HALLITUSPUOLUE KRIISISSÄ 1904-1905

Helmikuun 9. päivän vastaisen yönä 1904 japanilaiset torpedoveneet tunkeutuivat Keltaisen meren rannalla sijaitsevaan Port Arthurin satamaan tuhoten tai lamauttaen toimintakyvyttömäksi suurimman osan Venäjän Tyynenmeren laivastoa. Molempien suurvaltojen välinen kil­pailu vaikutusvallasta Mantsuriassa ja Koreassa oli näin kärjistynyt avoi­meksi sodaksi.1 Meren herruuden saavutettuaan Japani saattoi suhteelli­sen helposti siirtää maavoimiaan Aasian mantereelle ja varmistaa niiden huollon. Pitkän ja toimintakyvyltään rajallisen Siperian radan varassa toimiville venäläisille keskitys- ja huoltokuljetukset muodostivat huo­mattavasti suuremman ongelman. Kun sotaonni näytti pysyvästi asettu­van japanilaisten puolelle, Venäjällä alettiin etsiä tappioiden syitä myös oman hallitusjärjestelmän puutteista ja tehottomuudesta. Takaiskujen herättämä hämmästys muuttui vähitellen suuttumukseksi.


Bobrikovin aikaa elävässä Suomen suuriruhtinaskunnassa Kaukoidän tapahtumat nostattivat uutta toivoa. Paasikivi kertoo muistelmissaan enti­sen opiskelutoverinsa asianajaja Otto Hyyryläisen iloisena kiirehtineen valtiokonttoriin kertomaan Port Arthurin tapahtumista. »Innostuneena hän näytti molemmilla käsillään seinällä, miten suuren repeämän japani­lainen torpedo oli tehnyt venäläiseen sotalaivaan». Paasikivi ei ollut val­mis jakamaan nuorsuomalaisen·ystävänsä naiivissa muodossa ilmaise­maa optimismia. Myöhemmin hän joutui silti avoimesti tunnustamaan yliarvioineensa – puolueessaan tuolloin vallinneen yleisen käsitystavan mukaisesti – tsarismin voimat.2 Uusi Suometar kommentoi sodan alka­mista:»Vaikka Japani äkillisen hyökkäyksensä kautta ehkä onkin saavutta­nut edun, jopa vallitsevan asemankin merellä, niin täytyy maasodan kui­tenkin lopulta päättyä Venäjän eduksi, niin suuri on erotus näiden mo­lempain valtain sotavoimain ja varallisuuden välillä».3

Suomen kohdalla uuden vaiheen alkua merkitsi Eugen Schaumanin attentaatti Bobrikovia vastaan 16.6.1904. Kenraalikuvernööri kuoli seu­raavana yönä. Paasikivi kertoo muistelmissaan senaatin valtiovaraintoi­mituskunnan kamreerin Jonathan Wartiovaaran tiedottaneen hänelle puhelimitse valtiokonttoriin ampumistapauksesta: »Minä: Kuoliko Bob­rikov? Wartiovaara: Ei, hän haavoittui. Minä: Kunpa Schauman olisi vie­nyt asian lopulliseen tulokseen, kun siihen ryhtyi. Wartiovaara: Paras­tansa hän tietenkin yritti.»4 – Paasikivi piti näin ollen vaarallisimpana sitä vaihtoehtoa, että Bobrikov toipuisi haavoistaan.

Vielä samana iltana – siis ennen Bobrikovin kuolemaa – Uuden Suomettaren toimitukseen kokoontui vanhasuomalaisen puolueen joh­tomiehiä pohtimaan tilannetta. Joukosta puuttui kesähuvilallaan Vääk­syssä oleskeleva Danielson. Jotkut läsnäolijat katsoivat Bobrikovin saa­neen ansaitun palkkansa. Kuluneiden vuosien tapahtumien jälkeen vas­tavaikutusta kansan keskuudessa oli pidettävä luonnollisena. Enemmis­tö, johon myös Paasikivi kuului, oli kuitenkin ensijassa huolissaan Venäjän todennäköisistä kostotoimenpiteistä. Neuvonpidon tuloksena oli Paasikiven kirjoittama ja Löfgrenin tarkastama artikkeli, joka julkais­tiin Uuden Suomettaren seuraavan aamun numerossa.

»Rikos.

Historia ei tunne, että rikoksella ja väkivallalla saataisiin muuta kuin hävitystä aikaan. Pysyväinen perustus on niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä laskettava toisella tavalla. Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa. Ja yli kaiken mieletön on se, joka Suomen kansan vaikeassa asemassa luulee rikoksen ja väkivallan vievän muuhun kuin koko kansam­me perikatoon. Jos milloinkaan on Suomen kansan elämässä tosi­ asia, että  ’joka  miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu’.

Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jäl­leen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ym­märryksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osal­lisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä ei­len tapahtui ja josta toisessa paikkaa lehteä mainitaan.»5

Pantakoon merkille, että pääkaupungin muut lehdet eivät uutisluon­toista materiaalia lukuunottamatta lainkaan kosketelleet kenraalikuver­nöörin murhaa. 1950-luvulla julkaistuissa muistelmissaan Paasikivi yhä puolusti termin »törkeä rikos» (grovt brott) käyttöä, joskin sana »inhot­tava» oli hänestä huonosti valittu ottaen huomioon Schaumanin teon luonteen kansallisena hätäpuolustuksena. »Ei ole epäilyä, että Bobrikov kuului pahoihin vallanpitäjiin».6 Kysymys ei silti ollut Paasikivelle ensi sijassa juridinen tai moraalinen vaan poliittinen.

Uudessa Suomettaressa 18.6.1904 julkaisemassaan Bobrikovin nek­rologissa Paasikivi huolellisesti vältti kaikkia negatiivisia arvostuksia to­teamalla:»Sitä ajanjaksoa, johon kenraaliadjutantti Bobrikoffin toiminta on maassamme painanut niin syvän leiman, meidän ei ole mahdollinen ryhtyä arvostelemaan». Silti kirjoittaja ei pidättynyt positiivisista arvova­rauksista luonnehtiessaan kenraalikuvernöörivainajan toimintaa »joh­donmukaiseksi, tarmokkaaksi ja jänteväksi». Kannanotoissaan, joissa hän kokonaan sivuutti Schaumanin kansallissankariksi kohottaneen ko­timaisen mielipiteen ja sen varaan rakentuvan laskelmoinnin, Paasikivi piti ensi sijassa silmällä Venäjän-poliittisia näkökohtia. Kysymys ei ollut vain nekrologeille tyypillisistä siloitteluista. Maalle uhanalaiseksi arvioi­massaan tilanteessa ja mielessään edellisen vuoden Reinbott-jupakan kokemukset Paasikivi ei ollut valmis ottamaan minkäänlaisia riskejä.7

Danielsonin ehdittyä Suviniemestään kaupunkiin järjestettiin 18.6.1904 senaattori Neoviuksen kotona neuvottelutilaisuus, jossa hei­dän lisäkseen olivat läsnä senaattorit Bergbom, Genetz, Åkerman ja von Blom sekä puolueen johtomiehet Meurman, Paasikivi, Y. K. Yrjö-Koski­nen, Aug. Hjelt ja Artturi Snellman. Kotimaisen hallituksen oli nyt, Da­nielson korosti, esitettävä keisarille todellinen tilanne. Vaikka kansa olikin alistunut ja kauhuissaan murhasta, se oli »pohjiaan myöten tyyty­mätön». Jollei rauhoittaviin toimenpiteisiin ryhdytty, oli odotettavissa uusia attentaatteja. »Senaatin pitäisi vihdoinkin esiintyä itsenäisenä fak­torina, jonka toimia ei Pietarissa määrätty». Oikeaan tapaan laadittuna lausunto ei aiheuttaisi uusia iskuja, vaan kokoaisi Suomen kansan järke­viä aineksia tukemaan senaattia ja tekisi eri ryhmien keskinäisen yhteis­toiminnan mahdolliseksi. Useimmat kokouksen osanottajat kuitenkin vastustivat ehdotusta varovaisuussyistä. Muistiinpanoissaan Danielson ei mainitse sen enempää puoltajien kuin vastustajienkaan joukossa Paa­sikiveä, joka ilmeisesti on noudattanut suhteellisen passiivista linjaa. Lehtiartikkeliensa jälkeen hän tuskin olisi voinutkaan kovin voimak­kaasti esiintyä Danielsonin aloitteen puolesta. Senaatin jäsenten vasta­hakoisuuden havaittuaan Danielson tuli keskustelusta siihen tulokseen, että »kansalaisten oli toimittava omalla uhallaan, senaatilta aloitetta ja johtoa odottamatta».8

Danielson oli valmis myös käytännossä toteuttamaan ajatuksensa. Ta­vatessaan 22.6.1904 Pietarissa ministerivaltiosihteeri v. Plehwen hän pyysi tätä toimimaan niin, että uudelle kenraalikuvernöörille annettava käskykirje korostaisi, paitsi Bobrikovin työn jatkamista, myös todellista rauhoittamistehtävää, poikkeusolojen lakkauttamista ja kansan elinetu­jen valvomista. v. Plehwe lupasi miettiä asiaa. Luettuaan 30.6.1904 ken­raalikuvernööriksi nimitetylle ruhtinas Ivan Obolenskille osoitetun kei­sarillisen reskriptin Danielson ilokseen totesi sen tulleen laadituksi hä­nen suosittelemaansa henkeen.9 Japanin sodan vastoinkäymisten ja voi­mistuvan vallankumousliikkeen koettelema hallitus alkoi vähitellen pehmetä kompromisseihin myös Suomen suunnalla.

