Helmikuun 9. päivän vastaisen yönä 1904 japanilaiset torpedoveneet tunkeutuivat Keltaisen meren rannalla sijaitsevaan Port Arthurin satamaan tuhoten tai lamauttaen toimintakyvyttömäksi suurimman osan Venäjän Tyynenmeren laivastoa. Molempien suurvaltojen välinen kilpailu vaikutusvallasta Mantsuriassa ja Koreassa oli näin kärjistynyt avoimeksi sodaksi.1 Meren herruuden saavutettuaan Japani saattoi suhteellisen helposti siirtää maavoimiaan Aasian mantereelle ja varmistaa niiden huollon. Pitkän ja toimintakyvyltään rajallisen Siperian radan varassa toimiville venäläisille keskitys- ja huoltokuljetukset muodostivat huomattavasti suuremman ongelman. Kun sotaonni näytti pysyvästi asettuvan japanilaisten puolelle, Venäjällä alettiin etsiä tappioiden syitä myös oman hallitusjärjestelmän puutteista ja tehottomuudesta. Takaiskujen herättämä hämmästys muuttui vähitellen suuttumukseksi.
Bobrikovin aikaa elävässä Suomen suuriruhtinaskunnassa Kaukoidän tapahtumat nostattivat uutta toivoa. Paasikivi kertoo muistelmissaan entisen opiskelutoverinsa asianajaja Otto Hyyryläisen iloisena kiirehtineen valtiokonttoriin kertomaan Port Arthurin tapahtumista. »Innostuneena hän näytti molemmilla käsillään seinällä, miten suuren repeämän japanilainen torpedo oli tehnyt venäläiseen sotalaivaan». Paasikivi ei ollut valmis jakamaan nuorsuomalaisen·ystävänsä naiivissa muodossa ilmaisemaa optimismia. Myöhemmin hän joutui silti avoimesti tunnustamaan yliarvioineensa – puolueessaan tuolloin vallinneen yleisen käsitystavan mukaisesti – tsarismin voimat.2 Uusi Suometar kommentoi sodan alkamista:»Vaikka Japani äkillisen hyökkäyksensä kautta ehkä onkin saavuttanut edun, jopa vallitsevan asemankin merellä, niin täytyy maasodan kuitenkin lopulta päättyä Venäjän eduksi, niin suuri on erotus näiden molempain valtain sotavoimain ja varallisuuden välillä».3
Suomen kohdalla uuden vaiheen alkua merkitsi Eugen Schaumanin attentaatti Bobrikovia vastaan 16.6.1904. Kenraalikuvernööri kuoli seuraavana yönä. Paasikivi kertoo muistelmissaan senaatin valtiovaraintoimituskunnan kamreerin Jonathan Wartiovaaran tiedottaneen hänelle puhelimitse valtiokonttoriin ampumistapauksesta: »Minä: Kuoliko Bobrikov? Wartiovaara: Ei, hän haavoittui. Minä: Kunpa Schauman olisi vienyt asian lopulliseen tulokseen, kun siihen ryhtyi. Wartiovaara: Parastansa hän tietenkin yritti.»4 – Paasikivi piti näin ollen vaarallisimpana sitä vaihtoehtoa, että Bobrikov toipuisi haavoistaan.
Vielä samana iltana – siis ennen Bobrikovin kuolemaa – Uuden Suomettaren toimitukseen kokoontui vanhasuomalaisen puolueen johtomiehiä pohtimaan tilannetta. Joukosta puuttui kesähuvilallaan Vääksyssä oleskeleva Danielson. Jotkut läsnäolijat katsoivat Bobrikovin saaneen ansaitun palkkansa. Kuluneiden vuosien tapahtumien jälkeen vastavaikutusta kansan keskuudessa oli pidettävä luonnollisena. Enemmistö, johon myös Paasikivi kuului, oli kuitenkin ensijassa huolissaan Venäjän todennäköisistä kostotoimenpiteistä. Neuvonpidon tuloksena oli Paasikiven kirjoittama ja Löfgrenin tarkastama artikkeli, joka julkaistiin Uuden Suomettaren seuraavan aamun numerossa.
»Rikos.
Historia ei tunne, että rikoksella ja väkivallalla saataisiin muuta kuin hävitystä aikaan. Pysyväinen perustus on niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä laskettava toisella tavalla. Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa. Ja yli kaiken mieletön on se, joka Suomen kansan vaikeassa asemassa luulee rikoksen ja väkivallan vievän muuhun kuin koko kansamme perikatoon. Jos milloinkaan on Suomen kansan elämässä tosi asia, että ‘joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu’.
Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärryksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui ja josta toisessa paikkaa lehteä mainitaan.»5
Pantakoon merkille, että pääkaupungin muut lehdet eivät uutisluontoista materiaalia lukuunottamatta lainkaan kosketelleet kenraalikuvernöörin murhaa. 1950-luvulla julkaistuissa muistelmissaan Paasikivi yhä puolusti termin »törkeä rikos» (grovt brott) käyttöä, joskin sana »inhottava» oli hänestä huonosti valittu ottaen huomioon Schaumanin teon luonteen kansallisena hätäpuolustuksena. »Ei ole epäilyä, että Bobrikov kuului pahoihin vallanpitäjiin».6 Kysymys ei silti ollut Paasikivelle ensi sijassa juridinen tai moraalinen vaan poliittinen.
Uudessa Suomettaressa 18.6.1904 julkaisemassaan Bobrikovin nekrologissa Paasikivi huolellisesti vältti kaikkia negatiivisia arvostuksia toteamalla:»Sitä ajanjaksoa, johon kenraaliadjutantti Bobrikoffin toiminta on maassamme painanut niin syvän leiman, meidän ei ole mahdollinen ryhtyä arvostelemaan». Silti kirjoittaja ei pidättynyt positiivisista arvovarauksista luonnehtiessaan kenraalikuvernöörivainajan toimintaa »johdonmukaiseksi, tarmokkaaksi ja jänteväksi». Kannanotoissaan, joissa hän kokonaan sivuutti Schaumanin kansallissankariksi kohottaneen kotimaisen mielipiteen ja sen varaan rakentuvan laskelmoinnin, Paasikivi piti ensi sijassa silmällä Venäjän-poliittisia näkökohtia. Kysymys ei ollut vain nekrologeille tyypillisistä siloitteluista. Maalle uhanalaiseksi arvioimassaan tilanteessa ja mielessään edellisen vuoden Reinbott-jupakan kokemukset Paasikivi ei ollut valmis ottamaan minkäänlaisia riskejä.7
Danielsonin ehdittyä Suviniemestään kaupunkiin järjestettiin 18.6.1904 senaattori Neoviuksen kotona neuvottelutilaisuus, jossa heidän lisäkseen olivat läsnä senaattorit Bergbom, Genetz, Åkerman ja von Blom sekä puolueen johtomiehet Meurman, Paasikivi, Y. K. Yrjö-Koskinen, Aug. Hjelt ja Artturi Snellman. Kotimaisen hallituksen oli nyt, Danielson korosti, esitettävä keisarille todellinen tilanne. Vaikka kansa olikin alistunut ja kauhuissaan murhasta, se oli »pohjiaan myöten tyytymätön». Jollei rauhoittaviin toimenpiteisiin ryhdytty, oli odotettavissa uusia attentaatteja. »Senaatin pitäisi vihdoinkin esiintyä itsenäisenä faktorina, jonka toimia ei Pietarissa määrätty». Oikeaan tapaan laadittuna lausunto ei aiheuttaisi uusia iskuja, vaan kokoaisi Suomen kansan järkeviä aineksia tukemaan senaattia ja tekisi eri ryhmien keskinäisen yhteistoiminnan mahdolliseksi. Useimmat kokouksen osanottajat kuitenkin vastustivat ehdotusta varovaisuussyistä. Muistiinpanoissaan Danielson ei mainitse sen enempää puoltajien kuin vastustajienkaan joukossa Paasikiveä, joka ilmeisesti on noudattanut suhteellisen passiivista linjaa. Lehtiartikkeliensa jälkeen hän tuskin olisi voinutkaan kovin voimakkaasti esiintyä Danielsonin aloitteen puolesta. Senaatin jäsenten vastahakoisuuden havaittuaan Danielson tuli keskustelusta siihen tulokseen, että »kansalaisten oli toimittava omalla uhallaan, senaatilta aloitetta ja johtoa odottamatta».8
Danielson oli valmis myös käytännossä toteuttamaan ajatuksensa. Tavatessaan 22.6.1904 Pietarissa ministerivaltiosihteeri v. Plehwen hän pyysi tätä toimimaan niin, että uudelle kenraalikuvernöörille annettava käskykirje korostaisi, paitsi Bobrikovin työn jatkamista, myös todellista rauhoittamistehtävää, poikkeusolojen lakkauttamista ja kansan elinetujen valvomista. v. Plehwe lupasi miettiä asiaa. Luettuaan 30.6.1904 kenraalikuvernööriksi nimitetylle ruhtinas Ivan Obolenskille osoitetun keisarillisen reskriptin Danielson ilokseen totesi sen tulleen laadituksi hänen suosittelemaansa henkeen.9 Japanin sodan vastoinkäymisten ja voimistuvan vallankumousliikkeen koettelema hallitus alkoi vähitellen pehmetä kompromisseihin myös Suomen suunnalla.
