Koski – Tampere – Lahti
Rekikelin alettua marraskuussa 1870 tamperelaisen kauppiaan Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellsten lähti joulumarkkinoille Lahteen myydäkseen siellä jo totuttuun tapaan isäntänsä laskuun lanko ja ja kankaita. Rekeen istuutui myös muutamaa viikkoa aikaisemmin vihitty aviovaimo Karolina Wilhelmina, joka oli pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa.
Hämeen läänin Kosken pitäjän kirkonkylä oli jo sivuutettu, kun vaimo havaitsi hetkensä tulleen. Johan August ohjasi hevosensa Huljalan kylän Kulma-Seppälän taloon, jossa hän tiesi saunapirtin olevan jatkuvasti lämpimänä maltaiden valmistusta ja valjaiden sulattelua varten. Sunnuntaina 27.11.1870 Kulma-Seppälän savusaunassa maailmaan ilmestyi vankka, lähes viisikiloinen poikalapsi.
Isä ilmeisesti jatkoi pian matkaansa Lahden markkinoille, koska Hellsteneille jo ennestään tutun kortteeritalon pojat Henrik ja Johan Gustaf yhdessä talon emännän Eeva-Liisan ja naapurin Edla Kukkolan kanssa pari päivää myöhemmin huolehtivat äidin ja vauvan saattamisesta Hyväneulan pappilaan kastetilaisuutta varten. He toimivat myös lapsen kummeina. Paikkakunnalla säilyneen perimätiedon mukaan äiti Karolina oli ollut hieman harmissaan, kun ei ollut miehensä kanssa tullut miettineeksi pojalle nimeä. Synnytyksessä paarmuskana (kätilönä) avustanut Edla Kukkola suositteli: »Antakaa siellii (säällinen) nimi, niin tulee siellii mieskin». Nimeksi sopisi Johan Gustaf. Näin myös meneteltiin. Missä määrin ratkaisuun vaikuttivat toisen kummisedän etunimet, ei enää ole selvitettävissä. Kasteen toimitti Kosken kappalainen Johan Gottl. Mikander.
Kotiinpaluun jälkeen lapsi merkittiin Tampereen seurakunnan kirjoihin, mistä on ollut seurauksena kirjallisuudessa joskus tavattava maininta Tampereesta Juho Kusti Paasikiven synnyinkaupunkina. Kosken Huljalan Kulma-Seppälän talo ulkorakennuksineen (Hämeenlinnan Lahden valtatien ja Järvelään johtavan tien risteyksessä) paloi vuoden 1918 taistelujen aikana. Paikalle on Koski-seuran aloitteesta v.1961 pystytetty muistomerkki, peltoraiviosta löydettyyn »paasikiveen» kiinnitetty Essi Renvallin suunnittelema metallilaatta. Hanke toteutettiin vasta rouva Alli Paasikiven kuoleman jälkeen. Oman aikansa sivistyneistölle usein ominaisen käsitystavan mukaisesti presidentin toinen puoliso ei pitänyt savusaunassa syntymistä minään erityisen muistamisen arvoisena asiana. Eri tavoin asennoitui »päivän sankari» itse, joka aikanaan lähetti paarmuskalleen Edla Kukkolalle mm. ylioppilaskuvansa.
Suomen presidenttien sarjassa Juho Kusti Paasikiven lähtökohdat ovatkin sosiaalisesti selvästi »alhaisimmat». Johan August Hellsten oli tosin vanhaa oriveteläistä talonpoikaissukua (Pohjola, Uotila, Eerola, Eskola; nimet vaihtuivat kotitalon mukaan), mutta hänen isänsä Antti Lymberg (Eskola) oli joutunut myymään tilansa ja muuttamaan Tampe reelle ajuriksi. Antin v. 1845 syntynyt poika Johan August, joka sittemmin otti nimekseen Hellsten, siirtyi v. 1860 vanhempiensa mukana Tammerkosken nousevaan teollisuuskaupunkiin, jossa hän aluksi toimi piirilääkäri Nils Idmanin renkinä. Otettuaan pestin kauppias Frestadiuksen (tamperelaisittain Ristaliuksen) rengiksi Johan August ryhtyi kierteleväksi kulkukauppiaaksi myyden isäntänsä laskuun Tampereen tekstiiliteollisuuden tuotteita Päijät-Hämeen maalaisrahvaalle. Perhe asui Frestadiuksen omistamassa, sittemmin talvisodan aikana tuhoutuneessa puutalossa Satakunnankadun varrella. Pieni Johan Gustaf, jonka nimi perhepiirissä itsestään muuttui suomalaiseksi Juho Kustiksi, eli siten ensimmäiset ikävuotensa sananmukaisesti »tehtaan varjossa» Finlaysonin muhkeaa porttia vastapäätä.