Tavatessaan ruhtinas Obolenskin Pietarissa ennen tämän lähtöä suu­riruhtinaskuntaan Danielson jälleen korosti myönnytysten välttämättö­myyttä mielialojen rauhoittamiseksi. Muussa tapauksessa »epätoivon te­ot» jatkuisivat. Vaikka Schaumanilla ei ollutkaan rikostovereita, attentaatti oli Suomessa vallitsevan henkisen ilmapiirin synnyttämä, »ja sitä­ paitsi valtiolliset murhat olivat kuin tarttuva tauti».10 Obolenski otti va­roituksen vakavasti. Matkustaessaan Suomeen hän kutsui Pietarissa vie­railleen prokuraattori Johnssonin (Soisalon-Soinisen) vaunuosastoon­sa. Junan lähtiessä liikkeelle kenraalikuvernööri syleili prokuraattoria »ja aivan kuin rukoili heille taivaan suojelusta».11 Matkalaisista kuiten­kin Soisalon-Soinisen kohtaloksi tuli kaatua murhaajan kädestä.

Valtiokonttorin ylitirehtööri Paasikivi ei ollut 18.8.1904 Helsingin rautatieasemalla muiden korkeiden virkamiesten joukossa ottamassa vastaan uutta kenraalikuvernööriä. Heinäkuun lopussa hän oli lähtenyt yhdessä senaattori Neoviuksen kanssa Saksaan tarkastamaan sikäläisiin rahalaitoksiin talletettujen Suomen valtion arvopapereiden säilytystä.12 Disconto-Gesellschaftin berliiniläisessä kassaholvissa 28.7.1904 tilikir­joihin perehtyvät matkalaiset saivat kuulla pankin johtajalta v. Plehwen joutuneen samana päivänä Pietarissa attentaatin uhriksi. Tarkastajille oli nyt tullut tärkeämpää ajateltavaa ja tilikirjat saivat jäädä. Tarkemmin harkittuaan senaattori ja ylitirehtööri kuitenkin katsoivat, ettei uutinen estänyt heitä toteuttamasta suunnittelemaansa lomamatkaa Sveitsiin, jonne myös rouva Paasikivi saapui.13

Palatessaan elokuussa 1904 kotimaahan Paasikivi sai Sveitsiin vielä jäävältä Neoviukselta kehotuksen perehtyä senaattoria erityisesti kiin­nostaneeseen kansakoulujen valtionapukysymykseen. Muihin kiirei­siinsä vetoava kirkollisenaattori Arvid Genetz, jolle asia oikeastaan kuu­lui, ei Neoviuksen mielestä pystynyt tehtävää hoitamaan. Ylitirehtööri teki työtä käskettyä ja piti Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 1.10.1904 »vilkkailla suosionosoituksilla palkitun» esitelmän asiasta. Kokoamansa tilastomateriaalin nojalla Paasikivi osoitti, että maan kou­luikäisistä lapsista vain 42 % kävi kansakoulun, kun taas esimerkiksi Preussissa ja Ranskassa vastaava prosenttiluku liikkui 98-99 vaiheilla. Puheissa Suomen kansansivistyksen korkeasta tasosta oli siksi runsaasti katteetonta ylistystä.

Tilanteen parantamiseksi oli rakennettava uusia kouluja ja palkattava lisää opettajia, jotka tarvitsivat asuntoja. Näin aiheutuviin kustannuksiin kunnat kaipasivat valtion tukea. Viikkoa myöhemmin (7.10.) Paasikivi alusti samasta asiasta Helsingissä pidetyssä vanhasuomalaisten puolue­ kokouksessa, joka hyväksyi hänen ehdottamansa ponnen.14

Senaattori Neoviuksen kannustamana »kotimainen hallitus» valmisti luonnoksen valtiopäiville annettavaksi esitykseksi, jonka mukaan valti­on varoista käytettäisiin vuosina 1905-1907 aikanaan tarkemmin mää­rättävällä tavalla 4,5 milj markkaa maalaiskansakoulujen rakentamiseen. Suoranaisten avustusten lisäksi voitaisiin osa rakennuskustannuksista peittää valtion myöntämin halpakorkoisin lainoin. Varat eivät Paasikiven mielestä olisi hukkaan heitettyjä, koska tuottavampia investointeja ei ollut kuin ne, jotka valtio käytti tulevien kansalaistensa sivistykseen. Snellmanilaiseen ideologiaan hyvin soveltuva hanke jäi kuitenkin kes­keneräiseksi valtiopäivien ja hallituksen budjettierimielisyyksien vuok­si. Kun sitten mittasuhteiltaan laajempi kysymys yleisestä oppivelvolli­suudesta pian tämän jälkeen tuli ajankohtaiseksi, Neoviuksen Paasiki­ven avulla valmistelemaa esitystä ei koskaan annettu valtiopäiville.15

Vanhasuomalaisten 6.10.-7.10.1904 Helsingin Palokunnantalossa pi­tämässä puoluekokouksessa Paasikiven kansakouluja koskenut alustus ei kuulunut keskeisimpiin ongelmiin. Etualalle nousi kysymys maan valtiollisesta asemasta Bobrikovin poistuttua näyttämöltä.

Vallankumousliikkeen voimistuessa Venäjällä tsarismin ote näytti löystyvän. v. Plehwen murhan jälkeen uudeksi sisäministeriksi nimitet­tiin liberaalien suosiota tavoitteleva ruhtinas Svjatopolk-Mirski. Suo­men ministerivaltiosihteerinvirkaa pidettiin toistaiseksi avoimena, ja si­tä hoiti v. Plehwen entinen apulainen E. A Oerstroem. Saapuessaan suuriruhtinaskuntaan kenraalikuvernööri Obolenski korosti, ettei halli­tuksen tarkoituksena ollut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jotka jär­kyttäisivät maan säännönmukaista elämänmenoa.

Pyrkien käyttämään hyväksi muuttunutta tilannetta vanhasuomalaiset saattoivat ruhtinaan tietoon Danielsonin laatiman yksityiskohtaisen oh­jelman niistä toimenpiteistä, joita Suomen rauhoittaminen edellytti. En­nen muuta oli helmikuun manifestin vaikutusala saatava tarkoin raja­tuksi sopimuksenluontoisella asiakirjalla. Sen ulkopuolella Suomen lainsäädäntövallan oli oltava turvattu. Elokuussa 1904 tuli Pietarista kau­an odotettu virallinen tieto valtiopäivien kutsumisesta koolle vielä en­nen vuoden loppua. Muutamaa viikkoa myöhemmin keisari suostui Obolenskin (alun perin Danielsonin) ehdotukseen, jonka mukaan ky­symys yleisvaltakunnallisen lainsäädännön (helmikuun manifestin) ra­joittamisesta otettaisiin käsiteltäväksi suomalais-venäläisessä sekakomi­teassa. Se kokoontuisi Pietarissa todellinen salaneuvos  N. S. Tagantse­vin johdolla.16

Lokakuussa 1904 Obolenski perusteli Pietarissa tapaamalleen Ruot­sin lähettiläälle A. Gyldenstolpelle komitean asettamista »demarkaatio­ linjan vetämisellä». Hänen edeltäjällään (Bobrikovilla) oli ollut tapana valmistuttaa senaatilla kaikenlaisia asetuksia ja sitten muitta mutkitta hylätä ne. Tällainen herätti Obolenskin mukaan pahaa verta. Muuten kenraalikuvernööri suhtautui suomalaisten keskinäisiin puoluekinaste­luihin lähinnä huvittuneesti. Erityisesti sikäläinen sosialistinen liike oli »vailla kaikkea merkitystä».17 Muutamaa kuukautta myöhemmin Obo­lenskilla oli todella syytä tarkistaa kantaansa.

Lokakuun puoluekokouksessa hyväksymissään ponsilauselmissa,  jotka Danielson oli laatinut Obolenskille jätetyn kirjelmän pohjalta, vanha­ suomalaiset asettivat tavoitteekseen laillisuuden täydellisen palaut­tamisen ja valtiollisten olojen pysyvän järjestämisen. Tämä edellytti yleisvaltakunnallisten näkökohtien ja Suomen erillisaseman saattamista keskenään sopusointuun, minkä saavuttamiseksi kokous esitti laajan toimenpideluettelon. Valtakunnanlainsäädännön rajoittamisen lisäksi siihen kuuluivat asevelvollisuuslain uusiminen pääasiassa vuoden 1903 puoluekokouksen suosittelemalla tavalla, kenraalikuvernöörin dikta­tuurivaltuuksien lakkauttaminen, paluuoikeuden myöntäminen maasta­ karkotetuille, virkamiesten erottamiskysymyksen järjestäminen sääty­lailla jne.

