NUORI EKONOMISTI (Kirjoittanut Hannu Heikkilä)

Tie talouselämään

Valtiokonttorin ylitirehtöörin virka antoi erinomaiset mahdollisuu­det perehtyä paitsi Suomen finanssihallintoon, myös taloudellisiin kysymyksiin laajemminkin. Aivan muistelmiensa alussa Paasikivi kertoo saaneensa kansantaloudellisen koulutuksensa liberalismin aatteissa, mutta hieman myöhemmin hän myös esittelee varauksettomasti hyväk­syen Y. S. Yrjö-Koskisen ajatuksia klassisen liberalismin kritiikistä.¹ Ryh­tyessään opiskelemaan juridiikkaa Paasikivi joutui tekemisiin myös ta­loustieteiden kanssa. Päähuomio kohdistui kuitenkin talouskysymysten oikeudellisiin ongelmiin, jotka osittain Suomen ja Venäjän suhteiden järjestelyn kannalta olivat tuolloin ajankohtaisia.

Vanhassa Turun Akatemiassa kansantaloustiede oli ollut filosofisessa tiedekunnassa luonnontieteiden yhteydessä, mutta yliopiston siirtyessä Helsinkiin vuonna 1828 oppiaine siirtyi lainopilliseen tiedekuntaan. Kansantaloustiede ei tässä yhteydessä voinut nousta kovinkaan merkit­tävään asemaan, ja se olikin yhdistetty talousoikeuden opetukseen. Op­pialan professoriksi nimitettiin vuonna 1882 J. N. Lang, joka kolme vuotta myöhemmin esitti kansantaloustieteen professorin viran perus­tamista historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Asiasta keskusteltaessa esitettiin jopa erillisen valtiotieteellisen tiedekunnan perustamista. Lop­putulos ei kuitenkaan ollut uusi tiedekunta. Sen sijaan lainopillinen tiedekunta sai hallinto-oikeuden apulaisprofessuurin, jonka opetusa­laan kuului myös kansantalous. Viran haltijaksi tuli ensin K. J. Ståhlberg ja myöhemmin Paasikivi.² Taloustieteen asemaa oikeustieteellisessä tie­dekunnassa kuvaa 1890-luvun opinto-opas, jonka mukaan »..voi sanoa kansantaloutta ja oikeushistoriaa semmoisiksi aineiksi, joita sopii alot­ taa jo aikaisemmalla opintojen asteella.» Opintoihin sisältyi muutama yleisteos kansantaloustieteen perusteista ja historiasta sekä metsänhoi­don ja maanviljelyksen kansantaloudesta.³

Laajeneva kiinnostus kansantaloustiedettä kohtaan kanavoitui yliopis­tossa historiallis-kielitieteelliseen osastoon⁴ mutta Paasikivi ei kuiten­kaan osallistunut tähän opetukseen. Vuosina 1898 ja 1900 Ruotsiin sekä 1899 Saksaan tekemillään matkoilla hän opiskeli enemmän oikeustie­dettä ja historiaa kuin varsinaista kansantaloutta, mutta mielenkiinnon kohteena olivat myös finanssikysymykset ja pankkilaitos. Paasikivi ei Saksan matkallaan luonut sellaisia henkilökohtaisia kosketuksia tuon ajan johtaviin ajattelijoihin kuin monet muut siellä vierailleet suomalaiset.⁵ Osittain tästä syystä kukaan yksittäinen taloustieteilijä ei nouse Paa­ sikiven ehdottomaksi oppi-isäksi, mutta mm. laajan lukuharrastuksensa kautta hän omaksui oman aikansa taloustieteellisen valtavirtauksen.⁶

