Agraaripoliitikko (Kirjoittanut Hannu Immonen)
Vanhasuomalaisten ohjelman lopulliseen hyväksymiseen saakka Paasikiven osuus »maalaiskysymyksessä» oli ensi sijassa rajoittunut oman puolueen piiriin. Kansanedustajaksi tulo v. 1907 muutti hänen roolinsa tältäkin osin täysin. Eduskunnassa kiinnitettiin huomiota agraarikysymykseen ja siihen liittyvien asioiden käsittelyyn enemmän kuin mihinkään muuhun ongelmaan. Parlamentin agraaripoliittisen debatin keskipisteenä taas oli maatalousvaliokunta, joten Paasikiven valinta sen puheenjohtajaksi teki hänestä valtakunnallisen vaikuttajan.1
Sosiaalidemokraatit olivat keväällä 1906 järjestämässään Tampereen torpparikokouksessa saaneet valtaosan torppareista oman ohjelmansa kannattajiksi.2 Sosiaalidemokraattisen puolueen menestys eduskuntavaaleissa teki siitä suurimman yksittäisen ryhmän, vaikka parlamentin enemmistö säilyi porvarillisten puolueiden hallussa. Maatalousvalio kunnassa tämä näkyi siten, että sen porvarillinen enemmistö oli luvuin 9-7 kahden äänen varassa.3 Porvarillisten puolueiden mahdollisuus käyttää enemmistöään hyväkseen riippui siten niiden kyvystä saavuttaa yksimielisyys, eikä tilanne sortovuosina syntyneiden puoluevastakohtaisuuksien vuoksi näyttänyt tässä suhteessa lainkaan selvältä.
Uuden eduskunnan keskeisimpänä sisäpoliittisena tehtävänä oli maanvuokralainsäädännön uudistaminen. Suomessa oli tosin v. 1907 voimassa varsin uusi, viisi vuotta aikaisemmin säädetty maanvuokralaki, mutta se oli laadittu liberalismin periaatteiden mukaan siten, ettei yhteiskunnalle tunnustettu oikeutta puuttua yksityisiin sopimussuhteisiin.4 Tämä taas ei alkuunkaan vastannut vanhasuomalaisten ja Paasikiven sosiaalireformatorisia näkökantoja sosiaalidemokraattien vasemmistolaisista mielipiteistä puhumattakaan. Aloitteen teko asiassa kuului perustuslailliselle senaatille ja sen taustavoimana toimineelle agraarikomitealle, josta vanhasuomalaiset edustajat oli suljettu tyystin pois.5 Uuden eduskunnan kokoontuessa 22.5.1907 senaatilla ei kuitenkaan ollut vielä minkäänlaista esitystä tarjottavanaan. Agraarikomitean maanvuokralain uudistamista käsitellyt mietintö valmistui vasta samana päivänä ja hallituksen asiaa koskevan esityksen antaminen lykkääntyi lokakuun puoliväliin.6
Tässä tilanteessa sekä suomalainen puolue että sosiaalidemokraatit esittivät kumpikin omat maalakiehdotuksensa. Senaattori A .O. Malinin laatima7 suomalaisen puolueen »ehdotus laiksi torpan ja mäkitupalaispalstan vuokraamisesta» jätettiin eduskunnalle 4.5.1907.8 Lakiehdotus oli rajoitettu tarkoittamaan vain torppareita ja mäkitupalaisia lopullisena päämääränä tehdä torppareista itsenäisiä talollisia. Se toisti pykälä muodossa suomalaisen puolueen agraariohjelman keskeiset tavoitteet, joiden mukaan vuokranantajien ja vuokramiesten edustajista kootuilla, paikkakunnittain toimivilla lautakunnilla oli keskeinen osa kaikissa lain käytännön soveltamiseen liittyvissä tehtävissä. Vähimmäisvuokra-ajan pituudeksi lakiehdotuksessa esitettiin 50 vuotta.9
Vaikka suomalaisen puolueen lakiehdotus ei kajonnutkaan yksityiseen omistusoikeuteen, se kuitenkin rajoitti – kuten Paasikivi myönsi – sopimusvapautta. Tätä Paasikivi perusteli vetoamalla yhteiskunnassa vallitsevaan siveelliseen lakiin, joka kielsi riiston ja hyväksikäytön. Lainsäädännön tarkoitus oli aina tulla niin lähelle siveellistä oikeutta kuin mahdollista, joten suomalaisen puolueen kaavailema sopimusvapauden rajoitus toteutti juuri tätä periaatetta, koska se vastasi Paasikiven mielestä yhtä hyvin sekä torpparien että maanomistajien etuja.10
Paasikivi myönsi suomalaisen puolueen ja sosiaalidemokraattien vuokralakiehdotuksilla olevan paljon yhteistä. Hän kuitenkin korosti, että vanhasuomalaiset asettuivat yksityisen omistusoikeuden kannalle ja juuri tämä erotti heidät vasemmistosta. Itse asiassa suomalaisen puolueen lakiehdotus oli Paasikiven mielestä »terävin ase, millä sosiaalidemokraattista puoluetta voidaan iskeä». Toteutuessaan se johtaisi torpparit luopumaan sosialismista. Tämän vuoksi yhtäläisyydet sosiaalidemokraattien lakiesitykseen olivat pelkästään näennäisiä ja Paasikivi julistivarsinaisena tarkoituksenaan olevan »tehdä torppareista kaikista pikku kapitalisteja».11
Sekä suomalaisen puolueen että sosiaalidemokraattien ehdotukset tulivat eduskunnassa lähetekeskusteluun 17.6.1907, minkä jälkeen ne siirrettiin maatalousvaliokuntaan.12 Paasikiven mielestä eduskunta oli tällöin siinä tilanteessa, ettei se enää torpparilain osalta hallituksen esitystä kaivannutkaan.13 Kolme päivää myöhemmin eduskunta lähti kesälomalle.14
Parlamentin kokoontuessa syksyllä hallituksen maalakiesitys oli yhä kesken valmistuen vasta pari viikkoa ennen eduskunnan istuntokauden päättymistä.15 Maatalousvaliokunta oli kuitenkin vaitiololupausta vastaan saanut jo 7.9.1907 ennakolta luettavakseen hallituksen esitysluonnoksen.16 Suomalaisen puolueen ja sosiaalidemokraattien vuokralakiehdotuksista poiketen se ei rajoittunut pelkästään torppareihin ja mäkitupalaisiin vaan käsitti kaikki maanvuokramuodot. Lyhin vuokra-aika olisi 25 vuotta, joskin sopimus voitiin tehdä myös vuokranantajan eliniäksi tai vuokralautakunnan luvalla normaalia lyhyemmäksikin ajaksi. Vuokranmaksun tuli olla rahassa määrätty, mutta se voitiin sopimuksen mukaan suorittaa päivätöinäkin. Vuokrasopimukset oli alistettava tarkoitusta varten perustettavien vuokralautakuntien vahvistettaviksi ja lautakuntien päätöksistä voitiin vedota kihlakunnanoikeuteen. Yleisesti ottaen hallituksen näkemys vuokralautakunnan roolista poikkesi kuitenkin merkittävästi suomalaisen puolueen kannasta siten, että hallitus ei halunnut antaa lautakunnille itsenäistä päätösvaltaa, vaan pyrki sisällyttämään vuokrasuhteiden säätelemiseen tarvittavat määräykset mahdollisimman suuressa määrin itse lakitekstiin.17
Hallituksen esitys perustui agraarikomitean ensimmäiseen mietintöön.18 Paasikiven mielestä hallituksen tapa valmistaa agraariasioita oli varsinkin komitean kokoonpanon osalta ollut »perin yksipuolinen».19 Mietinnössä katseltiin hänen mielestään torppariasiaa ennen kaikkea irrallisten »arentimiesten» ja maanomistajien kannalta. Suomalaisen puolueen mielestä torpparin ja maanomistajan sopimus ei kuitenkaan ollut tavallinen vuokrasopimus, eivätkä torpparit tavallisia vuokramiehiä, vaan potentiaalisia maanomistajia, jotka oli pysytettävä usein jo sukupolvien ajan viljelemillään tiloilla, Paasikivi korosti.20
Maatalousvaliokunnassa vuokralakien käsittely tapahtui keskellä kiihkeitä poliittisia ristiriitoja. Valiokunnan suurimman ryhmän, sosiaalidemokraattien, kärjessä esiintyi ryhmän maatalousasiantuntija, Tampereen torpparikokouksen puheenjohtaja Sulo Wuolijoki, jonka mielestä puheenjohtaja Paasikivi »otti koska tahansa itselleen puheenvuoron ja vastaili mielivaltaisesti miltei jokaisen puhujan lausuntoon».21 Suomalaisen puolueen mielestä taas perustuslaillisen hallituksen näkökantoja edustanut nuorsuomalainen Jonas Castren käytti »useinkin yhtä monta puheenvuoroa kuin valiokunnan muut jäsenet yhteensä, ja piti moneen kertaan väsyttävän pitkiä puheita, samastakin asiasta, ilman että tulosta oli… ».22
Maatalousvaliokunnassa kiisteltiin eniten lakiesitykseen kuuluvasta työpäivän pituudesta. Paasikivi olisi halunnut irrottaa työaikakysymyksen kokonaan maanvuokralaista, mutta ei saanut tahtoaan läpi, vaan valiokunta päätyi ehdottamaan työajaksi kesällä 11 tuntia sekä muulloin keskimäärin 9 tuntia.23 Hallituksen maalakiesitys saatiin valiokunnassa käsitellyksi 21.9.1907.24 Paasikivi katsoi tällöin, että vuokralaki olisi ollut koetettava saada päätökseen vuoden 1907 valtiopäivillä ja sen jälkeen seuraavilla valtiopäivillä maanhankkimiskysymys tilattomalle väestölle sekä muut siihen liittyvät lakiasiat.25
Tapahtumat saivat tämän jälkeen kuitenkin yllättävän käänteen. Suomalaisen puolueen ja perustuslaillisen hallituksen agraaripoliittisten käsitysten vastakkaisuus alkoi sosiaalidemokraattien voimakkaassa paineessa näyttää vähemmän olennaiselta kuin porvarillisten puolueiden rintaman yhdistäminen sosiaalidemokraatteja vastaan tässä yhteiskunnallisesti erittäin merkittävässä kysymyksessä. Nämä näkymät edessään Paasikivi sekä hallituksen näkökantoja maatalousvaliokunnassa voimakkaimmin edustanut Jonas Castren pääsivät ennen valiokunnan työn päättymistä periaatteelliseen yhteisymmärrykseen siitä, että porvarillisten ryhmien edun mukaista oli pyrkiä vuokralakikysymyksessä kompromissiin siten, että ne voisivat laatia yhteisen maanvuokralakiesityksen.
