PAASIKIVI PANKKIMIEHEKSI (Kirjoittanut Hannu Heikkilä)

Toimiessaan vuosikymmenen ajan valtiokonttorin johdossa Paasikivi perehtyi tarkoin valtion taloudenhoitoon. Asiantuntemusta lisäsi se­naatin finanssitoimituskunnan päällikkyys 1908-1909. Eduskunnassa Paasikivi oli johtanut pankkivaliokuntaa, minkä lisäksi hän oli avustanut valtiovarainvaliokuntaa kirjoittamalla sen työhön liittyneitä muistioita. Tämä tausta antoi Paasikivelle erinomaiset lähtökohdat tarkastella ta­loudellista kehitystä Suomessa.

Vapautuminen hallituksen jäsenyydestä merkitsi mahdollisuuksia omistautua uusiin tehtäviin, jollaisiksi Paasikivi valitsi – kielitaidon pa­rantamisen lisäksi -finanssiasioita koskeneiden tietojen täydentämi­sen ja niistä kirjoittamisen. Niinpä hän ryhtyi voimakkaasti arvostele­maan Markovin senaatin talouspolitiikkaa. Useat Uuden Suomettaren pääkirjoitukset, joissa käsiteltiin taloudellisia kysymyksiä, olivat Paasiki­ven käsialaa. Tammi-helmikuussa 1910 laaditut neljä artikkelia ruotivat valtion raha-asioiden hoitoa ja ennen kaikkea tapaa laatia valtion tulo- ja menoarvio – tähän teemaan hän palasi myöhemminkin mm. eduskuntakeskustelussa. Saman vuoden maaliskuussa Paasikivi käsitteli mallas­juomien valmisteveroa ja toukokuussa 1912 hän arvosteli senaatin peri­aatteita myöntää valtiolainoja. Syksyllä 1912 hän kävi keskustelua valti­on varojen säilyttämisestä Suomen Pankissa.¹

Samanaikaisesti kun Paasikivi oli voimakkaasti sidoksissa valtionta­louteen liittyvien kysymysten käsittelyyn, hänen mielenkiintonsa oli oh­jautumassa myös toisaalle. Taustalla oli se yleinen muutos, joka tapahtui suomalaisessa kansantaloudellisessa ajattelussa ensimmäistä maailman­ sotaa edeltäneinä vuosina. Sosiaalipoliittiset reformit sekä muu lainsää­däntö olivat pysähdyksissä, minkä lisäksi – radikaalista sosiaalipoliitti­sesta ohjelmasta huolimatta – vanhasuomalaiset eivät olleetkaan kyen­neet kilpailemaan sosiaalidemokraattien kanssa työväestön ja maaseu­dun tilattomien äänistä. Tämä kansankerros näytti kallistuvan sosialis­min kannalle luvatuista uudistuksista huolimatta. Yhtäältä reformeja aja­neet pettyivät köyhälistöön ja toisaalta rahvas kyllästyi odottamaan uu­distuksia. Tässä tilanteessa kansantaloudellinen ajattelu suuntautui pois sosiaalipoliittisista kysymyksistä kohti yleistä talouspolitiikkaa. Samalla aiemmin esiintynyt epäluulo liberalismia kohtaan hälveni ja vastaavasti valtion taloudellista roolia kohtaan esitettiin yhä enemmän varauksia.²

Senaattorikauden jälkeen Paasikivi oli alkanut lukea entistä enemmän raha- ja pankkioppiin liittyvää kirjallisuutta.³ Olisi myös väärin täy­sin unohtaa Paasikiven liikemiesominaisuudet – edellähän on mainit­tu hänen nuoruusajan kokemuksensa lahtelaisessa pikkuliikemiesten ympäristössä sekä yhteytensä KOP:iin niin Hämeenlinnassa kuin Lah­dessakin. Vapauduttuaan valtionvaraintoimituskunnan päällikön tehtä­vistä Paasikivelle jäi entistä enemmän aikaa virkatyön ulkopuolisille tehtäville.

Samanaikaisesti kun kansantaloudellisen ajattelun muutoksen myötä yksityinen sektori alkoi näyttäytyä entistä kiinnostavammalta, virkamie­hen ura muuttui vähemmän houkuttelevaksi. Paasikivi kuului valtio­konttorin ylitirehtöörinä (hänen palkkansa oli 13 000 mk/vuosi ja lisä­palkkiota vuodesta 1911 2000 mk/vuosi) siihen Suomen virkamiehistön ylimpään ryhmään, jonka vuosiansio oli vähintään 7000 mk. Tähän ryh­mään kuului vuonna 1914 ainoastaan 450 henkilöä ja heidän osuutensa koko virkamiehistöstä oli 1,7 %. Tämä eliitti nautti paitsi turvattua toi­meentuloa myös suurta sosiaalista arvonantoa, mutta juuri taloudellis­ten etujen osalta sen kulta-aika oli jo takanapäin. Vaikka nimellispalk­koihin tulikin korotuksia, laski ylimmän virkamiesryhmän reaalipalkka 1900-luvun alkuvuosina. Jos vuoden 1890 reaaliarvo merkitään indeksi­ luvulla 100, oli vuoden 1914 indeksiluku enää 88.⁴ Toimeentulon niuk­kuudesta on tietysti turha puhua, mutta ansiotulojen tosiasiallinen lasku sekä tuloerot virkamiesten ja yksityisen liike-elämän välillä aiheuttivat vähintäänkin piilevää tyytymättömyyttä virkamiehen uraa kohtaan.

Kun Paasikivi siirtyi Kansallis-Osake-Pankkiin, nousi hänen vuotui­nen peruspalkkansa 20 000 mk:aan, mikä vuonna 1919 korotettiin 60 000 mk:aan. Tämän lisäksi hän sai ns. tantieemia eli osapalkkaa, joka oli 2 % pankin vuosittaisesta nettovoitosta.⁵

Tarkan taloudenhoidon avulla Paasikivet keräsivät jo Juhon valtio­ konttorikauden aikana huomattavan omaisuuden, johon kirjava joukko virkatyön ulkopuolisia tehtäviä toi oman lisänsä. Esimerkiksi eduskun­nan valtiovarainvaliokunta maksoi vuonna 1910 apulaissihteeriksi nimi­tetylle senaattori Paasikivelle 1000 mk samoin kuin vuonna 1913 3000 mk.⁶ Paasikivi oli tarkka luottamustehtäviin kuuluneista palkkioista. Niinpä hän kirjoitti toukokuussa 1913 Saksassa kylpemässä olleelle vai­molleen: »Olen juuri Salaman hallintoneuvoston kokouksessa. Ansait­sen 20 mk.» Pari päivää myöhemmin: »Tänään olen kirjoittanut Kaup­palehteen kirjoituksen. Saan siitä luultavasti 50 mk.» Myös aikanaan tehdyt sijoitukset alkoivat tuottaa osinkoa. Lahti-lehden osakeyhtiöön epäillen tehty sijoitus kannatti: »500 markkaani ei menekään hukkaan. Yhtiöllä kuuluu olevan hyvät asiat.»⁷ Yhtenä Paasikiven kiinnostuksen kohteena olivat myös Helsingin laajenevat kiinteistömarkkinat, joihin hän perehtyi avustaessaan Artur Allin maanmittaustoimiston kiinteistökauppoja.

Kiinteistökaupoilla oli suurempaakin merkitystä Paasikivelle. Vuo­den 1914 alussa hänen varoistaan, joiden yhteissumma nousi noin 84 000 mk:aan, lähes 60 000 mk oli arvopapereita ja loput henkivakuu­tuskirjoja ja irtaimistoa.⁸ Arvopapereista pääosa oli Oy Kiinteän osakkei­ta. Kiinteä on helsinkiläinen asunto-osakeyhtiö, jonka hallussa on Uudenmaankatu 13: ssa sijaitseva kiinteimistö. Alkuperäinen omistaja oli kultaseppä Karl Hägglund, joka muutettuaan Turkuun myi talonsa maa­liskuussa 1910 Kiinteä Oy:lle jääden itse siihen osakkaaksi ja alkuvai­heessa »toimitusjohtajaksikin».

Kyseisen talon myynti-ilmoitus oli sattunut Paasikiven silmään hänen avustaessaan Artur Allin toimiston kiinteistökauppoja. Paasikiven tulles­sa osakkaaksi oli pihan puolella valmiina vuodelta 1888 peräisin ollut talo, ja kadun puolelle aloitettiin rakentaa uutta taloa jo vuoden 1910 aikana. Pihalla oli aiemmin myös puinen piharakennus, josta uusi yhtiö tosin käytyään raastuvanoikeudessakin – pääsi eroon vuonna 1913.⁹ Piharakennuksessa oli jo aiemmin ollut saunalaitos, jonka uusimi­seen Kiinteä ryhtyi. Kun Hägglund asui Turussa ja hänen terveytensäkin alkoi pettää, eivät työt ottaneet sujuakseen. Vastuu rakennuttamisesta siirrettiin Paasikivelle, joka saikin niihin heti uutta vauhtia. Sekä katura­kennuksen urakoinnin että saunan uusimisen kiireisimmät vaiheet osuivat kesälle ja syksylle 1913, mutta niinpä työt saatiinkin valmiiksi jo seuraavana vuonna. Syyskuun puolivälissä 1913 Paasikivi kirjoitti yhtiö­kumppaninaan olleelle August Hjeltille: »Yhteiset asiamme menevät kyllä eteenpäin, mutta paljon niistä on puuhaa ja kaikenlaisia vaikeuk­siakin… Käyn siellä nykyään joka päivä katsomassa.» Osakkeenomista­jien tyytyväisyydeksi Paasikiven toimeliaisuus johti siihen, että talo val­mistui nopeammin kuin keskimäärin tuohon aikaan.¹⁰