Paasikiven opiskeluaikana –   tätä hän ei lainkaan mainitse muistel­missaan – oli historiallinen koulukunta voimakkaasti esillä maamme kansantaloudellisessa ajattelussa. Erityisesti Saksassa oli 1800-luvun loppupuolella voimistunut klassisen kansantaloustieteen kritiikki – valtiota vaadittiin puuttumaan talous- ja sosiaalipolitiikan keinoin yh­teiskunnan epäkohtiin ja myös tutkimuksen odotettiin kohdistuvan re­formien kannalta olennaisiin kysymyksiin. Kun yhtäältä poliittinen, henkinen ja kulttuurinen herääminen kasvatti kansallista itsetuntoa, ha­luttiin historiallisen koulukunnan piirissä osoittaa tälle taloudellinen perusta. Samalla pyrittiin vastaamaan siihen haasteeseen, jonka kasvava teollistuminen ja siihen liittynyt sosialististen aatteiden leviäminen aset­ti.⁷

Historiallisen koulukunnan ajatukset tulivat Suomessa näkyvimmin esille vuonna 1884 perustetussa Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä, jonka keskeinen perustajajäsen oli vastaavan saksalaisen ja ranskalaisen yhdistyksen tuntenut Y. S. Yrjö-Koskinen. Tämän yhdistyksen piirissä erityisesti vanhasuomalaiseen liikkeeseen kuuluneet henkilöt esittivät 1900-luvun alkuvuosina ne yhteiskunnalliset uudistusohjelmat, joista liike tuli tunnetuksi.⁸ Ei ole yllättävää, että Paasikivikin tuli mukaan tähän toimintaan ja jäseneksi vuonna 1900.⁹ Hänen ensiesiintymisenään yhdistyksen piirissä oli samana vuonna pidetty esitelmä Venäjän asutus­ politiikasta. Tehtävä liittyi tuonnempana lähemmin tarkasteltavaan Paa­sikiven sihteerintoimeen ns. »kahden miljoonan komiteassa».

Paasikiven omaa tulkintaa, jonka mukaan hän olisi saanut kansanta­loudellisen koulutuksensa liberalismin aatteissa, tuskin voidaan pitää sellaisenaan oikeana, olihan esimerkiksi J. N. Lang yksi historiallisen koulukunnan merkittävistä edustajista ja mukana myös Kansantaloudel­lisessa Yhdistyksessä. Yliopisto-opinnot alkoivat suuntautua toisaalle, eikä lopullinen väitöskirjan aihekaan ollut varsinaista taloustiedettä. Ku­va liberalistisesta talousmiehestä ei kuitenkaan ole muistelmakirjoitta­jan jälkiviisautta, mikäli tuon käsitteen painopiste ei niinkään ole opilli­sissa ajatusrakenteissa, vaan pikemminkin käytännönläheisessä, vapaas­sa yrittäjätoiminnassa. Paasikivi oli – päinvastoin kuin useimmat virka­miesperheisiin syntyneet ystävänsä – lapsuudessan kokenut pikkulii­kemiesten maailman, minkä lisäksi hänellä oli opiskeluajaltaan yhteyk­siä pankkitoimintaan sekä taloudellisten aineiden opetukseen.

Opintojensa yhteydessä Paasikivi tuli valinneeksi tutkimusaiheen, jo­ka vei hänet osittain sivuun Yrjö-Koskisen viitoittamalta tieltä. Valvojassa ilmestyi nimittäin  vuonna 1898  Paasikiven kirjoittama artikkeli, joka pohjautui hänen yliopistolliseen laudaturkirjoitukseensa.¹⁰ Artikkeli kä­sitteli  –  osoittaen tekijänsä kiinnostusta   pankkilaitosta kohtaan – schulze-delitzschiläisiä kansanpankkeja ja perustui pääosiltaan ulko­maiseen kirjalliseen lähdeaineistoon.¹¹