Tämä yhteisymmärrys tuli näkyviin Castrenin ja Paasikiven kahden miehen epävirallisessa maatalousvaliokunnan alavaliokunnassa, josta sosiaalidemokraatit oli suljettu kokonaan pois. Alavaliokunta oli muodollisesti perustettu stilisoimaan valiokunnan mietintöä, mutta tosiasiassa se laati kokonaan uuden lakiesityksen. Paasikivi suostui alavaliokunnassa siihen, että esitys ulotettaisiin kattamaan torppareiden ja mäkitupalaisten lisäksi kaikki muutkin vuokramuodot (itsenäistilat mukaan lukien), mitä Castren oli voimakkaasti vaatinut. Tämän jälkeen kaivettiin esille sakset ja leikattiin vuoden 1902 maanvuokralaista asiaankuuluvat pykälät lähes sanasta sanaan uuteen lakiesitykseen. Niihin tehtiin Paasikiven mukaan »ainoastaan muutamia harvoja pieniä muodollisia muutoksia».26 Castren puolestaan myöntyi siihen, että torppareita ja mäkitupalaisia koskeva osuus laadittiin lähinnä suomalaisen puolueen vuokralakiehdotuksen mukaisesti.27
Tehtävänsä alavaliokunta suoritti Paasikiven muistin mukaan »yhtenä päivänä ja yhtenä yönä».28 Lakiehdotuksen toinen lukeminen tapahtui maatalousvaliokunnassa Paasikiven ja Castrenin kompromissin pohjalta. Porvarillisten puolueiden kahden paikan enemmistö takasi sen, etteivät sosiaalidemokraatit pystyneet tekemään muutoksia. Kolmas lukeminen tapahtui kohta hallituksen esityksen saavuttua virallisesti valiokuntaan 16.10.1907, minkä jälkeen valiokunta jätti mietintönsä, johon sisältyi viisi vastalausetta.29
Mietinnössään, joka siis käsitti kaikki vuokramuodot, maatalousvaliokunta ehdotti vuokra-ajan vähimmäispituudeksi 50 vuotta, joskin vuokrantarkistus oli mahdollista tehdä 25 vuoden kuluttua, sekä kielsi elinikäiset vuokrasopimukset samalla kun mahdollisuus tehdä vuokralautakunnan avulla lyhyempiaikaisia sopimuksia poistettiin. Kihlakunnanoikeuden sijaan mietinnössä ehdotettiin vetoamisasteeksi ns. lisättyä vuokralautakuntaa.30 Kaikkein keskeisin ja ongelmallisin kohta, josta Paasikivi ja Castren eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen, oli kuitenkin lakiehdotukseen liitetty ns. takautuva lakiosa,31 joka koski uuden lain soveltamista aikaisemmin tehtyihin vuokrasopimuksiin. Tämä osa ei kuulunut varsinaiseen maanvuokralakiin, vaan siihen oli liitetty erillinen neljä pykälää käsittävä asetus, jonka ansiosta varsinainen vuokralaki voitiin säätää normaalissa lainsäädäntöjärjestyksessä, kun taas ns. takautuva lakiosa vaati perustuslain käsittelyjärjestystä.
Suomalainen puolue halusi painostaa vuokranantajia vuokrasopimusten jatkamiseen uuden lain voimaantulon jälkeenkin pyrkimällä tekemään sopimusten jatkamisesta niiden irtisanomista edullisemman vaihtoehdon. Tämän vuoksi puolue kannatti irtisanomistapauksissa vuokranantajan laajaa korvausvelvollisuutta vuokralaiselle tämän tekemistä parannuksista ja oli valmis korvausvelvollisuuden soveltamiseen myös ennen uuden lain voimaanastumista tehtyihin parannuksiin. Omaksuttua periaatetta Paasikivi luonnehti muistelmissaan »asiallisesti kohtuulliseksi, joskin se oikeudelliselta kannalta oli arveluttava».32 Hallitus puolestaan halusi rajoittaa uuden lain korvausvelvollisuuden vain sellaisiin parannuksiin, jotka vuokramies oli tehnyt lain voimaantulon jälkeen.33
Maatalousvaliokunnassa hallituksen esitys jäi vähemmistöön, ja valiokunta laajensi torppareille kuuluneen korvauksensaantioikeuden koskemaan kaikkia 25 vuoden aikana tehtyjä parannuksia. Siihen liittyi kuitenkin suomalaisen puolueen ajama varaus, jolla maanomistaja vapautui velvollisuudestaan uudistaessaan päättyvän vuokrasopimuksen 50 vuodeksi eteenpäin.34 Tässä muodossaan mietintö tuli ensimmäiseen täysistuntokäsittelyyn 30.10.1907. Valtiopäivien päättyessä 2.11.1907 asia oli suuressa valiokunnassa yhä keskeneräinen, minkä vuoksi lakiehdotus raukesi.35
Maatalousvaliokunnan mietinnön raukeamisesta huolimatta sitä koskeva yhteiskunnallinen keskustelu pääsi tuolloin vasta kunnolla alkuun. Sosiaalidemokraateilta ei ollut jäänyt huomaamatta Paasikiven keskeinen rooli porvarillisten puolueiden agraaripoliittisen yhteisymmärryksen aikaansaajana – yhteisymmärryksen, jonka avulla ne olivat pystyneet sivuuttamaan vasemmiston agraaripoliittisesta päätöksenteosta. Sosiaalidemokraatit kävivät siksi Paasikiven kimppuun eduskunnassa, sanomalehdissä ja lentokirjasissa syyttäen tätä siitä, että hän maatalousvaliokunnan puheenjohtajana toimiessaan oli tieten tahtoen » jarruttanut» maanvuokralain käsittelyä ja siten estänyt sen valmistumisen vuoden 1907 valtiopäivillä.36
Poliittista oikeistoa edustavien intressiryhmien kritiikki ei jäänyt voimakkuudeltaan sosiaalidemokraattien kritiikkiä vähäisemmäksi. Joukko maanviljelijöitä asetti kokouksessaan Helsingissä kuudesta suurviljelijästä muodostuvan, K. W. Bruncronan johdolla toimivan komitean tarkastamaan maatalousvaliokunnan lakiehdotusta.37 Se esitti arvostelevan raporttinsa Helsingissä 14.12.1907 kokoontuneelle maanviljelystyönantajien kokoukselle, joka puolestaan asetti Jonas Castrenin puheenjohdolla toimineen valiokunnan käsittelemään uutta maalainsäädäntöä.38 Lopuksi vielä Suomen Talousseura esitti tuomitsevan lausuntonsa.39 Paasikivi joutui tässä polemiikissa altavastaajana puolustamaan maatalousvaliokunnan mietintöä, mikä teki häntä tunnetuksi valtakunnallisesti merkittävänä poliitikkona.40
Sosiaalidemokraattien tyytymättömyys Paasikiveen saavutti huippunsa vuoden 1908 ensimmäisten valtiopäivien maatalousvaliokunnan puheenjohtajanvaalissa, jolloin he yhdessä nuorsuomalaisten kanssa äänestivät Jonas Castrenin valiokunnan puheenjohtajaksi, kun taas Paasikivi sai tyytyä varapuheenjohtajan toimeen.41 Tuloksen tultua ilmi Paasikivi halusi erota tehtävästään ja sosiaalidemokraattien edustajan Sulo Wuolijoen mukaan »uhkaili valiokuntaa rettelöilläkin, ellei häntä vapautettaisi»42 mutta suostui kuitenkin jatkamaan, varsinkin kun Castren joutui sairauden takia olemaan poissa valiokunnan kokouksista, jolloin Paasikivi kuitenkin saattoi toimia puheenjohtajana.43
Senaatti lähetti eduskunnalle uudelleen jo edellisenä syksynä antamansa maanvuokralakiesityksen, jonka käsittely oli silloin jäänyt kesken.44 Eduskunta toimitti sen edelleen maatalousvaliokuntaan, joka kuitenkin otti keskustelujensa pohjaksi edellisillä valtiopäivillä valmistuneen mietintönsä.45 Se taas oli ollut ennen kaikkea Paasikiven ja Castrenin kompromissin tulos, johon Paasikiven vastustama itsenäistilojen vuokrausta koskeva osuus oli tullut nimenomaan Castrenin aloitteesta. Castrenin poissaolo valiokunnan kokouksista tarjosi Paasikivelle tilaisuuden poistaa »saksilla tehty» itsenäistilojen vuokrausta koskeva kohta valiokunnan mietinnöstä ja rajoittaa se koskemaan ainoastaan torppia, lampuotitiloja sekä mäkitupa-alueita aivan kuten suomalaisen puolueen samoin kuin myös sosiaalidemokraattien kanta edellytti. Mitään muita suurempia asiallisia muutoksia ei valiokunnan mietintöön sitten tehtykään,46 joten se sai muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sen sisällön, joka lopulta vahvistettiin vuoden 1909 maanvuokra-asetuksessa.47
Ennen kuin näin pitkälle päästiin, valiokunnan porvarillisten puolueiden agraaripoliittinen yhteisymmärrys oli vielä kerran hajota alkutekijöihinsä, sillä poistamalla itsenäistilojen vuokrausta koskevan kohdan valiokunnan mietinnöstä Paasikivi oli tullut jännittäneeksi jousen liian kireälle. Maatalousvaliokunnan mietinnön käsittely vuoden 1908 keväällä jäi valtiopäivien hajoituksen takia kesken. Uuden eduskunnan kokoontuessa elokuussa Paasikivi oli jo tullut nimitetyksi senaatin jäseneksi, minkä vuoksi hän ei voinut osallistua valiokuntien työhön. Jonas Castren oli sen sijaan paikalla ja tultuaan valituksi maatalousvaliokunnan puheenjohtajaksi hänelle avautuivat mahdollisuudet toimia valiokunnassa Paasikiven estämättä aivan kuten tämä oli voinut toimia edellisillä valtiopäivillä ilman Castrenia.48
Itsenäistiloja Castren ei tosin enää ryhtynyt palauttamaan takaisin valiokunnan lakiehdotukseen, vaan kävi käsiksi vuokra-aikaan. Vaikka valiokunnan enemmistön muodostaneet suomalainen ja sosiaalidemokraattinen puolue kumpikin kannattivat 50 vuoden vuokra-aikaa, valiokunta kuitenkin – »eri äänestysten kautta», kuten se mietinnössään totesi49 – päätyi ehdottamaan sen vähemmistöön kuuluneiden nuorsuomalaisen ja ruotsalaisten kannattamaa 25 vuoden vuokra-aikaa. Tämän jälkeen porvarillisten puolueiden yhteisymmärrys alkoi nopeasti hajota. Suuressa valiokunnassa maanvuokralakiin osana kuulunut takautuva lakiehdotus herätti niin suuria erimielisyyksiä, että koko hanke uhkasi mennä karille. Tässä tilanteessa käynnistettiin lähinnä suomalaisen puolueen taholta eri porvarillisten puolueiden kesken nk. »yhteensovittamisneuvottelut», joissa tarkoituksena oli saavuttaa niiden kesken yhteisymmärrys takautuvan lain muodosta ja sisällöstä.50
