HÄMÄLÄISET LÄHTÖKOHDAT

Koski – Tampere – Lahti

Rekikelin alettua marraskuussa 1870 tamperelaisen kauppiaan Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellsten lähti joulumarkkinoille Lahteen myydäkseen siellä jo totuttuun tapaan isäntänsä laskuun lanko­ ja ja kankaita. Rekeen istuutui myös muutamaa viikkoa aikaisemmin vihitty aviovaimo Karolina Wilhelmina, joka oli pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa.

Hämeen läänin Kosken pitäjän kirkonkylä oli jo sivuutettu, kun vai­mo havaitsi hetkensä tulleen. Johan August ohjasi hevosensa Huljalan kylän Kulma-Seppälän taloon, jossa hän tiesi saunapirtin olevan jatku­vasti lämpimänä maltaiden valmistusta ja valjaiden sulattelua varten. Sunnuntaina 27.11.1870 Kulma-Seppälän savusaunassa maailmaan il­mestyi vankka, lähes viisikiloinen poikalapsi.

Isä ilmeisesti jatkoi pian matkaansa Lahden markkinoille, koska Hellsteneille jo ennestään tutun kortteeritalon pojat Henrik ja Johan Gustaf yhdessä talon emännän Eeva-Liisan ja naapurin Edla Kukkolan kanssa pari päivää myöhemmin huolehtivat äidin ja vauvan saattamises­ta Hyväneulan pappilaan kastetilaisuutta varten. He toimivat myös lap­sen kummeina. Paikkakunnalla säilyneen perimätiedon mukaan äiti Ka­rolina oli ollut hieman harmissaan, kun ei ollut miehensä kanssa tullut miettineeksi pojalle nimeä. Synnytyksessä paarmuskana (kätilönä) avustanut Edla Kukkola suositteli: »Antakaa siellii (säällinen) nimi, niin tulee siellii mieskin». Nimeksi sopisi Johan Gustaf. Näin myös menetel­tiin. Missä määrin ratkaisuun vaikuttivat toisen kummisedän etunimet, ei enää ole selvitettävissä. Kasteen toimitti Kosken kappalainen Johan Gottl. Mikander.

Kotiinpaluun jälkeen lapsi merkittiin Tampereen seurakunnan kir­joihin, mistä on ollut seurauksena kirjallisuudessa joskus tavattava mai­ninta Tampereesta Juho Kusti Paasikiven synnyinkaupunkina. Kosken Huljalan Kulma-Seppälän talo ulkorakennuksineen (Hämeenlinnan­ Lahden valtatien ja Järvelään johtavan tien risteyksessä) paloi vuoden 1918 taistelujen aikana. Paikalle on Koski-seuran aloitteesta v.1961 pys­tytetty muistomerkki, peltoraiviosta löydettyyn »paasikiveen» kiinnitet­ty Essi Renvallin suunnittelema metallilaatta. Hanke toteutettiin vasta rouva Alli Paasikiven kuoleman jälkeen. Oman aikansa sivistyneistölle usein ominaisen käsitystavan mukaisesti presidentin toinen puoliso ei pitänyt savusaunassa syntymistä minään erityisen muistamisen arvoisena asiana. Eri tavoin asennoitui »päivän sankari» itse, joka aikanaan lähetti  paarmuskalleen Edla  Kukkolalle  mm. ylioppilaskuvansa.

Suomen presidenttien sarjassa Juho Kusti Paasikiven lähtökohdat ovatkin sosiaalisesti selvästi »alhaisimmat». Johan August Hellsten oli tosin vanhaa oriveteläistä talonpoikaissukua (Pohjola, Uotila, Eerola, Eskola; nimet vaihtuivat kotitalon mukaan), mutta hänen isänsä Antti Lymberg (Eskola) oli joutunut myymään tilansa ja muuttamaan Tampe­ reelle ajuriksi. Antin v. 1845 syntynyt poika Johan August, joka sittem­min otti nimekseen Hellsten, siirtyi v. 1860 vanhempiensa mukana Tammerkosken nousevaan teollisuuskaupunkiin, jossa hän aluksi toimi piirilääkäri Nils Idmanin renkinä. Otettuaan pestin kauppias Frestadiuksen (tamperelaisittain Ristaliuksen) rengiksi Johan August ryhtyi kierteleväksi kulkukauppiaaksi myyden isäntänsä laskuun Tampereen tekstiiliteollisuuden tuotteita Päijät-Hämeen maalaisrahvaalle. Perhe asui Frestadiuksen omistamassa, sittemmin talvisodan aikana tuhoutu­neessa puutalossa Satakunnankadun varrella. Pieni Johan Gustaf, jonka nimi perhepiirissä itsestään muuttui suomalaiseksi Juho Kustiksi, eli siten ensimmäiset ikävuotensa sananmukaisesti »tehtaan varjossa» Fin­laysonin muhkeaa porttia vastapäätä.