Erityistä huolta aiheutti saunalaitos, joka oli saatava kilpailukykyiseksi kaupungissa toimineiden muiden vastaavien laitosten kanssa. Kylpy­huoneita ei läheskään kaikissa kaupungin asunnoissa ollut, joten ei tarvittu vain kansansaunoja vaan myös herrasväen kylpylöitä. Juuri para­hiksi avattiin Korkeavuorenkatu 2:ssa eli ns. Mullon korttelissa uusittu Saima-sauna, joka monien mielestä oli kaupungin hienoin.¹¹ Saima kil­pailijanaan Paasikivi koetti vakuuttaa Hjeltille, että Kiinteänkin oli rahan niukkuudesta huolimatta sijoitettava kahden höyrykaapin ja kaakelei­den tuomaan ylellisyyteen: »nykyiset ihmiset panevat paljon painoa ul­komaiselle upeudelle … olisi epätaloudellista säästää pienessä.»¹²

Toinen Paasikiveä kiinnostanut taloyhtiö oli Dagmarin- ja Nervan­derinkadun kulmaan rakennettu Oiva. Yhtiön aktiivisimpiin perustajiin kuului joukko Suomalaisen Normaalilyseon opettajia, joita yhdistivät poliittiset siteet vanhasuomalaiseen puolueeseen. Keväällä 1910 professori Ernst Bonsdorff ja maisteri Werner Liuksiala (Meurman) olivat ryh­tyneet puuhaamaan yhtiötä, johon perustamisvaiheessa tuli mukaan 18 osakasta. Liuksiala oli 14.3.1910 ostanut tontin, ja Keisarillinen Senaatti vahvisti yhtiöjärjestyksen 13.5.1910. Perustava kokous osui Oivan päi­väksi 29. toukokuuta. Talon piirsi Wäinö Gustaf Palmqvist, joka talon valmistuessa oli vasta 29-vuotiaana Suomen osaston arkkitehtinä Berlii­nin maailmannäyttelyssä.

Edellä mainittujen osakkaiden  lisäksi  perustajajäseniin  kuuluivat mm. Hannes Gebhard, Lauri Ingman, E. G. Palmen, ja Y. K. Yrjö-Koski­nen. Paasikiven asema valtiokonttorin johdossa oli takeena rahoituksel­le, joka saatiin Kansallis-Osake-Pankista. Rakennustyöt aloitettin jo en­nen perustavaa kokousta ja työt saatiin valmiiksi vuoden 1911 touko­kuussa, jolloin Paasikivetkin muuttivat Pietarinkadun vuokra-asunnos­taan Nervanderinkatu 11:n D-portaikon ylimpään kerrokseen. Huoneis­tokohtainen loppukatselmus pidettiin kuitenkin vasta lokakuussa, jol­loin erityisesti Gebhardin, Paasikiven ja Yrjö-Koskisen ylimmässä ker­roksessa sijainneissa huoneistoissa todettiin lukuisia puutteita  –   ovet  ja ikkunat olivat suorastaan kelvottomat.

Korjausluettelosta tuli niin pitkä, että yhtiön oli otettava uutta lainaa. Tosin töistä vastannut rakennusmestari suostui korvausmenettelyyn, mutta viiden vuoden aikana tapahtunut rahanarvon lasku söi tosiasiassa suuren osan näistä saatavista. Rakentamisvaiheen aikainen yhtiön halli­tus sai vastuuvapauden vasta vuonna 1913, jolloin uuteen hallitukseen valittiin myös Paasikivi, joka hoiti talon asioita aina vuoteen 1917 asti. Yhtenä syynä valintaan lienee ollut senaattorin esittämä laaja puuteluet­telo, jossa vaadittiin niin salin uunin korjaamista savua vieväksi kuin kaminaa eteiseen. Korjaukset saatiin tehdyiksi, ja Paasikivet asuivat Oi­vassa aina syksyyn 1921 asti, jolloin he muuttivat Erottaja 1- 3:een.¹³

Edellä mainittuja osakkeita pienemmällä määrällä Paasikivi oli vuon­na 1911 perustamassa kustannusosakeyhtiö Kirjaa, jonka päätuotantona oli suomalaiskansallinen kaunokirjallisuus. Kirja ei koskaan menestynyt suurten kustantajien  puristuksessa erityisen  hyvin,  ja sen toimitusjohta­ ja Eino Railo nähtiin usein KOP:n asiakkaana. Paljolti Paasikiven anta­man taloudellisen tuen turvin Kirja pysyi pystyssä, kunnes se 1920- ja 1930-luvun vaihteen talouspulan aikana joutui lopettamaan toimintan­sa.¹⁴

Ensimmäisen maailmansodan vuosien inflaatiokierre sai Paasikivet – samoin kuin lukuisat muutkin herrasväen perheet – sijoittamaan arvoaan koko ajan menettävät rahat kiinteään maaomaisuuteen, joka tuntui tärkeältä myös perheen elintarvikehuollon varmistamisen kan­nalta. Vaihtoehtoja lienee katseltu useitakin. Kun sitten Juhon mielestä sopiva tila heinäkuussa 1917 löytyi, Anna olikin Naantalissa kylpemässä. Juholla oli ollut KOP:n johtajista Mauri Honkajuuri sekä eräitä muita pankin herroja mukanaan Keravalla sijainnutta Jukolan tilaa tarkasta­ massa, ja Juho kirjoitti Naantaliin tehneensä jo kauppasopimuksen tästä Ylikeravan Skogstersin rusthollin ja Alikeravan Inkilän maakirjatalon maille perustetusta tilasta. Jos tila ei lopulta Annaa miellyttäisi, olisivat toiset KOP:n herrat valmiit sen ostamaan.¹⁵ Toki maatila Annaa miellytti, ja hyvien kulkuyhteyksien – Keravalta Porvooseen vievän tien varrella ja melko lähellä Keravan asemaa – päässä olleesta Jukolasta tuli per­heen toinen koti.

Nämä esimerkit osoittavat Paasikiven pitäneen pelkkää virkamiehen roolia liian kapeana. Vaihtoehtoja tarjosi yksityinen talouselämä, mutta hän halusi jäädä päätöksenteon keskukseen Helsinkiin. Kun Länsi-Suo­men Pankki perustettiin, Paasikivi torjui tarjotun pääjohtajan toimen juuri sen edellyttämän muuton vuoksi.¹⁶

Paasikivelle avautui houkutteleva mahdollisuus ottaa askel kohti hän­tä kiinnostanutta pankkimaailmaa, kun kesällä 1913 tuli Suomen Pankin johtokunnan  jäsenen virka avoimeksi valtioneuvos Karl Fridolf Steniuk­sen siirryttyä eläkkeelle. Hakijoiden joukossa oli myös J. K. Paasikivi, jota pettymyksekseen ei asetettu edes millekään ehdokassijalle. Viran sai Suomen Pankin Viipurin konttorin komisarius Karl Basilier, jolla Paasikiveen verrattuna oli huomattavasti vaatimattomampi ansioluette­lo.

Kysymys ei ollutkaan Paasikiven pätevyydestä, vaan sopivuudesta vir­kaan. Pääosaa valintaa suoritettaessa näytteli pankkivaltuusmiesten pu­heenjohtaja, professori E. G. Palmen. Hän kysyi vanhasuomalaisiin pankkivaltuusmiehiin kuuluneen kauppaneuvos Gösta Björkenheimin mielipidettä kyseisen viran täyttämisestä. Björkenheimista oli oudok­suttavaa, että Paasikivi oli hakeutumassa ylitirehtöörin virasta muodolli­sesti alempaan virkaan pätevöityäkseen Kansallis-Osake-Pankkia varten. Björkenheimin kirje osoittaa, että ainakin vanhasuomalaisissa talous­ piireissä oltiin tietoisia Paasikiven todennäköisimmästä uranvalinnasta. Siirtyminen KOP:iin ei toki Björkenheiminkaan mielestä ollut väärin, mutta vanhasuomalaisen puolueen periaatteisiin ei hänen mielestään kuulunut jättää valtiokonttorin päällikkyyttä venäläistyneen senaatin kä­siin. Tosin Paasikiven »ystävien» pelko ei vuotta myöhemminkään to­teutunut, sillä valtiokonttorin  johtoon nimitettiin »oma mies» eli valtio­varaintoimituskunnan kamreeri Jonathan Wartiovaara.¹⁷

Palmenin ja Björkenheimin mielestä Paasikiven oli siis mieluummin jäätävä valtiokonttoriin kuin siirryttävä ehkä hyvinkin lyhyeksi kaudeksi Suomen Pankkiin. Mutta kuinka voitiin varmistaa, ettei häntä valittaisi virkaan? Palmenin mielestä Paasikivi oli kokonaan syrjäytettävä ehdo­kasasettelussa,  jolloin kenraalikuvernööri ei ehkä huomaisi nimittää häntä. Vielä ennen lopullista päätöstä Kairamokin puuttui nimityskysy­mykseen pelottelemalla Paimenia mahdollisuudella, että Paasikivi tulisi nimitetyksi listan ulkopuolelta. Jos Paasikivi syrjäytettäisiin »niin tunte­mattomien ja vähäpätöisten virkamiesten hyväksi kuin ovat sekä Lin­deberg (= pankinkomisarius K.O. Lindberg – HH) ja Broberg» (= ylikamreeri U. A.  Broberg  –  HH),  monet pitäisivät kenraalikuvernöö­rin ratkaisua asiallisesti oikeana ja venäläisen byrokratian »prestiissi» lisääntyisi. Kairamon mielestä pääasia kuitenkin oli, että »sellainen itse­näinen, tietorikas ja oikeamielinen mies kuin Paasikivi juuri tarvittiin pankkiin», joten oli harkittava valintaa myös varsinaisten pankkimiesten ulkopuolelta.¹⁸

Kairamon kirje ei kuitenkaan ehtinyt Palmenin käsiin ennen kuin pankkivaltuusmiehet jo tekivät ratkaisunsa, jolloin ei myöskään voitu olla ottamatta huomioon eduskunnan aiemmin Paasikivelle antamaa epäluottamuslausetta. Kaikki asettivat Basilierin ensimmäiselle sijalle, ja vain K. A. Paloheimo esitti Paasikiveä toiselle sijalle. Näin Palmenin tah­to Paasikiven syrjäyttämisestä näytti toteutuvan, mutta ilman julkisuutta eivät Paasikiven kannalla olleet suomettarelaiset asiaa haudanneet. Uu­dessa Suomettaressa ammuttiin nimittäin täydeltä laidalta niitä kohtaan, jotka olivat syrjäyttäneet oman puolueen miehen. Björkenheimia epäil­tiin jo senkin vuoksi, että hän oli tuolloin Pohjoismaiden Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Kun Hufvud -stadsbladet tohti puolus­taa tehtyä ratkaisua, olivat ruotsinkieliset petturit paljastaneet itsensä: »se osoittaa niillekin,  jotka eivät asioita tunne, millä taholla ne henkilöt ja vaikutukset ovat, jotka ovat varsinaisesti ajaneet hra Paasikiven syrjäyt­tämistä.»¹⁹