Paasikiven mukaan neuvottelut olivat vaikeat ja niitä käytiin »yötä päivää».51 Jonas Castren vastusti edelleen 50 vuoden vuokra-aikaa, mutta ei pystynyt torjumaan eduskunnan enemmistön voimaa.52 Tästä huolimatta yhteensovittamiskompro- missin mukaan vuokralautakunta sai oikeuden myöntää vuokramiehen pyynnöstä, ja silloin kun tärkeät syyt olivat olemassa, lyhennystä vuokra-aikaan, joka ei kuitenkaan saanut olla alle 25 vuotta. Toiseksi suomalainen puolue teki sen myönnytyksen, että takautuvaan lakiin kuulunut korvauksen maksu vuokralaisen tekemistä parannuksista rajoitettiin ainoastaan uuden lain voimaanastumisen jälkeen tehtyihin parannuksiin. Tämän vastapainoksi perustuslailliset suostuivat siihen, että lain voimaanastumishetkellä voimassaolleet vuokrasopimukset pidennettiin erityisen asteikon mukaan 1- 7:llä vuodella kestämään vähintään 14.3.1916 asti.53
Lokakuun 16. päivänä 1908 A Osw. Kairamo saattoi kertoa eduskunnalle yksityisten neuvottelujen johtaneen tulokseen niin, että eduskunnan porvarilliset puolueet olivat saaneet aikaan kompromissiesityksen takautuvasta laista, joka oli nyt painettuna kaikkien edustajien nähtävänä.54 Sitä seurasi erittäin kitkerä parlamenttikeskustelu, jossa asian käsittelystä kokonaan sivuutetut sosiaalidemokraatit purkivat mieltään.55 Eduskunta hyväksyi 27.10.1908 vuokralain ilman äänestystä sekä takautuvan lain äänin 172 puolesta 20 vastaan.56 Yhteensovitusehdotuksesta tuli yhtä Sulo Wuolijoen aikaansaamaa muutosta lukuun ottamatta 12.3.1909 annetun maanvuokra-asetuksen takautuva osa.57
Suomen torpparikysymyksen ydinkohtana on toisinaan pidetty sitä, missä määrin lainsäätäjällä oli oikeus tai velvollisuus puuttua yksityisten kansalaisten sopimussuhteisiin.58 Vuoden 1909 maanvuokra-asetus heijasti selvästi suomalaisen puolueen ja Paasikiven voimakkaasti ajamaa näkemystä, jonka mukaan vuokralaisen ja vuokranantajan sopimusvapautta voitiin rajoittaa varsin pitkälle, kunhan vain vältettiin suoraan puuttumasta yksityiseen omistusoikeuteen. Tämän mukaisesti vuokraehtojen määrääminen jätettiin asetuksessa varsin suuressa määrin kunnallisten, vuokranantajien ja vuokralaisten edustajista tasapuolisesti koottujen lautakuntien päätösvaltaan. Vuokrakausi oli asetuksen mukaan pääsääntöisesti 50-100 vuotta, minkä lisäksi vuokraoikeus saattoi mennä perintönä aina sivuperillisiä myöten. Vuokra oli maksettava ensi sijassa rahana, joskin se voitiin molempien osapuolten suostumuksella suorittaa myös päivätöinä. Suomalaisen puolueen kannalta asetuksen pääpuute oli se, ettei vuokran tarkistaminen ollut vuokrakauden kuluessa mahdollista. Samoin lakiin sisällytetty määräys työpäivän pituudesta ei Paasikiven mielestä ollut oikeassa paikassa.59
Itse maanvuokra-asetusta tärkeämmäksi osoittautui kuitenkin siihen liitetty takautuva asetus, joka pidensi voimassa olleet vuokrasopimukset erityisen asteikon mukaan 1-7 vuodella päättymään vuosina 1916-1923 ja siten itse asiassa lykkäsi lain voimaantuloa keskeisiltä osin usealla vuodella.60 Paasikiven mielestä takautuva laki oli saamassaan muodossa radikaalimpi kuin mitä maatalousvaliokunta, suuri valiokunta ja suomalainen puolue olivat ajatelleet; kysymyksessä oli hänen mielestään moratorioon verrattava toimenpide, joka radikaalisuudessaan haki vertaa koko maailmassa.61 Siihen turvautumista Paasikivi piti kuitenkin oikeutettuna, sillä tarkoituksena oli vuokrasopimuksia jatkamalla hankkia hengähdysaikaa agraarireformin toteuttamiselle vähemmän kiihottuneessa ilmapiirissä kuin vuonna 1908 oli mahdollista.62 Kysymyksessä oli Paasikiven mielestä suojelulaki, jonka avulla oli mahdollista toteuttaa »talonpoikien, pienviljelijäluokan emansipeeraaminen, vapauttaminen, joka ulkomailla on esiintynyt toisessa muodossa riippuen kehityksestä, jonka lävitse maalaisolot ovat siellä käyneet».63
Paasikivi on muistelmissaan todennut, että maanvuokralaki »oli saatettu päätökseen juuri sillä tavalla kuin kansanvaltaisessa parlamentissa, jossa on useita puolueita, on meneteltävä. Etsittiin ja löydettiin sovitteluratkaisu, kompromissi, siten, että eri puolueet tinkivät vaatimuksistaan. Että tällainen tulos saatiin aikaan eri eduskuntaryhmien yhteisin ponnistuksin, oli kaunis saavutus».64
Aivan näin harmonisesti maanvuokralakia ei parlamentissa kuitenkaan saatu aikaan. Itse asiassa Paasikiven johtavana pyrkimyksenä oli koota eduskunnan porvarilliset ryhmät yhteen, eristää sosiaalidemokraatit ja neutraloida näiden edustama yhteiskunnallisen kumouksen uhka säilyttämällä yhteiskunnallisen reformitoiminnan aloite porvarillisilla puolueilla. Tavoitteeseensa Paasikivi ei pyrkinyt ainoastaan päämäärätietoisesti vaan myös häikäilemättömästi. Hänen kaiken agraaripoliittisen toimintansa taustana oli Suomen arkaluontoinen poliittinen asema Venäjän valtakunnassa, jolloin suuriruhtinaskunnan aseman vahvistaminen vaati laajojen yhteiskunnallisten reformien toteuttamista, vieläpä tietyssä määrin keinoja kaihtamatta. Eduskuntakeskustelussa Paasikivi totesi: »Mutta mitä tulee meidän valtiolliseen riippuvaiseen asemaamme, niin minuun se seikka vaikuttaa ainoastaan siten, että tunnen itseni sitä enemmän halukkaaksi ryhtymään yhteiskunnallisia epäkohtia korjaamaan sellaisillakin toimenpiteillä, jotka itsessään kyllä voivat herättää epäilystä».65
Suomen asema Venäjän keisarikunnassa alkoi Paasikiven silmissä vaikuttaa entistä arkaluontoisemmalta sitä mukaa kuin hän ehti tutustua vuonna 1908 valmistuneeseen tilattoman väestön alakomitean laatimaan ja julkaisemaan tilastoaineistoon, joka käsitteli suuriruhtinaskunnan maanomistussuhteita.66 Ryhtyessään vuonna 1906 hahmottelemaan suomalaisen puolueen agraariohjelmaa Paasikivi oli perustanut toimintansa käsitykseen, jonka mukaan torppareita oli Suomessa suurin piirtein sama määrä kuin maanomistajia. Alakomitean valmistamat tilastot näyttivät kuitenkin osoittavan, että tilanne oli maanomistuksen kannalta huomattavasti kriittisempi. Vuodesta 1908 lähtien Paasikivi alkoi toistuvasti soittaa hätäkelloja maanomistajien vähäisen määrän aiheuttamasta yhteiskunnallisesta vaarasta. Hän totesi useassa eri yhteydessä uusien tilastotietojen osoittavan, että torpparit itse asiassa muodostivat maan viljelijäluokassa »verrattomasti lukuisimman» ryhmän. Hän viittasi siihen, kuinka maanomistajia oli Suomessa vain 23 % kaikista maaseudun ruokakunnista (110 000 perhettä). Se oli Paasikivestä »arveluttava tila», jollaista ei Euroopassa ollut muualla kuin Englannissa. Lisäksi hän katsoi tilanteen vieläkin vakavammaksi niillä seuduilla, joilla maanviljelys oli kehittyneintä. Tämä koski etenkin Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänejä, sillä niissä yhtä maanomistajaa kohti oli aina 4-5 vuokramiestä ja yhtä monta tilatonta; esiintyipä eräissä kunnissa vuokramiehiä lähes kymmenkertaisesti maanomistajiin verrattuna. Koska Paasikiven mielestä juuri maaolot olivat Suomessa – toisin kuin monissa muissa maissa – pääasiallisena syynä sosialismin leviämiseen ja sosiaalidemokraattien huomattavaan asemaan eduskunnassa, merkitsi vuonna 1908 hahmottunut maanomistustilanne hänen synkän arvionsa mukaan sitä, että elleivät maanomistajat saisi nimenomaan vuokramiehiltä tukea, heidän maansa ja etunsa saattaisivat tulevaisuudessa joutua todelliseen (Paasikiven kursivointi) vaaraan.67
Kuten sittemmin on osoitettu, alakomitean vuonna 1908 julkaistut luvut antoivat Suomen maanomistussuhteista jossakin määrin harhaan johtavan kuvan, sillä niissä oli »varsinaisiin tilattomiin» laskettu mukaan huomattava määrä sellaisiakin, jotka saivat toimeentulonsa maatalouden ulkopuolelta ja joita maanvuokrakysymys ei välittömästi koskenut.68 Nykyisen käsityksen mukaan Suomen maatalousväestö jakaantuikin vuoden 1910 tienoilla siten, että viljelijäväestöä ja maataloustyöläisiä oli kumpiakin noin 40 % ja torppareita puolestaan 20 %.69 Alakomitean maanomistajien kannalta huolestuttava kuva Suomen agraarioloista levisi kuitenkin vuoden 1908 jälkeen nopeasti, sillä sen lukuja käytettiin kaikissa annetuissa maanvuokra-asiaa koskevissa eduskunnan valiokuntamietinnöissä ja sen jälkeen monissa eri yhteyksissä.70
Paasikiven mielestä juuri vuokramiesten suuri lukumäärä Suomessa oli oikeuttanut menemään vuokralainsäädännössä pidemmälle kuin muutamissa muissa maissa, joissa vuokramiesten luku oli suhteellisesti paljon pienempi.71 Eduskunnan syksyllä 1908 hyväksymän maanvuokra asetuksen tultua keväällä 1909 eräiden ylimääräisten poliittisten kiemuroiden jälkeen vahvistetuksi Pietarissa72 tilanne muuttui lainsäädännön toteuttamisen kannalta kuitenkin ongelmalliseksi. Kuten edellä on todettu, asetuksen eräiden keskeisten määräysten voimaanastuminen oli Suomessa vallinneitten sisäpoliittisten ristiriitojen vuoksi lykätty useilla vuosilla eteenpäin. Uusien tilastotietojen valossa torppareiden itsenäistäminen alkoi puolestaan näyttää Paasikivestä agraarireformin kaikkein keskeisimmältä tavoitteelta yhteiskunnallisen stabiliteetin takaamiseksi. Samalla kuitenkin käytännön poliittiset mahdollisuudet reformin jatkamiseksi siitä, mihin se vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen vahvistamisessa oli jäänyt, vähenivät puolestaan entisestään kun jo keväällä 1909 osittain hajonnut senaatti siirtyi samana syksynä lähes kokonaan venäläisiin käsiin.