Tavatessaan ruhtinas Obolenskin Pietarissa ennen tämän lähtöä suuriruhtinaskuntaan Danielson jälleen korosti myönnytysten välttämättömyyttä mielialojen rauhoittamiseksi. Muussa tapauksessa »epätoivon teot» jatkuisivat. Vaikka Schaumanilla ei ollutkaan rikostovereita, attentaatti oli Suomessa vallitsevan henkisen ilmapiirin synnyttämä, »ja sitä paitsi valtiolliset murhat olivat kuin tarttuva tauti».10 Obolenski otti varoituksen vakavasti. Matkustaessaan Suomeen hän kutsui Pietarissa vierailleen prokuraattori Johnssonin (Soisalon-Soinisen) vaunuosastoonsa. Junan lähtiessä liikkeelle kenraalikuvernööri syleili prokuraattoria »ja aivan kuin rukoili heille taivaan suojelusta».11 Matkalaisista kuitenkin Soisalon-Soinisen kohtaloksi tuli kaatua murhaajan kädestä.
Valtiokonttorin ylitirehtööri Paasikivi ei ollut 18.8.1904 Helsingin rautatieasemalla muiden korkeiden virkamiesten joukossa ottamassa vastaan uutta kenraalikuvernööriä. Heinäkuun lopussa hän oli lähtenyt yhdessä senaattori Neoviuksen kanssa Saksaan tarkastamaan sikäläisiin rahalaitoksiin talletettujen Suomen valtion arvopapereiden säilytystä.12 Disconto-Gesellschaftin berliiniläisessä kassaholvissa 28.7.1904 tilikirjoihin perehtyvät matkalaiset saivat kuulla pankin johtajalta v. Plehwen joutuneen samana päivänä Pietarissa attentaatin uhriksi. Tarkastajille oli nyt tullut tärkeämpää ajateltavaa ja tilikirjat saivat jäädä. Tarkemmin harkittuaan senaattori ja ylitirehtööri kuitenkin katsoivat, ettei uutinen estänyt heitä toteuttamasta suunnittelemaansa lomamatkaa Sveitsiin, jonne myös rouva Paasikivi saapui.13
Palatessaan elokuussa 1904 kotimaahan Paasikivi sai Sveitsiin vielä jäävältä Neoviukselta kehotuksen perehtyä senaattoria erityisesti kiinnostaneeseen kansakoulujen valtionapukysymykseen. Muihin kiireisiinsä vetoava kirkollisenaattori Arvid Genetz, jolle asia oikeastaan kuului, ei Neoviuksen mielestä pystynyt tehtävää hoitamaan. Ylitirehtööri teki työtä käskettyä ja piti Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 1.10.1904 »vilkkailla suosionosoituksilla palkitun» esitelmän asiasta. Kokoamansa tilastomateriaalin nojalla Paasikivi osoitti, että maan kouluikäisistä lapsista vain 42 % kävi kansakoulun, kun taas esimerkiksi Preussissa ja Ranskassa vastaava prosenttiluku liikkui 98-99 vaiheilla. Puheissa Suomen kansansivistyksen korkeasta tasosta oli siksi runsaasti katteetonta ylistystä.
Tilanteen parantamiseksi oli rakennettava uusia kouluja ja palkattava lisää opettajia, jotka tarvitsivat asuntoja. Näin aiheutuviin kustannuksiin kunnat kaipasivat valtion tukea. Viikkoa myöhemmin (7.10.) Paasikivi alusti samasta asiasta Helsingissä pidetyssä vanhasuomalaisten puolue kokouksessa, joka hyväksyi hänen ehdottamansa ponnen.14
Senaattori Neoviuksen kannustamana »kotimainen hallitus» valmisti luonnoksen valtiopäiville annettavaksi esitykseksi, jonka mukaan valtion varoista käytettäisiin vuosina 1905-1907 aikanaan tarkemmin määrättävällä tavalla 4,5 milj markkaa maalaiskansakoulujen rakentamiseen. Suoranaisten avustusten lisäksi voitaisiin osa rakennuskustannuksista peittää valtion myöntämin halpakorkoisin lainoin. Varat eivät Paasikiven mielestä olisi hukkaan heitettyjä, koska tuottavampia investointeja ei ollut kuin ne, jotka valtio käytti tulevien kansalaistensa sivistykseen. Snellmanilaiseen ideologiaan hyvin soveltuva hanke jäi kuitenkin keskeneräiseksi valtiopäivien ja hallituksen budjettierimielisyyksien vuoksi. Kun sitten mittasuhteiltaan laajempi kysymys yleisestä oppivelvollisuudesta pian tämän jälkeen tuli ajankohtaiseksi, Neoviuksen Paasikiven avulla valmistelemaa esitystä ei koskaan annettu valtiopäiville.15
Vanhasuomalaisten 6.10.-7.10.1904 Helsingin Palokunnantalossa pitämässä puoluekokouksessa Paasikiven kansakouluja koskenut alustus ei kuulunut keskeisimpiin ongelmiin. Etualalle nousi kysymys maan valtiollisesta asemasta Bobrikovin poistuttua näyttämöltä.
Vallankumousliikkeen voimistuessa Venäjällä tsarismin ote näytti löystyvän. v. Plehwen murhan jälkeen uudeksi sisäministeriksi nimitettiin liberaalien suosiota tavoitteleva ruhtinas Svjatopolk-Mirski. Suomen ministerivaltiosihteerinvirkaa pidettiin toistaiseksi avoimena, ja sitä hoiti v. Plehwen entinen apulainen E. A Oerstroem. Saapuessaan suuriruhtinaskuntaan kenraalikuvernööri Obolenski korosti, ettei hallituksen tarkoituksena ollut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jotka järkyttäisivät maan säännönmukaista elämänmenoa.
Pyrkien käyttämään hyväksi muuttunutta tilannetta vanhasuomalaiset saattoivat ruhtinaan tietoon Danielsonin laatiman yksityiskohtaisen ohjelman niistä toimenpiteistä, joita Suomen rauhoittaminen edellytti. Ennen muuta oli helmikuun manifestin vaikutusala saatava tarkoin rajatuksi sopimuksenluontoisella asiakirjalla. Sen ulkopuolella Suomen lainsäädäntövallan oli oltava turvattu. Elokuussa 1904 tuli Pietarista kauan odotettu virallinen tieto valtiopäivien kutsumisesta koolle vielä ennen vuoden loppua. Muutamaa viikkoa myöhemmin keisari suostui Obolenskin (alun perin Danielsonin) ehdotukseen, jonka mukaan kysymys yleisvaltakunnallisen lainsäädännön (helmikuun manifestin) rajoittamisesta otettaisiin käsiteltäväksi suomalais-venäläisessä sekakomiteassa. Se kokoontuisi Pietarissa todellinen salaneuvos N. S. Tagantsevin johdolla.16
Lokakuussa 1904 Obolenski perusteli Pietarissa tapaamalleen Ruotsin lähettiläälle A. Gyldenstolpelle komitean asettamista »demarkaatio linjan vetämisellä». Hänen edeltäjällään (Bobrikovilla) oli ollut tapana valmistuttaa senaatilla kaikenlaisia asetuksia ja sitten muitta mutkitta hylätä ne. Tällainen herätti Obolenskin mukaan pahaa verta. Muuten kenraalikuvernööri suhtautui suomalaisten keskinäisiin puoluekinasteluihin lähinnä huvittuneesti. Erityisesti sikäläinen sosialistinen liike oli »vailla kaikkea merkitystä».17 Muutamaa kuukautta myöhemmin Obolenskilla oli todella syytä tarkistaa kantaansa.
Lokakuun puoluekokouksessa hyväksymissään ponsilauselmissa, jotka Danielson oli laatinut Obolenskille jätetyn kirjelmän pohjalta, vanha suomalaiset asettivat tavoitteekseen laillisuuden täydellisen palauttamisen ja valtiollisten olojen pysyvän järjestämisen. Tämä edellytti yleisvaltakunnallisten näkökohtien ja Suomen erillisaseman saattamista keskenään sopusointuun, minkä saavuttamiseksi kokous esitti laajan toimenpideluettelon. Valtakunnanlainsäädännön rajoittamisen lisäksi siihen kuuluivat asevelvollisuuslain uusiminen pääasiassa vuoden 1903 puoluekokouksen suosittelemalla tavalla, kenraalikuvernöörin diktatuurivaltuuksien lakkauttaminen, paluuoikeuden myöntäminen maasta karkotetuille, virkamiesten erottamiskysymyksen järjestäminen säätylailla jne.
