URAN ETSIJÄ

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ylioppilas

Snellmanin ennustama hetki, jolloin suomalaisen kansallishengen voima joutuisi koetteille, näytti tulevan 1800-luvun viimeisellä vuo­sikymmenellä. Fennomaanien kansallinen herätystyö ei tuolloin vielä ollut sanottavasti tavoittanut väestön syviä rivejä kansakoululaitoksen ottaessa vasta ensi askeliaan. Suuriruhtinaskunnan yhteiskuntarakenne oli kokonaisuudessaan pysynyt verrattain vanhanaikaisena, kuten vuo­den 1890 tilasto havainnollisesti osoittaa.

Kun säätyvaltiopäivillä olivat edustettuina vain neljä ensiksi mainittua ryhmää, lähinnä maaseudun tilattomasta väestöstä koostuva kansan val­taenemmistö oli jäänyt vaille poliittisia oikeuksia. Sama piti paikkansa kunnallishallinnon kohdalla.

Nopeasti kasvavan tilattoman väestön elinolosuhteiden jatkuva huo­noneminen muodosti vuosisadan lopun suuren sosiaalisen ongelman,  jota lisääntyvä siirtolaisuus ei riittänyt ratkaisemaan. Teollistumispro­sessin myötä maaseudun mökkiläisiä siirtyi joukoittain kaupunkeihin, mikä merkitsi työväenliikkeen edellytysten syntyä. Toistaiseksi vielä si­vistyneistön johtamat työväenyhdistykset tyytyivät vaatimaan sosiaalisia uudistuksia ja yleistä äänioikeutta tähdentämättä työn ja pääoman risti­riitaisia intressejä.

Tässä tilanteessa suhteet Venäjään olivat joutumassa uuteen vaihee­seen. Imperialististen suurvaltojen välisessä kilpailussa Venäjän keisari­kunta merkitsi yhtä osanottajaa muiden joukossa. Tavoitteiltaan se ei liioin periaatteessa poikennut toisista. Ulkopoliittisen laajentumispyrki­myksen ohella imperialismilla oli myös sisäpoliittinen kääntöpuolensa. Menestyäkseen kansainvälisessä kilpailussa valtakunnan oli oltava »yh­tenäinen» ja luja. Varsinkin reuna-alueiden separatismi saattoi kehittyä myös ulkopoliittisesti vaaralliseksi, minkä vuoksi se oli pyrittävä hävittä­mään. Muiden suurvaltojen tavoin Venäjä tavoitteli tuota päämäärää,joka samalla palveli hallinnon yhdenmukaistamista ja tehostamista sekä valtakunnan johtavan kansallisuuden piirissä esiintyvän sovinismin tyy­ dyttämistä. Toisaalta tarjoutui näin tilaisuus koettaa suunnata yleisön huomio pois muista, ratkaisemattomista sisäisistä ongelmista.

Suuriruhtinaskunnan erottautuminen yhtenäistyvän valtakunnan ko­ konaiskuviosta pantiin ennen  pitkää merkille myös Venäjällä. Termi »Suomen kysymys» vakiintui keisarikunnan konservatiivisnationalisti­ sen lehdistön käyttöön 1880-luvun puolivälissä. »Suomalainen separa­tismi» kuvattiin vallankumouksellisuudeksi, jonka päämääränä oli itse­ valtiaan hallitsijan vallan rajoittaminen ja Suomen valtiollinen irtautu­minen. Tämä ei välttämättä edellyttänyt barrikadeja ja avointa kapinaa. Suuriruhtinaskunnan johtohenkilöt näyttivät valinneen suhteellisesti pitemmän mutta samalla vaarattomamman tien turvautumalla kulissien­ takaisiin vehkeilyihin ja juonitteluihin. Varsinkin täkäläisen ruotsalaisen puolueen epäiltiin toimivan jonkinlaisena Tukholman viidentenä ko­lonnana ja pyrkivän liittämään maan jälleen Ruotsin yhteyteen. Taustana oli vielä uuden suurvallan, Saksan, nouseva mahti, joka heijastui myös Itämeren alueelle.1

Itsevaltiaan asemastaan huolimatta Aleksanteri III ei voinut kokonaan jättää huomiotta Venäjän konservatiivisnationalistista mielipidettä, joka toisaalta muodosti vallankumousliikkeen uhkaaman hallituksen uskol­lisen tukijoukon. Kuten Robert Schweitzer on väitöskirjassaan osoitta­nut, keisarin tarkoituksena oli Suomen autonomian kustannuksella teh­tävin osamyönnytyksin »rauhoittaa» Venäjän konservatiivisia nationalis­teja ja saada suuriruhtinaskunnan ongelmat vedetyksi pois keskustelun piiristä tarvitsematta koskea itsehallinnon olennaiseen perustaan. Täl­laisina myönnytyksinä keisari kaavaili uuden rikoslain säätämiskysy­myksen ohella rahaa, tullia ja postia koskevia yhtenäistämistoimenpitei­tä. Käytännön tuloksiin päästiin tuolloin vain viimeksimainitun ongel­man kohdalla kesällä 1890 annetun ns. postimanifestin alistaessa Suo­men postilaitoksen keisarikunnan  sisäministeriön valvontaan.2

Postimanifesti järkytti pahoin sisäiseen kielitaisteluunsa keskittyneitä suomalaisia. Havaittiin, ettei kysymys ollut enää vain Venäjän lehdistössä ja kirjallisuudessa esitetyistä yksityisistä mielipiteistä, vaan ne näytti­vät saavan kannatusta myös keisarikunnan korkeimman poliittisen joh­don taholla. Pyrkiessään varjelemaan uhanalaiseksi koettua autonomi­aansa suomalaiset kehittelivät jo 1890-luvun alussa poliittisia toiminta­ linjoja,  jotka sittemmin täsmentyivät sortovuosien aikana.

