VARTTUVA VALTIOMIES

Minulla on nuoruudestani alkaen ollut taipumus mietiskelyyn ja »tuumailuihin. Olen useasti, ollessani valtiollisessa elämässä toi­mivana mukana, aamulla varottanut itseäni: ‘Älä nyt tänään filosofeeraa liikaa!’ Asema meillä Suomessa on kuitenkin – niin se oli routavuosina ja niin se on ollut sen jälkeen – sellainen, että ilman jonkunlaista filosofiaa – tai ainakin järkevään ajatteluun perustuvaa työhypoteesia elämä olisi liian raskas elää».1 Paasikiven filosofian tai paremminkin
»järkevään ajatteluun perustuvan työhypoteesin» lähtökohtana oli jo kouluaikana omaksuttu, hegeliläis-snellmanilaiseen kansallisvaltioide­aan pohjautuva suomalainen nationalismi. Opiskeluvuosista lähtien sitä täydensi ja modifioi käytännön elämän vaatimuksiin painottunut daniel­sonilainen sosiaalireformismi, joka asetti »kansakokonaisuuden» edun toisiaan vastaan taistelevien luokkien etujen edelle. Vaarallisen syväksi muodostunutta väestöryhmien välistä kuilua tuli täyttää poistamalla yh­teiskunnallisia epäkohtia sekä vahvistamalla kansansivistystä ja laajenta­malla edustuksellista demokratiaa niin hyvin valtiollisessa kuin kunnalli- sessakin elämässä.

Ellei näin menetelty, seurauksena olisi patoutuneen tyytymättömyy­den raju purkautuminen, joka katkaisemalla historiallisen jatkuvuuden vaarantaisi yhteiskunnan rauhallisen kehityksen. Päinvastoin kuin Yrjö­ Koskinen ja hänen nimeensä myöhemminkin vannonut puolueen kon­servatiivinen siipi Danielson-Kalmari ja Paasikivi näkivät kielikysymyk­sen enenevässä määrin vain osana sosiaalista oikeudenmukaisuuskysy­mystä. Kun Paasikivi vielä 1890-luvun puolivälissä esiintyi ylioppilas­kunnassa kiivaana kielitaistelijana, hänen kiinnostuksensa tähän asiaan oli vanhasuomalaisten ohjelman muotoutumis- vaiheessa 1905-1906 jo selvästi laskenut tehdäkseen vihdoin tilaa vuoden 1918 hallituksen omaksumalle hyvin maltilliselle kielipoliittiselle linjalle.

Paasikiveläinen »idealistinen realismi», jota nimitystä hän itse joskus käytti, oli siten kiinteästi sidoksissa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Puhtaaksi viljeltyä teoretisointia ja »sosiaalisia utopioita» käytännön tehtäviin keskittynyt konservatii- vinen talous- ja pankkimies vierasti. Val­litseva yhteiskuntajärjestys oli toki tarjonnut köyhälle lahtelaispojalle hyvät elämän ja toiminnan olosuhteet, joiden säilymisestä oli syytä kan­taa huolta. Järkevimmin yhteiskuntarauha näytti olevan taattavissa da­nielsonilaisen sosiaalireformismin avulla. Vaikka Paasikiven kannanottoihin joskus liittyy kyynisiäkin piirteitä, häntä ei silti – sen enempää kuin Danielson-Kalmariakaan – voida luonnehtia konjunktuuripoliiti­koksi. Pitkän tähtäyksen yhteiskunnallinen linja on olojen vaihteluista ja käytännön politiikkaan aina liittyvistä kompromissiratkaisuista huoli­matta selvästi havaittavissa.

Danielsonilaisen sosiaalireformismin merkitys ei rajoittunut vain suuriruhtinas- kunnan sisäpolitiikkaan. Sillä oli myös – ja ennen kaik­kea – keskeinen »ulkopoliittinen» ulottuvuus. Keisarikunnan yhte­näistämispyrkimysten voimistuessa Suomen autonomiaa ei pystyttäisi menestyksellisesti puolustamaan ilman kaikkien väestöryhmien panos­ta. Yhteiskunnan vähäväkisten lojaliteetin varmistaminen edellytti hei­dän osallistumismahdollisuuksiensa ja yleisten toimeentuloedellytys­ tensä tuntuvaa parantamista. Käytännössä tämä vanhasuomalaisten Da­nielsonin ja Paasikiven johdolla ajama linja ilmeni valtiollisessa ja kun­nallisessa äänioikeusuu- distuksessa sekä sosiaalipolitiikan alalla hahmo­tellussa reformiohjelmassa, jossa »maalaiskysymys» näytteli keskeistä osaa. Sosiaalireformismi merkitsi näin ollen ensisijassa välinettä yh­täältä Suomen yhteiskuntajärjestyksen ja toisaalta suuriruhtinaskunnan poliittisen autonomian lujittamisessa.

