IRTAUTUMINEN POLITIIKASTA

Pääministeri Stolypinin v. 1908 käynnistämä hanke yleisvaltakunnalli­sen lainsäädäntöjärjestyksen luomiseksi oli seuraavana vuonna esil­lä valtakunnankontrollööri P. A Haritonovin johdolla toimineessa seka­ komiteassa, jossa suomalaisten jäsenten näkökohdat järjestelmällisesti syrjäytettiin. Venäläisen enemmistön kanta lähetettiin maaliskuussa 1910 – ei hallituksen esityksenä, vaan »ministerineuvoston puheen­johtajan ehdotuksena» – Suomen eduskunnalle lausunnon antamista varten.

Suuriruhtinaskunnan parlamentti kieltäytyi yksimielisesti tehtävästä, koska ehdotus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä ja toisaalta siksi, ettei sitä Suomen perustuslakien mukaan voitu toteuttaa ilman edus­kunnan suostumusta. Helsingin vastustus ei kuitenkaan estänyt hank­keen viemistä sisäpoliittisen asemansa lujittamiseen tähtäävän Stolypi­nin kannustamana nopeaan päätökseen Venäjän valtioelimissä. Valta­kunnanduumassa tosin 23 edustajaa, niiden joukossa Suomen myö­hempi kenraalikuvernööri Mihail Stahovits, äänesti hallituksen esitystä vastaan sen kootessa taakseen 164 ääntä. Istunnon aikana oli mielen­osoituksellisesti poistunut toistasataa edustajaa. Suuriruhtinaskunnan erillisaseman täydelliseen hävittämiseen tähtäävän mielialan spontaani­na ilmaisuna oli oikeistolaisen V. M. Puriskevitsin duuman ratkaisevan äänestyksen jälkeen sinkoama huudahdus »Finis Finlandiae» (Suomen loppu). Kesäkuun 30. päivänä 1910 keisari vahvisti lain yleisvaltakun­nallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä ja viikkoa myöhemmin se Markovin senaatin toimesta julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa.1

Laki sisälsi kaikkiaan 17 kohtaa käsittävän luettelon niistä merkityk­seltään yleisvaltakunnallisista, Suomea koskevista laeista, jotka oli käsi­teltävä ja ratkaistava Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä, ts. ministeri­neuvostossa, valtakunnanduumassa ja valtakunnanneuvostossa. Niistä voitiin kuitenkin pyytää Suomen senaatin ja eduskunnan määräaikana annettava lausunto. Luettelon mukaan yleisvaltakunnallisen lainsäädän­nön piiriin kuuluivat:

Suomen osanotto valtakunnan menoihin sekä siihen tarpeellisten rasitusten, maksujen ja verojen säätäminen, asevelvollisuuden ja muiden sotilastarpeita tarkoittavien velvollisuuksien suorittami­nen, Suomessa asuvien Venäjän alamaisten oikeudet, keisarikunnan muiden osien tuomioistuinten tuomioiden, viranomaisten vaatimusten ja keisarikunnassa tehtyjen sopimusten ja asiakirjain täytäntöönpano Suomessa, keisarikunnan yleisten laitosten ja vi­ranomaisten oikeudet, velvollisuudet ja toiminnan järjestys Suo­messa, valtakunnallisten etujen vaatimien poikkeusten säätämi­nen rikos- ja oikeudenkäyntilakeihin, valtakunnallisten etujen tur­vaaminen kansanvalistusasiassa, julkisia kokouksia, yhdistyksiä ja liittoja koskevat määräykset, oikeudet ja toiminnan järjestys Suo­messa, Suomen painotointa koskeva lainsäädäntö sekä ulkomais­ten painotuotteiden maahantuonti, Suomen ja keisarikunnan muiden osien väliset tullisuhteet, kauppa- ja teollisuusmerkkien ja kauppaoikeuksien sekä kirjailijain ja taiteilijain omistusoikeu­den suojaaminen Suomessa, Suomen rahajärjestelmä, posti, pu­helin, ilmapurjehdus ja ms. yhdysliikenteen lajit Suomessa, Suo­men rautatiet valtakunnan puolustukseen sekä Suomen ja keisari­kunnan muiden osien väliseen yhdysliikenteeseen nähden, rauta­tien sähkölennätin, kauppamerenkulku Suomessa sekä ulkomaa­laisten oikeudet Suomessa. Suuriruhtinaskunnalle oli tuleva edustus valtakunnanneuvostoon ja duumaan, edelliseen kaksi ja jälkimmäiseen neljä jäsentä, jotka eduskunta valitsisi.2

Kysymys ei ollut vain edellä mainitusta, jo sinänsä laajasta ja yksityiskoh­taisesta luettelosta vaan myös lakiin sisältyneestä määräyksestä, jonka mukaan sitä voitiin vapaasti muuttaa ja täydentää venäläisessä lainsää­däntöjärjestyksessä.

Vaikka »yksinomaan Suomen sisäiset asiat» edelleenkin oli jätetty maan omien viranomaisten ratkaistaviksi, Venäjän hallitus saattoi kui­tenkin yksipuolisesti tulkita lähes minkä asian tahansa »yleisvaltakun­nalliseksi». Turhaan ei Paasikiven siteeraama konservatiivinen valtaleh­ti Novoje Vremja riemuinnutkaan: »Venäjää voidaan onnitella suuresta voitosta… Siitä muodostui Venäjän valtiomahdin ja Venäjän kansallis­hengen triumfi kaikista sitä vastaan kohdistetuista vihollisvoimista. Täs­sä laissa saa ilmauksen Venäjän kansan voimakas ja mahtava ääni, tämän kansan, joka on isäntä ja hallitsija koko alueellaan… Uusi, elävä, mahta­va kansallinen liike on heräämässä».3 Onkin myönnettävä, että kesä­kuun 30. päivän 1910 säädös, jota S. J. Witte on luonnehtinut »tunnotto­maksi laiksi» ja V. I. Lenin puolestaan tsarismin »rynnistykseksi Suomea vastaan», merkitsi käytännössä suuriruhtinaskunnan perinteisen itse­ hallinnon kumoamista. Nikolai 11:lle Stolypin vakuutti: »Meidän on saa­tava suomalaiset uskomaan, että käännettä Venäjän politiikassa ei enää tule. Siinä on Suomen kysymyksen ratkaisu».4

Langhoffin keisarille ja Stolypinille esittämät vastaväitteet jäivät tuloksettomiksi. »Seisovana fraasina» oli vastaus: »Me emme tahdo koskea teidän sisäisiin oloihinne, me vaivamme ainoastaan valtakunnan etuja». Ministerivaltiosihteeri totesi turhaksi vaivaksi vakuuttaa asianomaisia perustelun riittämättömyydestä, »sillä he tietenkään eivät itsekään usko­neet tähän väitteeseensä». Paasikivi kommentoi muistelmissaan: »Tosi­asia on, että suurvallat ryhtyessään hyökkäyksiin ja väkivaltaan – pien­ten valtioiden hyökkäyspolitiikan aika on ollut ja mennyt, muuten ne­kin arvatenkin olisivat samanlaisia – yrittävät esittää menettelylleen puolusteluja ja perusteluja, varsinkin oikeudellisia, jotka voisivat järjen ja moraalin edessä puolustaa ja oikeuttaa heidän tekonsa».5

Keisari kutsui 14.9.1910 koolle ylimääräiset valtiopäivät valitsemaan edustajia duumaan, ja valtakunnanneuvostoon. Lisäksi pyydettiin lau­suntoa Venäjän ja Suomen alamaisten yhdenvertaisuutta sekä sotilas­maksuja koskevista lakiehdotuksista. Kun nämä ehdotukset perustuivat Suomessa laittomaksi katsottuun, 30.6.1910 annettuun venäläiseen sää­dökseen, puhemies Svinhufvud kieltäytyi esittämästä niitä eduskunnal­le, joka hyväksyi hänen menettelynsä. Suomalaisia edustajia duumaan ja valtakunnanneuvostoon ei koskaan myöhemminkään valittu. Tuloksena parlamentin »uppiniskaisuudesta» oli jälleen kerran hajoitusmääräys. Uudet vaalit määrättiin pidettäviksi 2. ja 3.1.1911.

Yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä vastustaessaan eduskunta oli esiintynyt yhtenäisenä rintamana. Venäjän paineen kasvaessa puoluei­den väliset kiistakysymykset selvästi tasoittuivat. Syksyllä 1910 puhe­mies Svinhufvud oli jo valmis ulkopoliittisiin syihin viitaten ehdotta­maan kaikkien puolueiden vaaliliittoa tammikuussa 1911 pidettävissä eduskuntavaaleissa.6

Asia otettiin esille vanhasuomalaisen puolueen lisätyn valtuuskun­nan kokouksessa 22.10.1910 asettamalla kysymys, paranisiko vaalime­nestys, jos Venäjän-politiikka jätettäisiin syrjemmälle. Kansa alkoi kylläs­tyä tuloksettomaan myöntyvyyteen. Danielson-Kalmari totesi tällöin, et­tei sovittelun mahdollisuuksia Venäjän kanssa sillä hetkellä ollut lain­kaan olemassa, joten kaikkien puolueiden yhteisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät voineet luopua oikeuksistaan. Lähentymisprosessi ei kuitenkaan ollut kehittynyt niin pitkälle, että yhteinen vaaliliitto voisi tulla kyseeseen.