Perustuslailliset, joiden kannattajakunta koostui ensi sijassa ruotsalai­sista ja suomalaisen puolueen jyrkästi venäläisvastaisista »nuorista» Joo­nas Castren, Lauri Kivekäs ym.) näkivät ainoan puolustuskeinon lujassa ja tinkimättömässä  pitäytymisessä perustuslaillisiin oikeuksiin.  Se oli kansallinen ja eettinen velvollisuus, joka koski kaikkia: niin hyvin se­naattia, valtiosäätyjä, virkamiehiä kuin yksityisiä kansalaisiakin. Passiivi­sen vastarinnan avulla voitaisiin laittomuutta jarruttaa ja tehdä sen jatka­minen hankalaksi. Vastarinta ei saanut muuttua aktiiviseksi ja ulkomail­ta oli etsittävä tukea vain vetoamalla valistuneeseen kansainväliseen mielipiteeseen, mille annettiin suuri merkitys. Samalla oli odotettava vapaamielisemmän hallitussuunnan valtaanpääsyä Venäjällä, jolloin Suomenkin tilanne helpottuisi. Vastarinnan yksilöille aiheuttamat kärsi­mykset viranmenetyksineen jne. oli kestettävä itse lakiin sisältyvän oi­keuden periaatteen tähden. Oikea oli lopuksi voittava, koska se oli osa korkeampaa maailmanjärjestystä. Tällä tavoin asetettiin, kuten Lauri Hy­vämäki on korostanut, oikeuden postulaatti reaalipoliittisten laskel­mien edelle; se, mikä oli oikein, oli ajan mittaan myös poliittisesti vii­sasta. Laittomuuspolitiikkaan alistumalla vaarannettaisiin lisäksi kansan tulevaisuudelle ratkaisevan tärkeä moraalinen  kestokyky.3

Suomalaisen puolueen johtajan Y. S Yrjö-Koskisen näkökulmasta ti­lanne ei ollut näin suoraviivainen. Venäjän reaalinen ylivoima oli murs­kaava, eikä Yrjö-Koskinen voinut perustaa luottamustaan mihinkään kansakunnan olemassaolon itsestään selvään poliittiseen tai juridiseen oikeuteen. Hänen omaksumansa hegeliläis-snellmanilaisen käsityksen mukaan kansakunta säilyi niin kauan – ja vain niin kauan – kuin siinä eli »kansallishenki».

Suomalaisuustyötä oli siis edelleen jatkettava ja samalla voitettava aikaa tarkoituksenmukaisen Venäjän-politiikan avulla. Kenties pystyttäi­siin näin ainakin suurimmalta osalta välttämään keisarikunnan taholta ilmaistut yhtenäistämispyrkimykset. Toimien läheisessä yhteistyössä ministerivaltiosihteeri Woldemar Carl von Daehnin kanssa Yrjö-Koski­nen kehitti »ennaltaehkäisevän» taktiikan, jonka tarkoituksena  oli pys­tyä kilpailemaan Venäjän nationalistien kanssa keisarin luottamuksesta. Suomesta ei saanut kuulua mitään sellaista, jota Venäjän nationalistit voisivat käyttää hyväkseen. Suositeltaessa keisarille tiettyjä ratkaisuja ei saanut vedota oikeuteen vaan Venäjän omaan etuun. Julkinen protes­tointi hallitsijan jo tekemiä päätöksiä vastaan oli turhaa ja vaarallista. Venäjän itsevaltiaalle, joka ei ymmärtänyt perustuslaillista ajattelua, jat­kuva vastarinta muuttuisi helposti arvovaltakysymykseksi, jolloin tilan­ne vain vaikeutuisi.

Maan pelastamiselle välttämättömän »kansallishengen» ja »kansalli­sen ajattelutavan» vahvistamiseksi ei kielitaistelusta Yrjö-Koskisen mu­kaan saanut luopua vaan päinvastoin sitä oli tehostettava. Fennomaa­nien poliittisen vaikutusvallan kasvu vähentäisi myös Venäjän painetta, koska konservatiivisnationalistisen suuntauksen pahimmat hyökkäykset kohdistuivat separatistiseksi leimattuun ruotsalaiseen puolueeseen, joka siten oli Venäjän-poliittisesti kompromettoitu. Vain suomalaisella puo­lueella oli mahdollisuus saada keisari vakuuttuneeksi suuriruhtinas­kunnan lojaalisuudesta. Näin ollen, kuten Pirkko Rommi on osoittanut, Yrjö-Koskinen ei jatkanut ja kiihdyttänyt kielitaisteluvaatimustaan Venä­jän vaarasta huolimatta vaan juuri sen vuoksi. Yrjö-Koskisen tavoite hegeliläisen »kansallishengen» toteutumisesta oli ehdoton. Ei voitu aja­tella, että fennomaanisen puolueen rinnalla jatkuvasti eläisi muita ei­ fennomaanisia puolueita, vaan kehitys johtaisi joko siihen, että koko kansa omaksuisi fennomaanisen ideologian tai siihen,  että  Suomen kansa häviäisi  kansakuntana historiasta.4

