Humanistista juristiksi
Novgorodissa Paasikivi ei käyttänyt aikaansa vain käytännön kieliharjoitteluun. Tilaisuus tarjoutui samalla myös tenttilukuihin, joiden tuloksena filosofian kandidaattitutkinto valmistui jo toukokuussa 1892. Venäjän kielen ja kirjallisuuden korkeinta arvosanaa, laudaturia, täydensivät filosofian sekä Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian cum laude approbaturit ynnä roomalaisen kirjallisuuden approbatur. Säännösten mukaan yksi tutkintoaineista oli oltava tiedekunnan toisesta osastosta. Yleisen tavan mukaan Paasikivi valitsi kasvitieteen, jossa hän suoritti approbaturin.1
Nuoren maisterin tarkoituksena oli jatkaa opintoja historiallis-kieli tieteellisessä osastossa. Väitöskirjatyön pohjaksi hän lukuvuonna 1892- 1893 korotti filosofian (Arvi Grotenfelt) ja historian (E. G. Palmen) arvosanansa laudatureiksi. Tutkimuskohteena venäjän kieli näytti tässä vaiheessa menevän historian edelle. Maaliskuussa 1892, siis jo ennen kandidaattitutkinnon valmistumista, hän vielä kerran haki venäjän kielen opiskeluun tarkoitettuja valtion stipendejä ja onnistui nyt myös sellaisen saamaan.2 On huomattava, että kyseinen apuraha myönnettiin nelivuotiskaudeksi, ja sitä saattoi nauttia myös kotimaassa.
Historian laudaturopinnot E. G. Palmenin johdolla eivät puolestaan vastanneet niitä tavoitteita, jotka Hämeenlinnan lyseosta tuleva nuori ylioppilas oli alun pitäen itselleen asettanut. Venäjän historiaan liittyvän tematiikan sijasta Palmen määräsi oppilaansa laudaturtyön aiheeksi »Tietoja Ylä-Hollolan kihlakunnan läänityksistä ajanjaksolla 1654- 1680». Paasikiven mustakantiseen vihkoon käsin kirjoittama, 87 pieni kokoista sivua käsittävä tutkielma3 perustui alkuperäislähteisiin, ensi sijassa maakirjoihin. Oppilastyön, jota lähinnä voi luonnehtia tunnolliseksi lähdereferaatiksi, tieteellinen arvo on vähäinen. Muiden tehtävien lomassa se valmistui nopeassa tahdissa talvella 1892-1893.
Entinen luokkatoveri Hämeenlinnan lyseosta Emanuel Kalkki kertoo: »Paasikivi ja Vappu (Iivari Wallenius, niinikään luokkatoveri T. P.) asuvat vanhassa paikassaan… P:kivi käy valtionarkistossa tutkistelemassa laudatuurikirjoitustaan varten Hollolan y.m. reduktiooni asioita. Vappu studeeraa vahvasti ostjakkia, sanskriittia y.m. yleishyödyllisiä aineita. Heillä on puulaakissaan samovaari, jonka ääressä minäkin olen joskus iltasilla käynyt istuskelemassa».4
Vaativuudestaan tunnetun Palmenin menettelyssä herättää huomiota se, että hän sivuuttaen oppilaansa kielelliset ym. valmiudet ohjasi hänet varsin ahtaan paikallishistoriallisen teeman pariin. Professoriksi tultuaan Palmen teetti oppilaillaan runsaasti 1500- ja 1600-lukujen taloushistoriaan liittyviä paikallisia selvityksiä aikoen julkaista ne myöhemmin laajana kokoomateoksena. Tyytymättömänä valmistuneiden töiden yleistasoon Palmen kuitenkin luopui hankkeesta, osittain myös siksi, että hänen oppilastöitään oli historiallis-kielitieteellisessä osastossa moitittu aiheiltaan yksipuolisiksi.5
Toisaalta on pidettävä avoimena toinenkin selitysperuste. Historiasta vähitellen pois siirtyvä Paasikivi on saattanut opintojaan jouduttaakseen itse tarjoutua laatimaan tutkielman edellä mainitusta, Lahdesta käsin läheisestä aiheesta. Kysymys ei ollut vain maantieteellisestä läheisyydestä. Paasikiven hyvä ystävä, lahtelainen ylioppilas ja myöhemmin kauppias K. V. Kunnas oli jo v. 1886 laatinut käytännöllisesti katsoen samasta aiheesta Paimenille tutkielman, jonka tämä kuitenkin hylkäsi.6 Kun teema kiinnosti Paimenia, ja Kunnas puolestaan ei enää tahtonut jatkaa, toiselle lahtelaiselle, Paasikivelle, tarjoutui näin tilaisuus viedä työ suhteellisen vähällä vaivalla päätökseen.
