HAASTATTELU DAGENS NYHETERILLE (DAGENS NYHETER 31.7.1955)
Dagens Nyheterin lähettämältä avustajalta
Kultaranta – Gullranda heinäkuussa.
– – –
Teekupin ääressä linnanverannalla
– – –
Hetkistä myöhemmin istumme teekupin ääressä verannalla; – – – hän oppi antamaan teelle arvoa opiskellessaan nuoruusvuosinaan vuoden ajan Vanhassa Novgorodissa.
– Se oli vuonna 1891, hän sanoo, aika on siis melkoisesti vierähtänyt siitä eikä vuosien mukana tule nuoremmaksi. Silloin ajattelin lähinnä historiantutkijan uraa, minulla oli fil. kand.-tutkinnossani laudatur venäjässä ja historiallinen erikoisintressini oli Venäjän historia suhteessa Ruotsiin ja Suomeen, sen vaikutus meidän tapahtumakehitykseemme. Olen vakuuttunut siitä, että Venäjän arkistoissa vielä on tutkimatonta materiaalia, johon tutustuminen olisi meille suuriarvoista, joka antaisi meille nykyistä selkeämmät näköalat historiallisiin syy-yhteyksiin. Pohjoismaiset tiedemiehet ovat tutkineet Venäjän arkistoja aivan liian epätäydellisesti. Niin, minusta ei tullut ammattihistorioitsijaa. Sen sijaan minusta tuli juristi ja työskentelin Tukholmassa ja Upsalassa lainopillisen tohtorinväitöskirjani parissa.
– Mutta historiallisen erikoisintressini olen säilyttänyt läpi vuosien. Se oli kaikkinielevä vapaa-ajanharrastukseni pitkänä Kansallispankin johtajakautenani ja on sitä yhäkin, kenties vielä suuremmassa määrin nyt kuin aikaisemmin, jouduttuani entistä selvemmin oivaltamaan miten erinomaisen välttämätöntä vastuunalaisessa asemassa olevalle ihmiselle tässä maassa on tietää itäisestä naapuristamme enin mahdollinen ja hankkia itselleen ne historialliset edellytykset, jotka ovat tarpeen nykypäivän Venäjän ymmärtämiseksi.
– Teidän tullessanne istuin juuri lukemassa erästä uutta Venäjän historiaa käsittelevää kirjaa. Olen kymmenen viime vuoden aikana lukenut joukon teoksia Venäjän historiasta, useita neuvostovenäläisiä, mutta osan muitakin. Tämän uuden, tänä vuonna painetun kirjan on kirjoittanut eräs USA:ssa asuva venäläinen emigrantti. Hänen nimensä on Florinsky ja hän on saanut aikaan merkittävän teoksen. Se on sangen objektiivinen, ja mielenkiintoista on todeta, miten tekijä, vaikkakin emigrantti, sisimmässään on ylpeä siitä, että Venäjä jälleen näyttelee huomattavaa osaa maailmanpolitiikassa.
Suuri sanomalehdenlukija
Presidentti noutaa keinutuolin edessä olevalta lukupöydältä kirjan. Otsikko on »Russia. A history and an interpretation». Tyhjät alkusivut ovat kauttaaltaan lyijykynämerkintöjen, osittain pikakirjoituksen peittämät; sisäsivuilla on kaikkialla alleviivauksia, viivamerkintöjä ja huomiointimerkintöjä marginaalissa.
– – –
Presidentti laskee mr. Florinskyn Venäjän historian takaisin paikoilleen. Vieras vilkuilee lukupöytää ympäröiviin sanomalehtikasoihin päin.
Myös muuta lukemista näyttää olevan, kuten tavallisesti? hän sanoo. Montako lehteä kaikkiaan kertyy päivittäin?
Presidentti myhäilee.