Yrjö-Koskisen filosofinen konstruktio kansallishengestä oli kuitenkin vuosisadan lopussa jo vanhentumassa. Puolueessa yhä näkyvämpään asemaan kohonnut, J. R. Danielsonin  ja E. G. Palmenin johtama ns. Val­voja-ryhmä sanoutui avoimesti irti näistä hegeliläis-snellmanilaisista tunnuksista korostaen kielikysymyksen merkitystä lähinnä sosiaalisena oikeudenmukaisuuskysymyksenä. Ruotsalaisuuden valta-asema ei ra­joittunut vain julkisen elämän, virkamiehistön ja sivistyneistön piiriin. Industrialismin kehittyessä maan teollisuus ja pääomat olivat valtaosal­taan keskittyneet ruotsinmielisten käsiin. Syntyperään ja varallisuuteen perustuvien äänioikeussäännösten nojalla he pitivät johdossaan kahta valtiopäiväsäätyä (aatelia ja porvaristoa) pystyen siten ehkäisemään mo­net suomenmielisten yhteiskunnalliset uudistuspyrkimykset. Opiskel­lessaan nuoruudessaan Berliinissä Adolf Wagnerin ja Gustav Schmolle­rin johdolla kansantaloustiedettä J. R. Danielson oli saanut vaikutteita näiden edustamasta ns. sosiaalireformatorisesta suuntauksesta. Jo 1880- luvulla Danielson korosti, ettei liberalismi sellaisenaan tarjonnut ratkai­sua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Alempien kansankerrosten – teolli­suustyöväki mukaanluettuna – hätää voitiin lievittää vain valtion myö­tävaikutuksella. Taloudellisessa taistelussa valtion oli suojeltava hei­kompaa osapuolta, sillä ei voitu kiinnittää huomiota pelkästään varalli­suuden lisäämiseen vaan myös sen oikeudenmukaiseen jakautumi­seen.5 Käsittäessään kielikysymyksen vain osaksi – joskin tärkeäksi osaksi – sosiaalista reformiohjelmaa »valvojalaiset» eivät ilman muuta olleet valmiita »Venäjän vaaran» kasvaessa hyväksymään Yrjö-Koskisen vaatimusta kielitaistelun tehostamisesta. Kun idänpoliittinen tilanne Aleksanteri III:n loppuvuosina väliaikaisesti helpottui, myös Suomen sisäinen  jännitys vastaavasti lieveni.

Postimanifestin julkistamisesta oli kulunut vain muutamia viikkoja, kun ylioppilas Juho Kusti Paasikivi yhdessä 31:n muun keltanokan kans­sa 29.9.1890 ilmoittautui Hämäläis-Osakunnan jäseneksi. Kaksi päivää myöhemmin hän osallistui osakunnan vuosijuhlaan, jossa pitämässään puheessa inspehtori, yleisen historian professori J. R. Danielson avoimesti viittasi poliittiseen tilanteeseen. »Kansamme elämä on ollut syr­jäisen elämää. Nyt on toisin. Nyt moni silmä jo luo katseen tänne ja moni noista silmistä tekee sen löytääkseen pahimpia heikkouksiamme. Nyt heikkoutemme eivät jää silleen. Tunnette mitä koettelemuksia maamme on kestänyt aivan viime hetkinä ja ei kukaan meistä tiedä, mitä vielä siinä kohden on edessä. Mutta minä uudistan sen, että varmalta näyttää, että jos koetamme turvautua siihen, mihin on turvauduttu, jos koetamme elää piilossa, niin olemme hukassa. Tehkäämme koko maailman edessä tiedoksi, että jos muualta tuleva valta täällä kumouk­sen tekee, niin silloin joutuu kärsimään kansa, joka pyrkii eteenpäin. Tehkäämme tämä maailmalle selväksi, kun se tänne luo katseensa». Nuorisolta vaadittiin nyt voimien jännittämistä aivan toisin kuin ennen, ja suomalaisen sivistystyön merkitys oli ratkaisevasti kohonnut.6

Ylioppilaiden piirissä jännitys olikin korkealla. Jo huhtikuussa 1890 rehtori oli kuraattorien välityksellä pyytänyt osakunnilta malttia. Julki­suudessa oli käyttäydyttävä niin,  etteivät  »vihamieliset sanomalehdet ym. saaneet aihetta herjata maamme nuorisoa ja sen kautta koko kan­saa». Hämäläis-Osakunnan kuraattori Werner Meurman vetosi niin­ikään joukkonsa pidättyvyyteen. Tarton yliopistoa kohdannut venäläis­täminen saattoi toistua Helsingissäkin, ja siksi oli vältettävä kaikkea va­romatonta ja huomiota herättävää kirjoittelua. Huolestuneisuuteen an­toivat aihetta osakuntalehdissä ilmenneet nousevan »ryssänvihan» mer­kit. Lokakuussa 1890 kutsuttiin jo laulunjohtajatkin kuulemaan varoitta­via sanoja. Hämäläis-Osakunnan keskustellessa asevelvollisuuskysy­ myksestä inspehtori Danielson korosti maan aseman välttämättä vaati­van kansallista sotaväkeä. Kun Suomen armeija osoitti uskollisuutta ja urhoollisuutta, se kohotti kansallista arvoa ja vähensi Venäjän halua Suomen oikeuksien rajoittamiseen. Danielson pyrki selvästi vakuutta­maan ylioppilaita tarpeesta tehdä harkittuja myönnytyksiä Pietarille, jot­ta Suomen etuoikeudet eivät liiaksi herättäisi huomiota.7