Samalla kun torpparien itsenäistäminen alkoi näyttää Paasikivestä entistä tärkeämmältä ja poliittiset mahdollisuudet reformin toteuttamiseen entistä vähäisemmiltä, tarkoitukseen käytettävissä olevien taloudellisten resurssien määrä pysyi puolestaan yhtä ongelmallisena kuin se oli ollut alusta pitäen. Käytettävissä olevien rahavarojen perustan muodosti tilattoman väestön lainarahasta, joka oli saanut alkunsa Nikolai 11:n vuonna 1896 antamasta 400 000 markan ns. kruunauslahjasta ja siihen myöhemmin tehdyistä muista rahastosiirroista.73
Perustuslaillisen senaatin nimittämälle agraarikomitealle joulukuussa 1906 antamassaan asiantuntijalausunnossa Paasikivi oli yhtynyt komitean laskelmiin, joiden mukaan rahaston varat käsittivät tuolloin noin 8 miljoonaa markkaa. Niiden kartuttamiseksi voitiin hänen mielestään siirtää valtionrahastosta yhdellä kertaa komitean ehdottama 12 miljoonaa markkaa sekä vuodesta 1908 lähtien kymmenen vuoden aikana 500 000 markkaa vuosittain, jolloin tuloksena olisi ollut noin 25 miljoonan markan rahasto. Sitä ei Paasikiven mielestä olisi kuitenkaan pitänyt käyttää pelkästään lainanantoon tilattomille, vaan myös muihin asiaan liittyviin toimenpiteisiin, kuten uudisasutuksen edistämiseen kruunun mailla, tilojen ostoon jne.74
Paasikivi korostikin toistuvasti, kuinka suomalaisen puolueen näkemyksen mukaan maan hankkimisessa tilattomalle väestölle oli kysymys kahdesta eri asiasta. Ensinnäkin oli kyse kruununmaan luovuttamisesta uusien tilojen perustamiseen eli uusien viljelyksien aikaansaamisesta varsinaista tilatonta väestöä varten. Toiseksi kyse oli tilojen ostamisesta, palstoittamisesta sekä lainojen myöntämisestä kuntien välityksellä maan hankkimista varten yksityisille tilattomille, torpparit näihin mukaanluettuina, eli varsinaisten vuokramiesten, torpparien, saattamisesta viljelemiensä tilojen omistajiksi.75
Valtion rahat eivät Paasikiven alustavien arvioiden mukaan kuitenkaan riittäneet »suurisuuntaiseen asutuspolitiikkaan», kuten esimerkiksi maan hankkimiseen kertaheitolla 100 000-150 000 tilattomalle; sopivalla torpparilailla voitiin nostaa yhdellä kertaa korkeintaan 80 000- 100 000 perhettä »tyytyväiseen elämään». Muuten Paasikivi lähti arvioissaan siitä, että asutuspolitiikan tulosta voitiin pitää erittäin hyvänä, jos kruununmaiden asuttamiseen ja valtiolainojen myöntämiseen perustuvilla toimenpiteillä olisi saatu syntymään 25 000-30 000 uutta tilaa kolmessa vuosikymmenessä. Tilattomia oli tosin kylläkin paljon enemmän, mutta alkuperäisten laskelmiensa perusteella Paasikivi ei ollut nähnyt mitään »yksinkertaista patenttikeinoa» tilattoman väestön kysymyksen ratkaisemiseksi.76
Eräs mahdollisuus, jota valtionvarojen ohella voitiin ajatella käytettävän torppien lunastustoimintaan, oli obligaatioihin turvautuminen. Välikysymyskeskustelussa 10.3.1908 Paasikivi kertoi, että suomalaisen puolueen piirissä oli jo vuosikausia keskusteltu niiden käytöstä torppien lunastamiseksi itsenäisiksi.77 Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajan ja Paasikiven hyvän ystävän Emil Schybergsonin tehtyä vuosina 1907 ja 1908 eduskunnassa ehdotuksen, jonka mukaan valtio olisi voinut järjestää laajamittaisen torppien lunastustoiminnan laskemalla liikkeelle 4 a 5 % obligaatioita, joita maanomistajat voisivat ottaa vastaan likviideinä maksuvälineinä, asiasta käytiin neuvotteluja, joissa Paasikivi oli mukana.78
Niiden tuloksena senaatti laati keväällä 1909 esityksen, jonka mukaan hallitus olisi saanut koemielessä laskea liikkeelle obligaatioita aina 25 miljoonaan markkaan saakka. Näitä obligaatioita olisi sitten voitu käyttää tilatonta väestöä varten hankittavan maan kauppahinnan suorittamiseen joko osittain tai kokonaan. Vaikka suunnitelma ei koskaan ehtinytkään eduskuntaan saakka, asiasta vastuussa ollut valtiovaraintoimituskunta kuitenkin alustavasti neuvotteli eräiden suurmaanomistajien kanssa. Nämä taas eivät Paasikiven mukaan vastustaneet tällaisia obligaatioita vastineeksi myydyn tilan joko osittaisesta tai kokonaisesta kauppahinnasta. Paasikiven omasta mielestä valtio saattoi hyvin antaa obligaatioita niin paljon kuin niitä vain voitiin käyttää ilman kansantaloudellista haittaa. Ongelmallista asiassa oli se, etteivät maanomistajat aina voineet ottaa obligaatioita vastaan niiden varmuudesta huolimatta, minkä lisäksi Suomen kehittymättömissä oloissa ja pörssin puuttuessa obligaatioiden rahaksi muuttaminen olisi saattanut kohdata vaikeuksia.79
Paasikivelle muodostuneen käsityksen mukaan agraarireformi olisi jouduttu pääasiassa toteuttamaan ilman valtiolta saatavaa avustusta. Lähinnä voitiin ajatella lainoja säästöpankeilta, joilta hänen arvionsa mukaan oli saatavissa yli 200 miljoonaa markkaa. Poliittisesti vakaammissa oloissa olisi lisäksi voitu ajatella ulkomaisen lainan ottamista siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut uusien taloudellisten yritysten aikaan saaminen vaan ainoastaan muutos maanomistusoloissa. Tällaiset reformit vaativat kuitenkin Paasikiven mielestä säännöllisiä oloja. Vallinneessa poliittisessa tilanteessa ainoaksi mahdollisuudeksi jäi ponnistelu omin voimin säästöpankeilta ja muilta vastaavilta rahalaitoksilta saatavien lainojen avulla.80
Juuri torppien vapaaehtoisen lunastamisen edistäminen näytti Paasikivestä jäävän ainoaksi mahdollisuudeksi vallinneesta agraaripoliittisesta umpikujasta pääsemiseksi. Vuoden 1911 valtiopäivillä hän oli ensimmäinen allekirjoittaja eduskunnalle jätetyssä, eräiden porvarillisten edustajien esitysehdotuksessa »asetukseksi pienviljelys- ja asutustilojen muodostamisesta».81 Siinä haluttiin antaa valtiolle, kunnille, yksityisille tilanomistajille sekä tarkoitusta varten perustettaville osakeyhtiöille tilojen jakamista koskevien yleisten säädösten estämättä oikeus luovuttaa tilattomaan maalaisväestöön kuuluville henkilöille omaksi pienempiä tiloja maanviljelyksen harjoittamiseen tai asuntotiloiksi. Näiden omistus-, käyttö- ja perintäoikeus olisi lakiehdotuksen mukaan ollut säädettävä siten, että tilojen säilyminen alkuperäisessä tehtävässään olisi ollut taattu. Lisäksi aloitteessa ehdotettiin, että maanhankinnan helpottamiseksi tilattomalle väestölle hallitus oikeutettaisiin ottamaan koti- ja ulkomaista lainaa enintään 25 miljoonaa markkaa annettavaksi edelleen lainoina kunnille, tarkoitusta varten perustettaville osakeyhtiöille tai osuuskunnille.82
Pyrkimys säilyttää näin syntyvät tilat alkuperäisessä tehtävässään edellytti kuitenkin puuttumista niiden omistusoikeuteen tavalla, missä ehdotuksen allekirjoittajien mielipiteet poikkesivat toisistaan. Muita voimakkaampia rajoituksia kannattanut suomalainen puolue yritti turhaan saada asetusta perustetuksi kansantapaan, jonka mukaan omistaja sai joko eläessään tai testamentin nojalla luovuttaa tilan yhdelle perilliselle käypää hintaa alemmasta hinnasta ja edullisilla maksuehdoilla pesän muille osakkaille suoritettavaa lunastusta vastaan.83 Paasikiven mielestä suomalaisen puolueen ehdottamat omistusoikeuden rajoitukset olivat »jotenkin lievät»; omasta puolestaan hän olisi halunnut mennä rajoituksissa pidemmällekin, mutta jätti sen yleisen kannatuksen puutteessa tekemättä.84