Puoluekokous päätti myös kiirehtiä äänioikeuden laajentamista. Antaen yhtäältä tunnustusta senaatin tätä koskeville pyrkimyksille niitä ei silti pidetty riittävinä. »Kokous, joka tunnustaa, että kotimaisen hallituksen ehdottamalla äänioikeusreformilla tärkeä parannus nykyisiin äänioikeusoloihin saavutettaisiin, katsoo, että yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus on pidettävä päämääränä, johon puolue tahtoo pyrkiä ja toivoo sentähden, että puolueen jäsenet ensi tulevilla valtiopäivillä toimisivat siihen suuntaan, että nyt jo päästäisiin tätä päämäärää melkoista lähemmäksi, kuin mitä mainittuun esitysehdotukseen sisältyy.» Äänioikeuden laajentamisen katsottiin automaattisesti vahvistavan vanhasuomalaisten asemaa valtiopäivillä. Vaikka puolue käytännönpoliittisia toimenpiteitä ajatellen säilyttikin kätensä vapaina, periaatteellinen linja äänioikeus- asiassa oli nyt lyöty lukkoon. Hyväksyttyihin ponsiin sisältyi myös, kuten jo on todettu, Paasikiven esittelemä kansakoulujen valtionapukysymys.18
Danielson esitti kokouksessa tuen antamista edelleen kotimaiselle hallitukselle. Sen oli kuitenkin hallitsijan käskyihin alistuessaan tuotava selvästi julki toimineensa vain pakosta, Suomelle vahvistetuista oikeuksista luopumatta. Samalla hän kehotti puolueen jäseniä yrittämään käydä »käsi kädessä» vastustajien kanssa julkisessa elämässä. »Ilman että Suomen kansa esiintyy hallitsijansa edessä yksimielisenä, on hyvin epävarmaa, mitä me voimme saavuttaa, ja ainakin tulevaisuuden turvaaminen siinä tapauksessa käy monin verroin vaikeammaksi.» Tämän vuoksi olisi ryhdyttävä neuvotteluihin vastapuolueen kanssa.19
Sovinnon toteuttaminen käytännössä tuntui kuitenkin vaikealta. Varsinkin vanhat yrjö-koskislaiset näkivät Kairamon tavoin tilanteen yhä synkkänä. »Helsingin ilma on raskas ja täynnä sähköä. . . En voi olla pahaa pelkäämättä, sillä passiivisten mielenkuvitus (!) ja naivinen vimma on yhtä suuri kuin ennen, enkä huomaa mitään merkkiä niistä maltillisista aineksista, joita silläkin taholla kehutaan.»20
Yrjö-koskislaiset eivät muutenkaan olleet tyytyväisiä Danielsonin ohjelmaan, jota Kairamo muistiinpanoissaan luonnehtii yksipuoliseksi, »kun se sisältää etupäässä vaan vaatimuksia, mutta hyvin vähän Venäjälle otollista. Se on heikko puoli, jos ottaa huomioon muuta kuin tämän hetken vaikutuksen säätyjen vaalimiehiin». Myöskään senaatin varapuheenjohtaja Linder ja Elis Bergrothin johtamat viipurilaiset puoluekokouksen osanottajat eivät salanneet tyytymättömyyttään. Perustuslaillisten mielestä taas päinvastoin Danielsonin ohjelma oli liian myöntyväinen ja epämääräinen.21
Hankalaksi kiistanaiheeksi vanhasuomalaisen puolueen sisällä osoittautui kysymys maastakarkotettujen valtiopäivämiesten paluusta, jonka sallimista Danielson piti tärkeänä maan sisäisen sovun kannalta. Yrjökoskislaiset olivat eri mieltä. Jo syksyllä 1903 – muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa – vanha Y. S. Yrjö-Koskinen oli rehtori G. Wallelle osoittamassaan kirjeessä korostanut, ettei valtiopäivien johtoon tulevalla suomalaisella puolueella ollut vähintäkään aihetta panna »yllyttäjien» puolesta sormeaan vasaran ja alasimen väliin. »Hyväksymättä näitä toimenpiteitä (maastakarkotuksia T. P.) meidän pitää jättää ne kokonaan ulkopuolelle säätyjen toimintaa ja saada puolueelle jo aikanansa selväksi, että jokainen yritys siihen suuntaan esim. evästyksissä on syrjäytettävä.»22 Jyrkkien ainesten vaikutus vain vaikeuttaisi kompromissiin pääsyä venäläisten kanssa.
Linjallaan pysyneet yrjö-koskislaiset (mm. G. Walle, Elis Bergroth, D. V. Åkerman ja Y. K. Yrjö-Koskinen) jäivät silti vuoden 1904 puoluekokouksessakin vähemmistöön Paasikiven tukeman Danielsonin linjan voittaessa. Kansallisen sovun nimessä molemmat viimeksimainitut olivat epävirallisesti valmiita puoltamaan »kagaalimielisten» pääsyä myös senaattiin, mitä Y. K. Yrjö-Koskinen jyrkästi vastusti.23
Kuten Torvinen toteaa, Danielson oli jälleen (Paasikiven avustamana) kehittänyt valtiopäivien kynnyksellä ohjelmaansa irrallaan ideaaleista sen mukaan, mitä mahdollisuuksia hän katsoi tilanteen tarjoavan ja mitä lähimmän tulevaisuuden käytännölliset tarpeet vaativat.24 »Bobrikovilaisuuden» maine harteillaan senaatin ja myöntyvyyspuolueen asema oli vaikea. Päähuomio haluttiin siksi suunnata yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka sinänsä kuuluivat myös puolueen »snellmanilaisiin» tavoitteisiin. Lisäksi autonomian puolustaminen edellytti kansalaissovun vahvistamista ja puoluekiihkon laimentamista. Vanhasuomalaisten enemmistö oli Danielsonin johdolla yhä selvemmin orientoitumassa sosiaalireformatoriselle linjalle Yrjö-Koskisen perinteiden siirtyessä vähitellen taka-alalle.
Vastoin uudistushaluaan korostaneiden vanhasuomalaisten toiveita syksyn 1904 valtiopäivävaalit päättyivät heidän murskaavaan tappioonsa. Aatelissäädyn itseoikeutetusta 203:sta edustajasta vanhasuomalaisia oli kymmenkunta. Pappissäädyn 48 jäsentä jakaantuivat jokseenkin tasan kahden poliittisen pääryhmittymän kesken. Kun kuitenkin eräät säädyn maltillisiin perustuslaillisiin kuuluvat jäsenet (ennen muuta professori Robert Hermanson) usein äänestyksissä asettuivat vanhasuomalaisten puolelle, näiden voi katsoa saaneen säädyssä niukan enemmistön. Porvarissäädyn 74 jäsenestä vain 3 kuului vanhasuomalaisiin. Talonpoikien kohdalla vastaavat luvut olivat 62 ja 22.25
Perustuslaillisilla oli näin selvä enemmistö kolmessa säädyssä ja äärimmäisen niukka vähemmistö yhdessä. Venäjän-poliittinen vastarintahenki osoittautui vaaleissa selvästi ylivoimaiseksi vanhasuomalaisten noudattaman varovaisuuden ja kompromissialttiuden rinnalla. Uuden Suomettaren palstoilla Danielson ei voinutkaan salata pettymystään. Hän kuitenkin toivoi, etteivät »kieltoperäisen» ohjelman kiihkeät kannattajat pystyisi estämään eduskuntaa ja hallitsijaa yksissä neuvoin järjestämästä maan asioita lailliselle ja kansan elinehtoja tyydyttävälle kannalle.26
Yrjö-koskislaisten piirissä pessimismi oli vielä suurempi. Kairamon mielestä valtiopäiviltä ei voitu odottaa mitään reaalisia tuloksia. Säätyjen puhemiesten nimittämisen kuuluessa hallitsijan valtuuksiin vanhasuomalaisten ei pitäisi lainkaan asettua ehdolle »enemmistön typeryyttä ja vallattomuutta suojelemaan… kun kerran enemmistö tahtoo syöksyä perikatoon, niin lienee paras astua syrjään ja antaa heidän kantaa edes vastuu, jota he niin mielellään tahtovat». Kairamon käsityksen mukaan myös Paasikivi oli tässä asiassa hänen kanssaan samaa mieltä.27
Toisin kuitenkin kävi. Kaikkien säätyjen puhemiehiksi ja varapuhemiehiksi – porvarissäädyn puhemiehen paikkaa lukuunottamatta – tuli myöntyvyyssuunnan edustajia. Paasikiven itsensä keisari nimitti senaatin jo ennen valtiopäivämiesvaaleja tekemästä esityksestä talonpoikaissäädyn sihteeriksi. Kukaan asianomaisista ei katsonut aiheelliseksi kieltäytyä tehtävästä.28
Kuten Paasikivi muistelmissaan omanarvontuntoisesti toteaa, kysymys ei hänen kohdallaan ollut mistään tavallisesta sihteerintoimesta. Ruotsin vallan ajan perinteiden ja vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan hallitsija määräsi talonpoikaissäädyn sihteeriksi »lainoppineen ja taitavan miehen, joka sen ohessa on velvollinen asiainkäsittelemisessä auttamaan puhemiestä neuvoilla ja antamaan säädyn jäsenille tietoja itsekunkin laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista». Vieläpä sanottiin: »Talonpoikaissäädyn Sihteeri älköön ilman nimenomaisetta muistutuksettansa ja vastalausettansa säädyn pöytäkirjaan ottako tahi ulostoimittako mitään perustuslakeja vastaan sotivata». Hän teki samanlaisen juhlallisen valan kuin säädyn puhemieskin ja esiintyi uskollisesti tämän rinnalla puhemiesneuvoston kokouksissa. Talonpoikaissäädyn sihteerin tointa olikin perinteisesti pidetty merkittävänä ponnahduslautana vaativampiin tehtäviin.29 Leikkimielisesti »kruununluotsiksi» kutsutun Paasikiven avulla vanhasuomalaisen puolueen johdolle tarjoutui tilaisuus vaikuttamiseen ja pysyttäytymiseen hyvin selvillä säädyn aikeista ja toiminnasta.
