KANSANEDUSTAJA

Agraaripoliitikko (Kirjoittanut Hannu Immonen)

Vanhasuomalaisten ohjelman lopulliseen hyväksymiseen saakka Paasi­kiven osuus »maalaiskysymyksessä» oli ensi sijassa rajoittunut oman puolueen piiriin. Kansanedustajaksi tulo v. 1907 muutti hänen roolinsa tältäkin osin täysin. Eduskunnassa kiinnitettiin huomiota agraarikysy­mykseen ja siihen liittyvien asioiden käsittelyyn enemmän kuin mihin­kään muuhun ongelmaan. Parlamentin agraaripoliittisen debatin keski­pisteenä taas oli maatalousvaliokunta, joten Paasikiven valinta sen pu­heenjohtajaksi teki hänestä valtakunnallisen vaikuttajan.¹

Sosiaalidemokraatit olivat keväällä 1906 järjestämässään Tampereen torpparikokouksessa saaneet valtaosan torppareista oman ohjelmansa kannattajiksi.² Sosiaalidemokraattisen puolueen menestys eduskunta­vaaleissa teki siitä suurimman yksittäisen ryhmän, vaikka parlamentin enemmistö säilyi porvarillisten puolueiden hallussa. Maatalousvalio­ kunnassa tämä näkyi siten, että sen porvarillinen enemmistö oli luvuin 9-7 kahden äänen varassa.³ Porvarillisten puolueiden mahdollisuus käyttää enemmistöään hyväkseen riippui siten niiden kyvystä saavuttaa yksimielisyys, eikä tilanne sortovuosina syntyneiden puoluevastakohtai­suuksien vuoksi näyttänyt tässä suhteessa lainkaan selvältä.

Uuden eduskunnan keskeisimpänä sisäpoliittisena tehtävänä oli maanvuokralainsäädännön uudistaminen. Suomessa oli tosin v. 1907 voimassa varsin uusi, viisi vuotta aikaisemmin säädetty maanvuokralaki, mutta se oli laadittu liberalismin periaatteiden mukaan siten, ettei yh­teiskunnalle tunnustettu oikeutta puuttua yksityisiin sopimussuhtei­siin.⁴ Tämä taas ei alkuunkaan vastannut vanhasuomalaisten ja Paasiki­ven sosiaalireformatorisia näkökantoja sosiaalidemokraattien vasem­mistolaisista mielipiteistä puhumattakaan. Aloitteen teko asiassa kuului perustuslailliselle senaatille ja sen taustavoimana toimineelle agraari­komitealle, josta vanhasuomalaiset edustajat oli suljettu tyystin pois.⁵ Uuden eduskunnan kokoontuessa 22.5.1907 senaatilla ei kuitenkaan ollut vielä minkäänlaista esitystä tarjottavanaan. Agraarikomitean maan­vuokralain uudistamista käsitellyt mietintö valmistui vasta samana päi­vänä ja hallituksen asiaa koskevan esityksen antaminen lykkääntyi loka­kuun puoliväliin.⁶

Tässä tilanteessa sekä suomalainen puolue että sosiaalidemokraatit esittivät kumpikin omat maalakiehdotuksensa. Senaattori A .O. Malinin laatima⁷ suomalaisen puolueen »ehdotus laiksi torpan ja mäkitupalaispalstan  vuokraamisesta»  jätettiin  eduskunnalle 4.5.1907.⁸ Lakiehdotus oli rajoitettu tarkoittamaan vain torppareita ja mäkitupalaisia lopullise­na päämääränä tehdä torppareista itsenäisiä talollisia. Se toisti pykälä­ muodossa suomalaisen puolueen agraariohjelman keskeiset tavoitteet, joiden mukaan vuokranantajien ja vuokramiesten edustajista kootuilla, paikkakunnittain toimivilla lautakunnilla oli keskeinen osa kaikissa lain käytännön soveltamiseen liittyvissä tehtävissä. Vähimmäisvuokra-ajan pituudeksi  lakiehdotuksessa esitettiin 50 vuotta.⁹

Vaikka suomalaisen puolueen lakiehdotus ei kajonnutkaan yksityi­seen omistusoikeuteen, se kuitenkin rajoitti –  kuten Paasikivi myönsi – sopimusvapautta. Tätä Paasikivi perusteli vetoamalla yhteiskunnassa vallitsevaan siveelliseen lakiin, joka kielsi riiston ja hyväksikäytön. Lain­säädännön tarkoitus oli aina tulla niin lähelle siveellistä oikeutta kuin mahdollista, joten suomalaisen puolueen kaavailema sopimusvapau­den rajoitus toteutti juuri tätä periaatetta, koska se vastasi Paasikiven mielestä yhtä hyvin sekä torpparien että maanomistajien etuja.¹⁰

Paasikivi myönsi suomalaisen puolueen ja sosiaalidemokraattien vuokralakiehdotuksilla olevan paljon yhteistä. Hän kuitenkin korosti, että vanhasuomalaiset asettuivat yksityisen omistusoikeuden kannalle ja juuri tämä erotti heidät vasemmistosta. Itse asiassa suomalaisen puolu­een lakiehdotus oli Paasikiven mielestä »terävin ase, millä sosiaalide­mokraattista puoluetta voidaan iskeä». Toteutuessaan se johtaisi torppa­rit luopumaan sosialismista. Tämän vuoksi yhtäläisyydet sosiaalidemok­raattien lakiesitykseen olivat pelkästään näennäisiä ja Paasikivi julistivarsinaisena tarkoituksenaan olevan »tehdä torppareista kaikista pikku kapitalisteja».¹¹

Sekä suomalaisen puolueen että sosiaalidemokraattien ehdotukset tulivat eduskunnassa lähetekeskusteluun 17.6.1907, minkä jälkeen ne siirrettiin  maatalousvaliokuntaan.¹² Paasikiven mielestä eduskunta oli tällöin siinä tilanteessa, ettei se enää torpparilain osalta hallituksen esi­tystä kaivannutkaan.¹³ Kolme päivää myöhemmin eduskunta lähti kesä­lomalle.¹⁴