Äiti, v. 1835 Lempäälässä syntynyt »itsellisnainen» Karolina Wilhelmi­na Hellsten o.s. Selin oli kymmenkunta vuotta miestään vanhempi. Kontunsa menettäneen ratsutilallisen tyttärenä v. 1849 Tampereelle muuttanut Karolina oli nuoruudestaan saakka tottunut elättämään itsen­sä kovalla ruumiillisella työllä. Johan Augustin joutuessa kauppamatko­jen vuoksi olemaan paljon poissa kotoa Karolina hoiti perhettä ja hank­ki sille lisätuloja erilaisilla tilapäisansioilla. Juho-pojan lisäksi perhee­seen kuului häntä viisi vuotta vanhempi äidin avioton Karolina-tytär, jonka Johan August avioliiton solmittuaan oli ottanut nimiinsä. Äidin terveys ei kuitenkaan kestänyt arkipäivän raadantaa, ja kuolema korjasi hänet jo toukokuussa 1875. Nelivuotiaalle Juholle ei äidistä ja Tampe­reen kaudesta ylipäänsä jäänyt mitään selvää muistikuvaa.1

K. N. Rantakarin mukaan Johan August Hellsten oli »pitkä, suuri, voi­makas ja komean kaunis, lisäksi lahjakas mies mutta samalla sellainen, joka otti elämältä kaikki, mitä se vain antaa jaksoi, sekä soi sille myös, mihin hän kykeni». Kauppamatkoillaan nuori yrittäjä oli tullut  tunne­tuksi ja saavuttanut sekä asiakkaitten että tukkukauppiaiden luottamuk­sen. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän syksyllä 1875 kuormasi pienen kotiomaisuutensa ja myyntitavaransa pariin hevoskärryyn ja lähti Hollo­lan Lahteen eräänlaiseksi – nykykieltä käyttäen – tamperelaisten liik­keiden piiriedustajaksi. Mukana seurasi molempien lasten lisäksi talou­denhoitaja, Karolina-vainajan vanhempi sisar, työmiehenleski Katarina Hagman.2

Johan August Hellstenin kohoava ura liittyi omalta vähäiseltä osaltaan Suomen taloudellisen ja kulttuurikehityksen suureen murroskauteen 1860-luvun ja ensimmäisen maailmansodan välisenä aikana. Tuolloin suuriruhtinaskunta siirtyi suljetusta luontais- ja kotitaloudesta kohti uu­denaikaista markkinataloutta.

Syrjäinen Suomi, jonka väkiluku oli pieni ja pääomat niukat, oli alka­ nut teollistua suhteellisen myöhään. Uusien koneiden ja kehittyvien liikennevälineiden avulla puutavara voitiin jalostaa ja kuljettaa maail­manmarkkinoille. Ensimmäisten jäänmurtajien tulo talvilaivaliikentee­seen merkitsi Suomelle mahdollisuutta harjoittaa ympärivuotista tava­ranvaihtoa. Lisääntyvä kauppatoiminta edellytti osaltaan raha- ja luotto­ liikenteen sekä viestintäyhteyksien parantamista.

Suomen teollisuuden uranuurtajat olivat miltei poikkeuksetta lähtöi­sin ruotsinkielisistä rannikkokaupunkien perheistä, joilla oli kielitaitoa, varoja ja yhteyksiä. Näihin kuuluivat mm. Viipurin Hackmanit ja Turun Dahlströmit. Joukossa oli myös säätyläisiä, joille maaomaisuuden ja hy­vien suhteiden pohjalta tarjoutui tilaisuus luoda ura talouselämässä. Virkamiehistön ja papiston keskuudesta siirtyi talouden piiriin lahjak­kaita yrittäjiä kuten G. A Serlachius Mäntässä ja Karhulan William Ruth. Koulumies ja pappi Alfred Kihlman on esimerkki henkilöstä, joka jo toiselle alalle lähteneenä kuitenkin päätyi talouselämän johtopaikoille. Suomalaisten rinnalle ilmaantui myös ulkolaisia kilpailijoita kuten Forssan teollisuuslaitosten perustaja Axel Wilhelm Wahren ja Hans Gut­zeit, »uudenaikaisten sahapatruunien prototyyppi».3