Puoluekokous päätti myös kiirehtiä äänioikeuden laajentamista. An­taen yhtäältä tunnustusta senaatin tätä koskeville pyrkimyksille niitä ei silti pidetty riittävinä. »Kokous, joka tunnustaa, että kotimaisen hallituk­sen ehdottamalla äänioikeusreformilla tärkeä parannus nykyisiin ääni­oikeusoloihin saavutettaisiin, katsoo, että yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus on pidettävä päämääränä, johon puolue tahtoo pyrkiä ja toivoo sentähden, että puolueen jäsenet ensi tulevilla valtiopäivillä toi­misivat siihen suuntaan, että nyt jo päästäisiin tätä päämäärää melkoista lähemmäksi, kuin mitä mainittuun esitysehdotukseen sisältyy.» Äänioi­keuden laajentamisen katsottiin automaattisesti vahvistavan vanhasuo­malaisten asemaa valtiopäivillä. Vaikka puolue käytännönpoliittisia toi­menpiteitä ajatellen säilyttikin kätensä vapaina, periaatteellinen linja äänioikeus- asiassa oli nyt lyöty lukkoon. Hyväksyttyihin ponsiin sisältyi myös, kuten jo on todettu, Paasikiven esittelemä kansakoulujen valtion­apukysymys.18

Danielson esitti kokouksessa tuen antamista edelleen kotimaiselle hallitukselle. Sen oli kuitenkin hallitsijan käskyihin alistuessaan tuotava selvästi julki toimineensa vain pakosta, Suomelle vahvistetuista oikeuk­sista luopumatta. Samalla hän kehotti puolueen jäseniä yrittämään käy­dä »käsi kädessä» vastustajien kanssa julkisessa elämässä. »Ilman että Suomen kansa esiintyy hallitsijansa edessä yksimielisenä, on hyvin epä­varmaa, mitä me voimme saavuttaa, ja ainakin tulevaisuuden turvaami­nen siinä tapauksessa käy monin verroin vaikeammaksi.» Tämän vuoksi olisi ryhdyttävä neuvotteluihin vastapuolueen kanssa.19

Sovinnon toteuttaminen käytännössä tuntui kuitenkin vaikealta. Var­sinkin vanhat yrjö-koskislaiset näkivät Kairamon tavoin tilanteen yhä synkkänä. »Helsingin ilma on raskas ja täynnä sähköä. . . En voi olla pahaa pelkäämättä, sillä passiivisten mielenkuvitus (!) ja naivinen vim­ma on yhtä suuri kuin ennen, enkä huomaa mitään merkkiä niistä mal­tillisista aineksista,  joita silläkin taholla kehutaan.»20

Yrjö-koskislaiset eivät muutenkaan olleet tyytyväisiä Danielsonin  ohjelmaan,  jota Kairamo muistiinpanoissaan luonnehtii yksipuoliseksi, »kun se sisältää etupäässä vaan vaatimuksia, mutta hyvin vähän Venäjäl­le otollista. Se on heikko puoli, jos ottaa huomioon muuta kuin tämän hetken vaikutuksen säätyjen vaalimiehiin». Myöskään senaatin varapu­heenjohtaja Linder ja Elis Bergrothin johtamat viipurilaiset puolueko­kouksen osanottajat eivät salanneet tyytymättömyyttään. Perustuslaillis­ten mielestä taas päinvastoin Danielsonin ohjelma oli liian  myöntyväi­nen ja epämääräinen.21

Hankalaksi kiistanaiheeksi vanhasuomalaisen puolueen sisällä osoit­tautui kysymys maastakarkotettujen valtiopäivämiesten paluusta, jonka sallimista Danielson piti tärkeänä maan sisäisen sovun kannalta. Yrjö­koskislaiset olivat eri mieltä. Jo syksyllä 1903 – muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa – vanha Y. S. Yrjö-Koskinen oli rehtori G. Wallelle osoittamassaan kirjeessä korostanut, ettei valtiopäivien johtoon tuleval­la suomalaisella puolueella ollut vähintäkään aihetta panna »yllyttäjien» puolesta sormeaan vasaran ja alasimen väliin. »Hyväksymättä näitä toi­menpiteitä (maastakarkotuksia T. P.) meidän pitää jättää ne kokonaan ulkopuolelle säätyjen toimintaa ja saada puolueelle jo aikanansa selväk­si, että jokainen yritys siihen suuntaan esim. evästyksissä on syrjäytettä­vä.»22 Jyrkkien ainesten vaikutus vain vaikeuttaisi kompromissiin pääsyä venäläisten kanssa.

Linjallaan pysyneet yrjö-koskislaiset  (mm.  G.  Walle,  Elis Bergroth, D. V. Åkerman ja Y. K. Yrjö-Koskinen) jäivät silti vuoden 1904 puolueko­kouksessakin vähemmistöön Paasikiven tukeman Danielsonin linjan voittaessa. Kansallisen sovun nimessä molemmat viimeksimainitut oli­vat epävirallisesti valmiita puoltamaan »kagaalimielisten» pääsyä myös senaattiin, mitä Y. K. Yrjö-Koskinen jyrkästi vastusti.23

Kuten Torvinen toteaa, Danielson oli jälleen (Paasikiven avustama­na) kehittänyt valtiopäivien kynnyksellä ohjelmaansa irrallaan ideaaleis­ta sen mukaan, mitä mahdollisuuksia hän katsoi tilanteen tarjoavan ja mitä lähimmän tulevaisuuden käytännölliset tarpeet vaativat.24 »Bob­rikovilaisuuden» maine harteillaan senaatin ja myöntyvyyspuolueen asema oli vaikea. Päähuomio haluttiin siksi suunnata yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka sinänsä kuuluivat myös puolueen »snellmanilaisiin» tavoitteisiin. Lisäksi autonomian puolustaminen edellytti kansalaisso­vun vahvistamista ja puoluekiihkon laimentamista. Vanhasuomalaisten enemmistö oli Danielsonin johdolla yhä selvemmin orientoitumassa sosiaalireformatoriselle linjalle Yrjö-Koskisen perinteiden siirtyessä vä­hitellen taka-alalle.

Vastoin uudistushaluaan korostaneiden vanhasuomalaisten toiveita syksyn 1904 valtiopäivävaalit päättyivät heidän murskaavaan tappioonsa. Aatelissäädyn itseoikeutetusta 203:sta edustajasta vanhasuomalaisia oli kymmenkunta. Pappissäädyn 48 jäsentä jakaantuivat jokseenkin tasan kahden poliittisen pääryhmittymän kesken. Kun kuitenkin eräät säädyn maltillisiin perustuslaillisiin kuuluvat jäsenet (ennen muuta professori Robert Hermanson) usein äänestyksissä asettuivat vanhasuomalaisten puolelle, näiden voi katsoa saaneen säädyssä niukan enemmistön. Por­varissäädyn 74 jäsenestä vain 3 kuului vanhasuomalaisiin. Talonpoikien kohdalla vastaavat luvut olivat 62 ja 22.25

Perustuslaillisilla oli näin selvä enemmistö kolmessa säädyssä ja äärim­mäisen niukka vähemmistö yhdessä. Venäjän-poliittinen vastarintahenki osoittautui vaaleissa selvästi ylivoimaiseksi vanhasuomalaisten noudatta­man varovaisuuden ja kompromissialttiuden rinnalla. Uuden Suometta­ren palstoilla Danielson ei voinutkaan salata pettymystään. Hän kuitenkin toivoi, etteivät »kieltoperäisen» ohjelman kiihkeät kannattajat pystyisi es­tämään eduskuntaa ja hallitsijaa yksissä neuvoin järjestämästä maan asioi­ta lailliselle ja kansan elinehtoja tyydyttävälle kannalle.26

Yrjö-koskislaisten piirissä pessimismi oli vielä suurempi. Kairamon mielestä valtiopäiviltä ei voitu odottaa mitään reaalisia tuloksia. Säätyjen puhemiesten nimittämisen kuuluessa hallitsijan valtuuksiin vanhasuo­malaisten ei pitäisi lainkaan asettua ehdolle »enemmistön typeryyttä ja vallattomuutta suojelemaan… kun kerran enemmistö tahtoo syöksyä perikatoon, niin lienee paras astua syrjään ja antaa heidän kantaa edes­ vastuu, jota he niin mielellään tahtovat». Kairamon käsityksen mukaan myös Paasikivi oli tässä asiassa hänen kanssaan samaa mieltä.27

Toisin kuitenkin kävi. Kaikkien säätyjen puhemiehiksi ja varapuhe­miehiksi  –        porvarissäädyn puhemiehen paikkaa lukuunottamatta  – tuli myöntyvyyssuunnan edustajia. Paasikiven itsensä keisari nimitti se­naatin jo ennen valtiopäivämiesvaaleja tekemästä esityksestä talonpoi­kaissäädyn sihteeriksi. Kukaan asianomaisista ei katsonut aiheelliseksi kieltäytyä tehtävästä.28