Agathon Meurmanin pojan, maisterin ja ylioppilaskirjaston hoitajan Werner Meurmanin (Liuksialan) kuraattorikautena, joka kattoi koko 1890-luvun, Hämäläis-Osakuntaa hallitsi konservatiivinen ja suomalais­kansallinen henki. »Vänni» Meurmanin asema perustui sukutaustan li­säksi konservatiivisen fennomanian joukkovoimaan, jota lujatahtoinen kuraattori tarvittaessa käytti hyväkseen. Tukenaan hänellä oli myös Da­nielsonin arvovalta, vaikka »valvojalainen» inspehtori itse asiassa oli sosiaalipoliittisesti kuraattoriaan radikaalimpi. Vasta vuosikymmenen lopulla osakunnassa alkoi hahmottua ryhmä, josta sittemmin kasvoi hä­mäläisten ylioppilaiden perustuslaillinen ja sosialistinen siipi. Tämä joukko vieroksui Meurmanissa henkilöityvää osakunnan ja konservatii­visen  suomenmielisyyden liittoa.8Toistaiseksi ei kuitenkaan ryhmittymien välillä muodostunut yhteistoimintaa estäviä voittamattomia vasta­kohtaisuuksia. Lopullinen jakautuminen tapahtui vasta sortovuosina. Hämeenlinnan  lyseosta tulevalle J. K. Paasikivelle ei sopeutuminen osa­kuntaa hallitsevaan meurmanilais-danielsonilaiseen henkeen näytä muodostaneen minkäänlaista ongelmaa.

Kouluaikaisia harrastuksia jatkaen fuksipoika J. K. Paasikivi liittyi heti ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Ylioppilaskunnan Laulajiin ja antoi myös valita itsensä  Hämäläis-Osakunnan lehden Hälläpyörän toimitus­kunnan jäseneksi.9 Toimittajuus ehkä osaltaan auttoi avaamaan ovia puolueen pää-äänenkannattajaan Uuteen Suomettareen, josta varaton ylioppilas pyrki hankkimaan opiskelurahoja. Muistelmissaan Paasikivi mainitsee »joutuneensa» jo syksyllä 1890 Uuteen Suomettareen avusta­jaksi, »ja seuraavina vuosina 1890-luvun alkupuolella olin erilaisissa reportterin töissä samassa lehdessä».10

Tämän tarkemmin Paasikivi ei missään määrittele sen enempää toimittajantehtäviään Uudessa Suomettaressa kuin niiden ajankohtaakaan. Käteen   jäävät  ilmaisut  »avustaja»,  »erilaiset reportterin työt» sekä »1890-luvun alkupuoli». Lisäksi voidaan mainita kirjallisuudessa esiin­tyvät tiedot hänestä oikolukijana sekä lehden ulkomaanuutisten toimit­tajana.11 On hyvin mahdollista, ettei Paasikiven toimenkuvaa lehtialalla saada kovinkaan paljon selkeämmäksi. Kysymys ei välttämättä ole vain lähteiden niukkuudesta vaan myös siitä, että vuosisadan vaihteessa sa­nomalehdentoimittajan rooli säilyi vielä varsin eriytymättömänä. Toi­mittajat eivät yleensäkään voineet erikoistua, vaan heidän oli tehtävä kaikkia mahdollisia töitä. Niihin kuuluivat artikkelien kirjoittaminen, maaseutukirjeiden korjaaminen, käännösten tekeminen ja konttoriteh­tävistä huolehtiminen. Useimmissa lehdissä myös oikoluku kuului toi­mittajien  jokapäiväisiin tehtäviin, maaseutulehdissä jopa 1930-  ja 1940-luvuille saakka.12

Tähän eriytymättömyyteen liittyi varsinaisesti vain kaksi poikkeusta: pääkirjoitukset, jotka kuuluivat päätoimittajalle, sekä ulkomaanuutiset. Viimeksimainitut saatiin vuosisadan loppuun saakka lähes yksinomaan ulkomaisista lehdistä kääntämällä. Kun työ vaati paljon aikaa, lehtiin palkattiin vakinaisia avustajia toimittamaan ulkomaanuutisia. Niin pian kuin lehti sai useampia toimittajia,  yksi heistä tavallisesti erikoistui  tuo­hon tehtävään. Ulkomaanosastoa pidettiin kuitenkin paljolti toisarvoise­na uutisaineistona aina 1910-luvulle saakka.13