Tutkielman tultua hyväksytyksi Paasikivi joutui kesäkuun alussa 1893 Palmenin suulliseen loppukuulusteluun. »Tentti historiassa kävi paremmin kuin osasin toivoakaan… En ole muuten vielä koskaan ollut sellaisessa prässissä. Minun piti olla kahtena päivänä hänen luonaan 2 1/2 tuntia kummallakin kerralla. P. ehtii kysyä jo paljon 5 tunnissa. Nyt siis siitä pääsin. Herran kiitos… Mutta häpeä puhua niin paljon tuollaisesta tutkinnosta, josta ei kellekään ole juuri mitään hyötyä».7
Kysymys ei ollut vain tilapäisestä tenttiväsymyksestä. Talven 1892-93 kuluessa maisteri Paasikivessä oli kypsynyt ajatus tiedekunnan vaihtamisesta. »Hyvien ystävien suosituksesta» hän päätti siirtyä juristiksi. Ennen muuta oli taustana taloudellinen tarkoituksenmukaisuusharkinta. Varattomalle nuorukaiselle juridiikka näytti tarjoavan huomattavasti varmemman ja tukevamman leipäpuun. Päätöstä vahvisti Paasikiven yksityiselämässä tapahtunut muutos. Hämäläisten ja savokarjalaisten yhteisellä hiihtoretkellä maaliskuussa 1893 hän oli sittemmin »kohtalokkaaksi» osoittautuneella tavalla tutustunut luonnontieteitä opiskelevaan ylioppilas Anna Forsmaniin. Leskiruustinna Nathalie Crohnsin omistaman Tikkurilan Stenkullan tilanhoitajan ja sittemmin kansakoulunopettajan Israel Forsmanin Anna-tytär osasi ruotsinkielisen kasvuympäristönsä vuoksi vain puutteellisesti suomea. Keväällä 1893 hän kirjallisesti pyysi»kunnioitettua ja kaivattua maisteria» suomenkielen opettajakseen kesäksi Kangasalle. Luokkatoverinsa K. A. Franssilan kotitaloon majoittunut Juho Kusti meloi päivittäin kanootilla järven ylitse mielitiettynsä luokse Sarkolaan »antamaan tunteja». Nuorille ikimuistoisen »Sarkolan kesän» tuloksena oli salakihloihin meno, mutta Annan kirjeet sulholleen pysyivät edelleen ruotsinkielisinä.8
Tulevaisuuteen yleensäkin vakavasti suhtautuvan maisteri Paasikiven juridiikanopinnot saivat nyt lisäpontta. Väitöskirjahaaveistaan hän ei silti tahtonut luopua, vaikka tiedekunta olikin vaihtunut. Tohtorinarvo venäjän kielessä olisi tuskin avannut tietä lehtoraattia pitemmälle.9 Huomattavasti laajempia näköaloja tarjosi oikeustiede. Kun jo aikaisemmin isänsä menettänyt morsiankin oli täysin varaton, jokapäiväinen toimeentulo muodosti nuorille pysyvän ongelman. Vanhojen hämeenlinalaisystävien, mm. lehtori Paavo Cajanderin, takaama laina10 auttoi tosin pahimman ylitse, mutta rahattomuus kiusasi jatkuvasti Paasikiveä. Tämän vuoksi hän oli altis harkitsemaan erilaisia ansiotyömahdollisuuksia. Asianajajaksi ryhtyminen houkutteli, ja Jyväskylässä ilmestyvä» Suomalainen» tarjosi toimittajan paikkaa. Kansallis-Osake-Pankki suunnitteli Lahteen haarakonttoria, johon tarvittiin johtajaa, ja perusteilla olevassa Lahden kansanopistossakin oli johtajan virka avoinna.
Määrätietoinen Anna puuttui nyt asiaan. Juhon ei pitäisi lähteä etäiseen Jyväskylään. »Eikö herra Franssila nyt voisi hakea kansanopiston johtajanvirkaa. Et sinä saa jäädä sinne». Advokaatinuraa ei Juhon liioin pitäisi ajatella. »Missä on rakkautta, on rikkautta», lisäsi morsian suomeksi. »Sinusta tulee tohtori, niinkuin alusta alkaen aikomuksesi on ollut, muutenhan minusta ei tule tohtorinnaa. Sinä et saa hylätä vanhoja aikeitasi, muuten minä joudun katumaan kihlaustamme».11
Forsmanin sisarukset asettivatkin suuria toiveita Annan lahjakkaaseen sulhaseen. »Ajattelen ilolla sitä päivää, jolloin voin sanoa: ‘Sisareni, senatorska’».12 Lapsuudenystävälleen Aino Acktelle Anna haaveili ajasta, jolloin tämän sulhanen Heikki (Renvall) ja Juho olisivat molemmat senaattoreja. »Kuinka hauskaa meillä tuleekaan olemaan».13 Virka-asemien osalta ennuste piti paikkansa, vaikka Ainon ensimmäinen avioliitto oli tuolloin tosin jo purkautunut.
Juhoa ei tarvinnut lukupuuhiin kehottaa. Luopuen tarjotuista tehtävistä hän keskittyi opiskeluun »paahtaen» kymmeniä sivuja roomalaista oikeutta päivässä. Kuraattorinsa Werner Meurmanin tarjoamaa ylioppilaskirjaston amanuenssin tointa hän ei liioin ottanut vastaan, mutta onnistui järjestämään siihen Annan, joten palkka kuitenkin tuli »perheeseen». Toisaalta Annan luonnontieteen opinnot näyttävät tuossa vaiheessa lopullisesti ajautuneen karille.14
Joskus kyllästymisen hetkinä Juhon teki mieli seurata esimerkkiä ja heittää kirjat kaivoon. »Tämä juristin toimi on kaiketi maailman kuivinta… Jos minä tulen poikaa kasvattamaan, niin luku-uralle se, ylioppilaaksi päästyään, ei tule lähtemään. Tällainen työ, kuten tämä hulluuteen päin kääntynyt 5-10 vuoden lueskeleminen, sehän on jo omiaan köyhdyttämään näin pienen maan kokonaan. Kun se osa nuorisoa, jonka pitäisi olla älykkään, noin 30:sta 35 vuoteen saakka elää toisten kustannuksella ja tekee itse niin hyödytöntä työtä kuin olla saattaa. Kuten näet, olen minä hyvin oppositioonituulella… Vapulta (huonetoveri Iivari Walleniukselta) ja minulta on mennyt 150 mk. kuussa, vaikka raittius miehiäkin olemme olleet». Oman köyhyyden rinnalla kumppanien iloisen leveä elämä nostatti joskus kademieltä. Lainojen ja takuumiesten rukoilu tuntui vaikealta. »Ihmiset ovat niin itsekkäitä, että kun ei ole minkäänlaisia sukulaissuhteita vaikuttamassa, niin auttavat hyvin vastahakoisesti. .. Minä kaipaan omaa kotia niin tavattoman paljon. Olisi elossa isä, joka olisi edes toinen kappalainen vaikka Suomussalmella, niin kyllä se sentään olisi hauska».15
