KANSANEDUSTAJA

Punainen viiva vuoden 1907 vaalit

Japanin sodassa koetun tappion jälkeen Venäjän oli pakko luopua eks­pansiivisista tavoitteistaan Kaukoidässä ja suunnata ulkopoliittinen pää­huomionsa jälleen Eurooppaan. Tilanteen rauhoittuminen Aasiassa loi pohjaa englantilais-venäläiselle yhteisymmärrykselle, joka ulkonaisestikin sinetöitiin v. 1907 solmitulla liittosopimuksella. Ranska oli vihdoin on­nistunut saamaan molemmat erilliset liittolaisensa – Venäjän ja Englan­nin – sopuun myös keskenään. Ensimmäisen maailmansodan poliittiset rintamalinjat olivat näin pääosiltaan hahmottuneet.

Saksan mahdin kasvaessa ja Venäjän Itämeren-laivaston tuhouduttua Tsusiman taistelussa luoteisen rajamaan, Suomen, sotilaallinen merki­tys valtakunnan pääkaupungin suojamuurina tuli entistä keskeisem­mäksi. Vuoden 1905 suurlakko oli totaalisesti lamauttanut rajamaan ja sen hallintokoneiston, kulkulaitokset ja tiedotusvälineet mukaanluettui­na, sekä eristänyt venäläiset varuskunnat toisistaan ja keisarikunnasta. Samanlaisen tilanteen toistuminen ulkoisen vihollisen hyökätessä saat­toi johtaa sotilaalliselta kannalta suorastaan katastrofaalisiin seurauk­siin. Venäjän herruutta Suomessa saattoi uhata kolme tekijää: 1. Saksa­laisten maihinnousu; 2. Ruotsin liittyminen sotaan keskusvaltojen puo­lella; 3. Kapina Suomessa. Ulkoista hyökkäystä ja sen yhteydessä mah­dollisesti puhkeavaa kapinaa silmällä pitäen oli jo etukäteen varauduttu Keski- ja Pohjois-Suomen sekä Pohjanlahden rannikon joutumiseen vi­hollisen käsiin. Pietarin turvallisuuden kannalta ensiarvoista oli se, että Suomenlahden puoleinen osa maata pysyi lujasti venäläisten joukkojen hallussa.¹

Tsaarin lokakuussa 1905 antamasta »vapausmanifestista» huolimatta sisäpoliittinen kuohunta Venäjällä jatkui. Perustuslaillisen monarkian periaate tyydytti tosin ns. maltillisia aineksia, mutta sosiaalidemokraatit ja sosialistivallankumoukselliset tahtoivat jatkaa kumousliikettä voitolli­seen loppuun saakka. Toisaalta konservatiiviset piirit näkivät itsevaltiu­dessa edelleenkin Venäjälle parhaiten sopivan järjestelmän. Pääministe­ri Witte joutui näissä oloissa vaikeaan ahdinkoon saamatta varaukseton­ta tukea miltään taholta. Vasemmisto leimasi hänet taantumukselliseksi, joka vain pakosta suostui puolinaisiin myönnytyksiin. Toisaalta oikeis­ton mielestä pääministeri oli salainen kumouksellinen, joka pyrki tsaa­rivallan rajoittamiseen ja viime kädessä sen kukistamiseen. Nikolai 11:n yhteispeli oikeiston kanssa teki Witten aseman lopulta kestämättömäksi, ja hän erosi huhtikuussa 1906 saaden seuraajakseen vanhoillisen byrokraatin 1. L. Goremykinin.