Oppi-isänsä linjaa Paasikivi noudatti myös korostaessaan varovaisuu­den ja suurvallan intressien huomioon ottamisen merkitystä. Venäjän ja Suomen välinen ristiriita oli luonteeltaan enemmän kansainvälinen kuin juridinen. Perustuslaillisten luottamus lain pyhyyteen ja oikeuden voittoon oli Paasikiven mielestä sinänsä kaunis:

»Mikä ihana periaate ja elämänohje! Olen aina, sekä sortovuosina että sen jälkeen, kadehtinut niitä onnellisia, jotka voivat asettua tälle suoraviivaiselle ja ihanteelliselle kannalle. Se tekee asiat ja ratkaisut yksinkertaisiksi, selviksi ja helpoiksi. Mutta me vanha­suomalaiset emme valitettavasti löytäneet historian tosiasioista ja kulusta tukea näille suoraviivaisille ja valoisille käsityksille ja väit­teille. Oltiin vielä kaukana ihanteellisesta päämäärästä. Emme voi­neet olla ratkaisevana tekijänä ajattelematta ja ottamatta huomi­oon mahdollisia seurauksia, joiden mukaan poliittisia tekoja on arvosteltava. – Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja mietti­mään asioita: toiselta puolen ja toiselta puolen. Ja ratkaisu on vaikea – näinä voima- ja valtapolitiikan aikoina, jolloin suurvallat, itseottamansa oikeuden nojalla, eivät ole luopuneet olemasta tuo­mareina ja tuomioidensa täytäntöönpanijoina omissa asioissaan».2

Tämä ei tietenkään merkinnyt sitä, että Paasikivi olisi hyväksynyt ja vielä vähemmän ihannoinut suurvaltojen harjoittamaa väkivaltapolitiikkaa. Realistina hänen oli vain pakko tunnustaa se »syvästi valitettava tosi­ asia», että vallitseva käytäntö oli vielä perin kaukana etenkin pienille kansoille tärkeistä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden ihanteista. Toistaiseksi nämä mieltä kohottavat ajatukset olivat vain kau­niita toiveita, joita mikään suurvalta ei pitänyt itseään velvoittavina. Kun ulkoista apua ei ollut odotettavissa, suomalaisten oli täydellisen tuhon välttämiseksi löydettävä edellytykset kompromissille mahtavan itäisen naapurinsa kanssa.

Japanin sota ja vuoden 1905 vallankumoustapahtumat Venäjällä hel­pottivat tosin tilapäisesti Suomenkin asemaa, mutta politiikkaa ei voitu rakentaa tällaisten tapahtumien uusiutumista koskevien spekulaatioi­den varaan. Se olisi merkinnyt toiveajatteluun pohjautuvaa uhkapeliä. Pitkällä tähtäyksellä Danielson-Kalmari ja Paasikivi näkivät silti toivon merkkejä Venäjän vähittäisessä, joskin hitaassa länsimaistumiskehityk­sessä. Teollistumisen ja modernin kapitalismin vanavedessä seuraisi väistämättä myös poliittinen vapaamielisyys, jota absolutistista ja puoli­ feodaalista järjestelmää kannattavat voimat eivät loputtomiin pystyisi vastustamaan. Tällöin saattoi avautua mahdollisuuksia sekä Venäjän että Suomen etuja vastaavan, molempia osapuolia tyydyttävän kompromissi­ratkaisun syntymiseen. Sitä silmällä pitäen suomalaisten oli siis voitetta­va aikaa. Mestarin ja oppipojan linjat pysyivät vuoteen 1914 saakka peri­aatteessa yhteneväisinä, joskin Danielson-Kalmari ajanjakson loppuvai­heessa – osittain kansallista yhteisrintamaa ajatellen – oli valmis jyr­kempään vastarinta-asenteeseen kuin alati varovainen ja ajankohtaisten poliittisten konjunktuurien taitavaa hyväksikäyttöä korostava Paasikivi.