Maatalousvaliokunta jakoi lakiehdotuksen kahteen osaan siten, että »asetus pientiloista» käsitti pääasiallisesti jo aikaisempiin asutuslakiehdotuksiin sisältyneet oikeudelliset määräykset tilan muodostamisesta ja hallinnasta. Lisäksi aloitteisiin sisältyneen, ulkomaista lainaa koskeneen ehdotuksen vuoksi muodostettiin erityinen yhdistetty maatalous- ja valtiovarainvaliokunta.85 Maatalousvaliokunnan mietinnön toisessa osassa ehdotettiin puolestaan perustettavaksi »Suomen maalaisväestön asutus rahasto». Yhdistetyn maatalous- ja valtiovarainvaliokunnan mietinnön mukaisesti siihen ehdotettiin siirrettäväksi Suomen Pankin voittovaroista vuodelta 1910 kaksi miljoonaa markkaa; lisäksi ehdotettiin, että hallitus oikeutettaisiin rahaston vahvistamiseksi ottamaan joko koti- tai ulkomainen, korkeintaan 25 miljoonan markan suuruinen kuoletuslaina, jonka korko olisi enintään 4 1/2 %. Rahaston tehtävänä oli välittää kun tien kautta lainoja tilattomalle väestölle itsenäisten pientilojen hankkimista varten samoin kuin välttämättömien rakennusten pystyttämiseksi ja uudisviljelyn tukemiseksi. Lisäksi kunnille ehdotettiin enintään 2 miljoonaa markkaa tilojen ja tilanosien ostoon luovutettavaksi tilattomille vuokra-alueina tai laidunmaina.86
Paasikiven omien agraaripoliittisten tavoitteiden kannalta eduskunnan käsittelemät pientila-asetusehdotukset olisivat toteutuneina merkinneet loogista, joskin riittämätöntä eteenpäin menoa. Yksityisten vuokratilojen määrän lisääminen ei hänestä enää vastannut ajan vaatimuksia, vaan luonnollinen kehitys edellytti torppien itsenäiseksi lunastamista, missä se vain saattoi toteutua vapaaehtoisesti.87 Eduskunnassa esitetty pientila-aloite merkitsi kuitenkin ainoastaan osittaisratkaisua, sillä asetusehdotuksessa kaavaillun yksityisen asutusrahaston mahdollisuudet toimia asutustoiminnassa jäivät Paasikiven mielestä huomattavasti jälkeen valtion käytössä olevista keinoista. Maareformin toteuttamiseen tarvittavat toimet olivat hänestä ennen kaikkea finanssitoimenpiteitä, minkä vuoksi niiden päätökseen vieminen ei ollut mahdollista muutoin kuin valtiollisen laitoksen välityksellä. Ainoastaan vallinnut yleispoliittinen tilanne, jossa venäläisten käsissä ollut senaatti ei kiinnittänyt huomiota agraarireformiin, pakotti Paasikiven yrittämään asian viemistä eteenpäin yksityisellä pohjalla.88
Pientila-asetusehdotuksista syntyi jo vuoden 1911 valtiopäivillä laaja keskustelu, sillä sosiaalidemokraatit vastustivat niitä. Juuri tämän takia asetusehdotukset pientiloista ja Suomen maalaisväestön asutusrahastosta jätettiin toukokuussa 1911 äänin 68-100 lepäämään yli vaalien.89 Vuoden 1912 valtiopäivillä Paasikivi uudisti esitysehdotuksensa yhdessä edustaja Storbjörkin kanssa,90 mutta lakiehdotus äänestettiin sosiaalidemokraattien äänin jälleen yli vaalien.91
Vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen vahvistaminen oli merkinnyt sosiaalidemokraateille käännekohtaa, sillä sen mukana puolue oli saavuttanut osan agraaripoliittisista tavoitteistaan samalla kun kysymys torppien vuokraehtojen parantamisesta oli menettänyt osan akuuttisuuttaan. Lisäksi suurlakon innostuksen mentyä ohitse torpparit eivät häätöjen pelossa enää olleet innokkaita liittymään sosiaalidemokraattisiin järjestöihin, mikä oli muuttanut puolueen ja torpparien suhteen jossakin määrin ongelmalliseksi.92
Sosiaalidemokraattien keskeisimpänä agraaripoliittisena tavoitteena oli keväästä 1906 lähtien ollut vaatimus, jonka mukaan kaikki se maa, jota omistaja ei itse viljellyt, oli pakkolunastettava yhteiskunnan haltuun, jotta se voitaisiin antaa tilattomien viljeltäväksi.93 Tämä viljelyspakon nimellä tunnetuksi tullut vaatimus ei tosin ollut perusluonteeltaan mitenkään puhtaasti sosialistinen; Paasikiven mukaan sen toteuttamismahdollisuuksista oli alunperin keskusteltu myös suomalaisen puolueen piirissä.94 Hannes Gebhard oli sitäpaitsi jo ennen Tampereen torpparikokousta esittänyt oman pakkolunastusvaatimuksensa, joka tuolloin koski kuitenkin vain torppia.95
Paasikivi oli alusta pitäen kuulunut sosiaalidemokraattien esittämän viljelyspakkoperiaatteen johdonmukaisimpiin arvostelijoihin.96 Hänestä kysymyksessä oli ennen kaikkea »suuri humbugi ».97 Viljelyspakkovaatimus sopi Paasikivestä kylläkin toteutettavaksi tiheään asutuissa maissa, kuten esim. Belgiassa, joissa oli tärkeää saada viljelyskelpoinen maa mahdollisimman tarkoin käyttöön. Suomi oli kuitenkin niin harvaan asuttu, ettei viljelyspakkoa hänestä tarvittu, vaan vuoden 1888 pakkolunastuslaki riitti täysin.98
Vaikka viljelyspakkovaatimus oli Paasikivestä jo »kaiken oikeuden ja kohtuuden kannalta» tarkasteltuna »hyvin räikeä», pääkysymys oli jälleen se, riittivätkö valtion varat hankkeen toteuttamiseen. Paasikiven laskelmien mukaan voitiin varovaisestikin arvioida, että torpan tyydyttävään kuntoon saattaminen, rakentaminen, maan raivaaminen ja eläimien sekä muun irtaimiston hankkiminen vaati Etelä-Suomessa 4000-5000 markkaa torppaa kohti. Hän arvioi viljelyspakon aikana tarvittavan 10 000 uuden torpan perustamiseen 40:stä 50 miljoonaa markkaa. Vastaavasti tarvittiin ainakin 500 miljoonaa markkaa, mikäli aiottiin edes puolet tilattomista muuttaa torppareiksi. Tästä taas seurasi, että jos tarkoitus oli tehdä tilattomista 10-20 vuoden aikana maanomistajia, valtion varat eivät Paasikiven mielestä siihen riittäneet – eivät edes viljelyspakkoa toteuttamalla.99
Sosiaalidemokraattien kannalta tarkasteltuna viljelyspakkovaatimus oli ollut jossakin määrin ambivalentti. Pyrkiessään rajoittamaan yksityistä omistusoikeutta se soveltui sosialistisiin periaatteisiin, mutta tukiessaan samalla kertaa pienviljelyä se kuitenkin oli ristiriidassa aikakauden johtavien sosialistiteoreetikoiden mielipiteiden kanssa.100 Vuoden 1909 jälkeisessä tilanteessa sosiaalidemokraatit ryhtyivätkin agraaripolitiikkansa tarkistamiseen, minkä seurauksena syyskuussa 1911 pidetyssä puoluekokouksessa luovuttiin viljelyspakon vaatimisesta ja valittiin samalla »komitea» laatimaan uutta agraariohjelmaa.101 Eduskunnassa tämä merkitsi sosiaalidemokraattien siirtymistä agraarikysymyksessä defensiiviselle kannalle, jolloin puolue lähinnä tyytyi vastustamaan porvarillisen rintaman tekemiä ehdotuksia torpparien osittaisesta itsenäistämisestä pyrkien siten painostamaan eduskunnan ei-sosialistista enemmistöä voimakkaampaan agraaripoliittiseen aloitteentekoon.102
Jäätyään vuonna 1908 senaattoriksi nimityksen vuoksi pois eduskunnan valiokuntatyöskentelystä Paasikivi pysyi runsaan kahden vuoden ajan sivussa parlamentin keskeisestä agraaripoliittisesta valmistelutyöstä. Vuoden 1911 alussa toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen tapahtunut valinta maatalousvaliokunnan puheenjohtajaksi merkitsi hänen paluutaan keskeiseksi agraaripoliittiseksi vaikuttajaksi, mistä osoituksena olivat juuri pientila- ja asutusrahastoehdotukset.103
Paasikiven ensimmäisellä puheenjohtajakaudella maatalousvaliokunnan työskentelyä leimasivat sen porvarillisten jäsenten, varsinkin valiokunnan voimakastahtoisen puheenjohtajan, sekä näitä vastustaneiden sosiaalidemokraattien yhteiskuntapoliittiset ristiriidat. Ne koskivat yhtä hyvin työjärjestystä, valiokunnassa noudatettavia, vielä muotoutumassa olevia parlamentaarisia menettelytapoja, kuin varsinaisia käsiteltäviä asioitakin.104 Huomattavan osan valiokunnan ajasta olivat vuosina 1907- 1911 vieneet sosiaalidemokraattien viljelyspakkovaatimuksesta käydyt jatkuvat kiistat. Sosiaalidemokraattien luovuttua vuonna 1911 vaatimuksestaan jäljelle jäi vain Paasikiven pientila-asetusehdotuksia koskenut ristiriita. Törmättyään toisella puheenjohtajakaudellaan kahdesti sosiaalidemokraattien vastarintaan, jonka seurauksena hänen voimakkaasti ajamansa lakiehdotukset eivät voineet toteutua siitäkään huolimatta, että monien kompromissien tuloksena eduskunnan porvarillinen enemmistö niitä kannatti, Paasikivi oli siinä määrin kyllästynyt politikoivaan maatalousvaliokuntaan, että vuoden 1913 valtiopäivillä hän antoi valita itsensä sinne enää ainoastaan varajäseneksi; siirsipä hän uuden agraaripoliittisen aloitteensakin sieltä pankkivaliokuntaan.
