteleminen kesti, mutta Paasikivellä todella ei ollut muuta keinoa pakottaa Mannerheimiä pyytämään eroa kuin tämäntapainen hallituksen toiminnasta poisjääminen sairauden takia.»20
Kysymys ei kuitenkaan ollut vain Mannerheimin persoonasta. Sotilasjohdon »kompromettoituminen» sotasyyllisyystutkimuksessa saattoi johtaa siihen, että marsalkan poistuttua maasta hänen alaisensa upseerit voivat joutua syytteeseen. Tähän ei vanha ylimys alistunut. Keskusteltuaan oikeusneuvos Petäyksen kanssa ja vastattuaan tämän kysymyksiin presidentti soitti 18.10.1945 Paasikivelle ilmoittaen, ettei hän vallitsevissa oloissa voinut lääkärien suosituksesta huolimatta lähteä Portugaliin, koska tuollainen menettely näyttäisi pakoilemiselta. Niinpä hän jäisi kotimaahan puolustautumaan syytöksiä vastaan, ja hallituksen oli syytä ottaa tilanteeseen kantaa.21
Käytännössä asetelma merkitsi sitä, että presidentti vaati ehtona matkalleen hallitukselta selvää lupausta pitää sotilasjohto syytteiden ulkopuolella, mihin oikeusministeri koko ajan olikin tähdännyt ja puhunut samansuuntaisesti myös marsalkalle itselleen. Kun Kekkonen hallituksen iltakoulussa 22.10.1945 (Paasikiven poissaollessa) jyrkästi kieltäytyi tulevaisuudessakaan esittelemästä presidentin asettamista syytteeseen, Leino sai aiheen kirpeään kommenttiin, ettei syytteeseenpano riippunut ministeri Kekkosesta. 22
Vaikka hallituksen enemmistö sekavan keskustelun jälkeen vastoin oikeusministerin kantaa pidättyikin antamasta virallisia lupauksia ja suositteli niin muodoin presidentin pysymistä kotimaassa, jotakin tietä (todennäköisesti Kekkosen välityksellä) vakuutus ylipäällikön ja hänen alaistensa upseerien jättämisestä rauhaan on vanhalle herralle täytynyt tulla hänen ryhtyessään taas jatkamaan matkavalmistelujaan. Oikeusministerin taktiikka oli näin tietystä ristiriitaisuudestaan huolimatta hahmoutunut kaksiosaiseksi. Yhtäältä piti käyttää sotasyyllisyysasiaa vipusimena Mannerheimin saamiseksi eroamaan; toisaalta tuli huolehtia siitä, etteivät hän ja sotilasjohto käytännössä joutuisi oikeuden eteen.23 Kekkosen asemaa luonnollisesti helpotti – ja tätä on syytä korostaa – se, ettei valvontakomissio ollut esittänyt marsalkan persoonaa koskevia vaatimuksia.
Kotonaan »sairastava» pääministeri puolestaan toisti puhelimitse presidentille vakiintuneen kantansa, jonka määräsivät lääkärien suositukset. Matkalle ei siis ollut estettä. Kalajaa ja Beckeriä pääministeri kuitenkin pyysi ajoittamaan marsalkan paluun joulukuun puoliväliin, jolloin hän, Paasikivi, jättäisi paikkansa. »Uhkavaatimuksen» takaraja oli siten jälleen siirtynyt hieman eteenpäin.24 Kuten tuonnempana näemme, tämäkään ei silti osoittautunut pysyväksi.
Hallituksen suunnittelema suoranainen eroamiskehotus presidentille oli kuitenkin vielä antamatta. Tehtävän sai lopulta hoitaakseen siihen jo keväällä 1945 halukkuutensa ilmaissut Eero A. Wuori.25 Tuolloin hanke oli kaatunut Ždanovin vastarintaan. Leinon informoitua edellä esitetyllä tavalla kenraalieverstiä Helsinkiin saapunut Wuori kävi 29.10.1945 Mannerheimin luona hänen kotonaan Kaivopuistossa. Kohtelias isäntä oli sonnustautunut aamutakkiin ja otti vieraansa vastaan sängyssä istuen. Wuoren valitettua valtakunnan kannalta haitallista tilannetta, jonka vallitessa sekä presidentti että pääministeri olivat vuodepotilaita, Mannerheim vastasi lyhyesti, ettei mikään laki kieltänyt heitä sairastamasta.
Wuori lisäsi nyt panoksia ilmaisten erityisen mielipahansa siitä, jos keskustelukumppani joutuisi valtion päämiehen paikalta sotasyyllisten luetteloon. Korostaen suhtautuneensa aina lojaalisti marsalkkaan vieras päätyi antamaan sen »vilpittömän neuvon», että eroaminen olisi parasta sekä maan että presidentin itsensä kannalta. Jo terveydellisessäkin mielessä marsalkka voittaisi näin monta elinvuotta.
Psykologisena vaikutuskeinona painostusyritys epäonnistui selvästi. Vieras muisteli myöhemmin Mannerheimin »suuttuneen tavattomasti» ja antaneen ymmärtää, ettei hän kaivannut neuvoja herra Wuorelta, joka vain vajaat puolitoista vuotta aikaisemmin oli itse ollut ajamassa häntä, Mannerheimia, sinänsä epämieluisaan presidentinvirkaan. Wuoren kertoman mukaan raivostunut marsalkka korotti äänensä niin voimakkaaksi, että oven ulkopuolella odottanut adjutantti »pelästyi». 26 Toive saada presidentti eroamaan jo ennen Portugalin matkaa oli näin romahtanut.
Mannerheimin syrjäyttämishankkeeseen valvontakomissio ei puuttunut, vaikka Ždanov pyrkikin mahdollisuuksien mukaan seuraamaan tilanteen kehitystä. Stalinille ja Molotoville 23.10.1945 lähettämässään raportissa kenraalieversti otaksui Kekkosen käyttävän Paasikiven tieten oikeuteen joutumisen uhkaa välikappaleena Mannerheimin taivuttamiseksi jättämään paikkansa. Viimeisten tietojen mukaan marsalkka ei eroaisi vaan luopuisi myös sairaslomastaan pystyäkseen puolustamaan itseään.27
Ždanovin varovaisuutta osoittaa, että hän sensuroidessaan etukäteen pääsihteeri Ville Pessin SKP:n 7. puoluekokouksessa lokakuussa 1945 esittämän keskuskomitean raportin poisti siitä kaikki Mannerheimia vähänkin kritikoivat kohdat.28
Valtionpäämieskysymyksessä kenraalieverstin menettelyn taustana oli tietoisuus siitä, että Moskovassa yhä tunnettiin tiettyä kiinnostusta Mannerheimin persoonaa kohtaan. Marraskuun 3. päivänä 1945, vuorokautta ennen presidentin lähtöä mielilaivallaan »Wellamolla» Tukholmaan ja sieltä edelleen lentoteitse Portugaliin, lähettiläs Orlov lausui puolustusministeri Pekkalalle ihmettelevänsä marsalkan matkakohdetta. Miksi hän ei lähtenyt hoitamaan terveyttään Krimille tai Kaukasiaan?29
Oma mielenkiintonsa on sillä seikalla, jota toistaiseksi ei tietenkään mainittu suomalaisille, että Stalin parhaillaan vietti ensimmäistä sodanjälkeistä lomaansa Mustanmeren rannalla Sotsissa. Toistaiseksi epäselvää on, liittyikö tämä tosiasia mitenkään Pekkalan kautta annettuun vihjeeseen.