Duuman kokoonnuttua toukokuussa 1906 se asettui perustuslaillis­ten demokraattien (ns. kadettien) johdolla jyrkkään oppositioon halli­tusta vastaan vaatien radikaalista uudistuspolitiikkaa eri aloilla. Keisari ja Goremykin eivät kuitenkaan taipuneet myönnytyksiin vaan hajoittivat jo heinäkuussa 1906 duuman määräten uudet vaalit toimeenpantaviksi. Tsarismin vastaiskun nostattamiin reaktioihin kuului mm. Viaporin soti­laskapina Helsingissä. Duuman hajoittamisen yhteydessä Goremykin jätti paikkansa keisarin nimittäessä ministerineuvoston puheenjohtajak­si sisäasiainministerinä lahjakkuutta ja tarmokkuutta osoittaneen P. A. Stolypinin. Kiistämättä sinänsä uudistusten välttämättömyyttä Stolypin näki ensisijaisena tehtävänään lujin ottein käytävän taistelun vallanku­mouksellisia vastaan. Reformien toimeenpano edellytti » järjestyksen palauttamista» valtakuntaan.

Uuden duuman kokoontuessa se osoittautui vielä edeltäjäänsäkin ra­dikaalimmaksi. Keisarin ja Stolypinin vastavetona oli jälleen hajoitusma­nifesti kesäkuussa 1907. Samalla supistettiin hallitsijan yksipuolisella päätöksellä vaalioikeutta vasemmiston osalta keskustan ja oikeiston hy­väksi. Marraskuussa 1907 kokoontunut kolmas duuma oli siten luon­teeltaan huomattavasti muuttunut enemmistön koostuessa Stolypinin kannattajista. Suuri maareformi käynnistettiin nyt antamalla talonpojille oikeus lunastaa omikseen yhteisviljelyksessä olleet tiluksensa ja luovut­tamalla heille valtion omistamaa sekä aatelisilta tähän tarkoitukseen ostettua maata.

Vaikka kolmannessa ja sitä v. 1912 seuranneessa neljännessä duu­massa hallitusta voitiin ankarastikin kritikoida, uudistuksia ei saatu ai­kaan ilman valtakunnan johdon suostumusta. Venäjän kansanedustus­ laitoksesta oli tullut hallituksen politiikan välikappale. Tämä saatiin ai­kanaan havaita myös Suomen kysymyksessä.

Uuteen kansanedustusjärjestelmään siirtyvän Suomen poliittisessa elämässä oli havaittavissa kolme yhteiskuntajakoon ja puoluemuodos­tukseen vaikuttavaa peruslinjaa:

Ensimmäiseltä sortokaudelta periytyi Venäjän-poliittinen erimieli­syys perustuslaillisten ja myöntyvyyssuuntauksen välillä. Suurlakon jäl­keisessä tilanteessa vastuu hallituspolitiikasta siirtyi nuorsuomalaisille ja ruotsalaisille vanhasuomalaisten joutuessa väistymään taka-alalle. Suomen ja Venäjän välisten suhteiden osalta myös maalaisliitto ja sosi­aalidemokraatit olivat tinkimättömiä  perustuslaillisia.

Toisena linjaviittana oli yhä edelleen kielikysymys, joka tuli näkyvästi esiin ennen muuta vanhasuomalaisten ja ruotsalaisten tavoiteasettelus­sa. Nuorsuomalaisten radikalismia vaimensi tässä asiassa heidän läheinen yhteistyönsä ruotsalaisten kanssa, mikä taas ei sitonut maalaisliit­toa. Vähiten kielikysymykseen kiinnittivät huomiota sosiaalidemokraa­tit.

Kolmantena keskeisenä erottavana tekijänä oli sosiaalidemokraattien jyrkkä oppositiolinja, joka kohdistui samanaikaisesti sekä tsarismin har­joittamaa sortopolitiikkaa että koko silloista suomalaista yhteiskuntaa vastaan. Taustana oli yhtäältä täysimittaisesti omaksuttu marxilainen ideologia sekä toisaalta maan teollisuus- ja maaseutuköyhälistön elä­mänpiiriin liittyneet kiistämättömät epäkohdat. Vasta eduskuntauudis­tus tarjosi sosiaalidemokraateille tilaisuuden päästä käytännössä vaikut­tamaan poliittisen elämän kulkuun. Kuten Tuominen on korostanut, kysymys ei heidän kohdallaan ollut muiden puolueiden tapaan olojen kehittämisestä vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän pohjalta vaan sen si­jaan niiden perinpohjaisesta muuttamisesta tavoitteena sosialistinen yhteiskunta.² Tähän perustui verrattain jyrkkä rintamajako sosiaalide­mokraattien ja porvarien välillä.