– En todellakaan ole tullut niitä laskeneeksi, hän sanoo. Aivan niin monta kuin ennen niitä ei ehkä ole, mutta melkoisestihan niitä kuitenkin kertyy. Ensiksi Helsingin kuusi aamulehteä, ehkä vielä yksi jatoinen kotimainen lehti muualta. Sitten saan 1–2 aikaan Tukholman neljä päivälehteä, joihin myös vaimoni käy innokkaasti käsiksi, sitten tulee edellisen päivän Pravda. Tietenkin luen myös The Times’ia ja The New York Times’ia, sen Amsterdamissa ilmestyvää kansainvälistä painosta, siitä arvelen saavani mitä tarvitsen. New York Herald Tribune’akaan en koskaan lyö laimin. Ja sitten on Journal de Genève, eräs erikoisista perhelehdistäni aina vuodesta 1904, jolloin ensi kertaa kävin Sveitsissä ja tulin lehden toimittajan ystäväksi. Aikaisemmin luin säännöllisesti myös Le Temps’ia ja muutamia saksalaisia lehtiä, mutta nykyään enää vain sporadisesti.
Kenraali tulee tuoden hiukan lisää luettavaa lukupöydälle.
– Tuoreimmat Time ja Life tulivat juuri postissa, sanoo hän.
– Hyvä, siinä minulla on vähän illaksi, sanoo herra Paasikivi. Muuten sanomalehtien lukemiseen ei jää niin paljon aikaa kuin toivoisin, hän lisää, minullahan on – silmälasien takana pilkahtaa veitikkamaisesti – myös pikku virkani ajateltavana.
Teepöydässä istuvan vieraan mielestä on kuitenkin hämmästyttävää, että aika riittää sellaiseen sanomalehtien määrään.
– Nukahdan myöhään, koskaan ei ennen kuin 1 aikoihin – enkä tietenkään ole kaikkiruokainen, luen vain politiikkaa ja historiaa, sanoo herra Paasikivi.
Entä kaunokirjallisuus? Joskus presidentti varmasti lienee sanonut: »Minulle riittävät Runeberg ja Fröding… »
Kujeileva pilke palaa silmälasien taakse.
– Vai niin, olenko sanonut niin? Silloin minulla ei ole voinut olla oikeita tietoja. Niin, kyllä kaunokirjallisuuttakin on tullut jonkun verran luetuksi, joskaan ei hallitsevassa määrin. Suomalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta – ja sitten suuret venäläiset klassikot. Heitä luin intensiivisesti nuoruusvuosina, myös heidän kauttaanhan saattoi niin paljon oppia tuntemaan Venäjää. Nyt en enää ehdi yhtä usein silmäillä heidän teoksiaan, mutta Gogolin »Kuolleet sielut» minulla on aina yöpöydälläni. (Niin, herra Paasikivi ei sano »Kuolleet sielut», hän sanoo »Mjortvyja dushi», sillä luonnollisesti hän tutkii Gogoliaan alkukielellä.) Ja viime sodan aikana luin uudelleen Tolstoin »Sodan ja rauhan».
Keskustelu siirtyy muihin aiheisiin, presidentti löytää helposti yhtymäkohtia niiden välillä. Hänen muistinsa on erinomainen, ei vähiten henkilömuisti, joka yleensä pettää ensinnä. Hän kertoo opiskeluvuosina, pankkiaikana, ministerikaudella Ruotsissa saamistaan vanhoista ystävistä; useimmat heistä ovat nyt poissa, mutta hänen mielessään yhä voimakkaan elävinä. Hän antaa muutamia välähdyksiä vapaan Suomen tasavallan historian kohtalokkailta päiviltä, historian, jossa hän itse on ollut mukana eräänä eniten vaikuttaneista. Salaamatta henkilökohtaista mielipidettään hän luo objektiivisesti analysoivan katseen taakse ja – eteenpäin.