Stalinilla oli lähiympäristössään oma tietolähteensä Mannerheimin persoonasta, tämän entinen upseeritoveri chevalier-kaartista, kreivi sittemmin Neuvostoliiton pääesikunnan attasea-osaston päällikkö ja NKVD-kenraali A. A. Ignatjev. Joulukuussa 1944 Ruotsin Moskovanlähettiläs Staffan Söderblom raportoi tavanneensa Molotovin vastaanotolla Ignatjevin, joka oli positiiviseen sävyyn luonnehtinut »vanhaa ystäväänsä ja toveriaan paroni Mannerheimia». Nuoruuden päivinään he olivat usein perusteellisesti juhlineet Pietarissa. 30
Harkittuaan Orlovin viestiä Mannerheim pyysi Pekkalaa ilmoittamaan ajatuksen valitettavasti tulleen esille liian myöhään. Myöhemmin marsalkka totesi Paasikivelle ja Enckellille pitävänsä hanketta »kenties viisaana» ja saadessaan venäläisiltä ajoissa kutsun hän olisi sen hyväksynyt. Pääministeristäkin idean myöhäinen esilletulo oli valitettavaa, koska presidentti paluumatkallaan (!) olisi voinut Moskovassa keskustella generalissimus Stalinin kanssa Suomen tulevista rauhanehdoista. Mannerheimin tuomina niitä olisi kotimaassa uskottu paremmin kuin mihin hallituksen oma arvovalta riitti.31
Viime hetkellä tehdyn ehdotuksen epäonnistuminen saattoi Ždanovin hankalaan tilanteeseen. Haluamatta ottaa riskiä hän samana iltana (3.11.1945) kutsui Paasikiven puheilleen ja kielsi Mannerheimia lähtemästä seuraavana aamuna Portugaliin. Pääministerin laajat vastaväitteet siitä, ettei presidentin yksityisluontoinen matka millään tavalla liittynyt välirauhansopimukseen ja sen täyttämiseen, kaikuivat kuuroille korville. Näin ollen Paasikivi ei voinut muuta kuin ajaa Kaivopuistoon, herätyttää jo nukkumaan käyneen presidentin ja ilmoittaa hänelle LVK:n viestistä. Kuultuaan matkan saattavan vahingoittaa maata marsalkka soitti nyt adjutantilleen käskien tätä peruuttamaan laivaliput Tukholmaan.
Iäkäs pääministeri sukkuloi vuorostaan takaisin Torniin raportoimaan Mannerheimin suostuneen kenraalieverstin »hyvin epämukavan» toivomuksen mukaisesti lykkäämään matkansa, jonka hän toivoi järjestyvän niin pian kuin mahdollista. LVK:n puheenjohtaja – saatuaan ilmeisesti tällä välin yhteyden Sotsiin – yllätti kuitenkin vieraansa välittämällä tälle »hyvän uutisen». Neuvostohallituksella ei ollutkaan mitään presidentin matkaa vastaan. Paasikivi kiiruhti nyt tietoineen taas Kaivopuistoon, jossa tyytyväinen marsalkka käski adjutanttiaan peruuttamaan peruutuksen.32
Käytyään aamulla Wellamo-laivalla jo hyttiinsä »installoituneen» Mannerheimin luona toivottamassa hyvää matkaa ja kuultuaan marsalkan selostuksen edellisen illan »intermezzosta» Enckell myöhemmin iltapäivällä lausui Paasikivelle tunnustuksensa asian hoitamisesta. Samalla pääministeri sai onnittelut hyvästä mielialastaan ja rauhoittuneista hermoistaan. Salaamatta tyytyväisyyttään kiitosten kohde totesi pitävänsä saavutustaan menestyksenä, koska Mannerheimin matkan avulla alleviivattiin Suomen riippumattomuutta Venäjästä.33 Kysymys siitä, missä määrin lähtöhankkeen toteutuminen oli Paasikiven ansiota, jäi tässä keskustelussa tietenkin lähemmin käsittelemättä.
Ajatus presidentinvaihdoksesta pysyi silti edelleen vireillä. Epäonnistuttuaan taivutteluyrityksessään Helsingissä Wuori palasi asemapaikalleen Lontooseen Tukholman kautta, jolloin hänelle 9.11.1945 tarjoutui tilaisuus keskusteluun Mannerheimin läheiseksi ystäväksi tunnetun lähettiläskollega Gripenbergin kanssa. Selvästi laskien näkökohtiensa välittyvän eteenpäin Wuori mainitsi otaksuvansa, etteivät Paasikiven hermot kestäisi kauan, jolloin hänelle saattoi käydä samalla tavoin kuin Hackzellille (aivohalvaus).
Mannerheimin kohdalla taas vetäytyminen yksityiselämään todennäköisesti pelastaisi hänet joutumasta sekoitetuksi oikeudenkäyntiin. Marsalkan pysyessä presidenttinä syytetyt saattoivat väittää, että myös hänet oli tuomittava, jos kerran heidät katsottiin syyllisiksi, vaikka he olivat ainoastaan toimineet korkeimman sodanjohdon hyväksymällä tavalla. Istuvan presidentin vetäminen mukaan sotasyyllisyysprosessiin olisi Wuoren mielestä maan kannalta kovin valitettavaa.
Niinpä marsalkan tulisi terveydentilaansa vedoten erota vielä Portugalissa oleskellessaan, jolloin Helsingissä voitaisiin ryhtyä valitsemaan uutta presidenttiä ja pääministeriä. Wuoren hallituksen tieten tekemä uusi painostusyritys jäi sikäli tuloksettomaksi, että Mannerheim huonon postiyhteyden vuoksi sai käsiinsä Gripenbergin informaatiokirjeen vasta tammikuussa 1946 ehdittyään jo palata Portugalista Helsinkiin.34
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aiheuttaman kriisin yhteydessä35 valtionpäämiesongelma otettiin 21.11.1945 erikseen käsiteltäväksi iltakoulussa. Vakiintuneen linjansa mukaisesti Kekkonen katsoi tällöin hallituksen velvollisuudeksi ottaa aloite presidenttikysymyksessä. Portugaliin tuli lähettää delegaatio selostamaan Mannerheimille tilannetta, koska marsalkka joutuisi monissa häntä kompromettoivissa asioissa vastaamaan tuomioistuimelle. Erityisen kiusallisena Kekkonen piti sotasyyllisyysoikeudessa paljastunutta suomalaisen III Armeijakunnan alistamista jo 15.6.1941 (siis ennen sodan puhkeamista) saksalaisten komentoon. Jollei presidentti eronnut ennen oikeudenkäynnin jatkumista 10.12.1945, prosessia olisi hyvin vaikea hoitaa.