Vaikka Paasikiven aikaisemmat esitykset vuosien 1911 ja 1912 valtio päivillä olivat epäonnistuneet, hän ja Emil Schybergson valmistivat vuoden 1913 valtiopäiville vielä uuden torppien lunastusesityksen, jonka tarkoituksena oli perustaa pankkilain nojalla toimiva, valtionapua nauttiva, yksityinen »Luotto-osakeyhtiö Suomen pienviljelystiloja varten». Sen tarkoituksena oli toimia ilman voittoa ja hoitaa maatorppien lunastamista sekä muita pienviljelijäin maanhankintaan liittyviä rahoitustehtäviä.105
Pankkivaliokunnasta oli eduskunnan uudistuskomiteassa pyritty tekemään eräänlainen ammattivaliokunta, jonka toiminnassa puoluenäkökohdilla ei olisi merkitystä. Paasikivi itse oli pitänyt ajatustakin niiden mukanaolosta »hullunkurisena».106 Rajoitettuaan nyt eduskunta-aloitteensa koskemaan yksinomaan pientilojen perustamisen raha-asiallista puolta hanke ei Paasikivestä enää kuulunut maatalousvaliokunnan vaan juuri pankkivaliokunnan käsiteltäväksi. Sosiaalidemokraatit aavistivat aivan oikein, että tarkoituksena oli maatalousvaliokunnan sivuutus ja vastustivat esitystä, mutta hävisivät äänestyksen.107
Vaikka ehdotus menikin eduskunnassa odotettua helpommin läpi, se aiheutti toimitusvaliokunnassa kiistan siitä, oliko päätös alistettava keisarille.108 Asetusehdotus päätettiin lopulta lähettää hallitsijan vahvistettavaksi, mutta se tuli tämän esittelyyn vasta elokuussa 1914, jolloin Nikolai II hylkäsi sen.109 Senaatin siirryttyä syksyllä 1909 venäläisiin käsiin maanvuokralainsäädännön kehittämiseen tähdänneen reformitoiminnan mahdollisuudet olivat vähenneet olemattomiin. Muistelmissaan Paasikivi onkin kuvannut omia tunnelmiaan seuraavasti:
»Pitkin vuosia 1910 ja 1911 harkitsimme keskuudessamme monissa yksityisissä neuvotteluissa jatkuvasti torppariasiaa. Olimme hyvin huolissamme. Aina oli ajatuksissamme vuosi 1916 ja mitä silloin ja sen jälkeen tulisi tapahtumaan. – ‘Olisi kenties ollut paras, ettemme ollenkaan olisi ryhtyneet torppariasiaan, koska näyttää siltä, ettemme voi viedä sitä päätökseen’ – minä miltei epätoivoisena lausuin eräässä neuvottelussa. Katsoimme kuitenkin, että meillä, jotka olimme tätä asiaa erityisesti ajaneet, ja jotka olimme jonkinlaisessa edes vastuussa 1909-vuoden vuokralain aikaansaamisesta, ei ollut oikeutta jättää asiaa kesken. Oli yritettävä, mitä voimme».110
Kolme päivää ennen eroamistaan – 16.10.1909 – vanhasuomalainen tynkäsenaatti oli asettanut erityisen valmistelukunnan huolehtimaan maanomistusoloja ja niiden muutoksia kuvaavan tilaston järjestämisestä sekä muista torppariasiaan liittyvistä toimenpiteistä.111 Maaliskuussa 1910 jättämässään mietinnössä valmistelukunta korosti tilastollisen selvityksen hankkimisen tärkeyttä, jotta voitaisiin selvittää, miten vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen »eri kohdat vaikuttavat, missä suhteissa olot kehittyvät lainlaatijan tarkoittamaan yhteiskuntaa parantavaan suuntaan ja missä suhteissa ne mahdollisesti alkavat kehittyä yhteiskunnallisesti turmiolliseen suuntaan, niin että on syytä ryhtyä aikaan saamaan tarpeellisia lisäyksiä ja parannuksia lakiin».112 Annettuaan ohjeita siitä, miten tilastoa olisi laadittava, valmistelukunta ehdotti, että tilastotutkimuksen johtoon olisi saatava maalaisoloihin perehtynyt, kokenut lakimies, jolle uskottaisiin muitakin tärkeitä tehtäviä. Asia järjestettiin sittemmin perustamalla senaatin oikeustoimituskuntaan ylimääräinen esittelijän virka, johon lokakuussa 1910 nimitettiin varamaan mittari, lakitieteen kandidaatti Kyösti Haataja.113
Haataja päätyi puolestaan pian käsitykseen, jonka mukaan tilanne vuokramiesten häätöjen osalta oli takautuvan lain päättymisen jälkeen kriittinen. Syyskuussa 1911 kirjoittamassaan artikkelissa hän arvioi häädön uhkaavan vuonna 1916 ja sen jälkeen ainakin kahta kolmasosaa, mutta mahdollisesti jopa kolmea neljäsosaa vuokramiehistä.114 Haatajan kirjoituksen ilmestymisen jälkeen suomalaisen puolueen piirissä oli selvää, että jotakin oli kaikesta huolimatta pyrittävä tekemään. Paasikivi ja Gebhard ryhtyivät kumpikin omalla tahollaan ja osittain keskenään kilpaillenkin organisoimaan asiaa käsittelevää neuvottelukokousta. Lopulta maan viljelysneuvos H. G. Paloheimo järjesti kokouksen omistamassaan Santamäen kartanossa Lopella, jonne 28.-29.10.1911 kokoontui kymmenkunta torppariasian käsittelyyn osallistunutta suomalaisen puolueen jäsentä yhdessä Kyösti Haatajan kanssa pohtimaan kysymystä.115
Santamäen kokouksessa päädyttiin pitkien keskustelujen jälkeen siihen, että pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuvat toimet eivät enää olleet riittäviä torpparikysymyksen ratkaisemiseksi, vaan että asiassa tarvittiin pakkotoimenpiteitä.116 Vaikka kokouksessa alustuksen pitänyt ja muutenkin näkyvässä osassa ollut Paasikivi samaan aikaan esittikin eduskunnassa pelkästään vapaaehtoisuuteen perustuvaa ohjelmaa torppien lunastamiseksi itsenäiseksi, kyse oli tällöin pelkästään taktiikasta, jolla hän tähtäsi porvarillisten voimien yhdistämiseen välttämällä niitä erottavien tekijöiden mukaan ottamista.117 Omassa mielessään vuonna 1916 uhkaavasta kriisistä täysin vakuuttunut Paasikivi oli jo kypsynyt ajatukseen, että torppien vuokraoikeus piti säätää jatkumaan siten, ettei maanomistaja enää voisi häätää tai irtisanoa vuokramiestä, vaan että hänen olisi uudistettava sopimus vuokra-ajan päätyttyä. Jos vuokranantaja taas ei halunnut tähän suostua, katsottiin kokouksessa, että hänen olisi myytävä torppa vuokramiehelle viranomaisen määräämästä hinnasta.118
Samalla kuitenkin todettiin, ettei vuoden 1909 takautuvaa asetusta voitu ajatella jatkettavan sellaisenaan, koska se määräsi maanomistajan kannalta katsottuna liian yksioikoisesti kaikki vuokrasopimukset jatkumaan. Juuri maanomistajapiirien tyydyttämiseksi Santamäellä asetettiin tavoitteeksi takautuvan asetuksen korjaaminen siten, että päätilan kunnolliselle viljelemiselle välttämättömät torpat jätettäisiin lunastusmenettelyn ulkopuolelle.119
Käytännön toimenpide-ehdotuksena Santamäen kokouksessa päätettiin pyytää senaattia asettamaan komitea, jonka tehtävänä olisi suunnitella vuonna 1916 edessä olevan kriisin torjumiseksi tarvittavia lainsäädäntötoimia. Kesti kuitenkin vielä melkein vuoden, ennenkuin senaatti lokakuussa 1912 menetteli näin.120 Maanvuokrakomitean puheenjohtajaksi määrättiin vanhasuomalainen senaattori A. Osw. Kairamo, jota Paasikivi oli esittänyt tehtävään jo Santamäen kokouksessa, ja jäseniksi 12 eri puolueita edustanutta jäsentä Paasikivi heihin mukaanluettuna.121 Komitea nojautui siten muodollisesti kaikkiin puolueisiin; ainoana rajoituksena sen jäseniä määrättäessä oli ollut näiden Venäjän-poliittinen sopivuus. Käytännössä suomalaisella puolueella oli kuitenkin komiteassa määräävä asema.122
Maanvuokrakomitea ryhtyi työhönsä joulukuun alussa 1912 urakoiden aamusta iltaan noin viikon verran. Kokoontumisesta laadittuun promemoriaan Paasikivi oli kuitenkin tyytymätön ja purki mieltään muistion marginaaliin tekemässään merkinnässä, joka tavallaan kiteytti hänen koko torpparipolitiikkansa periaatteet: »On läpeensä kirjoittu ikäänkuin maanomistajat olisi joitakin yhteiskunnan vihollisia. Puuttuu lähtöperiaate: vuokramiehellä ei ole laillista oikeutta, mutta yhteiskunnan etu vaatii».123 Viimeisessä istunnossa valittiin jaosto viemään asiaa eteenpäin. Komiteassa keskeistä osaa esittäneen Paasikiven lisäksi siihen tulivat Kairamo ja Schybergson sekä sihteerinä Haataja.124 Ahkerasti työskennelleen jaoston ansiosta komitea saattoi kokoontua 16.1.1913 jatkamaan neuvotteluja jäsenille lähetetyn painetun promemorian perusteella. Istunnot jatkuivat 6.2.1913 saakka, jolloin komitea julkaisi takautuvan lain jatkamista koskevan mietintönsä.125
Maanvuokrakomitean keskustelut oli aloitettu yleisesti torpparikysymystä koskevista teemoista, mutta varsin pian ongelma oli konkretisoitunut kysymykseen vuonna 1916 päättyvän takautuvan lain jatkamisesta. Nimenomaan Paasikivi oli tullut tulokseen, jonka mukaan maanvuokralain tarkistamiseen ja tarpeellisten muutosten tekemiseen lakiin tarvittiin pidennetty aika. Koska komitean ehdotukset tulisivat olemaan perustuslainluonteisia, täytyi varautua siihen, että ne äänestettäisiin yli vuonna 1916 pidettäväksi aiottujen vaalien, jolloin ne eivät ehtisi tulla voimaan ennen maaliskuussa 1916 päättyvää takautuvaa lakia.126