Varsinaisessa käytännön politiikassa Danielson-Kalmarin ja Paasiki­ven välille oli muodostunut reviirien jako vanhan mestarin huolehties­sa varsinaisista Venäjän-poliittisista linjanvedoista nuoremman avusta­jan taas keskittyessä koulutuspoh- jaansa ja virkatehtävissä hankittua ko­kemustaan hyödyntäen lähinnä äänioikeus- asiaan sekä talous- ja sosiaali­poliittisten käytännön kysymysten hoitoon. Vaikka »työnjako» ulkonai­sesti katsoen näyttääkin selvältä, voidaan silti lähteä siitä, että parivaljak­ko keskinäisissä »resonerauksissaan» on jatkuvasti harjoittanut – tietysti usein myös muiden sisärenkaan jäsenten kanssa – politiikan suuntaviivojen analysointia, jonka yksilöinti eri osanottajien tilille ei useimmissa tapauksissa enää ole jälkikäteen mahdollista. Kohtuullista on kuitenkin olettaa, että Danielson-Kalmari lähinnä esiintyi tuolloin antavana ja suuntaa viitoittavana osapuolena. Tulevaisuutta ajatellen näistä kokemuksista muodostui Paasikivelle arvokas »elämänkoulu», jonka hyötyä ja merkitystä hän ei koskaan kiistänyt. Vielä vuoden 1918 hallituskuukausien vaikeina hetkinä Paasikivi ajoittain hakeutui pyytä­mään neuvoja vanhalta, politiikasta jo syrjään vetäytyneeltä valtioneuvokselta.

Yleiseurooppalaisen sodan puhkeaminen v. 1914 avasi uusia ulottu­vuuksia. Vanhasuomalaisen puolueen johdon linja perustui tuolloin keisarikuntaa kohtaan noudatettavaan lojaalisuuteen, joka olisi edelly­tyksenä myöhemmille sovitteluyri- tyksille ja suuriruhtinaskunnan auto­nomisen aseman turvaamiselle kompromissin avulla. Tämä pysyi myös Paasikiven peruslähtökohtana. Hänen ajattelussaan lojaalisuus ei kui­tenkaan sisältänyt enää mitään juridista tai moraalista uskollisuusvelvoi­tetta Venäjää kohtaan. Sen oli tsarismi omalla »laittomuuspoli- tiikallaan» tuhonnut. Jäljelle jäi siis pelkästään Suomen etuun pohjautuva reaalipo-liittinen harkinta. Seikkailupolitiikkaan ei pienellä maalla olisi varaa.

Toisaalta oli otettava huomioon myös se vaihtoehto, että kevään 1915 suuroffensiivissa voimansa osoittanut Saksa saattoi kokonaan murskata Venäjän. Silloin kävisi ehkä mahdolliseksi irrottaa Suomi aikaisemmas­ta valtioyhteydestä itsenäiseksi maaksi. Jääkäriliike, jonka organisointiin Paasikivi henkilökohtaisesti ei osallistunut, merkitsi hänelle siten yhtä vaihtoehtoa, joka nousisi etusijalle siinä tapauksessa, että itärintamalla selvän sotilaallisen yliotteen saanut Saksa ryhtyisi suurisuuntaisen mai­hinnousuoperaation avulla karkottamaan venäläisiä myös Suomesta. Jos taas nämä ulkoiset edellytykset eivät toteutuisi, suomalaisten oli pysyttävä aloillaan.

Maailmansodan suuret ratkaisut eivät tietenkään olleet riippuvaisia suomalaisten kannanotoista. Silti näiden oli mahdollisuuksien mukaan pyrittävä valvomaan etujaan. Kehitystekijöiden arvioinnissa pienenkin maan edustajilla tuli olla Bismarckin edellyttämä »das politische Augen­mass». Vaikka sisäinen rakennustyö snellmanilaisessa hengessä oli tie­tenkin tärkeätä, provinsialismiin ei silti ollut varaa, ja ulkopolitiikka kulki aina sisäpolitiikan edellä. Muistelmissaan Paasikivi kirjoittaa: »Pie­nen kansan pienissä oloissa elämä ja näköalat helpommin muodos- tuvat ahtaammiksi, pikkumaisemmiksi, ‘provinsialistisiksi’. Oikeat mittasuh­teet arvostellessa(!) oloja ja saavutuksia helposti hälvenevät ja pienene­vät. Poliittisen toiminnan korvikkeena pääsevät helposti esille voimatto­mat mielenosoitukset, jotka voivat vahingoittaa maata».3 – Viimeksi mainitun virkkeen Paasikivi liitti muistelmiensa käsikirjoitukseen mar­raskuussa 1956, siis Suomessakin tunteita kuohuttaneen Unkarin kan­sannousun jälkeen.4