Vaikka Kekkonen saikin tukea Hillilältä ja Hiltuselta, Paasikivi näki kuitenkin parhaaksi noudattaa varovaista linjaa. Presidentin häätäminen paikaltaan olisi hyvin arkaluontoinen asia, johon ei helposti voitaisi mennä. Missään tapauksessa tällaisen aloitteen tekeminen ei kuulunut hallitukselle vaan eduskunnalle. Vaikeata olisi niinikään kehottaa valtionpäämiestä viipymättä palaamaan, kun kerran hänen terveytensä vaati oleskelua ulkomailla. Ehkä sittenkin voitaisiin hoitaa asiat vuoden lopussa tapahtuvaan marsalkan kotiinpaluuseen saakka.
Useimmat hallituksen jäsenet (mm. Pekkala, Törngren, Svento, Takki, Peltonen, Kilpi ja Vesterinen) asettuivat puheenvuoroissaan kannattamaan pääministeriä. Tähän ryhmään liittyi myös Leino, joka tietoisena valvontakomission maltillisesta asenteesta rohkeni jopa kuiskata vierustoverilleen, pääministerin sihteeri Toivo Heikkilälle: »Mitä ne sitä vanhaa miestä jahtaavat?»
Valtioneuvoston epäviralliseksi päätökseksi tulikin olla toistaiseksi ryhtymättä toimenpiteisiin presidenttiasiassa. Jos taas marsalkka ei joulukuussa palaisi, silloin kysymyksen katsottaisiin joutuneen uuteen vaiheeseen.36
Lykkäystä puolsi myös sosiaalidemokraattien erimielisyys etenkin asevelisosialistien suositellessa Mannerheimin pysymistä paikallaan. Samalle kannalle asettui oppositioon lukeutuva Voionmaa. Jatkuvuuden säilyttäminen edistäisi olojen vakiintumista. Lisäksi tannerilaisten piirissä epäiltiin Paasikiven »lujuutta» sekä kommunisteja että Neuvostoliittoa kohtaan.37
Smolnassa 22.11.1945 parlamentin puhemiehistölle ja ryhmien edustajille järjestetyssä illallistilaisuudessa pitämässään alustuksessa 38 Paasikivi vältti suoranaisesti puuttumasta presidenttiongelmaan. Tehtyyn kysymykseen hän kuitenkin vastasi, ettei hallituksella valtion päämiehen poissaollessa ollut ketään, jolle tarpeen vaatiessa jättää eroanomuksensa. Ajan mittaan marsalkka tuskin voisi enää jatkaa presidenttinä.39
Viikkoa myöhemmin Mannerheimin asemasta keskusteltiin – todennäköisesti Kekkosen ja hänen kannattajiensa aloitteesta – SDP:n, SKDL:n ja maalaisliiton »blokin» edustajista koostuvassa neuvottelukunnassa. Siihen kuuluivat sosiaalidemokraattien Yrjö Kallinen ja Matti Lepistö, kansandemokraattien Hertta Kuusinen ja Eino Pekkala sekä maalaisliiton Juho Niukkanen ja T. N. Vilhula. Jyrkintä linjaa ajoi tällöin »kävelevä paradoksi», pasifistinen puolustusministeri Kallinen ehdottaen puhemies Fagerholmin lähettämistä Portugaliin vaatimaan presidentin eroanomusta. Jarruttajan roolin omaksuivat nyt SKDL:n kansanedustajat Pekkalan huomauttaessa, ettei marsalkkaa vastaan ollut toistaiseksi tiedossa muuta kuin Rytin väitteitä.
Maalaisliittolaisten tahtoessa tietää, mitä mieltä Stalin ja muut Neuvostoliiton johtajat olivat Mannerheimista, Hertta Kuusinen ei uskonut heidän vaativan presidentin eroa tai hänen asettamistaan syytteeseen. Niukkasen selostettua laajasti Mannerheimin asennoitumista eri tilanteissa aina vuodesta 1918 lähtien ja kiistettyä hänen olleen koskaan »lapualaisen» tai »fascistin» neuvottelukunta päätyi lopulta yksimielisesti sille kannalle, että maan edun mukaista oli edelleenkin käyttää hyväksi marsalkan palveluksia.40 »Kolmen suuren» ryhmän asetuttua yhteistyöelimessään tälle kannalle oli selvää, ettei hallituksen piirissä esitetyillä toiveilla eduskunnan puuttumisesta presidenttiasiaan ollut ainakaan vielä toteutumisedellytyksiä.
Mannerheimin erohankkeen siirtyessä kauemmaksi tulevaisuuteen Paasikiven 75-vuotispäivää, joka alun pitäen oli muodostanut tietynlaisen takarajan, saatiin viettää ilman erityistä dramatiikkaa. Toisaalta Kekkonen pyrki käyttämään tilaisuutta hyväksi presidenttiehdokkaansa ansioiden propagoimiseen. Jo kesällä oikeusministeri ehdotti vanhalle ystävälleen professori Arvi Korhoselle Paasikiven elämäkerran laatimista. 41 Todennäköisesti pitäen hanketta sekä poliittisen tilanteen että materiaalipohjan kannalta vielä ennenaikaisena kirjoittajaehdokas ei näytä työtä edes vakavasti harkinneen.