Kuten Paasikivi muistelmissaan omanarvontuntoisesti toteaa, kysy­mys ei hänen kohdallaan ollut mistään tavallisesta sihteerintoimesta. Ruotsin vallan ajan perinteiden ja vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan hallitsija määräsi  talonpoikaissäädyn sihteeriksi  »lainoppineen ja taitavan miehen, joka sen ohessa on velvollinen asiainkäsittelemises­sä auttamaan puhemiestä neuvoilla ja antamaan säädyn jäsenille tietoja itsekunkin laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista». Vieläpä sanottiin: »Talonpoikaissäädyn Sihteeri älköön ilman nimenomaisetta muistutuk­settansa ja vastalausettansa säädyn pöytäkirjaan ottako tahi ulostoimitta­ko mitään perustuslakeja vastaan sotivata». Hän teki samanlaisen juh­lallisen valan kuin säädyn puhemieskin ja esiintyi uskollisesti tämän rinnalla  puhemiesneuvoston kokouksissa. Talonpoikaissäädyn sihtee­rin tointa olikin   perinteisesti pidetty merkittävänä ponnahduslautana vaativampiin tehtäviin.29 Leikkimielisesti »kruununluotsiksi» kutsutun Paasikiven avulla vanhasuomalaisen puolueen johdolle tarjoutui tilai­suus vaikuttamiseen ja pysyttäytymiseen hyvin selvillä säädyn aikeista ja toiminnasta.

Kenraalikuvernööri Obolenskin aloitteesta Nikolai II joulukuun alus­sa 1904 antoi maastakarkotetuille valtiopäiväedustajille oikeuden osal­listua säätyjen työhön. Kun kaikki karkotukset jo tammikuussa 1905 peruutettiin, maanpakolaisten paluu  osoittautui pysyväksi.30 Avatessaan 9.12.1904 valtiopäivät Obolenski luki hallitsijan valtaistuinpuheen, jossa todettiin keisarin nähneen mahdolliseksi käynnistää toimenpiteet yleis­valtakunnallisen ja Suomen paikallisen lainsäädännön suhteen määrit­telemiseksi. Samalla hallitsija ilmoitti päättäneensä jättää helmikuun manifestin, kielimanifestin ja asevelvollisuuslain pääperusteet muuttu­mattomiksi. Majesteetti lopetti moniselitteisesti: »Rukoilen Jumalaa, että hän valistaisi ymmärryksenne ja soisi siunauksensa töillenne»

Nikolai 11:n ja Suomen suuriruhtinaanmaan oppositiovaltiopäivien ymmärrys kulki kuitenkin täysin eri ratoja. »Laillisen järjestyksen pa­lauttamiseksi» tehtiin eri säädyissä lukuisia aloitteita sekä perustuslail­listen että vanhasuomalaisten taholta. Erityinen valitusvaliokunta raken­si niiden pohjalta sovitteluehdotuksen lähinnä perustuslailliselta poh­jalta mutta ottaen huomioon sen verran vanhasuomalaisten näkökohtia, että yhteisymmärrystä tavoittelevat »suomettarelaiset» katsoivat voivan­sa sen hyväksyä. Vallinnutta ilmapiiriä kuvastaa, että valiokunnan pöytä­ kirjojen alkulehdille on piirretty Japanin lippu, nouseva aurinko ja Suo­men siniristilippu, joista Japanin lippu seurasi valiokunnan työskente­lyä sivulta sivulle. Näissä merkeissä valmistui sovittelumietintö, joka hyväksyttiin kaikissa säädyissä muutoksitta uudenvuodenaattona 1904. Mietintöön sisältyi liitteenä 18 kohtaa käsittävä luettelo vuodesta 1899 lähtien laittomalla tavalla annetuista asetuksista ja määräyksistä. Säätyjen »suuri anomus» toimitettiin sitten normaalia virkatietä Pietariin.31

Anomuksen lähdettyä taipaleelleen valtiopäivien perustuslaillinen enemmistö katsoi normaalien työskentelyedellytysten puuttuvan niin kauan kuin keisarin vastausta ei ollut saatu. Jarrutuksesta·oli seuraukse­na  –  kun hallitsija puolestaan  ei suostunut  tinkimään valtiopäivien päättämisajankohdaksi määräämästään huhtikuun 15. päivästä 1905 – eduskuntakäsittelyn jääminen keskeneräiseksi useimpien esillä ollei­den asioiden kohdalla. Näiden joukkoon kuului yhä polttavammaksi muodostunut äänioikeuskysymys. Valtiopäivien enemmistö asetti siten Venäjän-poliittisen mielenosoitustaktiikan maan sisäisten olojen kehit­tämiseen tähtäävän lainsäädännön edelle. Oppositiovaltiopäivien har­joittama jarrutus ei kuitenkaan ulottunut sortovuosien hallituspolitiik­kaa koskeneeseen pyykinpesuun, jonka yhteydessä vanhasuomalaiset joutuivat kiihkeiden syytösten kohteeksi. Joulukuussa 1909 pidetyssä puoluekokouksessa Paasikivi muisteli: »Kun vuoden 1904-1905 valtio­ päivät kokoontuivat, senaatin asema tuli mahdottomaksi… Olin talon­ poikaissäädyn sihteerinä ja muistan millaista tuskallisuutta tunsin kuul­lessani hyökkäyksiä, joita säädyssä tehtiin silloista senaattia vastaan ja sitä laimeaa puolustusta,  mitä toiselta puolelta esitettiin».32

Sihteerinä, jolta puuttui puheoikeus, Paasikivi ei itse voinut osallistua keskusteluun. Mieskohtaisesti hän kuitenkin näyttää »kruununluotsina» selviytyneen hyvin. Jyrkkä perustuslaillinen edusmies Antti Kaasalainen esitti viimeisessä istunnossa säädyn puolesta »sulimmat kiitokset» sih­teerille, jonka tehtävä hallituksen valtuuttamana oli näillä valtiopäivillä muodostunut »paljon vaikeammaksi kuin mitä se säännöllisissä oloissa olisi ollut».33

Perustuslaillisen valtiopäiväenemmistön paineessa vanhasuomalai­sen senaatin asema kävi tukalaksi. Kuten mm. Danielsonin kannanotot osoittavat, se ei saanut varauksetonta tukea omiensakaan taholta. Myös venäläisten kanta oli muuttumassa. Elämänsä viimeisinä kuukausina Bobrikov oli ollut suhteellisen tyytyväinen senaattoreihin, jotka ken­raalikuvernöörin mielestä »tottelivat hänen komentojaan».34 Itsevaltiu­den heikentyessä Venäjällä ja yhteiskuntarauhan ylläpidon merkityksen kasvaessa myös Suomessa pelkkä kuuliaisuus ei enää riittänyt Pietarille. Kysymys oli pikemminkin siitä, pystyisikö senaatti aallokon yltyessä oh­jaamaan venettä. Jo heinäkuussa 1904 – siis Bobrikovin kuoleman jäl­keen – v. Plehwe mainitsi senaattori E. R. Neoviukselle olevansa nyt­temmin valmis helmikuun manifestin rajoittamiseen antamalla sitä kos­keva hallituksen esitys valtiopäiville. Neoviuksen epäillessä säätyjen yh­teistyöhalua senaatin kanssa v. Plehwe tokaisi: »Jotkut senaatin jäsenet eivät ole enää tärkeitä (vaznyje)». Yllättyneen ja loukkaantuneen vie­raan ilmoitettua olevansa valmis heti eroamaan v. Plehwe löi asian lei­kiksi korostaen, ettei hän tietenkään tarkoittanut Neoviusta. Sana oli kuitenkin sanottu. Nauttiessaan myöhemmin päivällistä v. Plehwen apu­laisen Oerstroemin kanssa suomalaissenaattori sai kuulla purevia huo­mautuksia, jotka kohdistuivat ennen muuta varapuheenjohtaja Linde­riin ja prokuraattori Johnssoniin (Soisalon-Soiniseen). Nämä eivät Oerstroemin mielestä tajunneet muuttunutta tilannetta vaan elivät yhä edelleen Bobrikovin aikaa. Palattuaan Helsinkiin Neovius kertoi kolle­goilleen v. Plehwen uudesta kannasta ja totesi, että senaatin olisi nyt viisainta pyytää eroa. Ehdotusta ei kuitenkaan kannatettu. Päinvastoin katsottiin, että kotimaisen hallituksen pitäisi pysytellä paikoillaan ja jat­kaa valtiopäiväesitysten valmistelua riippumatta siitä, tultaisiinko ne hy­väksymään vai ei.35

Helsingissä kenraalikuvernööri Obolenski vähitellen yhä selvemmin kallistui v. Plehwen ja Oerstroemin mainitsemalle linjalle. Hän pyrki luomaan yhteyksiä vanhasuomalaisten lisäksi myös perustuslaillisiin ja piti huolta siitä, että viimeksi mainitut saivat edustajansa (Robert Her­manson ja Kasten Antell) Tagantsevin komiteaan. Syksyn valtiopäivävaa­lien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, ettei maan rauhoittaminen onnis­tuisi ilman perustuslaillisten tukea. Vanhasuomalaiset saivat kuulla Obolenskin vihjeitä, ettei senaatin takana kenties lopulta ollut ketään. Karkotettujen palattua kotimaahan ruhtinas lausui järkyttyneelle Neo­viukselle, ettei hän vastustaisi, jos senaatti ehdottaisi Leo Mecheliniä Tagantsevin komitean jäseneksi. Keisari tulisi hänet kyllä hyväksymään. Senaatissa Obolenskin lausuntoon ei uskottu, vaan se haluttiin tulkita vitsiksi. Danielson puolestaan havaitsi kenraalikuvernöörin pitäneen neuvotteluja perustuslaillisten kanssa tärkeämpinä kuin kontakteja yhä syrjemmälle joutuvaan senaattiin.36 Kokonaan venäläiset eivät kuiten­kaan vielä tahtoneet ja uskaltaneet jättäytyä perustuslaillistenkaan va­raan, mikä olisi edellyttänyt huomattavasti pitemmälle meneviä myön­nytyksiä. Kaksoispelistä oli seurauksena, ettei Pietarin politiikka herättä­nyt Suomessa luottamusta millään taholla.