Julkisuudessa pankkivaltuusmiehet perustelivat Basilierin valintaa ennen kaikkea tämän kokemuksella Suomen Pankissa, olihan hän ollut talossa aina vuodesta 1884 lähtien. Lisäksi pankin virkailijakunnan palk­kataso oli niin huono, että oli kohtuutonta ottaa ulkopuolinen henkilö parhaiten palkattuun tehtävään. Paasikiven kannattajille tämä ei kuiten­kaan kelvannut – ennenkin oli valittu johtajaksi pankin ulkopuolisia ja varsinaista pankkikokemusta vailla olevia miehiä. Lehtipolemiikissa tuli selvästi esille, että Paasikiveä nimenomaisesti ei haluttu Suomen Pank­kiin. Ensinnäkin hänen luonteenpiirteensä arveltiin johtavan hanka­luuksiin ja epäsopuun pankin johdossa. Toiseksi siirtyminen KOP:iin oli näköpiirissä. Jälkimmäisen perustelun Uusi Suometar tyrmäsi: »Ku­ka on se arvoisa herra tai nainen, joka HBL:n patruunoille on osannut tämmöisiä mahdottomia tietoja antaa», joskaan »hra Paasikivi, jonka aikomukset siirtyä pankkialalle sivumennen sanoen eivät ole eilispäi­vältä,» ei tietenkään olisi ollut loppuiäkseen sidottu Suomen Pankkiin.

Vuoden 1913 aikana KOP oli ajautumassa tilanteeseen, jossa pankki
kipeästi tarvitsi ulkopuolista ja arvovaltaista johtajaa pelastamaan sen yhä syvenevästä kriisistä. Alamäkeä vauhditti yhtäältä tuolloin vallinnut taloudellinen taantuma ja toisaalta ikääntyvän K. F. Nybomin kykene­mättömyys hoitaa asioita. Suomenkielisen pankkielämän todellisia joh­tomiehiä oli niukalti, eikä tehtävästä kiinnostuneella Paasikivellä tällä kertaa ollut kilpailijoita. Jo vuoden 1913 alkupuolelta lähtien hän alkoi perehtyä pankin tilaan tarkastaessaan eräitä KOP:n suurimpia kaupun­kikonttoreita,²⁰ ja vuoden lopulle tultaessa Paasikiven siirtyminen KOP:iin oli – kuten edellä on todettu – jo julkinen salaisuus, joskaan kukaan ei vielä tuolloin tiennyt siirtymisen aikataulua.

Fennomaanien aktiivisuus oli kohdistunut politiikan ja kulttuurin lisäksi myös talouselämään, minkä tuloksena ruotsinkielistä pankki­maailmaa oli ryhdytty murtamaan KOP:n voimin. Vakuutusyhtiöiden piirissä samaa tehtävää hoitivat Suomi ja Pohjola. Suomalaisuusliikkeen jakautuminen nuor- ja vanhasuomalaisiin näkyi myös näissä yrityksissä. Suomi-yhtiön ensimmäisen toimitusjohtajan Edwin Kaslinin kuoltua vuoden 1905 lopulla yhtiön johtoon valittiin nuorsuomalaisten  äänin W. A Lavonius. Seuraavana vuonna Suomen valtuuskunta valitsi toiseksi johtajaksi nuorsuomalaisen Kaarlo Castrenin ja hänen tilalleen johto­kunnan jäseneksi Jalo Järnefeltin, joka myös oli nuorsuomalaisia. Kai­ken kukkuraksi valtuuskunta syrjäytti puheenjohtajan paikalta E. G. Pal­menin, joka oli hoitanut tätä tointa aina Suomi-yhtiön perustamisesta lähtien. Nämä sekä eräät muut henkilöratkaisut ärsyttivät vanhasuoma­laisia, jotka yksikamarisen eduskunnan ensimmäisissä vaaleissa saavut­tamansa voiton tunnossa odottivat itselleen huomattavasti merkittäväm­pää asemaa yrityksessä.²¹

Vuoden 1907 yhtiökokouksessa vanhasuomalaiset yrittivät vallata Suomi-yhtiön. Kokouksen oli määrä alkaa huhtikuun 4. päivänä kello 19.30, mutta melkein tuntia aikaisemmin saapuivat jo ensimmäiset osal­listujat Seurahuoneelle. Ovet oli suljettava ennen kokouksen alkua,  ja  osa halukkaista jäi odottamaan ratkaisua ulkosalle. Kesti lähes kolme tuntia ennen kuin valtuuskunnan ja muiden  luottamushenkilöiden va­linta oli selvillä. Nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset veivät voiton niin, että valtuuskuntaan ei tullut yhtään vanhasuomalaista. Tiukin kamppailu käytiin Anders Donnerin (7542 ääntä) ja Paasikiven (7236 ääntä) välillä. Paikalla olleista  äänestäjistä  enemmistö  oli vanhasuomalaisia, mikä tie­tysti entisestään lisäsi suomettarelaisten tuntemaa kaunaa ruotsalaisten kanssa liittoutuneita nuorsuomalaisia kohtaan.²²

Suomi-yhtiö oli jäänyt nuorsuomalaisten johtoon. Seuraavinakaan vuosina vanhasuomalaiset eivät saaneet muutosta tilanteeseen, jos koh­ta Edv. Hjeltin kokoomussenaatin aikana vallitsikin »välirauha». Lavo­nius johti Suomi-yhtiötä  pikemmin yleisten liikeperiaatteiden kuin puhtaan suomalaisuusaatteen pohjalta. Jälleen kerran suomettarelaiset saivat mielestään esimerkin siitä, millaisia »puolsuomalaisia» nuorsuo­malaiset olivat – hehän eivät edes käyttäneet KOP:a yrityksensä maksu­liikkeessä. Suomi-yhtiö oli »ruotsalaisten suomeksi heiluva häntä.»²³

Kun yhteistyömahdollisuudet näyttivät kuivuvan kokoon, vanhasuo­malaiset perustivat vuonna 1910 keskinäisen henkivakuutusyhtiö Sala­man. Paasikivi ei ollut uuden hankkeen innokkaimpia toteuttajia vaikka osallistuikin perustavaan yhtiökokoukseen. Hänet valittiin myös hallin­toneuvoston varajäseneksi. Vuonna 1917 Salaman hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Kairamo ja hänen tilalleen varapuheenjohta­jaksi J. K. Paasikivi. Molemmat miehet toimivat tehtävissään aina vuo­teen 1937 asti, jolloin Kairamo korkean ikänsä ja Paasikivi Tukholmaan muuton vuoksi jättivät paikkansa toisille.²⁴

Nuor- ja vanhasuomalaisten väliset ristiriidat repivät myös KOP:a, jota F. K. Nybom johti uppiniskaisesti vanhasuomalaisia suosien. Hänen mielestään pankin hoito vaati sellaista »homogeniteettia», että kaikkien johtajien piti kuulua samaan poliittiseen puolueeseen. Tämä ymmärret­tävästi johti nuorsuomalaisten vähittäiseeen eroon johtopaikoilta – hallintoneuvostosta jäivät pois sellaiset tunnetut henkilöt kuin Otto Stenroth ja Alvar Renqvist sekä johtokunnasta Kaarlo Castren. Kun pan­kin perustajajäseniin kuulunut Stenroth v. 1906 erosi, hallintoneuvosto evästi johtokuntaa, että pankkia oli johdettava sekoittamatta siihen puo­luepolitiikkaa. Käytännössä Nybom ei kuitenkaan antanut arvostelun vaikuttaa itseensä.²⁵

Nybom sai hallintoneuvostossa taustatukea erityisesti valtioneuvos Aspelin-Haapkylältä ja ylitirehtööri Sebastian Gripenbergiltä, jotka saat­toivatkin jo seuraavan vuonna todeta »Stenrothin puoluelaisten» pelot­telut asiakaskadosta turhiksi. Nousevien suhdanteiden myötä vuoden 1906 tulos oli hyvä.²⁶ Mutta vuosien mittaan Nybomin henkiset voimat alkoivat ehtyä ilman, että hän olisi halunnut siirtää tehtäviä toisille. Oireellista oli jo se, että Nybom vastusti kiivaasti vanhasuomalaisten piirissä syntynyttä ajatusta muidenkin pankkien perustamisesta –  kil­pailu ja saavutetun ehdottoman auktoriteetin asettaminen kyseenalai­seksi oli Nybomista kiusallista.²⁷

Fyysisesti Nybomin kunto oli hyvä – täyttäessään elokuussa 1913 75 vuotta »ukko oli terve, mutta hyvin hiljainen.»²⁸ Vakavuuteen antoi ai­hetta ainakin pankin tila. Taloudellinen taantuma oli johtanut useisiin vararikkoihin, jotka vaikuttivat myös KOP:n kannattavuuteen. Pankissa yhä useammat arvostelivat sitä, että Nybom jakoi yksinvaltiaan tavoin suuriakin luottoja. Erityisesti närkästystä herättivät ne luotot, joita pää­johtajan poika, KOP:n kamreerina toiminut Bengt Nybom oli saanut. Professori Allan Serlachius jopa ehdotti yhtiöjärjestykseen muutosta, jonka mukaan pankinjohtajien sukulaisille annettavia luottoja valvottai­siin entistä tiukemmin. Serlachius perui ehdotuksensa sen tullessa yh­tiökokouksen käsittelyyn 4.3.1914; pankin hallintoelinten ulkopuolella olleen professorin tarkoitus oli esittää mahdollisimman suorasukaista arvostelua Nybomia kohtaan.²⁹

Yhtenä osoituksena sekä kasvavasta varallisuudesta että lisääntyvästä mielenkiinnosta pankkimaailmaa kohtaan oli Paasikiven tulo yhdeksi KOP:n omistajista. Vuonna 1908 hän oli läsnä yhtiökokouksessa kahdel­la osakkeellaan (läsnä yhteensä 12 119 osaketta). Ostettuaan osakkeita Palménilta³¹ hänen osakemääränsä oli noussut neljään vuoden 1910 yhtiökokoukseen tultaessa, ja maaliskuussa 1914 pidetyssä yhtiöko­kouksessa Paasikivellä oli hallussaan jo 126 osaketta. Vaikka kyseinen osakemäärä ei vielä ollutkaan erityisen suuri, oli hän kuitenkin vakiin­nuttanut asemansa pankin yhtenä osakkaana.