Paremmin onnistui oikeusministerin niinikään inspiroima ja Holger Harrivirran ohjaama, Paasikiveä käsitellyt lyhytelokuva »Pääministerin päivä», johon Kekkonen viimeisteli JKP:n sihteerin Toivo Heikkilän laatiman selostustekstin. Filmin sävyä ja sisältöä ei riitä selittämään pelkkä syntymäpäivä, vaan sen taustalla väikkyi jo selvästi alkava presidenttikampanja. Suomen Kuvalehden palstoilla Kekkonen (nimimerkillä K. Y. Laaksonen) vielä merkkipäivän jälkeenkin hehkutti pääministerin kunniaa:
» Jokaisella kansalla on milloin tahansa riittävästi poliitikkoja viemään maata eteenpäin rauhallisina aikoina, mutta raskaiden kohtalonvuosien kautta voi maan kuljettaa vain valtiomies. Juho Kusti Paasikivessä, Kansallis-Osake-Pankin entisessä helposti kiihtyvässä pääjohtajassa ja kokoomuspuolueen entisessä puheenjohtajassa on Suomella tällainen valtiomies, johon on turvauduttu aina kovan päivän tullen. Mutta valitettavasti ei yleensä koskaan sitä ennen. »42
Päivänsankari ei kuitenkaan tehnyt juhlien valmistelijoiden työtä helpoksi. Hallituksen iltakoulussa 3.10.1945 muodostettu Kekkosen johtama toimikunta, johon lisäksi kuuluivat ministerit Hiltunen, Törngren ja Leino, kaavaili ohjelman rungoksi Kansallisteatterissa järjestettävää juhlaa ja sen jälkeen pidettäviä kansalaispäivällisiä.43 »Tyhjänpäiväisiä seremonioita» halveksiva pääministeri kieltäytyi kummastakin. Lehdistön välityksellä hän pyysi tuttaviaan olemaan vaivautumatta onnittelukäynnille luokseen. Kiittäessään Mannerheimia tämän Portugalista lähettämästä sähkeestä Paasikivi – samalla tietysti epäsuorasti työtaakkaansa korostaen – kertoi koettaneensa supistaa juhlinnan niin vähiin kuin mahdollista:
»Hallituksen jäseniä sekä Eduskunnan ja puolueiden edustajia en voinut kieltäytyä ottamasta vastaan. Sama päti Ministeri Orloviin, joka esitti Neuvostohallituksen ja Kenraalieversti Ždanovin onnittelut, sekä eräisiin muihin (KOP:n Honkajuuri ja Ilves – T.P.) nähden. Seurauksena oli kahden työpäivän meneminen hukkaan.»44
Puhuessaan hallituksen puolesta »kauniisti» Paasikivelle Enckell ilmoitti valtioneuvoston päättäneen lyöttää hänen kunniakseen »muistomitalin». Päivänsankarin kieltämät kansalaispäivälliset korvattiin Smolnassa iltakoulun yhteydessä järjestetyillä, kulinaarisesti tavallista korkeatasoisemmilla illallisilla, joille myös Alli-rouva kutsuttiin.45 Kekkosen ja hänen avustajiensa tyydytykseksi lehdistö ohjelman supistumisesta huolimatta omisti silti kautta linjan runsaasti huomiota ja palstatilaa päivänsankarille, jonka elämäntyö siten tuli entistä paremmin tunnetuksi.46
Vanha kokoomuslainen ystävä, kirjailija Eino Railo korusähkötti: »Suuren isänmaallisen kutsumuksen täyttäjälle olkoon Sallimus suopea.» Päiväkirjassaan onnittelija uskoi asianomaisen todella pitävän tehtäväänsä kutsumuksena, mihin käsitykseen Railo itsekin oli valmis yhtymään. »Mikä meidät perisi, jos häntä ei olisi? Luultavasti tuho. »47 Tämä ei estänyt kirjoittajaa päiväkirjassaan joskus kärkevästikin arvostelemasta ystäväänsä katsoessaan tämän syyllistyneen liian pitkälle menevään myöntyvyyteen.48
Sotasyyllisyysongelman kiristyessä pahimmilleen joulukuun puolivälissä 1945 katkera Paasikivi mietiskeli:
»Me hallituksessa olemme Suomen kansan silmissä likaantuneet erityisesti sotasyyllisyysoikeuden kautta… Mannerheim on Suomen kansan silmissä puhdas, ja hänen arvonsa on vain lisääntynyt. Hän voi muodostaa hallituksen ‘puhtaista’ miehistä. Kun ilmoittaa jatkavansa ystävyyden politiikkaa Neuvostoliiton kanssa, niin venäläiset hänet kyllä hyväksyvät.»49
Vuoden lähestyessä loppuaan Paasikivi sai 27.12.1945 Portugalista saapuneelta Mannerheimilta puhelinsoiton Tukholmasta. Loma ei valitettavasti ollut tuonut toivottuja tuloksia; päinvastoin vatsahaava oli uudestaan auennut rasittavan paluun aikana junalla Espanjan kautta Pariisiin. Puhelimeen tullut matkaseuralainen, tohtori Kalaja täydensi raporttia toteamalla potilaan tilan vaativan tutkimusta heti kotimaahan päästyä. Leikkausta hän ei näin vanhalle miehelle mielellään tekisi.50
Presidentin saavuttua Helsinkiin Turun kautta 2.1.1946 (vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain säätämän syyteajan umpeutumisesta) Paasikivi ja Enckell ottivat hänet vastaan rautatieasemalla. »Mannerheim näytti laihtuneelta. Olimme jonkin aikaa hänen luonaan Tamminiemessä ja kerroimme, mitä oli tapahtunut. »51
Aamulla 4.1.1946 marsalkka soitti pääministerille ilmoittaen tulevansa valtioneuvostoon presidentinesittelyyn, jota sinä päivänä ei Paasikiven ilmoituksen mukaan kuitenkaan ollut. Samalla valtion päämies ilmaisi närkästyksensä Vapaa Pohjola – lehden kirjoituksesta, jossa presidenttiä kehotettiin eroamaan. Huonon terveytensä vuoksi hänellä ei ollut mitään tällaista ratkaisua vastaan, mutta asiasta pitäisi toki ensin keskustella pääministerin kanssa. Paasikivi puolestaan rauhoitteli kiivastunutta vanhaa herraa toteamalla asiaan voitavan palata hänen tultuaan kotiin sairaalasta tutkimusten jälkeen.
Vielä samana päivänä pääministerin puheille pyrkinyt tohtori Kalaja kertoi, ettei Mannerheimin terveys ollut niin hyvä, että hän pystyisi hoitamaan virkaansa. Portugalissa ja kotimatkallakin hän oli suunnitellut eroavansa heti perille päästyään mutta näytti nyt asettuneen toiselle kannalle. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Kalajan mielestä Mannerheimin harkinta- ja arvostelukyky on mennyt niin alas, että hän ei osaa arvostella asioita. Sen tähden hänen on luovuttava presidentin paikasta.»
Vakiintuneeseen tapaansa pääministeri vastasi, ettei kysymys ollut hallituksen vaan eduskunnan asiasta. Tohtorin oli siis syytä kääntyä puhemies Fagerholmin puoleen, minkä Kalaja lupasikin tehdä röntgentutkimusten valmistuttua.52
Neljä vuorokautta myöhemmin henkilääkäri raportoi pääministerille todenneensa pahassa paikassa sijaitsevan vatsahaavan. Leikkaus olisi vaikea. Presidentin tehtäviä hoitamaan marsalkka ei pystyisi, mikä oli sanottu myös hänelle itselleen. Kalajan tiedot vahvisti Paasikivelle Mannerheim, joka ilmoitti jo aikoneensa erota mutta siirtäneensä päätöstä vasemmistolehdistön hyökkäilyjen vuoksi. Painostuksen alaisena hän ei lähtisi mutta muuten kyllä jonkin ajan kuluttua.