Parlamentin kokoontuessa syksyllä hallituksen maalakiesitys oli yhä kesken valmistuen vasta pari viikkoa ennen eduskunnan istuntokauden päättymistä.¹⁵ Maatalousvaliokunta oli kuitenkin vaitiololupausta vas­taan saanut jo 7.9.1907 ennakolta luettavakseen hallituksen esitysluon­noksen.¹⁶ Suomalaisen puolueen ja sosiaalidemokraattien vuokrala­kiehdotuksista poiketen se ei rajoittunut pelkästään torppareihin ja mä­kitupalaisiin vaan käsitti kaikki maanvuokramuodot. Lyhin vuokra-aika olisi 25 vuotta, joskin sopimus voitiin tehdä myös vuokranantajan elin­iäksi tai vuokralautakunnan luvalla normaalia lyhyemmäksikin ajaksi. Vuokranmaksun tuli olla rahassa määrätty, mutta se voitiin sopimuksen mukaan suorittaa päivätöinäkin. Vuokrasopimukset oli alistettava tar­koitusta varten perustettavien vuokralautakuntien vahvistettaviksi ja lau­takuntien päätöksistä voitiin vedota kihlakunnanoikeuteen. Yleisesti ot­taen hallituksen näkemys vuokralautakunnan roolista poikkesi kuiten­kin merkittävästi suomalaisen puolueen kannasta siten, että hallitus ei halunnut antaa lautakunnille itsenäistä päätösvaltaa, vaan pyrki sisällyt­tämään vuokrasuhteiden säätelemiseen tarvittavat määräykset mahdol­lisimman suuressa määrin itse lakitekstiin.¹⁷

Hallituksen esitys perustui agraarikomitean ensimmäiseen mietin­töön.¹⁸ Paasikiven mielestä hallituksen tapa valmistaa agraariasioita oli varsinkin komitean kokoonpanon osalta ollut »perin yksipuolinen».¹⁹ Mietinnössä katseltiin hänen mielestään torppariasiaa ennen kaikkea irrallisten »arentimiesten» ja maanomistajien kannalta. Suomalaisen puolueen mielestä torpparin ja maanomistajan sopimus ei kuitenkaan ollut tavallinen vuokrasopimus, eivätkä torpparit tavallisia vuokramie­hiä, vaan potentiaalisia maanomistajia, jotka oli pysytettävä usein jo su­kupolvien ajan viljelemillään tiloilla, Paasikivi korosti.²⁰

Maatalousvaliokunnassa vuokralakien käsittely tapahtui keskellä kiih­keitä poliittisia ristiriitoja. Valiokunnan suurimman ryhmän, sosiaalide­mokraattien, kärjessä esiintyi ryhmän maatalousasiantuntija,  Tampe­reen torpparikokouksen puheenjohtaja Sulo Wuolijoki, jonka mielestä puheenjohtaja Paasikivi »otti koska tahansa itselleen puheenvuoron ja vastaili mielivaltaisesti miltei jokaisen puhujan lausuntoon».²¹ Suoma­laisen puolueen mielestä taas perustuslaillisen hallituksen näkökantoja edustanut nuorsuomalainen Jonas Castren käytti »useinkin yhtä monta puheenvuoroa kuin valiokunnan muut jäsenet yhteensä, ja piti moneen kertaan väsyttävän pitkiä puheita, samastakin asiasta, ilman että tulosta oli… ».²²

Maatalousvaliokunnassa kiisteltiin eniten lakiesitykseen kuuluvasta työpäivän pituudesta. Paasikivi olisi halunnut irrottaa työaikakysymyk­sen kokonaan maanvuokralaista, mutta ei saanut tahtoaan läpi, vaan valiokunta päätyi ehdottamaan työajaksi kesällä 11 tuntia sekä muulloin keskimäärin 9 tuntia.²³ Hallituksen maalakiesitys saatiin valiokunnassa käsitellyksi 21.9.1907.²⁴ Paasikivi katsoi tällöin, että vuokralaki olisi ollut koetettava saada päätökseen vuoden 1907 valtiopäivillä ja sen jälkeen seuraavilla valtiopäivillä maanhankkimiskysymys tilattomalle väestölle sekä muut siihen liittyvät lakiasiat.²⁵

Tapahtumat saivat tämän jälkeen kuitenkin yllättävän käänteen. Suo­malaisen puolueen ja perustuslaillisen hallituksen agraaripoliittisten käsitysten vastakkaisuus alkoi sosiaalidemokraattien voimakkaassa pai­neessa näyttää vähemmän olennaiselta kuin porvarillisten puolueiden rintaman yhdistäminen sosiaalidemokraatteja vastaan tässä yhteiskunnallisesti erittäin merkittävässä kysymyksessä. Nämä näkymät edessään Paasikivi sekä hallituksen näkökantoja maatalousvaliokunnassa voimak­kaimmin edustanut Jonas Castren pääsivät ennen valiokunnan työn päättymistä periaatteelliseen yhteisymmärrykseen siitä, että porvarillisten ryhmien edun mukaista oli pyrkiä vuokralakikysymyksessä kom­promissiin siten, että ne voisivat laatia yhteisen maanvuokralakiesityk­sen.

Tämä yhteisymmärrys tuli näkyviin Castrenin ja Paasikiven kahden miehen epävirallisessa maatalousvaliokunnan alavaliokunnassa, josta sosiaalidemokraatit oli suljettu kokonaan pois. Alavaliokunta oli muo­dollisesti perustettu stilisoimaan valiokunnan mietintöä, mutta tosiasi­assa se laati kokonaan uuden lakiesityksen. Paasikivi suostui alavalio­kunnassa siihen, että esitys ulotettaisiin kattamaan torppareiden ja mä­kitupalaisten lisäksi kaikki muutkin vuokramuodot (itsenäistilat mu­kaan lukien), mitä Castren oli voimakkaasti vaatinut. Tämän jälkeen kaivettiin esille sakset ja leikattiin vuoden 1902 maanvuokralaista asi­aankuuluvat pykälät lähes sanasta sanaan uuteen lakiesitykseen. Niihin tehtiin Paasikiven mukaan »ainoastaan muutamia harvoja pieniä muo­dollisia muutoksia».²⁶ Castren puolestaan myöntyi siihen, että torppa­reita ja mäkitupalaisia koskeva osuus laadittiin lähinnä suomalaisen puolueen vuokralakiehdotuksen mukaisesti.²⁷