Äiti, v. 1835 Lempäälässä syntynyt »itsellisnainen» Karolina Wilhelmina Hellsten o.s. Selin oli kymmenkunta vuotta miestään vanhempi. Kontunsa menettäneen ratsutilallisen tyttärenä v. 1849 Tampereelle muuttanut Karolina oli nuoruudestaan saakka tottunut elättämään itsensä kovalla ruumiillisella työllä. Johan Augustin joutuessa kauppamatkojen vuoksi olemaan paljon poissa kotoa Karolina hoiti perhettä ja hankki sille lisätuloja erilaisilla tilapäisansioilla. Juho-pojan lisäksi perheeseen kuului häntä viisi vuotta vanhempi äidin avioton Karolina-tytär, jonka Johan August avioliiton solmittuaan oli ottanut nimiinsä. Äidin terveys ei kuitenkaan kestänyt arkipäivän raadantaa, ja kuolema korjasi hänet jo toukokuussa 1875. Nelivuotiaalle Juholle ei äidistä ja Tampereen kaudesta ylipäänsä jäänyt mitään selvää muistikuvaa.1
K. N. Rantakarin mukaan Johan August Hellsten oli »pitkä, suuri, voimakas ja komean kaunis, lisäksi lahjakas mies mutta samalla sellainen, joka otti elämältä kaikki, mitä se vain antaa jaksoi, sekä soi sille myös, mihin hän kykeni». Kauppamatkoillaan nuori yrittäjä oli tullut tunnetuksi ja saavuttanut sekä asiakkaitten että tukkukauppiaiden luottamuksen. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän syksyllä 1875 kuormasi pienen kotiomaisuutensa ja myyntitavaransa pariin hevoskärryyn ja lähti Hollolan Lahteen eräänlaiseksi – nykykieltä käyttäen – tamperelaisten liikkeiden piiriedustajaksi. Mukana seurasi molempien lasten lisäksi taloudenhoitaja, Karolina-vainajan vanhempi sisar, työmiehenleski Katarina Hagman.2
Johan August Hellstenin kohoava ura liittyi omalta vähäiseltä osaltaan Suomen taloudellisen ja kulttuurikehityksen suureen murroskauteen 1860-luvun ja ensimmäisen maailmansodan välisenä aikana. Tuolloin suuriruhtinaskunta siirtyi suljetusta luontais- ja kotitaloudesta kohti uudenaikaista markkinataloutta.
Syrjäinen Suomi, jonka väkiluku oli pieni ja pääomat niukat, oli alkanut teollistua suhteellisen myöhään. Uusien koneiden ja kehittyvien liikennevälineiden avulla puutavara voitiin jalostaa ja kuljettaa maailmanmarkkinoille. Ensimmäisten jäänmurtajien tulo talvilaivaliikenteeseen merkitsi Suomelle mahdollisuutta harjoittaa ympärivuotista tavaranvaihtoa. Lisääntyvä kauppatoiminta edellytti osaltaan raha- ja luotto liikenteen sekä viestintäyhteyksien parantamista.
Suomen teollisuuden uranuurtajat olivat miltei poikkeuksetta lähtöisin ruotsinkielisistä rannikkokaupunkien perheistä, joilla oli kielitaitoa, varoja ja yhteyksiä. Näihin kuuluivat mm. Viipurin Hackmanit ja Turun Dahlströmit. Joukossa oli myös säätyläisiä, joille maaomaisuuden ja hyvien suhteiden pohjalta tarjoutui tilaisuus luoda ura talouselämässä. Virkamiehistön ja papiston keskuudesta siirtyi talouden piiriin lahjakkaita yrittäjiä kuten G. A Serlachius Mäntässä ja Karhulan William Ruth. Koulumies ja pappi Alfred Kihlman on esimerkki henkilöstä, joka jo toiselle alalle lähteneenä kuitenkin päätyi talouselämän johtopaikoille. Suomalaisten rinnalle ilmaantui myös ulkolaisia kilpailijoita kuten Forssan teollisuuslaitosten perustaja Axel Wilhelm Wahren ja Hans Gutzeit, »uudenaikaisten sahapatruunien prototyyppi».3
Puun arvonnousu ja vilkastunut puutavarakauppa toivat mukanaan lisää varallisuutta myös maaseudulle. Näin avautui uusia sosiaalisen nousun väyliä niille tarmokkaille ja lahjakkaille pojille, joilla ei ollut mahdollisuutta lähteä koulutielle tavoittelemaan ajan ihannetta, virkamiehen uraa. Tutkimuksessa on todettu, että Suomessa oli työläiskodeista lähteneillä ainakin yhtä hyvät mahdollisuudet päästä talouselämän johtopaikoille kuin vastaavasti Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Tällaisia »self made» liikemiehiä olivat mm. Kuopion Herman Saastamoinen, Heinolan Niilo Helander ja Tampereella Emil Aaltonen.