Pääministeri totesi kantanaan, ettei presidentin tarvinnut ottaa huomioon sanomalehtiä, vaan ratkaisu tuli tehdä yksinomaan terveydellisten näkökohtien perusteella. Omasta puolestaan Paasikivi ilmoitti jatkavansa työtään voimatta kuitenkaan luvata, kuinka kauan jaksaisi. Presidentin olisi syytä neuvotella eduskunnan puhemiehen kanssa.
Fagerholmin käytyä Mannerheimin luona sairaalassa hän kutsui 10.1.1946 tämän suostumuksella koolle eduskuntaryhmien puheenjohtajat harkitsemaan presidenttikysymystä. Paikalle saapuneen tohtori Kalajan lausuttua »selvän mielipiteensä» marsalkan terveydentilasta läsnäolijat kokoomuksen Arvo Salmista myöten katsoivat, ettei tilanne voinut enää kauan jatkua. Samalla kuitenkin tuomittiin kaikkinainen painostus. Ratkaisu tuli jättää Mannerheimin omiin käsiin. Kokouksen tuloksesta puhemies ilmoitti presidentille, joka ei antanut varmaa vastausta sanoen olevansa valmis eroamaan mutta pelkäävänsä näin ehkä syntyvää anarkiaa.53
Paasikivelle lähettämässään kirjeessä Fagerholm kertoi marsalkan viitanneen kenraali Buschenhagenin »paljastuksiin», jotka olivat saaneet aikaan sen, ettei hän, Mannerheim, voinut poistua paikaltaan. Tällainen menettely tulkittaisiin paoksi, jonka vuoksi hänen alaisensa upseerit joutuisivat vaaravyöhykkeeseen. Siksi oli odotettava tuomioiden julistamista.54 Myöhemmin Fagerholm luonnehti rooliaan Mannerheimin eroasiassa:
»Tämä ei suinkaan kuulu mukavimpiin muistoihini, sen tunnustan, mutta maan etujen kannalta oli välttämätöntä saada henkilövaihdos aikaan. Mannerheimin asemaa historiassamme tämä ei heikennä; sairaus ja ikä nujersivat hänet. Ja juuri silloin tarvittiin toisenlaista valtion päämiestä.»55
Erohanke näytti tammikuussa 1946 pysähtyvän paikoilleen. Marsalkan mieltä kohotti Juho Niukkasen, T. N. Vilhulan ja Sulo Salon maalaisliiton eduskuntaryhmän nimissä lähettämä, pikaista paranemista toivottava kukkaistervehdys, josta asianomaiset myöhemmin saivat Kekkosen moitteet. Virassa pysymistä suosittelevia ääniä kuului myös muiden porvarillisten puolueiden sekä sosiaalidemokraattien oikeistosiiven taholta. Kauppalehti arvosteli 16.1.1946 julkaisemassaan kovasanaisessa artikkelissa hallitusta juonittelusta tasavallan presidentin selän takana häntä vastaan.56 Taustana olevaa realiteettia – valtionpäämiehen työkyvyttömyyttä – tämä kaikki ei tietenkään voinut muuttaa.
Tammikuun 12. päivänä Paasikiveä tapaamaan saapunut Mauno Pekkala katsoi tilanteen kypsyneen Mannerheimin eroa ajatellen jo siihen, että uutta hallitusta tuli ryhtyä suunnittelemaan. Presidentinvirka kuului itsestäänselvästi Paasikivelle. Pääministeriksi sopisi paremmin porvari tai sosiaalidemokraatti kuin SKDL:n edustaja. Kansandemokraattien liittotoimikunta tekikin viisi vuorokautta myöhemmin tämänsuuntaisen päätöksen katsoen vastuunalaisen pääministerin vakanssin tavoittelun toistaiseksi vielä ennenaikaiseksi. Pekkalan ehdottaman Väinö Voionmaan rinnalla saatettaisiin Paasikiven mielestä ajatella myös Eino Kilpeä. »En maininnut mitään Kekkosesta, joka minun mielestäni myös voisi tulla kysymykseen.»57
Samana päivänä Carl Enckellin puheilla kävi Mannerheimin adjutantti, majuri Nordlund keventämässä sieluaan omasta ja tohtori Kalajan puolesta. Eduskunnan puhemies Fagerholm oli vierailuillaan esiintynyt siinä määrin kohteliaasti ja huomaavaisesti, ettei presidentti ollut oivaltanut käyntien vakavuutta.
Nordlund tiesi esimiehensä säilyttävän hallussaan Portugalin-matkan jälkeen laadittua, Linnassa puhtaaksikirjoitettua ja valmiiksi allekirjoitettua erohakemusta. Kun lääkärien käsityksen mukaan potilaan pitkälle kehittyneen sekä hänen muistiinsa ja mielialaansakin vaikuttavan kalkkeutumisen leimaama terveydentila ei koskaan voisi palautua virkatehtävien hoitamisen edellyttämään kuntoon, marsalkan ystävien – ennen muuta Enckellin – tulisi Nordlundin ja Kalajan mielestä taivuttaa presidentti eroamaan kaikin kunnianosoituksin »uloskantamisen» välttämiseksi.
Enckell kuitenkin kieltäytyi tehtävästä katsoen virallisen asemansa tuovan mukanaan sen, ettei epäluuloinen Mannerheim uskoisi hänen puhuvan pelkästään yksityishenkilönä. Niinpä asialle päätettiin lähettää ulkoministerin veli, presidentin vanha ystävä, kenraali Oskar Enckell.
Tämäkin käynti jäi tuloksettomaksi marsalkan viitatessa eri tahoilta viime aikoina saamiinsa tuenilmauksiin. Toisaalta valtionpäämiehen asema suojeli häntä haastamiselta sotasyyllisyystuomioistuimeen, joka vaara oli viime aikoina kasvanut kenraali Buschenhagenin todistajalausunnon vuoksi. Kuulemansa perusteella Oskar Enckell päätteli Fagerholmin esiintyneen liian varovaisesti, minkä vuoksi tarvittiin uusi vierailu. Samassa yhteydessä Mannerheimia pitäisi rauhoittaa sotasyyllisyysasian osalta.58
Fagerholmilta Carl Enckell sai sittemmin tietää sydämen ylirasitukseen vetoavan Paasikiven saattavan poissaolollaan estää valtiopäivien päättämisen. Mannerheimille taas kukaan ei enää halunnut puhua eroamisesta, mikäli halusi välttyä joutumasta ulosajetuksi. Paasikiven päiväkirjan mukaan Kalaja raportoi hänelle 18.1.1946:
»Mannerheimin terveys on tosin viime päivinä parantunut, mutta hän ei voi ryhtyä presidentin virkaa hoitamaan. Hänen terveytensä on sellainen, että jos hän ryhtyy johonkin, joka voi tuottaa huolia, niin hänen tautinsa pahenee. Kalaja sanoi sanoneensa sen Mannerheimille monta kertaa selvästi, mutta Buschenhagenin paperin jälkeen oli Heinrichs käynyt hänen luonaan ja kehottanut, että Mannerheim ei eroaisi sillä hetkellä: Kalaja luuli Mannerheimin eroavan lähiaikoina.»