Mutta Juho Kusti tarttui itseään niskasta: »Meille molemmille olisi hyvin ikävää, jos minä jättäisin kaiken tulevaisuuteni ja siis myös sinun tulevaisuutesi ja koettaisin päästä nimismieheksi jonnekin. Olen minä siksi ylpeä, että katsoisin sen haaskaukseksi». Hammasta purren tuleva pankinjohtaja vakuutti:»Lopuksi kyllä minä tulen saamaan suuret tulot».16 Juhon opiskelutahti herätti jo Annassakin epäilyksiä. 12-14 tuntia päivässä oli toki liikaa. »Jos sinä joskus olet vähemmän ahkera, on kontrasti sinun ja minun välilläni pienempi». Terveyttäkin täytyi ajatella. KOP:n haarakonttoria Juho ei saisi ottaa johdettavakseen. »Varmasti on vaikeata olla ilman tuloja, mutta niin kauan kuin tenttisi roikkuvat, sinä tulet niin hermostuneeksi ja pessimistiseksi, että se käy äärettömän tuskalliseksi sinulle itsellesi ja ikäväksi (ledsamt) kaikille niille, jotka sinusta pitävät».17
Annan mainitsema tietty hermostuneisuus liittyneenä räjähtäviin temperamentin purkauksiin kuuluu jo varhaisesta nuoruudesta lähtien Paasikiven luonnekuvaan. Kokonaan spekulaation varaan jää, missä määrin lapsuuden kokemukset, niiden joukossa ennen muuta äidin varhainen kuolema ja 6-vuotiaana koettu ympäristökatastrofi, kotikaupungin tuhoutuminen tulipalossa, on voinut jättää pysyviä jälkiä pikku Juhon mieleen. Opiskelutoveri Eino Westerlund puolestaan vakuutti: »Ei kukaan voi langettaa varjoa sinun karaktäärisi päälle, joka olkoon vaan sikamaisen kiivas – kumminkin on sydämellinen ja suora».18 Vielä v. 1915 entinen luokkatoveri Emanuel Kolkki aprikoi K. A Franssilalle Juho Kustin nimitystä KOP:n pääjohtajaksi: »Mitenkähän hänen hermojensa laita on? Kestävätköhän ne sitä rasitusta, jota pankinjohtajan toimi tuo»?19 Toisaalta Paasikiven koleerista temperamenttia lievensi hyvin kehittynyt huumorintaju, joka tosin näyttää päässeen paremmin oikeuksiinsa vasta myöhemmällä iällä – mieluiten hyvän aterian jälkeen kahvin, konjakin ja sikaarin ääressä. Kiukunpuuskiaan hän ei kauan muistellut.
Oikeustieteelliset opinnot näyttävät merkinneen Juholle pikemminkin välttämätöntä muodollisuutta eteenpäin pyrittäessä kuin varsinaista elämänsisältöä.Stipendein, lainavaroin ja sivuansioin opiskelleen nuorukaisen oli otettava huomioon kylmät tosiasiat. Toimeentulo edellytti tiukkaa säästäväisyyttä, minkä merkitystä hän tähdensi myös Annalle. Oli »meneteltävä taloudellinen puoli aina silmien edessä».20 Saituudeksi Juhon säästeliäisyys ei kuitenkaan kehittynyt. Sen enempää nuorena kuin varttuneenakaan hän ei kitsastellut rahan antamisessa silloin kun kysymys oli esimerkiksi perheenjäsenten terveyden hoitamisesta.
Välttämättömyyden sanelemasta tiiviistä opiskelusta huolimatta tuleva juristi tajusi, ettei ollut hyvä kokonaan eristäytyä lukukammioon. Työ Uudessa Suomettaressa tarjosi vaihtelua. Paineita auttoivat purkamaan myös Ylioppilaskunnan Laulajat, joiden uskollisimpiin jäseniin Juho Kusti Paasikivi kuului. Kouluaikojen tapaan hän tarttui joskus tahtipuikkoonkin. Hämäläis-Osakunnan kesäjuhlilla Hämeenlinnassa 28.6.1893 »kolmenkertainen kvartetti lauloi sitte osakuntalainen J. K. Paasikiven johdolla useita kvartettilauluja, jotka hyvin sulivat iltatunnelmaan ».21 Kaksi vuotta myöhemmin hänelle tarjottiin jo koko YL:n johtajuutta. »Jos olisi aikaa ja kykyä, niin olisihan siinä toimessa hauska olla yksi talvi, mutta kumpaakin minulta nyt puuttuu ».22 Pilke silmäkulmassa vanha presidentti lisäsi yli puoli vuosisataa myöhemmin: »Ymmärsin sentään ajoissa omat rajoitukseni».23
Yhteiskunnallisesti tärkeän harjoittelupaikan tarjosi osakunta. Hämäläiset muodostivat 1890-luvulla vielä suhteellisen suppean toveripiirin jäsenmäärän noustessa hieman yli 150:n. Paasikivi liittyi kuraattori Meurmanin johtamaan kantajoukkoon, jolta konservatiivisesta yleislinjasta huolimatta ei suinkaan puuttunut sosiaalista silmää. Seppo Kuusisto toteaa Werner Meurmanin mielellään asettuneen köyhien ensi polven ylioppilaiden etujen ajajaksi samalla tavoin kuin »Agathon Meurman johti kartanostaan käsin talonpoikaisrahvasta».24 Siveellisyys, kurinalaisuus ja suomenmielinen isänmaallisuus kuuluivat »paternaalis talonpoikaisen fennomanian» kuvaan, jota inspehtori Danielsonin sosiaalireformatorinen linja luontevasti täydensi.