Valtiopäiväjärjestyksen tultua vahvistetuksi keisari määräsi elokuussa 1906 ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit toimeenpantaviksi ja 16.3.1907. Vaalitaistelua varten jäi siten runsaasti yli puoli vuotta. Aikalisä olikin tarpeen  tilanteen uutuuden ja outouden vuoksi; olihan äänivaltaisten valitsijoiden lukumäärä noussut yli kymmenkertaiseksi, 126 000:sta 1.272 000:een. Tilanne vaati puolueilta, paitsi ohjelmien täs­mentämistä ja organisaation uudistamista, myös käytännön toiminnan radikaalia tehostamista uusien äänestäjäjoukkojen tavoittamiseksi. Vaa­litaistelun palvelukseen valjastettiin Suomessa suurlakon jälkeen oleel­lisesti voimistunut puoluelehdistö, jota täydensivät iskevään sananjulis­tukseen pyrkivät lentolehtiset ja kirjaset. Kokonaan uutta oli laajamittai­nen ja etäisiin syrjäkyliinkin ulottunut puhujatoiminta kokouksineen ja puolueiden välisine väittelytilaisuuksineen. Tähän liittyi myös ns. leik­kivaalien järjestäminen äänestäjien perehdyttämiseksi uuden vaalilain soveltamiseen ja vielä outoon äänestysmenetelmään.³

Valtiopäiväjärjestys oli hädin tuskin ehtinyt valmistua, kun Asikkalas­sa kesää viettävä Danielson-Kalmari jo järjesti sinne 20.7.- 22.7.1906 uutta suurtapahtumaa koskevat »kurssit ja leikkivaalit». Myös Paasikivi noudatti oppi-isänsä kutsua:» Kirjeesi johdosta… olen puhellut Rantaka­rin kanssa, ja ilmoitamme täten tulevamme sinne vaadittaessa opetta­maan teidän paikkakuntanne väestölle oikeata uskoa». Uuden Suomet­taren kokousselostuksen mukaan tohtori Paasikiven »monipuolinen ja ansiokas esitys» suomalaisen puolueen maalaisohjelmasta ja virkamies­ kysymyksestä herättikin »kaikinpuolista tyytyväisyyttä». Keskustelu en­siksi mainitusta aiheesta sukeutui siinä määrin hartaaksi, että se vaati toisen  kurssipäivän lähes kokonaan.  Huumorintajuinen Rantakari puolestaan ihastutti yleisöä perustuslaillisen agitaattorin roolissa pauhaten äänekkäästi »laillisuuden» puolesta »suomettarelaisia» vastaan.⁴

Vanhasuomalaisten vaalitaistelun organisoinnissa päävastuu oli puo­luesihteeri Rantakarilla. Piirijärjestöjen rajojen tultua vahvistetuksi puo­luevaltuuskunnassa heinäkuussa 1906 Rantakari yhdessä apulaisensa maisteri Samuli Sarion kanssa huolehti syksyn kuluessa siitä, että puo­lueella oli jokaisessa vaalipiirissä ns. aluekanslia vastaamassa paikallis­organisaatioiden toiminnasta. Kussakin piirijärjestössä oli vaalityötä var­ten palkattu toimihenkilö, tavallisesti joku puolueen paikallisen äänen­ kannattajan toimittaja. Näiden lisäksi vanhasuomalaisilla oli käytettävis­sään vuoden 1907 kampanjassa n. 250-300 »agitaattoria», joille makset­tiin pieni korvaus tehdystä työstä. Propagandaa varten puoluevaltuus­kunta päätti syyskuussa 1906 perustaa vielä 2-3 »matkasihteerin» tointa, joita talven mittaan hoitivat Yrjö Leiwo, Antti Tulenheimo ja 0. Autere. Näiden ja paikallisten luottamusmiestensä raporttien avulla puoluesih­teeri pysyi jatkuvasti tarkoin selvillä tilanteen kehityksestä maakunnis­sa.⁵