Paasikiven Kalajalle antamien ohjeiden mukaan Mannerheimille ei hänen osaltaan saanut sanoa mitään muuta kuin, että pääministeri oli tiedustellut presidentin terveydentilaa.59
»Suomen Sosialidemokraatin» vaadittua 19.1.1946 normaalien valitsijamiesvaalien järjestämistä Paasikiven hermostus kasvoi. Mannerheimin viivyttely saattoi johtaa vasemmistolaisen presidentin valitsemiseen. Pääministerin valitettua huoliaan Enckellille tämäkin katsoi, ettei pitkään vaalitaisteluun ja siihen liittyvään kiistelyyn ollut nyt mahdollisuutta, koska sotasyyllisyysprosessin, lähestyvien rauhanneuvottelujen ja monien sisäpoliittisten pulmien vuoksi maa tarvitsi pysyvästi toimintakykyisen hallituksen. Paasikiven tuli siksi sekä Moskovassa että kotimaassa nauttimansa arvovallan vuoksi siirtyä Mannerheimin seuraajaksi nopeasti ja mahdollisimman vähin muodollisuuksin.60
Yhteenvetona tilanteesta Enckell merkitsi muistiin:
»On syvästi traagista, että Mannerheim, mikäli terveydentila ei salli hänen paluutaan hoitamaan presidentin tehtäviä, tällä skleroosin aiheuttamalla sitkeällä kieltäytymisellään noudattamasta todellisten ystävien neuvoa asettautuu alttiiksi vaaralle, että mm. hävityn sodan vuoksi häntä kohdanneet surut huipentuvat pakolliseen, omanarvontuntoa loukkaavaan eroon».61
Löytääkseen ulospääsytien ongelmasta Kekkonen, Leino, Pekkala, Hiltunen ja Kalaja illastivat yhdessä pohtien keinoja Mannerheimin epäluulojen hälventämiseksi. Pian tämän jälkeen Hertta Kuusinen, Mauno Pekkala ja Ville Pessi kutsuivat Kalajan »erääseen Roobertinkadulla sijaitsevaan ravintolaan». Tässä tilaisuudessa he pyysivät tohtoria kehottamaan Mannerheimia luopumaan virastaan terveydellisten syiden vuoksi. Kalaja kieltäytyi mutta katsoi kuitenkin voivansa kertoa presidentin luopumushaluttomuuden johtuvan hänen olettamuksestaan, että virka suojeli haltijaansa sotasyyllisyysoikeuteen joutumiselta. Jos hänelle voitaisiin luotettavasti vakuuttaa, ettei tällaista vaaraa ollut, Kalaja lausui olevansa varma Mannerheimin valmiudesta siirtyä syrjään.62
Hertta Kuusinen viestitti tiedon valvontakomissiolle, josta se välitettiin edelleen Moskovassa oleskelevalle Ždanoville. Keskusteltuaan todennäköisesti Stalinin kanssa kenraalieversti lähetti puhelimitse ohjeet Savonenkoville Helsinkiin:
»Saattakaa henkilökohtaisesti Mannerheimin tietoon, että jos Mannerheim eroaa, niin hän, Mannerheim, voi lähteä siitä, ettei Venäjä (Obs! – T.P.) salli kenenkään katsoa, että hänet, Mannerheim, pitää vangita, sillä Mannerheim on solminut Suomen välirauhansopimuksen SNTL:n kanssa ja sen avulla turvannut itsensä kaikkien sattumusten varalta.»63
Savonenkovin pyrkiessä vielä samana päivänä Punaisen Ristin sairaalassa potilaana olevan Mannerheimin puheille raivostunut marsalkka soitti Paasikivelle kysyen neuvoa. Miksi hänen ei sallittu sairastaa rauhassa? Pitikö kenraaliluutnantti ottaa vastaan? Vakiintuneen tapansa mukaisesti pääministeri ehdotti jälleen ratkaisun siirtämistä lääkäreille.64
Mannerheimin puhuttua asiasta Kalajalle tämä heti kytki aloitteen kommunistien kanssa käymiinsä keskusteluihin, joista hän oli informoinut myös marsalkkaa siltä osin, että nämä eivät tulisi toimimaan Neuvostoliitosta poikkeavalla tavalla. Tohtori suositteli nyt Savonenkovin ottamista vastaan, sillä ei kai kenraalilla voinut olla »jotakuta epämiellyttävää viestiä» tuotavana, nimenomaan sairaalaan. Suhtauduttuaan aluksi torjuvasti ja epäiltyään Savonenkovin tulevan puhumaan hänen syytteeseenpanostaan Mannerheim antoi lopulta suostumuksensa.65
Vielä samana päivänä sairaalassa käyneen kenraaliluutnantin poistuttua »tyytyväisyydestä loistanut» presidentti kutsui henkilääkärinsä jälleen puheilleen. Erittäin kohteliaasti esiintynyt Savonenkov oli korostanut marsalkan ansioita maan johdattamisessa irti sodasta ja luvannut, ettei Neuvostoliitto mitenkään tulisi sekoittamaan häntä sotasyyllisyysasiaan riippumatta siitä, jatkoiko hän presidenttinä vaiko ei. Käydessään samana iltana Paasikiven kotona raportoimassa Kalaja kertoi hyväntuulisen Mannerheimin arvioineen kysymyksen olleen kylläkin painostuksesta (påtryckning) mutta miellyttävässä muodossa.66
Länsivaltojen hallitukset pysyttelivät Suomen valtionpäämiesongelmasta täysin syrjässä tyytyen vain seuraamaan tilannetta diplomaattiraporttien avulla. Neuvostoliiton asenne Mannerheimiin oli puolestaan kaksijakoinen.
Yhtäältä Stalin arvosti Suomen sodanaikaisen ylipäällikön persoonaa ja saa vutuksia.67 Hänen arvovaltansa turvin irtautuminen Saksasta ja senjälkeinen ensimmäinen vaikea murrosaika oli saatu sujumaan suhteellisen onnistuneesti. Stalinin jo sodan aikana kabinettisihteeri Bohemanille antaman koskemattomuuslupauksen sisältö saatettiin siis nyt myös asianomaisen itsensä tietoon.68
Toisaalta Neuvostoliiton diktaattori oli nyttemmin selvillä siitä, ettei iäkäs marsalkka terveytensä luhistuessa enää pystynyt antamaan aktiivia, positiivista panosta Suomen idänpolitiikan muotoutumiseen. Vuoteen 1946 tultaessa hänen aikansa alkoi selvästi olla ohi. Vanhan herran poistumisen paikaltaan täytyi kuitenkin tapahtua niin, ettei se häiritsisi tai vaarantaisi maiden välisten suhteiden rakennustyötä. Tuohon kokonaisuuteen liittyi saumattomasti Savonenkovin välittämä viesti Mannerheimille.