Puun arvonnousu ja vilkastunut puutavarakauppa toivat mukanaan lisää varallisuutta myös maaseudulle. Näin avautui uusia sosiaalisen nousun väyliä niille tarmokkaille ja lahjakkaille pojille, joilla ei ollut mahdollisuutta lähteä koulutielle tavoittelemaan ajan ihannetta, virka­miehen uraa. Tutkimuksessa on todettu, että Suomessa oli työläisko­deista lähteneillä ainakin yhtä hyvät mahdollisuudet päästä talouselä­män johtopaikoille kuin vastaavasti Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Tällaisia »self made» liikemiehiä olivat mm. Kuopion Herman Saastamoinen, Heinolan  Niilo Helander  ja Tampereella  Emil Aaltonen.

Suuromaisuuksia luoneiden liikemiesten rinnalle kasvoi maahan myös entistä lukuisampi kauppiaskunta. Vielä 1800-luvun alkupuolella liiketoimintaa voitiin harjoittaa vain kaupungeissa, koska kauppojen pe­rustaminen maaseudulle sallittiin vasta v. 1859. Tavaranvaihdon helpot­tuminen vaikutti ratkaisevasti myös tukkukaupan syntyyn, sillä kaupun­kien kauppiaista tuli monessa tapauksessa maaseudun kauppiaiden ta­varatoimittajia. Valtiovalta edisti osaltaan taloudellista kehitystä lakkaut­tamalla v. 1868 ammattikuntalaitoksen ja myöntämällä v. 1879 vihdoin täydellisen elinkeinovapauden.  Ajanjaksona  1860-1900 kauppiaiden määrä Suomessa moninkertaistui; jo vuonna 1880 maaseudulla oli lä­hes 300 kauppiasta enemmän kuin kaupungeissa. Väestötilastojen pe­rusteella on voitu laskea kauppaa ammattinaan harjoittavien määräksi v. 1865 noin 4400 henkilöä, kun vastaava luku v. 1900 oli jo 16 300.4

Kasvavan kauppiaskunnan edustajan Johan August Hellstenin muut­taessa v. 1875 Hollolan Lahden taajamaan sen väkiluku käsitti n. 800 henkeä. Asemakaavaa ei ollut lainkaan kylän koostuessa harmaasta ry­kelmästä asuin- ja ulkorakennuksia saunoineen, riihineen jne.  Vesijär­ven ja Kalkkisten kanavien sekä Riihimäen-Pietarin radan valmistumi­sen ansiosta Lahden väkiluku kasvoi 1870-luvulla nopeasti. Kauppalan­ ja kaupunginoikeuksia tavoiteltaessa rakennustoiminta jäi kuitenkin vä­häiseksi, koska pelättiin, että talot jouduttaisiin purkamaan asemakaa­van tultua vahvistetuksi.5

Johan Augustin Lahdessa avaama kangaskauppa näyttää sijainneen nykyisen Rautatienkadun ja Vapaudentien kulmauksen tienoilla. Se oli nuoren paikkakunnan ensimmäinen erikoisliike, joskin samana vuonna (1875) perustettiin myös Oskar Lefrenin leipomo. Kymmenvuotiskau­tena 1868-1878 Lahteen asettui kaikkiaan 21 kauppiasta, 35 käsityöläistä ja kolme ravintoloitsijaa, joten kilpailukin oli suhteellisen kovaa.6 Hell­stenin yritys menestyi silti hyvin vaurastuvan omistajansa kierrellessä myös maaseudulla ja Karolina-tytärpuolen avustaessa yhä enemmän liikkeenhoidossa. Leipätyöhönsä keskittyessään Johan Augustilta ei riit­tänyt aikaa ja harrastusta paikkakunnan yleisiin rientoihin, joista hän näyttää pysytelleen lähes täysin syrjässä.7

Juhon ollessa 6-vuotias tulipalo tuhosi kesäkuussa 1877 Lahden kylän vain neljän talon säilyessä hävitykseltä. Jo kauan vireillä olleet kauppa­lanoikeudet Lahti sai seuraavana vuonna, jolloin myös uusi asemakaava voitiin vahvistaa. Heinäkuussa 1878 järjestetyssä tonttihuutokaupassa Jo­han August Hellsten hankki 1510 markalla pohjahinnaltaan 500 markan arvoiseksi määrätyn tontin numero 56 Hämeenkadun ja Mariankadun kulmasta. Sijainti oli varsin hyvä, vain kivenheiton etäisyydellä torista. Johan August oli ensimmäisten joukossa rakentamassa kauppalaa uu­den puodin ja asunnon valmistuessa hänen tontilleen v. 1879. Puutalon seinälle hankittiin kyltti, josta asiakkaat ja ohikulkijat saattoivat lukea: »Väri- ja lankaliike Hellsten». 8