Vuoden 1914 yhtiökokoukseen tultaessa pankin tila oli niin huoles­tuttava, että muutos oli pakko saada aikaan. Kokous valitsi KOP:n hallin­toneuvoston jäseniksi sekä J. K. Paasikiven että A Osw. Kairamon, jotka yhdessä tulivat seuraavina vuosikymmeninä  näyttelemään  keskeistä  osaa KOP:n  ja sen vaikutuspiirissä olleen talouselämän ratkaisuissa.

Hallintoneuvosto ryhtyikin valvomaan pankin asioita aikaisempaa te­hokkaammin, mutta se ei riittänyt, jos KOP haluttiin tehdä kannattavak­si. Toukokuun alkuun tultaessa oli hallintoneuvoston jäsenten piirissä kypsynyt ajatus siitä, että Paasikivi oli saatava asioiden johtoon.

Ensimmäisen näytöksen alussa hallintoneuvosto piti Kairamon esi­tyksestä » yksityisen kokouksen», jonka tuloksista ilmoitettiin poissa olleelle Aspelin-Haapkylälle kirjeitse. Paasikivi oli päätetty ajaa johto­kunnan jäseneksi, joskaan lisäjäsenen ottamiselle johtokuntaan ei vielä ollut »ukon» suostumusta. Paasikiven » kaltainen mies on välttämätön saada sinne ja vielä ilman suurempaa viivytystä», sillä luottamus KOP:iin oli horjumassa. Pankin osakkeiden arvo laski jo uhkaavasti. Lisäksi Bengt Nybom oli savustettava ulos pankista.³²

Ukko-Nybomin oli taivuttava siihen, että »työt johtokunnassa olivat viime aikoina niin paljon lisääntyneet, että yhden uuden jäsenen saami­nen johtokuntaan oli tarpeen. » Johtokunnan ja hallintoneuvoston pää­töksillä samana päivänä 15.5.1914 Paasikivi päätettiin valita KOP:n johto­kunnan jäseneksi kesäkuun alusta, jolloin hän aloitti kesälomansa val­tiokonttorista. Kesäkuun viimeisenä päivänä senaatti sai käsiteltäväk­seen Paasikiven, »joka aikoi siirtyä yksityiselle toiminta-alalle», alamai­sen eroanomuksen. Kesäloma alkoi uhkaavasti loppua eikä eroa ollut vieläkään myönnetty. Heinäkuun puolivälissä valtiokonttori pyysi yliti­rehtöörilleen virkavapautta, kunnes asiasta olisi lopullisesti päätetty. Standart laivassa 5. (18.) päivänä heinäkuuta 1914 päivätty ja Nikolai H:n allekirjoittama erokirja ehti senaatin käsiteltäväksi vasta heinäkuun vii­meisenä päivänä aivan ensimmäisen maailmansodan aattona.³³

Pankin asioiden hoitoon alkoikin tulla muutoksia. Kesäkuun alusta lähtien monet KOP:n haarakonttorit saivat entistä tarkemmat määräyk­set mm. luotonannosta. Heinäkuussa Paasikivi oli lähes kolmen viikon matkalla Pohjois-Suomessa perehtyäkseen –  koskenlaskun lisäksi  – tarkoin KOP:n yhteen vaikeimmista luotonsaajista eli vuorineuvos Art­hur Lagerlöfin johdossa olleeseen Raahen  Puutavara Osakeyhtiöön, jonka nimi myöhemmin muutettiin Raahe Oy:ksi. Tältä matkalta Juho kirjoitti Annalle nähneensä sanomalehdestä erohakemuksensa tulleen käsitellyksi.³⁴

Arthur Lagerlöf oli syntyperäinen raahelainen, joka koulunkäynnin jälkeen halusi yrittäjäksi. Vuonna 1900 hän perusti Raahen Puutavara Osakeyhtiön, jonka sahoja olivat Ruukissa Raahen saha, Raahen kaupun­gin luona Virpiperän saha sekä eräitä muita sahoja Pohjanlahden ranni­kolla Vaasan läänissä. Vuonna 1909 perustettiin Ruotsiin tytäryhtiö Ab Granviks Sågverk, jolla oli Haaparannassa Granvikin saha. Vaikkei Raa­he Oy noussutkaan aivan suurimpien sahalaitosten joukkoon, oli sen merkitys omalla alueellaan kuitenkin suuri, mistä omana todistuksena oli  Lagerlöfille vuonna 1912 myönnetty vuorineuvoksen titteli.³⁵

Lagerlöf tunnettin yritteliäänä ja aloiterikkaana johtajana, jolta kuiten­kin joskus puuttui realiteettien taju. Erityisesti häntä kiehtoi ajatus käyt­tää konevoimaa puunkuljetuksessa. Hänen aloitteestaan kehitettiin suu­ri veturimainen moottorireki perässään 19 kuormaa, joissa yhteensä saattoi olla jopa 300 sahapuuta. Ongelmana oli vain se, etteivät tuon ajan moottorit kestäneet, ja kehittelytyöstä aiheutuneet kulut olivat hyö­tyä suuremmat. Kansan parissa koko touhu joutui naurun kohteeksi – hevosmiehet, jotka ajoivat puut palstoilta varsiteille, väittivät hevostensa ensi alussa ihmetyksestä istuneen lumihankeen ja nauraneen ilosta.³⁶

Paljolti Paasikiven tarkastusmatkan tulosten pohjalta KOP:n johtokun­ta päätti lokakuun lopussa 1914, että suuria luottoja saaneet asiakkaat jaettiin johtokunnan jäsenten kesken yksityiskohtaisen valvonnan to­teuttamiseksi. Tässä yhteydessä Paasikiven kontolle tulivat – eräiden muiden yritysten ohella – ymmärrettävästi juuri Lagerlöfin asiat.³⁷ Li­sääntynyt valvonta ei kuitenkaan johtanut rahoituksen  loppumiseen, mihin osaltaan lienevät vaikuttaneet Lagerlöfin ja Paasikiven saman­ suuntaiset poliittiset asenteet – myöhemmin Lagerlöf esimerkiksi alle­kirjoitti  monarkiaa tukeneen julkilausuman.

Toinen näytös Nybomin syrjäyttämisessä alkoi, kun KOP:n hallinto­ neuvosto kokoontui 1. päivänä joulukuuta 1914 ravintola Kleinehin kul­mahuoneessa »yksityiseen kokoukseen», jossa todettiin ukko Nybomin ajan olevan lopussa. Kairamo oli yhdessä tarkastusvaliokunnan jäsenten Gripenbergin, Bonsdorffin ja Hallstenin kanssa arvostellut ankarasti pankin luotonantoa ja nimeltä mainiten syyttänyt Bengt Nybomia osal­listumisesta kannattamattomiin liikeyrityksiin. Myös Lagerlöf oli saanut suuria luottoja osittain sen vuoksi, että Bengt Nybom oli mukana tässä­kin firmassa. Vaikka K. F. Nybomia ei nimeltä mainittu, ymmärsi hän toki kritiikin kohdistuvan ennen muuta itseensä. Nähtyään tarkastusker­tomuksen Nybom oli yrittänyt puolustaa poikaansa »korvaamattoma­na». Ukon mielestä kyseisten hallintoneuvoston jäsenten olisi pitänyt »ystävällisesti keskustella» hänen kanssaan eikä hyökätä ja saattaa asioi­ta huonolle kannalle.³⁸

Hallintoneuvoston jäsenten mielestä Bengt Nybom oli erotettava ja iäkäs pääjohtaja oli vihdoin vaihdettava nuorempaan. Jotta Nybom olisi siirtynyt pääjohtajan tuolilta suuttumatta, hallintoneuvosto päätti pyytää häntä neuvonantajajäseneksi johtokuntaan. Ennen kuin hallintoneuvos­to ehti päättää, millä tavoin se esittäisi asian Nybomille, tämä ehtikin 3.12. jättää eroanomuksensa hallintoneuvoston puheenjohtajalle Sebas­tian Gripenbergille. Syynä eroon oli se, että Nybomin mielestä johto­kunnalta puuttui edellytyksiä sovinnolliseen ja hyvään  yhteistyöhön »varsinkin nykyajan  arkaluontoisissa olosuhteissa».³⁹

Tällainen eroperuste olisi julkisuuteen tullessaan aiheuttanut pankil­le kiusallista huomiota, minkä vuoksi Gripenberg kävi lepyttelemässä ukkoa ja pyytämässä häntä neuvonantajajäseneksi. Nybom ei kuitenkaan vastannut heti mitään vaan jätti hallintoneuvoston kärsimättömänä odottamaan. Ehkä Nybom ei tahtoisikaan erota, vaan edellytti hallinto­neuvoston välttävän skandaalin pyytämällä häntä  jatkamaan!

Hallintoneuvosto pysyi kuitenkin yhtenäisenä ja päättäväisenä. Se lä­hetti Gripenbergin ja Aspelin-Haapkylän tapaamaan Nybomia, jotta tä­mä muuttaisi  erohakemuksensa perusteet. Tähän Nybom ei kuitenkaan suostunut. Nybomia oli edellisten kuukausien aikana eniten kiusannut se, että vuoden 1914 yhtiökokous oli määrännyt luottopäätökset tehtä­väksi johtokunnassa kollegialisesti. Hän yksin oli vastannut pankistaan eikä suvainnut muiden puuttuvan tärkeisiin päätöksiin. Hallintoneuvos­ tototesi kuitenkin 9.12., että Bengt Nybom oli eronnut pankin palveluk­sesta ja myös F. K. Nybomille päätettiin myöntää ero. Ukolle päätettiin vielä sovinnon eleenä tarjota neuvonantajajäsenen asemaa, mihin tämä sitten suostuikin – antaen tosin eri yhteyksissä ymmärtää, ettei sovin­toa hänen puoleltaan ollut tehty.⁴⁰ Julkista skandaalia erosta ei kuiten­kaan tullut.