Vaalilain mukaan edustajaehdokkaat oli sijoitettava kolmen nimen listoille. Järjestelmä tarjosi taktikointimahdollisuuksia sikäli, että sama henkilö voitiin asettaa ehdokkaaksi useille eri listoille, jopa eri vaalipii­reihin. Tästä seurasi, että puolueet sijoittivat tärkeinä pitämiään kan­didaatteja, ns. yleisehdokkaita, riittävän monelle listalle siten, että hei­dän läpimenoaan voitiin pitää lähestulkoon varmana. Paasikivi korostaa muistelmissaan, ettei vanhasuomalaisten yleisehdokkaiden luettelossa niinkään ollut kysymys puoluejohdon »suosikkilistasta», vaan aloitteen­ tekijöinä olivat entiset talonpoikaissäädyn johtomiehet, jotka omien henkisten voimavarojensa riittämättömyyttä peläten halusivat varmistaa helsinkiläisten sivistyneistön edustajien pääsyn eduskuntaan.⁶

Lopullinen ratkaisu tehtiin  puoluevaltuuskunnan  kokouksessa 7.9.1906. Turun ja Porin läänin pohjoiseen vaalipiiriin yleisehdokkaaksi asetettu tohtori Paasikivi sijoitettiin 9 listalle toiselle sijalle, kun taas tohtori Lauri Ingman, toinen helsinkiläinen yleisehdokas, sai 8 listalla toisen sijan, ensi sijan 1 listalla ja kolmannen sijan myös yhdellä listalla. Kun yleisehdokkaat pyrittiin jakamaan tasaisesti eri vaalipiireihin, lä­heskään kaikilla heistä ei ennen kampanjan alkua ollut valmiita suhteita tulevaan äänestäjäkuntaansa. Tähän joukkoon kuului myös Paasikivi, jonka profiilia tosin korotti sihteerinä olo talonpoikaissäädyssä 1904- 1905. Itse asiassa puoluevaltuuskunta tekikin päätöksensä – kuten jo aikaisemmin on todettu – entisten talonpoikaissäädyn vanhasuoma­laisten jäsenten ehdotuksesta. Paasikiven varsinainen kotiseutu, Etelä­ Häme, jäi Danielson-Kalmarin, Kairamon ja A H. Virkkusen metsästys­ maaksi.

Suomalaisen puolueen yleisehdokkaina vuosien 1907 ja 1908 eduskuntavaaleissa olivat seuraavat henkilöt  (suluissa vaalipiirit):

prof. E. G. Palmen, Helsinki-(Uu,Kul)

nti Hilda Käkikoski, Helsinki-(Uu)

nti Aleksandra Gripenberg, Helsinki-(TuE)

tri Aug.Hjelt, Helsinki-(TuE)

tri J. K. Paasikivi, Helsinki-(TuP)

tri Lauri  Ingman, Helsinki-(TuP)

valtioneuvos J. R Danielson-Kalmari, Helsinki-(HäE)

tri Ernst  Nevanlinna, Helsinki-(HäP)

senaattori A  0.  Kairamo, Parola-(HäE)

tri A 0.  Hainari, Helsinki-(ViL), ei  läpi v. 1907

tri Hugo Rautapää, Helsinki-(Mi), ei  läpi v. 1907

lakit.kand. P. H. Suuronen, Helsinki-(Mi), ei läpi v. 1907

tri AH.   Virkkunen, Helsinki-(HäE,KuL)

esitt.siht. A Listo, Helsinki-(Val)

tri Y. K. Yrjö-Koskinen, Helsinki-(VaE); ei läpi v. 1907

tri  Hannes  Gebhard, Helsinki-(VaP)

asessori J. Viljamaa, Viipuri-(ViL)

tri M. Soininen, Heinola-(Mi)

lakit.kand. A Lagerlöf, Raahe-(OuE)

emäntä Eveliina Ala-Kulju, Kuortane-(Val,VaL)