Kaupassa pikku Juhoa ei tosin paljon näkynyt. Häntä kiinnostivat enemmän kirjat ja niistä avautuva maailma. Opintiensä Juho aloitti van­han Lahden johtavan vaikuttajan ja maanomistajan kapteeni August Fell­manin perustamassa kansakoulussa. Kauppalalla itsellään ei tuolloin ollut lainkaan omaa kansakoulua. Opettaja J. H. Silvosen 2.6.1882 alle­ kirjoittaman päästötodistuksen mukaan Johan Hellstenin menestys kai­kissa lukuaineissa oli hyvä, harjoitusaineet luokiteltiin yleensä tyydyttäviksi, kun taas käsitöissä arvosanaksi herui vain »aivan välttävä». 9

Epäilemättä Johan  August  Hellsten  toivoi  pojastaan  ensin apulaista liikkeeseen ja sitten työnsä jatkajaa. J. K Paasikiven myöhemmät vaiheet osoittavatkin, että hänellä oli koko joukko liikemieskykyä. Silti Juho­ pojasta kauppiaan ammatti tuntui riittämättömältä. Isä ja lähisukulaiset eivät oppimattomina kansanihmisinä läheskään aina voineet antaa vas­tauksia älyllisesti uteliaan pojan kysymyksiin. Kokemus ei yksin näyttä­nyt riittävän toiminnan perusteeksi. Äidin varhaisen poismenon vuoksi tietyllä tavoin yksinäinen lapsuus opetti Juhon jo varhain omaan oival­luskykyynsä luottaen ottamaan selvää asioista. Tietojen hankkiminen ympäröivän maailman jäsentämiseksi näytti parhaiten tapahtuvan kirjo­jen avulla. Pojan lähes rajaton  lukuhalu herätti jo varhain huomiota. 10

Johan August ei voinut olla panematta merkille perillisensä taipu­musten suuntaa. Isän aikaisemmista toiveista huolimatta pojan piti saa­da tilaisuus lähteä lukumieheksi. Päätös ei varmasti ollut taloudellisesti­kaan helppo. Opiskelu vieraalla paikkakunnalla tulisi kalliiksi ja 1880- luvun pula-aika löi leimansa myös Lahden kauppalaan, jonka kehitys tuolloin lähes pysähtyi. Isän ennakkoluulottomuutta osoittaa sekin, et­tei talonpoikaisen suvun piirissä – sen enempää isän kuin äidinkään puolelta – opillisen sivistyksen edustajia ollut siihen saakka esiintynyt käytännöllisesti katsoen lainkaan. Syksyllä 1882 Johan Gustaf Hellsten aloitti opintonsa ajan johtavassa suomenkielisessä oppikoulussa, Hämeenlinnan normaalilyseossa.

Hämeenlinna

Hegeliin pohjautuvan snellmanilaisen ideologian mukaan kansakun­nan säilyminen edellytti rahvaan henkisen ja aineellisen tilan paranta­mista luomalla kansallishenkeä ja kansallista tiedostumista. Snellmanin mielestä »sivistynyt osa (ruotsalainen) ei rahtuakaan välitä sivistymättö­män osan (suomalaisen) henkisestä eikä aineellisesta edistyksestä». Rahvaan aseman kohottaminen edellytti virka- ja opetuskielen muutos­ta. Tavoitteena olisi kansalaisyhteiskunta, jossa kaikki voisivat osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Toimiakseen käytännössä demokratia edel­lytti tiettyä perusvalistuneisuutta, ja sen vuoksi kansan sivistäminen oli pantava alulle. Tämä taas saattoi tapahtua vain, jos sivistyneistö hyväksyi sen tavoitteekseen asettautuen kansan palvelukseen, mikä merkitsi kulttuurin suomenkielistämistä.1

Kysymys ei ollut vain yhteiskunnallis-poliittisesta uudistustyöstä. Yh­teinen kieli merkitsi fennomaaneille kansakuntaa koossa pitävää ele­menttiä. Historiallisen kokemuksen myötä muodostuvaa »tiedon, va­kaumuksen ja tavan yhteyttä» ei voinut olla ilman kielellistä yhteyttä. Sama piti paikkansa kansalliskirjallisuuteen nähden. Vasta sen välityk­sellä kansakunta ilmaisi ulkopuolisille olemassaolonsa henkisesti kor­keatasoisella ja juuri sille ominaisella tavalla. Kansalliskirjallisuuden avulla kansa oppisi myös tuntemaan itsensä, ominaislaatunsa, kokonai­suuden, johon yksilöt jäsentyivät. Siksi yhteinen kieli oli kansallisuuden ja myös kansakunnan jatkuvan kehittymisen ehto.