Samalla kun Nybomille myönnettin ero J. K. Paasikivi valittiin pankin pääjohtajaksi samoin eduin kuin edellinen pääjohtaja.⁴¹ Vanhasuoma­laisten talousmiesten piiristä ei Paasikivelle valinnan yhteydessä kilpai­lijaa löytynyt. Vaihtoehtona olisi kyseeseen tullut lähinnä pankinjohtaja Juhani Arajärvi, senaattori Hugo Rautapää tai ylitirehtööri Jonathan War­tiovaara, mutta kukaan heistä ei olisi ansioiltaan yltänyt Paasikiven rin­nalle, eikä kukaan heistä suostunut käytettäväksikään.

Pääasiassa Gripenberg ja Aspelin-Haapkylä olivat asioineet F. K. Ny­bomin kanssa, mutta epäilemättä A .Osw. Kairamo  –  joka laajalti vai­kutti vanhasuomalaisten talousmiesten saamiseksi muihinkin yrityksiin – toimi aktiivisesti Paasikiven saamiseksi pääjohtajan tuolille. Kairamo itse kirjoitti paria kuukautta myöhemmin: »Olen paljon työskennellyt Kansallis-Pankissa tämän talven kuluessa. Olen vakuutettu siitä, että nyt kun tarpeellinen puhdistustyö on suoritettu,  pankki  uuden johtonsa alla tulee käymään uutta nousuaikaa kohti.»⁴²

»Nyt kun katselen taaksepäin voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että v. 1913 olin paremmin valmistautunut Suomen Pankkiin kuin v. 1914 paljon vaikeampaan toimeen KOP:iin», Paasikivi kirjoitti yli kymmenen vuotta pääjohtajakautensa alun jälkeen. Epäilemättä hänen opintonsa ja aiempi kokemuksensa taloudellisella alalla viittasivat pikemminkin kes­kuspankin lainsäädännöllistä tuntemusta vaatineeseen työhön kuin yk­sityispankkiin. Tämä johti epävarmuuteen uuden pääjohtajan otteissa, mitä osaltaan ryyditti Paasikiven koleerinen luonne. Kairamon mukaan Paasikiven mielipiteet vaihtuivat sen mukaan, minkä kirjan Juho edelli­senä yönä oli lukenut. Myös pankkimaailmaan kuulumattomien luotta­mustehtävien määrä alkoi pian närästää työtovereita.⁴³

Henkilökohtaisesti uravalinta merkitsi Paasikiven yhteiskunnallisen arvostuksen muuttumista. Hän joutui selittämään ratkaisuaan monille tuttavilleen, jotka hämmästelivät arvostetun valtion virkamiehen siirty­mistä vähemmän kunniakkaalle yksityissektorille. Yksi näiden joukossa oli Eino Sakari Yrjö-Koskinen, jonka Paasikivi kuvaa kasvaneen »aatteel­lisessa ilmapiirissä». Muistelmiensa julkaisematta jääneessä virkkeessä Paasikivi jatkaa omaa tilannettaan hyvin kuvaavalla ajatuksella, jonka mukaan tuo aatteellinen ilmapiiri ei kaikessa vastannut »uuden ajan vaatimuksia».⁴⁴

»Uusi aika» teki pankit ja erityisesti KOP:n tärkeiksi. Myöhemmin Paasikivi kirjoitti, että »pankit ovat ne kanavat ja valtimot, joita myöten veri juoksee ja joita ilman ei elämä ole mahdollinen ja jotka ensiksi on saatava kuntoon, jotta nykyaikainen elämä voisi päästä kulkemaan. Ne ovat yhtä tärkeitä kuin kulkuneuvot (maantiet ym.). Tästä kaikestä nä­kee pankkien merkityksen.»⁴⁵ Paasikivi ei »joutunut», vaan hän halusi ja hakeutui maamme pankkimaailman huipulle.

Työympäristö muuttui Senaatintorin hallintokeskuksesta Aleksanterinkadun liike-elämään. Johtokunnassa Paasikivellä oli työtovereinaan pankinjohtajat Werner Hjelmman, Mauri Honkajuuri, J. Ax. Levonius sekä Wilho Soini, eikä Paasikiven tulo pankin johtoon merkinnyt muilta osin henkilömuutoksia. Hjelmman, joka vanhan koulun virkamiehenä ei sopeutunut uuden pääjohtajan tyyliin, pyysi vuoden 1918 alussa pääs­tä eläkkeelle 60 ikävuoteensa vedoten. Ero myönnettiin 1.7. alkaen, ja hänen tilalleen nimitettiin siihen asti Viipurin konttorin esimiehenä toiminut Birger Wegelius, joka mm. oli vuonna 1897 ollut perustamassa KOP:n Lahden konttoria, kun Paasikivi oli kieltäytynyt tästä tehtävästä.

Heti pääjohtajakautensa aluksi Paasikivi ryhtyi toteuttamaan KOP:n organisaatiomuutosta.⁴⁶ Esikuvana olivat pohjoismaiset liikepankit, joi­hin Paasikivi tutustui useiden matkojensa aikana, minkä lisäksi hän käyt­ti pankkihallinnon teoriaa käsitteleviä teoksia. Paasikiven malli oli viras­tomainen, jollaiseen – paitsi hän itse valtiokonttorissa – myös KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja Sebastian Gripenberg oli ylihallituk­sessaan tottunut. Nybomin aikainen joustava, mutta epämääräisyydes­sään usein tehoton hallinto korvattiin hierarkkisella rakenteella, jossa eri toiminnot oli määrätty tietylle osastolle. Lähtökohtana olivat kuiten­kin johtokunnassa istuvat henkilöt ja heidän kykynsä, joten tehtäväjaosta ei tullut mielivaltainen.
Paasikivelle itselleen kuului ensinnäkin pitää silmällä »yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta», mikä edellytti perehtymistä pankintoiminnan kes­keisimpiin asioihin. Hänen piti siis tietää, mitä kaikkea pankissa ja sen ympärillä tapahtui. Tästä syystä hänen tuli jatkuvasti saada raportteja; asianmukaisista tilastoista tulikin tärkeä keino KOP:n hallinnossa. Yleis­ten tehtävien ohella Paasikivi halusi perehtyä erityisesti ulkomaanasioi­hin ja suhteisiin eri haarakonttoreiden kanssa. Käytännössä hän puuttui myös lukuisiin yksityiskohtiin kiinnostuksen kohdistuessa niin henkilö­kunnan kieliopintoihin kuin myös pyyntöön saada palkankorotusta juoksupojille, joiden kengät olivat kuluneet puhki.

KOP:n sisäisen organisaatiomuutoksen ohella Paasikiven pääjohtaja­kauden alku merkitsi näkyvää muutosta myös pankin suhteissa suoma­laiseen liike-elämään. Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa suoma­laisuusliikkeen sisäiset ristiriidat olivat tasoittumassa, mutta Nybom ei ollut antanut sen vaikuttaa käsityksiinsä nuorsuomalaisista. Paasikiven mielestä KOP:n tuli palata perustamisajatuksilleen ja olla koko suomen­ kielisen talouselämän selkärankana. Näkyvänä esimerkkinä tästä oli se, että Paasikivi taivutteli vuonna 1915 Kaarlo Castrenin takaisin KOP:n johtokuntaan.⁴⁷ Pankissa alkoi muutoinkin näkyä siellä aiemmin harvi­naisia vieraita; päivällisillä saattoi käydä sellaisia henkilöitä kuin Erkko ja Ståhlberg. Johdonmukaisesti tämä merkitsi myös sitä, että luotonanto kattoi ilman ennalta asetettuja poliittisia rajoja koko suomenkielisen liike-elämän. Raja kulki nyt entistä selvemmin suomen- ja ruotsinkieli­sen talouselämän välillä; niin kuin Englannissa laivaston tuli olla yhtä suuri kuin minkä tahansa kahden muun valtion laivastot yhteensä, piti KOP:n kasvaman yhtä suureksi kuin Suomen Yhdys-Pankki ja Pohjois­pankki yhteensä.⁴⁸

Ennen kuin KOP saattoi ryhtyä kilpailuun pankkien johtopaikasta sen oli tehtävä kipeä tilinpäätös vuodelta 1914. Poistot nousivat noin kah­deksaan miljoonaan, joista kuusi miljoonaa aiheutui Lagerlöfin yhtiön veloista. Osinko alennettiin 16 %:sta 12 %:iin, ja johtokunta jäi ilman tantieemia. Serlachius esitti huonon tuloksen vuoksi, ettei osinkoa jaet­taisi lainkaan tai korkeintaan 8 %. Uuden pääjohtajan mielestä tällainen menettely olisi vahingoittanut pankkia enemmän kuin saavutettu hyöty olisi ollut. Monille pankin osakkaille osinkotulot olivat huomattava osa jokapäiväistä toimeentuloa, ja häiriö siihen saattoi koitua KOP:llekin kohtalokkaaksi. Jos pankkitoimintaa voitaisiin jatkaa jokseenkin sään­nönmukaisesti, 12 % osinkokin saatettiin Paasikiven mielestä hyvin maksaa. Sotavuosien noususuhdanteiden myötä osinkoa voitiin seuraa­vina vuosina nostaa niin, että vuonna 1918 se oli jo 161/2 %.