Suuromaisuuksia luoneiden liikemiesten rinnalle kasvoi maahan myös entistä lukuisampi kauppiaskunta. Vielä 1800-luvun alkupuolella liiketoimintaa voitiin harjoittaa vain kaupungeissa, koska kauppojen perustaminen maaseudulle sallittiin vasta v. 1859. Tavaranvaihdon helpottuminen vaikutti ratkaisevasti myös tukkukaupan syntyyn, sillä kaupunkien kauppiaista tuli monessa tapauksessa maaseudun kauppiaiden tavaratoimittajia. Valtiovalta edisti osaltaan taloudellista kehitystä lakkauttamalla v. 1868 ammattikuntalaitoksen ja myöntämällä v. 1879 vihdoin täydellisen elinkeinovapauden. Ajanjaksona 1860-1900 kauppiaiden määrä Suomessa moninkertaistui; jo vuonna 1880 maaseudulla oli lähes 300 kauppiasta enemmän kuin kaupungeissa. Väestötilastojen perusteella on voitu laskea kauppaa ammattinaan harjoittavien määräksi v. 1865 noin 4400 henkilöä, kun vastaava luku v. 1900 oli jo 16 300.4
Kasvavan kauppiaskunnan edustajan Johan August Hellstenin muuttaessa v. 1875 Hollolan Lahden taajamaan sen väkiluku käsitti n. 800 henkeä. Asemakaavaa ei ollut lainkaan kylän koostuessa harmaasta rykelmästä asuin- ja ulkorakennuksia saunoineen, riihineen jne. Vesijärven ja Kalkkisten kanavien sekä Riihimäen-Pietarin radan valmistumisen ansiosta Lahden väkiluku kasvoi 1870-luvulla nopeasti. Kauppalan ja kaupunginoikeuksia tavoiteltaessa rakennustoiminta jäi kuitenkin vähäiseksi, koska pelättiin, että talot jouduttaisiin purkamaan asemakaavan tultua vahvistetuksi.5
Johan Augustin Lahdessa avaama kangaskauppa näyttää sijainneen nykyisen Rautatienkadun ja Vapaudentien kulmauksen tienoilla. Se oli nuoren paikkakunnan ensimmäinen erikoisliike, joskin samana vuonna (1875) perustettiin myös Oskar Lefrenin leipomo. Kymmenvuotiskautena 1868-1878 Lahteen asettui kaikkiaan 21 kauppiasta, 35 käsityöläistä ja kolme ravintoloitsijaa, joten kilpailukin oli suhteellisen kovaa.6 Hellstenin yritys menestyi silti hyvin vaurastuvan omistajansa kierrellessä myös maaseudulla ja Karolina-tytärpuolen avustaessa yhä enemmän liikkeenhoidossa. Leipätyöhönsä keskittyessään Johan Augustilta ei riittänyt aikaa ja harrastusta paikkakunnan yleisiin rientoihin, joista hän näyttää pysytelleen lähes täysin syrjässä.7
Juhon ollessa 6-vuotias tulipalo tuhosi kesäkuussa 1877 Lahden kylän vain neljän talon säilyessä hävitykseltä. Jo kauan vireillä olleet kauppalanoikeudet Lahti sai seuraavana vuonna, jolloin myös uusi asemakaava voitiin vahvistaa. Heinäkuussa 1878 järjestetyssä tonttihuutokaupassa Johan August Hellsten hankki 1510 markalla pohjahinnaltaan 500 markan arvoiseksi määrätyn tontin numero 56 Hämeenkadun ja Mariankadun kulmasta. Sijainti oli varsin hyvä, vain kivenheiton etäisyydellä torista. Johan August oli ensimmäisten joukossa rakentamassa kauppalaa uuden puodin ja asunnon valmistuessa hänen tontilleen v. 1879. Puutalon seinälle hankittiin kyltti, josta asiakkaat ja ohikulkijat saattoivat lukea: »Väri- ja lankaliike Hellsten». 8
Kaupassa pikku Juhoa ei tosin paljon näkynyt. Häntä kiinnostivat enemmän kirjat ja niistä avautuva maailma. Opintiensä Juho aloitti vanhan Lahden johtavan vaikuttajan ja maanomistajan kapteeni August Fellmanin perustamassa kansakoulussa. Kauppalalla itsellään ei tuolloin ollut lainkaan omaa kansakoulua. Opettaja J. H. Silvosen 2.6.1882 alle kirjoittaman päästötodistuksen mukaan Johan Hellstenin menestys kaikissa lukuaineissa oli hyvä, harjoitusaineet luokiteltiin yleensä tyydyttäviksi, kun taas käsitöissä arvosanaksi herui vain »aivan välttävä». 9