Paasikivi oli samaa mieltä mutta piti kuitenkin tärkeänä valmistaa yleistä mielipidettä »käyttämään hyväkseen mahdollisesti tulevaa sopi­vaa hetkeä, jolloin Suomen ja Venäjän välisten suhteitten järjestämiseksi jotakin voidaan tehdä». Ilmeisesti Paasikivi on tällä halunnut korostaa realistisen joustavuuden merkitystä, koska hän nimenomaisesti mainitsi yhtyvänsä Lauri Ingmanin lausuntoon siitä, että sekä »ystävämme Venä­jällä»  että myös ulkomaalaiset ihmettelivät suomalaisten   jyrkkää nonpossumus-linjaa. Toisin sanoen, vaikka välittömiä sovinnonmahdolli­suuksia Stolypinin hallituksen kanssa ei ollutkaan näköpiirissä, keisari­kunnan yleisön suopeamielistä suhtautumista Suomeen oli silti tavoi­teltava ja pidettävä yllä, koska sitä saatettiin tarvita tulevaisuudessa olo­jen muuttuessa. Samalla Paasikivi piti tärkeänä kasvattaa kansallista so­pua ja ohjata ulkopoliittiseen ajatteluun tottumatonta yleistä mielipidet­tä »realistiseen» suuntaan. Vaaliyhteistyötä äärivasemmiston (sosialistit) ja äärioikeiston (ruotsalaiset) kanssa lisätty puoluevaltuuskunta ei kui­tenkaan »periaatteellisista syistä» pitänyt mahdollisena.7

Vaikka »kansalliseksi kokoomukseksi» nimitetyn keskustayhteistyön (vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset ja maalaisliitto) edellytykset olivat­kin parantuneet yhtäältä vanhasuomalaisten siirryttyä oppositioon »tyn­käsenaatin» kaatumisen jälkeen ja toisaalta oikeistolaisten »pääskysten» jouduttua nuorsuomalaisten johdossa väistymään ståhlbergilaisten »varpusten» tieltä, puolueiden välisiä vaaliliittoja ei vielä vuoden 1911 vaaleissa saatu aikaan.8

Henkilökohtaiseen kampanjaan Paasikivi ei näissä viimeisissä edus­kuntavaaleissa, joissa hän asettui ehdokkaaksi, tuntenut suurtakaan in­nostusta. Porissa 13.11.1910 pitämässään puheessa hänelle kuitenkin tarjoutui tilaisuus entistä yksityiskohtaisemmin luonnehtia käsityksiään poliittisesta tilanteesta. Venäläisten asiallisten ja kohtuullisten vaatimus­ten täyttämiseen ei vanhasuomalaisilta puuttunut hyvää tahtoa. Valitetta­vasti Stolypin oli mennyt paljon pitemmälle. »Meidän tulisi yhä uudel­leen osottaa, että tällainen kiihkomielinen wenäläisten menettely meitä kohtaan on, ei ainoastaan lain kannalta väärä, vaan myös asialliselta kannalta puolustamaton».

Vanhasuomalaisten liittymistä muiden puolueiden vastustavaan rin­tamaan oli Paasikiven mielestä siksi pidettävä tarkoituksenmukaisena. Kuitenkin tuli välttää antamasta venäläisille sellaista kuvaa, ettei suoma­laisten kanssa ylipäänsä voitu keskustella. Tällaista vaarallista käsitystä pyrittiin keisarikunnassa ehdoin tahdoin levittämään. Paasikiven ajatte­lussa oli siten – kuten jo on todettu – tapahtumassa Danielson-Kalma­ria seuraten tietty painopisteen muutos hänen korostaessaan vaikutus­ yritysten kohdistamista Stolypinin hallituksen sijasta Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Samalla parannettiin vanhasuomalaisten edellytyksiä yhteistyöhön kotimaisten puolueiden kanssa.

Paasikivi korosti puheessaan, ettei »kukaan järkevä ihminen Suomes­sa voi ajatella Suomen kansan tulevaisuutta muuten kuin Wenäjän valta­kunnan yhteydessä. Meidän kansamme on ollessaan yhdistettynä Wenä­jään nauttinut siitä suuria etuja. Senvuoksi täytyy meidän myös muistaa velvollisuutemme valtakuntaa kohtaan, eikä meidän kansamme sitä meidän vakaumuksemme mukaan tulekaan unhottamaan». Tämän hyväksi oli työskenneltävä odottaen sitä hetkeä, jolloin Suomen ja Venäjän välinen riitakysymys ennemmin tai myöhemmin voitaisiin lopullisesti selvittää molemminpuoliseksi tyydytykseksi uhkaamatta »kansamme elinehtoja». Viime kädessä suomalaisten tulevaisuus riippui puhujan mukaan heidän omasta sisäisestä voimastaan. Sen vuoksi agraarikysy­myksen ratkaisemisella oli tärkeä merkitys. Kansan taloudellista, hen­kistä ja moraalista tasoa oli kohotettava. Myös »uskonnollisen tunteen» vahvistamisen hyväksi täytyisi työskennellä. Rehellisyyttä, ahkeruutta ja säästäväisyyttä piti lisätä. Vaaliväsymys oli karkotettava.9

Ylitirehtööri ei turhaan puhunut jatkuvasti toistuvien vaalien aiheut­tamasta väsymyksestä. Äänestysprosentti oli vuoteen 1911 tultaessa pu­donnut jo alle 60:n (59,8). Voimasuhteet pysyivät kaikesta huolimatta ennallaan lukuunottamatta sitä muutosta, että vanhasuomalaiset valtasi­vat maalaisliitolta yhden paikan. Vaikka suomettarelaisten menestykses­sä ei sinänsä ollut ylvästelyn aihetta, monivuotinen tappiokierre oli kuitenkin saatu katkaistuksi. Kaikille puolueen vaalilistoille Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä sijoitetut »yleisehdokkaat» Lauri Ingman ja J. K. Paasikivi10 tulivat jo rutiiniksi muodostuneella tavalla valituiksi.

Vuoden 1911 eduskunta sai työskennellä täyden kolmivuotiskauden ilman hajoituksia. Toisaalta parlamentti oli selvästi joutunut sivuun po­litiikan keskeisistä ympyröistä. Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjes­tys oli saatettu voimaan ja Venäjän hallitus sovelsi sitä johdonmukaisesti Helsingin protesteista piittaamatta. Pääministeri Stolypinin syyskuussa 1911 tapahtunut murha ei tuonut mukanaan periaatteellista muutosta, koska hänen seuraajansa V. N. Kokovtsov jatkoi duuman nationalistisen enemmistön kannatukseen nojautuvaa yhdenmukaistamispolitiikan lin­jaa. Aste-ero oli kuitenkin havaittavissa sikäli, että Kokovtsovin etene­misvauhti oli edeltäjään verrattuna hitaampi. Stolypinin nostattaman kysymyksen Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien yleisvaltakunnallisessa lainsäädäntöjärjestyk- sessä tapahtuvasta irrottamisesta Suomesta ja liittä­misestä Pietarin kuvernementtiin Kokovtsov siirsi erilliseen selvittely­ komiteaan,  jonne se  sittemmin hautautui.

Ensi sijassa sotilaallisten näkökohtien perusteella alistettiin Suomen luotsi- ja majakkalaitos v. 1912 Venäjän meriministeriön hallintaan. Täs­sä yhteydessä ei nojauduttu edes yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöjär­jestykseen, vaan asia ratkaistiin keisarin hyväksymällä amiraliteettineu­voston päätöksellä, siis hallinnollista tietä käyttäen, kuten vuoden 1890 postimanifestinkin yhteydessä oli menetelty. Paasikivelle henkilökoh­taisesti merkittävään sotilasmiljoonakysymykseen palataan lähemmin tuonnempana. Pahimmat ristiriidat aiheutti v. 1912 yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä säädetty ns. yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan »Venäjän alamai­sille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, annetaan Suomessa samat oi­keudet kuin paikallisillakin kansalaisilla on». Laki siis käytännössä mitä­töi erityisen Suomen kansalaisuuden salliessaan venäläisille pääsyn suuriruhtinaskunnan virkoihin ja toimiin, tehdessään mahdolliseksi jät­tää viranomaisille venäjänkielisiä kirjelmiä jne.

Seuraukset näkyivät myös senaatissa, jonka jäseniksi alettiin nyt ni­mittää »puhtaasti venäläisiäkin» henkilöitä. Tilanteen toivottomaksi ha­vainneen ministerivaltiosihteeri Langhoffin erottua keväällä 1913 hän sai seuraajakseen V. Markovin, jonka paikan senaatin talousosaston va­rapuheenjohtajana taas peri venäläinen juristi M. Borovitinov. Maassa uudelleen käynnistynyt passiivinen vastarinta kohdistui ensisijaisesti juuri yhdenvertaisuuslain soveltamiseen. Keskeiseksi nousi tällöin vir­kamieskysymys monien joutuessa osoittamaan lainkuuliaisuutensa ja isänmaallisen vakaumuksensa lujuutta venäläisissä vankiloissa. Tähän oli myös vanhasuomalaisen puolueen ennen pitkää pakko ottaa kantaa. Autonomisen aseman viimeisetkin rippeet näyttivät olevan katoamassa. Selvänä merkkinä venäläistämisen aiheuttamasta sisäpoliittisesta lä­hentymisestä oli suomalaisten porvarillisten puolueiden keväällä 1910 muodostama delegaatio, jonka oli määrä toimia yhteisenä neuvottelu­ elimenä eduskunnassa esille tulevissa  asioissa.  Yhteistyövaltuuskunta oli luonteeltaan epävirallinen eikä sen kokouksissa pidetty pöytäkirjaa. Vanhasuomalaiset valitsivat 30.5.1910 edustajikseen delegaatioon Da­nielson-Kalmarin, Ingmanin ja Y. K. Yrjö-Koskisen. Seuraavana syksynä Yrjö-Koskinen vaihdettiin Nevanlinnaan, minkä lisäksi Paasikivi ja Listo nimettiin varamiehiksi. Suomettarelaiset asettivat siten käytännöllisesti katsoen  koko puoluejohtonsa yhteistyöelimen käyttöön, mikä jo sellai­senaan kuvastaa sille annettua painoarvoa.11