Hegeliläinen historian kulussa kaiken takana oleva järjellisyys toteut­ti itseään kansakuntien välityksellä. Niiden tehtävänä oli ihmiskunnan sivistyspääoman jatkuva kartuttaminen. Tämän pääoman rikkaus oli si­vistyssisällön monimuotoisuudessa ja siksi ainoastaan kansojen omalei­maiset panokset voivat tuoda siihen todellisia lisiä. Snellmanilainen näkemys oli, kuten Martti Ruutu on korostanut, pienille kansoille sa­malla kertaa sekä kova että optimistinen. Jolleivat ne »historian tuomio­ istuimen edessä» kyenneet kulttuuritehtäväänsä täyttämään, ne joutivat häviämään. Toisaalta juuri sivistystyö merkitsi aluetta, jolla pienetkin kansakunnat saattoivat tuoda inhimilliseen sivistykseen korkeatasoisia lisiä ja ajan mittaan saavuttaa tunnustetun aseman inhimillisen kulttuu­rin edustajina. Tällöin, mutta vain tällöin, niillä oli kansallisessa tiedos­tumisessaan tae olemassaolostaan.2

Kun kansakunnan olemassolo fennomaanien käsityksen mukaan riippui mittasuhteiltaan valtavan sivistystehtävän toteuttamisesta (»Koko kansa on sivistettävä»), siihen ryhtymisessä ei ollut varaa viivytellä. Oli luotava edellytykset korkeatasoisen, suomenkielisen kansallisen kulttuurin syntymiselle.

Omakielisen sivistyneistön kasvatuksessa oppikoululaitos luonnolli­sesti nousi keskeiseen asemaan. Yksityisen kansalaistoiminnan tietä saa­tiin 1870- ja 1880-luvuilla aikaan suomalaiset oppikoulut mm. Helsin­kiin, Ouluun, Viipuriin, Turkuun, Poriin, Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle. Suomalaisuuden »päälinnakkeena» säilyi kuitenkin Hel­singistä 1872 Hämeenlinnaan »karkotettu» normaalilyseo, joka vihdoin 1887 onnistuttiin siirtämään takaisin pääkaupunkiin. Kouluun syksyllä 1882 tullut Johan Gustaf Hellsten aloitti näin ollen »norssina», mutta kävi lukioluokat normaalilyseon perinteitä jatkaneessa Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa.

Korkeatasoinen opettajakunta säilyi myös osittain samana, koska mo­net lehtorit Hämeenlinnaan kotiuduttuaan eivät enää halunneet muut­taa Helsinkiin. Enemmistö oli alunpitäen ollut ruotsinkielisiä, mutta suuressa kansallisessa innossaan he olivat opetelleet suomea. Kaikki tämä löi voimakkaan leimansa koulun »henkeen».

Rehtorina toimi normaalilyseon kaudella etevä latinisti ja Hämeen­ linnan  suomenmielisten  tunnustettu   johtaja,  tohtori J. G.  Geitlin, jota hänen oppilaansa Juho Kusti Paasikivi vielä 70 vuotta myöhemmin muisteli.3 Mieleenjääviä hahmoja olivat myös matematiikan yliopettaja Ernst Bonsdorff, fennomaanien taistelulaulun »Herää Suomi» sepittäjä, suomenkielen lehtori Arvid Genetz, ranskankielen lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen ja hänen venäjänkieltä opettanut kollegansa E. V. Palan­ der. Voimakkain vaikutus näyttää kuitenkin olleen historian lehtorilla (myöhemmällä rehtorilla), tohtori K. 0. Lindeqvistillä, jonka aineen nuori J. K. Paasikivi valitsi elämänurakseen. Hämeenlinnan normaalily­seon ja lyseon muistojulkaisussa Gunnar Suolahti kirjoittaa: »Lindeqvist hallitsi luokkiaan ja kouluaan ilman pienintäkään oppositionia, mel­keinpä ilman arvostelua… Kirjoituksessa oli kaikki fraasit ja monisanai­suudet julistettu pannaan». Lakonisuuden vaatimus saattoi tosin joskus herättää mielipahaa Kyösti Larsonin (Larin-Kyöstin) kaltaisissa »runolli­sissa koulupoikasieluissa». Ohjeen arvo oli kuitenkin tunnustettava »ja varmaan se on vähentänyt maamme fraasiniekkain tulvaa joillakin mur­to-osilla… Ymmärtää siis, että ei ainakaan kunnioitusta tosiasioita koh­taan Lindeqvistin oppilailta puuttunut ».4