Franz Hermann Schulze-Delitzsch (1808-1883) edusti monessa suh­teessa erilaisia näkemyksiä kuin saksalaisen osuustoimintaliikkeen toi­nen suunta, jonka johtajana oli F. W. Raiffeisen. Laki-ja valtiopäivämies Schulze-Delitzsch edisti – uskoen  klassiseen kansantalouteen ja hylä­ten valtiollisen sosiaalipolitiikan – lähinnä kaupunkimaisten elinkei­nojen toimintaedellytyksiä. Schulze-Delitzschin »demokraattisesti» or­ganisoiduissa osuusjärjestöissä pyrittiin siihen, että hallintoa järjestettä­essä oli päätöksentekijöiksi valittava ennemmin kyvykkäimmät kuin va­rakkaimmat osuuskunnan jäsenet. Osuustoimintaa tuli hänen mieles­tään harjoittaa liiketaloudellisten periaatteiden mukaan,  ja tätäkin kaut­ta jäsenillä oli mahdollisuus saada koulutusta yrittäjätoiminnassaan.

Paasikivi oli tietoinen siitä, että Schulze-Delitzsch joutui jyrkkään ris­tiriitaan »tunnetun valtiososialistin ja työväenjohtajan» Ferdinand Las­sallen kanssa. Tämä ei nimittäin lainkaan hyväksynyt omaan apuun pe­rustuvia osuuskuntia, vaan ainoastaan valtio oli kyllin voimakas autta­maan heikossa asemassa olevia. Sen sijaan Paasikivi ei kerro siitä rajan­ käynnistä, jota Schulze-Delitzsch kävi maatalousvaltaiseen raiffeisenilai­seen osuustoimintaan.

Ymmärrettävästi Paasikiven artikkelista melkoisen osan vei kuvaus siitä, miten luottoyhdistyksen jäseneksi oli mahdollista tulla, millainen oli jäsenten vastuunalaisuus, vararahasto, pääoman kerääminen sekä muu käytännön toiminnan järjestäminen lähinnä oikeudelliselta kan­nalta. Tämän lisäksi artikkelista kuitenkin heijastuu kirjoittajan myötä­tunto kyseisten luottoyhdistysten luonnetta kohtaan. Ne näyttivät anta­van pääoman puutteesta kärsivälle pienteollisuudelle keinon taistella suuryritysten kanssa, mitä Paasikivi epäilemättä piti hyväksyttävänä. Luottoyhdistysten avulla oli voitu kerätä hajallaan ja täten hyödyttöminä olleita pääomia yhteen palvelemaan »pieniä itsenäisiä työnantajia ja -te­kijöitä,  joille suurpankit eivät aukaise oviaan.»

Lassallen ja Schulze-Delitzschin välisessä kiistassa Paasikivi kannatti jälkimmäistä. Tosin Paasikivi myönsi oikeutetuksi tuolloin esitetyn ar­vostelun, ettei Schulze-Delitzsch täysin ymmärtänyt työväenluokan nousua eikä riittävästi erottanut työväestöä ja työnantajia toisistaan. Mut­ta suomalaisen maisterin mielestä Lassalle »katseli asioita sekä liian yksipuolisesti että liian teoreettisesti.» Luottoyhdistysten olemassaolon teki oikeutetuksi jo pienten itsenäisten liikkeenharjoittajien tukeminen. Näiden asema ja merkitys yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta oli tärkeä. Pienyrittäjien menestys koitui kirjoittajan mielestä myös työväestön hyödyksi työtilaisuuksien kasvaessa. Luottoyhdistykset auttoivat ky­vykkäitä ja halukkaita työläisiä oman liikkeen harjoittajiksi, joten myös tätä kautta työväestö hyötyi. Yhdistysten jäsenet oppivat taloudellista järjestystä, säästäväisyyttä ja täsmällisyyttä, mikä osaltaan koitui jäsenten suoranaiseksi  hyödyksi.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Paasikivi kirjoitti muistikirjaan­sa,  kuinka  lapsuus-  ja nuoruusvuodet Lahdessa olivat antaneet hänelle »liikemiehen silmää» sekä kykyä katsella asioita nimenomaan pienyrit­täjien näkökulmasta.¹² Tätä arviointia on pidettävä oikeaan osuneena, ja samalta pohjalta Paasikivi tunsi kiinnostusta juuri Schulze-Delitzschin kehittämiin kansanpankkeihin. Vaikka Paasikiven arkistossa oleva ai­neisto ei voikaan vahvistaa käsitystä, on hän todennäköisesti halunnut nimenomaisesti tuoda esille vaihtoehtoisen ratkaisun Suomen osuus­toimintaliikkeeseen, jonka hän tiesi vain muutamaa vuotta aiemmin lähteneen raiffeisenilaiselle tielle.