Ainoaksi merkiksi Paasikiven osallistumisesta yhteistyövaltuuskun­nan toimintaan näyttää jäävän hänen pikakirjoitusmuistiinpanonsa 5.9.1911 Leo Mechelinin johdolla pidetystä kokouksesta, jossa suunni­teltiin mielenosoituksia Uudenkirkon ja Kivennavan irrottamista sekä luotsilaitoksen venäläistämistä vastaan. Aihe ei näytä innostaneen ainoa­ta vanhasuomalaista osanottajaa, Paasikiveä, joka pysytteli lähes täysin passiivisena. Hänen varovaisuuttaan on todennäköisesti lisännyt Uuden Suomettaren julkaisema tieto kenraalikuvernöörin lähettämästä keho­tuksesta kuvernööreille kieltää rajapitäjiä koskevat mielenosoitukset. Paasikivi pyysikin sittemmin Danielson-Kalmaria itseään saapumaan yh­teistyövaltuuskunnan seuraavaan kokoukseen: »Asiat ovat arkaluontoi­sia ja vaikeasti ratkaistavia. Mitään päätöksiä ei delegatsionissa tehty, enkä ottanut juuri keskusteluunkaan osaa».12

Kaksi päivää myöhemmin Paasikivi selosti käytyjä neuvotteluja vanhasuomalaisten puoluevaltuuskunnalle, jolloin myös Vääksystä Helsinkiin palannut Danielson-Kalmari oli läsnä. Kannaksen pitäjien asiaa koske­via vastalausetilaisuuksia pidettiin tällöin kansan mielialojen luonnolli­sina ilmaisukeinoina ja päätettiin osallistua niitä organisoivaan erilli­seen puolueiden väliseen työryhmään, jolla ei kuitenkaan saisi olla itse­näistä määräysvaltaa vaan ainoastaan oikeus tehdä ehdotuksia puoluei­den kanslioille. Sama varovaisuus tuli esiin päätöksessä, jonka mukaan Helsingissä 14.9.1911 pitäjien irrottamishanketta vastaan järjestettävässä mielenosoituksessa vanhasuomalaisten edustajana esiintyvän Antti Tu­lenheimon oli etukäteen alistettava puheensa teksti valtioneuvos Da­nielson-Kalmarin tarkastettavaksi. Luotsi- ja majakkalaitosta koskevista mielenosoitushankkeista vanhasuomalaiset sen sijaan katsoivat par­haaksi pysyä kokonaan syrjässä. Protestoiminen yllyttämällä luotseja eroamaan oli vastuutonta, koska käytettävissä ei ollut varoja heidän toi­meentulonsa turvaamiseksi.13

Vuoden 1909 kokemusten jälkeen Danielson-Kalmari näyttää periaat­teellisesta kompromissivalmiudestaan huolimatta päätyneen siihen kä­sitykseen, että Venäjän hallitus pyrki suuriruhtinaskunnan autonomian täydelliseen tuhoamiseen. Suomalaisille tämä ei lyhyellä tähtäyksellä jättänyt muuta mahdollisuutta kuin puolueiden yhteistoimintaa tehosta­ en käydä taisteluun uhatun itsehallinnon puolesta. Vanhasuomalaisilla oli silti yhä edelleen omat yrjö-koskislaisensa, jotka korostivat myönty­vyyden merkitystä. Heidän mielestään virkamiehiä oli kehotettava tai­pumaan venäläisten vaatimuksiin vakanssien säilyttämiseksi suomalais­ten hallussa. »Tyytymättömät» pyrkivät aika ajoin hyökkäilemään johtoa vastaan pitäen siten puolueriitaa vireillä, kun taas ennen muuta Ranta­kari kantoi korkealla vastarintalinjan lippua. Helmi-maaliskuun vaih­teessa 1912 kokoontuneessa puoluekokouksessa ongelma tuli pakosta­kin keskustelun kohteeksi.14

Valmisteluvaiheessa kävi ilmi, ettei Danielson-Kalmari saanut vas­taansa vain puolueen perinnäistä oikeistoa (D. V. Åkerman, Y. K. ja E. S. Yrjö-Koskinen ym.). Paasikivikään ei ollut enää valmis varauksitta seu­raamaan oppi-isäänsä. Käydessään muutamaa päivää ennen puolueko­kousta Helsingissä Juhani Arajärvi tapasi Paasikiven, joka oli »miltei kuohuksissa ja minusta outoa kyllä aivan jyrkästi Danielson-Kalmarin mielipiteitä vastaan. Sanoi hajaannusta välttämättömäksi, ellei D-K kor­jaa paperille panemaansa alustusta».15 On mahdollista, että puolueen johtaja oli laatinut alkuperäisen luonnoksensa tunnetusti vastarintahen­kisen vävynsä K. N. Rantakarin avulla. Tähän viittaa viimeksi mainitun osallistuminen sittemmin yhdessä Paasikiven, Ingmanin ja A. H. Virkku­sen kanssa tekstin korjaamiseen. Kuten säilyneet konseptit osoittavat, Paasikiven osuus oli tällöin keskeinen.16

Tarkoituksena oli ilmiselvästi varmistaa puolueen yhtenäisyys muo­toilemalla valtuuskunnan kannanotto niin pyöreäksi, että kaikki voisivat sen hyväksyä ja tulkita haluamallaan tavalla. Pitkän tähtäyksen tavoittee­na olisi edelleenkin perustuslaillisessa järjestyksessä aikaansaatava kei­sarikunnan ja Suomen välisten suhteiden sovittelu , joka tyydyttämällä Venäjän »kohtuulliset vaatimukset» takaisi Suomelle kansallisen ole­massaolon ja sisäisen itsenäisyyden edellytykset. Luonnoksessaan Paasi­kivi palautti mieliin, että ensimmäisellä sortokaudella onnistuttiin saa­maan aikaan keskusteluyhteys tiettyjen merkittävien Venäjän hallituk­sen edustajien kanssa kompromissin löytämiseksi. Nyt sen sijaan tilan­ne oli vaikeampi, koska hallitus johdonmukaisesti kielsi Suomen valtio­ säännöltä Venäjää sitovan voiman. Lisäksi ministerineuvostolla oli taka­naan enemmistöpuolueiden kannatus keisarikunnan lainsäädäntöeli­missä. Vaikka tuloksia ei lähitulevaisuudessa voitukaan odottaa, suomalaisen puolueen oli toiminnassaan silti pidettävä silmällä venäläisen yleisön reaktioita ja kompromissitien löytymistä myöhemmin tulevai­suudessa. Tämä oli muistettava otettaessa kantaa mm. sotilasmiljooniin. Virkamiesten osalta Paasikivi korosti, että hallituksen kieltäytyessä tunnustamasta maan valtiosääntöä ja siihen perustuvia lakeja ei virka­miesten ainoaksi ohjeeksi voitu asettaa säännöllisiä oloja varten laadit­tujen lakien kirjainta. Vallitsevassa poikkeustilassa heille kuului myös vastuu tekojensa seurauksista. Vaikka virkamiesten tietenkin oli pyrittä­vä pysymään paikoillaan mahdollisimman kauan, tätä vaatimusta ei voi­tu asettaa yleiseksi säännöksi. Alistumallakaan suomalaiset tuskin ajan mittaan säilyttäisivät asemiaan hävitystyön jatkuessa edelleen. Isänmaal­lisen virkamiehen täytyi siksi kussakin ristiriitatilanteessa itse tarkoin harkita pysyäkö virassa vai erota. »Tässä harkinnassa hän luonnollisesti on paneva painavata huomiota sille vakaantuneelle mielipiteelle, joka valtiopäivillä kansanedustajien keskuudessa ilmenee, etenkin jos se on Eduskunnassa kaikkien ryhmien kannattama». Paikallaan pysyessään­kään virkamiehet eivät saaneet laiminlyödä tilaisuutta tuoda esiin maan perustuslaillisia oikeuksia, koska venäläisten keskuudessa vakiintuva käsitys suomalaisten alistumisvalmiudesta olisi erittäin vaarallinen. – Protestointivaatimuksen liittäminen ohjelmaan merkitsi selvää askelta vanhasuomalaisten perinteisestä virkamiespolitiikasta vastarinnan suuntaan.

Paasikiven mukaan puolue ei näin ollen voinut antaa  virkamiehille »avointa valtakirjaa», vaan sen oli pidätettävä itsellään oikeus tarvittaes­sa arvostella virheellisiä ratkaisuja. Ainoastaan siten kävisi päinsä taistel­la virkamieskunnan huonoja aineksia vastaan. Ylitirehtööri sanoutui siis selvästi irti E. S. Yrjö-Koskisen mielipiteestä, jonka mukaan suomalai­nen konnakin virkamiehenä olisi aina venäläistä parempi. Halu pysyttää virat omien miesten käsissä ei Paasikiven mielestä sellaisenaan riittänyt pelastamaan maata vaikeuksista ja turvaamaan sen tulevaisuutta. Ratkai­su riippui »laajojen ja vapaiden kansankerrosten toiminnasta ja sisäises­tä terveydestä». Siksi myös virkamieskysymyksessä oli vältettävä »ko­toisten intohimojen ja puoluekatkeruuden nostamista».