Paasikiven tullessa Uuden Suomettaren palvelukseen v. 1890 lehdel­lä oli kuusi toimittajaa, ja se ylitti painosmäärältään (6200 kpl) kaikki kilpailijansa suuriruhtinaskunnassa. Päätoimittajuudesta oli alun alkaen vastannut Viktor Löfgren (Lounasmaa), joka jättäessään tehtävänsä v. 1906  tuli toimineeksi siinä 30 vuotta. Yhtä pitkään työrupeamaan ylti myös lehden toimitussihteerinä ja ns. kolmantena vakinaisena toimitta­jana v. 1885 työnsä alkanut J. W. Messman (Miesmaa). Ulkomaanosastos­ta oli puolestaan vuodesta 1877 lähtien huolehtinut ns. toinen vakinai­nen toimittaja Vilho Soini, joka kuitenkin v. 1890 siirtyi lehden talou­denhoitajaksi. Näin voidaan todeta ulkomaanosaston olleen ilmeisesti ilman vakinaista toimittajaa nuoren hämäläisylioppilaan tullessa lehden palvelukseen. Tähän kuvioon soveltuu hyvin Paasikiven ystävän A. Osw. Kairamon myöhempi maininta hänestä Uuden Suomettaren »apulais­toimittajana ja ulkomaanosaston selostajana».14 Nuorimpana jäsenenä toimituskunnassa Paasikivi joutui silti huolehtimaan moninaisista tehtä­vistä, joita parhaiten kuvannee hänen itsensä käyttämä ilmaisu »erilaiset reportterin työt». On pääteltävissä, että Paasikiven rooli lehdessä oli tuolloin laadultaan vielä lähinnä teknistä, ts. hän toimi palkattuna työn­tekijänä vailla varsinaista kosketusta tai vaikutusta lehden toimituspoli­tiikkaan ja sen taustahahmoihin. Muistelmissaankin Paasikivi toteaa tu­tustuneensa lähemmin päätoimittaja Löfgreniin vasta 1890-luvun lopus­sa.15

Ajallisesti Paasikiven toimittajaura osuu – kuten hän itse asian ilmai­see – 1890-luvun alkupuoleen. Tämä kattaa ajan, jonka hän opintojen­sa vuoksi asui Helsingissä. Muutettuaan sieltä pois nuoren maisterin oli jo puhtaasti maantieteellisistä syistä mahdotonta toimia varsinaisena toimituksen jäsenenä satunnaistehtäviä lukuunottamatta.

Uusi Suometar ei ollut pelkästään sanomalehti, vaan siitä oli jo 1870- luvulla muodostunut Yrjö-Koskisen johtaman suomenmielisen ryhmän tukipiste, jonka ympärille suomalainen puolue vähitellen muodostui. Ryhmän tavoitteita loi lehden toimituksen rinnalla ja edelläkin vakinai­nen avustajakunta, johon Yrjö-Koskisen itsensä lisäksi kuuluivat mm. Jaakko Forsman, Agathon Meurman, K. F. Ignatius ja Eliel Aspelin. »Val­vojalaisiin» lukeutunut Danielson puolestaan piti etäisyyttä Uuteen Suomettareen aina vuoden 1901 tienoille saakka. Vasta tällöin hänen kirjoituksensa alkoivat vakiintua lehdessä.16 Tilanteen ollessa tällainen tuntuu loogiselta, ettei Danielsonin suojatti Paasikivikään voinut esittää Uudessa Suomettaressa mitään huomattavaa roolia ennen aatepoliitti­sen tilanteen yleistä muutosta.

Suomalaisen puolueen »nuorten» toiminta johti 1890 Uuden Suo­mettaren kilpailijaksi perustetun Päivälehden syntyyn. Ensiksi mainittu säilytti 1890-luvulla johtoasemansa valtiollisten kysymysten käsittelijä­nä, kun taas Päivälehdestä muodostui radikaalisen vapaamielisyyden ja kirjallis-taiteellisen elämän keskipiste. Sosiaalipoliittisesti orientoitunut Paasikivi ei jaksanut kiinnostua epärealistiseksi luonnehtimastaan päi­välehteläisestä »teoretisoinnista ja estetisoinnista». Muistelmissaan hän toteaa kategorisesti: »Kirjallisiin ja taiteellisiin riitoihin en ole sekaantunut». Laulun lisäksi hänen elämänpiiriinsä ei opiskeluvuosista lähtien enää mahtunut muiden taidelajien aktiivista harrastamista tai lähempää seuraamista. Klassisen kaunokirjallisuuden lukijana ja satunnaisena te­atterissakävijänä hän toki säilyi elämänsä loppuun saakka. Uuden Suo­mettaren avustajakunta ja toimitus koostuivat nimenomaan yhteiskun­nallisia kysymyksiä harrastavista henkilöistä. Lehden levikki suuntautui voittopuolisesti maaseudulle, jonka suomenkielisen väestön sosiaalisen aseman parantaminen kuului fennomaanien keskeisiin tavoitteisiin. Ai­kalaistensa tavoin Paasikivi oli omaksunut maailmansotia edeltäneen kauden yleisen kehitysoptimismin. Uskottiin lähes rajattomaan edistyk­seen, ei vain teknis-luonnontieteellisillä aloilla, vaan luotettiin myös toimivan subjektin, ihmisen, jatkuvaan henkiseen ja moraaliseen kehi­tykseen. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voisi tapahtua itsestään, vaan tarvittiin määrätietoista ponnistelua.17

Yliopistossa Juho Kusti Paasikivi paneutui pääaineensa, Venäjän kie­len ja kirjallisuuden opiskeluun vt. professori Viktor Aleksandrovits Semjonovin johdolla. Tiedemiehenä melko vaatimatonta tasoa edusta­nut Semjonov oli suorittanut v. 1881 Pietarin yliopistossa historian ja kielitieteiden kandidaattitutkinnon sekä toiminut sittemmin mm. perin­töruhtinas Nikolain (Nikolai H:n) käsityönopettajana. Pietarilaisen oppi­ koulun lehtoraatin kautta hänen uransa johti v. 1890 Helsingin yliopis­ton vt. professoriksi.18 Semjonovin ja hänen lehtorinsa K. G. Brotheruk­sen johdolla Paasikiven opinnot sujuivat ripeästi ja jo keväällä 1891 hän oli valmis pyrkimään käytännön kieliharjoittelua varten keisarikuntaan.