Kun ratkaiseva merkitys ensimmäisen maailmansodan pyörteissä oli suurpoliittisilla ja sotilaallisilla tapahtumilla, suomalaisilla oli pienenä kansana »selviytyäkseen elämän huhmaresta» oltava mahdollisimman pitkälle kehitetyt toimintamallit eri vaihtoehtojen varalta. Maailmanhis­toriallisten vaikutustekijöiden ensisijaisuuden tunnustaminen ei siis oikeuttanut heittäytymään passiivisen kohtalonuskon tai sattumien leikin varaan, koska tuolloin saatettiin menettää »sekä rahat että kukkaro». Vuosien 1914-1917 yleisen tilanteenkehityksen vuoksi ei Paasikiven hi­hassaan säilyttämään saksalaiskorttiin turvautuminen tullut ajankohtai­seksi.

Tsarismin luhistuminen nostatti näennäisesti johtoon suomalaisten toivomat neuvottelukumppanit, venäläiset liberaalit. Vuoden 1917 ku­luessa, aina lokakuun vallankumouksen aattopäiviin saakka, Danielson­ Kalmari ja Paasikivi yhdessä muiden suomalaisten lojalistien rinnalla tekivät hartiavoimin työtä kestävälle pohjalle rakentuvan modus viven­din aikaansaamiseksi Venäjän kanssa.

Leninin johtamien bolsevikkien nousu valtaan muutti sitten koko­naan tilanteen. Vanhojen valtarakenteiden sortuminen – suomalaisista riippumattomista syistä – sai Danielson-Kalmarin ja Paasikiven valitse­maan uuden tien, tai kuten viimeksi mainittu oppi-isän 70-vuotispäivillä 7.5.1923 pitämässään puheessa totesi: »Maan etujen valvominen on vaa­tinut kulloinkin vallinneessa tilanteessa soveltuvaa menettelyä». Snell­manin opetuksen mukaisesti todellisen valtiomiehen oli osattava »ottaa kiinni lentävästä hetkestä» välttyäkseen laiminlyönnistä syyttävien myö­hem- pien sukupolvien kritiikiltä. Venäjä näytti ainakin toistaiseksi ajau­tuneen sekasor- toon. Maailmanvallankumouspropagandan kavahdutta­mat sekä Venäjän muiden puolueiden ja ulkovaltojen reaktioita varovat suomalaiset porvarilliset poliitikot – Paasikivi heidän mukanaan – nä­kivät nyt ainoana mahdollisuutena kurittomien ja punakaarteja tukevien venäläisten joukkojen poistamisen maasta itsenäisyyspoli- tiikan avulla. Siinä taas todennäköisesti tarvittaisiin, kuten Paasikivi Skandinavian matkallaan 1917-1918 joutui toteamaan, saksalaisten apua. Toiveet Ruotsin interventiosta oli syytä haudata. Itsenäisyyden tunnustukset si­nällään eivät riittäneet, vaan tarvittiin konkreettista tukea Venäjää vas­taan.

Suomelle itsenäisyys oli Paasikiven käsityksen mukaan tullut ulkois­ten maailman- tapausten tuloksena »taivaan lahjana». Omien aktivistien panos jäi tuossa prosessissa toissijaiseksi. Sosialistien kapinaa hän ei näissä oloissa voinut kyllin voimakkain sanoin tuomita. Kyseessä oli »järjetön ja rikollinen» teko, jolla he antoivat maalle »hirmuisimman iskun, mitä tämä kansa on koskaan kokenut». Toisaalta punaiset olivat saaneet idästä tukea, jota vailla he eivät olisi kapinaansa ryhtyneet. Val­koisen Suomen taisteltua v. 1918 myös venäläisiä joukkoja vastaan sen turvallisuuspoliittinen tilanne oli Paasikiven näkemyksen mukaan ko­konaan muuttunut. Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut kapinahallituksen eikä ollut peruuttanut tuota tunnustusta.5