Tehtävänsä alavaliokunta suoritti Paasikiven muistin mukaan »yhtenä päivänä ja yhtenä yönä».²⁸ Lakiehdotuksen toinen lukeminen tapahtui maatalousvaliokunnassa Paasikiven ja Castrenin kompromissin pohjal­ta. Porvarillisten puolueiden kahden paikan enemmistö takasi sen, et­teivät sosiaalidemokraatit pystyneet tekemään muutoksia. Kolmas luke­minen tapahtui kohta hallituksen esityksen saavuttua virallisesti valio­kuntaan 16.10.1907, minkä jälkeen valiokunta jätti mietintönsä, johon sisältyi viisi vastalausetta.²⁹

Mietinnössään, joka siis käsitti kaikki vuokramuodot, maatalousvalio­kunta ehdotti vuokra-ajan vähimmäispituudeksi 50 vuotta, joskin vuok­rantarkistus oli mahdollista tehdä 25 vuoden kuluttua, sekä kielsi elin­ikäiset vuokrasopimukset samalla kun mahdollisuus tehdä vuokralauta­kunnan avulla lyhyempiaikaisia sopimuksia poistettiin. Kihlakunnanoi­keuden sijaan mietinnössä ehdotettiin vetoamisasteeksi ns. lisättyä vuokralautakuntaa.³⁰ Kaikkein keskeisin ja ongelmallisin kohta, josta Paasikivi ja Castren eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen, oli kui­tenkin lakiehdotukseen liitetty ns. takautuva lakiosa,³¹ joka koski uuden lain soveltamista aikaisemmin tehtyihin vuokrasopimuksiin. Tämä osa ei kuulunut varsinaiseen maanvuokralakiin, vaan siihen oli liitetty erilli­nen neljä pykälää käsittävä asetus, jonka ansiosta varsinainen vuokralaki voitiin säätää normaalissa  lainsäädäntöjärjestyksessä, kun taas ns. takautuva lakiosa vaati perustuslain  käsittelyjärjestystä.

Suomalainen puolue halusi painostaa vuokranantajia vuokrasopi­musten jatkamiseen uuden lain voimaantulon jälkeenkin pyrkimällä tekemään sopimusten jatkamisesta niiden irtisanomista edullisemman vaihtoehdon. Tämän vuoksi puolue kannatti irtisanomistapauksissa vuokranantajan laajaa korvausvelvollisuutta vuokralaiselle tämän teke­mistä parannuksista ja oli valmis korvausvelvollisuuden soveltamiseen myös ennen uuden lain voimaanastumista tehtyihin parannuksiin. Omaksuttua periaatetta Paasikivi luonnehti muistelmissaan »asiallisesti kohtuulliseksi, joskin se oikeudelliselta kannalta oli arveluttava».³² Hal­litus puolestaan halusi rajoittaa uuden lain korvausvelvollisuuden vain sellaisiin parannuksiin, jotka vuokramies oli tehnyt lain voimaantulon jälkeen.³³

Maatalousvaliokunnassa hallituksen esitys jäi vähemmistöön, ja valio­kunta laajensi torppareille kuuluneen korvauksensaantioikeuden kos­kemaan kaikkia 25 vuoden aikana tehtyjä parannuksia. Siihen liittyi kui­tenkin suomalaisen puolueen ajama varaus,  jolla maanomistaja vapau­tui velvollisuudestaan uudistaessaan päättyvän vuokrasopimuksen 50 vuodeksi eteenpäin.³⁴ Tässä muodossaan mietintö tuli ensimmäiseen täysistuntokäsittelyyn 30.10.1907. Valtiopäivien päättyessä 2.11.1907 asia oli suuressa valiokunnassa yhä keskeneräinen, minkä vuoksi  lakiehdo­tus raukesi.³⁵

Maatalousvaliokunnan mietinnön raukeamisesta huolimatta sitä kos­keva yhteiskunnallinen keskustelu pääsi tuolloin vasta kunnolla alkuun. Sosiaalidemokraateilta ei ollut jäänyt huomaamatta Paasikiven keskei­nen rooli porvarillisten puolueiden agraaripoliittisen yhteisymmärryk­sen aikaansaajana – yhteisymmärryksen, jonka avulla ne olivat pysty­neet sivuuttamaan vasemmiston agraaripoliittisesta päätöksenteosta. Sosiaalidemokraatit kävivät siksi Paasikiven kimppuun eduskunnassa, sanomalehdissä ja lentokirjasissa syyttäen tätä siitä, että hän maatalous­valiokunnan puheenjohtajana toimiessaan oli tieten tahtoen » jarrutta­nut» maanvuokralain käsittelyä ja siten estänyt sen valmistumisen vuo­den 1907 valtiopäivillä.³⁶

Poliittista oikeistoa edustavien intressiryhmien kritiikki ei jäänyt voi­makkuudeltaan sosiaalidemokraattien kritiikkiä vähäisemmäksi. Joukko maanviljelijöitä asetti kokouksessaan Helsingissä kuudesta suurviljeli­jästä muodostuvan, K. W. Bruncronan johdolla toimivan komitean tar­kastamaan maatalousvaliokunnan lakiehdotusta.³⁷ Se esitti arvostelevan raporttinsa Helsingissä 14.12.1907 kokoontuneelle maanviljelystyönan­tajien kokoukselle, joka puolestaan asetti Jonas Castrenin puheenjoh­dolla toimineen valiokunnan käsittelemään uutta maalainsäädäntöä.³⁸ Lopuksi vielä Suomen Talousseura esitti tuomitsevan lausuntonsa.³⁹ Paasikivi joutui tässä polemiikissa altavastaajana puolustamaan maata­lousvaliokunnan mietintöä, mikä teki häntä tunnetuksi valtakunnallises­ti merkittävänä poliitikkona.⁴⁰

Sosiaalidemokraattien tyytymättömyys Paasikiveen saavutti huippun­sa vuoden 1908 ensimmäisten valtiopäivien maatalousvaliokunnan pu­heenjohtajanvaalissa, jolloin he yhdessä nuorsuomalaisten kanssa ää­nestivät Jonas Castrenin valiokunnan puheenjohtajaksi, kun taas Paasiki­vi sai tyytyä varapuheenjohtajan toimeen.⁴¹ Tuloksen tultua ilmi Paasiki­vi halusi erota tehtävästään ja sosiaalidemokraattien edustajan Sulo Wuolijoen mukaan »uhkaili valiokuntaa rettelöilläkin, ellei häntä va­pautettaisi»⁴² mutta suostui kuitenkin jatkamaan, varsinkin kun Castren joutui sairauden takia olemaan poissa valiokunnan kokouksista, jolloin Paasikivi kuitenkin saattoi toimia puheenjohtajana.⁴³