Epäilemättä Johan August Hellsten toivoi pojastaan ensin apulaista liikkeeseen ja sitten työnsä jatkajaa. J. K Paasikiven myöhemmät vaiheet osoittavatkin, että hänellä oli koko joukko liikemieskykyä. Silti Juho pojasta kauppiaan ammatti tuntui riittämättömältä. Isä ja lähisukulaiset eivät oppimattomina kansanihmisinä läheskään aina voineet antaa vastauksia älyllisesti uteliaan pojan kysymyksiin. Kokemus ei yksin näyttänyt riittävän toiminnan perusteeksi. Äidin varhaisen poismenon vuoksi tietyllä tavoin yksinäinen lapsuus opetti Juhon jo varhain omaan oivalluskykyynsä luottaen ottamaan selvää asioista. Tietojen hankkiminen ympäröivän maailman jäsentämiseksi näytti parhaiten tapahtuvan kirjojen avulla. Pojan lähes rajaton lukuhalu herätti jo varhain huomiota. 10
Johan August ei voinut olla panematta merkille perillisensä taipumusten suuntaa. Isän aikaisemmista toiveista huolimatta pojan piti saada tilaisuus lähteä lukumieheksi. Päätös ei varmasti ollut taloudellisestikaan helppo. Opiskelu vieraalla paikkakunnalla tulisi kalliiksi ja 1880- luvun pula-aika löi leimansa myös Lahden kauppalaan, jonka kehitys tuolloin lähes pysähtyi. Isän ennakkoluulottomuutta osoittaa sekin, ettei talonpoikaisen suvun piirissä – sen enempää isän kuin äidinkään puolelta – opillisen sivistyksen edustajia ollut siihen saakka esiintynyt käytännöllisesti katsoen lainkaan. Syksyllä 1882 Johan Gustaf Hellsten aloitti opintonsa ajan johtavassa suomenkielisessä oppikoulussa, Hämeenlinnan normaalilyseossa.
Hämeenlinna
Hegeliin pohjautuvan snellmanilaisen ideologian mukaan kansakunnan säilyminen edellytti rahvaan henkisen ja aineellisen tilan parantamista luomalla kansallishenkeä ja kansallista tiedostumista. Snellmanin mielestä »sivistynyt osa (ruotsalainen) ei rahtuakaan välitä sivistymättömän osan (suomalaisen) henkisestä eikä aineellisesta edistyksestä». Rahvaan aseman kohottaminen edellytti virka- ja opetuskielen muutosta. Tavoitteena olisi kansalaisyhteiskunta, jossa kaikki voisivat osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Toimiakseen käytännössä demokratia edellytti tiettyä perusvalistuneisuutta, ja sen vuoksi kansan sivistäminen oli pantava alulle. Tämä taas saattoi tapahtua vain, jos sivistyneistö hyväksyi sen tavoitteekseen asettautuen kansan palvelukseen, mikä merkitsi kulttuurin suomenkielistämistä.1
Kysymys ei ollut vain yhteiskunnallis-poliittisesta uudistustyöstä. Yhteinen kieli merkitsi fennomaaneille kansakuntaa koossa pitävää elementtiä. Historiallisen kokemuksen myötä muodostuvaa »tiedon, vakaumuksen ja tavan yhteyttä» ei voinut olla ilman kielellistä yhteyttä. Sama piti paikkansa kansalliskirjallisuuteen nähden. Vasta sen välityksellä kansakunta ilmaisi ulkopuolisille olemassaolonsa henkisesti korkeatasoisella ja juuri sille ominaisella tavalla. Kansalliskirjallisuuden avulla kansa oppisi myös tuntemaan itsensä, ominaislaatunsa, kokonaisuuden, johon yksilöt jäsentyivät. Siksi yhteinen kieli oli kansallisuuden ja myös kansakunnan jatkuvan kehittymisen ehto.