Vaikka päätökset von der Goltzin joukkojen Suomeen jäämisestä ja armeijan organisoimisesta saksalaisten sotilasasiantuntijain johdolla oli­kin tehty jo ennen Paasikiven hallituksen muodostamista, hän hyväksyi ne täysin. Itsenäisyyden saavuttaminen ei sellaisenaan riittänyt, vaan se oli myös varmistettava. Lähtien aksiomaattisesta ennakkokäsityksestään Venäjältä ennemmin tai myöhemmin tulevasta hyökkäyksestä Paasikivi näki ainoan turvan Saksassa. »Vapautemme puolustaminen Venäjää vas­taan hyvällä sotalaitoksella sekä ulkopoliittisella nojautumisella Sak­saan, se on nähdäkseni oleva tulevaisuutemme politiikassa määräävänä. Muut kysymykset ovat sen rinnalla toisarvoisia».6

Geopoliittisesti ja strategisesti länsivallat olivat liian kaukana voidak­seen Itämeren perukoilla ratkaisevalla tavalla vaikuttaa Suomen kohta­loon. Sitäpaitsi ne oman etunsa vuoksi tulisivat vastaisuudessakin myö­täilemään Venäjää. Itämerta hallitsi Saksa ja vain se saattoi taata voimata­sapainon pienen Suomen ja suuren Venäjän välillä. Saksan ja Venäjän keskinäisen kilpailun hallitsemassa välivyöhykkeessä sijaitsevan Suo­men oli varottava putoamasta kahden tuolin väliin. Itsenäisyys voisi muuten helposti jäädä vain lyhyeksi, ohimeneväksi episodiksi. Saksalai­sen kuninkaan johtaman monarkian ei Paasikiven mielestä tarvinnut merkitä riippuvuussuhdetta Berliiniin sen enempää kuin mitä kansat modernissa maailmassa ylipäänsä olivat riippuvaisia toisistaan. Histori­alliset esimerkit osoittivat alun perin vieraan hallitsijan oman etunsa ja asemansa vuoksi joutuvan ajamaan uuden valtakuntansa etuja jopa en­tistä isänmaataankin vastaan. Vaikka dynastisen argumentin merkitystä ei pitänytkään yliarvioida, Paasikivi näki kuitenkin kuningasvallan silloi­sessa monarkiavoittoisessa Euroopassa tärkeänä ulko- ja sisäpoliittista stabiliteettia lisäävänä tekijänä.

Lisähoukuttimen muodosti Itä-Karjalan kysymys, jota pankinjohtaja Paasikivi ei niinkään tarkastellut heimopoliitikon kuin talousmiehen näkökulmasta. Strategisesti tärkeän alueen hankkiminen olisi välttämä­töntä monarkistien sisäpoliittisen aseman vahvistamiseksi ja kapinan jälkiseurauksista kärsivän sekä raskasta sotilasmenojen taakkaa kanta­maan joutuvan maan budjetin saattamiseksi tasapainoon. Venäjä oli jou­tunut 1600-luvun alkuun verrattavaan sekasorron tilaan ja uutta mah­dollisuutta Itä-Karjalan hankkimiseen ei Paasikiven mielestä Suomelle vastedes ehkä enää tarjoutuisi. Vastuu oli raskas, koska tulevat sukupol­vet kenties tulisivat moittimaan hänen hallitustaan sille avautuneen ti­laisuuden laiminlyönnistä. 7

Kun laajempia suurpoliittisia näköaloja tarkkaileva Saksa ei ilman muuta ollut halukas antamaan Itä-Karjalan liittämiselle tukeaan, Svin­hufvud ja Paasikivi pyrkivät käyttämään houkutuskeinoina saksalaiselle prinssille tarjottavaa valtaistuinta ja keisarikunnan kanssa solmittavaa sotilasliittoa. Mikään näistä ei tehonnut Saksaan, jonka asema suursodassa oli nopeasti heikkenemässä. Ystävällisten suhteiden ylläpitämi­nen bolsevikkihallitukseen tuntui näissä oloissa Berliinin kannalta en­tistäkin tärkeämmältä. Itse asiassa Paasikiven hallituksen kohtalo oli si­netöity jo elokuussa 1918. Hallitusmuotokysymystä ei onnistuttu julista­maan kiireelliseksi ja Saksan odotettu tuki Berliinin rauhanneuvotte­luissa jäi saamatta.