Paasikiven artikkeli ei suinkaan ollut ensimmäinen Suomessa esitetty selvitys Schulze-Delitzschin aatteista, joskaan kirjoittaja ei viittaa aiem­min käytyyn keskusteluun. Ilmeisesti yliopistollisessa tutkielmassa ei pidetty tarpeellisena käydyn polemiikin  selvittelyä.  Osuustoiminnasta  oli edellisinä vuosina keskusteltu vilkkaastikin. Vuonna 1860 oli tunnet­tu sanomalehti- ja suomalaisuusmies, tohtori Rietrikki Polen referoinut ruotsalaisen kirjan perusteella saksalaista osuustoimintaa ja tässä yhtey­dessä selostanut lähinnä Schulze-Delitzschin ajattelua. Seuraavina vuo­sina aiheesta kirjoittivat muutkin, minkä lisäksi ensimmäisiä osuustoi­minnallisia yrityksiä alettiin perustaa. Myös Y. S. Yrjö-Koskinen käsitteli Schulze-Delitzschin »itseauttamiskeinoja»,  joskin  luotonannon osalta hän uskoi säästöpankkien  turvaavan parhaat tulokset.

1890-luvulle tultaessa Yrjö-Koskisen käsitys oli kuitenkin muuttunut. Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä oli tohtori August Hjelt tehnyt 1890-luvun alussa laajan selvityksen Itä-Suomen talonpoikien velkaan­tumisesta. Tutustuttuaan yhtäältä tähän sekä toisaalta Raiffeisenin ajatuk­siin Yrjö-Koskinen tuli vakuuttuneeksi juuri raiffeisenilaisen osuustoi­minnan sopivuudesta suomalaisiin oloihin. Y. S. Yrjö-Koskinen piti vuonna 1893 esitelmän raiffeisenilaisista osuuskassoista ja hän jopa suunnitteli mallisäännöt »krediittilaitoksen» perustamista varten. Tä­män pohjalta alettiin perustaa myös paikallisia osuuskassoja, mutta osuustoimintalain puuttuessa yritykset jäivät keskeneräisiksi. Hannes Gebhard, joka mm. Saksan matkan aikana vuosina 1893-1894 oli pereh­tynyt valtiososialistiseen ajatteluun, teki varsinaisesti osuustoiminta-aat­teen Suomessa tunnetuksi.¹³

Muistelmissaan Paasikivi kertoo Gebhardin arvostelleen hänen artik­keliaan  kuivaksi.¹⁴  Luottolaitosten yksityiskohtainen kuvailu ei suuren lukijakunnan kannalta ollutkaan kovin mielenkiintoista varsinkaan, kun siinä ei ollut olennaisesti uutta edellisinä vuosina käytyyn keskusteluun. Opinnäytetyön käyttäminen keskustelevan lehden palstoilla oli ongel­mallista. Toisaalta teksti oli selkeää asiatyyliä ja käsitteli tuolloin ajan­kohtaista kysymystä. Paasikivi tosin myönsi arvostelun oikeutuksen, mutta Gebhardin motiivina saattoi olla muutakin kuin kritiikki tyylillisiä seikkoja kohtaan. Suomi oli pääosaltaan agraarivaltio, ja osuustoiminta­ liikkeen haluttiin ensisijaisesti edistävän maataloutta. Osuustoiminnalli­sessa ajattelussa schulze-delitzschiläinen suunta oli tuolloin saanut väis­tyä raiffeisenilaisen tieltä. Gebhardin mielestä Paasikiven esittämät aja­tukset tuntuivat ilmeisen vierailta ja hänen omia pyrkimyksiään hajoitta­vilta.