Senaatti lähetti eduskunnalle uudelleen jo edellisenä syksynä anta­mansa maanvuokralakiesityksen, jonka käsittely oli silloin jäänyt kes­ken.⁴⁴ Eduskunta toimitti sen edelleen maatalousvaliokuntaan, joka kui­tenkin otti keskustelujensa pohjaksi edellisillä valtiopäivillä valmistu­neen mietintönsä.⁴⁵ Se taas oli ollut ennen kaikkea Paasikiven ja Castre­nin kompromissin tulos, johon Paasikiven vastustama itsenäistilojen vuokrausta koskeva osuus oli tullut nimenomaan Castrenin aloitteesta. Castrenin poissaolo valiokunnan kokouksista tarjosi Paasikivelle tilai­suuden poistaa »saksilla tehty» itsenäistilojen vuokrausta koskeva kohta valiokunnan mietinnöstä ja rajoittaa se koskemaan ainoastaan torppia, lampuotitiloja sekä mäkitupa-alueita aivan kuten suomalaisen puolu­een samoin kuin myös sosiaalidemokraattien kanta edellytti. Mitään muita suurempia asiallisia muutoksia ei valiokunnan mietintöön sitten tehtykään,⁴⁶ joten se sai muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sen sisällön, joka lopulta vahvistettiin vuoden 1909 maanvuokra-asetukses­sa.⁴⁷

Ennen kuin näin pitkälle päästiin, valiokunnan porvarillisten puolueiden agraaripoliittinen yhteisymmärrys oli vielä kerran hajota alkute­kijöihinsä, sillä poistamalla itsenäistilojen vuokrausta koskevan kohdan valiokunnan mietinnöstä Paasikivi oli tullut jännittäneeksi jousen liian kireälle. Maatalousvaliokunnan mietinnön käsittely vuoden 1908 ke­väällä jäi valtiopäivien hajoituksen takia kesken. Uuden eduskunnan ko­koontuessa elokuussa Paasikivi oli jo tullut nimitetyksi senaatin jäse­neksi, minkä vuoksi hän ei voinut osallistua valiokuntien työhön. Jonas Castren oli sen sijaan paikalla ja tultuaan valituksi maatalousvaliokun­nan puheenjohtajaksi hänelle avautuivat mahdollisuudet toimia valio­kunnassa Paasikiven estämättä aivan kuten tämä oli voinut toimia edelli­sillä valtiopäivillä ilman Castrenia.⁴⁸

Itsenäistiloja Castren ei tosin enää ryhtynyt palauttamaan takaisin valiokunnan lakiehdotukseen, vaan kävi käsiksi vuokra-aikaan. Vaikka va­liokunnan enemmistön muodostaneet suomalainen ja sosiaalidemok­raattinen puolue kumpikin kannattivat 50 vuoden vuokra-aikaa, valio­kunta kuitenkin  –  »eri äänestysten kautta», kuten se mietinnössään totesi⁴⁹ –   päätyi ehdottamaan sen vähemmistöön kuuluneiden nuor­suomalaisen ja ruotsalaisten kannattamaa 25 vuoden vuokra-aikaa. Tä­män jälkeen porvarillisten puolueiden yhteisymmärrys alkoi nopeasti hajota. Suuressa valiokunnassa maanvuokralakiin osana kuulunut ta­kautuva lakiehdotus herätti niin suuria erimielisyyksiä, että koko hanke uhkasi mennä karille. Tässä tilanteessa käynnistettiin lähinnä suomalai­sen puolueen taholta eri porvarillisten puolueiden kesken nk. »yhteen­sovittamisneuvottelut», joissa tarkoituksena oli saavuttaa niiden kesken yhteisymmärrys takautuvan lain muodosta ja sisällöstä.⁵⁰

Paasikiven mukaan neuvottelut olivat vaikeat ja niitä käytiin »yötä päivää».⁵¹ Jonas Castren vastusti edelleen 50 vuoden vuokra-aikaa, mut­ta ei pystynyt torjumaan eduskunnan enemmistön voimaa.⁵² Tästä huo­limatta yhteensovittamiskompro- missin mukaan vuokralautakunta sai oikeuden myöntää vuokramiehen pyynnöstä, ja silloin kun tärkeät syyt olivat olemassa, lyhennystä vuokra-aikaan, joka ei kuitenkaan saanut olla alle 25 vuotta. Toiseksi suomalainen puolue teki sen myönnytyk­sen, että takautuvaan lakiin kuulunut korvauksen maksu vuokralaisen tekemistä parannuksista rajoitettiin ainoastaan uuden lain voimaanastu­misen jälkeen tehtyihin parannuksiin. Tämän vastapainoksi perustus­lailliset suostuivat siihen, että lain voimaanastumishetkellä voimassaol­leet vuokrasopimukset pidennettiin erityisen asteikon mukaan 1- 7:llä vuodella kestämään vähintään 14.3.1916 asti.⁵³

Lokakuun 16. päivänä 1908 A Osw. Kairamo saattoi kertoa eduskun­nalle yksityisten neuvottelujen johtaneen tulokseen niin, että eduskun­nan porvarilliset puolueet olivat saaneet aikaan kompromissiesityksen takautuvasta laista, joka oli nyt painettuna kaikkien edustajien nähtävä­nä.⁵⁴ Sitä seurasi erittäin kitkerä parlamenttikeskustelu, jossa asian käsit­telystä kokonaan sivuutetut   sosiaalidemokraatit purkivat mieltään.⁵⁵ Eduskunta hyväksyi 27.10.1908 vuokralain ilman äänestystä sekä takau­tuvan lain äänin 172 puolesta 20 vastaan.⁵⁶ Yhteensovitusehdotuksesta tuli yhtä Sulo Wuolijoen aikaansaamaa muutosta lukuun ottamatta 12.3.1909 annetun maanvuokra-asetuksen takautuva osa.⁵⁷