Ententen sotilaallisen yliotteen vahvistuessa länsirintamalla syyske­sästä 1918 lähtien Paasikivi alkoi epäillä suursodan Saksalle edullista lopputulosta pitämättä silti keisarikunnan täydellistä luhistumista mah­dollisena. Suomelle tilanne tuskin muodostuisi erityisen vaaralliseksi, koska Helsingin monarkistit luottivat länsivaltojen lopulta suostuvan kuningaskysymyksessä jonkinlaiseen kompromissi- ratkaisuun. Sen puo­lesta puhuisi myös Suomen tärkeä sijainti bolsevismin torjunnan ja Ve­näjän monarkisteille lännestä annettavan avun kannalta. Ententelle olisi kaikesta huolimatta syytä osoittaa entistä suurempaa »huomaavaisuut­ta». Niinpä Paasikivi olikin syksyllä 1918 valmis toteamaan luonaan käy­neelle merentutkimuslaitoksen johtajalle, professori Rolf Wittingille, et­tä Suomen asemassa olevalla maalla pitäisi oikeastaan aina olla kaksi sarjaa hallitusmiehiä: toiset olisivat virassa ja toiset »jäissä» (»på is» – keskustelu käytiin ruotsiksi) odottamassa vuoroaan. Esimerkkinä tästä oli Mannerheimin asema kesällä 1918. 8

Maan etua silmällä pitäen Paasikiven ulkopoliittiseen ajatteluun liittyi myös tietynlainen elitistinen piirre. Hallitusmuotoasian käsittelyssä eduskunnassa elokuussa 1918 hän totesi:

»Se ajatus on oikea, että tällaisia valtiollisia kysymyksiä ratkaistaes­sa pääpainoa ei ole pantava siihen, mitä yksityinen edustaja, mitä yksityinen kansanjäsen tai kansanryhmä pitää itselleen mieleisenä tai vastenmielisenä. Kansan ja ennen kaikkea sen edustajain, jotka ovat ottaneet puhuakseen sen puolesta, pitää tehdä valintansa sen mukaan, mitä maan valtiollisen aseman säilyttäminen ja lujittami­nen, joka on ja tulee olemaan pääkysymys, vaatii. .. siinä tulevai­suudessa, minkä todennäköisyydellä kykenemme arvostelemaan. Kansan ja sen johtajien valtiollinen kypsyys ilmaantuu juuri siinä, että he kykenevät tahtomaan sitä, mikä tätä pääasiaa kulloinkin edistää, siitäkin huolimatta, onko se yksityisten kansanjäsenten, vieläpä kansanryhmienkin mieskohtaisten mielipiteitten mukaan enemmän tai vähemmän mieluista».

Luonteva käytännön johtopäätös tästä politiikan objektivoinnista on, ku­ten Jaakko Nousiainen on huomauttanut, Paasikiven käsitys ulkopolitii­kasta liian vaikeana ja monimutkaisena asiana »kadun miehen» ratkaistavaksi. Johtajan oli rohkeasti otettava vastuu ja ohjattava yleistä mielipi­dettä.9

Omalta kohdaltaan Paasikivi loka-marraskuun aikana vähitellen alkoi taipua ajatukseen, että länsivaltojen leppymättömän linjan vuoksi saattoi tulla hänen hallituksensa vuoro siirtyä »jäihin». Sama koski valtionhoi­taja Svinhufvudia, joka ulkopolitiikkaan heikosti perehtyneenä ja tästä puutteestaan itsekin hyvin tietoisena oli noudatellut kansainvälisiin asi­oihin tottuneemman varapuheenjohta- jansa linjaa. Ylipäänsä Svinhufvu­din ja Paasikiven välillä ei v. 1918 näytä esiintyneen minkäänlaisia oleel­lisia poliittisia mielipide-eroja. Silti Paasikiveä ei ensimmäisen hallituk­sensa piirissä voida suinkaan pitää minään ehdottomana auktoriteetti­na. Hänen ryhtyessään syksyllä 1918 varovasti tarkistamaan orientaatio­ta tiukimmat saksalaisystävät olivat valmiita esittämään syytöksiä horju­vuudesta. Tämä puolestaan pakotti varovaisuuteen hallituksen sisältä­ päin tapahtuvan hajoamisen estämiseksi. Samalla varapuheenjohtajan oli myönnettävä Suomesta riippumattomien suurpoliittisten vaikutuste­kijöiden muuttuneen siinä määrin, että tilanne oli arvioitava kokonaan uudelleen.