Koetinkiveksi osoittautui sotilaskysymys. Vielä joulukuussa 1904 kei­sari oli valtiopäivien avajaispuheessaan antanut ymmärtää pitävänsä kai­kessa oleellisessa kiinni vuoden 1901 asevelvollisuuslaista. Silti senaatti ehdotti esityksen antamista asiasta valtiopäiville maan perustuslakien mukaisessa järjestyksessä tapahtuvan ratkaisun aikaansaamiseksi. Siihen mennessä kaartinpataljoona täydennettäisiin vuoden 1901 lain mukaisilla kutsunnoilla ja Suomen valtio maksaisi mieskohtaisen asevelvolli­suuden korvauksena keisarikunnan kassaan vuosittain 9 miljoonaa markkaa.

Tammikuun 2. päivänä 1905 antautui Port Arthur. Mantsuriassa Kuro­patkinin joukot kärsivät jatkuvia tappioita. Pietarissa yleinen tyytymättö­myys purkautui »verisunnuntain» suurina mielenosoituksina, jotka ar­meija hajoitti kivääritulella. Levottomuuksia puhkesi eri puolilla keisari­kuntaa. Myös Suomessa, mm. Helsingissä, osoitettiin myötätuntoa Pieta­rin uhreja kohtaan osittain väkivaltaisiksi muuttuneissa katumielenosoi­tuksissa. Helmikuun 6. päivänä 1905 Lennart Hohenthal ampui proku­raattori Soisalon-Soinisen, ja attentaattiyritykset maassa jatkuivat syksyl­lä 1904 perustetun aktiivisen vastustuspuolueen toimesta. Aktivistien lisäksi myös perustuslailliset ja sosiaalidemokraatit pitivät yllä yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin itsevaltiuden kukistamiseksi ja sortopo­litiikan lopettamiseksi. Omaksuttuaan vuonna 1903 Forssan kokoukses­sa marxilaisen ohjelman sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteiskun­nallisesti radikalisoitumassa vaatien yhä painokkaammin äänioikeus­olojen parantamista ja sosiaalisten epäkohtien korjaamista.

Neuvoteltuaan Mechelinin kanssa Obolenski oli valmis suosittele­maan hallitsijalle perääntymistä. Vastauksessaan säätyjen »suureen ano­mukseen» keisari 29.3.1905 palautti virkamiesten erottamattomuuden ja lakkautti vuoden 1901 asevelvollisuuslain soveltamisen, kutsunnat mukaanlukien. Korvaukseksi Suomen oli vv. 1905-1907 maksettava Ve­näjän valtakunnanrahastoon vuosittain 10 miljoonaa markkaa. Muilta osin »suureen anomukseen» ei toistaiseksi tullut vastausta.

Senaatti oli joutunut omituiseen asemaan.  Kutsuntojen peruuttami­nen oli sinänsä tietenkin tervetullut ratkaisu. Toisaalta levottomuuksia pelkäävä Obolenski oli perustuslaillisten suosiota tavoitellen saanut keisarin suostumaan myönnytyksiin, jotka näyttivät menevän pitemmäl­le kuin mitä senaatti oli uskaltanut ehdottaa. Perustuslailliset eivät jättä­neetkään käyttämättä hyväkseen tilaisuutta uusiin  syytöksiin senaatin »bobrikovilaisuudesta». Raivoissaan Paasikivi kirjoitti Saksassa sairaslo­malla oleskelevalle senaattori Neoviukselle: »Venäläiset. .. ovat maail­man epäluotettavinta ja laskemattominta kansaa». Obolenski ja muut olivat jatkuvasti korostaneet, ettei kutsuntojen peruuttaminen tullut ky­symykseen. Senaatti oli myös ottanut vakavasti keisarin valtaistuinpu­heessan esittämän samansuuntaisen vakuutuksen. »Mutta, kuten sanot­tu, venäläiset ovat laskemattomia myös kun on kysymys venäläistämi­sestä».37 – Viime kädessä kysymys oli suomalaisten osalta tietenkin tsarismia uhkaavan Venäjän vallankumousliikkeen voiman arvioimises­ta. Tältä osin perustuslailliset olivat huomattavasti optimistisempia kuin vanhasuomalaiset, jotka yhä edelleen pitivät tavoitteenaan pysyvän kompromissin aikaansaamista keisarillisen hallituksen kanssa.

Palattuaan kotiin Saksasta Neovius ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin senaatin eron. Käsitys vahvistui Obolenskin kritikoitua hänelle talousosaston uutta varapuheenjohtajaa Emil Strengiä (Linder oli saanut tammikuussa 1905 nimityksen ministerivaltiosihteeriksi) ja eräitä muita senaattoreja »mitättömyydestä». Obolenski näytti etsivän syntipukkeja tavoitellessaan perustuslaillisten ystävyyttä. Sunnuntai-iltana 4.6.1905 Neovius kutsui kotiinsa Danielsonin, Palmenin, Ernst Neoviuksen (Ne­vanlinnan) ja Paasikiven neuvottelemaan tilanteesta. Senaattori korosti tällöin valtiopäivien asenteen selvästi osoittavan, etteivät perustuslailli­set missään tapauksessa sallisi nykyisen senaatin onnistuvan laillisten olojen palauttamisessa. Toisaalta hallitus oli menettänyt arvovaltansa myös venäläisten silmissä. Jotta laillisten olojen palauttamisessa edistyt­täisiin, senaattiin tarvittiin uusia miehiä, jotka pystyisivät tinkimään ve­näläisiltä myönnytyksiä. Huonoon terveyteensä viitaten Neovius ilmoitti lähtevänsä joka tapauksessa ja toivoi talousosaston muiden jäsenten seuraavan esimerkkiä.

Useita tunteja kestäneiden neuvottelujen tuloksena Neoviuksen argumentit tunnustettiin oikeiksi, joskaan ei katsottu olevan takeita siitä, että uusi hallitus onnistuisi edeltäjäänsä paremmin. Yritys olisi kuiten­kin tehtävä. Vanhan herran epäitsekkyys oli ilmeisesti tehnyt vaikutuk­sen Paasikiveen, joka kadulla neuvottelusta poistuttaessa puuskahti en­tiselle luokkatoverilleen Ernst Neoviukselle (Nevanlinnalle): »On tämä­kin kaunis historia. Nyt olemme olleet mukana erottamassa finanssise­naattoria».

Päätöksensä jo tehnyt senaattori ei aikaillut. Heti maanantaiaamuna hän lähti Obolenskin luokse Kesärantaan ilmoittamaan eroratkaisus­taan ja aikomuksestaan suositella talousosaston muille jäsenille samaa menettelyä. Kenraalikuvernööri ei vastustellut. »Kysymykseeni, katsoi­ko Ruhtinas todella pystyvänsä ajamaan läpi Mechelinin nimityksen se­naattoriksi, hän vastasi vain: ’Hänen Majesteettinsa haluaa, että maahan tulee rauha’. Sain sen käsityksen, että Ruhtinas… pikemminkin iloitsi ajatuksesta päästä yhteistyöhön henkilöiden kanssa, joilla oli takanaan voimakkaampi puolue kuin nykyisellä Senaatilla».38

Muut talousosaston jäsenet eivät kuitenkaan olleet valmiita seuraa­maan finanssipäällikön esimerkkiä. Haluamatta ainakaan vielä suositel­la keisarille  radikaalista erottamisratkaisua Obolenski pyrki aluksi »paikkaamaan» senaattia perustuslaillisilla sekä Neoviuksen jättämän tuolin että myös W. Enebergin kuoleman jälkeen avoinna olleen oi­keustoimituskunnan päällikön viran osalta. Danielsonin kesällä 1905 tekemät tunnustelut jäivät tuloksettomiksi perustuslaillisten kieltäytyes­sä lähtemästä mukaan.39 Yhteistyö »pettureiksi» leimattujen myönty­vyysmiesten kanssa tuntui hankalalta selittää omille kannattajajoukoille. Lisäksi olot Venäjällä näyttivät kehittyvän lupaavasti kohti yhä suurem­paa sekasortoa, mikä arvattavasti tulisi lisäämään tsarismin myöntyvyyt­tä. Näissä oloissa senaattia jouduttiin elokuussa 1905 täydentämään van­hasuomalaisilla Hj. Langilla ja Ernst Neoviuksella (Nevanlinnalla). Aika oli kuitenkin loppumassa kesken. Pelastuskeinoina ahdistavasta tilan­teesta suomettarelaiset näkivät vuodesta 1904 alkaen puolueen järjes­täytymisen ja kansanvaltaisen ohjelman laatimisen.