Paasikivi ei paneutunut osuustoimintakysymykseen niin syvällisesti, että hän olisi omaksunut Gebhardin toimintalinjasta poikkeavan näke­myksen. Saatuaan väitöskirjansa valmiiksi Paasikivi itse asiassa tuli mu­kaan lokakuussa 1899 perustetun Pellervo-Seuran toimintaan. Jo 30.4.1901 pidetyssä seuran vuosikokouksessa hänet valittiin pöytäkirjan tarkastajaksi. Seuran perustamisesta lähtien Gebhard oli vaatinut apu­ työvoimaa ja toukokuun 6. päivänä 1901 pidetyssä johtokunnan ko­kouksessa hän uhkasi erota työtaakkansa vuoksi. Hänet saatiin taivutel­tua – kuten useasti myöhemminkin -jäämään, niinkuin asianomai­nen ilmeisesti itsekin halusi. Gebhard sai tahtonsa läpi, ja aputyövoi­man joukossa oli myös Paasikivi.¹⁵

Vielä toukokuussa Pellervon johtokunta päätti pyytää Paasikiveä avus­tajaksi, jonka puoleen seuran virkamiehet saattoivat kesäaikana kääntyä ja neuvotella asioista. Uusi avustaja paneutui ennen kaikkea erilaisten osuuskuntien mallisääntöjen valmistamiseen. Pian Paasikivi kuitenkin valitteli, että »sonniyhdistyksen säännöistä ei hyvää kalua tullut».  Hän sai tehtäväkseen myös kirjoittaa artikkelin osuustoimintalaista. Heinä­kuun alussa Paasikivi kuitenkin raportoi Gebhardille ryhtyneensä  »vas­ta lueskelemaan sitä lakia ja mietintöjä ja olen varsin vähän perehtynyt osuustoimintaan». Kaikesta huolimatta artikkeli valmistui vielä saman vuoden aikana.¹⁶

Syyskuusta 1901 alkaen Paasikivi toimi myös Pellervo-Seuran lain­opillisena sihteerinä. Jo pian kävi kuitenkin ilmi, että seura itse asiassa tarvitsi kokopäivätoimisen vakinaisen sihteerin, sillä Paasikivellä oli tehtävään vain rajoitetusti aikaa. Huhtikuun 17. päivänä 1903 johtokunta valitsi Philip Suurosen sihteerin toimeen, kun taas vielä saman kuukau­den aikana kokoontunut vuosikokous valitsi Paasikiven seuran johto­kuntaan. Tässä tehtävässä Paasikivi oli aina vuoteen 1909 asti, jolloin hän senaattorikautensa kiireisiin vedoten kieltäytyi tulemasta uudel­leen valituksi. Lisäksi Paasikivi toimi rahastonhoitajana sekä Välitysliike B. Alfthanin valvojana. Huhtikuussa 1904 Gebhard pyysi jälleen eroa, mutta Paasikiven tultua valituksi toiseksi varapuheenjohtajaksi Geb­hardkin jäi vielä »taloon ».¹⁷

Paasikivi olisi epäilemättä saanut vakinaisen työn Pellervo-Seuran lainopillisena sihteerinä, mutta hänen mielenkiintonsa oli muualla. Vuoden 1903 alussa Gebhard kirjoitti A Osw. Kihlmanille (Kairamo): »Olen jo kauan ollut selvillä siitä, ettei meillä (Pellervolla –  HH) ole tällä hetkellä sitä hyötyä Paasikivestä kuin oli toivottu ja asiat jäävät aina joko minun hoidettavikseni tai odottamaan ellei voitaisi keksiä toista sijaan.» Gebhard oli saanut tietää »pääkagaali K. J. Ståhlbergilta», ettei tällä tultuaan erotetuksi senaatista ollut mitään vakituista tointa.  Geb­hard kysyi Kairamolta, eikö Ståhlbergia voitu ajatella avustajaksi erityis­palkkiota vastaan alkavan kevään ajaksi, jolloin Paasikivi olisi kiinni kyy­dityslaitoskomitean työssä ja hallinto-oikeuden apulaisen virkaan kuu­luneiden luentojen valmistamisessa.¹⁸