Valtuuskunnan nimissä laadittu alustus rakentui pääasiallisesti Paasi­kiven viitoittamalle keskitien linjalle.17 Puoluekokouksessa 29.2.1912 käyttämässään puheenvuorossa Danielson-Kalmari myönsi valtuuskun­nassa esiintyneen kertomusta laadittaessa erimielisyyksiä. Ne eivät suin­kaan olleet kokonaan hävinneet, mutta lopputulokseen saattoivat kaikki silti olla tyytyväisiä.18 Pitkä ja hankala keskustelu puoluekokouksessa ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Yrjö-koskislaisten vaatimukset varaukset­tomasta asettumisesta virkamiesten taakse kagaalien harjoittamaa arvos­telua vastaan pystyttiin – osittain Ingmanin soveltamalla onnistuneella kokousteknisellä manipuloinnilla – lopulta torjumaan tarvitsematta turvautua äänestykseen. Rouva Emma Åkermanin ehdotus kokouspöy­täkirjojen julkaisemisesta, mikä olisi tiennyt arvovaltaa lisäävää julki­suutta myöntyvyyssuuntauksen edustajain kannanotoille, ei liioin men­nyt lävitse.19

Hyväksytyksi tulleiden valtuuskunnan ohjeiden epämääräisyys antoi puoluekokouksen jälkeen yhtäältä yrjö-koskislaisille tilaisuuden selittää virkamiesten saaneen puolueen luvan venäläisten tahtoon taipuessaan­kin säilyttää paikkansa, kun taas Danielson-Kalmari tulkitsi ohjelman mahdollistavan yhteistyön jatkamisen ja kehittämisen maltillisten pe­rustuslaillisten kanssa. Kokouksen saavuttama sopu osoittautui siten pitkälti näennäiseksi vakavien menettelytapaerimielisyyksien – erityi­sesti virkamieskysymyksessä – jäädessä edelleen kytemään.

Puoluekokouspuheenvuorossaan20 joka luonnollisesti keskittyi suu­relta osin hänen omasta kynästään lähtöisin olleen ohjelman puolus­tukseen, Paasikivi viittasi olojen vaativan virkamiesten asettumista puo­lue-elämään nähden »enemmän sivulle, kuin mitä ne ovat tähän saakka tehneet». Virkamiesten omavastuullisuus merkitsi sitä, etteivät puolu­eet enää voineet »olla mukana yhdessä ja toisessa sellaisessa», johon virkamiesten kuitenkin täytyi osallistua. »Voi kyllä tuntua meille virka­miehille raskaalta ja ikävältä, jos meidät ikäänkuin jätetään ilman sitä tukea, jota on totuttu saamaan». Asia ei kuitenkaan ollut autettavissa.

Samaan näkökohtaan viittasi Danielson-Kalmari, jonka kannanotto myös kuvasteli tietynlaista tyytymättömyyttä puolueessa vallitsevaan ti­lanteeseen. »Valtuuskunnassa on minun käsittääkseni päässyt yhä enemmän tietoiseksi se käsitys, että se on kokoonpantu liiaksi virka­miehistä ja liiaksi helsinkiläisistä, että se ei ole voinut nykyisessä ko­koonpanossa olla riittävässä vuorovaikutuksessa puolueessa ilmaantuvien virtausten kanssa.»21 Taivutteluyritysten epäonnistuttua kokous myönsi Danielson-Kalmarille eron puoluevaltuuskunnasta. Hänen esi­merkkiään seuraten siirtyivät syrjään muutkin valtuuskunnan johtavat virkamiesjäsenet August Hjelt, J. K. Paasikivi, J. Wartiovaara, A Listo, A.H.   Virkkunen ja Y. K. Yrjö-Koskinen.22 Jäätyään seuraavana vuonna professuuristaan eläkkeelle Danielson-Kalmari palasi puoluevaltuus­kuntaan, kun taas Paasikiven kohdalla ero jäi tsaarivallan ajan osalta pysyväksi. Politiikasta irtautuminen, johon vaikuttivat myös muut, tuon­nempana lähemmin tarkasteltavat motiivit, oli alkanut.

Kevään 1912 puoluekokous ei ratkaissut vanhasuomalaisia rasittanut­ta menettelytapakiistaa, joka kesän hiljaiselon jälkeen kohosi syksyllä jälleen lehdistökeskustelun kohteeksi.23 Tilanteen selventämiseksi puo­luevaltuuskunta päätti lokakuussa 1912 kutsua koolle lisätyn valtuus­kunnan, jolle esitettävän kertomuksen laatiminen annettiin tehtäväksi Nevanlinnalle ja Ingmanille. Saamansa ohjeen mukaan heidän oli työs­kenneltävä läheisessä yhteistyössä Danielson-Kalmarin ja Paasikiven kanssa. Neljän miehen valmisteleman ehdotuksen puoluevaltuuskunta hyväksyi kaksi viikkoa myöhemmin.24

Ohjelmanlaatijoiden tavoiteasettelu pysyi entisellään. Puolue oli pi­dettävä koossa ja samanaikaisesti varmistettava edellytykset yhteistyö­hön muiden parlamenttiryhmien kanssa. Sortopolitiikan kiristyessä vas­tarintahenki voitti alaa myös vanhasuomalaisten keskuudessa. Erityises­ ti mielialoja jyrkensi yhdenvertaisuuslain soveltamisesta kieltäytyneen Viipurin maistraatin jäsenten tuomitseminen ankariin rangaistuksiin ve­näläisessä tuomioistuimessa keisarikunnan lakien mukaan. Puolueen sisäisen opposition (myöntyvyysmiesten) osakkeet olivat näissä oloissa heikkenemässä, ja lisätyn valtuuskunnan 3.11.1912 pidetyssä kokouk­sessa he vähemmistöasemaansa tyytyen keskittyivätkin ensi sijassa huo­lehtimaan siitä, etteivät enemmistön päätökset menisi entistä jyrkem­ pään suuntaan. Täysin eivät yrjö-koskislaiset tässä onnistuneet, vaikka neljän miehen komitean alustus pysyttelikin pääasiallisesti kevään 1912 puoluekokouksen linjalla maltillisuuden merkitystä korostaen. »Alem­pana forumina» lisätty valtuuskunta ei periaatteessa olisi voinutkaan muuttaa linjaa.

Lisätyn valtuuskunnan kokouksessa Danielson-Kalmari kuitenkin to­tesi työryhmän jonkin verran »terästäneen» edellisen puoluekokouk­sen päätöksiä. Kysymys oli tällöin ennen muuta yhdenvertaisuuslaista. Alustuksessa nimittäin hyväksyttiin Viipurin maistraatin menettely sen kieltäytyessä tunnustamasta yhdenvertaisuuslakia ja kehotettiin muita viranomaisia pitämään tämä kannanotto mielessään. »Heidän tulee sen vuoksi toimia siten, että käypi selvästi ilmi, niin hyvin ettei kansamme voi tunnustaa 30 p. kesäk. 1910 annettua lakia eikä sen  perusteella annettuja asetuksia laiksi, kuin myös, ettei kansamme tahdo mukautua niiden toimeenpanemiseen». Danielson-Kalmari lisäsi omasta puoles­taan: »Sota se nyt on, siitä emme pääse. Kysymys on, viskaako osa kan­sastamme aseet pois… Kysymys on, että yhteisesti yritetään niin kauan kuin suinkin käy päinsä, uhrauksia, kärsimyksiä kestäen… saada oikeu­temme, jos ei käytännössä, niin periaatteellisesti  yllä pidetyiksi, siksi kun ajat paranevat». Hän toivoi siksi lisätyn valtuuskunnan avoimesti sanoutuvan irti Wiipuri-lehden edustamasta alistumiskannasta.

Paasikivi oli yhdessä Nevanlinnan kanssa – haluamatta vastustaa Da­nielson-Kalmaria – jo vakiintuneella keskitien linjallaan korostaen vanhasuomalaisten valmiutta neuvotteluihin keisarikunnan hallituksen kanssa, jos vain sen taholta osoitettaisiin kompromissihalua. Toistaisek­si Pietarissa vaadittiin yhä ehdotonta alistumista kesäkuun 1910 venäläi­seen lakiin. Virkamiesasiassa Paasikivi halusi tähdentää käytännöllisyy­den merkitystä. Kysymys saattoi yhtäältä olla vakavista ristiriidoista, jol­loin virkamies esimerkiksi syyllistyi väkivaltaan omia kansalaisiaan koh­taan vaikkapa toimittamalla näitä vankilaan, loukkaamalla heidän yksi­tyisiä oikeuksiaan jne. Toisaalta kysymys saattoi olla vähäpätöisistä kans­liamuodollisuuksista. Jos asetuttiin ankarasti formaaliselle kannalle, »se voisi viedä kaikenlaiset kirjanpitäjät yms. pois viroistaan ja mullistaa sellaisetkin alat, joilla ei ollut mitään tekemistä pääasioiden kanssa». Jotta ei jouduttaisi mahdottomuuksiin, harkintavalta oli siksi säilytettä­vä.25

Kokous hyväksyi valtuuskunnan alustuksen sellaisenaan, mikä mer­kitsi, kuten Vares on todennut, varovaista askelta kohti vastarinta-asen­netta. Siirtymä oli silti edelleen niin lievä, että »viipurilaiset» saattoivat sietää sen heidän voittaessaan ainakin aikalisän seuraavaan puolueko­koukseen saakka. Osoituksena tilanteen jatkuvasta herkkyydestä oli osaltaan päätös valtuuttaa »keskitien kulkijat» Nevanlinna, Paasikivi ja Ingman huolehtimaan kokousta koskevan sanomalehtitiedotteen laati­misesta.26 Halu repivän jatkokeskustelun välttämiseen oli ilmeinen.