Hegeliläinen historian kulussa kaiken takana oleva järjellisyys toteutti itseään kansakuntien välityksellä. Niiden tehtävänä oli ihmiskunnan sivistyspääoman jatkuva kartuttaminen. Tämän pääoman rikkaus oli sivistyssisällön monimuotoisuudessa ja siksi ainoastaan kansojen omaleimaiset panokset voivat tuoda siihen todellisia lisiä. Snellmanilainen näkemys oli, kuten Martti Ruutu on korostanut, pienille kansoille samalla kertaa sekä kova että optimistinen. Jolleivat ne »historian tuomio istuimen edessä» kyenneet kulttuuritehtäväänsä täyttämään, ne joutivat häviämään. Toisaalta juuri sivistystyö merkitsi aluetta, jolla pienetkin kansakunnat saattoivat tuoda inhimilliseen sivistykseen korkeatasoisia lisiä ja ajan mittaan saavuttaa tunnustetun aseman inhimillisen kulttuurin edustajina. Tällöin, mutta vain tällöin, niillä oli kansallisessa tiedostumisessaan tae olemassaolostaan.2
Kun kansakunnan olemassolo fennomaanien käsityksen mukaan riippui mittasuhteiltaan valtavan sivistystehtävän toteuttamisesta (»Koko kansa on sivistettävä»), siihen ryhtymisessä ei ollut varaa viivytellä. Oli luotava edellytykset korkeatasoisen, suomenkielisen kansallisen kulttuurin syntymiselle.
Omakielisen sivistyneistön kasvatuksessa oppikoululaitos luonnollisesti nousi keskeiseen asemaan. Yksityisen kansalaistoiminnan tietä saatiin 1870- ja 1880-luvuilla aikaan suomalaiset oppikoulut mm. Helsinkiin, Ouluun, Viipuriin, Turkuun, Poriin, Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle. Suomalaisuuden »päälinnakkeena» säilyi kuitenkin Helsingistä 1872 Hämeenlinnaan »karkotettu» normaalilyseo, joka vihdoin 1887 onnistuttiin siirtämään takaisin pääkaupunkiin. Kouluun syksyllä 1882 tullut Johan Gustaf Hellsten aloitti näin ollen »norssina», mutta kävi lukioluokat normaalilyseon perinteitä jatkaneessa Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa.
Korkeatasoinen opettajakunta säilyi myös osittain samana, koska monet lehtorit Hämeenlinnaan kotiuduttuaan eivät enää halunneet muuttaa Helsinkiin. Enemmistö oli alunpitäen ollut ruotsinkielisiä, mutta suuressa kansallisessa innossaan he olivat opetelleet suomea. Kaikki tämä löi voimakkaan leimansa koulun »henkeen».
Rehtorina toimi normaalilyseon kaudella etevä latinisti ja Hämeen linnan suomenmielisten tunnustettu johtaja, tohtori J. G. Geitlin, jota hänen oppilaansa Juho Kusti Paasikivi vielä 70 vuotta myöhemmin muisteli.3 Mieleenjääviä hahmoja olivat myös matematiikan yliopettaja Ernst Bonsdorff, fennomaanien taistelulaulun »Herää Suomi» sepittäjä, suomenkielen lehtori Arvid Genetz, ranskankielen lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen ja hänen venäjänkieltä opettanut kollegansa E. V. Palan der. Voimakkain vaikutus näyttää kuitenkin olleen historian lehtorilla (myöhemmällä rehtorilla), tohtori K. 0. Lindeqvistillä, jonka aineen nuori J. K. Paasikivi valitsi elämänurakseen. Hämeenlinnan normaalilyseon ja lyseon muistojulkaisussa Gunnar Suolahti kirjoittaa: »Lindeqvist hallitsi luokkiaan ja kouluaan ilman pienintäkään oppositionia, melkeinpä ilman arvostelua… Kirjoituksessa oli kaikki fraasit ja monisanaisuudet julistettu pannaan». Lakonisuuden vaatimus saattoi tosin joskus herättää mielipahaa Kyösti Larsonin (Larin-Kyöstin) kaltaisissa »runollisissa koulupoikasieluissa». Ohjeen arvo oli kuitenkin tunnustettava »ja varmaan se on vähentänyt maamme fraasiniekkain tulvaa joillakin murto-osilla… Ymmärtää siis, että ei ainakaan kunnioitusta tosiasioita kohtaan Lindeqvistin oppilailta puuttunut ».4