Pellervon sihteerinä Paasikivi joutui mukaan myös osuuslainarahas­toa perustamaan, mikä tehtävä nimenomaisesti oli seuran ohjelmassa. Yhtiöjärjestysluonnoksen laatiminen oli jo aiemmin uskottu osuustoi­mintalakikomitean puheenjohtajalle, senaattori Julian Serlachiukselle, jonka tekemä luonnos tuli toukokuussa 1901 Pellervo-Seuran johtokun­nan käsiteltäväksi. Yhtiöjärjestyksen lopullinen tarkastaminen uskottiin työryhmälle, jossa Paasikiven lisäksi olivat Gebhard, Kairamo, Serlac­hius ja O. E. Tudeer. Samalla tehtiin päätös siitä, että koottaisiin edusta­va joukko kansalaisia perustamaan Osuuskassojen Keskuspankki Osa­keyhtiötä (OKO:a).¹⁹

Kesäkuun alussa Gebhard kirjoitti Kairamolle huolestuneena OKO:n perustamiseen liittyneistä seikoista. KOP:n piirissä saatettiin tuntea uusi yritys uhkaavana, ja sieltä voitiin käännyttää Uuden Suomettaren mieli­pide OKO:a vastaan. Tämän estämiseksi Gebhard pyysi Kairamoa toimi­maan.  Toinen huoli oli se, että jos yleisö näki  sääntöehdotuksen alla »köyhän ja puoliköyhän» Gebhardin ja Kairamon nimet ja osakkeitten määrän, ei asiaa kohtaan tunnettaisi luottamusta. Oli saatava mukaan vakavaraisia henkilöitä. Tässä vaiheessa voitiin käyttää hyväksi myös Paasikiveä, jonka suhteiden avulla August Fellman Lahdesta saatiin yh­deksi allekirjoittajaksi.²⁰

Fellmanin lisäksi allekirjoittajiksi värvättiin runsas joukko talous- ja kulttuurielämän henkilöitä.  Paasikivi toimi sihteerinä, joka huolehti työn käytännöllisestä puolesta. Osuustoimintalain astuttua voimaan hän saapui henkilökohtaisesti 3.9.1901 senaatin kirjaamoon jättämään  si­sään anomuksen Osuuskassojen Keskuspankki Osakeyhtiön yhtiöjärjes­tyksen vahvistamiseksi. Senaatin valtiovarainvaliokunta pyysi asiasta en­simmäiseksi lausunnon  valtiokonttorilta, jonka ylitirehtööri, valtioneuvos Gabriel Geitlin oli jo 1860-luvulta lähtien perehtynyt osuustoimin­taan ja nimenomaan schulze-delitzschiläiseen osuuskassatoimintaan. Hänen laatimansa lausunnon huomautukset olivat niin raskauttavia, että koko hanke näytti kaatuvan tähän. Pääasiassa Paasikiven toimesta eräät pykälät muotoiltiin uudelleen ja nimikin muutettiin Osuuskassojen Keskuslainarahasto Osakeyhtiöksi, minkä lisäksi hänen oli uudelleen kerättävä allekirjoitukset eri puolilta maata. Valtiokonttori saattoikin nyt pienin varauksin suosittaa sääntöjen hyväksymistä.