Komitean mietinnössä sekä sen pohjalta laaditussa, 1.4.1913 eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä127 esitettiin tämän mukaisesti vuonna 1916 päättyvien vuokrasopimusten pidentämistä korkeintaan viidellä vuodella. Samalla ehdotettiin kuitenkin asetusesityksen 2. pykäIässä lievennyksiä vuoden 1909 takautuvaan asetukseen siten, että vuokranantaja voisi saada päätilan viljelysten harjoittamiselle välttämättömän vuokra-alueen haltuunsa sekä olisi oikeutettu saamaan vuokranmaksun tarkistetuksi, jollei se vastannut vuokramiehen nauttimia etuja.128
Hallituksen esitys liikkui siten poliittisen spektrin keskustassa. Siinä oli lievennetty vuoden 1909 takautuvan asetuksen määräyksiä vuokranantajia silmällä pitäen. Samalla siinä kuitenkin esitettiin vuokrasopimusten pakollista pidentämistä, mitä maanomistajapiireissä vastustettiin, mutta mitä sosiaalidemokraatit yksimielisesti samoin kuin suurin osa suomalaisesta puolueesta kannatti. Paasikivi olikin perustanut koko vuokrasopimusten pakolliseen pidentämiseen perustuvan taktiikkansa käsitykseen, jonka mukaan esitys poliittisesti keskitietä kulkevana saattaisi tulla eduskunnassa hyväksytyksi. Tämä taktiikka näytti myös aluksi tuottavan tuloksia, sillä sekä eduskunnan maatalous- että suuri valiokunta antoivat hallituksen esityksestä myönteisen lausunnon.129
Kuitenkin jo hallituksen esityksen tullessa eduskunnan lähetekeskusteluun 1.4.1913 oli varsinkin Paasikiven ja Jonas Castrenin välille syntynyt kiivas väittely, josta oli käynyt ilmi, ettei heidän edustamiensa porvarillisten pääsuuntien kesken vallinnut minkäänlaista yhteisymmärrystä sen paremmin vuonna 1916 odotettavissa olevien irtisanomisten laajuudesta ja merkityksestä kuin niihin mahdollisesti tarvittavien lainsäädäntötoimien luonteestakaan.130
Jotta ongelmasta olisi pystytty asiallisesti keskustelemaan, olisi tarvittu tilastoja, mutta niitä taas ei ollut käytettävissä. Maanvuokratilaston kokoaminen oli kylläkin pantu alkuun Kyösti Haatajan johdolla, mutta kyseessä oli suuri urakka, jonka tuloksena tilastojulkaisun ensimmäinen osa valmistui vasta vuoden 1916 alussa ja toinen osa vuotta myöhemmin. Maanvuokrakomitean sihteerinä toiminut Haataja oli kuitenkin voinut antaa komitealle ennakkotietoja kootusta tilastoaineistosta.131 Maanvuokrakomiteassa oli näiden ennakkotietojen pohjalta todettu, että vuonna 1916 oli häädön kohteena lähes 100 000 vuokramiestä, joista torppareita oli 40 000 ja mäkitupalaisia 60 000.132
Juuri mäkitupalaisista asia jäikin sitten kiikastamaan. Jo maanvuokrakomiteassa oli käyty pitkä keskustelu siitä, pitikö myös mäkituvat sisällyttää kaavailtujen lainsäädäntötoimien piiriin, ja lopulta päädytty myönteiseen ratkaisuun.133 Castrén taas lähti siitä, että mäkitupalaiset eivät olleet häätövaarassa, jota komitea oli hänestä liioitellut. Vuokrasopimusten pakollinen pidentäminen oli siis hätävarjelun liioittelua.134 Paasikiven mielestä vuokramiehiä oli muutamina seuraavina vuosina kuitenkin niin suuri määrä, että kyseessä oli yhteiskunnallinen vaara. Hän myönsi jossakin määrin »maun asiaksi», katsottiinko kyseessä oleva vaara niin suureksi, että todella tarvittiin maanvuokrakomitean esittämää vuokrasopimusten pakollista pidentämistä. Omaa käsitystään pidentämisen välttämättömyydestä Paasikivi perusteli toteamalla, että eduskunnan »kaikkein tärkeimpiä ja meidän kansallemme kaikkein suurimerkityksellisimpiä tehtäviä on tilattoman väestön ja maan vuokramiehiä koskevan kysymyksen vieminen tulokseen. Luulen, että meidän kansamme tulevaisuus riippuu sen kysymyksen onnellisesta ratkaisusta paljon enemmän kuin monesta muusta, ehkä enemmän kuin mistään muusta».135
Paasikiven vakuuttelut asian suuresta yhteiskunnallisesta merkityksestä eivät kuitenkaan auttaneet. Äänestettäessä eduskunnan toisessa käsittelyssä suuren valiokunnan mietinnöstä pykälittäin hallituksen esityksen kaikki pykälät kylläkin hyväksyttiin porvarillisen enemmistön äänin.136 Eduskuntakäsittelyn kuluessa oli kuitenkin tehty ehdotus koko lakiehdotuksen hylkäämisestä. Asiasta lopuksi äänestettäessä osoittautui, että lakiehdotus, jonka kaikki yksittäiset pykälät oli juuri hyväksytty, kohta perään suoritetussa äänestyksessä kuitenkin kokonaisuutena hylättiin äänin 53-131. Se, että hylkääminen tätä koskevine ehdotuksineen ja äänestyksineen tapahtui jo toisessa eikä vasta kolmannessa käsittelyssä, aiheutti suuressa valiokunnassa vielä jonkin verran juridista keskustelua. Itse asiaa se ei enää muuttanut, ja päätös maanvuokrakomitean alunperin laatiman, vuokra-aikojen pakolliseen pidentämiseen tähdänneen ehdotuksen hylkäämisestä sinetöitiin muutamaa päivää myöhemmin eduskunnan kolmannessa käsittelyssä.137
Paasikiven mielestä hylkäyspäätös johtui siitä, että edustaja Castren oli »ehkäpä ensimmäistä kertaa eduskunnan aikana saanut koko vasemmiston avukseen».138 Sosiaalidemokraatit eivät nielleet maanvuokrakomitean lakiehdotukseen maanomistajia ajatellen tehtyjä myönnytyksiä, vaan vaativat vuokrasopimusten pakollista pidentämistä ehdoitta. Vastaavasti jo vuoden 1909 takautuva asetus oli ollut maanomistajapiireille siinä määrin vastenmielinen, ettei näiden keskuudessa ollut halukkuutta vuokrasopimusten pakolliseen jatkamiseen edes maanvuokrakomitean ehdottamin varauksin.139 Paasikivelle, jonka agraaripoliittisen toiminnan lähtökohtana oli ollut pyrkimys porvarillisten voimien kokoamiseen sosiaalidemokraatteja vastaan, nuorsuomalaisten liittoutuminen sosiaalidemokraattien kanssa hallituksen esityksen kaatamiseksi merkitsi tikarinpistoa selkään. Hylkäyspäätöksen jälkeisenä yönä hän purki kirjeessään turhautumistaan vaimolleen ilmaisten halunsa luopua eduskunnan jäsenyydestä.140
Samalla hylkäyspäätös toi esille Paasikiven ongelmalliseksi muodostuneen aseman suomalaisessa puolueessa. Vuonna 1907 toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen puolueen kannatus oli laskenut vaali vaalilta 59:stä paikasta 38:aan.141 Vaalitulokset osoittivat vääjäämättä, ettei puolue ollut kaikesta torpparikysymykseen omistamastaan huomiosta huolimatta onnistunut saamaan torppareita kannattajikseen, vaan nämä pysyivät sosiaalidemokraattien takana. Suomalaisen puolueen esitettyä keväällä 1906 radikaalin agraariohjelmansa vastustajat olivat toisinaan luonnehtineet sitä »opportunistiseksi» ja torppareita kosiskelevaksi. Tämä arvio oli kuitenkin perustunut erityisesti ohjelmaan keskeisesti vaikuttaneen Paasikiven osalta hänen motiiviensa väärinymmärtämiseen. Torpparipolitiikassaan Paasikivi oli ennen kaikkea pyrkinyt maanomistajien määrän lisäämiseen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuvan yhteiskunnan vahvistamiseen tavoitteenaan saada se paremmin kestämään Venäjältä Suomeen kohdistuvia paineita sekä sosiaalidemokraattien edustamaa yhteiskunnallisen kumouksen uhkaa. Kysymys ei ollut mistään ahtaisiin luokka- tai puolueintresseihin perustuvasta politiikasta, vaan toiminnasta, jossa »yhteiskunnan etu» – sellaisena kuin Paasikivi sen ymmärsi – määräsi politiikan tavoitteet. Poliittisen kannatuksen hankkiminen suomalaiselle puolueelle ei ollut Paasikiven ensisijaisena tavoitteena, minkä myös vaalitulokset omalla vastaansanomattomalla tavallaan todistivat.142
Suomalaisessa puolueessa oli kuitenkin kasvava joukko maanomistajia, jotka kokivat varsinkin Paasikiven ajaman torpparipolitiikan uhaksi omille eduilleen. Jo vuoden 1909 maanvuokra-asetus takautuvine määräyksineen oli ollut heille vaikeasti nieltävissä, ja maanvuokrakomitean esittämä, vuokrasopimusten uusi pakollinen pidentäminen nostatti puolueessa voimakasta vastustusta, joka tuli näyttävästi esille varsinkin hallituksen lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä.143 Maanvuokrakomitean lakiesityksen hylkäyspäätös, johon myös joukko vanhasuomalaisia edustajia oli osallistunut, oli siten johtanut Paasikiven torpparipolitiikassaan suomalaisessa puolueessa umpikujaan.