Suomen torpparikysymyksen ydinkohtana on toisinaan pidetty sitä, missä määrin lainsäätäjällä oli oikeus tai velvollisuus puuttua yksityisten kansalaisten   sopimussuhteisiin.⁵⁸ Vuoden 1909 maanvuokra-asetus hei­jasti selvästi suomalaisen puolueen ja Paasikiven voimakkaasti ajamaa näkemystä, jonka mukaan vuokralaisen ja vuokranantajan sopimusva­pautta voitiin rajoittaa varsin pitkälle,  kunhan vain vältettiin suoraan puuttumasta yksityiseen omistusoikeuteen. Tämän mukaisesti vuokra­ehtojen määrääminen jätettiin asetuksessa varsin suuressa määrin kun­nallisten, vuokranantajien ja vuokralaisten edustajista tasapuolisesti koottujen lautakuntien päätösvaltaan. Vuokrakausi oli asetuksen mu­kaan pääsääntöisesti 50-100 vuotta, minkä lisäksi vuokraoikeus saattoi mennä perintönä aina sivuperillisiä myöten. Vuokra oli maksettava ensi sijassa rahana, joskin se voitiin molempien osapuolten suostumuksella suorittaa myös päivätöinä. Suomalaisen puolueen kannalta asetuksen pääpuute oli se, ettei vuokran tarkistaminen ollut vuokrakauden kulu­essa mahdollista. Samoin lakiin sisällytetty määräys työpäivän pituudes­ta ei Paasikiven mielestä ollut oikeassa paikassa.⁵⁹

Itse maanvuokra-asetusta tärkeämmäksi osoittautui kuitenkin siihen liitetty takautuva asetus, joka pidensi voimassa olleet vuokrasopimukset erityisen asteikon mukaan 1-7 vuodella päättymään vuosina 1916-1923 ja siten itse asiassa lykkäsi lain voimaantuloa keskeisiltä osin usealla vuodella.⁶⁰ Paasikiven mielestä takautuva laki oli saamassaan muodossa radikaalimpi kuin mitä maatalousvaliokunta, suuri valiokunta ja suoma­lainen puolue olivat ajatelleet; kysymyksessä oli hänen mielestään mo­ratorioon verrattava toimenpide, joka radikaalisuudessaan haki vertaa koko maailmassa.⁶¹ Siihen turvautumista Paasikivi piti kuitenkin oikeu­tettuna, sillä tarkoituksena oli vuokrasopimuksia jatkamalla hankkia hengähdysaikaa agraarireformin toteuttamiselle vähemmän kiihottu­neessa ilmapiirissä kuin vuonna 1908 oli mahdollista.⁶² Kysymyksessä oli Paasikiven mielestä suojelulaki, jonka avulla oli mahdollista toteut­taa »talonpoikien, pienviljelijäluokan emansipeeraaminen, vapauttami­nen, joka ulkomailla on esiintynyt toisessa muodossa riippuen kehityk­sestä, jonka lävitse maalaisolot ovat siellä käyneet».⁶³

Paasikivi on muistelmissaan todennut, että maanvuokralaki »oli saa­tettu päätökseen juuri sillä tavalla kuin kansanvaltaisessa parlamentissa, jossa on useita puolueita, on meneteltävä. Etsittiin ja löydettiin sovitte­luratkaisu, kompromissi, siten, että eri puolueet tinkivät vaatimuksis­taan. Että tällainen tulos saatiin aikaan eri eduskuntaryhmien yhteisin ponnistuksin, oli kaunis saavutus».⁶⁴

Aivan näin harmonisesti maanvuokralakia ei parlamentissa kuitenkaan saatu aikaan. Itse asiassa Paasikiven johtavana pyrkimyksenä oli koota eduskunnan porvarilliset ryhmät yhteen, eristää sosiaalidemok­raatit ja neutraloida näiden edustama yhteiskunnallisen kumouksen uh­ka säilyttämällä yhteiskunnallisen reformitoiminnan aloite porvarillisil­la puolueilla. Tavoitteeseensa Paasikivi ei pyrkinyt ainoastaan päämää­rätietoisesti vaan myös häikäilemättömästi. Hänen kaiken agraaripoliitti­sen toimintansa taustana oli Suomen arkaluontoinen poliittinen asema Venäjän valtakunnassa, jolloin suuriruhtinaskunnan aseman vahvistaminen vaati laajojen yhteiskunnallisten reformien toteuttamista, vieläpä tietyssä määrin keinoja kaihtamatta. Eduskuntakeskustelussa Paasikivi totesi: »Mutta mitä tulee meidän valtiolliseen riippuvaiseen asemaam­me, niin minuun se seikka vaikuttaa ainoastaan siten, että tunnen itseni sitä enemmän halukkaaksi ryhtymään yhteiskunnallisia epäkohtia kor­jaamaan sellaisillakin toimenpiteillä, jotka itsessään kyllä voivat herättää epäilystä».⁶⁵

Suomen asema Venäjän keisarikunnassa alkoi Paasikiven silmissä vaikuttaa entistä arkaluontoisemmalta sitä mukaa kuin hän ehti tutustua vuonna 1908 valmistuneeseen tilattoman väestön alakomitean laati­maan ja julkaisemaan tilastoaineistoon, joka käsitteli suuriruhtinaskun­nan maanomistussuhteita.⁶⁶ Ryhtyessään vuonna 1906 hahmottelemaan suomalaisen puolueen agraariohjelmaa Paasikivi oli perustanut toimin­tansa käsitykseen, jonka mukaan torppareita oli Suomessa suurin piir­tein sama määrä kuin maanomistajia. Alakomitean valmistamat tilastot näyttivät kuitenkin osoittavan, että tilanne oli maanomistuksen kannalta huomattavasti kriittisempi. Vuodesta 1908 lähtien Paasikivi alkoi toistu­vasti soittaa hätäkelloja maanomistajien vähäisen määrän aiheuttamasta yhteiskunnallisesta vaarasta. Hän totesi useassa eri yhteydessä uusien tilastotietojen osoittavan, että torpparit itse asiassa muodostivat maan­ viljelijäluokassa »verrattomasti lukuisimman» ryhmän. Hän viittasi sii­hen, kuinka maanomistajia oli Suomessa vain 23 % kaikista maaseudun ruokakunnista (110 000 perhettä). Se oli Paasikivestä »arveluttava tila», jollaista ei Euroopassa ollut muualla kuin Englannissa. Lisäksi hän kat­soi tilanteen vieläkin vakavammaksi niillä seuduilla, joilla maanviljelys oli kehittyneintä. Tämä koski etenkin Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänejä, sillä niissä yhtä maanomistajaa kohti oli aina 4-5 vuok­ramiestä ja yhtä monta tilatonta; esiintyipä eräissä kunnissa vuokramie­hiä lähes kymmenkertaisesti maanomistajiin verrattuna. Koska Paasiki­ven mielestä juuri maaolot olivat Suomessa  –  toisin kuin monissa muissa maissa – pääasiallisena syynä sosialismin leviämiseen ja sosiaa­lidemokraattien huomattavaan asemaan eduskunnassa, merkitsi vuon­na 1908 hahmottunut maanomistustilanne hänen synkän arvionsa mu­kaan sitä, että elleivät maanomistajat saisi nimenomaan vuokramiehiltä tukea, heidän maansa ja etunsa saattaisivat tulevaisuudessa joutua todel­liseen  (Paasikiven kursivointi) vaaraan.⁶⁷