Paasikiven poliittisen uran ratkaisevaksi kompastuskiveksi ennen en­simmäistä maailmansotaa tuli kysymys ns. sotilasmiljoonista. Vuosilta 1908-1911 ne jouduttiin maksamaan keisarin syksyllä 1909 antaman manifestin nojalla. Vuonna 1912 asiasta julkaistiin erityinen yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä säädetty laki, joka pääsisällöltään vastasi vuoden 1909 manifestia. Eduskunnan vastarinnasta huolimatta senaatti maksatti vuosittain yhdellä miljoonalla kasvavan summan hallitsijan määräyksestä. Käsitellessään kertomusta valtiovarain tilasta eduskunta vastaavasti aina uudestaan ilmaisi käsityksensä suorituksen perustus­lainvastaisuudesta.

Vanhasuomalaiset olivat samaa mieltä muiden puolueiden kanssa
laittomuuskysymyksestä, mutta kannattivat kuitenkin miljoonien maksa­mista, koska Suomi ei voinut kiertää velvoituksiaan valtakunnan osana. »Venäjällä ihmetellään, kun siellä maksetaan 10 markkaa henkeä kohti sotilasmenoja, ja meillä kieltäydytään suostumasta 3-5 markkaan».27 Huolenaiheena oli siten ensi sijassa keisarikunnan yleinen mielipide, joka suomalaisten perusteluihin syventymättä saattoi helposti tulkita maksukiellon vain epälojaalisuuden osoitukseksi. Haluttiin kyllä nauttia Venäjän valtakunnan ulkonaista suojaa, mutta ei tahdottu osallistua siitä aiheutuvien rasitteiden kantamiseen.28 Suomen perustuslailliset puo­lestaan näkivät sotilasmiljoonat lähinnä maan autonomiseen asemaan liittyvänä juridisena ongelmana, kun taas sosiaalidemokraatit ylipäänsä jyrkästi vastustivat »seisovaa sotaväkeä» alaluokkaa vastaan tähdättynä voimakeinona.

Tilanne säilyi siten ennallaan. Hallitus otti sotilasmaksun vuotuisiin menoarvioihin, mutta eduskunta pyyhki sen joka kerta pois. Kun näin tuli suuri aukko menopuolelle, siihen mahtui enin osa eduskunnan päättämistä menoista. Senaatti, kenraalikuvernööri ja keisari sijoittivat sotilasmiljoonat takaisin valtion budjettiin ja pyyhkivät puolestaan pois »eduskunnan menoja», lähinnä kulttuurimäärärahoja,  vastaavan mää­rän. Tämä molemminpuolinen pyyhkiminen, jossa hallitus ja keisari vetivät pitemmän korren,  jatkui tsaarivallan loppuun saakka.

Lukkiutuneen tilanteen laukaisemiseksi Markovin senaatti antoi vuo­den 1910 valtiopäiville esityksen 10 miljoonan markan suuruisesta eri­tyisestä sotilasverosta. Se olisi kuntien maksettava niiden taksoituksella saamien tulojen suhteessa, mikä olisi kasvattanut silloista kunnallista tuloveroa yli 50 prosentilla. Vaikka esityksen puoltajia ei mistään ryh­mästä löytynytkään, Paasikivi joutui silti asian täysistuntokäsittelyssä sa­nanvaihtoon sosiaalidemokraattien Kaapo Murroksen  kanssa. Taustana oli vanhasuomalaisten senaattorien syksyllä 1908 esittämä suunnitelma kieltolain aiheuttaman valtion verotulojen vähenemisen korvaamisesta ylimääräisellä, kunnallisveron yhteydessä kannettavalla verolla. Murros antoi nyt ymmärtää Markovin senaatin saaneen »kypsänä» haltuunsa asetusluonnoksen,  joka itse asiassa oli Hjeltin senaatin finanssipäällikö J. K. Paasikiven käsialaa.

Muistelmissaan Paasikivi ei pidäkään mahdottomana, että Markovin senaatti olisi saanut ajatuksen ehdotukseensa Danielson-Kalmarin ja hä­nen kieltolakiasian yhteydessä laatimastaan suunnitelmasta. Sen sijaan Paasikivi jyrkästi kiisti jo Murroksen kanssa käymässään eduskuntaväit­telyssä, että hänellä muuten olisi ollut mitään tekemistä »amiraalisenaa­tin» esityksen kanssa. Samalla ylitirehtööri korosti molempien hankkei­den välisiä eroja. Sotilasveroa oli tarkoitus koota tietty summa, 10 mil­joonaa markkaa, kun taas aikaisemmassa luonnoksessa esitettiin kun-nallisveron yhteyteen tiettyä prosenttiperusteista lisää. Toisin sanoen määräämällä prosenttiosuuden eduskunta voi vaikuttaa saataviin tuloi­hin, kun taas sotilasverossa oli kysymys kokonaan muusta. Nyt kerättiin sitäpaitsi lisäveroa, kun taas aikaisemman luonnoksen tarkoitus oli vain korvata kieltolain vuoksi poistuvat valtion alkoholitulot, joten verot itse asiassa eivät olisi kasvaneet. Murroksen syytöstä näennäisesti kummas­tellen Paasikivi huomautti vanhasuomalaisten ehdotuksen merkinneen siirtymistä vasemmistonkin kannattamaan välittömään verotukseen vä­lillisen sijasta.

Sosialisteja ei Paasikiven vastaus lainkaan tyydyttänyt. Heidän mieles­tään eroksi jäi korkeintaan verojen määrällinen poikkeaminen toisis­taan. Edustaja Murros havaitsi toiseksi eroksi sen, ettei Paasikiven luon­nos pakottanut kuntia vastaamaan yksityisten verovelvollisten mahdolli­sista laiminlyönneistä – seikka, » joka kyllä on tunnustettava jonkun arvoiseksi», mutta ulosottojärjestelmän vuoksi tälläkään ei juuri ollut käytännön merkitystä. Rahat olisi joka tapauksessa kiskottu köyhälistön selkänahasta. Väittely, jossa kumpikaan osapuoli ei kaihtanut tilaisuutta poliittisten pisteiden keräämiseen, kuivui kokoon eduskunnan yksi­mielisesti kieltäytyessä hyväksymästä Suomen perustuslakien vastaisena pitämäänsä senaatin esitystä.29

Todella vakavaksi »henkilökohtaiseksi ongelmaksi» sotilasmiljoona­ asia tuli Paasikivelle vasta v. 1913. Jättäessään jo vakiintuneeseen tapaan yhä kasvavat sotilasmiljoonat pois budjetista eduskunta joutui tuolloin sen hämmästyttävän tosiasian eteen, että valtion vakinaiset tulot riittivät sen menoihin, eikä suostuntoja itse asiassa olisi tarvittu lainkaan. Silti katsottiin aiheettomaksi »lakkauttaa veroja, jotka kuuluvat Suomen ve­rojärjestelmään». Ne päätettiin siirtää ensisijaisesti kulkulaitosrahas­ toon, koska tiedettiin Venäjän kuitenkin vievän sotilasmiljoonat. Vanha­ suomalaisten yritykset etenkin kansansivistysmäärärahat vaarantavan »pyyhkimisleikin» lopettamiseksi eivät saavuttaneet vastakaikua. Hei­dän mielestään budjetti olisi järjestettävä ottaen huomioon »ylivoimai­sista syistä johtuva tosiasia». Paasikiven mielestä oli jouduttu »kuvitte­lun ja haaveilun valtaan, joka kyllä voipi olla kunniaksi enemmistön ihanteelliselle ajatustavalle, mutta tuskin paikallaan niin proosallisessa asiassa kuin sotilasmenot ovat».30

Eniten Paasikiven luonnolle kävi valtiovarainvaliokunnan mietintöön sosialistien aloitteesta otettu lause: »Suomen viranomaiset eivät voi, lakia rikkomatta, myötävaikuttaa mainitun määrän (so. sotilasmiljoo­nien) suorittamiseen». Kun senaatille ei mahdettu mitään, isku kohdis­tettiin näin vanhasuomalaisen Paasikiven johtamaan valtiokonttoriin. Valiokunnan kuulemista asiantuntijoista P. E. Svinhufvud ja Ernst Estlan­der kannattivat sosialistien ehdotuksen liittämistä mietintöön, kun taas Leo Mechelin ja J. R. Danielson-Kalmari vastustivat sitä. Yhden äänen enemmistöllä valiokunta teki myönteisen päätöksen.

Asian tullessa esiin eduskunnan suuressa salissa hyökkäyksen kohde, Paasikivi, käytti ensimmäisen puheenvuoron korostaen finanssihallin­toon ja finanssioikeuteen kuuluvaa periaatetta, jonka mukaan kassavi­raston oikeuksiin tai velvollisuuksiin ei kuulunut maksumääräyksen laillisuuden tutkiminen. Piti vain varmistautua siitä, että ko. määräys oli ulkonaisesti sääntöjen mukainen, toisin sanoen ao. viranomaisen sään­nöllisessä muodossa antama. Vuodesta 1902 lähtien valtiokonttori oli senaatin toimeksiannosta jatkuvasti maksanut sotilasmiljoonia Venäjän valtion kassaan. Mikä siis teki siitä nyt yhtäkkiä rikollisen teon?