Lokakuussa 1892 maisteri Paasikivi valittiin toimikuntaan, jonka tuli huolehtia siitä, että osakunnan kokouksiin saataisiin »yleisempiä kysymyksiä keskustelun esineiksi».25 Naisasiasta väiteltiin ylioppilas Fanny Pajulan alustuksen pohjalta lähes kaikissa syksyn 1892 kokouksissa. Maaliskuussa 1893 ylioppilas Philip Suurosen vertaileva katsaus Uuteen Suomettareen ja Päivälehteen suomalaisen yleisön pyrintöjen ajajina innosti inspehtori Danielsoninkin osallistumaan keskusteluun. Hän kritikoi Uutta Suometarta suvaitsemattomuudesta ja piti tärkeänä, että ulottuvilla oli myös Päivälehti, jossa hän tosin asiallisten kirjoitusten vähäisyyden vuoksi oli havaitsevinaan »bulevardilehden piirteitä». Uutta Suometarta oli siksi kaikesta huolimatta pidettävä enemmän luottamusta herättävänä. Kokouksessa läsnä ollut Uuden Suomettaren avustaja Paasikivi pysyi viisaasti vaiti.26 Danielsonin mielestä »syy» yhteiskunnallisten kysymysten niukkaan pohdintaan oli osittain nuorisossa, jolta näytti puuttuvan kiinnostusta. Niin hyvin Uuden Suomettaren kuin Valvojankin palstoilla havaittiin parhaasta päästä vain vanhemman suku polven kynänjälkiä. Syitä tähän olisi aihetta miettiä.
Pari viikkoa myöhemmin ylioppilaat Jukka Asp ja Philip Suuronen ottivatkin asian esille. Heidän mielestään sujuvalla kertomataidolla ja kehittyneellä havaintokyvyllä varustettu henkilö saattoi kaunokirjailijana vaivattomasti ja vähin tiedoin saavuttaa menestystä suuren yleisön keskuudessa. Toista oli yhteiskuntatieteilijän, kun älyllisesti laiska lukijakunta tuskin vaivautui silmäilemään edes sanomalehtien pääkirjoituksia. Tämä ei jäänyt uraa valitsevalta nuorisolta huomaamatta. Kilpailtaessa valtion viroista varattomilta opiskelijoilta ei useinkaan liiennyt aikaa yleisiin asioihin perehtymiseen. Kun suomalaisuustaistelu näytti jo sivuuttaneen huippukohtansa, ei enää ollut tarjolla mieltä nostattavaa aatetta yhteiskunnallisen toiminnan pontimeksi.
Tiukkana meurmanilaisena maisteri Paasikivi oli eri mieltä. Suomalaisuuden asian edistyminen ei kelvannut selitysperusteeksi haluttomuudelle. Sitäpaitsi oli tarjolla lukuisia muita päivänpolttavia harrastus kohteita kuten työväenkysymys ja raittiusaate. Jokin muu syy passiivisuuteen täytyi siis löytyä. Varattomuus ja kilpailu viroista eivät yksinään riittäneet.
Inspehtori Danielson asettui voimakkaasti tukemaan Paasikiveä. Monet keskeiset ongelmat todellakin vaativat keskustelua. Niihin kuului jo mainittujen lisäksi yleinen oppivelvollisuus. Opiskelijoiden varattomuuden rinnalla vaikutti epäedullisesti se, ettei yhteiskuntatieteillä, kuten esimerkiksi kansantaloudella,ollut yliopistossa itsenäistä, kandidaattitutkinnon aineeksi kelpaavaa asemaa. Silti niiden harrastusta oli edistettävä. Maan uhanalaisessa tilanteessa mitkään esteet eivät oikeuttaneet nuorisoa passiivisuuten. Paljon voitettaisiin jo seuraamalla tarkoin kehitystä ja kokemuksia ulkomailla, »kunhan vaan olisi miehiä niitä esittämään ja ajamaan».27
Inspehtori Danielsonin kutsua seuraaviin yhteiskunnallisiin »aktivisteihin» kuului J. K. Paasikivi, joka syksyllä 1893 valittiin osakunnan sihteeriksi.28 Jo edellisenä keväänä hänet oli yhdessä ylioppilas U. L. Lehtosen kanssa nimetty hämäläisten edustajaksi »Ylioppilasten työväen opetuskomiteaan». Kansanvalistajien aatemaailma oli kuitenkin liian yksipuolisesti suuntautunut abstraktiin hengen kehittämiseen, jonka uskottiin välillisesti ratkaisevan myös taloudelliset ongelmat. Kun luennoitsijain saanti yleensäkin tuotti vaikeuksia, opetuskomitea »nukahti» pian ilman näkyviä tuloksia. Sama kohtalo oli Fanny Pajulan aloitteella valistustyöstä Itä-Karjalan ja Inkerin heimolaisten parissa. Hanketta suunnittelevaan toimikuntaan valittiin myös J. K. Paasikivi. Lukuunottamatta eräiden kustantajien antamia lupauksia suomenkielisen kirjallisuuden toimittamisesta alennettuun hintaan Inkeriin yritys sai käytännön tasolla hiljaisen hautauksen.29 Mahdollista on, että lopputulokseen vaikutti osaltaan »ulkopoliittisesti» arkaluontoinen tilanne.