Pankin asema oli vielä vuoden 1915 aikana ongelmallinen sikälikin, että asiakkaiden luottamus KOP:n vakavaraisuuteen alkoi horjua. Tämä näkyi mm. pankin osakkeiden arvon laskuna. Kun Paasikiveä touko­kuussa 1914 puuhattiin johtokunnan jäseneksi, oli osakkeen kurssi las­kussa, mutta kuitenkin vielä 586 mk. Pääjohtajan vaihdos ei kursseihin vaikuttanut ja tilanteesta käytiin lukuisia keskusteluja, kunnes johtokun­nan jäsenet – hallintoneuvosto oli tietoinen asiasta, muttei halunnut sotkeutua siihen – päätyivät kyseenalaiseen yritykseen: perustettiin Kiinteimistöt Oy, jonka osakepääomalla hankittiin KOP:n osakkeita ky­synnän lisäämiseksi ja samalla osakkeiden hintojen pönkittämiseksi. Asiasta sovittiin periaatteessa talvella 1915⁴⁹ jolloin osakkeen arvon ha­luttiin pysyvän yli 500 markan – 18.3.1915 Paasikivelle tarjottiin osak­keita vain 503 markalla. Kiinteimistöt Oy:n varsinainen toiminta tässä yhteydessä – vastaaviin hankkeisiin ryhdyttiin myös 1920- ja 1930-lu­vun vaihteen pulavuosina – tapahtui syksyllä 1915, ja järjestelyistä voi­tiin pääosin luopua vielä saman vuoden aikana osakkaiden saatua omat voittonsa.⁵⁰

KOP:n osakkeiden nousu vuoden 1915 lopusta lähtien johtui pää­asiassa pankin tuloksen paranemisesta. Tosin ensimmäisen maailman­sodan vuosina KOP:n vuosivoitto kasvoi vain markkamääräisesti, eikä reaalisesti kasvua ollut juuri lainkaan. Liikevaihdon ja vastuiden kasva­essa KOP liittyi niihin liikepankkeihin, jotka turvautuivat osakeanteihin vakavaraisuuden ja luotonantokyvyn turvaamiseksi. Marraskuussa 1916 osakepääomaa korotettiin 13 miljoonasta markasta neljällä miljoonalla, mutta useiden osakeantien seurauksena osakepääoma kohosi vuonna 1919 jo 150 miljoonaan markkaan. Tämä kuvaa osaltaan inflaation lauk­kaamista, sillä pankin osakepääoma seurasi jokseenkin tarkoin tukkuhintaindeksin kehitystä.

Syksyllä 1917 oli yksi osakeanti tullut maksetuksi, kun uutta jo ryh­dyttiin valmistelemaan. Tilausten vastaanotto alkoi tammikuussa 1918, mutta jouduttiin keskeyttämään kansalaissodan puhkeamisen myötä. Heti huhtikuussa aloitettiin merkinnät uudelleen ja kaikki 40 000 osa­ketta menivät kaupan.

KOP:n taseluvuin mitattu markkinaosuus kasvoi maailmansodan vuo­sina, ja sen hallussa oli noin neljännes maan liikepankkitoiminnasta. KOP:n rinnalle nousi yhä uusia suomenkielisiä pankkeja, mutta vielä vuonna 1919 ruotsinkielisten pankkien osuus esimerkiksi ottolainauk­sesta oli yli puolet. Vuonna 1918 KOP oli jo liikepankeista suurin, mutta kun sen pahimmat kilpailijat yhdistyivät seuraavana vuonna, ruotsalaista armadaa ei pystytty lyömään.

Uusia ideoita pursunnut pääjohtaja piti tärkeänä edistää pankkitoi­mintaa elintarvikehuollosta vastanneen maatalousväestön piirissä. Pian pääjohtajaksi tultuaan Paasikivi otti johtokunnassa esille seuraukset, jot­ka sodan myötä odotettavissa oleva rahamarkkinoiden keventyminen toisi tullessaan. Jotta rahat saataisiin ohjatuksi säästötileille, oli Paasiki­ven mielestä tilien käyttöehtoja asiakkaiden kannalta parannettava sekä saatava lisää konttoreita. Yksi keino oli perustaa »säästökassatili», joka oli tarkoitettu lähinnä taloustiliksi emäntiä varten: siltä sai rahat ulos ilman vastakirjaa, mutta päivittäinen nosto-oikeus oli rajoitettu 500 markkaan. Luotonannossa oli maaseutuväestö niinikään jäänyt jälkeen, minkä vuoksi usein ongelmia aiheuttaneista vekseleistä piti pyrkiä luo­tollisten tilien avaamiseen.⁵¹

Yksi KOP:n kasvun perusteita oli hyvä konttoriverkosto. Maaseudun väestöä yritettiin saavuttaa uusia konttoreja perustamalla, mutta tämä kävi pankille kalliiksi. Paasikivi tiesi, että osuuskassat sekä eräät ulko­maiset pankit olivat perustaneet ns. asioimistoja, jotka eivät olleet itse­ näisiä konttoreita, vaan toimivat jonkin lähistöllä olleen konttorin alaisi­na, sivutoimisina palvelupisteinä. Tällöin oli pankkitoiminnan aiheutta­mia kuluja voitu huomattavasti vähentää ja kuitenkin tarjota väestön kannalta tärkeimmät pankkipalvelut. Syksyllä 1916 alkanut asioimisto­jen perustaminen oli vilkasta: vuonna 1916 ehdittiin perustaa kaksitois­ta, seuraavana vuonna kaksikymmentä ja vuonna 1918 kolmetoista. Vuoteen 1919 tultaessa maan kaikista liikepankkien konttoreista oli jo­ka kolmas Kansallis-Osake-Pankin. Runsaassa kolmessa vuodessa 1916- 1919 KOP oli yli kaksinkertaistanut konttoreittensa määrän.

Useissa tapauksissa Venäjän armeijan tilaukset tai ulkomaisen kilpailun päättyminen merkitsivät KOP:n asiakasyrityksille ennennäkemätön­tä nousukautta, minkä seurauksena pankkikaan ei kärsinyt sotavuosina suurtappioita, ja osa poistettuja epävarmoja saatavia tuli maksetuksi takaisin. Myöhemmin Paasikivi arvioi KOP:n asiakaskuntaa pankkiin tul­lessaan vuonna 1914: »kurja Lagerlöf, surkea Kajaani, kehno H. G. Palo­heimo ja huono Jämsänkoski». Lagerlöfin Raahe Oy pystyi – paljolti Ruotsin puolella olleen Granvikin sahan turvin – sotavuosina kohtalai­seen tulokseen, ja mittavat varastot lupasivat menestystä heti viennin päästessä käyntiin. Kajaanin Puutavara Oy, maanviljelysneuvos H. G. Pa­loheimo yrityksineen sekä Jämsänkoski Ab käyttivät edullisia suhdantei­ta hyväkseen.

»Vanhoista surunlapsista» Sandviken Ab oli jatkuvasti kannattamaton. Kun yrityksen kirjanpitoa hoidettiin taitamattomasti, asetettiin se pan­kin hallintoon. Uudelleenjärjestelyn kohteeksi joutui myös Oy Pulp. Sen sijaan esimerkiksi konekauppa Aatra käytti hyväkseen »harvinaista ja ennen aavistamatonta tilaisuutta muuttaa rahaksi melkoiset osat ala­ arvoista varastoaan.» Machogany Ab oli menestynyt »ihmeellisesti», ja Th. Neovius Ab:llä oli suuria venäläisiä sotilastilauksia.

Pankin suurista asiakkaista oli menestyksellisimpien joukossa KOP:n tytäryhtiö Talola Oy, johon maksamattomien luottojen vakuuksina pan­kille langenneet maa- ja kaupunkikiinteistöt oli siirretty. Kun maan arvo jatkuvasti kohosi ja liiketoimia hoidettiin taitavasti, kertyi KOP:lle tätä kautta erinomainen »vararahasto».

Pysyvien asiakkaiden joukossa oli myös Väinö Tanner ja työväen osuustoimintaliike. Rahoituksen kohteena olivat sekä Elannon että OTK:n kiinteistöjen rakentaminen ja elintarvikeostot. Tammikuun alus­sa 1918 Tanner oli neuvotellut OTK:lle kuuden miljoonan markan lai­nan, jota ei kuitenkaan ennen sotatapahtumia ehditty nostaa. Rauhalli­sempien olojen palattua tuli huhtikuussa ajankohtaiseksi päättää, miten KOP suhtautuisi työväestön liiketoimintaan. »Punaisten toimissa» mu­kana olleet oli syrjäytettävä, mutta muutoin KOP:n johtajat olivat »yksi­mielisiä siitä, että periaatteellisesti emme voi kieltäytyä olemasta asiois­sa sosialistisen liikkeen kanssa.» Tanner sai lainansa, mitä ei suinkaan arvosteluitta hyväksytty pankin toimintaa seuranneiden piirissä – sa­maan aikaan Venäjälle paenneiden joukossa oli henkilöitä, joilta KOP:1- la oli suuriakin saatavia.⁵²

Maailmansodan puhkeaminen toi tullessaan pankkitoimintaan rajoi­tuksia, joista ei kuitenkaan ollut suurta haittaa sotatoimien ulkopuolelle jääneessä Suomessa. Suunnitelmissa sen sijaan oli otettava huomioon eri mahdollisuudet. Jo joulukuusta 1914 lähtien Paasikivi merkitsi muis­tikirjaansa kysymyksen »jos saksalaiset tulevat?» KOP:n johtokunta va­rautui saksalaisten mahdolliseen maihinnousuun Suomen rannikolle, mitä niin valtakunnan sotilasjohto kuin suomalaisetkin pitivät tuohon aikaan varsin mahdollisena. Evakuointi suunniteltiin toteutettavaksi Helsingistä Hämeenlinnaan – Lahti ja Jyväskylä olivat myös vaihtoehtoja. Siirrettävät asiakirjat sekä kassojen ja vekselisalkkujen pelastaminen suunniteltiin sekin. Nämä valmistelut olivat suureksi hyödyksi tammi­kuussa 1918, joskin poliittisesti aivan erilaisessa tilanteessa.