Mikä sitten oli tilanne presidentin näkökulmasta? Mielestäni osuvimman vastauksen tähän kysymykseen tarjoaa marsalkan lähin mies vuosien takaa, kenraali Heinrichs. Muistiinpanoissaan hän toteaa sairauden aiheuttaman fyysisten voimien vähenemisen alkaneen vaikuttaa myös Mannerheimin ajattelukykyyn. Mitään romanttista tarvetta komean uran päättävään marttyyriuteen hänellä ei kuitenkaan ollut. Heinrichs jatkaa:
»Mutta peloissaan hän ei ollut. Hän ehkä kavahti ajatusta vankilaan joutumisesta kaikkine kuulusteluineen ja ruokajärjestyksineen, mutta hän olisi mielellään eronnut elämästään yksinkertaisella ja huolitellulla tavalla. Hän oli valmistautunut jättämään elämän. Hänen mukanaan kantamansa myrkkyampulli todisti tästä. ‘Ajatella sitä, joka on saanut kuolla saappaat jalassa’, oli huokaus, jonka usein kuuli.»69
Pian Savonenkovin käynnin jälkeen Kalaja kirjoitti Mannerheimille lääkärintodistuksen, johon sisältyi maininta pysyvästä työkyvyttömyydestä. Presidentti ei kuitenkaan välittömästi käyttänyt paperia hyväkseen, vaan ilmoitti 28.1.1946 sairaalassa käyneelle Paasikivelle pysyvänsä paikoillaan ainakin siihen saakka, kunnes tuomiot sotasyyllisyysjutussa oli annettu. Pääministeri onnistui vielä hillitsemään kiukkunsa:
»Sain sen vaikutuksen (!), että Mannerheim ei ajattele vakavasti eroaan, vaan katsoo voivansa jäädä. Sanoin Mannerheimille, että minä tämän kevään kuluessa tulen eroamaan. Mannerheim ei siihen reagoinut. »70
Todennäköisesti presidentin motiivina ei tässä vaiheessa enää niinkään ollut oikeuteen joutumisen mahdollisuus. Sen sijaan prosessin päättyminen tarjosi soveliaan ulkoisen syyn todeta, että välirauhansopimuksen tärkeimmät artiklat oli nyt katsottava täytetyiksi, mikä tarjosi hänelle moraalisen oikeuden vetäytyä lepoon. Samalla virassaan pysyttelevä presidentti arvovallallaan »peitti» oikeudessa annettavat tuomiot helpottaen siten hallituksen asemaa. – Viimeksi mainittua seikkaa Paasikivikään ei myöhemmin kiistänyt.71
Presidentin arvovallasta pääministeri tahtoi kuitenkin pitää tiukasti kiinni. Sensuurin erehdyttyä vastoin annettuja ohjeita avaamaan marsalkalle osoitetun kirjeen sensuuripäällikkö Matti Valtasaari yritti turhaan selittää tapahtunutta virhettä Paasikivelle, joka ei suostunut kuuntelemaan. »’Selvittäkää asia’, hän toistamistaan toisti ja käveli hampaitaan louskuttaen edestakaisin. Tultuani jo eteiseen Paasikivi huusi: Jos kirjeen on avannut nainen, tulkoon pesemään valtioneuvoston lattiat, jos se on mies, lähettäkää hänet mottimetsään.’» Asia selvisi vihdoin Valtasaaren marsalkalle osoittamalla anteeksipyyntökirjeellä.72
Presidentin »epämääräisyys» luopumisen ajankohtaa koskevassa asiassa asetti kuitenkin pääministerin hermot kovalle koetukselle. Heti palattuaan sairaalakäynniltä Mannerheimin luota 28.1.1946 Paasikivi korosti luottomiehelleen Kekkoselle, ettei viivytys voinut enää kauan jatkua. Kekkonen myönteli huomauttaen heidän molempien voivan erota helmikuun puolivälissä. Myös Enckell totesi Paasikivelle lähtevänsä yhdessä tämän kanssa.73
Oikeusministerin käsityksen mukaan kysymys ei ollut ainoastaan presidentin faktisesta työkyvyttömyydestä ja sotasyyllisyysprosessissa etenkin Buschenhagenin todistajalausunnon yhteydessä esiintulleista »kiusallisista» seikoista. Tavoitteista tärkeimmän, rauhansopimuksen saavuttaminen ei sekään olisi Kekkosen mielestä mahdollista Mannerheimin johdo lla.74 Unohtaa ei liioin voida, että lähes itsestäänselvänä pidetty presidentinviran siirtyminen Paasikivelle vapauttaisi pääministerin vakanssin. Hallituksen johtoon pyrkivän Kekkosen puolesta hänen ystävänsä Hillilä oli jo aloittanut määrätietoisen junttaustoiminnan.75
Sataprosenttisen varma ei Paasikiven kandidatuuri kuitenkaan ollut. Ärsyttäväksi hän koki 28.1.1946 puheilleen saapuneen edistyspuolueen lähetystön, jonka kanssa käymäänsä keskustelua pääministeri selosti iltakoululle 30.1.1946. Normaaleja valitsijamiesvaaleja vaatineelle delegaatiolle hän oli kiistänyt tietävänsä mitään presidentinvaihdoksesta. Todennäköisempää olisi hallituksen eroaminen. Jos presidentti siirtyisi syrjään, valitsijamiesvaalit voitaisiin teknisistä syistä toimittaa vasta syksyllä. Omalta osaltaan hän halusi torjua käsityksen pyrkimyksestään presidentiksi korostaen suostuvansa ehdokkaaksi vain, mikäli kannatus olisi »yleinen». 76
Paasikiven selostettua käyntiä iltakoululle Kekkonen säesti: Jos esitys valitsijamiesvaaleista annettaisiin helmikuun aikana, ne voitaisiin toimittaa aikaisintaan kesäkuussa. Siirtoväkeen nähden ilmenisi tällöin kuitenkin suuria vaikeuksia. Kun luovutetun alueen kunnat eivät enää saisi esiintyä entisillä nimillään, häiriintymätön vaalien kulku olisi taattavissa vasta syksyllä. Laajan keskustelun jälkeen iltakoulu päätyi yksimielisyyteen siitä, että vaali oli toimitettava eduskunnassa.