1800-luvun kielipuolueilta puuttuivat yksityiskohtaiset ohjelmat. Po­liittiset aatteet ja tavoitteet hahmoutuivat vähitellen etenkin valtiopäivä­ työn yhteydessä arvovaltaisimpien johtajien ja sanomalehtien kannan­ottojen pohjalla. Puolueita ei »perustettu» missään nimenomaisessa ko­kouksessa tehdyin päätöksin. Kiinteän organisaation ja järjestömuodon puuttuminen heijastui myös puoluekokouksiin sen jälkeen kun niitä ryhdyttiin pitämään. Kysymys ei ollut puolueen jäsenten keskuudestaan valitsemista edustajista vaan johtajien koolle kutsumista henkilökohtai­sista luottamusmiehistä.

Vuoteen 1905  tultaessa Paasikiven »patriarkaaliseksi» luonnehtima järjestelmä40 oli jo selvästi aikansa elänyt. Erityisen voimakkaana organi­soitumistarve tunnettiin vanhasuomalaisten keskuudessa. Perustuslail­listen taholta tuleva paine vuosien 1904-1905 valtiopäiviltä saatuine kokemuksineen, yhteiskuntaa kuohuttaneet lisääntyvät terroriteot – erityisesti prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905 – ja ongelmallinen suhde senaattiin herättivät kentällä suoranaisia puoluejohtoon kohdistuneita vaatimuksia järjestäytymisen ja konkreet­tisen ohjelman aikaansaamiseksi. Tietynlaisen esimerkin tarjosivat Fors­sassa v. 1903 vastaavalle tielle lähteneet sosiaalidemokraatit. Danielso­nin vanavedessä vanhasuomalaisten johtoon noussut nuori polvi, Ernst Neovius (Nevanlinna), J. K. Paasikivi ja Hannes Gebhard oli myös van­hoja johtajia alttiimpi puolueen rakennemuutokseen, johon Y. S. Yrjö­ Koskinen oli aikanaan suhtautunut torjuvasti. Kevään 1905 tilanteessa puoluejohto toimi ripeästi. Ensimmäiseksi tavoitteeksi asetettiin » järjes­täytymistä edistävän ja puolueohjelmaa täydentävän puoluekokouksen pitäminen»  seuraavan kesän aikana.41

Organisaatiotyötä ja puoluekokousjärjestelyjä vetämään valittiin tar­mokkaaksi ja taitavaksi lehtimieheksi tunnettu Danielsonin vävy K. N. Rantakari,  josta samalla tuli Suomen ensimmäinen porvarillinen palkat­tu puoluesihteeri. Tukenaan hänellä oli vanhasuomalaisten johtomie­histä koostuva »delegatsioni» huolehtimassa järjestäytymistä ja tulevaa puoluekokousta valmistelevien toimikuntien työn koordinoimisesta.42

Suunnittelussa oli alusta alkaen mukana myös ylitirehtööri J. K. Paasi­kivi, joka valittiin puolueen paikallisosastojen sääntöjä valmistelevaan toimikuntaan. Jäseniksi hyväksyttäisiin vastedes vain henkilöitä, jotka maksaisivat puolueelle suuruudeltaan myöhemmin määrättävän jäsen­maksun.43 Erityisesti Paasikivi korosti valtiollisen ohjelman laatimisen merkitystä eikä hyväksynyt Y. K. Yrjö-Koskisen ehdotusta varauksetto­man julkisen tuen antamisesta senaatille. »Tri Paasikivi ja allekirjoitta­nut (Rantakari) huomauttivat … että tämä asia on arkaluontoinen ja tarvitsee … taitavan ja varovan alustuksen, jottei se vahingoittaisi niin hyvin sitä hallitusta, jota tahdotaan puolustaa, kuin puoluettakin. Koti­maisen hallituksen menestys kansaan nähden riippuu ennen kaikkea siitä, kuinka luja suomalaisen puolueen asema on maassa eikä siitä, kuinka jyrkin sanoin puolue selittää tätä hallitusta kannattavansa».44 Paa­sikiven ja Rantakarin kannanottojen taustalla kaikui selvästi Danielsonin ääni. Sinänsä toivottua aloitetta aatelis-  ja pappissäätyjen poistamisesta ei vielä seuraavilla valtiopäivillä ollut syytä tehdä, koska ruotsinmieliset varmasti kytkisivät sen näin ehkä jälleen kerran viivästyvään äänioikeus­reformiin.45

Kesäkuun 27. päivänä 1905 Helsingin Seurahuoneella alkaneessa vanhasuomalaisten puoluekokouksessa, jossa myös naiset ensi kertaa olivat mukana, J. K. Paasikivi luki Danielsonin laatiman, yli kaksi tuntia kestäneen alustuksen valtiollisesta asemasta. Varsin todennäköisenä voidaan pitää, vaikka asiasta ei näytä säilyneen suoranaisia lähteitä, että tekstin esittäjä on osallistunut myös sen kirjoittamiseen. Alustuksen mu­kaan tilanne vaati puolueiden välille sopua ja yhteistyötä. Sitä ei saavu­tettu valtiopäivillä harjoitetulla yksipuolisella menneisyyden moittimi­sella. Vaikeissa oloissa toiminut sortovuosien senaatti oli toki syyllisty­nyt myös erehdyksiin, joita voitiin ja täytyikin arvostella. »Mutta mikä oli väärin, oli se, että senaatin toimia tavallisesti arvosteltiin ikäänkuin tila maassa kenraali Bobrikowin täällä vallitessa olisi ollut aivan säännölli­nen. Senaatin olisi muka pitänyt toimia niinkuin ei mitään perustusla­eistamme poikkeavia … asetuksia ja käskyjä olisikaan ilmestynyt. Tällai­set päättömät hyökkäykset teki se seikka vielä vastenmielisemmiksi, että moni puhuja siveellisellä päätöksella esitti asiat väärässä valossa, viska­ten aivan perättömiäkin syytöksiä viranomaisia vastaan».46 Puolueen paitsioaseman aiheuttama ahdistus tulee alustuksessa selvästi esiin.

Vaadittuaan Bobrikovin aikaisen poikkeuslainsäädännön kumoamis­ta ja suomalaisten miesten käyttämistä suuriruhtinaskunnan viroissa Danielson viittasi oikeuksien lisäksi myös velvollisuuksiin. Oli varottava antamasta kuvaa, että »me suomalaiset yritämme käyttää Venäjän vas­toinkäymisiä ulottaaksemme maamme erikoisasemaa yli niiden rajojen, jotka sisältyvät määräyksiin Porvoon valtiopäivillä ja Haminan rauhante­ossa … ja jota suuremman voiman yleinen mielipide Venäjällä saavut­taa, sitä tuhoavimmiksi meille saattavat väärinkäsitykset muuttua. Paljaat vakuuttelut meidän puoleltamme eivät mitään vaikuta … Koko toimin­tamme tulee olla siitä todistuksena, että ihanteemme ja lopputarkoituk­semme eivät päivän vaihtelevien konjunktuurien mukaan vaihdu. Tah­domme nauttia sitä oikeutta, jonka keisari Aleksander I Venäjän valtio­vallan edustajana ainaisiksi ajoiksi Suomen kansalle vakuutti. Niin teh­den me emme missään kohden tahdo hyötyä Venäjän kustannuksella eikä vapautua velvollisuuksistamme valtakuntaa kohtaan. Se meidän on teossa näyttäminen».

Alustuksensa lopussa Danielson viittasi voimakkaasti korostetuin kansanvaltaisin äänenpainoin ratkaisuaan odottaviin sisäisiin kysymyk­siin: »Tarvitsemme valtiollisen puolueen, joka saattaa työväenkin tunte­maan eduskuntamme omakseen, ja hallituksen, joka kansan kannatuk­sen ja hallitsijan luottamuksen kautta vahvana rohkeasti alottaa ja tar­molla johtaa loppuun ajan vaatimat valtiolliset ja yhteiskunnalliset re­formit ». – Pöytäkirjan mukaan Paasikiven lukema teksti palkittiin »voi­makkailla  hyvä-huudoilla ja ankaroilla kättentaputuksilla».47

Toisen pääalustuksen piti K. N. Rantakari puolueen järjestäytymisasi­asta.  Hyväksymissään ponsissa kokous päätti suositella paikallisosastojen, »suomalaisten seurojen» perustamista. Ne liittyisivät piireiksi »sil­mällä pitäen luonnollisia liikekeskuksia ja, mikäli mahdollista, tuomio­kuntajakoa». Puoluetta johtaisi pääkaupunkiin perustettava »keskusseu­ra». Sille varattiin oikeus vahvistaa paikallisosastojen säännöt.48 Keskus­ seura-termi ei kuitenkaan käytännössä lyönyt itseään läpi johtoelimen nimityksen vakiintuessa puoluevaltuuskunnaksi.