Danielsonin neuvoa noudattaen Paasikivi otti osakunnassa esille myös yleisen oppivelvollisuuden selostaen Mikael Johnssonin (Soinisen) Valvojassa julkaisemaa artikkelia. Paasikivi tähdensi, ettei ollut syytä korostaa oppivelvollisuuden vähentävän yksilönvapautta. Modernissa yhteiskunnassa yhteinen etu kulki yksityisen edun edellä. Esimerkkeinä voitiin mainita asevelvollisuus, terveydenhuolto jne. »Mitä laveammalle sivistys leviää, sitä vaikeammaksi käypi sitä vaille jääneille tulla toimeen elämän taistelussa». Erityisesti pienelle kansalle oli tärkeätä sen henkisten voimavarojen mobilisoiminen. Edistys taloudellisellakin alalla riippui kansansivistyksestä. »Kenties helpoittaisi se irtolaiskysymyksenkin ratkaisua». Osakunnassa käydyssä keskustelussa oppivelvollisuuden periaatetta kannatettiin, joskin toisaalta viitattiin sen vaatimien kustannusten suuruuteen.30
Huomattavasti laajempi keskustelu käytiin raittiusasiasta, jonka koetinkivenä oli vaatimus alkoholin poistamisesta ylioppilastalon ravintolasta. Danielson ja Meurman katsoivat, ettei täysraittiuden vaatimuksesta toistaiseksi ollut hyötyä, koska ylioppilaat siinä tapauksessa etsiytyisivät juomaan muualle, missä heitä olisi vaikeampi valvoa. Samaa mieltä oli maisteri Paasikivi. »Niin mielelläni kuin omasta puolestani soisinkin, että ylioppilastalon kapakka nykyisessä muodossaan saataisiin pois, niin luulen sen vasta sitten käyvän päinsä, kun suurin osa ylioppilaita ovat raittiusmiehiä».31 Hanke ei toistaiseksi johtanutkaan tulokseen. Jyrkempi oli vastikään kihloihin menneen nuoren maisterin linja hänen vaatiessaan laillistetun prostituution poistamista »kansalaisten oikeuden tuntoa loukkaavana ja nais-sukupuolen arvoa alentavana». Osakunta ei ottanut asiaan kantaa!32
Reformien läpimeno edellytti tietenkin yleisen ajattelutavan muutoksen ohella äänioikeusuudistusta niin hyvin valtiollisissa kuin kunnallisissakin vaaleissa. Keskusteltaessa vaalitavasta Paasikivi Meurmania myötäillen tunnusti »suhteellisen edustuksen aatteen kauniiksi ja oikeaksi. Mutta jos sen sovittaminen käytäntöön laimentaisi sellaisen puolueen innostusta, joka katsoo ajamansa asian kansan elinehdoksi ja siis eräässä suhteessa korkeammaksi oikeudeksi, niin voipi kyllä oikeutettuja epäilyksiä sen toteuttamisesta syntyä».33 Puoluetaktinen näkemys nousi siis Paasikivellä etualalle, vaikka hän epäilemättä olikin vilpittömästi vakuuttunut ajamansa aatteen oikeutuksesta.
Suomalaisuuden voittojen ja kulttuuripoliittisen vapaamielisyyden kasvun myötä kieliriita oli kuitenkin 1890-luvulla menettänyt osan aikaisemmasta hohdostaan. Niinpä meurmanilaiset katsoivatkin velvollisuudekseen jatkuvasti muistuttaa valppauden merkityksestä ja tarpeesta taistella omien keskuudessa havaittavaa kielipoliittista väsähtäneisyyttä vastaan. Danielsonin tuella he vaativat ylioppilaita omakohtaisesti huolehtimaan siitä, ettei suomenkieltä kaupoissa, ravintoloissa jne. syrjitty. Joukkojen pitämiseksi vireessä ja agitaation ulottuvilla pienetkin kysymykset kohotettiin joskus kohtuuttomiin korkeuksiin. Hämäläiset J. Alin (Arajärvi), M. Ahlman ja J. K. Paasikivi olivat mukana voitollisessa rintamassa, joka syksyllä 1893 ylioppilaskunnan kokouksessa saneli uusia, kielipoliittisesti sävytettyjä päätöksiä Ylioppilaskunnan Laulajien rahoituksen lisäämisestä Akademiska Sångföreningenin rinnalla.34
Senaatintorille huhtikuussa 1894 pystytettävän Aleksanteri II:n patsaan paljastustilaisuudessa esitettävän kantaatin kielestä jouduttiin kaupungin viranomaisten kanssa niin pahaan hakaukseen, että YL kieltäytyi osallistumasta juhlaan. Päätöksen esitteli ylioppilaskunnan kokoukselle J . K. Paasikivi. Häntä tuki Werner Meurman ajaen läpi päätöksen ylioppilaiden erillisen kunnianosoituksen järjestämisestä patsaan paljastuspäivänä. Gordionin solmu avautui itsestään siten, että kantaatin sanoja »separatistisina» pitänyt kenraalikuvernööri Heiden kielsi sen esittämisen.35
Aktiivisuuttaan J. K. Paasikivi osoitti myös toimimalla vuoden 1894 alusta lähtien fennomaanipuolueen ylioppilasjärjestön Suomalaisen Nuijan sihteerinä. »Aatteellinen laimeus» oli löytänyt tiensä Nuijankin riveihin, minkä vuoksi koetettiin löytää keinoja toiminnan vilkastuttamiseksi. Toisaalta suomenkielisten, etenkin maaseudulta kotoisin olevien ylioppilaiden piirissä esiintyi ärtymystä akateemisen opetuksen perinteisestä ruotsinvoittoisuudesta. Helmikuussa 1894 Suomalainen Nuija päätti lääket. kand. O. Nymanin aloitteesta ehdottaa massa-adressin keräämistä yliopisto-opetuksen sitomiseksi kuulijoiden enemmistön kieleen. Aloite hyväksyttiin pari kuukautta myöhemmin pidetyssä »yleisessä suomenmielisten ylioppilaiden kokouksessa». Tavoitteeksi asetettiin 800 allekirjoitusta, ja asiaa ryhtyi ajamaan toimikunta, johon kuuluivat maisterit Heikki Renvall, J. K Paasikivi ja Zacharias Castren. Vasta lähes vuotta myöhemmin (helmikuussa 1895) anomuskirjelmä voitiin jättää konsistorille; siinä oli silloin 518 allekirjoitusta. Nuijan aloitteen pohjana näyttää olleen, kuten Klinge toteaa, enemmän halu yleiseen fennomaaniseen mielenilmaisuun kuin todellinen kielitaidottomuuteen perustuva tarve. Mihinkään käytännön tuloksiin se ei johtanut.36
Adressihankkeessa koetusta tappiosta huolimatta Paasikivi valittiin lokakuussa 1895 Suomalaisen Nuijan puheenjohtajaksi. Paikkakunnalta poismuuton vuoksi hän ei käytännössä ehtinyt lainkaan ryhtyä tehtävään vaan luopui siitä jo helmikuussa 1896 saaden seuraajakseen entisen luokkatoverinsa Hämeenlinnasta Ernst Neoviuksen (Nevanlinnan).37
Postimanifestin jälkitunnelmissa ylioppilas Kaarlo Tiililä kirjoitti Hämäläis-Osakunnan vuosikertomukseen 1889-1890: »Tuo ulkoapäin uhkaava vaara, joka tämän kansallisen innon on synnyttänyt, on myöskin määrännyt tarkemman suunnan kansallisille harrastuksille. Se on ikään kuin viittaamalla viitannut sitä tehtävää (!?), joka tästälähin on oleva kaikkien isänmaallisten pyrintöjen yhteisenä päämääränä – kansan valistusta»38 Tehottomiksi osoittautuneiden tilapäisten luentojen ja kurssien sijasta voimat keskitettiin grundtvigilaiseen kansanopistoliikkeeseen.