Vanhasuomalaisten eduskuntavaaleista toiseen jatkuvaa tappiokierrettä vastasi toisaalla maalaisliiton kannatuksen vakaa nousu vuoden 1907 vaaleissa saadusta 9:stä paikasta kesällä 1913 toimitettujen vaalien 18 paikkaan.144 Maalaisliiton liikkeellelähtö oli tapahtunut pääasiassa Pohjanmaan ja Itä-Suomen talollisväestön nuorelta polvelta tulleen joukkokannatuksen avulla – alueilta, joissa torppariasia ei ollut pääongelmana, vaan kysymys liikaväestöstä sekä siihen liittyvästä köyhyydestä ja sosiaalisesta turvattomuudesta. Puolueen kannatus versoi suomalaisuus- liikkeen, varsinkin nuorsuomalaisuuden ja perustuslaillisuuden maaperästä, jolloin kansallisuusaate oli maaseudulle levitessään konkretisoitunut ja yksinkertaistunut eräänlaiseksi talonpoikaissuomalaisuudeksi.145
Maalaisliitolla ja suomalaisella puolueella oli varsin samanlaiset agraariohjelmat, sillä molemmat kuuluivat poliittiseen keskustaan.146 Maalaisliitto oli myös kannattanut maanvuokrakomitean esitystä vuokrasopimusten pakollisesta jatkamisesta vuoden 1916 jälkeen.147 Peruserona suomalaiseen puolueeseen nähden oli kuitenkin se, että maalaisliitto yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa edusti uudenaikaisia luokka- ja intressipuolueita, joiden ote yksikamarisessa eduskunnassa jatkuvasti voimistui.148 Paasikiven muistelmissaan esittämän arvion mukaan juuri maalaisliiton esiinmarssi vaikutti suomalaisen puolueen kannatuksen vähenemiseen talonpoikaisten maanviljelijöiden keskuudessa.149
Maanvuokrakomitea kokoontui eduskunnan hylkäyspäätöksen jälkeen 10. ja 11.6.1913 jossakin määrin absurdissa tilanteessa. Vaikka senaatti olikin muodollisesti asettanut komitean, se oli varsinaisesti saanut alkunsa yksityisen aloitteen pohjalta hallituksen olematta sen toiminnasta erityisen kiinnostunut. Eduskunnan enemmistö taas oli tyrmännyt komitean ensimmäisen mietinnön, mikä osoitti, ettei komitea nauttinut kannatusta sen paremmin valtiopäivillä kuin senaatissakaan. Eduskunnan ulkopuolella suurmaanomistajat taas olivat tervehtineet ehdotuksia voimakkailla vastalauseilla.150 Näin ollen ainoana loogisena mahdollisuutena näytti olevan komiteasta eroaminen, mistä uudelleen kokoonnuttaessa paljon puhuttiinkin. Myös Paasikivi oli aluksi eroamisen kannalla.151
Toisaalta kysymys vuokrasopimusten päättymisestä vuoden 1916 maaliskuussa ja siitä mahdollisesti seuraavasta yhteiskunnallisesta kriisistä oli edelleen olemassa, eikä uusia keinoja sen välttämiseksi ollut näkyvissä.152 Jonkin aikaa tilannetta harkittuaan komitea päättikin jatkaa toimintaansa asettaen Paasikiven, Kairamon ja Haatajan muodostaman jaoston laatimaan ehdotusta vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen muuttamiseksi. Myöhemmin lakiehdotuksen muotoilussa oli mukana myös senaattori August Nybergh.153
Talvella 1913-1914 toimintaa jatkettiin vuoroin jaostossa, vuoroin komiteassa. Helmikuussa 1914 jaosto ryhtyi laatimaan lakiesityksen perusteluja, mikä oli Haatajasta »sangen työläs ja vaikea tehtävä».154 Komitea kokoontui 22.5.1914 tarkastamaan jaoston työtä ja sai urakkansa päätökseen 5.6.1914, jolloin se allekirjoitti mietintönsä ja lopetti istuntonsa.155
Komitean mietintö perustui Paasikiven jo aikaisemmissa yhteyksissä voimakkaasti korostamaan kantaan, jonka mukaan vuokraviljelmien suurella lukumäärällä oli taloudellisten epäkohtien lisäksi haitallisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Vuokramiesluokka muodosti tyytymättömän ja levottoman väestöryhmän, joka ei taannut yhteiskunnan rakenteelle »sellaista lujaa pohjaa kuin lukuisa, hyvinvoipa maanviljelijäluokka». Tästä seuraten »yhteiskunnan etu» vaati vuokrajärjestelmän poistamista ja järjestämistä.156 Todettuaan laskelmiensa pohjalta, että Suomessa oli odotettavissa lukuisia häätöjä heti lain antaessa siihen mahdollisuuden, komitea päätyi tulokseen, jonka mukaan lopullista parannusta ei saataisi muuten kuin saattamalla »suurin osa sellaisista vuokra-alueista, joilla harjoitetaan itsenäistä maanviljelystä, vuokramiesten omiksi».157
Komitean kaavailema torppien itsenäistäminen perustui Paasikiven korostamaan juridis-yhteiskunnalliseen näkökantaan. Sen mukaan vuokramiehen laillinen oikeus vuokra-alueeseensa lakkasi vuokrasopimuksen päättyessä. Mietintöön liittyneen, komitean laatiman lakiehdotuksen158 1. pykälän mukaan maanomistaja kuitenkin velvoitettiin jatka maan vuokrasuhdetta vuokramiehen näin vaatiessa. Silti viimeksi mainitun oli lunastettava tila omakseen, mikäli maanomistaja mieluummin halusi luovuttaa sen lunastusta vastaan kuin jatkaa vuokrasuhdetta. Maanomistajalle kuului siten lopullinen päätösvalta, mutta hänen odotettiin käyttävän sitä yhteiskunnallisen intressin edellyttämällä tavalla.159
Ehdotetun lain ulkopuolelle komitea oli tällä kertaa valmis jättämään mäkituvat, kaikki enemmän kuin 25 hehtaaria viljeltyä maata käsittävät vuokratilat sekä päätilan hyvin järjestetyn maanviljelyksen edellyttämät vuokratilat. Mäkitupien osalta komitea oli valmis myöntämään, ettei niitä uhannut mikään merkittävä häätövaara, minkä lisäksi mäkitupien itsenäistämisellä ei muutenkaan ollut komitean mielestä samaa merkitystä kuin itsenäistä maanviljelystä harjoittavien torppien itsenäistämisellä. Vuokratilan yhdistämiseksi eräissä poikkeustapauksissa päätilaan komitea esitti puolestaan suurin piirtein samoja ehtoja, joita suomalainen puolue oli pyrkinyt saamaan jo vuoden 1913 valtiopäivillä esillä olleeseen, takautuvan asetuksen jatkamista koskeneeseen esitykseen. Sosiaalidemokraatit arvostelivat erittäin voimakkaasti juuri näitä poikkeuksia, mutta eivät saaneet kuitenkaan tahtoaan läpi Paasikiven johtamien vanhasuomalaisten dominoimassa komiteassa.160
Lunastussumma ja lunastusehdot olivat komitean mietinnön mukaan vuokramiehen ja vuokranantajan vapaasti sovittavissa. Jos yhteisymmärrystä ei syntynyt, asia oli vietävä tuomioistuimeen. Sen tehtävänä oli määrätä lunastushinta, joka olisi alueesta määritelty kohtuullinen vuosi vuokra kaksikymmenkertaisena.161 Lisäksi komitea ehdotti vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen uudistamista niitä vuokrasuhteita varten, joita ei sen ehdottaman lain mukaan olisi uudistettu tai jotka muuten olisivat jääneet sen kaavaileman lain ulkopuolelle. Merkittävimpinä muutoksina komitea ehdotti tällöin lyhimmän vuokra-ajan määräämistä 25 vuodeksi ja vuokran tarkistamisen mahdollistamista pitempiaikaisissa sopimuksissa 25 vuoden kuluttua. Yli 25 hehtaaria viljeltyä maata käsittävät vuokratilat oli puolestaan jätettävä asetuksen ulkopuolelle.
Paasikiven yli vuosikymmenen kestänyt ura agraaripoliitikkona päättyi 5.6.1914 maanvuokrakomitean mietinnön allekirjoittamiseen, joka muodosti tässä suhteessa huipennuksen hänen työlleen. Mietintö oli selvästi vanhasuomalaisten sosiaalireformatoriseen linjaan perustuva ja syntynyt tavalla, jossa Paasikiven henkilökohtainen rooli oli ollut ratkaiseva. Voidaan sanoa, että ilman hänen aktiivista osuuttaan maanvuokra komitean mietintö olisi jäänyt kirjoittamatta, sillä niin suuri välinpitämättömyys ja vastenmielisyys komitean toimia kohtaan vallitsi eduskunnassa, senaatissa ja suurmaanomistajien keskuudessa. Vieläpä Paasikiven omankin puolueen, vanhasuomalaisten, piirissä hänen toimintaansa kohdistunut vastustus kasvoi kaiken aikaa.
Maanvuokrakomitean mietintö puolestaan loi pohjan niille agraaripoliittisille toimille, joiden perusteella torpparien vapautus toteutettiin vuonna 1918 ja tässä mielessä Paasikivi oli myös vuoden 1918 agraarireformin kaikkein keskeisimpiä vaikuttajia. Nimenomaan Paasikiven peräänantamattomuus niiden toimenpiteiden aikaansaamiseksi, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä Suomen yhteiskunnallisen aseman vakiinnuttamiseksi yhtäältä Venäjältä Suomeen kohdistuvaa yhtenäistämispolitiikkaa vastaan ja toisaalta Suomen sisäpuolella sosiaalidemokraattien edustaman yhteiskunnallisen kumouksen torjumiseksi, oli ratkaisevan tärkeää Suomen agraarireformin aikaansaamiselle. On totta, että Paasikiven, kuten myös hänen aikalaistensa käsitys torpparikysymyksen merkityksestä perustui osittain virheellisiin tilastotietoihin, jotka vaikuttivat siten, että ongelma näyttäytyi suurempana kuin se tosi asiallisesti oli. Tässä muodossaan niillä oli Paasikiven osalta reformitoimintaa nopeuttava vaikutus. Lopputulokseen vaikutti lisäksi radikalisoivasti kansalaissota, jonka jälkeen lokakuussa 1918 laki vuokra-alueiden lunastamisesta lopullisesti vahvistettiin.