Opiskelijan ja lehtimiehen tehtävät täydensivät nyt entistä läheisem­min toisiaan. »Korkea-arvoiselle Konsistoriumille Keisarillisessa Alek­santerin yliopistossa Helsingissä» 24.3.1891 osoittamassaan kirjelmässä ylioppilas Juho Kusti Paasikivi vedoten Venäjän kielessä, Pohjoismaiden historiassa ja oikeusfilosofiassa suorittamiinsa tutkintoihin pyysi nöy­rimmin tulla huomioon otetuksi jaettaessa yleisiä stipendejä venäjän kielen oppimista varten. Vaikka anomus ei johtanutkaan tulokseen, hän päätti silti lahtelaiselta kauppias K. V. Kunnaalta saamansa lainan turvin toteuttaa matkan,  joka suuntautui Novgorodiin.19

Paasikiven Novgorodissa oleskelua koskevat lähteet ovat erittäin niu­kat ja koostuvat lähes pelkästään hänen Uudelle Suomettarelle lähettä­mistään matkakirjeistä. Tarkkaa ajankohtaakaan ei tiedetä. Lähtö on kui­tenkin tapahtunut jo heti kevätlukukauden loppuvaiheessa, koska Pieta­rissa toiminut Suomen Passivirasto rekisteröi 11.5.1891 Novgorodiin matkalla olleen ylioppilas Paasikiven käyneen säädetyllä tavalla tarkas­tuttamassa passinsa. Viimeinen Uudessa Suomettaressa julkaistu matka­kirje ilmestyi 11.11.1891, joten oleskelu Novgorodissa on todennäköi­sesti kestänyt syyslukukauden loppuun saakka.20

Nuoren ylioppilaan ja toimittajan lehdelleen lähettämät raportit ovat valtaosaltaan varsin ulkokohtaisia Novgorodin ja sen lähiympäristön kirkkojen, luostarien ym. nähtävyyksien kuvauksia. Pappien koulutusta, paikallisia uskonnollisia tapoja sekä pyhimyskertomuksia luonnehdi­taan myös laajasti. Kriittisyyttään kirjoittaja osoitti vertaamalla kirkon pihalla tungeksivaa kerjäläismäärää temppelin kupolien kultauksen vaatimiin kustannuksiin. Rahvaan oloissa oli ylipäänsä hänen mieles­tään runsaasti korjaamisen varaa. »Jos tiellä satut puhuttelemaan wenä­läistä talonpoikaa ja olet wähänkin herrasmiehen näköinen, niin tawal­lisesti ottaa hän lakin päästään puhuessaan sinulle. Huomaa selwästi jälkiä siitä, että hän wielä 80 wuotta sitten oli orjana.» Venäjän kansan­ opetusjärjestelmä, jonka rinnalla »suomalaisen kansakoululaitoksen ei tarwitse häwetä» sai oman erillisen tarkastelunsa.21

Venäläisen provinssikaupungin elämänmeno sai nuoresta ylioppilaasta kiinnostuneen tarkkailijan, jonka oma nationalismi silti ajoittain väritti arviointeja. Samassa »kortteerissa» asuvien Novgorodin klassilli­sen kimnaasin poikien historian ja maantieteen oppikirjoista hän tun­nollisesti etsi Suomea koskevat kohdat ihmetellen niiden vähäisyyttä. Innokas lauluveikko seurasi myös lähiympäristönsä musikaalisia har­rastuksia: »Räätälit, jotka asuwat tässä samassa talossa, wetelewät pitkin päiwää. Istuwat jalat ristissä suurella pöydällä ja suhauttelewat laulun tahdissa tikkejä. Yksi laulaa aina alun wärssyä, ja toiset ottawat kiinni köörissä. Tenorit laulawat melodiaa ja bassot säestäwät, jonka tawan wenäläiset owat warmaankin oppineet kirkkolaulustaan. Toisinaan on keskellä laulua wihellyksiä ja kiljahduksia, jotka otetaan melkein ylä­puolella falsetin. Laulut owat kaikenmoisia waatimattomia rekiweisuja ja sotalauluja.

Mutta kun ’herraswäkeä’ on koossa, niin lauletaan ensin romansseja ja soitellaan ja toisinaan, kun enemmän innostutaan, lauletaan köörissä: ’Hei slaawit, wielä kaikuu meidän wapauden laulu’ tai muuta. Laululla lopetetaan kaikki tärkeimmät juhlallisuudetkin Wenäjällä. Satuin ke­wäällä näkemään wuositutkinnon kymnaasissa. Kun kaikki oli lopetettu, todistukset jaetut eroawille oppilaille, luettu säännöt ja määräykset, kuinka oppilasten tulee suwen aikana elää ym., kääntyiwät kaikki läsnä­ olijat peräseinällä olewaan keisarikuwaan päin ja lauloiwat kansallis­ hymnin: Jumala, warjele Tsaaria! Sinä wäkewä, mahtawa, hallitse kun­ niaksi meille, hallitse peloksi wihollisille. Sinä oikeauskoinen Tsaari! Jumala, warjele Tsaaria!’»