Sosialistien mielestä eduskunnan olisi jo aikaa sitten pitänyt ottaa asiassa jyrkkä kanta. Siksi oli hyvä, että se tapahtui edes nyt. Tiukasti juridiikkaan pitäytyvä Svinhufvud totesi puolestaan hallituksen menet­telyn sotilasmiljoonien ottamisessa budjettiin laittomaksi, joten myös kaikki hanketta avustaneet ja siinä myötävaikuttaneet syyllistyivät laitto­maan tekoon. Danielson-Kalmari huomautti Svinhufvudia tukeneen va­paaherra V. M.von Bornin aikanaan Bobrikovin sortokaudella ilmoitta­neen, ettei hän ottanut vastaan kirjeitä, jotka oli varustettu uudella lait­tomalla postimerkillä. »En tiedä, noudattaako hän edelleen tätä ilmoi­tusta. Rohkenen kuitenkin epäillä sitä. Mutta jos hän tai kuka tahansa käyttää nykyistä postilaitosta, niin hän, herrojen teorian mukaan, välilli­sesti myötävaikuttaa siihen, että Suomen hallitusmuotoa vastoin rikos­lain 11 lukua horjutetaan». Tämä osoitti, mihin sekaannuksiin lain kir­jaimeen takertuminen johti, vaikka alkuperäinen  tarkoitus olisikin hyvä ja isänmaallinen. »Me emme voi vahvistaa eduskunnan lausuntojen vai­kutusta sillä tavalla, että teemme päätöksiä, joille ymmärtävät kansalai­set pudistavat päätään ja katsovat, että ne eivät ole maltillisesti harkittu­ja».

Huolimatta siitä, että monet arvovaltaiset perustuslailliset juristit (mm. R. A Wrede, Leo Mechelin, August Nybergh, Hugo Lilius ja Heikki Renvall) menivät Paasikiven puolelle ehdottaen ko. lauseen poistamista tai uudelleen muokkaamista, toistakymmentä porvarillista kansanedus­tajaa (heidän joukossaan nuorsuomalaisten P. E. Svinhufvud ja maalais­liiton Santeri Alkio) halusi todistaa perustuslaillis-isänmaallista vakau­mustaan äänestämällä sosialistien ehdotusta, joka näin sai taakseen enemmistön.31 Miksi sääliä vanhasuomalaisia virkamiehiä ajettaessa oi­keaksi katsottua asiaa, kun perustuslaillisetkin aikanaan olivat joutuneet jättämään paikkansa ja lähtemään jopa maanpakoon? Vielä vähemmän oli pidättyvyyteen syytä luokkataisteluaan käyvillä sosialisteilla. Vaikka puoluenäkökohtaan ei keskustelussa suoraan puututtukaan, sen vaiku­tus taustatekijänä tuskin lienee kiistettävissä.

Paasikiveä »epäluottamuslause» jäi silti karvastelemaan, mitä osoittaa hänen vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin muistelmateoksessaan eduskuntakeskustelun referoinnille omistamansa sivumäärä. Katke­ruuttaan hilliten iäkäs presidentti kirjoittaa: »Kaikesta vanhasuomalai­suudestani huolimatta en ole voinut olla mukana teoissa, jotka pätevillä perusteilla olisi voitu katsoa laittomiksi. Valtiokonttorin menettely ei sitä ollut… Lain kannalta asia oli minulle selvä. Mutta poliittisena mie­lenilmaisuna, jollainen eduskunnan päätös oli, se koski minuun… Otin eduskunnan ja sen työn vakavalta kannalta. . . Minun luonteelleni ei soveltunut olla eduskunnan päätöksistä välittämättä».32

Kysymys ei silti ollut pelkästään yksityisistä tunteista. Danielson-Kal­ marin rinnalla Paasikivi oli jatkuvasti – viimeksi vuoden 1912 puolue­kokouksessa – korostanut »painavata huomiota», jota isänmaallisen virkamiehen oli kohdistettava eduskuntaan ja sen päätöksiin.  Kasvojen­sa säilyttämiseksi ylitirehtöörille ei valtiopäivien antaman »epäluotta­muslauseen» jälkeen jäänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin luopua virastaan. Tietynlaista katkeroituneisuutta ja kyllästyneisyyttä osoitti myös päätös olla asettumatta enää ehdokkaaksi kesällä 1913 pidettävis­sä eduskuntavaaleissa. Ratkaisua vahvisti aikaisemmassa yhteydessä kä­sitellyn33 maanvuokralain »meneminen kumoon» valtiopäivillä touko­kuussa 1913. Vaikka Paasikivi ei tässä vaiheessa vielä ajatellutkaan yhtä vaalikautta pitemmälle,34 hänen parlamentaarisen uransa päättyminen osoittautui sittemmin lopulliseksi.

Pettyneen ylitirehtöörin mielialaa ei kohottanut  toukokuussa 1913 järjestetty vanhasuomalaisten puoluekokous. Jo ennen sitä Danielson­ Kalmari ja E. S. Yrjö-Koskinen olivat iskeneet yhteen eduskunnassa Ve­näjän hallitukselle lähetettäväksi suunnitellun adressin vuoksi ja Tur­kuun Uuden Auran päätoimittajaksi siirtynyt  Rantakari aloittanut leh­dessään uuden kampanjan appensa puolesta Wiipuri-lehden ympärille ryhmittyneitä myöntyvyysmiehiä vastaan.35 Kun Ingmankin yhä selvem­min siirtyi Danielson-Kalmarin linjalle, Paasikivi ja Nevanlinna eivät seuranneet mukana. Vastarinnan ja myöntyvyyden välimaastossa tasa­painoillen he pyrkivät estämään jatkuvaa polarisaatiota ja sitä tietä puo­lueen hajoamista.  Kolme linjaa olikin jo selvästi havaittavissa.

Näissä oloissa valtuuskunta paneutui huolellisesti 2. ja 3.5.1913 pidet­täväksi tarkoitetun puoluekokouksen valmisteluihin. Sitä varten laadit­tiin Nevanlinnan johdolla laaja selonteko, jossa tarkasteltiin suomalai­sen puolueen toimintaa ja aikaansaannoksia suurlakosta ja vuoden 1906 ohjelmasta lähtien. Ajankohtaisen tilanteen osalta Ingman »terästi» Ne­ vanlinnan tekstiä vastarintahenkisempään suuntaan.36

Varsinaisessa puoluekokouksessa myöntyvyysmiehet A H. Virkku­nen ja E. S. Yrjö-Koskinen arvostelivat valtuuskuntaa siitä, ettei se vastarintaa puoltaessaan puhunut mitään seurauksista. Kohta ei enää olisi suomalaista virkamiehistöä. Yrjö-Koskinen antoi jopa suoraan ymmär­tää, ettei myöntyvyydellä olisi takarajaa. Läsnä ollut Mikkelin edustaja A R. Cederberg merkitsi päiväkirjaansa: »Eino-Sakari (Yrjö-Koskinen) … oli tavattoman myrkyllinen Danielson-Kalmaria kohtaan. Näki, että hän oikein koetti suututtaa puoluejohtajaa, jota ei puoluejohtajaksi ole tunnustettu. D-K. pani pahakseen – näkyi kaikesta. Hän oli kiivaampi kuin olisi saattanut odottaa, sanoipa mm. että jos kerran mielipiteet ovat näin eroavat, niin tehdäänpä pesäero. Vasemmistolaiset (vastarinnan kannattajat puolueessa) eivät tule tekemään myönnytyksiä.»37


Ingman puolestaan otti selkeästi kantaa valtuuskunnan ja siihen kuu­lumattoman Danielson-Kalmarin puolesta. Vallitsevaa ahdinkotilaa täy­tyi pitää ohimenevänä eikä pysyvänä »historiallisena välttämättömyyte­nä», koska se pohjimmaltaan ei ollut Venäjänkään etujen mukainen. Taistelua oli käytävä rinnan muiden puolueiden maltillisten ainesten kanssa. Kaikkea menetettyä ei tullut vaatia takaisin vaan pitäisi tyytyä asemaan, joka turvaisi Suomen olemassaolon ja kehitysmahdollisuudet. Vanhaa roolijakoa, kansan vastustusta ja virkamiesten taipumista, Ing­man piti vallitsevissa oloissa jo mahdottomana, koska se johtaisi maassa pahaan sisäiseen ristiriitaan. Pelkoa virkapaikkojen venäläistämisestä ei hänen mielestään tullut liioitella. Toistaiseksi menetykset olivat olleet vähäisiä, ja vallanpitäjät pikemminkin osoittivat hermostumisen merk­kejä vastarinnasta. Jos taas virkakuntaa uhkaisi täydellinen epäsuoma­laistaminen, silloin tilanne oli otettava uudelleen harkittavaksi. Mikään maailmassa ei ollut ikuista, eivät myöskään poliittiset toimintaohjeet.

Puheenvuorossaan Paasikivi pyrki varovasti luovimaan molempien äärisuuntien välissä. Vaikka vastarinta olikin hyväksyttävä, kunnes venä­läiset olisivat valmiita muuttamaan linjaansa, silti ei pitäisi Ingmanin tavoin vähätellä virkakoneiston rappeutumisen seurauksia. Tähän seik­kaan olisi puoluevaltuuskunnan kertomuksessa vastarinnan korostami­sen ohella voitu kiinnittää enemmän huomiota. Paasikivi viittasi tässä selvästi ystävänsä Nevanlinnan aikaisempaan luonnokseen, jonka hän oli nähnyt. Virkamiehille olisi hänen mielestään jätettävä enemmän har­kinnanvaraa. Edellyttäen, ettei valtuuskunta halunnut muuttaa aikaisem­man puoluekokouksen linjaa vaan piti yhä tavoitteenaan tulevaa sovin­toa keisarikunnan kanssa, ylitirehtööri katsoi voivansa hyväksyä kerto­muksen.