Punakaarti asetti Helsingissä 28.1.1918 vartion KOP:n pääkonttorin ulkopuolelle. Haarakonttoreiden toiminta riippui ymmärrettävästi siitä, kummalle puolen kahtia jaettua Suomea konttori kuului: punaisten puolella konttorit pidettiin kiinni, valkoisessa Suomessa toiminta jatkui lähes entisellään. Tampereen konttorin johtaja Juhani Arajärvi oli onnis­tunut siirtymään Vaasaan, jossa hän toimi itsenäisyyssenaatin valtiova­raintoimituskunnan päällikkönä. Vuoden 1918 tapahtumien pyörteissä kolme KOP:n konttorin esimiestä ja kuusi toimikuntien jäsentä sai sur­mansa. Aineellista tuhoa koitui lopulta vain vähän – vahinkoja poistet­tiin KOP:n vuoden 1918 tilinpäätöksessä kaikkiaan 332 000 mk.

Pääjohtajan tehtävä edellytti osallistumista myös liikepankkien yhteis­elimeksi vuonna 1914 perustetun Suomen Pankkiyhdistyksen työhön samoin kuin vuodesta 1916 Helsingin pörssikomiteaan. Näiden luotta­mustehtävien lisäksi Paasikivi osoitti mielenkiintoa pankkitoimeen KOP:n ulkopuolellakin; hän oli vuonna 1915 perustamassa Emissioni Oy:tä ja sen johtokunnan jäsenenä aina vuoteen 1921.

Emissioni Oy oli tuon ajan Suomessa uudenlainen rahalaitos, joka rahoitti teollisuus- ja liikeyritysten perustamista, minkä lisäksi yhtiö saattoi ostaa, hallita ja myydä kiinteistöjä sekä arvopapereita. Emissio­nin toimitusjohtajaksi valittiin DI Erik von Frenckell. Julkisuudessa ko­ko yritys henkilöityi varsinkin alkuvaiheessa paljolti senaattori Otto Stenrothiin sekä Privatbankenin pankinjohtajaan Axel R. Ehrnroothiin ja J. K. Paasikiveen, minkä lisäksi taustayhteisöinä ymmärrettävästi pi­dettiin KOP:a ja Privatbankenia. Näillä voimilla odotettiin Emissionilta, että »se tulee pitämään korkeimpana päämääränään laitoksen varsinais­ta tarkoitusperää, liiketoiminnan vaurastuttamista, eikä yksinomaan mahdollisimman suuren voiton hankkimista osakkailleen.»⁵³ Paasiki­ven motiivina ei niinkään ollut henkilökohtaisen edun tavoittelu kuin pankkitoimen edistäminen, mutta – kuten hän myöhemmin sai kokea erityisesti Kairamo arvosteli Paasikiveä KOP:n sitomisesta tähän yri­tykseen.

Sodan puhkeamisesta huolimatta suomalaisten arkiseen elämään tuli vain vähän muutoksia. Taloudellisista seurauksista näkyvin oli ulko­maankaupan suuntautuminen Saksan sijasta Venäjälle; lännessä vain Ruotsin kanssa voitiin käydä kauppaa. Venäjän kaupassa kohdattiin suu­rempia ongelmia vasta vuonna 1917, jolloin viljan tuonti sieltä tyrehtyi ja Suomi jäi oman leipäviljatuotannon varaan. Valtakunnan puolella oli runsaasti kysyntää suomalaisille tavaroille ja vastaavasti suomalaiset saattoivat ostaa viljansa sieltä. Lisäksi linnoitustyöt ja muut venäläisille suoritetut palvelut toivat ruplia Suomeen.⁵⁴

Kaupan ja palvelujen ylijäämän myötä virtaavia Venäjän ruplia ei va­luuttakaupan säännöstelyn vuoksi voitu vaihtaa muihin valuuttoihin. Huolimatta ruplan arvon laskusta maailmanmarkkinoilla Suomen Pank­ki noudatti alkuvaiheessa hallituksen toivomaa linjaa ja seurasi venäläis­ten ilmoittamia kursseja, joskin vuoden 1915 kesällä ostokurssia alen­nettiin jonkin verran. Venäjän-kauppaa harjoittaneille yrityksille – niin KOP:n asiakkaille kuin muillekin – tilanne näytti sikäli edulliselta, että ne saivat tuloja ruplien tosiasiallista arvoa enemmän. Suomen Pankille tilanne alkoi muuttua ongelmalliseksi, sillä ruplia ja venäläisiä arvopa­pereita vastaavasti oli painettava seteleitä – ennen näkemätön inflaatio oli ovella.

Sodan puhkeaminen antoi Paasikivelle syyn perehtyä liiketoiminnan asemaan muuttuneessa tilanteessa. Syksyn 1914 aikana hän luki laajalti tutkimuksia siitä, mitä kansainvälisen oikeuden periaatteet sanoivat lii­kesuhteiden järjestämisestä sodan oloissa. Tämä opiskelu johti Suomen Liikemiesyhdistyksessä marraskuun 9. päivänä pidettyyn esitelmään, jo­ka oli eräänlainen peruskurssi kyseisestä aiheesta paikalla olleille liike­miehille.⁵⁵

KOP:n pääjohtajan piti oikeussäädösten lisäksi tuntea käytännön ra­hamaailma, jottei pankille koitunut tässä yhteydessä vahinkoa. Niinpä ruplakysymyksen tullessa esille Paasikivi päätti käydä Pietarissa asioihin paikan päällä perehtymässä. Tavoitteena oli ennen kaikkea selvittää ve­näläisen rahamaailman tavoitteet sodan yhteydessä: valtakunnan pankki ei enää sodan puhkeamisen jälkeen lunastanut seteleitä kullalla, mutta tulisiko se tekemään niin taas sodan jälkeen? Tavattuaan toukokuun 17.-19.1915 päivinä tekemänsä matkan aikana useiden suurten pietari­laisten pankkien johtomiehiä Paasikivi oli vakuuttunut siitä, että rupla­ ongelma tulisi pahenemään. Venäjä tarvitsi välttämätöntä tuontia, kun taas viennin järjestäminen vastaavasti oli mahdotonta – tuonti oli pak­ko maksaa seteleillä. Luottamus Venäjän kykyyn selviytyä taloudellisista ongelmista oli kuitenkin vankka: valtio pystyisi lunastamaan seteleitä kullalla rauhan palattua, joskin asiaan liittyvien lainaoperaatioiden jär­jestämiseen saattoi kulua pari vuotta.⁵⁶ Paasikiven ohella niin Suomen kuin Venäjänkin liike-elämän edustajat odottivat varsin laajalti, että rau­han tultua palattaisiin entisiin oloihin. Suomalaisten mielestä oli ennen kaikkea pyrittävä siihen, ettei Suomen suhteissa valtakuntaan tapahtuisi suuriruhtinaskunnan kannalta haitallisia muutoksia.

Ruplakysymyksen vaikeutuessa entisestään ministerineuvosto päätti asettaa laajan neuvottelukunnan, joka kokoontui valtiosihteeri P. A Ha­ritonovin johdolla. Paasikivi sai nimityksen neuvottelukunnan jäsenek­si, ja hänen tehtävänään oli edustaa finanssipiirejä. Kaupan ja teollisuuden edustajana oli Kone ja Silta Oy:n· toimitusjohtaja Carl Enckell, ja näistä neuvotteluista alkoikin Paasikiven ja Enckellin lähes neljä vuosi­ kymmentä kestänyt yhteistyö. Myös Yhdys-Pankin toimitusjohtajan, val­tioneuvos August Ramsayn asiantuntemusta käytettiin paljon hyväksi.

Ruplan arvon lisäksi kyseessä oli Suomen kannalta suorastaan kohta­lonkysymys: tulisiko Venäjä sodan poikkeuksellisiin oloihin vedoten vaatimaan maiden välisten rahajärjestelmien yhdistämistä 9.6.1904 an­netun asetuksen mukaisesti? Ajatus Suomen itsenäisen rahajärjestelmän lakkauttamisesta oli peräisin aikaisemmilta vuosilta, ja esillä erityisesti Bobrikovin toimiessa kenraalikuvernöörinä, mutta myös Seynin tiedet­tiin haluavan asetuksen täytäntöönpanoa.⁵⁷

Vaikka ajatus rahajärjestelmien yhtenäistämisestä antoikin aiheen spekulointeihin, ei suomalaisten olisi tarvinnut olla huolissaan tästä. Kesällä 1915 Suomen senaatti oli pohtinut erilaisia toimenpide-ehdo­tuksia, joista yhtenä oli »Keisarikunnan ja Suomen rahayhteyden toteut­taminen lainsäädäntöjärjestelyllä». Finanssiministeri P. L. Bark totesi kuitenkin pääministeri Goremykinille, että tähän toimenpiteeseen voi­taisiin ryhtyä vain normaalioloissa. Valtakunnan oli turha ryhtyä hankki­maan itselleen vaikeuksia tällaisessa asiassa, kun sodan aikana oli pyrit­tävä pikemminkin yhtenäisyyteen. Suomen Pankki oli tarvittaessa yli­päällikön määräyksellä – valtakunnan puolustuksen vahvistamiseen vedoten – pakotettava toistaiseksi noudattamaan tiettyä ruplakurssia, mitä toimenpidettä »nykyisin vaatii Venäjän yhteiskunnallinen mielipi­de.»⁵⁸

Kauppalehti puolestaan kertoi haastatelleensa Venäjän luottokansli­an johtajaa, jonka mukaan vuoden 1904 asetusta ei voitu sodan oloissa soveltaa. Perusteluna oli se, että asetus edellytti suoritusten tapahtuvan kullassa, kun taas setelien lunastaminen kullassa oli sodan ajaksi lope­tettu.⁵⁹

Estääkseen päätösvallan siirtymisen Venäjän sotilasjohdolle suoma­laisten oli kuitenkin yritettävä ratkaista ruplaongelma keisarikuntaa tyydyttävällä tavalla. Esille nousi ajatus antaa Venäjälle laina, jolla hyödyk­keitä ja palveluja oli mahdollista ostaa. Näin Suomi olisi ruplavirran sijasta saanut sitoumuksen maksusta myöhempänä ajankohtana.