Kenraalikuvernööri Obolenskin aloitteesta Nikolai II joulukuun alussa 1904 antoi maastakarkotetuille valtiopäiväedustajille oikeuden osallistua säätyjen työhön. Kun kaikki karkotukset jo tammikuussa 1905 peruutettiin, maanpakolaisten paluu osoittautui pysyväksi.30 Avatessaan 9.12.1904 valtiopäivät Obolenski luki hallitsijan valtaistuinpuheen, jossa todettiin keisarin nähneen mahdolliseksi käynnistää toimenpiteet yleisvaltakunnallisen ja Suomen paikallisen lainsäädännön suhteen määrittelemiseksi. Samalla hallitsija ilmoitti päättäneensä jättää helmikuun manifestin, kielimanifestin ja asevelvollisuuslain pääperusteet muuttumattomiksi. Majesteetti lopetti moniselitteisesti: »Rukoilen Jumalaa, että hän valistaisi ymmärryksenne ja soisi siunauksensa töillenne»
Nikolai 11:n ja Suomen suuriruhtinaanmaan oppositiovaltiopäivien ymmärrys kulki kuitenkin täysin eri ratoja. »Laillisen järjestyksen palauttamiseksi» tehtiin eri säädyissä lukuisia aloitteita sekä perustuslaillisten että vanhasuomalaisten taholta. Erityinen valitusvaliokunta rakensi niiden pohjalta sovitteluehdotuksen lähinnä perustuslailliselta pohjalta mutta ottaen huomioon sen verran vanhasuomalaisten näkökohtia, että yhteisymmärrystä tavoittelevat »suomettarelaiset» katsoivat voivansa sen hyväksyä. Vallinnutta ilmapiiriä kuvastaa, että valiokunnan pöytä kirjojen alkulehdille on piirretty Japanin lippu, nouseva aurinko ja Suomen siniristilippu, joista Japanin lippu seurasi valiokunnan työskentelyä sivulta sivulle. Näissä merkeissä valmistui sovittelumietintö, joka hyväksyttiin kaikissa säädyissä muutoksitta uudenvuodenaattona 1904. Mietintöön sisältyi liitteenä 18 kohtaa käsittävä luettelo vuodesta 1899 lähtien laittomalla tavalla annetuista asetuksista ja määräyksistä. Säätyjen »suuri anomus» toimitettiin sitten normaalia virkatietä Pietariin.31
Anomuksen lähdettyä taipaleelleen valtiopäivien perustuslaillinen enemmistö katsoi normaalien työskentelyedellytysten puuttuvan niin kauan kuin keisarin vastausta ei ollut saatu. Jarrutuksesta·oli seurauksena – kun hallitsija puolestaan ei suostunut tinkimään valtiopäivien päättämisajankohdaksi määräämästään huhtikuun 15. päivästä 1905 – eduskuntakäsittelyn jääminen keskeneräiseksi useimpien esillä olleiden asioiden kohdalla. Näiden joukkoon kuului yhä polttavammaksi muodostunut äänioikeuskysymys. Valtiopäivien enemmistö asetti siten Venäjän-poliittisen mielenosoitustaktiikan maan sisäisten olojen kehittämiseen tähtäävän lainsäädännön edelle. Oppositiovaltiopäivien harjoittama jarrutus ei kuitenkaan ulottunut sortovuosien hallituspolitiikkaa koskeneeseen pyykinpesuun, jonka yhteydessä vanhasuomalaiset joutuivat kiihkeiden syytösten kohteeksi. Joulukuussa 1909 pidetyssä puoluekokouksessa Paasikivi muisteli: »Kun vuoden 1904-1905 valtio päivät kokoontuivat, senaatin asema tuli mahdottomaksi… Olin talon poikaissäädyn sihteerinä ja muistan millaista tuskallisuutta tunsin kuullessani hyökkäyksiä, joita säädyssä tehtiin silloista senaattia vastaan ja sitä laimeaa puolustusta, mitä toiselta puolelta esitettiin».32
Sihteerinä, jolta puuttui puheoikeus, Paasikivi ei itse voinut osallistua keskusteluun. Mieskohtaisesti hän kuitenkin näyttää »kruununluotsina» selviytyneen hyvin. Jyrkkä perustuslaillinen edusmies Antti Kaasalainen esitti viimeisessä istunnossa säädyn puolesta »sulimmat kiitokset» sihteerille, jonka tehtävä hallituksen valtuuttamana oli näillä valtiopäivillä muodostunut »paljon vaikeammaksi kuin mitä se säännöllisissä oloissa olisi ollut».33
Perustuslaillisen valtiopäiväenemmistön paineessa vanhasuomalaisen senaatin asema kävi tukalaksi. Kuten mm. Danielsonin kannanotot osoittavat, se ei saanut varauksetonta tukea omiensakaan taholta. Myös venäläisten kanta oli muuttumassa. Elämänsä viimeisinä kuukausina Bobrikov oli ollut suhteellisen tyytyväinen senaattoreihin, jotka kenraalikuvernöörin mielestä »tottelivat hänen komentojaan».34 Itsevaltiuden heikentyessä Venäjällä ja yhteiskuntarauhan ylläpidon merkityksen kasvaessa myös Suomessa pelkkä kuuliaisuus ei enää riittänyt Pietarille. Kysymys oli pikemminkin siitä, pystyisikö senaatti aallokon yltyessä ohjaamaan venettä. Jo heinäkuussa 1904 – siis Bobrikovin kuoleman jälkeen – v. Plehwe mainitsi senaattori E. R. Neoviukselle olevansa nyttemmin valmis helmikuun manifestin rajoittamiseen antamalla sitä koskeva hallituksen esitys valtiopäiville. Neoviuksen epäillessä säätyjen yhteistyöhalua senaatin kanssa v. Plehwe tokaisi: »Jotkut senaatin jäsenet eivät ole enää tärkeitä (vaznyje)». Yllättyneen ja loukkaantuneen vieraan ilmoitettua olevansa valmis heti eroamaan v. Plehwe löi asian leikiksi korostaen, ettei hän tietenkään tarkoittanut Neoviusta. Sana oli kuitenkin sanottu. Nauttiessaan myöhemmin päivällistä v. Plehwen apulaisen Oerstroemin kanssa suomalaissenaattori sai kuulla purevia huomautuksia, jotka kohdistuivat ennen muuta varapuheenjohtaja Linderiin ja prokuraattori Johnssoniin (Soisalon-Soiniseen). Nämä eivät Oerstroemin mielestä tajunneet muuttunutta tilannetta vaan elivät yhä edelleen Bobrikovin aikaa. Palattuaan Helsinkiin Neovius kertoi kollegoilleen v. Plehwen uudesta kannasta ja totesi, että senaatin olisi nyt viisainta pyytää eroa. Ehdotusta ei kuitenkaan kannatettu. Päinvastoin katsottiin, että kotimaisen hallituksen pitäisi pysytellä paikoillaan ja jatkaa valtiopäiväesitysten valmistelua riippumatta siitä, tultaisiinko ne hyväksymään vai ei.35
Helsingissä kenraalikuvernööri Obolenski vähitellen yhä selvemmin kallistui v. Plehwen ja Oerstroemin mainitsemalle linjalle. Hän pyrki luomaan yhteyksiä vanhasuomalaisten lisäksi myös perustuslaillisiin ja piti huolta siitä, että viimeksi mainitut saivat edustajansa (Robert Hermanson ja Kasten Antell) Tagantsevin komiteaan. Syksyn valtiopäivävaalien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, ettei maan rauhoittaminen onnistuisi ilman perustuslaillisten tukea. Vanhasuomalaiset saivat kuulla Obolenskin vihjeitä, ettei senaatin takana kenties lopulta ollut ketään. Karkotettujen palattua kotimaahan ruhtinas lausui järkyttyneelle Neoviukselle, ettei hän vastustaisi, jos senaatti ehdottaisi Leo Mecheliniä Tagantsevin komitean jäseneksi. Keisari tulisi hänet kyllä hyväksymään. Senaatissa Obolenskin lausuntoon ei uskottu, vaan se haluttiin tulkita vitsiksi. Danielson puolestaan havaitsi kenraalikuvernöörin pitäneen neuvotteluja perustuslaillisten kanssa tärkeämpinä kuin kontakteja yhä syrjemmälle joutuvaan senaattiin.36 Kokonaan venäläiset eivät kuitenkaan vielä tahtoneet ja uskaltaneet jättäytyä perustuslaillistenkaan varaan, mikä olisi edellyttänyt huomattavasti pitemmälle meneviä myönnytyksiä. Kaksoispelistä oli seurauksena, ettei Pietarin politiikka herättänyt Suomessa luottamusta millään taholla.