Samalla Paasikivi muistutti laajemmista näköaloista. »Ehkä yhtä pal­jon, ehkä enemmän kuin meistä itsestämme meidän kohtalomme ja maamme aseman muodostuminen riippuu oloista Venäjällä. Senhän me olemme niin elävästi huomanneet, että ne virtaukset ja olojen muo­dostukset, jotka Venäjällä tapahtuvat, ne vaikuttavat myös meidän maamme oloihin. Ja minä omasta puolestani en sen vuoksi saata havai­ta, että meidän olomme voisivat järjestyä, ennenkuin jotain muutoksia suunnassa Venäjällä tulee tapahtumaan».

Vaikka Paasikivi saikin tukea mm. Nevanlinnalta, Arajärveltä ja Kaira­molta, häntä vastaan asettui itse Danielson-Kalmari. Ärsyyntynyt valtio­neuvos huomautti oppilaalleen puolustaneensa tämän virastoa sotilas­ miljoona-asiassa noudattaen suomalaisen puolueen vanhaa kantaa, jon­ka mukaan valtiollista ristiriitaa ei aiheettomasti ulotettaisi pitemmälle kuin mitä asiat välttämättä vaativat. Käytännössä oli siis menetelty juuri niin kuin herra Paasikivi halusi, ts. pidetty silmällä tulevan sovinnon mahdollisuuksia Venäjän kanssa.

»On toinenkin kohta, johon herra Paasikivi viittasi, tavallaan, jos käsitin hänet oikein, lausuen tyytymättömyytensä alustukseen. Hän huo­mautti nimittäin, että maamme kohtalo riippuu vielä enemmän oloista Venäjällä kuin meistä itsestämme. Tämä on nyt käsityskanta, johon minä en saata millään tavalla suostua». Valtioneuvos ei uskonut Paasikiven­kään tarkemmin asiaa harkittuaan pitävän kiinni lausunnostaan. Snell­manin ajoista saakka suomalainen puolue oli pitänyt kiinni perusperi­aatteesta, jonka mukaan kansan kohtalo aina viime kädessä riippui siitä itsestään. »Minun vakaumukseni on nyt se, että se aika on tullut Suo­men kansalle, joka kohtaa ennemmin tai myöhemmin jokaista kansaa, jolle sen itsenäisyys on rakas … jolloin sen täytyy tarmonsa takaa puo­lustaa tätä itsenäisyyttä. Me emme voi tehdä sitä aseilla, mutta me voim­me tehdä sen siten, että me emme suostu vieraan vaatimuksiin, vaan että me kestämme kaikki ne kärsimykset, kaikki ne uhraukset, jotka tämä puolustus … tuo mukanaan».

Suora rinnastaminen Bobrikovin ajan kokemuksiin ja »Mihin suun­taan?»-kirjan linjaan ei Danielson-Kalmarin mielestä käynyt päinsä, kos­ka olot olivat muuttuneet. Silloin käytiin neuvotteluja hallitsijan tieten Venäjän korkeimpien virkamiesten kanssa ristiriidan selvittämiseksi. Nyt sen sijaan venäläisten kieltäytyessä kompromisseista sovittelu ei ollut mahdollinen. Itse asiassa oli jo jouduttu tilanteeseen, jonka välttä­miseksi ensimmäisen venäläistämiskauden myöntyvyyssuuntaus oli luotu. Pietarin vankiloihin joutuneita suomalaisia virkamiehiä oli tuetta­va, sillä heidän menettelynsä herätti kunnioitusta sekä kotimaassa että myös keisarikunnassa.

Paasikivi vastasi poliittiselle opettajalleen sovittelevasti myöntäen kansan moraalisen vastustuskyvyn ensisijaisen merkityksen. Toisaalta hän taitavasti palautti pallon korostaen Danielson-Kalmarin Venäjän historian tuntijana hyvin tietävän, miten tärkeä merkitys sikäläisillä po­liittisilla katsomuksilla oli ollut Suomen kehitykselle niin hyvin Alek­santeri I:n, Nikolai l:n kuin Aleksanteri 11:nkin aikana. Sama piti paikkansa kansalliskiihkon päästyä keisarikunnassa valtaan. Myös tulevai­suudessa Venäjän rooli tulisi olemaan tärkeä. Vaikeissakin oloissa po­liittisia konjunktuureja olisi viisaasti käytettävä hyväksi, mitä Danielson­ Kalmari varmaan ei itsekään kieltänyt. Suomalaisen puolueen ei pitäisi suuntautua enää enempää vasemmalle (s.o. vastarintaan), vaan Nevan­linnan johtaman Uuden Suomettaren noudattamaa keskitien linjaa täy­tyi pitää suositeltavana. – Pantakoon tässä yhteydessä merkille Daniel­son-Kalmarin puolestaan syyttäneen puolueen pää-äänenkannattajaa va­hingollisesta myönnyttelystä, jonka vain Ingmanin ansiokkaat kirjoituk­set olivat oikaisseet.

Danielson-Kalmarin ja Paasikiven mielipide-eroja ei silti ole syytä liioitella. Molemmat katsoivat keisarikunnan hallituksen omaksuneen Suomen-politiikassaan reaalisten etujen tavoittelun sijasta epärationaa­lisen, kiihkonationalistisen sulattamispolitiikan linjan. Perimmältään tä­mä ei vastannut Venäjän omiakaan etuja, minkä vuoksi suunnanmuu­toksen täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua. Tarpeettomia ärsy­tystekijöitä välttäen venäläiset oli saatava vakuuttuneiksi Suomen itse­ hallinnon ja keisarikunnan intressien yhteensovittamisen tarkoituksen­ mukaisuudesta. Siihen saakka suomalaisten oli voimasuhteiden erosta huolimatta kestettävä. Tältä osin Danielson-Kalmari antoi selvästi suu­remman painon moraalisille tekijöille ja niille rakentuvalle vastarinta­ henkiselle yhteistyölle muiden puolueiden kanssa.

Kieltämättä edellä mainittujen näkökohtien arvoa Paasikivi opetta­jaansa voimakkaammin tähdensi reaalipoliittisten argumenttien ja kon­junktuurien taitavan hyväksikäytön merkitystä. Varovaisuutta noudatta­en oli vältettävä umpikujatilanteita ja säilytettävä siten edellytykset tule­valle kompromissille Venäjän kanssa. Toisaalta Pietarille ei saanut antaa suuriruhtinaskunnalle vaaralliseksi koituvaa kuvaa suomalaisten val­miudesta taipua mihin tahansa. Tässä mielessä Paasikivi kieltäytyi yhä edelleen hyväksymästä yrjö-koskislaista myöntyvyyslinjaa. Danielson­ Kalmarin, Rantakarin ja heidän leiriään lähestyneen Ingmanin suuntaa­ ma kritiikki Paasikiven läheisen ystävän Nevanlinnan toimittamaa Uutta Suometarta vastaan herätti silti selvää ärtymystä ylitirehtöörissä, joka itsekään ei ollut säästynyt arvostelulta.
Keskustelun lopussa Ingman toi julki, että Yrjö-Koskisen myöntyvyys­kannan hyväksyminen tiesi pohjan pudottamista eduskuntapuolueiden yhteistyöltä. Ajatuksen julkilausumaton jatko sisältyi vain näin tarjoutu­vaan mahdollisuuteen saavuttaa muiden puolueiden luottamus, mitä hyväksikäyttäen saatettiin vaikuttaa niihin »hillitsevästi». Toimitetussa äänestyksessä puoluevaltuuskunnan pohjaehdotus hyväksyttiin nume­roin 79-55. Virkamiesten osalta siinä toistettiin lisätyn valtuuskunnan marraskuussa 1912 esittämä kanta. Paasikivi yhdessä muiden keskustalaisten kanssa äänesti enemmistön mukana. Ulkonaisesti Danielson- Kalmari oli selviytynyt voittajana ja puolueen vastarinta-asenne saanut »virallisen» vahvistuksen.38

Todellisuudessa rivit olivat kuitenkin pahasti hajalla. Perinteinen yr­jö-koskislainen konservatiivinen suuntaus oli tosin saanut ratkaisevan iskun, josta se ei enää toipunut. Venäläistämispolitiikan jatkuminen vei pohjan käsitykseltä, että myöntyvyydellä voitaisiin jotakin oleellista saa­vuttaa. Mutta myös keskusta osoitti tyytymättömyyttä. Kairamo ja Arajär­vi eivät enää asettuneet ehdokkaiksi seuraavan kesän eduskuntavaaleis­sa. Nevanlinna erosi puoluevaltuuskunnan puheenjohtajuudesta ja luo­pui myöhemmin kesällä myös Uuden Suomettaren päätoimittajan teh­tävästä. Kuvaavaa on, että Danielson-Kalmarin täyttäessä pari viikkoa puoluekokouksen jälkeen 60 vuotta Nevanlinna kieltäytyi saapumasta onnittelukäynnille. Päivänsankari itsekin oli pahoillaan puolueen sisäi­sestä tilasta ja kieltäytyi merkkipäivänsä johdosta järjestettävästä kansa­laisjuhlasta. Sen sijaan hänen vävynsä U. L. Lehtosen kotona pidetyille pienimuotoisille päivällisille kutsuttiin vain valtioneuvoksen läheisim­mät ystävät, heidän joukossaan myös onnittelupuheen pitänyt J. K. Paa­sikivi. Puoluekokouksessa tapahtunut yhteenotto ei siis pystynyt turme­lemaan Danielson-Kalmarin ja Paasikiven henkilökohtaisia välejä.