Kuten sittemmin on osoitettu, alakomitean vuonna 1908 julkaistut luvut antoivat Suomen maanomistussuhteista jossakin määrin harhaan­ johtavan kuvan, sillä niissä oli »varsinaisiin tilattomiin» laskettu mukaan huomattava määrä sellaisiakin, jotka saivat toimeentulonsa maatalou­den ulkopuolelta ja joita maanvuokrakysymys ei välittömästi koske­nut.⁶⁸ Nykyisen käsityksen mukaan Suomen maatalousväestö jakaantuikin vuoden 1910 tienoilla siten, että viljelijäväestöä ja maataloustyöläisiä oli kumpiakin noin 40 % ja torppareita puolestaan 20 %.⁶⁹ Alakomitean maanomistajien kannalta huolestuttava kuva Suomen agraarioloista le­visi kuitenkin vuoden 1908 jälkeen nopeasti, sillä sen lukuja käytettiin kaikissa annetuissa maanvuokra-asiaa koskevissa eduskunnan valiokun­tamietinnöissä ja sen jälkeen monissa eri yhteyksissä.⁷⁰

Paasikiven mielestä juuri vuokramiesten suuri lukumäärä Suomessa oli oikeuttanut menemään vuokralainsäädännössä pidemmälle kuin muutamissa muissa maissa, joissa vuokramiesten luku oli suhteellisesti paljon pienempi.⁷¹ Eduskunnan syksyllä 1908 hyväksymän maanvuokra­ asetuksen tultua keväällä 1909 eräiden ylimääräisten poliittisten kiemu­roiden jälkeen vahvistetuksi Pietarissa⁷² tilanne muuttui lainsäädännön toteuttamisen kannalta kuitenkin ongelmalliseksi. Kuten edellä on to­dettu, asetuksen eräiden keskeisten määräysten voimaanastuminen oli Suomessa vallinneitten sisäpoliittisten ristiriitojen vuoksi lykätty useilla vuosilla eteenpäin. Uusien tilastotietojen valossa torppareiden itsenäis­täminen alkoi puolestaan näyttää Paasikivestä agraarireformin kaikkein keskeisimmältä tavoitteelta yhteiskunnallisen stabiliteetin takaamiseksi. Samalla kuitenkin käytännön poliittiset mahdollisuudet reformin jatka­miseksi siitä, mihin se vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen vahvistami­sessa oli jäänyt, vähenivät puolestaan entisestään kun jo keväällä 1909 osittain hajonnut senaatti siirtyi samana syksynä lähes kokonaan venä­läisiin käsiin.

Samalla kun torpparien itsenäistäminen alkoi näyttää Paasikivestä en­tistä tärkeämmältä ja poliittiset mahdollisuudet reformin toteuttami­seen entistä vähäisemmiltä, tarkoitukseen käytettävissä olevien talou­dellisten resurssien määrä pysyi puolestaan yhtä ongelmallisena kuin se oli ollut alusta pitäen. Käytettävissä olevien rahavarojen perustan muodosti tilattoman väestön lainarahasta, joka oli saanut alkunsa Niko­lai 11:n vuonna 1896 antamasta 400 000 markan ns. kruunauslahjasta ja siihen myöhemmin tehdyistä muista rahastosiirroista.⁷³

Perustuslaillisen senaatin nimittämälle agraarikomitealle joulukuus­sa 1906 antamassaan asiantuntijalausunnossa Paasikivi oli yhtynyt komi­tean laskelmiin, joiden mukaan rahaston varat käsittivät tuolloin noin 8 miljoonaa markkaa. Niiden kartuttamiseksi voitiin hänen mielestään siirtää valtionrahastosta yhdellä kertaa komitean ehdottama 12 miljoo­naa markkaa sekä vuodesta 1908 lähtien  kymmenen vuoden aikana 500 000 markkaa vuosittain, jolloin tuloksena olisi ollut noin 25 miljoo­nan markan rahasto. Sitä ei Paasikiven mielestä olisi kuitenkaan pitänyt käyttää pelkästään lainanantoon tilattomille, vaan myös muihin asiaan liittyviin toimenpiteisiin, kuten uudisasutuksen edistämiseen kruunun­ mailla, tilojen ostoon jne.⁷⁴

Paasikivi korostikin toistuvasti, kuinka suomalaisen puolueen näke­myksen mukaan maan hankkimisessa tilattomalle väestölle oli kysymys kahdesta eri asiasta. Ensinnäkin oli kyse kruununmaan luovuttamisesta uusien tilojen perustamiseen eli uusien viljelyksien aikaansaamisesta varsinaista tilatonta väestöä varten. Toiseksi kyse oli tilojen ostamisesta, palstoittamisesta sekä lainojen myöntämisestä kuntien välityksellä maan hankkimista varten yksityisille tilattomille, torpparit näihin mukaanluet­tuina, eli varsinaisten vuokramiesten, torpparien, saattamisesta viljele­miensä tilojen omistajiksi.⁷⁵