Tanskalaisiin esikuviin pohjautuva kansanopistoidealismi oli levinnyt maahan jo ennen postimanifestin aiheuttamaa poliittista kuohuntaa. Suomenkielisen kansa- ja oppikoululaitoksen vakiintuminen vapautti voimia uusiin tehtäviin. Samaan suuntaan vaikutti kielitaistelun laantuminen. Tammikuussa 1889 aloitti toimintansa maan ensimmäinen kansanopistotyyppinen oppilaitos, Kangasalan emäntäkoulu ja saman vuoden syksyllä avasi ovensa Porvoon ruotsinkielinen kansanopisto. Posti manifestin nostattama epäluuloisuus Venäjää kohtaan ja huoli tulevaisuudesta teki entistä ajankohtaisemmaksi kansan yhdistämisen ja sen vastustuskyvyn lujittamisen ulkoisen vaaran torjumiseksi. Kansanopistoaate sai näin entistä konkreettisemman sisällön.39
Hämäläiset eivät jääneet syrjään ylioppilaskuntaa elähdyttäneestä kansanopistoinnostuksesta. Varoja kerättiin, paitsi suoranaisina lahjoituksina, sekä Helsingissä että maaseudulla järjestettyjen hyväntekeväisyysjuhlien, iltamien ja arpajaisten avulla. Keväällä 1891 hämäläisillä oli omassa kansanopistorahastossaan 3898 markkaa, joista ylioppilas Paasikivi oli keräyslistan mukaan koonnut 38 markkaa.40 Pitkälti osakunnan ponnistusten ansiosta saatiin 1890-luvun alkupuolella jaloilleen sekä Sääksmäen että Äänekosken kansanopistot.41
Hämeen kolmas, Lahden seudulla virinnyt kansanopistohanke jäi osakunnassa aluksi vaille kannatusta. Voimia oli pyrittävä keskittämään, minkä lisäksi Lahden kauppalaa »puolivillaisine sivistyksineen» ei muutenkaan pidetty sopivana paikkana puhdashenkiselle oppilaitokselle. Lahtelaisia ylioppilaita ei osakunnassa J. K. Paasikiven lisäksi ollut, joten Päijät-Hämeen intresseiltä puuttuivat puoltajat. Jaettaessa keväällä 1893 Hämeen alue piireihin propagandan tekoa varten Lahden seutu jätettiin Paasikiven yrityksistä huolimatta kokonaan ulkopuolelle.42
Kauppalassa kansanopistoajatus lähti liikkeelle jo 1890 ylioppilas Paasikiven puhuttua asiasta VPK:n kesäjuhlilla. Kaksi vuotta myöhemmin paikkakunnalla oltiin valmiita järjestämään hankkeen hyväksi arpajaiset ja »kansanhuvit» maisteri Paasikiven kuuluessa itseoikeutetusti juhlatoimikuntaan. Avauspuheessaan hän asiaankuuluvasti korosti Lahden merkitystä ja sopivuutta tulevan kansanopiston sijaintipaikaksi. Maisteri Paasikiven velvoitukset eivät päättyneet puheen loputtua. Uuden Suomettaren uutisen mukaan »nyt mentiin huvihuoneeseen katsomaan Karrin talonpoikaistuvassa vietettäviä häitä. Hyvin onnistuneina vanhan ajan perikuvina esiintyivät hääväet ja varsinkin päähenkilöt: hrat Sohlman Eskona, Paasikivi Teemuna ja Kunnas Karrina».43
Vuotta myöhemmin Paasikivi kävi pyytämässä vastaavaan tilaisuuteen juhlapuhujaksi itseään Danielsonia, joka oleskeli lähistöllä, Vääksyssä sijainneessa kesähuvilassaan. Juho Kusti raportoi Annalle Danielsonin korostaneen käytännön aineiden, kuten maanviljelyksen merkitystä opetusohjelmassa. »Paljas isänmaallisuus ei riitä… Kun minä mainitsin, että Kangasalan opistossa näin käsitöiden yleensä olevan korutöitä, ehkäpä kalliitakin, niin ukko (Danielson oli tuolloin 40-vuotias. T. P) miltei hirmustui. Ei voinut ollenkaan hyväksyä sellaista».44 »Hirmustuminen» ei silti estänyt inspehtoria suostumasta juhlapuhujaksi, mikä luonnollisesti merkitsi sulkaa Paasikiven hattuun ja Lahden kansanopisto hankkeen vahvistumista myös osakunnassa.45
Innokkaan propagandan tuloksena saatiin rahallista tukea koskevia ennakkoilmoituksia Lahden kauppalan lisäksi myös lähiympäristön kunnilta. Ratkaisevaa sysäystä merkitsi paikallisen tehtailijan ja kartanonomistajan August Fellmanin kesäkuussa 1893 antama lupaus luovuttaa kauppatorin pohjoisreunalla sijainnut Lahden entinen kestikievarirakennus korvauksetta opiston käyttöön. Fellman sitoutui myös tietyin varauksin vastaamaan lähivuosien aikana toimintakustannuksista keräysvarat ylittävältä osuudelta. J. K. Paasikiven kieltäydyttyä johtajan toimesta siihen valittiin hänen entinen luokkatoverinsa Hämeenlinnan lyseosta, maisteri K. A. Franssila.46