Asetelman tietynlaista herkkyyttä osoittaa kuitenkin se, että Paasikivi vielä vuosikymmeniä myöhemmin laatimissaan muistelmissa on katso­nut parhaaksi kokonaan sivuuttaa vuoden 1913 puoluekokouksen. Van­hasuomalaisten johtoon hän ei liioin toistaiseksi palannut. Mielenkiin­toisena ilmiönä on silti aihetta panna merkille, että puoluevaltuuskun­nan varajäseneksi valittiin varsinaisesta politiikasta täysin syrjässä pysy­tellyt rouva Anna Paasikivi. Tietynlainen yhteys päivänpolitiikasta vetäytyneen ylitirehtöörin ja puoluejohdon välillä säilyi siis myös tällä tavoin »Sinut on valittu varajäseneksi puoluevaltuuskuntaan minun sijastani. Wakinaisia on naisjäsenistä rouvat Hainari ja Hallsten. Sinä voit hoitaa asioita minun sijastani».39

Irtautuminen ei silti ollut helppoa. Vaikka ratkaisevasti uusia poliitti­sia päätöksiä ei ollutkaan tehty, ylitirehtöörin oli myönnettävä puolue­kokouksen muodostuneen »ikäväksi ja hajalliseksi» Rantakarin saades­sa mahdollisuuden tulkita tulosta itselleen edulliseksi. Paasikiven ura sekä virkamiehenä että poliitikkona näytti ajautuvan umpikujaan. Uu­desta työpaikasta ei toistaiseksi ollut varmaa tietoa. Hermopaine pur­kautui kotona näennäisesti vähäpätöisistäkin syistä. Neljätoistavuotias Vellamo kirjoitti 13.5.1913 Anna-äidille Bad Kissingeniin: »Tämä päivä on hirmuinen. Isä on niin hermostunut. Luulen siitä, että Varman mate­matiikan kokeet epäonnistuivat. Täällä on jotakin kauhistuttavaa… Mi­nusta on niin, niin, niin hauskaa, kun äiti tulee jo pian kotiin».

Tietynlainen katkeruus tulee esille myös Paasikiven jo useita viikkoja aikaisemmin professori K. J. Ståhlbergille lähettämästä kirjeestä, jossa hän kiitti tätä saamastaan uudesta, Suomen hallinto-oikeutta koskevasta teoksesta. »Samalla kuitenkin haikealla mielellä ajattelen, mitä muut saavat aikaan sillä aikaa kuin minä rähjään yhdessä ja toisessa toivotto­massa ja tuloksettomassa puuhassa»40

Arkistoonsa sisältyvässä, katkelmaksi jääneessä muistelmakäsikirjoi­tuksessa Paasikivi teki välttämättömyydestä hyveen perustellen irtautu­mistaan politiikasta ja valtion virasta – eduskunnan antaman »epäluot­tamuslauseen» lisäksi 1- uuden sortoajan asettamilla toimintarajoituk­silla. Näissä oloissa pääponnistelut oli kohdistettava vapaaseen kansa­laistoimintaan taloudellisella ja henkisellä alalla. Paasikivi otti huomi­oon myös ne seuraukset, jotka olisivat olleet edessä kaikkien muiden­kin luopuessa tällaisin perustein eduskuntatyöstä. »Mutta valtiollisis­sa… asioissa ei saa resonerata in absurdum. Sen tehtävän, mikä edus­kunnalla tuli olla, nimittäin meidän oikeuksiemme puolustamisen ai­noilla sen käytettävissä olevilla keinoilla, kansan mielen ilmaisuilla, ja suhteellisen rajoitetuin mahdollisuuksin erinäisissä sisäasioissa saada aikaan pienempiä uudistuksia – se tietysti eduskunnan täytyi suorittaa. Eikä sen mahdollisuudet sen suorittamiseen riippuneet tietysti minun ja jonkun muun poisjäämisestä». Ylitirehtöörin mielestä tehtiin »suu­rella puuhalla» paljon turhaa työtä.41

Arvioidessaan parlamenttitoiminnan käytännön merkityksen vähäi­seksi Paasikivi ei suinkaan ollut yksin. Hänen lisäkseen eduskuntaeh­dokkuudesta kieltäytyivät vuoden 1913 vaaleissa mm. vanhasuomalaiset Ernst Nevanlinna, A 0. Kairamo, Juhani Arajärvi ja Hugo Rautapää, nuorsuomalaiset Jonas Castren, Heikki Renvall ja Theodor Homen, ruotsalaiset Leo Mechelin, R. A Wrede, V. M.von Born, Ernst Estlander ja Aug. Nybergh sekä sosiaalidemokraatit O. W. Kuusinen ja Sulo Wuoli­ joki. Vaikka osa edellämainituista (mm. Jonas Castren ja Leo Mechelin) poistuikin riveistä sairauden vuoksi, eduskunta oli selvästi menettämäs­sä houkutusvoimaansa kansakunnan johtavien kykyjen toimintaforumi­na.

Jäähyväispuheessaan satakuntalaisille äänestäjilleen Porissa 29.5.1913 Paasikivi luonnehti äskettäin pidettyä puoluekokousta ja siirtyi sitten yleistilanteeseen. »Olemme menossa aallon pohjaan. Mieli pyrkii ma­sentumaan. Mutta pahan päivän jälkeen tulee tavallisesti hyvä päivä». Äärimmäisyyksiä ja kärjistyksiä välttäen oli odotettava hetkeä, jolloin voitaisiin päästä sovintoon Venäjän kanssa. Jatkuvasti voimistuessaan keisarikunnalla oli edessään suuri tulevaisuus. »Minä tahtoisin varovais­ta, maltillista menettelyä. Se on Suomalaisen puolueen entinen kanta. En toivoisi tältä kannalta luovuttavan. Sillä siitä luopuminen on epätoivon kanta». Kansan voimia vahvistettaisiin parhaiten sen sisäisiä oloja kehittämällä, koska kestokyky riippui siveellisen voiman ja kansallis­hengen lujuudesta.42

»Poliittisessa testamentissaan», kesällä 1913 »Murrosajoilta» – teok­seen kirjoittamassaan artikkelissa Paasikivi entistä selvemmin irtautui nuoruutensa yksipuolisesta kansanvalistusidealismista. Pelkkä koulutus sinänsä ei riittänyt, vaan rauhallisen yhteiskuntakehityksen kannalta se saattoi osoittautua jopa negatiiviseksi, ellei taloudellisia epäkohtia sa­malla pystytty poistamaan. »Sivistys ilman taloudellista pohjaa synnyttää ja lisää tyytymättömyyttä. Kansansivistyksen tulee kulkea yhtä rintaa ta­loudellisten parannusten kanssa, muuten siitä luullakseni ei ole toivot­tua apua».43 Juuri tähän kytkeytyi agraarikysymyksen ratkaisun oleellinen merkitys.

Eduskuntatyön ajankohtaisten tulosten vähäisyydestä huolimatta Paa­sikivi piti vuoden 1906 valtiopäiväuudistusta ratkaisevan tärkeänä. Val­tiopäivien toimintaa ei pitänyt arvostella liian ankarasti, vaan oli aina muistettava olosuhteet. Ulkopoliittisen ahdingon lisäksi ongelmana oli yhteiskunnallisista epäkohdista johtuva sosialistien suuri lukumäärä parlamentissa. »Heidän toimintaansa ohjaa teoreettisuus mutta erittäin­ kin hillittömyys ja ajattelemattomuus ja heiltä puuttuu  vastuunalaisuu­ den tunnetta ja solidaarisuutta muiden kansankerrosten kanssa. Heidän suoranainen vaikutuksensa eduskunnan työhön onkin tähän asti ollut vähäinen». Enteellisesti Paasikivi toteaa: »Jos sosialistit enentyneen lu­kumääränsä kautta saavat ratkaisevan vaikutuksen käsittelyyn ja noudat­tavat tähänastista menettelyään, niin on se vaara tarjona, että he vievät eduskunnan haaksirikkoon. Saako vastuunalaisuuden tunne ja käytän­nöllisempi käsitys jalansijaa heidän keskuudessan, kun heidän luku­määränsä lähenee ehdotonta enemmistöä, on  vaikea tietää».

Sosialistien kannatuksen laajuutta ei voitu selittää yksinomaan »kii­hotuksen tulokseksi», vaan taustana olivat selvät yhteiskunnalliset epä­kohdat. Mitä nimenomaan parlamenttityöskentelyyn tuli, ylitirehtöörin mielestä moitteen sijaa oli myös porvarillisissa puolueissa. Kuunnelles­sa keskusteluja ja lausuntoja eduskunnassa suoranainen epätoivo pyrki ajoittain valtaamaan mielen. »Mitä minuun tulee, tällainen mieliala ei ole syntynyt ainoastaan sosialistien puheiden johdosta, vaan useamman kuin yhden kerran viimeisten seitsemän vuoden aikana on siihen anta­nut aihetta ’porvarien’, vieläpä oikealla sivustalla olevien lausunnot se­ kä suurvaltiollisissa että eräissä taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa asi­oissa». Eduskuntaa Paasikivi vertasi sinne tänne vikuroivaan nuoreen varsaan. Aikanaan se varmaan oppisi tyynesti kulkemaan.44 Henkilökoh­taisena ratkaisuna ylitirehtööri piti kuitenkin tässä vaiheessa viisaimpa­na hypätä kärryiltä pois.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.