Valtiollisesta,  kunnallisesta   ja  kirkollisesta  äänioikeudesta alustivat K. N. Rantakari, O. A. Broms (Autere) ja tässä puoluekokouksessa poliit­tisen läpimurtonsa suorittanut tohtori Lauri Ingman. Valtiollisissa ja kir­kollisissa vaaleissa  päädyttiin suosittelemaan yleistä ja yhtäläistä äänioi­keutta, joka käsittäisi myös naiset. Viimeksi mainitusta seikasta huo­mautti puheenvuorossaan erityisesti J. K. Paasikivi. Sellaisenaan tärkeätä eduskuntauudistusta ei pitäisi kytkeä äänioikeusreformiin. Kunnallis­elämän osalta tarvittiin kokouksen mielestä vielä lisätutkimuksia, koska asia oli valtiollisia vaaleja vaikeampi ja arkaluontoisempi kunnan talout­ta ja raha-asioita koskevien ratkaisujen »ulottaessa vaikutuksensa mitä välittömimmin jokaisen kuntalaisen yksityistalouteen saakka».49 Tutki­muksen otti myöhemmin suorittaakseen ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Hän piti myös erittäin tärkeänä ammattientarkastuksen uudistamista, jonka puolueen johto otti harkittavakseen.50

Helsingin Seurahuoneen juhlasalin tyhjentyessä iltapäivällä 28.6.1905 vanhasuomalaisten järjestäytyminen moderniksi poliittiseksi puolueeksi oli astunut aimo askeleen eteenpäin. Pää-äänenkannattaja Uusi Suometar saattoikin tyytyväisenä todeta: »Onnistunut ja mieltä vir­kistävä oli tämä kansallismielisten suuri kokous».51

Syksyn 1905 kuluessa Paasikiveä silti huolestutti väkivallan lisäänty­minen suomalaisessa yhteiskunnassa. Merkkeinä siitä olivat pommiat­tentaatit ja julkisuuteen tulleet aktivistien asehankinnat (Kemi ja Pietar­saari). Nämä vaikeuttivat suuresti Suomen asemaa kasvattamalla epä­luuloja Venäjällä ja tarjoamalla aiheita sortopolitiikkaan. Osoituksena siitä oli Paasikiven mielestä kaartinpataljoonan vastikään tapahtunut lak­kauttaminen, joka ehkä olisi voitu välttää, mikäli senaatin edellisenä keväänä valmistelema esitysluonnoskutsuntojen toimeenpanosta olisi hyväksytty.52

Venäjän Itämeren-laivaston yritys kääntää sotaonni Kaukoidässä päät­tyi vaivalloisen matkan jälkeen katastrofiin Tsusiman meritaistelussa. Syyskuussa 1905 Nikolai II:n hallituksen oli pakko hyväksyä Portsmout­hissa Yhdysvaltain välityksellä neuvoteltu rauhansopimus Japanin kans­sa. Aluemenetysten lisäksi lopputulos merkitsi Venäjälle tuntuvaa kan­sainvälistä arvovaltatappiota ja koetusta itsevaltaisen järjestelmän uskot­tavuudelle.

Jo elokuussa 1905 hallitus oli joutunut suostumaan neuvoa-antavan kansanedustusjärjestelmän  perustamiseen.  Myönnytys tuli kuitenkin liian myöhään ja se tulkittiin lähinnä heikkouden merkiksi. Lokakuussa levottomuudet kasvoivat suurlakoksi, joka lamautti keisarikunnan hal­lintokoneiston rautatie- posti- ja lennätinyhteydet mukaan luettuina. Suomen pysyminen aloillaan tuli nyt  tsaarinhallitukselle  entistä  tärkeämmäksi. Tietoisina tästä suuriruhtinaskunnan  perustuslailliset pyr­kivät saamaan keisarikunnan johdon vakuuttuneeksi, että laillisten olo­jen palauttaminen oli myös Venäjän etujen mukaista.

Hallitsijan oli vihdoin 30.10.1905 antamallaan manifestilla pakko laa­jentaa Venäjän kansanedustuslaitoksen, duuman, oikeuksia. Kansalais­vapaudet tunnustettiin ja luvattiin pidättyä säätämästä lakeja ilman duu­man myötävaikutusta. Määräysvalta ulkopoliittisissa ja sotilasasioissa se­kä ministerien ja virkamiesten nimityksissä pidätettiin kuitenkin edel­leen keisarilla. Duuman rinnalle luotiin vanhasta valtakunnanneuvos­tosta ylähuone, jonka jäsenistä puolet nimitti hallitsija toisen puolen koostuessa aatelin, yliopistojen, paikallisten zemstvojen ym. valitsemis­ta edustajista. Venäjä muuttui siis osittain perustuslailliseksi monarkiak­si, mutta keisarin arvonimeksi jäi itsevaltias, eikä Nikolai II vilpittömästi halunnut alistua lain määräämiin rajoituksiin. Kansanedustuslaitosta koskevan uudistuksen lisäksi maahan luotiin myös hallitus sanan nyky­aikaisessa merkityksessä muodostamalla ministerineuvosto ja perusta­malla sen puheenjohtajan, pääministerin, virka. Siihen nimitettiin Ports­mouthin rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja, kreivi S. J. Witte. Myön­nytyksillään tsarismi selviytyi uhkaavasta tilanteesta. Lokakuun 30. päi­vän manifesti merkitsi käännekohtaa tavoitteiltaan hajanaisen vallanku­mousliikkeen   kehityksessä hallituksen alkaessa vähitellen taas koota ohjaksia käsiinsä.

Suomessa Venäjän tapahtumia seurattiin tarkoin. Yhä yleisemmäksi tu­li ajatus, että tilanteeseen oli tartuttava ja käytettävä sitä aktiivisesti hyväk­si. Lokakuun 29. päivänä 1905 liikenne pysähtyi venäläisten esimerkkiä noudattaen Pietarin-Viipurin rataosalla ja parin seuraavan päivän kulues­sa yleislakko levisi koko suuriruhtinaskuntaan. Saatuaan myös omiltaan (Danielsonin johtaman lähetystön välityksellä) epäluottamuslauseen vanhasuomalainen senaatti päätti 30.10.1905 pyytää eroa mutta ehdotti samalla hallitsijalle laillisuuden palauttamista säätyjen suuren anomuk­sen mukaisesti, kansalaisvapauksien laajentamista sekä ylimääräisten val­tiopäivien viipymätöntä kutsumista koolle. – Myöntyvyyssenaatin omilta kannattajiltaan saamassa epäluottamuslauseessa ei ollut kysymys vain hallituksesta jäsenteoista sinänsä. Lähinnä pyrittiin rauhoittamaan yleistä mielipidettä ja estämään »ulkopoliittisesti» vaarallisena pidetyn lakko­liikkeen leviäminen Suomeen. Myöhemmin Danielson eri yhteyksissä korostikin hallituksen  pysyneen paikoillaan liian kauan.

Obolenskin informoitua senaatin ehdotuksesta mm. Danielsonia ja Mecheliniä kävi ilmi, ettei perustuslaillisella taholla haluttu yhteistoi­mintaa aikaisemman hallituspuolueen kanssa. Vaatimukset, jotka sit­temmin toteutuivat ns. marraskuun manifestina, muotoili ensi sijassa Leo Mechelin. Asiallisesti niiden pääosa sisältyi jo senaatin esitykseen, jota Danielson oli Obolenskille suullisesti täydentänyt yksikamarista eduskuntaa koskevalla aloitteella. Näin saatiin aihe vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten myöhempään kinaan siitä, kumman ansioksi laillis­ten olojen palauttaminen tulisi laskea. Ensisijaista taustatekijää, Venäjän vallankumousliikettä, ei kumpikaan osapuoli halunnut propagandas­saan erityisesti korostaa.

Suurlakon alkuvaiheessa oppositioasemaan ajautunut vanhasuoma­lainen puolue joutui syrjään tapahtumien kulusta. Suomalaisen Kirjalli­suuden Seuran talolla päivittäin kokoontunut epävirallinen puolueko­kous valitsi 31.10.1905 keskuudestaan 16-jäsenisen valtuuskunnan yllä­pitämään yhteyksiä työväkeen, jonka pyrintöjä kannatettaisiin niin kau­an kuin se toimi laillisin keinoin. Valtuuskuntaan, jonka johtoon tuli Danielson, kuului myös J. K. Paasikivi. Vanhasuomalaisten »nuoriso» N. Rantakarin johdolla olisi ollut valmis tukemaan työväen vaatimaa kansalliskokouksen vaalia, mitä Danielson mm. Paasikiven kannattama­na jyrkästi vastusti. Laillisuuden linjalla oli ehdottomasti pysyttävä, ts. kutsuttava koolle valtiopäivät normaalissa järjestyksessä.53

Erityistä huolta porvarillisella taholla herätti Yrjö Mäkelinin Tampe­reella laatima ns. punainen julistus, joka hyväksyttiin myös Helsingissä Rautatientorilla 3.11.1905 pidetyssä työläiskokouksessa. Tyytymättä pelkkään laillisten olojen palauttamiseen julistuksessa vaadittiin senaa­tin ja kenraalikuvernöörin erottamista, väliaikaisen hallituksen asetta­mista sekä kansalliskokouksen koolle kutsumista järjestämään eduskun­tauudistusta.54 Vallitsevan järjestelmän näkökulmasta tämä merkitsi avointa haastetta ja lähtöä kumoukselliselle tielle.