Oppilasaines Hämeenlinnan normaalilyseossa 1880-luvulla oli niin­ ikään korkeatasoista, joukossa monta tulevaa kansallista merkkimiestä kuten Jean Sibelius, E. N Setälä, Hugo Suolahti, Larin-Kyösti ja Eino Leino. Heti ensi lukukaudesta lähtien Hellstenin lahjakas ja tarmokas poika valtasi luokkansa primuksen paikan, jonka hän piti hallussaan käytännöllisesti katsoen koko kouluajan. Luokkatoveri Solmu Nyström toteaa v. 1950 julkaisemissaan muistelmissa: »Nuori koululainen J. K. Paasikivi oli etevä tasaisesti kaikissa aineissa, kielissä, historiassa ja ma­tematiikassa. Olihan luokalla toki eteviä oppilaita muitakin, mutta heilläkullakin oli kuitenkin aina oma heikko aineensa, joka veti heidät kärjes­tä pois. J. K. sen sijaan pysyi etunenässä jatkuvasti. Hän oli kunnollinen oppilas, siististi pukeutunut  ja miellyttävä».5

Vaikka vanhan koulutoverin lausunnoista onkin syytä kuoria »muis­tojen kultausta», säilyneet lukukausitodistukset tarjoavat kuitenkin kiis­tattoman todisteen Juhon menestyksestä.6 Hänellä oli tapana lukea etu­käteen läksyt useaksi tunniksi. Kun sitten opettaja valmisti uutta tekstiä, kaikki oli primukselle tavallaan jo kertausta. Suureksi avuksi oli myös pikakirjoitustaito, jonka Juho hankki erityiskurssilla lukuvuonna 1886- 1887. Opettajana toimi Hämeenlinnassa auskultoinut valtiopäivien pi­kakirjoittaja F. O. Rapola.7

Alttiutta lukuihin paneutumiseen lisäsi nuoren koululaisen elämänti­lanteen vaikeutuminen 1880-luvun lamakausi katkaisi isän liiketoiminnan suotuisan kehityksen ja suunta kääntyi laskuun. Elokuussa 1884 Johan August Hellsten lyhyen aikaa sairastettuaan kuoli jättäen jälkeen­sä yli 4000 kultamarkan velat. Vainajan entisen isännän tamperelais­kauppias Frestadiuksen tuella Juhon täti Kaisa Hagman sekä sisarpuoli Karolina koettivat jatkaa yritystä Lahdessa. Tuoni vei pian sisarpuolen­kin. Näin Juho jäi yksin kangaskauppaa pitävän tätinsä kanssa. Muihin isän tai äidin puolisiin sukulaisiin hänellä ei missään elämänsä vaihees­sa näytä olleen merkittäviä yhteyksiä. – Ajan mittaan osoittautui, ettei Lahden liike ollut enää pelastettavissa. Talo jouduttiin myymään ja Kaisa Hagman jatkoi rihkamakauppiaana Hämeenkadun ja Rautatienkadun kulmatalon »kivijalasta» vuokraamassaan pikku puodissa, jossa Juho häntä loma-aikoinaan autteli. Molemmat myös asuivat samalla tontilla sijainneessa puisessa piharakennuksessa.8

Tädin uhrautuvaisen tuen avulla poika saattoi jatkaa opintojaan Hä­meenlinnassa. Osaltaan tilannetta helpottivat v. 1885 myönnetty vapaa­ oppilaspaikka sekä koulun stipendirahastoista saadut pienet apurahat.9 Opintomenestyksen ja taloudellisten vaikeuksien lisäksi apurahojen saannin varmisti pojan moitteeton käytös. Koulun »musta kirja» (ran­gaistuspäiväkirja) säilyi hänen kohdaltaan vailla merkintöjä.10

Siirryttyään syksyllä 1887 lukioon Juho Kusti Hellsten suomensi ni­mensä Paasikiveksi. Koulun kansallisesta hengestä huolimatta päätök­sen suhteellisen itsenäistä luonnetta kuvastaa se, ettei kukaan ruotsa­laisnimisistä luokkatovereista vielä tuossa vaiheessa seurannut esimerk­kiä.11 Kumppanien kielenkäytössä primus kulki tämän jälkeen »Piikive­nä», »Piisikivenä» tai »Kivipiisinä».