Kansanopistoinnostustaan Paasikivi on 1950-luvulla perustellut suomalaisuuden vahvistumisen ja sivistystason nousun »ulkopoliittisella» merkityksellä vuosisadan lopun tilanteessa. Suurin osa maalaiskansaa eli ilman mitään henkisiä harrastuksia. Tarvittiin opetuslaitosta, joka herättäisi juuri tätä väestöä, kohottaisi sitä ja vähentäisi aivan liian jyrkkinä esiintyviä säätyrajoja.47 Tavoitteiltaan perimmältään demokraattisen liikkeen snellmanilainen pohja olikin ilmeinen. Haastateltavaa ei voi syyttää muistojen kultaamasta jälkiviisaudesta, sillä Lahden opiston vihkiäisissä 27.11.1893 osakunnan edustajana pitämässään juhlapuheessa hän luonnehti »pontevin sanoin kansanopistojen hyötyä kansain sivistäjänä ja yhteiskuntalaitosten tasoittajana sekä henkisen elämän eloon herättäjänä. Kansanopistojen on uudestaan luotava sama yhteisyys suomalaisiin, joka vuosisatoja sitten vallitsi heimoissamme, meidän on sitä tietä tultava tuntemaan itsemme saman suuren perheenjäseniksi. Jos sitten pahat päivät tulevat, on meillä voimaa niitä kestää. Meidän on kaikkien tultava täyteen tajuntaan siitä, että tekipä kuka työtä millä alalla tahansa, hän tuntee tekevänsä työtä yhteisen isänmaamme hyväksi, niin korven raataja kuin korkea virkamieskin».48
Lahden kansanopiston päästyä paikallisin voimin näin pitkälle Hämäläis-Osakuntakin joutui tarkistamaan penseää asennettaan. Osittain tilanteeseen vaikutti myös Paasikiven tulo osakunnan kansanopistovaliokunnan jäseneksi syksyllä 1893.49 Talvella 1893-1894 hän järjesti Lahden opistolle 300 markan apurahan kirjaston kartuttamiseksi sekä johtaja Franssilalle 400 markan matkastipendin Skandinavian kansanopistoihin tutustumista varten. Sen sijaan Paasikiven 1895 tekemä yritys saada osakunta jatkossa tasapuolisesti tukemaan kaikkia kolmea opistoa epäonnistui. Kansanopistorahastossa oli tuolloin jaettavana 16 905 markkaa, josta Lahden saaliiksi jäi vain 905 markkaa Sääksmäen ja Äänekosken saadessa kumpikin 8 000. Tuloksettomaksi jäi myös Paasikiven vetoaminen Lahden opiston piiriin kuuluvien Uudenmaan pitäjien sivistystarpeeseen.50
Paasikiven työpanos Lahden kansanopiston hyväksi ei rajoittunut juhlapuheisiin ja osakuntapropagandaan. Pyrkiessään keskittymään juridiikan tenttilukuihinsa ja välttääkseen Helsingissä asumisen aiheuttamia kustannuksia hän oleskeli pitkiä aikoja tätinsä luona Lahdessa ja saattoi aktiivisesti osallistua opiston työhön. Ensimmäisen painetun vuosikertomuksen mukaan »lakitiedetten kandidaatti (ko. tutkinnon JKP suoritti vasta v. 1897. T. P) Paasikivi luennoitsi kansallistaloudessa ja opetti asioimiskirjeiden tekoa sekä laulua». Annalle Juho tosin raportoi opettaneensa tilapäisesti myös piirustusta sekä Suomen yhteiskunta- ja valtio-oppia. »Kyllä minä panen selville, mikä on keisarin velvollisuus ja valta».51
Oppilaiden silmissä opettaja vaikutti kovin nuorelta, »vähän vasta parta vihotti ylähuulessa». Iloluontoisuudestaan huolimatta häntä pidettiin perusteellisena ja tarkkana. Kun Paasikivi lakeja, kauppakirjoja ja »sen semmoista» opettaessaan oli useaan kertaan terottanut mieleen ja tiukannut samoja asioita, oli se aikuisoppilaita tuskastuttanut, »mutta sittenpä ne vieläkin muistetaan».52 Vaikka oma opetuspanos aikaa myöten jäikin syrjään, lakitiedetten kandidaatti Paasikivi osallistui vielä v. 1898 – pöytäkirjan mukaan »yksityisestä asianharrastuksesta» – opistoa tukevien kuntien edustajakokoukseen.53
Kiinnostusta piti aluksi yllä myös Paasikivelle läheinen henkilökohtainen suhde. Syksyllä 1894 hän sai järjestetyksi opistoon opettajaksi morsiamensa ylioppilas Anna Forsmanin, joka tuolloin katsoi hallitsevansa jo riittävästi suomea.54 Annan oman tunnustuksen mukaan »kulmikas» luonne yhdistyneenä hermojen heikkouteen, jota parantolahoito Heinolassa ja Ruotsissa (Enköpingissä) ei lievittänyt, johti vaikeisiin ristiriitoihin johtaja Franssilan kanssa. Turhaan Juho koetti vakuuttaa morsiantaan kouluajoista saakka hyvin tuntemansa Franssilan »ystävällisyydestä ja pitkämielisyydestä» tätä kohtaan. Annan onnistuttua suututtamaan myös kansanopiston johtokunnan puheenjohtajan ja kantavan voiman August Fellmanin Juho kieltäytyi enää puuttumasta asiaan ja Anna erosi kesällä 1896 vaikeaksi käyneestä, jatkuvien sairaslomien katkomasta toimestaan.55