Valitsematta jäivät vuoden 1907 vaaleissa siten Hainari, Rautapää, Suu­ronen ja Yrjö-Koskinen. Täysin varmoja takeita eduskuntaan pääsystä ei näin ollen yleisehdokkuuskaan voinut antaa. Kansakokonaisuuden etua korostavien vanhasuomalaisten kandidaateista talonpoikien ja torppa­rien osuus muodosti vajaat 47 prosenttia.⁷

Rauman seminaarin lehtoriksi siirtyneen nuoruudenystävänsä K. A Franssilan pyynnöstä Paasikivi lupautui jo syyskuun alussa 1906 esittele­mään Porissa uutta vaalilakia sekä alustamaan maalaisohjelmasta ja kun­nallisesta äänioikeudesta. >Nämät kysymykset ovat olleet täällä viime aikoina minun erikoisaloinani». Myöhemminkin Franssila sai entiseltä luokkatoveriltaan yksityiskohtaisia ohjeita toiminnan aktivoimiseksi vaalipiirissä.⁸

Paasikiven mainitsemat esitelmäaiheet muodostivatkin hänen vaali­kampanjansa päätematiikan. Syksyllä 1906 ja vuoden 1907 alkukuukau­sina ylitirehtööri kierteli ahkerasti eri puolilla vaalipiiriään, jota perin­teisesti oli totuttu pitämään vanhasuomalaisten tukialueena.  Satakun­nan maaseudulla mielenkiinto luonnollisesti kohdistui ensi sijassa ag­raarikysymykseen, jota Paasikivi esitelmissään valaisi. Vaarallisen kilpailijan hän havaitsi saaneensa sosialisteista, joiden ohjelma vetosi voimak­kaasti tilattomaan väestöön. Kiertueellaan Paasikivi tapasi sattumalta en­tisen oppilaansa Liikemiesten kauppaopistosta Väinö Tannerin, joka eh­dotti yhteisen väittelytilaisuuden järjestämistä. Hyväksymättä ajatusta yli­ tirehtööri vastasi tuikeaan tapaansa: »Siitä tulee pelkkä karuselli».⁹ Tä­mäntapaisiin tilaisuuksiin usein liittyvää demagogiaa vierastaen ja ehkä myös peläten joutuvansa suullisessa väittelyssä alakynteen Paasikivi kii­reisiinsä vedoten· torjui myös oman puolueensa tarjouksen osallistua Porissa järjestettyyn väittelytilaisuuteen. »Sitä paitsi olemme täällä (Hel­singissä) sitä mieltä, että on paras, ettei noista väittelytilaisuuksista teh­dä järin suurta numeroa. Ja teillä on siellä aivan riittävästi omia voi­mia».¹⁰

Normaaleihin vaalikokouksiin Paasikivi tietenkin saapui ja lujitti ar­vovaltaansa värväämällä tammikuun alussa 1907 mukaan myös Daniel­son-Kalmarin, joka valisti porilaisia puolitoista tuntia kestäneellä esitel­mällä suomalaisen puolueen tavoitteista ja toiminnasta routavuosina. Lisäksi »ylitirehtööri J. K. Paasikivi puhui maalaisohjelmasta vertaillen suomalaisen puolueen ja sosialidemokraattien ajamaa viljelyspak­koa».¹¹ Valtiopäivämiesehdokkaan asiantuntemus jäi järjestäjien mie­leen. Vielä vuotta myöhemmin hänet pyydettiin Poriin puhumaan sa­masta aiheesta vanhasuomalaisten puoluetilaisuuteen. Luottavaisesti esitettiin toivomus:»Tietystikin kurssiesitelmien kautta on hyvä tulla va­laistuksi sosiaalidemokraattisten suunnittelujen mahdottomuus ja Suo­malaisen puolueen suunnittelujen käytännöllisyys».¹²