Kimnaasin opettajien välityksellä suomalainen vieras tuli mukaan myös paikkakunnan seuraelämään. Syötiin, juotiin, laulettiin ja pelattiin korttia. Puritaanista maalaisylioppilasta oudoksuttivat naiset pelipöydän ääressä: »Kaikilla on  paperossit suussa, joista löyhytetään sellaisia sywiä nielusauhuja, jotka tekisivät kunniaa mille tupakkamiehelle tahansa. Eräs rouwista on oikein pelimiehen perikuwa: istuu koko ajan mitä rauhallisimman näköisenä, ei hätäile, waikka juuri on pannut pöytään 15 ruplaa. Toinen ei ole yhtä kylmäwerinen: äsken hävittyään 2 ruplaa hän melkein itki. Sitä ahnaammin tarttuu hän nyt kortteihinsa. Kortit wapisewat kädessä, silmät kiiluwat päässä, ja kuumeentapainen puna peittää kaswot leuan nipukasta hiusten rajaan. Kolmas on erittäin hy­wällä tuulella, sillä hän on tänä iltana woittanut 60 ruplaa.»

Keskustelun tasoon suomalaisylioppilas ei aina ollut tyytyväinen. Käytännölliset venäläiset harrastivat arkisia, jokapäiväisiä asioita. Ruoan­laitto kiinnosti myös miesväkeä. »Ainakin owat muutamat wanhat her­rat tämänkin kirjoittajan läsnäollessa puhuneet sienien suolaamisesta ja kananpoikien hoidosta niin asiantuntewasti, että olisi luullut heidän ikänsä olleen kokkeja tai kananhoitajia». Syyksi ylioppilas epäili toisaal­ta sitä, että tämäntapainen tuumailu ei kuulunut kiellettyihin asioihin. »Järkeileminen siitä, mitä Pietarissa tehdään, ei tietysti sowi kansalaisel­le hywin järjestetyssä waltakunnassa». Asiaan vaikutti myös se, että Nov­gorodissa ei ilmestynyt yhtään ainoata sanomalehteä, ja suuria valtakun­nallisia lehtiä kuten Novoje Vremjaa ja Svetia tilasi vain harva. Näiltä lukijoilta sitten kyseltiin, »koska sitä Saksaa ruwetaan höyhentämään» tai »minkälaiset tanssiaiset ne olivat, jotka pidettiin ranskalaisten me­riupseerien kunniaksi (Kronstadtissa)». Kiinnostuneena Paasikivi pani merkille lehtiä seuraavan kimnaasinopettajan lausunnon: »Ajatelkaa, et­tä te olette kotonanne huoneessa ja owet sekä portit ovat teljetyt nenän­ne edessä. Teidän täytyy tietysti päästä ulos. Samoin on Wenäjän laita. Meillä ei ole ulospääsyä. Siinä se. Siitä asti ovat meidän wäet olleet wakuutetut sodan wälttämättömyydestä».22

Tarkastajan käynti kimnaasissa irrotti sitten ylioppilaan kynästä ku­vauksen, josta tyylin paikoittaisesta kömpelyydestä huolimatta ei puutu gogolmaisia piirteitä. Jo syyslukukauden alussa kimnaasin tirehtööri Anton Feodorovits – sukunimeä ei Paasikivi tiennyt – oli kuullut pietarilaiselta ystävältään koulupiirin tarkastajan kunnioittavan lähiai­koina käynnillään kuvernementtikaupunki Novgorodia. Kun vastaavaa vierailua ei ollut tapahtunut kuuteen vuoteen, »katsoi tirehtööri par­haaksi ensiksikin pienessä puheessa ilmoittaa oppilaille tarkastajan per­soonasta, hänen ulkonäöstään ym. tähän koskevista asianhaaroista. Sa­massa käskettiin oppilaita pitämään kortteerinsa tarpeellisessa siiwossa, koska tarkastus luultawasti tulisi ulottumaan koulun seinien ulkopuo­lellekin. Kahdeksasluokkalaisille annettiin mietittäwäksi luokkakirjoi­tusta warten aine:  »Itsewaltiuden merkitys Wenäjällä».

Koska en tietysti päässyt kouluun sisään … en woi warmuudella ker­toa, minkälainen tarkastus oli siellä … Ainoastaan woimistelunopetuksen tarkastuksen olin tilaisuudessa näkemään, koska se tapahtui koulun pihalla. . . Lopuksi kuljettiin hänen ylhäisyytensä ohi pitkissä riweissä, jolloin tämä wirkkoi jonkun kerran ’hywin, pojat’, johon he wastasiwat: ’Ahkeruus on ilomme, teidän  erinomaisuutenne’.

»Iltasella hänen ylhäisyytensä piti tulla katsastamaan kymnasistien asuntoja, etupäässä niiden, jotka asuwat wieraiden ihmisten luona. Sitä warten tässäkin kortteerissa, joka myöskin on sellainen, jo aamusella huone lämmitettiin tarpeellisen lämpöiseksi, laattia siiwottiin liikanai­sista tawaroista. Ennen päiwällistä käwi wenäjänkielen opettaja, jonka lähimmän tarkastuksen alle kortteeri on uskottu – Wenäjällä on jokai­sen oppilaskortteerin korkeimpana   tarkastusmiehenä joku opettajista

– wielä kerran pitämässä lopputarkastuksen, antoi lopulliset ohjeet ja määräsi erään kymnasisteista olemaan kahtena päivänä ilman päiwällis­ tä – tawallinen rangaistus kymnaasissa – koska näki hänen tyhjän kirjalaukkunsa olevan sängyn päällä, eikä sille määrätyssä paikassa, joka on naulassa sängyn yläpuolella.