Koetinkiveksi osoittautui sotilaskysymys. Vielä joulukuussa 1904 keisari oli valtiopäivien avajaispuheessaan antanut ymmärtää pitävänsä kaikessa oleellisessa kiinni vuoden 1901 asevelvollisuuslaista. Silti senaatti ehdotti esityksen antamista asiasta valtiopäiville maan perustuslakien mukaisessa järjestyksessä tapahtuvan ratkaisun aikaansaamiseksi. Siihen mennessä kaartinpataljoona täydennettäisiin vuoden 1901 lain mukaisilla kutsunnoilla ja Suomen valtio maksaisi mieskohtaisen asevelvollisuuden korvauksena keisarikunnan kassaan vuosittain 9 miljoonaa markkaa.
Tammikuun 2. päivänä 1905 antautui Port Arthur. Mantsuriassa Kuropatkinin joukot kärsivät jatkuvia tappioita. Pietarissa yleinen tyytymättömyys purkautui »verisunnuntain» suurina mielenosoituksina, jotka armeija hajoitti kivääritulella. Levottomuuksia puhkesi eri puolilla keisarikuntaa. Myös Suomessa, mm. Helsingissä, osoitettiin myötätuntoa Pietarin uhreja kohtaan osittain väkivaltaisiksi muuttuneissa katumielenosoituksissa. Helmikuun 6. päivänä 1905 Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Soisalon-Soinisen, ja attentaattiyritykset maassa jatkuivat syksyllä 1904 perustetun aktiivisen vastustuspuolueen toimesta. Aktivistien lisäksi myös perustuslailliset ja sosiaalidemokraatit pitivät yllä yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin itsevaltiuden kukistamiseksi ja sortopolitiikan lopettamiseksi. Omaksuttuaan vuonna 1903 Forssan kokouksessa marxilaisen ohjelman sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteiskunnallisesti radikalisoitumassa vaatien yhä painokkaammin äänioikeusolojen parantamista ja sosiaalisten epäkohtien korjaamista.
Neuvoteltuaan Mechelinin kanssa Obolenski oli valmis suosittelemaan hallitsijalle perääntymistä. Vastauksessaan säätyjen »suureen anomukseen» keisari 29.3.1905 palautti virkamiesten erottamattomuuden ja lakkautti vuoden 1901 asevelvollisuuslain soveltamisen, kutsunnat mukaanlukien. Korvaukseksi Suomen oli vv. 1905-1907 maksettava Venäjän valtakunnanrahastoon vuosittain 10 miljoonaa markkaa. Muilta osin »suureen anomukseen» ei toistaiseksi tullut vastausta.
Senaatti oli joutunut omituiseen asemaan. Kutsuntojen peruuttaminen oli sinänsä tietenkin tervetullut ratkaisu. Toisaalta levottomuuksia pelkäävä Obolenski oli perustuslaillisten suosiota tavoitellen saanut keisarin suostumaan myönnytyksiin, jotka näyttivät menevän pitemmälle kuin mitä senaatti oli uskaltanut ehdottaa. Perustuslailliset eivät jättäneetkään käyttämättä hyväkseen tilaisuutta uusiin syytöksiin senaatin »bobrikovilaisuudesta». Raivoissaan Paasikivi kirjoitti Saksassa sairaslomalla oleskelevalle senaattori Neoviukselle: »Venäläiset. .. ovat maailman epäluotettavinta ja laskemattominta kansaa». Obolenski ja muut olivat jatkuvasti korostaneet, ettei kutsuntojen peruuttaminen tullut kysymykseen. Senaatti oli myös ottanut vakavasti keisarin valtaistuinpuheessan esittämän samansuuntaisen vakuutuksen. »Mutta, kuten sanottu, venäläiset ovat laskemattomia myös kun on kysymys venäläistämisestä».37 – Viime kädessä kysymys oli suomalaisten osalta tietenkin tsarismia uhkaavan Venäjän vallankumousliikkeen voiman arvioimisesta. Tältä osin perustuslailliset olivat huomattavasti optimistisempia kuin vanhasuomalaiset, jotka yhä edelleen pitivät tavoitteenaan pysyvän kompromissin aikaansaamista keisarillisen hallituksen kanssa.
Palattuaan kotiin Saksasta Neovius ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin senaatin eron. Käsitys vahvistui Obolenskin kritikoitua hänelle talousosaston uutta varapuheenjohtajaa Emil Strengiä (Linder oli saanut tammikuussa 1905 nimityksen ministerivaltiosihteeriksi) ja eräitä muita senaattoreja »mitättömyydestä». Obolenski näytti etsivän syntipukkeja tavoitellessaan perustuslaillisten ystävyyttä. Sunnuntai-iltana 4.6.1905 Neovius kutsui kotiinsa Danielsonin, Palmenin, Ernst Neoviuksen (Nevanlinnan) ja Paasikiven neuvottelemaan tilanteesta. Senaattori korosti tällöin valtiopäivien asenteen selvästi osoittavan, etteivät perustuslailliset missään tapauksessa sallisi nykyisen senaatin onnistuvan laillisten olojen palauttamisessa. Toisaalta hallitus oli menettänyt arvovaltansa myös venäläisten silmissä. Jotta laillisten olojen palauttamisessa edistyttäisiin, senaattiin tarvittiin uusia miehiä, jotka pystyisivät tinkimään venäläisiltä myönnytyksiä. Huonoon terveyteensä viitaten Neovius ilmoitti lähtevänsä joka tapauksessa ja toivoi talousosaston muiden jäsenten seuraavan esimerkkiä.
Useita tunteja kestäneiden neuvottelujen tuloksena Neoviuksen argumentit tunnustettiin oikeiksi, joskaan ei katsottu olevan takeita siitä, että uusi hallitus onnistuisi edeltäjäänsä paremmin. Yritys olisi kuitenkin tehtävä. Vanhan herran epäitsekkyys oli ilmeisesti tehnyt vaikutuksen Paasikiveen, joka kadulla neuvottelusta poistuttaessa puuskahti entiselle luokkatoverilleen Ernst Neoviukselle (Nevanlinnalle): »On tämäkin kaunis historia. Nyt olemme olleet mukana erottamassa finanssisenaattoria».
Päätöksensä jo tehnyt senaattori ei aikaillut. Heti maanantaiaamuna hän lähti Obolenskin luokse Kesärantaan ilmoittamaan eroratkaisustaan ja aikomuksestaan suositella talousosaston muille jäsenille samaa menettelyä. Kenraalikuvernööri ei vastustellut. »Kysymykseeni, katsoiko Ruhtinas todella pystyvänsä ajamaan läpi Mechelinin nimityksen senaattoriksi, hän vastasi vain: ‘Hänen Majesteettinsa haluaa, että maahan tulee rauha’. Sain sen käsityksen, että Ruhtinas… pikemminkin iloitsi ajatuksesta päästä yhteistyöhön henkilöiden kanssa, joilla oli takanaan voimakkaampi puolue kuin nykyisellä Senaatilla».38
Muut talousosaston jäsenet eivät kuitenkaan olleet valmiita seuraamaan finanssipäällikön esimerkkiä. Haluamatta ainakaan vielä suositella keisarille radikaalista erottamisratkaisua Obolenski pyrki aluksi »paikkaamaan» senaattia perustuslaillisilla sekä Neoviuksen jättämän tuolin että myös W. Enebergin kuoleman jälkeen avoinna olleen oikeustoimituskunnan päällikön viran osalta. Danielsonin kesällä 1905 tekemät tunnustelut jäivät tuloksettomiksi perustuslaillisten kieltäytyessä lähtemästä mukaan.39 Yhteistyö »pettureiksi» leimattujen myöntyvyysmiesten kanssa tuntui hankalalta selittää omille kannattajajoukoille. Lisäksi olot Venäjällä näyttivät kehittyvän lupaavasti kohti yhä suurempaa sekasortoa, mikä arvattavasti tulisi lisäämään tsarismin myöntyvyyttä. Näissä oloissa senaattia jouduttiin elokuussa 1905 täydentämään vanhasuomalaisilla Hj. Langilla ja Ernst Neoviuksella (Nevanlinnalla). Aika oli kuitenkin loppumassa kesken. Pelastuskeinoina ahdistavasta tilanteesta suomettarelaiset näkivät vuodesta 1904 alkaen puolueen järjestäytymisen ja kansanvaltaisen ohjelman laatimisen.