Valtion rahat eivät Paasikiven alustavien arvioiden mukaan kuiten­kaan riittäneet  »suurisuuntaiseen asutuspolitiikkaan»,  kuten esimerkik­si maan hankkimiseen kertaheitolla 100 000-150 000 tilattomalle; sopi­valla torpparilailla voitiin nostaa yhdellä kertaa korkeintaan 80 000- 100 000 perhettä »tyytyväiseen elämään». Muuten Paasikivi lähti arviois­saan siitä, että asutuspolitiikan tulosta voitiin pitää erittäin hyvänä, jos kruununmaiden asuttamiseen ja valtiolainojen myöntämiseen perus­tuvilla toimenpiteillä olisi saatu syntymään 25 000-30 000 uutta tilaa kolmessa vuosikymmenessä. Tilattomia oli tosin kylläkin paljon enem­män, mutta alkuperäisten laskelmiensa perusteella Paasikivi ei ollut nähnyt mitään »yksinkertaista patenttikeinoa» tilattoman väestön kysy­myksen ratkaisemiseksi.⁷⁶

Eräs mahdollisuus, jota valtionvarojen ohella voitiin ajatella käytettä­vän torppien lunastustoimintaan, oli obligaatioihin turvautuminen. Vä­likysymyskeskustelussa 10.3.1908 Paasikivi kertoi, että suomalaisen puolueen piirissä oli jo vuosikausia keskusteltu niiden käytöstä torp­pien lunastamiseksi itsenäisiksi.⁷⁷ Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjoh­tajan ja Paasikiven hyvän ystävän Emil Schybergsonin tehtyä vuosina 1907 ja 1908 eduskunnassa ehdotuksen, jonka mukaan valtio olisi voi­nut järjestää laajamittaisen torppien lunastustoiminnan  laskemalla liik­keelle 4 a 5 % obligaatioita, joita maanomistajat voisivat ottaa  vastaan likviideinä maksuvälineinä, asiasta käytiin neuvotteluja, joissa Paasikivi oli  mukana.⁷⁸

Niiden tuloksena senaatti laati keväällä 1909 esityksen, jonka mukaan hallitus olisi saanut koemielessä laskea liikkeelle obligaatioita aina 25 miljoonaan markkaan saakka. Näitä obligaatioita olisi sitten voitu käyttää tilatonta väestöä varten hankittavan maan kauppahinnan suorittami­seen joko osittain tai kokonaan. Vaikka suunnitelma ei koskaan ehtinyt­kään eduskuntaan saakka, asiasta vastuussa ollut valtiovaraintoimitus­kunta kuitenkin alustavasti neuvotteli eräiden  suurmaanomistajien kanssa. Nämä taas eivät Paasikiven mukaan vastustaneet tällaisia ob­ligaatioita vastineeksi myydyn tilan joko osittaisesta tai kokonaisesta kauppahinnasta.  Paasikiven omasta mielestä valtio saattoi hyvin antaa obligaatioita niin paljon kuin niitä vain voitiin käyttää ilman kansanta­loudellista haittaa. Ongelmallista asiassa oli se, etteivät maanomistajat aina voineet ottaa obligaatioita vastaan niiden varmuudesta huolimatta, minkä lisäksi Suomen kehittymättömissä oloissa ja pörssin puuttuessa obligaatioiden rahaksi muuttaminen olisi saattanut kohdata vaikeuk­sia.⁷⁹

Paasikivelle muodostuneen käsityksen mukaan agraarireformi olisi jouduttu pääasiassa toteuttamaan ilman valtiolta saatavaa avustusta. Lä­hinnä voitiin ajatella lainoja säästöpankeilta, joilta hänen arvionsa mu­kaan oli saatavissa yli 200 miljoonaa markkaa. Poliittisesti vakaammissa oloissa olisi lisäksi voitu ajatella ulkomaisen lainan ottamista siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut uusien taloudellisten yritysten aikaan­ saaminen vaan ainoastaan muutos maanomistusoloissa. Tällaiset refor­mit vaativat kuitenkin Paasikiven mielestä säännöllisiä oloja. Vallinnees­sa poliittisessa tilanteessa ainoaksi mahdollisuudeksi jäi ponnistelu omin voimin säästöpankeilta ja muilta vastaavilta rahalaitoksilta saata­vien lainojen avulla.⁸⁰

Juuri torppien vapaaehtoisen lunastamisen edistäminen näytti Paasi­kivestä jäävän ainoaksi mahdollisuudeksi vallinneesta agraaripoliittises­ta umpikujasta pääsemiseksi. Vuoden 1911 valtiopäivillä hän oli ensim­mäinen allekirjoittaja eduskunnalle jätetyssä, eräiden porvarillisten edustajien esitysehdotuksessa »asetukseksi pienviljelys- ja asutustilojen muodostamisesta».⁸¹ Siinä haluttiin antaa valtiolle, kunnille, yksityisille tilanomistajille sekä tarkoitusta varten perustettaville osakeyhtiöille ti­lojen jakamista koskevien yleisten säädösten estämättä oikeus luovuttaa tilattomaan maalaisväestöön kuuluville henkilöille omaksi pienempiä tiloja maanviljelyksen harjoittamiseen tai asuntotiloiksi. Näiden omis­tus-, käyttö- ja perintäoikeus olisi lakiehdotuksen mukaan ollut säädet­tävä siten, että tilojen säilyminen alkuperäisessä tehtävässään olisi ollut taattu. Lisäksi aloitteessa ehdotettiin, että maanhankinnan helpottami­seksi tilattomalle väestölle hallitus oikeutettaisiin ottamaan koti- ja ul­komaista lainaa enintään 25 miljoonaa markkaa annettavaksi edelleen lainoina kunnille, tarkoitusta varten perustettaville osakeyhtiöille tai osuuskunnille.⁸²

Pyrkimys säilyttää näin syntyvät tilat alkuperäisessä tehtävässään edel­lytti kuitenkin puuttumista niiden omistusoikeuteen tavalla, missä eh­dotuksen allekirjoittajien mielipiteet poikkesivat toisistaan. Muita voi­makkaampia rajoituksia kannattanut suomalainen puolue yritti turhaan saada asetusta perustetuksi kansantapaan, jonka mukaan omistaja sai joko eläessään tai testamentin nojalla luovuttaa tilan yhdelle perilliselle käypää hintaa alemmasta hinnasta ja edullisilla maksuehdoilla pesän muille osakkaille suoritettavaa lunastusta vastaan.⁸³ Paasikiven mielestä suomalaisen puolueen ehdottamat omistusoikeuden rajoitukset olivat »jotenkin lievät»; omasta puolestaan hän olisi halunnut mennä rajoituk­sissa pidemmällekin, mutta jätti sen yleisen kannatuksen puutteessa tekemättä.⁸⁴