Oppilasaines Hämeenlinnan normaalilyseossa 1880-luvulla oli niin ikään korkeatasoista, joukossa monta tulevaa kansallista merkkimiestä kuten Jean Sibelius, E. N Setälä, Hugo Suolahti, Larin-Kyösti ja Eino Leino. Heti ensi lukukaudesta lähtien Hellstenin lahjakas ja tarmokas poika valtasi luokkansa primuksen paikan, jonka hän piti hallussaan käytännöllisesti katsoen koko kouluajan. Luokkatoveri Solmu Nyström toteaa v. 1950 julkaisemissaan muistelmissa: »Nuori koululainen J. K. Paasikivi oli etevä tasaisesti kaikissa aineissa, kielissä, historiassa ja matematiikassa. Olihan luokalla toki eteviä oppilaita muitakin, mutta heilläkullakin oli kuitenkin aina oma heikko aineensa, joka veti heidät kärjestä pois. J. K. sen sijaan pysyi etunenässä jatkuvasti. Hän oli kunnollinen oppilas, siististi pukeutunut ja miellyttävä».5
Vaikka vanhan koulutoverin lausunnoista onkin syytä kuoria »muistojen kultausta», säilyneet lukukausitodistukset tarjoavat kuitenkin kiistattoman todisteen Juhon menestyksestä.6 Hänellä oli tapana lukea etukäteen läksyt useaksi tunniksi. Kun sitten opettaja valmisti uutta tekstiä, kaikki oli primukselle tavallaan jo kertausta. Suureksi avuksi oli myös pikakirjoitustaito, jonka Juho hankki erityiskurssilla lukuvuonna 1886- 1887. Opettajana toimi Hämeenlinnassa auskultoinut valtiopäivien pikakirjoittaja F. O. Rapola.7
Alttiutta lukuihin paneutumiseen lisäsi nuoren koululaisen elämäntilanteen vaikeutuminen 1880-luvun lamakausi katkaisi isän liiketoiminnan suotuisan kehityksen ja suunta kääntyi laskuun. Elokuussa 1884 Johan August Hellsten lyhyen aikaa sairastettuaan kuoli jättäen jälkeensä yli 4000 kultamarkan velat. Vainajan entisen isännän tamperelaiskauppias Frestadiuksen tuella Juhon täti Kaisa Hagman sekä sisarpuoli Karolina koettivat jatkaa yritystä Lahdessa. Tuoni vei pian sisarpuolenkin. Näin Juho jäi yksin kangaskauppaa pitävän tätinsä kanssa. Muihin isän tai äidin puolisiin sukulaisiin hänellä ei missään elämänsä vaiheessa näytä olleen merkittäviä yhteyksiä. – Ajan mittaan osoittautui, ettei Lahden liike ollut enää pelastettavissa. Talo jouduttiin myymään ja Kaisa Hagman jatkoi rihkamakauppiaana Hämeenkadun ja Rautatienkadun kulmatalon »kivijalasta» vuokraamassaan pikku puodissa, jossa Juho häntä loma-aikoinaan autteli. Molemmat myös asuivat samalla tontilla sijainneessa puisessa piharakennuksessa.8
Tädin uhrautuvaisen tuen avulla poika saattoi jatkaa opintojaan Hämeenlinnassa. Osaltaan tilannetta helpottivat v. 1885 myönnetty vapaa oppilaspaikka sekä koulun stipendirahastoista saadut pienet apurahat.9 Opintomenestyksen ja taloudellisten vaikeuksien lisäksi apurahojen saannin varmisti pojan moitteeton käytös. Koulun »musta kirja» (rangaistuspäiväkirja) säilyi hänen kohdaltaan vailla merkintöjä.10
Siirryttyään syksyllä 1887 lukioon Juho Kusti Hellsten suomensi nimensä Paasikiveksi. Koulun kansallisesta hengestä huolimatta päätöksen suhteellisen itsenäistä luonnetta kuvastaa se, ettei kukaan ruotsalaisnimisistä luokkatovereista vielä tuossa vaiheessa seurannut esimerkkiä.11 Kumppanien kielenkäytössä primus kulki tämän jälkeen »Piikivenä», »Piisikivenä» tai »Kivipiisinä».