1800-luvun kielipuolueilta puuttuivat yksityiskohtaiset ohjelmat. Poliittiset aatteet ja tavoitteet hahmoutuivat vähitellen etenkin valtiopäivä työn yhteydessä arvovaltaisimpien johtajien ja sanomalehtien kannanottojen pohjalla. Puolueita ei »perustettu» missään nimenomaisessa kokouksessa tehdyin päätöksin. Kiinteän organisaation ja järjestömuodon puuttuminen heijastui myös puoluekokouksiin sen jälkeen kun niitä ryhdyttiin pitämään. Kysymys ei ollut puolueen jäsenten keskuudestaan valitsemista edustajista vaan johtajien koolle kutsumista henkilökohtaisista luottamusmiehistä.
Vuoteen 1905 tultaessa Paasikiven »patriarkaaliseksi» luonnehtima järjestelmä40 oli jo selvästi aikansa elänyt. Erityisen voimakkaana organisoitumistarve tunnettiin vanhasuomalaisten keskuudessa. Perustuslaillisten taholta tuleva paine vuosien 1904-1905 valtiopäiviltä saatuine kokemuksineen, yhteiskuntaa kuohuttaneet lisääntyvät terroriteot – erityisesti prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905 – ja ongelmallinen suhde senaattiin herättivät kentällä suoranaisia puoluejohtoon kohdistuneita vaatimuksia järjestäytymisen ja konkreettisen ohjelman aikaansaamiseksi. Tietynlaisen esimerkin tarjosivat Forssassa v. 1903 vastaavalle tielle lähteneet sosiaalidemokraatit. Danielsonin vanavedessä vanhasuomalaisten johtoon noussut nuori polvi, Ernst Neovius (Nevanlinna), J. K. Paasikivi ja Hannes Gebhard oli myös vanhoja johtajia alttiimpi puolueen rakennemuutokseen, johon Y. S. Yrjö Koskinen oli aikanaan suhtautunut torjuvasti. Kevään 1905 tilanteessa puoluejohto toimi ripeästi. Ensimmäiseksi tavoitteeksi asetettiin » järjestäytymistä edistävän ja puolueohjelmaa täydentävän puoluekokouksen pitäminen» seuraavan kesän aikana.41
Organisaatiotyötä ja puoluekokousjärjestelyjä vetämään valittiin tarmokkaaksi ja taitavaksi lehtimieheksi tunnettu Danielsonin vävy K. N. Rantakari, josta samalla tuli Suomen ensimmäinen porvarillinen palkattu puoluesihteeri. Tukenaan hänellä oli vanhasuomalaisten johtomiehistä koostuva »delegatsioni» huolehtimassa järjestäytymistä ja tulevaa puoluekokousta valmistelevien toimikuntien työn koordinoimisesta.42
Suunnittelussa oli alusta alkaen mukana myös ylitirehtööri J. K. Paasikivi, joka valittiin puolueen paikallisosastojen sääntöjä valmistelevaan toimikuntaan. Jäseniksi hyväksyttäisiin vastedes vain henkilöitä, jotka maksaisivat puolueelle suuruudeltaan myöhemmin määrättävän jäsenmaksun.43 Erityisesti Paasikivi korosti valtiollisen ohjelman laatimisen merkitystä eikä hyväksynyt Y. K. Yrjö-Koskisen ehdotusta varauksettoman julkisen tuen antamisesta senaatille. »Tri Paasikivi ja allekirjoittanut (Rantakari) huomauttivat … että tämä asia on arkaluontoinen ja tarvitsee … taitavan ja varovan alustuksen, jottei se vahingoittaisi niin hyvin sitä hallitusta, jota tahdotaan puolustaa, kuin puoluettakin. Kotimaisen hallituksen menestys kansaan nähden riippuu ennen kaikkea siitä, kuinka luja suomalaisen puolueen asema on maassa eikä siitä, kuinka jyrkin sanoin puolue selittää tätä hallitusta kannattavansa».44 Paasikiven ja Rantakarin kannanottojen taustalla kaikui selvästi Danielsonin ääni. Sinänsä toivottua aloitetta aatelis- ja pappissäätyjen poistamisesta ei vielä seuraavilla valtiopäivillä ollut syytä tehdä, koska ruotsinmieliset varmasti kytkisivät sen näin ehkä jälleen kerran viivästyvään äänioikeusreformiin.45
Kesäkuun 27. päivänä 1905 Helsingin Seurahuoneella alkaneessa vanhasuomalaisten puoluekokouksessa, jossa myös naiset ensi kertaa olivat mukana, J. K. Paasikivi luki Danielsonin laatiman, yli kaksi tuntia kestäneen alustuksen valtiollisesta asemasta. Varsin todennäköisenä voidaan pitää, vaikka asiasta ei näytä säilyneen suoranaisia lähteitä, että tekstin esittäjä on osallistunut myös sen kirjoittamiseen. Alustuksen mukaan tilanne vaati puolueiden välille sopua ja yhteistyötä. Sitä ei saavutettu valtiopäivillä harjoitetulla yksipuolisella menneisyyden moittimisella. Vaikeissa oloissa toiminut sortovuosien senaatti oli toki syyllistynyt myös erehdyksiin, joita voitiin ja täytyikin arvostella. »Mutta mikä oli väärin, oli se, että senaatin toimia tavallisesti arvosteltiin ikäänkuin tila maassa kenraali Bobrikowin täällä vallitessa olisi ollut aivan säännöllinen. Senaatin olisi muka pitänyt toimia niinkuin ei mitään perustuslaeistamme poikkeavia … asetuksia ja käskyjä olisikaan ilmestynyt. Tällaiset päättömät hyökkäykset teki se seikka vielä vastenmielisemmiksi, että moni puhuja siveellisellä päätöksella esitti asiat väärässä valossa, viskaten aivan perättömiäkin syytöksiä viranomaisia vastaan».46 Puolueen paitsioaseman aiheuttama ahdistus tulee alustuksessa selvästi esiin.
Vaadittuaan Bobrikovin aikaisen poikkeuslainsäädännön kumoamista ja suomalaisten miesten käyttämistä suuriruhtinaskunnan viroissa Danielson viittasi oikeuksien lisäksi myös velvollisuuksiin. Oli varottava antamasta kuvaa, että »me suomalaiset yritämme käyttää Venäjän vastoinkäymisiä ulottaaksemme maamme erikoisasemaa yli niiden rajojen, jotka sisältyvät määräyksiin Porvoon valtiopäivillä ja Haminan rauhanteossa … ja jota suuremman voiman yleinen mielipide Venäjällä saavuttaa, sitä tuhoavimmiksi meille saattavat väärinkäsitykset muuttua. Paljaat vakuuttelut meidän puoleltamme eivät mitään vaikuta … Koko toimintamme tulee olla siitä todistuksena, että ihanteemme ja lopputarkoituksemme eivät päivän vaihtelevien konjunktuurien mukaan vaihdu. Tahdomme nauttia sitä oikeutta, jonka keisari Aleksander I Venäjän valtiovallan edustajana ainaisiksi ajoiksi Suomen kansalle vakuutti. Niin tehden me emme missään kohden tahdo hyötyä Venäjän kustannuksella eikä vapautua velvollisuuksistamme valtakuntaa kohtaan. Se meidän on teossa näyttäminen».
Alustuksensa lopussa Danielson viittasi voimakkaasti korostetuin kansanvaltaisin äänenpainoin ratkaisuaan odottaviin sisäisiin kysymyksiin: »Tarvitsemme valtiollisen puolueen, joka saattaa työväenkin tuntemaan eduskuntamme omakseen, ja hallituksen, joka kansan kannatuksen ja hallitsijan luottamuksen kautta vahvana rohkeasti alottaa ja tarmolla johtaa loppuun ajan vaatimat valtiolliset ja yhteiskunnalliset reformit ». – Pöytäkirjan mukaan Paasikiven lukema teksti palkittiin »voimakkailla hyvä-huudoilla ja ankaroilla kättentaputuksilla».47
Toisen pääalustuksen piti K. N. Rantakari puolueen järjestäytymisasiasta. Hyväksymissään ponsissa kokous päätti suositella paikallisosastojen, »suomalaisten seurojen» perustamista. Ne liittyisivät piireiksi »silmällä pitäen luonnollisia liikekeskuksia ja, mikäli mahdollista, tuomiokuntajakoa». Puoluetta johtaisi pääkaupunkiin perustettava »keskusseura». Sille varattiin oikeus vahvistaa paikallisosastojen säännöt.48 Keskus seura-termi ei kuitenkaan käytännössä lyönyt itseään läpi johtoelimen nimityksen vakiintuessa puoluevaltuuskunnaksi.