Sosiaalidemokraattien agraaripolitiikkaa vastaan Paasikivi hyökkäsi useaan otteeseen myös Uuden Suomettaren palstoilla ¹³ ja avusti puolu­ettaan moniosaisella kirjoitussarjalla valtiopäiväjärjestyksestä.¹⁴ Hän pu­hui lisäksi mm. Suomalaisen Nuijan kokouksessa ja laati yhdessä Onni Hallstenin kanssa ohjeet puolueen piiritoimikunnille valitsijayhdistys­ten ja vaaliliittojen perustamisesta.¹⁵

Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin vanhasuomalaisten yh­teisenä tunnuksena, joka painettiin myös vaalilistoihin, oli »Suomalai­suus voittoon, kansa valtaan ja kieltolaki».¹⁶ Paasikiven paperien joukos­sa säilyneessä syksyn 1906 vaalipuhekonseptissa demokratia onkin ko­rostetusti esillä. Vanhasuomalaisten yleiseen tapaan hän tuomitsi »luok­kapuolueet» ja korosti kansakokonaisuuden etuun tähtäävää yhteiskun­nallista oikeudenmukaisuutta, joka oli silmämääränä niin hyvin maa­laisohjelmassa kuin kunnallisen äänioikeuden laajentamisessakin. Itse asiassa ei ylitirehtöörin mielestä muuta mahdollisuutta enää ollut Suo­men kansan lähdettyä uuden valtiopäiväjärjestyksen myötä demokrati­an laajentamisen tielle. Asioita ei voitu hoitaa entiseen tapaan vähem­mistön voimin. »Se tietää, että tulevaisuudessa tässä maassa tulee järjestettäväksi olot, niiden joukossa etupäässä taloudelliset, siten kuin väes­tön enemmistö vaatii. Laaditaan sellaiset lait, kuin niiden etuja tyydyt­tää» (!?). Omistusoikeus ei muodostaisi estettä. »Ja varma luuloni on, että Suomen tuleva lainsäätäjä ei tule arkailemaan kajota yksityisiä kos­keviin oikeuksiin, jos vaan suurien kansanryhmien aseman järjestämi­sen katsotaan sitä vaativan». Voima, johon enemmistöperiaatteen va­raan rakentuva demokratia nojautui, oli puhujan mielestä viime kädes­sä »asioiden luonnossa oleva järki». Lukiessaan yli kaksi vuosikymmen­tä myöhemmin (13.11.1927) uudelleen vanhaa puhekonseptiaan kriitti­nen pankinjohtaja Paasikivi on liittänyt siihen  reunahuomautuksen: »Uskoin liiaksi järjen voimaan».¹⁷

Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleissa radikaalin nuo­ren ylitirehtöörin ajatukset, jotka vastasivat puolueenjohdon yleistä lin­jaa, saavuttivat silti kaikupohjaa. Vanhasuomalaiset menestyivät hyvin kooten yli 27% annetuista äänistä, mikä merkitsi 59 kansanedustajaa ja nousua suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Vaalien varsinaisiksi voittajiksi tulivat kuitenkin monien yllätykseksi sosiaalidemokraatit saa­dessaan 37% annetuista äänistä ja 80 edustajapaikkaa, ts. 2/5 koko parla­mentista. Muiden puolueiden menestys oli huomattavasti heikompi. Ruotsalaisten ja nuorsuomalaisten yhteinenkään kansanedustajamäärä (ruotsalaisia 26 ja nuorsuomalaisia 24) ei yltänyt vanhasuomalaisten tasolle. Loput 11 paikkaa jakautuivat siten, että maalaisliitto sai 9 ja kristillinen työväenliitto 2 edustajaa. Viimeisten säätyvaltiopäivien aikai­seen tilanteeseen verrattuna hallituspuolueet olivat kärsineet raskaan tappion.

Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä äänioikeuttaan käyttä­neistä yli puolet veti punaisen viivansa sosiaalidemokraattien listoille, mikä määrä siis huomattavasti ylitti valtakunnallisen keskitason. Käytän­nössä tämä merkitsi kaikkien puolueen asettamien 10 ehdokkaan (nii­den joukossa Väinö Tannerin) läpimenoa. Vanhasuomalaisista valittiin eduskuntaan molemmat »yleisehdokkaat», tohtorit Lauri Ingman ja J. K. Paasikivi sekä kolme »paikallisehdokasta» maanviljelijä J. E. Helkiö, leh­tori F. O. Rapola sekä opettajatar Iida Wemmelpuu. Vaikka »todellisten» henkilökohtaisten äänimäärien täsmentäminen ei olekaan mahdollista kolmen nimen vaalilistojen vuoksi, ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi oli menestyksellisesti mittauttanut kannatuksensa satakuntalaisten keskuu­dessa. Nuorsuomalaisten ainoaksi edustajaksi vaalipiiristä  tuli professo­ri E. N. Setälä, minkä lisäksi kristillinen työväenliitto sai lävitse M. Meri­virran.¹⁸

Valtakunnallisissa puitteissa sosialistien selvä voitto merkitsi vanha­ suomalaisille sekä yllätystä että pettymystä. Kenttäväen piirissä harmi­teltiinkin Rantakarille sitä, että vaalitaistelussa oli sosiaalidemokraatteja aliarvioiden kiinnitetty liikaa huomiota nuorsuomalaisuuden vastusta­miseen. Keskinäisillä erimielisyyksillään porvarit olivat pelanneet sosia­listien pussiin. Vielä viikkoa ennen vaaleja Paasikivi kuitenkin Uudessa Suomettaressa korosti puolueen käymää kahden rintaman sotaa »yh­deltä puolelta taantumuksellisia porvarillisia ja toiselta puolen myös taantumuksen asiaa palvelevia sosialisteja vastaan. Mutta tällainen kah­den tulen välillä taisteleminen on meille tuttua sortovuosilta. Se vaan karkaisee meitä ja meidän voimiamme». Oman puolueen yhteiskunnal­lista peruslinjaa vanhasuomalaiset pitivät oikeana ja sitä olisi edelleen­kin noudatettava.¹⁹

Vanhasuomalaisten onnistuminen jäi kuitenkin puolinaiseksi sosiaalidemokraattien voiton vuoksi. Toivottu enemmistöasema »suomalai­sen kansanedustajina» oikeiston (perustuslailliset) ja vasemmiston (so­sialistit) välissä ei ollut toteutunut. Kun lisäksi parlamentarismin periaa­te pysyi vailla virallista tunnustusta,perustuslaillinen senaatti jäi paikoil­leen myös vaalien jälkeen. Politiikan harjoittaminen vanhasuomalaisten ehdoin ei edelleenkään ollut mahdollista.

Muistelmissaan Paasikivi arvioi vanhasuomalaisten suhteellisen me­nestyksen pohjautuneen puolueen vanhaan maineeseen ja perinteisiin, radikaaliin yhteiskunnalliseen ohjelmaan sekä myöntyvyyspolitiikan perusteiden parempaan ymmärtämiseen kansan keskuudessa kuin mitä perustuslailliset luulivat.²⁰ Itse asiassa nuorsuomalaiset olivatkin – ot­tamatta riittävästi huomioon äänestäjäkunnan koostumuksessa tapahtu­nutta ratkaisevaa muutosta –  suuressa  määrin pysähtyneet routavuo­sien asetelmaan rakentaen »suomettarelaisia» vastaan kohdistuneen vaalikampanjansa menneisyyttä koskevien Venäjän-poliittisten argu­menttien ja syyttelyjen varaan. Vaikka vanhasuomalaiset Danielson-Kal­marin johdolla luonnollisesti joutuivat näihin hyökkäyksiin vastaamaan, heidän oma painopisteensä oli kokonaan toisaalla, sosiaalipolitiikassa, joka paremmin vastasi laajentuneen äänestäjäkunnan välittömiä toivei­ta.

Henkilökohtaisessa vaalitaistelussaan Paasikivi oli keskittynyt erikois­aloihinsa: vaalilainsäädäntöön, maalaiskysymykseen ja kunnallishallin­toon sivuuttaen  » ulkopolitiikan» käytännöllisesti katsoen kokonaan.

Kappaleen sivut: 1 2 3