Lahden »pikkukaupunki-ilmapiirissä» Anna ei viihtynyt vaan kaipasi takaisin Helsinkiin.56 Pidättävänä voimana oli yhtäältä rakkaus vuodesta 1895 pysyvästi Lahteen asettuneeseen Juhoon sekä toisaalta »perheen» taloudellinen ahdinko, joka vaikeutti Helsingissä asumista. Opiston ovien sulkeuduttua oli koetettava etsiä uusia ansiomahdollisuuksia. Lahtelaisten yritys kansakoulunopettajaseminaarin perustamiseksi kauppalaan epäonnistui. Puheillaan käyneelle paikkakunnan edustajalle J. K. Paasikivelle senaattori Y. S. Yrjö-Koskinen tokaisi tylysti:»Milläs oikeudella te oikeastaan sekaannutte niihin Lahden asioihin? Ei seminaari Lahteen tule». Ensi tapaaminen puolueen legendaarisen johtajan kanssa osoittautui siten kaikkea muuta kuin rohkaisevaksi, vaikka iäkäs presidentti lähes kuusi vuosikymmentä myöhemmin tapauksesta kertoessaan »heleästi nauroi».57 Parempi menestys oli oppikouluhankkeella, jossa Paasikivi niinikään oli valmistelutoimikunnan jäsenenä keskeisellä tavalla mukana. Jouduttuaan itse käymään lyseota vieraalla paikkakunnalla hän hyvin oivalsi asian merkityksen. Syksyllä 1896 Paasikivi piti vihkiäispuheen Lahden yksityisen yhteiskoulun aloittaessa toimintansa aluksi yksiluokkaisena. Sieltä löysi uuden työpaikan myös Anna Forsman, joka palveli oppilaitosta vajaan kahden vuoden ajan. Hänen sairastaessaan tunnit hoiti J. K. Paasikivi, joka lisäksi vastasi laulunopetuksesta lukuvuonna 1897-1898.58
Maisteri, lainopin opiskelija J. K. Paasikiven työtarmoa ja aikaansaannoksia voi luonnehtia kunnioitusta herättäviksi. Tiukasta opintotahdista huolimatta häneltä riitti aikaa osakuntaan, ylioppilaskuntaan ja Suomalaiseen Nuijaan puhumattakaan lukuisista luottamus- ym. tehtävistä kotiseudulla. Vuokratiloissa v. 1894 toimintansa aloittaneen Lahden kansakoulun johtokunnalle Paasikivi laati v. 1898 kirjallisen ehdotuksen uuden kansakoulun rakentamisesta. Koulu valmistui v. 1900. Kansanvalistustyötä täydensi osallistuminen v. 1895 perustetun paikallisen nuoriso seuran johtoon.59 Hengellinen elämäkään ei jäänyt toimeliaalle miehelle kokonaan vieraaksi hänen huolehtiessaan ajoittain lukkarin tehtävistä Lahden kirkossa. Paljon kehutun pastori Elis Bergrothin saarnoja K. O. Lindeqvistin entinen oppilas Hämeenlinnasta ei ollut valmis ilman muuta hyväksymään. »Minun mielestäni se (saarna) olisi ollut vielä parempi, jos se ei olisi ollut niin superlatiivinen. Tuo superlatiivisuus tuntuu muuten olevan pappien ja kansakoulunopettajien privilegiumi».60
Moninaisten puuhien keskellä tarjosivat rentoutumiskeinon kuuden markan sukset ja keväästä 1894 alkaen Lahden ensimmäinen polkupyörä, jonka omistajan ajoharjoittelu herätti paikkakunnalla huomiota.61 Kesäksi 1894 ystävykset »Vappu» Wallenius, K. V. Kunnas ja J. K. Paasikivi muuttivat Vaanian taloon Vesijärven rannalle lukemaan, uimaan ja onkimaan »kopuleita» (isoja ahvenia). Juho Kusti antoi tilannekuvan morsiamelleen:»Vappu juoksee pitkin permantoa paitasillaan ja laittaa onkia. Minulle hän laittoi ongen ja noitui sen sellaiseksi, ettei siihen muka kala tartu».62 Kunnas on tallentanut jälkimaailmalle oman versionsa: »Maatapanon aikaan, ja ennemminkin jo, syntyy meissä hevin joka ilta tuima väittelemisen into, jota jatkuu vielä sängyssäkin siksi kuin jokaisen silmät väkisinkin painuvat umpeen. Minun päivälehteläisyyteni se se on antanut monta kuumaa minun kokea. Vappu vitsailee ja maisteri (Paasikivi) pauhaa kuin ukkonen. He sanovat tahtovansa kitkeä pois minusta ‘päivälehteläisen hapatuksen’. Toiseen hyvin tavalliseen väittelyn aineeseen antaa aihetta maisterin hellä suhde sukulaiseen (Anna Forsmanin peitenimi). Siitä näet johdumme rakkauteen, naisliikkeeseen, Malthusin oppiin jne. Tässä sopinee mainita, että maisteri eräänä iltana siellä meille molemmille yhtaikaa tunnusti.»63 Läheiset ystävät ilmeisesti tarjosivat Juho Kustille jonkinlaisen korvikkeen karusta lapsuudesta ja vastapainon nuoruuden hellittämättömälle ponnistelulle elämänuran luomiseksi.
Joulukuusta 1894 lähtien Paasikivi ryhtyi opintojensa edellyttämällä tavalla »seuraamaan tuomaria» käräjillä ja hoiti kesällä 1895 kuukauden ajan nimismiehen virkaa Asikkalassa. Toukokuun 29. päivänä 1897 lainopillinen tiedekunta hyväksyi hänen molempien oikeuksien kandidaattitutkintonsa, johon sisältyivät laudaturit siviili- ja roomalaisessa oikeudessa, taloudellisessa oikeudessa ja valtiotaloudessa (nykyisittäin talousoikeudessa ja kansantaloudessa) sekä rikosoikeudessa ja oikeus historiassa. »Kameraali-, politia- sekä valtio-oikeudessa» Paasikivi tyytyi approbaturiin.64 Kolme päivää tutkinnon jälkeen Juho ja Anna vihittiin Crohnsien maatilalla Tikkurilan Stenkullassa.