Asian esitellyt valtiovaraintoimituskunnan protokollasihteeri Alex. Lundquist ehdotti kuitenkin yhtiöjärjestyksen hylkäämistä. Hänen mie­lestään tehdyillä muutoksilla oli pankkiyhtiöstä saatu aikaan osakeyhtiö, jolle ei kuitenkaan voitu antaa oikeutta harjoittaa lainausliikettä. Paasiki­vi sai jälleen muokata yhtiöjärjestystä, mutta finanssisenaattori E. R. Neovius – huolimatta periaatteessa myönteisestä kannastaan asiaa kohtaan – epäröi tehdä päätöstä muodollisista syistä. Huomattiin kui­tenkin, että kysymyksen ollessa tavallisesta osakeyhtiöstä esittelyn tuli­kin tapahtua kauppa- ja teollisuus- eikä valtiovaraintoimituskunnasta. Asia siirrettiin vt. esittelijäsihteeri A. Liliukselle (Listo), joka oli Paasiki­ven ja Gebhardin hyvä ystävä ja hoiti asian päätökseen. Maaliskuun 6. päivänä 1902 yhtiöjärjestys vahvistettiin senaatin talousosaston päätök­sellä. Pellervo-Seuran toimisto huolehti suurelta osin osakemerkinnän järjestämisestä; perustava yhtiökokous voitiin kutsua koolle toukokuun 15. päiväksi 1902. Paasikivi piti tilaisuudessa pöytäkirjaa, minkä lisäksi hänet valittiin hallintoneuvoston varajäseneksi.²¹

Paasikiven osuus sekä Pellervo-Seuran että OKO:n toiminnassa oli enemmän toimeenpanevan sihteerin kuin uutta aatteellista sisältöä luo­van ajattelijan. Hänen lakimiestaitoaan ja taloudellista tuntemustaan tar­vittiin, ja hän oli puolestaan valmis työskentelemään ahkerasti ja pyytä­mättä työstään suurta korvausta. On merkittävää, että Paasikivi vielä tul­tuaan KOP:n pääjohtajaksi otti osaa OKO:n toimintaan. Hän oli OKO:n hallintoneuvoston jäsen vuosina 1914-1920.

Nousevalla suomalaisella poliitikolla, jolla oli ymmärrystä taloudelli­sia kysymyksiä kohtaan, oli useita tilaisuuksia käyttää tietojaan hyväksi kiihkeän poliittisen taistelun alkaessa heijastua myös talouselämään. Kun suomenkielinen liikemieskunta kasvoi nopeasti ja kaupankäynti monipuolistui, pelkkä käytännön kokemus ei enää riittänytkään yrittä­jälle. Self made -liikemiehetkin alkoivat tarvita muuttuneisiin olosuhtei­siin sopeutuvia, koulutuksen saaneita työntekijöitä. Suomalaisuusliik­keen, jonka kannattajakuntaan kuului paljon liike-elämän edustajia, pii­rissä pidettiin tärkeänä kehittää kauppaopetusta nimenomaan suomen kielellä, olivathan aiemmin perustetut kauppakoulut ja -opistot joko pelkästään  ruotsinkielisiä tai parhaimmillaan kaksikielisiä. Syksyllä 1898 aloittikin Helsingissä toimintansa Suomen Liikemiesten Kauppa­opisto, jonka johtokunnan  ensimmäisenä puheenjohtajana oli professo­ri E. G. Palmen. Ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin filosofian maisteri Kyösti Järvinen, joka hänkin oli tunnettu suomalaisuusmies. Paasikivi toimi syyslukukaudesta 1899 kevätlukukauden 1902 loppuun oppilai­toksen kauppa- ja elinkeino-oikeuden opettajana. Katederin toiselle puolelle sijoittunut Väinö Tanner kertoo Paasikiven yrittäneen »takoa meidän päihimme kauppaoikeutta». Yritys ei ilmeisesti onnistunut par­haalla mahdollisella tavalla päätellen Tannerin muistelmiinsa sisällyttä­mästä hienovaraisesta toteamuksesta: »Lainoppi tällä tavalla sivuainee­na otettuna oli vaikeasti ymmärrettävää».²²

Kappaleen sivut: 1 2