– Poliitikkona minulla on ollut ikävä taipumus, hän sanoo, ajatella aina eteenpäin, yrittää tähyillä tulevaisuuteen saadakseni mikäli mahdollista vilaukselta nähdä, mitä sillä saattaa olla Suomen varalle … kymmenen … tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua… Eräs englantilainen diplomaatti sanoi minulle kerran 20-luvulla: »Ei, jättäkää tuo, älkää yrittäkö katsoa tulevaisuuteen, se voi näyttää ilkeältä.» Niin, ehkä se on totta, mutta olen sentään sitä mieltä, että pitää yrittää. Kevyesti ei kuitenkaan saa suhtautua, silloin johdutaan helposti virheellisiin premisseihin. Ei pidä koettaa päästä helpolla, mutta minä uskallan sanoa, että en ole koettanut päästä helpolla, kun olen ponnistellut ajatellakseni eteenpäin Suomen osalta. Yhden kerran kuitenkin erehdyin, kesällä 1918. Ymmärsin ettei Saksa voittaisi sotaa, mutta en uskonut niin suuren, 70-miljoonaisen kansan voivan poliittisesti luhistua niin täydellisesti kuin sitten tapahtui. Pidin varmana, että Saksan monarkia nousisi uudelleen, joskin toisen keisarin kuin Wilhelm II:n johdossa, ja samalla tavoin uskoin Romanovien palaavan valtaan Venäjällä. Näistä premisseistä lähtien katsoin, että vapautuneelle Suomelle olisi onnellisinta pysyä monarkiana, ja äänestin tämän puolesta. Monarkiojen ympäröimän uuden Suomen olisi helpompi pitää puoliaan, jos se itse olisi monarkia, arvelin. Premissit olivat virheelliset, ei käynyt niinkuin olin luullut. Saksan suhteen jouduin havaitsemaan, että Bismarck, kirjoittaessaan aikanaan saksalaisten puuttuvasta politiikan tajusta, oli enemmän oikeassa kuin olin halunnut uskoa; Venäjän suhteen olin kuten tuona aikana useimmat muutkin aliarvioinut bolshevikkihallituksen kykyä pysyä vallassa. Tänäpäivänä minun kyllä on sanottava, että Suomelle oli onnellisinta, kun kävi niinkuin kävi: Romanovien paluusta maalla tuskin olisi ollut mitään hyvää odotettavana.
Kynä on saanut korjata, mitä miekka on lyönyt rikki
– Tärkeintä Suomelle on ja tulee aina olemaan hyvien suhteiden säilyminen Venäjään, jatkaa presidentti. Maantiede ja historia määräävät, että niin täytyy olla. Ulkopolitiikassamme meidän on ajateltava maantieteellisesti, olen aikaisemmin tämän sanonut, mutta siitä ei voida kylliksi muistuttaa. Täytyy silmätä karttaa, muutamat ihmiset unohtavat tämän niin helposti. Ja sitten se mitä historialla on meille opetettavana. Vaikkakaan se ei aina toistu niinkuin ennen maailmassa uskottiin, tosiasia on kuitenkin, että kaikki ne aseelliset selkkaukset, joihin Suomi viimeisten 250 vuoden aikana on sotkeutunut Venäjän kanssa, ovat päättyneet maallemme onnettomasti, kun sen sijaan olemme onnistuneet saavuttamaan koko joukon arvokkaita tuloksia kohdatessamme venäläiset neuvottelupöydässä. Historiassamme kynä on saanut korjata mitä miekka on lyönyt rikki. Palatakseni vielä kerran keppihevoseeni maantieteeseen, uskon, että olisi onnellista, jos muullakin taholla kuin Suomessa ajateltaisiin sitä hieman enemmän. Tarvitsee vain pyörittää maapalloa pienestä Euroopasta yli valtavan Aasian, missä tänäpäivänä tapahtuu niin paljon, jotta ymmärretään melkoisen määrän vanhoja asenteita ja käsityksiä olevan pikaisen tarkistuksen tarpeessa . . . Aasia on lahjoittanut maailmalle suuret uskonnot jamahtavan ajatusperinnön, sen kulttuureilla on vanhemmat juuret kuin länsimaisella. Nykypäivän eurooppalainen kulttuurihan saa joskaan ei kokonaan niin kuitenkin suuressa määrin leimansa siitä johto-osasta, jota Eurooppa on uusimmalla ajalla näytellyt tekniikan maailmassa ja sen keksintöjen ja löytöjen hyväksikäytössä elintason kohottamiseksi. Yrittäkäämme kokeeksi tähyillä kaksikymmentä vuotta eteenpäin tulevaisuuteen saadaksemme ajatuskuvan Aasian asemasta sitten kun se on omaksunut itselleen saman aineellisen kulttuurin, jonka ansiosta Euroopalla nyt on parkettipaikkansa suuressa maailmanteatterissa.