Juho Kustin energia ei silti läheskään huvennut lukupuuhiin. Alaluo­killa ohjelmaan kuuluivat »norssien» ja »pukkien» (kansakoululaisten) tappelut kadunkulmissa sekä poikien tavanomaiset urheiluharrastukset maastoretkineen, pallopeleineen, luistinratoineen ja hiihtomäkineen. Kun voimistelunumero parina ensi vuonna jäi kahdeksikkoon, Juho nosti senkin jo neljännellä luokalla kymppiin. Kenraalikuvernööri Hei­denin tarkastaessa Hämeenlinnan lyseon keväällä 1887 Juho kuului koulun 16-miehiseen joukkueeseen, joka antoi korkealle vieraalle voi­mistelunäytöksen. »Siinä soitti Hämeen pataljoonan soittokunta, jonka ryhdikkäät isänmaalliset sävelet terästivät mieliä… Puku oli voimistelu­näytteessä aina valkoinen; neulottu paita, pitkälahkeiset valkoiset housut ja sininen vyö vyötäisillä»12

Kymppi komeili Juhon todistuksessa myös »laulannossa». Alaluokilta lähtien hän soitti koulun rukouksissa urkuharmonia sekä puhalteli alt­totorvea Hämeenlinnan VPK:n soittokunnassa. Näyttämötaiteen alalla yritteliäs norssi sai kunnian – ennen äänenmurrosta – esiintyä palo­ kunnan juhlassa Nummisuutarien Marttana. Oman roolinsa lisäksi Juho oli opetellut ulkoa Nummisuutarit  kokonaisuudessaan alusta loppuun saakka. Yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin vanha presidentti kertoi pystyneensä  vielä 1880-luvulla lukemaan kaiken suomenkielellä ilmes­tyneen kirjallisuuden.13 Rajoja yritettiin silti asettaa. Opettajakunnan vaatimuksesta lyseon kirjastosta poistettiin v. 1890 Juhani Ahon »Helsin­kiin»  ja Dostojevskin »Rikos ja rangaistus», koska nuo teokset  »saattoi­vat synnyttää pahoja ajatuksia lukijassa ja varsinkin nuorukaisessa».14

Taiteelliset harrastukset kuuluivat silti asiaan Hämeenlinnan lyseon konventissa (toverikunnassa), jonka kokousten pöytäkirjat onnellisen sattuman kautta ovat säilyneet juuri Juhon lukiovuosia koskevalta osal­taan.15Niistä saamme tietää toveri Paasikiven pitäneen esitelmän Molieresta sekä lausuneen runot »Vangittu äiti» ja »Rakastavainen». Joskus taas »kuunneltiin toverien Paasikiven ja Nyholmin esittämää duettilau­lua».16 Keväällä 1889 koottiin Paasikiven johdolla konventin lauluseura (kaksoiskvartetti), joka sai valtuudet hankkia toverikunnan laskuun Si­varin laulukirjan. Puoli vuosisataa myöhemmin kuorolainen V. Lahden­ suu muisteli Paasikiven ylläpitämää tiukkaa äksiisiä: »Laulettiin mm. ’Poika ajoi punaruunilla ja hilavaljahilla vaan’. Mutta tuo laulu ’Tuol’ Pajumäen pitäjäss… ’ se oli visaa ja monta kertaa II tenori Otto JalmariPakarainen (sittemmin Sulkavan kirkkoherra) pillahti itkuun harjoituk­sissa.  Kuri oli  saksalainen».17 Tuloksiin kuitenkin päästiin ja kvartettioppi myös  »laulamaan komeasti serenadeja»  Hämeenlinnan tytöille. Ylioppilaaksi tultuaan maestro sai toverikunnalta lahjaksi johtaessaan käyttämänsä ääniraudan.18

Yhteiskunnallisia aiheitakaan ei unohdettu toveri Nyströmin esitelmöidessä suomalaisen teollisuuden suosimisesta ja toveri Walleniuk­sen käsitellessä työväenyhdistyksiä, joiden kokouksissa lukiolaisetkin voisivat pitää esitelmiä. Keskustelu aiheesta »Onko koulupojalle hyötyä sanomalehtien lukemisesta»  jäi vastaukseksi kysymykseen.19