Sisäpolitiikassa taas, jota Paasikivi piti merkitykseltään toissijaisena, hallitusmuoto- kysymystä tietenkin lukuunottamatta, senaatin ja myös porvarillisten puolueiden konsensus säilyi paremmin. Vallankumous­ vuoden kokemukset edistivät ilmapiirin yleistä oikeistolaistumista, jol­loin keskeisiksi tavoitteiksi nousivat lujan järjestysvallan ja yhteiskunta­ rauhan varmistaminen. Kapinan aiheuttamat vauriot oli korjattava, bud­jetin tasapaino palautettava ja uhkaavaksi kehittynyt huoltotilanne hoi­dettava. Laajat ja odotettavasti huomattavia investointeja vaativat sosiaali­poliittiset uudistukset joutuivat väistymään näiden ajankohtaisten vaati­musten tieltä, joskin torpparikysymys saatiin viedyksi ratkaisuun ennen Paasikiven hallituksen eroa.

Saksan heikkenemisen merkeistä huolimatta Paasikivi silti Daniel­son-Kalmarin tukemana ja historialliseen kontinuiteettiin luottaen us­koi maailmansodan päättyvän sovintorauhaan, joka jättäisi yhä monark­kiselle, joskaan ei ehkä enää välttämättä Wilhelm II:n hallitsemalle valta­kunnalle merkittävän aseman Keski- ja Itä-Euroopassa, mm. Itämeren alueella. »Kulttuurikansa» Saksan henkisen selkärangan katkeamista ja tuhatvuotisen monarkian äkillistä sortumista Paasikivi ei ollut ottanut laskelmissaan lukuun. Marraskuun 1918 katastrofi merkitsi siten Suo­men johtaville kuningasmielisille poliitikoille katkeraa pettymystä. Vas­ta keisarivallan luhistumisen jälkeen Svinhufvudin-Paasikiven senaatti teki lopullisen eropäätöksensä ryhtyen vakaviin neuvotteluihin tasaval­talaisten kanssa kokoomus- hallituksen muodostamiseksi. Vielä toisen maailmansodan jälkeen laatimassaan muistelmakatkelmassa Paasikivi kirjoittaa: »Omasta puolestani en ole vuoden 1918 jälkeen luottanut Saksan kansan poliittiseen älyyn ja kykyyn. Saksan viime vuosikymme­nien historia ei ole ollut omiaan epäluottamustani hälventämään» .10 Senaatin varapuheenjohtaja oli ennustanut tilanteen väärin sekä Sak­san kestokyvyn että sinänsä pelottavan valkoisen Venäjän uuden nou­sun osalta. Eritoten ensiksi mainitun lähtökohdan sortuminen romah­dutti hänen poliittisen konseptionsa syksyllä 1918. Sodan tuloksena Eu­roopassa ei palattu perusrakenteeltaan vuoden 1914 kaltaiseen asetel­maan, vaan Saksa ja Venäjä suljettiin toistaiseksi pois johtavien suurval­tojen piiristä kokonaan hajonneesta Itävalta-Unkarista puhumattakaan. Pitkällä tähtäyksellä kysymys ei ollut ainoastaan Paasikiven yllättäneestä keskusvaltojen luhistumisesta ja Euroopan kohtalon ratkaisussa mää­räävään asemaan kohonneiden länsivaltojen täydellisestä voitosta. Sak­san maailmansodassa osoittama voima, Suomen lohduttomalta vaikutta­nut tilanne tsarismin otteessa sekä myöhemmin bolsevikkien tukeman kapinan pyörteissä olivat saaneet Paasikiven luopumaan periaatteesta, jonka mukaan suomalaisten tuli itsensä pystyä hoitamaan suhteensa Venäjään ilman ulkopuolisia välikäsiä. Paluutien löytäminen perintei­selle linjalle vaati häneltä vielä runsaasti aikaa.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.