Valtiollisesta, kunnallisesta ja kirkollisesta äänioikeudesta alustivat K. N. Rantakari, O. A. Broms (Autere) ja tässä puoluekokouksessa poliittisen läpimurtonsa suorittanut tohtori Lauri Ingman. Valtiollisissa ja kirkollisissa vaaleissa päädyttiin suosittelemaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joka käsittäisi myös naiset. Viimeksi mainitusta seikasta huomautti puheenvuorossaan erityisesti J. K. Paasikivi. Sellaisenaan tärkeätä eduskuntauudistusta ei pitäisi kytkeä äänioikeusreformiin. Kunnalliselämän osalta tarvittiin kokouksen mielestä vielä lisätutkimuksia, koska asia oli valtiollisia vaaleja vaikeampi ja arkaluontoisempi kunnan taloutta ja raha-asioita koskevien ratkaisujen »ulottaessa vaikutuksensa mitä välittömimmin jokaisen kuntalaisen yksityistalouteen saakka».49 Tutkimuksen otti myöhemmin suorittaakseen ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Hän piti myös erittäin tärkeänä ammattientarkastuksen uudistamista, jonka puolueen johto otti harkittavakseen.50
Helsingin Seurahuoneen juhlasalin tyhjentyessä iltapäivällä 28.6.1905 vanhasuomalaisten järjestäytyminen moderniksi poliittiseksi puolueeksi oli astunut aimo askeleen eteenpäin. Pää-äänenkannattaja Uusi Suometar saattoikin tyytyväisenä todeta: »Onnistunut ja mieltä virkistävä oli tämä kansallismielisten suuri kokous».51
Syksyn 1905 kuluessa Paasikiveä silti huolestutti väkivallan lisääntyminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Merkkeinä siitä olivat pommiattentaatit ja julkisuuteen tulleet aktivistien asehankinnat (Kemi ja Pietarsaari). Nämä vaikeuttivat suuresti Suomen asemaa kasvattamalla epäluuloja Venäjällä ja tarjoamalla aiheita sortopolitiikkaan. Osoituksena siitä oli Paasikiven mielestä kaartinpataljoonan vastikään tapahtunut lakkauttaminen, joka ehkä olisi voitu välttää, mikäli senaatin edellisenä keväänä valmistelema esitysluonnoskutsuntojen toimeenpanosta olisi hyväksytty.52
Venäjän Itämeren-laivaston yritys kääntää sotaonni Kaukoidässä päättyi vaivalloisen matkan jälkeen katastrofiin Tsusiman meritaistelussa. Syyskuussa 1905 Nikolai II:n hallituksen oli pakko hyväksyä Portsmouthissa Yhdysvaltain välityksellä neuvoteltu rauhansopimus Japanin kanssa. Aluemenetysten lisäksi lopputulos merkitsi Venäjälle tuntuvaa kansainvälistä arvovaltatappiota ja koetusta itsevaltaisen järjestelmän uskottavuudelle.
Jo elokuussa 1905 hallitus oli joutunut suostumaan neuvoa-antavan kansanedustusjärjestelmän perustamiseen. Myönnytys tuli kuitenkin liian myöhään ja se tulkittiin lähinnä heikkouden merkiksi. Lokakuussa levottomuudet kasvoivat suurlakoksi, joka lamautti keisarikunnan hallintokoneiston rautatie- posti- ja lennätinyhteydet mukaan luettuina. Suomen pysyminen aloillaan tuli nyt tsaarinhallitukselle entistä tärkeämmäksi. Tietoisina tästä suuriruhtinaskunnan perustuslailliset pyrkivät saamaan keisarikunnan johdon vakuuttuneeksi, että laillisten olojen palauttaminen oli myös Venäjän etujen mukaista.
Hallitsijan oli vihdoin 30.10.1905 antamallaan manifestilla pakko laajentaa Venäjän kansanedustuslaitoksen, duuman, oikeuksia. Kansalaisvapaudet tunnustettiin ja luvattiin pidättyä säätämästä lakeja ilman duuman myötävaikutusta. Määräysvalta ulkopoliittisissa ja sotilasasioissa sekä ministerien ja virkamiesten nimityksissä pidätettiin kuitenkin edelleen keisarilla. Duuman rinnalle luotiin vanhasta valtakunnanneuvostosta ylähuone, jonka jäsenistä puolet nimitti hallitsija toisen puolen koostuessa aatelin, yliopistojen, paikallisten zemstvojen ym. valitsemista edustajista. Venäjä muuttui siis osittain perustuslailliseksi monarkiaksi, mutta keisarin arvonimeksi jäi itsevaltias, eikä Nikolai II vilpittömästi halunnut alistua lain määräämiin rajoituksiin. Kansanedustuslaitosta koskevan uudistuksen lisäksi maahan luotiin myös hallitus sanan nykyaikaisessa merkityksessä muodostamalla ministerineuvosto ja perustamalla sen puheenjohtajan, pääministerin, virka. Siihen nimitettiin Portsmouthin rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja, kreivi S. J. Witte. Myönnytyksillään tsarismi selviytyi uhkaavasta tilanteesta. Lokakuun 30. päivän manifesti merkitsi käännekohtaa tavoitteiltaan hajanaisen vallankumousliikkeen kehityksessä hallituksen alkaessa vähitellen taas koota ohjaksia käsiinsä.
Suomessa Venäjän tapahtumia seurattiin tarkoin. Yhä yleisemmäksi tuli ajatus, että tilanteeseen oli tartuttava ja käytettävä sitä aktiivisesti hyväksi. Lokakuun 29. päivänä 1905 liikenne pysähtyi venäläisten esimerkkiä noudattaen Pietarin-Viipurin rataosalla ja parin seuraavan päivän kuluessa yleislakko levisi koko suuriruhtinaskuntaan. Saatuaan myös omiltaan (Danielsonin johtaman lähetystön välityksellä) epäluottamuslauseen vanhasuomalainen senaatti päätti 30.10.1905 pyytää eroa mutta ehdotti samalla hallitsijalle laillisuuden palauttamista säätyjen suuren anomuksen mukaisesti, kansalaisvapauksien laajentamista sekä ylimääräisten valtiopäivien viipymätöntä kutsumista koolle. – Myöntyvyyssenaatin omilta kannattajiltaan saamassa epäluottamuslauseessa ei ollut kysymys vain hallituksesta jäsenteoista sinänsä. Lähinnä pyrittiin rauhoittamaan yleistä mielipidettä ja estämään »ulkopoliittisesti» vaarallisena pidetyn lakkoliikkeen leviäminen Suomeen. Myöhemmin Danielson eri yhteyksissä korostikin hallituksen pysyneen paikoillaan liian kauan.
Obolenskin informoitua senaatin ehdotuksesta mm. Danielsonia ja Mecheliniä kävi ilmi, ettei perustuslaillisella taholla haluttu yhteistoimintaa aikaisemman hallituspuolueen kanssa. Vaatimukset, jotka sittemmin toteutuivat ns. marraskuun manifestina, muotoili ensi sijassa Leo Mechelin. Asiallisesti niiden pääosa sisältyi jo senaatin esitykseen, jota Danielson oli Obolenskille suullisesti täydentänyt yksikamarista eduskuntaa koskevalla aloitteella. Näin saatiin aihe vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten myöhempään kinaan siitä, kumman ansioksi laillisten olojen palauttaminen tulisi laskea. Ensisijaista taustatekijää, Venäjän vallankumousliikettä, ei kumpikaan osapuoli halunnut propagandassaan erityisesti korostaa.
Suurlakon alkuvaiheessa oppositioasemaan ajautunut vanhasuomalainen puolue joutui syrjään tapahtumien kulusta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolla päivittäin kokoontunut epävirallinen puoluekokous valitsi 31.10.1905 keskuudestaan 16-jäsenisen valtuuskunnan ylläpitämään yhteyksiä työväkeen, jonka pyrintöjä kannatettaisiin niin kauan kuin se toimi laillisin keinoin. Valtuuskuntaan, jonka johtoon tuli Danielson, kuului myös J. K. Paasikivi. Vanhasuomalaisten »nuoriso» N. Rantakarin johdolla olisi ollut valmis tukemaan työväen vaatimaa kansalliskokouksen vaalia, mitä Danielson mm. Paasikiven kannattamana jyrkästi vastusti. Laillisuuden linjalla oli ehdottomasti pysyttävä, ts. kutsuttava koolle valtiopäivät normaalissa järjestyksessä.53
Erityistä huolta porvarillisella taholla herätti Yrjö Mäkelinin Tampereella laatima ns. punainen julistus, joka hyväksyttiin myös Helsingissä Rautatientorilla 3.11.1905 pidetyssä työläiskokouksessa. Tyytymättä pelkkään laillisten olojen palauttamiseen julistuksessa vaadittiin senaatin ja kenraalikuvernöörin erottamista, väliaikaisen hallituksen asettamista sekä kansalliskokouksen koolle kutsumista järjestämään eduskuntauudistusta.54 Vallitsevan järjestelmän näkökulmasta tämä merkitsi avointa haastetta ja lähtöä kumoukselliselle tielle.