– Miten tahansa: ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, mutta aivan erikoisesti se on sitä Suomelle. Jos meillä on se, kaikki muu järjestyy kyllä, tämän ovat viime vuodet osoittaneet. Suhteemme Venäjään on tasaisesti parantunut, eikä minun tarvinne luoda kartalla silmäystä länteenpäin ja sanoa, kuinka hartaasti me toivomme, että myös hyvät naapurisuhteemme Ruotsiin kestäisivät ja syventyisivät? Se tiedetään varmasti Tukholmassa yhtä hyvin kuin siellä tiedetään, kuinka lämpimästi olen iloinnut siitä, että maamme kahden kieliryhmän väliset vastakohtaisuudet ovat lieventyneet keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa.
– Uskon myös ilmapiirin parantumisen mahdollisuuksiin kansainvälisessä politiikassa. Kylmä sota jatkuu, mutta joka tapauksessa se on hieman lauhtunut, ja ellei Geneven kokous näennäisesti olekaan tuottanut reaalisia tuloksia, on se kuitenkin osoittanut, etteivät venäläiset halua mitään selkkauksia, kaikkein vähiten sotaa. Kolmannella sukupolvella, joka tänäpäivänä on mukana määräämässä Venäjän suunnasta, on toiset tavoitteet, mikäli tunnen venäläisiä oikein. – – –
– Olen myös havainnut useissa venäläisissä johtomiehissä arvokkaita persoonallisia ominaisuuksia; on vain vilpittömästi yritettävä päästä niiden perille. Moskovan neuvottelujen aikana vieläpä aloin, miten olikaan, lopulta tosiasiallisesti pitää Stalinista. Tietenkin hän saattoi olla a terrible man, mutta hän oli huomattavan älykäs ja hänellä oli huumorintajua, joka miellytti minua. Mitä mieltä oltaneenkin hänen politiikastaan, niin täytyyhän tunnustaa, että hän on kohottanut Venäjän asemaan, jollaista sillä tuskin on aikaisemmin ollut. Hänen johdollaan Venäjän onnistui voittaa ei ainoastaan sota vaan myös rauha, mihin toisen maailmansodan muut voittajat eivät vielä ole päässeet.
Presidentti pitää hetkisen tauon ja hänen katseensa kulkee kauas yli puiston vehmauden ja kukkaloiston.
– Stalin, niin, sanoo hän. Kun istun tässä ja siirryn ajatuksissani taaksepäin, sillä niinhän on myös tehtävä, muistuu jälleen mieleeni mitä hän sanoi, kun Suomen Moskovan-ministerinä olin hänen luonaan jäähyväisaudienssilla toukokuussa 1941. Mihin nyt aiotte omistautua, herra Paasikivi, sanoi Stalin. Aion siirtyä yksityishenkilöksi, vastasin. Teistä ei koskaan voi tulla yksityishenkilöä, herra Paasikivi, Stalin sanoi. Olen usein ajatellut tuota. Minusta ei tullut yksityishenkilöä pitkäksikään aikaa. Palasin puoleksitoista vuodeksi takaisin pääministerinä ja sitten sain tämän viran, eikähän tämäkään ole mikään yksityishenkilön toimi. Mutta nyt minusta keväällä tulee yksityishenkilö todenteolla. Vetäydyn syrjään varsin turvallisella mielellä Suomen tulevaisuuden suhteen, vaikkakin lähivuosina on edessä tärkeitä ulkopoliittisia ratkaisuja. (Presidentti ei lähemmin ilmaise, mitä hän tarkoittaa, mutta vaikeatahan ei ole arvata sitä: kymmenvuotinen ystävyyssopimus Venäjän kanssa lakkaa voimasta keväällä 1958.) Kaikki tulee kyllä menemään hyvin, kunhan vain uusi presidentti pitää mielessään, että hänen tärkein tehtävänsä on kansakunnan puolesta ajatella ja ajatella oikein ulkopolitiikan alalla, koska tämän johto on viime kädessä laskettu hänen käsiinsä. Ensi kesänä istuu siis toinen herra täällä Kultarannassa ja se mitä silloin eniten tulen kaipaamaan on, luulen todellakin, lukunurkkaukseni keinutuoleineen tässä verannalla.
Juttelu- ja teetuokiomme on lopussa, on ehditty muutama kupillinen. Herra Paasikivi toivottaa tukholmalaiselle sanomalehtikirjurille hyvää matkaa ja palaa tutkimaan mr. Florinskyn kirjaa »Russia. A history and an interpretation».