Paasikivi, joka lokakuussa (26.9. v.l.) 1915 Haritonovin johdolla pide­tyissä neuvotteluisssa oli ensi kertaa maansa virallisena edustajana saman pöydän ääressä venäläisten kanssa, oli innokas laina-ajatuksen puolustaja. Hän vakuutti epäileville venäläisille neuvotelleensa jo eräi­den yksityisten pankkien kanssa tällaisen lainan toteuttamisesta. Neu­vottelut päättyivät suomalaisten toivomalla tavalla lainaoperaatioihin, joissa myös KOP oli mukana. Venäjän ja Suomen rahajärjestelmien yh­distämistä ajaneiden venäläisten laskelmiin kuului saada tukea Suomen teollisuudelta, jolle korkea ruplan kurssi oli edullista. Tässä he kuiten­kin pettyivät, sillä Suomen talouden kokonaisetuun vedoten myös En­ckell mm. Borovitinovin tukemana vastusti rahajärjestelmien yhdistä­mistä.⁶⁰

Toukokuun 3. päivänä 1917 sovittiin järjestyksessä neljännestä va­luuttalainasta. Tällöin lainojen kokonaismäärä oli noussut 400 miljoo­naan markkaan, josta 305.5 miljoonaa eli runsas kolme neljäsosaa oli Suomen Pankin kontolla ja loput yksityispankkien vastuulla. Lainoilla ei kuitenkaan ollut kovin suurta vaikutusta, vaan ruplatulva toi Suomeen ennennäkemättömän keveät rahamarkkinat ja sen seurauksena inflaati­on. Kun tuotanto vuoden 1917 aikana kääntyi laskuun, oli seurauksena keinottelu niin reaaliomaisuudella kuin arvopapereillakin. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen markan pakkosidonnaisuus ruplaan loppui ja ruplan kurssia voitiin käydä merkittävästi alentamaan. Vuonna 1914 kurssi oli ollut 266 markkaa sadalta ruplalta ja vuonna 1916 vielä 216 markkaa sadalta ruplalta. Toukokuun alussa 1917 vastaava määrä ruplia oli 210 markkaa, mutta kuun lopussa enää 150 ja vähän ennen lokakuun vallankumouksen alkua sadasta ruplasta sai vaivaiset 60 markkaa.

Suomen Pankki kiinnitti huhtikuun 1917 lopussa senaatin huomiota ruplaongelmaan, ja senaatti puolestaan välitti siitä tiedon kenraaliku­vernöörille. Paasikivi ehdotti Tokoin senaatin valtiovaraintoimituskun­nan päällikölle Väinö Tannerille, että suomalaiset pyrkisivät suoriin neuvotteluihin Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. 8.-10.5.1917 Pie­tarissa raha-asiainministeriön luottokansliassa käydyissä neuvotteluissa Paasikiven lisäksi Suomen puolelta olivat mukana kenraalikuvernööri M. Stahovits, ministerivaltiosihteeri C. Enckell, Suomen Pankin pääjoh­taja C. von Collan, valtiokonttorin ylitirehtööri Wartiovaara sekä Tanner itse.⁶¹

Korkea-arvoisesta valtuuskunnasta huolimatta neuvottelut Suomen näkökulmasta katsottuna epäonnistuivat. Luottokanslia sai päinvastoin tilaisuuden vaatia Suomelta uutta lainaa. Jo Pietarissa suomalaiset saivat käteensä ehdotuksen, jonka mukaan tuonti Suomesta Venäjälle saatet­taisiin valtion valvontaan ja tapahtuisi Suomen antaman lainan turvin. Lainan määrä laskettaisiin erikseen, ja ruplan kurssi määrättäisiin Suo­men Pankin sekä luottokanslian välisin neuvotteluin.

Suomessa oltiin periaatteessa yksimielisiä siitä, että Suomen ja Venä­jän välinen maksutaseongelma oli ratkaistavissa vain tasapainottamalla maiden välinen kauppa. Mutta yhtä hyvin tiedettiin, ettei Venäjä pysty­nyt lisäämään vientiään Suomeen. Kesä-joulukuussa 1917 Venäjän las­kettiin tarvitsevan lainaa 350 miljoonaa markkaa, kun taas venäläiset pyysivät 880 miljoonaa. Suomessa liikkeellä ollut setelimäärä oli 800 miljoonaa, joten venäläisten vaatimuksiin suostuminen olisi merkinnyt setelistön kaksinkertaistamista. Kesäkuun alussa Suomen Pankista il­moitettiin, ettei sen tehtävänä ollut myöntää enää Venäjälle lainoja, vaan asia kuului Suomen valtiolle. Senaatti suostui tekemään lainaa koske­neen esityksen, mutta eduskunta päätti vain 100 miljoonan markan lai­nasta linnoitustöiden saattamiseksi päätökseen. Lainan dollarivakuu­teen – samoin kuin muihin avoimiin talouskysymyksiin – palattiin myöhemmin Tarton rauhansopimuksen yhteydessä.⁶²

Vuoden 1917 lainakysymyksen ollessa vielä avoinna joutui harjoitettu valuutta -lainapolitiikka voimakkaan arvostelun kohteeksi. Keväällä 1917 kokoontuneilla valtiopäivillä oli sosiaalidemokraattinen enemmistö, ja pankkivaliokunnan enemmistön muodostivat kahdeksan sosiaalide­mokraattia ja yksi maalaisliiton edustaja. Pankkivaliokunta antoi rupla­kysymyksestä mietinnön, joka tuli eduskunnan käsittelyyn 12. ja 15. päivänä toukokuuta. Mietinnössä havaittujen puutteiden vuoksi valio­kunta antoi uuden mietinnön, joka tuli käsittelyyn viikkoa myöhemmin. Näiden eduskuntakeskustelujen aikana erityisesti Paasikivi ja Ramsay joutuivat rajun arvostelun kohteeksi. Heitä syytettiin valuuttakeinotte­lusta sodan aikana teollisuuspiirien hyväksi. Pankkivaltuusmiesten uusi puheenjohtaja Edvard Gylling väitti teollisuus- ja vientipiirien yhdessä senaatin kanssa pyrkineen pitämään ruplan kurssin korkeana suurem­pien voittojen toivossa.⁶³

Puolustuksekseen kirjoittamassaan lehtiartikkelissa⁶⁴ Paasikivi palaut­ti mieliin, kuinka Suomen Pankki oli sodan puhkeamisesta elokuuhun 1915 asti kestäneen alkuvaiheen jälkeen alentanut ruplan kurssia. Tuol­loin oli Venäjän rahaministeri Bark – kuten jo on todettu – uhannut sotilasviranomaisten toimesta määrättävällä ruplan pakkokurssilla. Lai­naan verrattuna se olisi aiheuttanut Suomen Pankille vielä suuremmat tappiot. Paasikivi oli jo aiemminkin esittänyt⁶⁵ perusteluna myöntyvyy­delle sen, että Suomen tuli jollakin tavoin olla solidaarinen valtakunnan sotilasmenoille ja ottaa niihin osaa vaikkapa lainaoperaation avulla. To­sin oikeudellista velvoitetta Suomella ei tähän ollut, mutta moneen muuhun maahan verrattuna se nautti melkoisia etuja jäädessään paljolti syrjään sodan rasituksista.

Kysymys ruplan kurssista ja valuuttalainoista oli Paasikivelle ensisijai­sesti poliittinen. Peruslinjansa mukaisesti hän oli valmis pieneen myön­nytykseen taloudellisen tappion muodossa, jotta päätavoite – Suomen itsenäiset rahaolot – voitiin turvata. Tosin lainat osoittautuivat lopulta tappiollisiksi, sillä lokakuun vallankumous teki tyhjäksi niiden takai­sinmaksun, minkä Tarton rauhansopimus vahvisti.

Paasikivi ei kieltänyt sitä, etteikö hän olisi ottanut huomioon teolli­suudenkin etuja, mutta näin oli tapahtunut ainoastaan niin pitkälle »kuin ne eivät tule ristiriitaan muiden tärkeiden etujen kanssa.» Valuuttakeinottelusta puhuminen tässä yhteydessä oli epäilemättä liioiteltua. Maailmansota oli kesään 1917 tultaessa kestänyt kauemmin kuin ku­kaan olisi sodan alkaessa rohjennut ennustaa,  mutta rauha alkoi – tosin yllättävien käänteiden  jälkeen – häämöttää. Senaatti tiesi, että paluu rauhaan tulisi olemaan ongelmallinen, minkä vuoksi se asetti ns. demobilisoimiskomitean pohtimaan toimenpiteitä »kaupan, teollisuu­den ja merenkulun aloilla normaalisiin oloihin siirtymisen helpottami­seksi rauhan tullessa.» Yksi valtioneuvos August Ramsayn johdolla toi­mineen 11-jäsenisen komitean asiantuntijoista oli J. K. Paasikivi.⁶⁶

Aikaisemmat sodan vuodet olivat olleet idyllisen rauhallisia verrattu­na vuoteen 1917, jolloin poliittinen jännitys kasvoi yhdessä taloudellis­ten vaikeuksien kanssa. Demobilisoimiskomitean työ kohdistui ennen kaikkea kysymykseen, miten sodan jälkeen odotettavissa ollut työttö­myys voitiin estää. Jo venäläisten linnoitustöiden päättyminen kesällä 1917 ja valuuttatilanteen vuoksi vähentyneet sotatarviketilaukset olivat vaikeuttaneet työllisyystilannetta, mikä näytteli omaa osaansa Suomen sisäisten olojen kärjistymisessä.

Demobilisoimiskomitean työn tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Joulun alla jättämässään mietinnössä komitea kirjasi ne valmistelut, joi­hin eri viranomaisten toimesta oli ryhdytty – mitään alkuperäisen teh­täväksiannon mukaisia aloitteita tai suunnitelmia se ei esittänyt. Jos ko­mitean haluttiin jatkavan työtään, olisi se mietinnön mukaan pitänyt organisoida uudelleen. Tehokkaan työskentelyn takaamiseksi jäseniä oli komiteassa ilmeisestikin ollut liikaa, minkä lisäksi työväestön kasva­va voima oli näkynyt liian vähän. Senaatti oli saanut vain työnvälitys­hallinnon tehostamiseen liittyneitä näkemyksiä, kun se vuoden 1918 alussa päätti lakkauttaa komitean toiminnan.⁶⁷