Itse asiassa Tampereen julistus tuli laadituksi ja hyväksytyksi erheellisten edellytysten varassa. Työläisten piirissä pidettiin yllä käsitystä, jonka mukaan keisarivalta oli välittömästi kukistumassa ellei jo kukistunut. Todellisuudessa tilanne Venäjällä oli lokakuun 30. päivän manifestin jälkeen rauhoittumassa ja tsarismi jälleen lujittamassa asemiaan epäyhtenäisen vallankumousliikkeen kustannuksella. Suomen porvarillisella taholla oltiin huolissaan yhteiskuntarauhan säilymisestä sekä toisaalta siitä, että työläiset »ylilyönneillään» provosoisivat venäläiset jyrkkiin vastatoimenpiteisiin. Erityisen vaarallisena pidettiin vaatimusta tsaarin syrjäyttävän väliaikaisen hallituksen asettamisesta. Kysymys oli siitä, miten kumousinnon valtaan joutuneisiin työläisiin pystyttäisiin vaikuttamaan.
Vanhasuomalaisten kokouksissa SKS:n talolla 2.11. ja 3.11.1905 asiasta käytiin laaja keskustelu. Alun pitäen kaksikamarijärjestelmää puoltaneen Danielsonin muutettua olosuhteiden paineessa kantaa kokous hyväksyi Paasikiven ehdottaman ponnen »eduskuntalaitoksen muuttamisesta yksikamariseksi, johon jäsenet valitaan yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden perustuksella».55 Puolueen linjaa tehtiin tunnetuksi lentolehtisillä »Verilöyly vältettävä» ja »Laillinen kansalliskokous». Näistä viimeksi mainittu merkitsi askelta kohti punaisen julistuksen ajatuksia ehdottaessaan, että valtiopäivät yhdessä hallituksen kanssa sopisivat perustuslainmuutoksesta, jonka nojalla kutsuttaisiin koolle kansalliskokous päättämään eduskuntauudistuksesta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän pohjalta. Esittelijäsihteeri Akseli Liliuksen (Liston) keksimä idea tarjosi mahdollisuuden päästä laillisin keinoin samaan tulokseen, jota punaisen julistuksen kannattajat tavoittelivat kumouksellisin menetelmin.
Ylitirehtööri J. K. Paasikivi korosti erityisesti työväenjohtajien merkitystä.
»Minä olen … käsittänyt aseman sillä tavalla, että me yksinämme emme voi asian kulkua ohjata, vaan että meidän tarkoituksenamme tällä hetkellä on ollut koettaa saada työväen keskuudessa syntyneen vallankumouksellisen liikkeen, joka koskee juuri kansalliskonventin kokoonkutsumista, ohjatuksi oikeaan suuntaan. Sitä mieltä olen myöskin ollut, että me emme sen päämäärän saavuttamiseksi juuri mitään voi, jollemme saa puolellemme niitä miehiä, jotka nykyään työväenliikettä täällä Helsingissä johtavat. Vaikutus tuommoiseen suureen moneen kymmentuhantiseen joukkoon on mahdollinen ainoastaan pitemmän ajan kuluessa, kun vaikutus tapahtuu sivultapäin. Tällaista joukkoa voivat mukaansa viedä ainoastaan johtajat, joihin se luottaa. Me olemme kyllä ajatelleet, pitäisikö koettaa saada jotain tilaisuutta tällaiseen toimintaan itse kokoustilaisuudessa, mutta katsoneet sen tuiki mahdottomaksi. Tuollaisissa suurissa kokouksissa vaan hyväksytään suurilla huudoilla, mitä pääkomitea ehdottaa. Toista olisi, jos työväen järkevämmät johtajat huomaisivat, mikä vaarallinen liike heidän edessään on, liike, josta minun vakaumukseni mukaan ei tässä muodossa, jos se jatkuu, tule muuta kuin suuri reaktsiooni, jossa työväki tulee kadottamaan suuren osan sitä hyvää, mitä se on taistelussaan voittanut. Jos ne näkisivät, että ehdotuksessamme on esitettynä tie, jota me voimme kulkea ja jonka hyväksi me voimme vielä vaikuttaa korkeimmassa paikassa, jos se saapi työväen kannatuksen».56
Perustuslaillisten jo luovuttua yrityksistä vaikuttaa työväkeen vanhasuomalaiset lähettivät tuleen J. R. Danielsonin. Heikon näkönsä vuoksi hänen oli turvauduttava saattajiin, joiden joukossa Paasikivi ei näytä olleen mukana.57 Marraskuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä Danielson puhui työväenjohtajille puolitoista tuntia laillisen menettelytavan puolesta. Usein hänet keskeytettiin, mutta valtioneuvos jatkoi sitkeästi taivutteluaan. Punainen julistus merkitsi kapinaa, ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, mihin Obolenski oli jo varautunut keskittämällä toiminta valmiita joukkoja Helsinkiin. Kansalliskaartin päällikkö Johan Kock onnistuikin Danielsonin kanssa neuvoteltuaan tinkimään lakonjohdolta julistuksen väliaikaista hallitusta koskevan päätöksen alistamisesta hallitsijan vahvistettavaksi. Väkivaltaisen selkkauksen vaara oli näin vältetty, mistä niin hyvin Kock kuin vanhasuomalaiset ja perustuslaillisetkin joutuivat antamaan tunnustuksen Danielsonille.58
Hallitsijan 4.11.1905 allekirjoittama »marraskuun julistuskirja» palautti suuriruhtinaskuntaan lailliset olot.59 Vuoden 1900 kieliasetus jäi kuitenkin keisarin tahdosta kumoamatta ja helmikuun manifestin soveltamisesta luovuttiin vain toistaiseksi asian lopulliseen, lainsäädäntöteitse tapahtuvaan järjestelyyn saakka. Lisäksi keisari antoi senaatille tehtäväksi valmistella joukon uusia lakeja, joista keskeisin oli yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden pohjalle rakentuva valtiopäiväjärjestys. Ne oli määrä esittää ylimääräisille valtiopäiville, jotka kokoontuisivat jo 20.12.1905.
Vanhasuomalaisten kokouksessa 5.11.1905 manifestin esitteli Danielsonin sijasta J. K. Paasikivi korostaen puolueen vastedeskin jatkavan yhteistoimintaa työväen kanssa.60 Kysymys oli selvästikin laillista kansalliskokousta koskeneesta hankkeesta, joka näytti tarpeelliselta työväen keskuudessa vallinneen kiihtymyksen vuoksi. Tilanteen ei haluttu kehittyvän uuteen yleislakkoon. Vielä marraskuun 9. päivänä pidetyssä Suomalaisen puolueen kokouksessa, johon osallistui myös runsaasti maaseutulaisia, lausuttiin julki tyytyväisyys kansalliskokousajatuksen johdosta.61 Syksyn tapahtumat olivat osoittaneet, että Venäjä oli heikompi kuin mitä Suomessa ja erityisesti vanhasuomalaisten taholla aikaisemmin oli otaksuttu. Keisari näytti suuriruhtinaskunnassakin joutuneen peräytymään joukkoliikkeen voiman edessä. Monien oli kuitenkin vaikea mieltää, ettei kysymys ensi sijassa ollut suomalaisten voimasta vaan valtakunnan kokonaistilanteen kehityksestä.
Marraskuun julistuskirjan sisältämien konkreettisten uudistusten joukossa eduskuntalaitoksen demokratisointi merkitsi rajua siirtymistä nelisäätyjärjestelmästä moderniin, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalle rakentuvaan yksikamariseen parlamenttiin. Suurlakon perinnöksi jäi työväen itseluottamuksen ja luokkataisteluhengensävyttämä radikaaIi ilmapiiri. Ennennäkemättömällä tavalla se aktivoi kaupunkien ja maaseudun köyhälistön laajoja joukkoja, joiden taloudellinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen asema oli heikko. Kuten Soikkanen on korostanut, menestyksellinen nousu laittomaksi tunnettua esivaltaa vastaan loi edelleen pohjaa vallankumoukselliselle ajattelutavalle ja käyteainetta yhteiskunnan sisäiselle käymistilalle.62