Ajankohtaa ei kuitenkaan toistaiseksi voitu määritellä, vaikka Paasikiven katsottiin nauttivan laajojen piirien luottamusta. Omasta puolestaan pääministeri ei jättänyt sijaa epäilyksille vallitsevan tilanteen kestämättömyydestä. Voimien heikentyminen johti vakaviin käytännön puutteisiin hänen pystyessään todellisuudessa huolehtimaan vain osasta virkaan kuuluvia tehtäviä. Pääministerin olisi esimerkiksi pitänyt voida hoitaa myös raha-asiainvaliokuntaa, mihin hän ei ollut lainkaan ehtinyt. Viikkoa myöhemmin Paasikivi luki iltakoululle professori Beckerin lääkärintodistuksen kahden viran yhtäaikaisen hoitamisen ylivoimaisuudesta hänen terveydentilalleen. 77
Ilmeistä onkin, etteivät sotasyyllisyysasian ratkaisuhetkinä voimansa äärimmilleen ponnistamaan joutuneen 75-vuotiaan miehen valitukset enää olleet edellisen syksyn tapaan ensi sijassa taktisia. Paljon puhuva on päiväkirjamerkintä 31.1.1946:
»Tämä asema tulee yhä ikävämmäksi. En jaksa tätä enää kauan kestää. Tänään oli 10.30-11 yksityisiä neuvotteluja. Kl. 11-12 ulkoasiainvaliokunta. Kl. 12-12.30 suurus. Kl. 12.30-1 työtä, allekirjoituksia ym. Kl. l täysistunto. Minua rupesi pyörryttämään ja minun täytyi lopettaa kesken kl.3 i.p. Sen jälkeen keskustelin Sventon kanssa. Sitten kotiin ja heti sänkyyn, mutta koko illan sain tehdä työtä. Sydämeni ei kestä tätä.»78
Hoidettuaan presidentin puolesta valtiopäivien päättäjäiset ja avajaiset pääministeri asettui 3.2.1946 kahdeksi vuorokaudeksi vuoteeseen. »Becker sanoi, että se on hermoväsymystä.»79
Helmikuun 5. päivänä laatimassaan lääkärintodistuksessa professori lausui, ettei hän yleisen, osittain 75-vuoden ikään liittyvän heikkouden lisäksi voinut todeta mitään »elimellistä tautia… En ole voinut tulla muuhun tulokseen kuin, että se työtaakka ja henkinen rasitus, joka hänellä nykyisessä asemassaan on, ajan mittaan tulee hänelle ylivoimaiseksi. Vakaumukseni on, ettei Pääministerin terveys nykyistä tilaa jatkuvasti kestä.» Beckerin »kunnian ja omantunnon kautta» antaman lääkärinlausunnon nojalla Paasikivi luonnosteli valmiiksi Tasavallan Presidentille osoitetun eroanomuksen.80
Fagerholmin kutsuttua 6.2.1946 koolle kaikkien hallitusryhmien edustajat keskustelemaan valtion päämiesongelmasta Hertta Kuusinen oli SKDL:n puolesta jo valmis varauksitta puoltamaan Mannerheimin eroa. Muiden puolueiden taholla esiintyi silti yhä epäröintiä marsalkan nauttiessa laajaa arvostusta »uuden suunnan» vastapainona ja jatkuvuuden varmistajana. Päätöksiä ei nytkään syntynyt.81
Mannerheimin eroanomuksen yhä viipyessä Paasikivi ei voinut olla purkamatta mieltään marsalkan lähipiiriin kuuluvaksi tietämälleen Gripenbergille:
»Mitään tukea en ole Mannerheimilta saanut. Hän ei sano mitään; pitää vain silmällä kansansuosiotaan. Hän ei liioin tee mitään. Ei edes eroa.»82
Tilanne laukesi vasta sotasyyllisyyspro essin päättymisen jälkeen. Tuomioiden tultua julistetuiksi presidentti seuraavana päivänä soitti pääministerille haluten puhua eroamisensa »detaljeista». Vuorokautta myöhemmin Punaisen Ristin sairaalaan saapunut Paasikivi vahvisti jo aikaisemmin tri Kalajan välityksellä antamansa lupauksen adjutantin palkkaamisesta ja armeijan auton asettamisesta eroavan marsalkan käyttöön. – Kukaan ei hallituksessa asettunut vastustamaan.83
Muutaman päivän kuluttua Mannerheim otti jälleen yhteyttä ilmoittaen puhemies Fagerholmin pyrkineen luokseen. Hän ei kuitenkaan halunnut tätä tavata, koska Fagerholm taas »vuotaisi» kaiken lehdistöön. Hän halusi tehdä päätöksensä vapaasti, ilman että se voitiin tulkita painostuksen tulokseksi. Paasikivi lupasi taivuttaa Fagerholmin luopumaan vierailustaan todeten kuitenkin presidentille tahtovansa yhdessä hallituksen kanssa asian selväksi. Mannerheim vastasi tämän olevan hänenkin tarkoituksensa. Hän lähettäisi eroilmoituksen sunnuntaina 3.3.194684
Sovitun päivän iltana presidentti soitti pääministerille tehden tiettäväksi astuvansa jälleen virkaan. Näin hän menettelisi ratkaistakseen eroamaan vaadittuja noin 50 upseeria koskevan ongelman.85 Vuorokautta myöhemmin päivätyllä kirjeellä hän ilmoittaisi eroavansa. Paasikivi kutsui heti kotiinsa Fagerholmin kertoen asiasta ja aikomuksestaan tiedottaa siitä kansalle pienen radiopuheen välityksellä.
Adjutantti Nordlundin tuotua Mannerheimin molemmat ilmoitukset86 Paasikiven kotiin aamulla 4.3.1946 järjestettiin eronpyynnön hyväksymistä varten klo 14 valtioneuvoston istunto, jossa niinikään virallisesti vahvistettiin esitys valtiopäiville presidentin valitsemisesta eduskunnassa.87
Illalla Paasikivi piti lupaamansa radiopuheen:
»Presidentti Mannerheimin nimi on syvälle piirtynyt maamme historiaan. Kannettuaan raskaan taakan maan palveluksessa hän elokuussa 1944, noudattaen Suomen kansan yksimielistä toivomusta, otti vastaan Tasavallan Presidentin vastuunalaisen viran. Hänen johdollaan ja hänen arvovaltansa nojassa maamme irrotettiin sodasta. Kukaan muu ei silloin olisi voinut tätä tehtävää suorittaa, sillä kukaan muu ei nauttinut kansamme suuren enemmistön luottamusta niinkuin hän. Tästä samoin kuin muusta hänen maan hyväksi tekemästään uhrautuvasta työstä on Suomen kansa Presidentti Mannerheimille syvästi kiitollinen. Kun hän nyt heikontuneen terveytensä vuoksi katsoo olevansa pakotettu luopumaan Tasavallan Presidentin virasta, on kansamme kiitollisuus hänelle julkisesti ilmituotava. Presidentti Mannerheim voi siirtyä hyvin ansaittuun lepoon tietoisena siitä, että Suomen kansa ei ole unhottava niitä suuria palveluksia, jotka hän on isänmaalle tehnyt. Kansamme parhaat ja lämpimimmät onnentoivotukset tulevat häntä alati seuraamaan. »88