Toverikunnan toimintaan Juho Kusti osallistui myös sihteerinä, halli­tuksen jäsenenä sekä pilalehden toimittajana. Tuleva pankkimies oli aktiivisesti mukana perustamassa lainarahastoa varattomia toverikunta­laisia varten. Hankkeesta ehdittiin jo informoida muiden oppikoulujen toverikuntia, ennen kuin Hämeenlinnan lyseon johto kielsi koko puu­han koululain vastaisena. Alkuunpanijoihin kuulunut Juho Kusti joutui mukaan peruutustiedotuksesta huolehtivaan »kirje-kirjoittaja-valiokun­taan». Ilmeisesti vapaaoppilaspaikastaan huolestunut  Paasikivi pyysi »kevätkiireisiin» vedoten vapautusta valiokunnan jäsenyydestä, mihin toverikunta ei kuitenkaan suostunut pitäen eroanomusta »turhamaise­na ja pelkuriuden tuottamana». Rahaston perustajat (niiden joukossa myös Paasikiven myöhempi kollega KOP:n johdossa Juhani Alin-Arajär­vi), joiden toimissa ei havaittu mitään omanvoitonpyyntiä, selvisivät kui­tenkin rangaistuksitta.20

Hämeenlinnan lyseossa keväällä 1890 privatistina ylioppilaaksi kir­joittanut Hanna Asp kertoo kaupungin »piireissä» puhutun tuona ke­väänä paljon ylioppilaskokelas Paasikiven loistavista suorituksista.21 Pa­kollisten aineiden: äidinkielen, ruotsin, latinan ja matematiikan (kaikki laudatureja) lisäksi hän kirjoitti ylimääräisinä venäjän ja ranskan. Kou­lun päästötodistuksen muodosti yksitoikkoinen rivi kymppejä lukuun­ ottamatta aritmetiikkaa ja algebraa sekä kasvioppia,  joissa  numeroksi tuli yhdeksän. Kymppi oli myös saksassa, joskaan hän ei tässä aineessa osallistunut ylioppilaskirjoituksiin. Englantia ei Hämeenlinnan klassilli­sessa lyseossa voinut lainkaan lukea, mikä Paasikivelle merkitsi tuloksil­taan vajavaiseksi  jäänyttä aikuisiän itseopiskelua.

Maineikkaiden lehtorien opetus oli mennyt perille. Vanhan presi­dentin arvion mukaan he »osasivat opettaa ja innostaa». Poikkeuksen muodosti vain luonnontieteiden opettaja. » Kaikki muut olivat hyviä miehiä».22

Ylioppilas Paasikiven monipuolinen lahjakkuus näytti avaavan väyliä lukuisiin eri suuntiin. Hyvää opillista pohjaa täydensi aktiivinen toimin­ta myös koulun ja sen toverikunnan ulkopuolella.  Ensimmäisen  julki­ sen puheensa Paasikivi piti Lahden  »Paviljonkimäellä»  paikallisen VPK:n kesäjuhlilla elokuussa 1889. Lyseolaisen kelpuuttaminen juhla­ puhujaksi osoittaa jo sellaisenaan silloisen Lahden sivistyneistön vähäi­siä voimavaroja.23 Tulevaisuuttaan suunnittelevan Juhon ongelmana oli varattomuus ja hän harkitsi vakavasti ryhtymistä rautatieläiseksi turva­takseen opintonsa. Sähköttäjänä jossakin rauhallisella maaseutuasemalla olisi hyvä lukea. Toisaalta isän varhaisempi esimerkki osoitti onnen suosivan rohkeasti yrittävää. Nuorena orvoksi jääminen oli kehittänyt pojassa itsenäisyyttä ja omavastuullisuutta. Juho päätti ottaa riskin ja lähteä varojen niukkuudesta huolimatta päätoimiseksi opiskelijaksi Kei­sarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin.

Hämeenlinnan lyseon ihanteellisen ja suomalaiskansallisen hengen suodattama nuorukainen suuntautui alunperin historiantutkijan uralle. Erityisesti häntä kiinnosti Venäjän historia siltä osin kuin se liittyi Suo­men kehitykseen.24 Paasikiven aihevalintaa ajatellen ei ehkä ole sattu­ma, että hänen opettajansa K. O. Lindeqvist oli v. 1886 julkaissut Ison vihan aikaa koskevan väitöskirjansa käyttämättä lainkaan venäläisiä läh­teitä, mistä puutteesta häntä myös kritikoitiin. Keisarikunnan arkistoissa näytti tutkijan eteen avautuvan laaja, raivaamaton työmaa. Sitä varten oli kuitenkin ensin hankittava riittävän vahva kielitaito. Pääaineekseen yli­opistossa J. K. Paasikivi valitsikin Venäjän kielen ja kirjallisuuden.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.