Sitä paitsi oli hänellä wielä pieni järjestystoimi tehtäwänä. Wasta wii­meisellä hetkellä oli muistettu, että tässä kortteerissa, paitsi kymnasiste­ja, asuu wielä joku, Jumala tiesi, mikä ihminen, suomalainen ylioppilas. Waikka nyt olikin kaikissa tätä asiaa koskewissa suhteissa waarinotettu tarpeellinen järjestys, oli nim. erityiseen, jokaisessa kortteerissa löyty­wään kirjaan nimeltä »Zhurnal» (päiwäkirja) ja siitä johonkin kymnaa­sin matrikkeliin kirjoitettu inspehtorin käskystä ja hänen antamansa kaawan mukaan, että kortteerissa asuu »ylioppilas Hänen Majest. Kei­ sar. Aleksanderin-yliopistosta Helsingissä, joka korkeamman esimiehis­tön päätöksestä oleskelee kaupungissa» – inspehtori ei woinut käsit­tää, kuinka sitä muutoin woisi oleskella. Mutta kuitenkin katsoi hän paraaksi toimittaa niin, että tarkastaja ei huomaa sitä suomalaista, sillä se ei nähtäwästi ollut sopiwaa pedagogilliselta kannalta katsoen. Tämän tähden wenäjänkielen opettaja ilmaisi inspehtorin ynnä tirehtöörin tah­don, että se suomalainen poistuisi siksi illaksi, joka käsky täytettiinkin.

Iltasella klo. puoli kymmenen käwi tarkastaja tirehtöörin ja inspehto­rin kanssa kortteerissa, jossa wiipyiwät lähes puoli tuntia. Koetettiin katsoa, ettei asunnosta  löytynyt mitään nuorisolle waarallisia kirjoja y.m. ja että kaikki oli kuten olla pitää. Kaikki olikin hywin, koska kort­teerin päiwäkirjaan hänen ylhäisyytensä suwaitsi kirjoittaa tuon paljon käytetyn lauseen, että »kaikki löydettiin tarpeellisessa   kunnossa».

Poislähtiessä tapahtui tosin pieni ereys. Inspehtori puki hädissään hänen ylhäisyytensä päälle, joka aineellisessa suhteessa sattuu olemaan erittäin wähäpätöinen, tirehtöörin turkit, joka on tunnettu Nowgorodin kaikkein suurimmaksi mieheksi. Koska nim. ei ollut saapuvilla lakeijaa, oli inspehtorin welwollisuus auttaa turkkia hänen ylhäisyytensä päälle, koska tämä on kenraalin arwoinen ja siis kahta, kolmea »tshiniä» (wir­ka-astetta) häntä ylempänä. Hänen ylhäisyytensä, tarkastajan apulainen, auttaa luultawasti turkkia itse tarkastajan päälle, ja tawalliset opettajat auttawat tirehtöörin ja inspehtorin turkkia  tai  palttoota,  j.n.e.  Menee tämä järjestys pitkässä tasaisessa jonossa, joka, Jumala ties, missä loppuu alhaalla päin, luultawasti siellä, missä palttoot ja turkitkin».23

Yli puoli vuotta kestänyt oleskelu Novgorodissa merkitsi J. K. Paasiki­velle hänen elämänsä ensimmäistä »ulkomaanmatkaa». Vieraaseen ym­päristöön ja toiseen kulttuurimuotoon tutustuminen ei voinut olla jättä­mättä jälkiä nuoreen mieleen, vaikka peruskatsomukset säilyivätkin en­nallaan. Kouluvuosilta periytyvä suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut, mutta siitä huolimatta Paasikiven oli henkilökohtaisten ko­kemusten jälkeen entistä vaikeampi omaksua maanmiestensä usein tie­tämättömyyteen ja nurkkakuntaisuuteen pohjautuvaa suhtautumista itäiseen naapurimaahan. Kuten Uuteen Suomettareen kirjoitetut artik­kelit osoittavat, tämä ei silti merkinnyt keisarikunnassa vallitsevan jär­jestelmän ja venäläisen maaseutukaupungin elämänmenon kritiikitöntä hyväksymistä. Vaikka vastaanotto oli ollut ystävällinen, Paasikiven epäluulo suurvenäläistä nationalismia kohtaan säilyi. Keskustellessaan pas­sintarkastuksen yhteydessä suomalaisvieraan kanssa novgorodilainen poliisiviranomainen (pristav) lausui tunnustuksensa tämän kieliopin­ noista mutta lisäsi, että kaikkien suomalaisten pitäisi oppia venäjää, »koska Suomi on osa Venäjän valtakuntaa».24 Tämän –  ilmeisesti tahat­toman – muistutuksen tietystä poliittisesta ajattelutavasta postimanifes­tin jälkitunnelmissa elävä helsinkiläinen ylioppilas noteerasi tarkoin. Venäjä merkitsi hänelle »eri maailmaa», jonka arvoja ja tapoja suomalai­set eivät voineet itselleen omaksua, mutta jota heidän oli silti opittava ymmärtämään. Kriittisestä etäisyydenpidosta huolimatta Paasikiven kiinnostus Venäjään, sen yhteiskuntaan, politiikkaan ja koko kulttuuriin säilyi hänen elämänsä loppuun saakka.

Kappaleen sivut: 1 2 3

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.