PUHE LAINOPILLISEN TIEDEKUNNAN TOHTORIEN VIHKIÄISISSÄ JOULUKUUN 14PÄIVÄNÄ 1955 (RIEMUTOHTORIEN TERVEHDYS)
Sallittakoon minun riemutohtorien puolesta kiittää lainopillista tiedekuntaa kunniasta, joka on tullut osaksemme. Toivotamme tiedekunnalle menestystä sen työssä lain ja oikeuden selvittämiseksi ja kehittämiseksi sekä uskollisten työntekijäin kasvattamiseksi isänmaan palvelukseen.
Me riemutohtorit tervehdimme ja onnittelemme nyt vihittyjä tohtoreita. Viihtykööt ja onnistukoot he oikeuden jumalattaren ylevässä palveluksessa.
Tässä tilaisuudessa voidaan kysyä, mitä meillä riemutohtoreilla on sanottavaa ja toivotettavaa nyt vihityille nuorille tohtoreille ja nykyiselle nuorelle polvelle.
Olen miettinyt, mitä meitä edellisen sukupolven, 19:nnen vuosisadan, riemutohtorit olisivat puhuneet meille, silloisille nuorille tohtoreille.
He olivat eläneet 19:nnen vuosisadan idyllisissä oloissa. Humaanisuus, edistys ja rauha oli tunnussana. Sotiakin oli, mutta ne olivat paikallisia ja suhteellisen lyhyitä. Sivistyksen levitessä niiden oletettiin siirtyvän menneiden aikojen muistoihin. Valtiollisen liberalismin jalot aatteet kansojen ja yksityisten vapaudesta katsottiin tulevaisuuden johtotähdiksi. Usko oikeuden ja oikeudenmukaisuuden vieläpä järjen voittoon myös kansojen välisissä suhteissa vahvistui ihmisten mielissä. Tulevaisuuden näköalat, joita viime vuosisadan riemutohtorit meille silloisille nuorille olisivat antaneet, olisivat olleet valoisat jaoptimistiset.
Suruksemme täytyy todeta, että tuo valoisa optimismi ei ole toteutunut. Historian hirmuisimmat sodat ovat riehuneet. Ihmisäly on saavuttanut suuria voittoja, mutta tulevaisuus on osoittava, missä määrässä tieteen jatekniikan saavutukset loppujen lopuksi tulevat rauhallisen rakennustyön ja missä määrässä sodan ja hävityksen välikappaleiksi. Ehkä ankarimman kohtelun alaiseksi on oikeuden jumalatar joutunut.
Maailmaa myllertäneet myrskyt eivät ole meidänkään kansaamme säästäneet. Mutta ihmeeksemme – tahtoisin sanoa – voimme todeta, että viimeisen puolen vuosisadan kuluessa olemme tämän monesti sekasortoiselta näyttävän ajan keskellä saavuttaneet merkittäviä tuloksia.
Vuosisadan alussa, 50 vuotta sitten, riehui sota kaukana idässä, Venäjän ja Japanin välillä. Siltä ajalta on merkittävä – paitsi hetkellistä hengähdystaukoa kiristyneissä suhteissamme tsaariajan Venäjään – suuri ja pysyväinen saavutus: vanhan eduskuntalaitoksemme uudistus ja uuden yksikamarisen eduskunnan perustaminen. – Ensimmäinen maailmansota loi edellytykset vielä suurempaan saavutukseen: valtiolliseen itsenäisyyteen.
Toinen maailmansota toi mukanaan ankaran takaiskun. Se miltei löi meidät tainnuksiin. Olemme vähitellen päässeet jaloillemme. Olemme sopeutuneet uusiin oloihin jaselvittäneet sodan jälkilaskut. Olemme myös onnistuneet äskettäin eräässä tärkeässä kohdassa saamaan korjatuksi sodan seurauksia.
Minun nuoruuteni kuului kokonaisuudessaan edelliseen vuosisataan. Voin senvuoksi oman muistini ja kokemukseni nojalla verrata nykyisiä olojamme viime vuosisadalla vallinneisiin. Voin sanoa, että nyt, viimeisten sotien takaiskun jälkeenkin, meillä sittenkin on verrattomasti suuremmat, laajemmat ja rikkaammat kansallisen toiminnan ja ponnistamisen mahdollisuudet. Elämä oli, Venäjän vallan rauhallisempinakin aikoina, melkoisesti ahtaampaa, rajoitetumpaa ja köyhempää kuin nyt.
Tämä johtuu suuresta tosiasiasta: valtiollisesta itsenäisyydestämme.
Senvuoksi meidän vanhan polven testamentti nuorille on selvä ja lyhyt: valtiollisen itsenäisyytemme säilyttäminen ja turvaaminen.
Pienten kansojen turvallisuusongelma on edelleen ratkaisematta siinä mielessä, että – huolimatta pyrkimyksistä – ei ole voitu saada aikaan yleistä järjestelmää, joka turvaisi kansojen valtiollisen itsenäisyyden ja vapauden. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehty yritys, Kansainliitto, epäonnistui. Mutta ihmiskunta ei voi luopua etsimästä kansainvälisen turvallisuusongelman ratkaisua. Kansojen toivo ja ihanne on, ja täytyy olla, että oikeus pääsisi vaikuttavalle sijalle kansojenkin välisissä suhteissa. Kysymys rauhan säilyttämisestä on nykyään etualalla suurvaltojen johtajien lausunnoissa, mutta mitä tuloksia tällä alalla saadaan ja milloin se mahdollisesti tapahtuu, on tietämätöntä. Edelleen tämä ongelma on kaikessa pääasiassa jokaisen kansan itse selvitettävä, niinkuin olemme saaneet kokea. Ja kokemus on antanut meille senkin opetuksen, että reaaliset tosiasiat on otettava sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina kuin toivoisimme niiden olevan. On pidettävä molemmat jalat lujasti maassa ja pää kylmänä, mutta sydän lämpimänä.
Itsenäisyydestä ei ole eikä saa olla eri mieliä. Sitä tulee kansan olla valmis viimeiseen asti puolustamaan. Unohdettava ei ole, että kansan yhteistunto ja sisäinen voima ovat isänmaan itsenäisyyden edellytys. Kun itsenäisyys on turvattu, selviävät muut ongelmat, mitä erimielisyyksiä ne aiheuttavatkin. Senkin ovat sotien jälkeiset vuodet meille opettaneet. Loppujen lopuksi me kaikki, riitoinemme ja erimielisyyksinemme, olemme samassa venheessä.
Tulevaisuus on hämärän peitossa. Mutta Historian Jumala ei ole tähän asti kansaamme hyljännyt. Kun itse täytämme velvollisuutemme, ei Hän ole meitä tulevaisuudessakaan hylkäävä.