Itse asiassa Tampereen julistus tuli laadituksi ja hyväksytyksi erheel­listen edellytysten varassa. Työläisten piirissä pidettiin yllä käsitystä, jonka mukaan keisarivalta oli välittömästi kukistumassa ellei jo kukistu­nut. Todellisuudessa tilanne Venäjällä oli lokakuun 30. päivän manifes­tin jälkeen rauhoittumassa ja tsarismi jälleen lujittamassa asemiaan epäyhtenäisen vallankumousliikkeen kustannuksella. Suomen porvaril­lisella taholla oltiin huolissaan yhteiskuntarauhan säilymisestä sekä toi­saalta siitä, että työläiset »ylilyönneillään» provosoisivat venäläiset jyrk­kiin vastatoimenpiteisiin. Erityisen vaarallisena pidettiin vaatimusta tsaarin syrjäyttävän väliaikaisen hallituksen asettamisesta. Kysymys oli siitä, miten kumousinnon valtaan joutuneisiin työläisiin pystyttäisiin vaikuttamaan.

Vanhasuomalaisten kokouksissa SKS:n talolla 2.11. ja 3.11.1905 asias­ta käytiin laaja keskustelu. Alun pitäen kaksikamarijärjestelmää puolta­neen Danielsonin muutettua olosuhteiden paineessa kantaa kokous hy­väksyi Paasikiven ehdottaman  ponnen »eduskuntalaitoksen muuttami­sesta yksikamariseksi, johon jäsenet valitaan yleisen, yhtäläisen ja välit­tömän äänioikeuden perustuksella».55 Puolueen linjaa tehtiin tunnetuk­si lentolehtisillä »Verilöyly vältettävä» ja »Laillinen kansalliskokous». Näistä viimeksi mainittu merkitsi askelta kohti punaisen julistuksen aja­tuksia ehdottaessaan, että valtiopäivät yhdessä hallituksen kanssa sopisi­vat perustuslainmuutoksesta, jonka nojalla kutsuttaisiin koolle kansal­liskokous päättämään eduskuntauudistuksesta yleisen ja yhtäläisen ää­nioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän pohjalta. Esittelijäsihteeri Ak­seli Liliuksen (Liston) keksimä idea tarjosi mahdollisuuden päästä lailli­sin keinoin samaan tulokseen, jota punaisen julistuksen kannattajat ta­voittelivat kumouksellisin menetelmin.

Ylitirehtööri J. K. Paasikivi korosti erityisesti työväenjohtajien merkitystä.

»Minä olen … käsittänyt aseman sillä tavalla, että me yksinämme emme voi asian kulkua ohjata, vaan että meidän tarkoituksenam­me tällä hetkellä on ollut koettaa saada työväen keskuudessa syn­tyneen vallankumouksellisen liikkeen, joka koskee juuri kansallis­konventin kokoonkutsumista, ohjatuksi oikeaan suuntaan. Sitä mieltä olen myöskin ollut, että me emme sen päämäärän saavutta­miseksi juuri mitään voi, jollemme saa puolellemme niitä miehiä, jotka nykyään työväenliikettä täällä Helsingissä johtavat. Vaikutus tuommoiseen suureen moneen kymmentuhantiseen  joukkoon on mahdollinen ainoastaan pitemmän ajan kuluessa, kun vaikutus tapahtuu sivultapäin. Tällaista joukkoa voivat mukaansa viedä ai­noastaan johtajat, joihin se luottaa. Me olemme kyllä ajatelleet, pitäisikö koettaa saada jotain tilaisuutta tällaiseen toimintaan itse kokoustilaisuudessa, mutta katsoneet sen tuiki mahdottomaksi. Tuollaisissa suurissa kokouksissa vaan hyväksytään suurilla huu­doilla, mitä pääkomitea ehdottaa. Toista olisi, jos työväen järke­vämmät johtajat huomaisivat, mikä vaarallinen liike heidän edes­sään on, liike, josta minun vakaumukseni mukaan ei tässä muo­dossa, jos se jatkuu, tule muuta kuin suuri reaktsiooni, jossa työvä­ki tulee kadottamaan suuren osan sitä hyvää, mitä se on taistelus­saan voittanut. Jos ne näkisivät, että ehdotuksessamme on esitetty­nä tie, jota me voimme kulkea ja jonka hyväksi me voimme vielä vaikuttaa korkeimmassa paikassa, jos se saapi työväen kannatuk­sen».56

Perustuslaillisten jo luovuttua yrityksistä vaikuttaa työväkeen vanhasuo­malaiset lähettivät tuleen J. R. Danielsonin. Heikon näkönsä vuoksi hä­nen oli turvauduttava saattajiin, joiden joukossa Paasikivi ei näytä olleen mukana.57 Marraskuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä Danielson puhui työväenjohtajille puolitoista tuntia laillisen menettelytavan puolesta. Usein hänet keskeytettiin, mutta valtioneuvos jatkoi sitkeästi taivuttelu­aan. Punainen julistus merkitsi kapinaa, ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, mihin Obolenski oli jo varautunut keskittämällä toiminta­ valmiita joukkoja Helsinkiin. Kansalliskaartin päällikkö Johan Kock on­nistuikin Danielsonin kanssa neuvoteltuaan tinkimään lakonjohdolta julistuksen väliaikaista hallitusta koskevan päätöksen alistamisesta hal­litsijan vahvistettavaksi. Väkivaltaisen selkkauksen vaara oli näin vältetty, mistä niin hyvin Kock kuin vanhasuomalaiset ja perustuslaillisetkin jou­tuivat antamaan tunnustuksen Danielsonille.58

Hallitsijan 4.11.1905 allekirjoittama »marraskuun julistuskirja» pa­lautti suuriruhtinaskuntaan lailliset olot.59 Vuoden 1900 kieliasetus jäi kuitenkin keisarin tahdosta kumoamatta ja helmikuun manifestin sovel­tamisesta luovuttiin vain toistaiseksi asian lopulliseen, lainsäädäntöteit­se tapahtuvaan järjestelyyn saakka. Lisäksi keisari antoi senaatille tehtä­väksi valmistella joukon uusia lakeja, joista keskeisin oli yleisen ja yhtä­läisen vaalioikeuden pohjalle rakentuva valtiopäiväjärjestys. Ne oli mää­rä esittää ylimääräisille valtiopäiville, jotka kokoontuisivat jo 20.12.1905.

Vanhasuomalaisten kokouksessa  5.11.1905 manifestin esitteli Daniel­sonin sijasta J. K. Paasikivi korostaen puolueen vastedeskin jatkavan yh­teistoimintaa työväen kanssa.60 Kysymys oli selvästikin laillista kansallis­kokousta koskeneesta hankkeesta, joka näytti tarpeelliselta työväen kes­kuudessa vallinneen kiihtymyksen vuoksi. Tilanteen ei haluttu kehitty­vän uuteen yleislakkoon. Vielä marraskuun 9. päivänä pidetyssä Suoma­laisen puolueen kokouksessa, johon osallistui myös runsaasti maaseu­tulaisia, lausuttiin julki tyytyväisyys kansalliskokousajatuksen johdosta.61 Syksyn tapahtumat olivat osoittaneet, että Venäjä oli heikompi kuin mitä Suomessa ja erityisesti vanhasuomalaisten taholla aikaisemmin oli otaksuttu. Keisari näytti suuriruhtinaskunnassakin joutuneen peräyty­mään joukkoliikkeen voiman edessä. Monien oli kuitenkin vaikea miel­tää, ettei kysymys ensi sijassa ollut suomalaisten voimasta vaan valtakun­nan kokonaistilanteen kehityksestä.

Marraskuun julistuskirjan sisältämien konkreettisten uudistusten jou­kossa eduskuntalaitoksen demokratisointi merkitsi rajua siirtymistä ne­lisäätyjärjestelmästä moderniin, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden poh­jalle rakentuvaan yksikamariseen parlamenttiin. Suurlakon perinnöksi jäi työväen itseluottamuksen ja luokkataisteluhengensävyttämä radikaaIi ilmapiiri. Ennennäkemättömällä tavalla se aktivoi kaupunkien ja maa­seudun köyhälistön laajoja joukkoja, joiden taloudellinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen asema oli heikko. Kuten Soikkanen on korostanut, me­nestyksellinen nousu laittomaksi tunnettua esivaltaa vastaan loi edel­leen pohjaa vallankumoukselliselle ajattelutavalle ja käyteainetta yhteis­kunnan sisäiselle käymistilalle.62

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.