Juho Kustin energia ei silti läheskään huvennut lukupuuhiin. Alaluokilla ohjelmaan kuuluivat »norssien» ja »pukkien» (kansakoululaisten) tappelut kadunkulmissa sekä poikien tavanomaiset urheiluharrastukset maastoretkineen, pallopeleineen, luistinratoineen ja hiihtomäkineen. Kun voimistelunumero parina ensi vuonna jäi kahdeksikkoon, Juho nosti senkin jo neljännellä luokalla kymppiin. Kenraalikuvernööri Heidenin tarkastaessa Hämeenlinnan lyseon keväällä 1887 Juho kuului koulun 16-miehiseen joukkueeseen, joka antoi korkealle vieraalle voimistelunäytöksen. »Siinä soitti Hämeen pataljoonan soittokunta, jonka ryhdikkäät isänmaalliset sävelet terästivät mieliä… Puku oli voimistelunäytteessä aina valkoinen; neulottu paita, pitkälahkeiset valkoiset housut ja sininen vyö vyötäisillä»12
Kymppi komeili Juhon todistuksessa myös »laulannossa». Alaluokilta lähtien hän soitti koulun rukouksissa urkuharmonia sekä puhalteli alttotorvea Hämeenlinnan VPK:n soittokunnassa. Näyttämötaiteen alalla yritteliäs norssi sai kunnian – ennen äänenmurrosta – esiintyä palo kunnan juhlassa Nummisuutarien Marttana. Oman roolinsa lisäksi Juho oli opetellut ulkoa Nummisuutarit kokonaisuudessaan alusta loppuun saakka. Yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin vanha presidentti kertoi pystyneensä vielä 1880-luvulla lukemaan kaiken suomenkielellä ilmestyneen kirjallisuuden.13 Rajoja yritettiin silti asettaa. Opettajakunnan vaatimuksesta lyseon kirjastosta poistettiin v. 1890 Juhani Ahon »Helsinkiin» ja Dostojevskin »Rikos ja rangaistus», koska nuo teokset »saattoivat synnyttää pahoja ajatuksia lukijassa ja varsinkin nuorukaisessa».14
Taiteelliset harrastukset kuuluivat silti asiaan Hämeenlinnan lyseon konventissa (toverikunnassa), jonka kokousten pöytäkirjat onnellisen sattuman kautta ovat säilyneet juuri Juhon lukiovuosia koskevalta osaltaan.15Niistä saamme tietää toveri Paasikiven pitäneen esitelmän Molieresta sekä lausuneen runot »Vangittu äiti» ja »Rakastavainen». Joskus taas »kuunneltiin toverien Paasikiven ja Nyholmin esittämää duettilaulua».16 Keväällä 1889 koottiin Paasikiven johdolla konventin lauluseura (kaksoiskvartetti), joka sai valtuudet hankkia toverikunnan laskuun Sivarin laulukirjan. Puoli vuosisataa myöhemmin kuorolainen V. Lahden suu muisteli Paasikiven ylläpitämää tiukkaa äksiisiä: »Laulettiin mm. ‘Poika ajoi punaruunilla ja hilavaljahilla vaan’. Mutta tuo laulu ‘Tuol’ Pajumäen pitäjäss… ‘ se oli visaa ja monta kertaa II tenori Otto JalmariPakarainen (sittemmin Sulkavan kirkkoherra) pillahti itkuun harjoituksissa. Kuri oli saksalainen».17 Tuloksiin kuitenkin päästiin ja kvartettioppi myös »laulamaan komeasti serenadeja» Hämeenlinnan tytöille. Ylioppilaaksi tultuaan maestro sai toverikunnalta lahjaksi johtaessaan käyttämänsä ääniraudan.18
Yhteiskunnallisia aiheitakaan ei unohdettu toveri Nyströmin esitelmöidessä suomalaisen teollisuuden suosimisesta ja toveri Walleniuksen käsitellessä työväenyhdistyksiä, joiden kokouksissa lukiolaisetkin voisivat pitää esitelmiä. Keskustelu aiheesta »Onko koulupojalle hyötyä sanomalehtien lukemisesta» jäi vastaukseksi kysymykseen.19
Toverikunnan toimintaan Juho Kusti osallistui myös sihteerinä, hallituksen jäsenenä sekä pilalehden toimittajana. Tuleva pankkimies oli aktiivisesti mukana perustamassa lainarahastoa varattomia toverikuntalaisia varten. Hankkeesta ehdittiin jo informoida muiden oppikoulujen toverikuntia, ennen kuin Hämeenlinnan lyseon johto kielsi koko puuhan koululain vastaisena. Alkuunpanijoihin kuulunut Juho Kusti joutui mukaan peruutustiedotuksesta huolehtivaan »kirje-kirjoittaja-valiokuntaan». Ilmeisesti vapaaoppilaspaikastaan huolestunut Paasikivi pyysi »kevätkiireisiin» vedoten vapautusta valiokunnan jäsenyydestä, mihin toverikunta ei kuitenkaan suostunut pitäen eroanomusta »turhamaisena ja pelkuriuden tuottamana». Rahaston perustajat (niiden joukossa myös Paasikiven myöhempi kollega KOP:n johdossa Juhani Alin-Arajärvi), joiden toimissa ei havaittu mitään omanvoitonpyyntiä, selvisivät kuitenkin rangaistuksitta.20
Hämeenlinnan lyseossa keväällä 1890 privatistina ylioppilaaksi kirjoittanut Hanna Asp kertoo kaupungin »piireissä» puhutun tuona keväänä paljon ylioppilaskokelas Paasikiven loistavista suorituksista.21 Pakollisten aineiden: äidinkielen, ruotsin, latinan ja matematiikan (kaikki laudatureja) lisäksi hän kirjoitti ylimääräisinä venäjän ja ranskan. Koulun päästötodistuksen muodosti yksitoikkoinen rivi kymppejä lukuun ottamatta aritmetiikkaa ja algebraa sekä kasvioppia, joissa numeroksi tuli yhdeksän. Kymppi oli myös saksassa, joskaan hän ei tässä aineessa osallistunut ylioppilaskirjoituksiin. Englantia ei Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa voinut lainkaan lukea, mikä Paasikivelle merkitsi tuloksiltaan vajavaiseksi jäänyttä aikuisiän itseopiskelua.
Maineikkaiden lehtorien opetus oli mennyt perille. Vanhan presidentin arvion mukaan he »osasivat opettaa ja innostaa». Poikkeuksen muodosti vain luonnontieteiden opettaja. » Kaikki muut olivat hyviä miehiä».22
Ylioppilas Paasikiven monipuolinen lahjakkuus näytti avaavan väyliä lukuisiin eri suuntiin. Hyvää opillista pohjaa täydensi aktiivinen toiminta myös koulun ja sen toverikunnan ulkopuolella. Ensimmäisen julki sen puheensa Paasikivi piti Lahden »Paviljonkimäellä» paikallisen VPK:n kesäjuhlilla elokuussa 1889. Lyseolaisen kelpuuttaminen juhla puhujaksi osoittaa jo sellaisenaan silloisen Lahden sivistyneistön vähäisiä voimavaroja.23 Tulevaisuuttaan suunnittelevan Juhon ongelmana oli varattomuus ja hän harkitsi vakavasti ryhtymistä rautatieläiseksi turvatakseen opintonsa. Sähköttäjänä jossakin rauhallisella maaseutuasemalla olisi hyvä lukea. Toisaalta isän varhaisempi esimerkki osoitti onnen suosivan rohkeasti yrittävää. Nuorena orvoksi jääminen oli kehittänyt pojassa itsenäisyyttä ja omavastuullisuutta. Juho päätti ottaa riskin ja lähteä varojen niukkuudesta huolimatta päätoimiseksi opiskelijaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin.
Hämeenlinnan lyseon ihanteellisen ja suomalaiskansallisen hengen suodattama nuorukainen suuntautui alunperin historiantutkijan uralle. Erityisesti häntä kiinnosti Venäjän historia siltä osin kuin se liittyi Suomen kehitykseen.24 Paasikiven aihevalintaa ajatellen ei ehkä ole sattuma, että hänen opettajansa K. O. Lindeqvist oli v. 1886 julkaissut Ison vihan aikaa koskevan väitöskirjansa käyttämättä lainkaan venäläisiä lähteitä, mistä puutteesta häntä myös kritikoitiin. Keisarikunnan arkistoissa näytti tutkijan eteen avautuvan laaja, raivaamaton työmaa. Sitä varten oli kuitenkin ensin hankittava riittävän vahva kielitaito. Pääaineekseen yliopistossa J. K. Paasikivi valitsikin Venäjän kielen ja kirjallisuuden.