Maatalousvaliokunta jakoi lakiehdotuksen kahteen osaan siten, että »asetus pientiloista» käsitti pääasiallisesti jo aikaisempiin asutuslakieh­dotuksiin sisältyneet oikeudelliset määräykset tilan muodostamisesta ja hallinnasta. Lisäksi aloitteisiin sisältyneen, ulkomaista lainaa koskeneen ehdotuksen vuoksi muodostettiin erityinen yhdistetty maatalous- ja val­tiovarainvaliokunta.⁸⁵ Maatalousvaliokunnan mietinnön toisessa osassa ehdotettiin puolestaan perustettavaksi »Suomen maalaisväestön asutus­ rahasto». Yhdistetyn maatalous- ja valtiovarainvaliokunnan mietinnön mukaisesti siihen ehdotettiin siirrettäväksi Suomen Pankin voittovarois­ta vuodelta 1910 kaksi miljoonaa markkaa; lisäksi ehdotettiin, että halli­tus oikeutettaisiin rahaston vahvistamiseksi ottamaan joko koti- tai ulko­mainen, korkeintaan 25 miljoonan markan suuruinen kuoletuslaina, jonka korko olisi enintään 4 1/2 %. Rahaston tehtävänä oli välittää kun­ tien kautta lainoja tilattomalle väestölle itsenäisten pientilojen hankki­mista varten samoin kuin välttämättömien rakennusten pystyttämiseksi ja uudisviljelyn tukemiseksi. Lisäksi kunnille ehdotettiin enintään 2 mil­joonaa markkaa tilojen ja tilanosien ostoon luovutettavaksi tilattomille vuokra-alueina tai laidunmaina.⁸⁶

Paasikiven omien agraaripoliittisten tavoitteiden kannalta eduskun­nan käsittelemät pientila-asetusehdotukset olisivat toteutuneina mer­kinneet loogista, joskin riittämätöntä eteenpäin menoa. Yksityisten vuokratilojen määrän lisääminen ei hänestä enää vastannut ajan vaati­muksia, vaan luonnollinen kehitys edellytti torppien itsenäiseksi lunas­tamista, missä se vain saattoi toteutua vapaaehtoisesti.⁸⁷ Eduskunnassa esitetty pientila-aloite merkitsi kuitenkin ainoastaan osittaisratkaisua, sillä asetusehdotuksessa kaavaillun yksityisen asutusrahaston mahdolli­suudet toimia asutustoiminnassa jäivät Paasikiven mielestä huomatta­vasti jälkeen valtion käytössä olevista keinoista. Maareformin toteutta­miseen tarvittavat toimet olivat hänestä ennen kaikkea finanssitoimen­piteitä, minkä vuoksi niiden päätökseen vieminen ei ollut mahdollista muutoin kuin valtiollisen laitoksen välityksellä. Ainoastaan vallinnut yleispoliittinen tilanne, jossa venäläisten käsissä ollut senaatti ei kiinnit­tänyt huomiota agraarireformiin, pakotti Paasikiven yrittämään asian viemistä eteenpäin yksityisellä pohjalla.⁸⁸

Pientila-asetusehdotuksista syntyi jo vuoden 1911 valtiopäivillä laaja keskustelu, sillä sosiaalidemokraatit vastustivat niitä. Juuri tämän takia asetusehdotukset pientiloista ja Suomen maalaisväestön asutusrahas­tosta jätettiin toukokuussa 1911 äänin 68-100 lepäämään yli vaalien.⁸⁹ Vuoden 1912 valtiopäivillä Paasikivi uudisti esitysehdotuksensa yhdessä edustaja Storbjörkin kanssa,⁹⁰ mutta lakiehdotus äänestettiin sosiaalide­mokraattien äänin jälleen yli vaalien.⁹¹

Vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen vahvistaminen oli merkinnyt sosiaalidemokraateille käännekohtaa, sillä sen mukana puolue oli saa­vuttanut osan agraaripoliittisista tavoitteistaan samalla kun kysymys torppien vuokraehtojen parantamisesta oli menettänyt osan akuutti­suuttaan. Lisäksi suurlakon innostuksen mentyä ohitse torpparit eivät häätöjen pelossa enää olleet innokkaita liittymään sosiaalidemokraatti­siin järjestöihin, mikä oli muuttanut puolueen ja torpparien suhteen jossakin määrin ongelmalliseksi.⁹²

Sosiaalidemokraattien   keskeisimpänä   agraaripoliittisena   tavoitteena oli keväästä 1906 lähtien ollut vaatimus,  jonka mukaan kaikki se maa, jota omistaja  ei itse viljellyt,  oli pakkolunastettava yhteiskunnan hal­tuun,  jotta se voitaisiin antaa tilattomien viljeltäväksi.⁹³ Tämä viljelyspa­kon nimellä tunnetuksi tullut vaatimus ei tosin ollut perusluonteeltaan mitenkään puhtaasti sosialistinen; Paasikiven mukaan sen toteuttamis­mahdollisuuksista oli alunperin keskusteltu  myös suomalaisen puolueen piirissä.⁹⁴ Hannes Gebhard oli sitäpaitsi jo ennen Tampereen torp­parikokousta esittänyt oman pakkolunastusvaatimuksensa, joka tuolloin koski kuitenkin vain torppia.⁹⁵

Paasikivi oli alusta pitäen kuulunut sosiaalidemokraattien esittämän viljelyspakkoperiaatteen johdonmukaisimpiin arvostelijoihin.⁹⁶ Hänestä kysymyksessä oli ennen kaikkea »suuri humbugi ».⁹⁷ Viljelyspakkovaati­mus sopi Paasikivestä kylläkin toteutettavaksi tiheään asutuissa maissa, kuten esim. Belgiassa, joissa oli tärkeää saada viljelyskelpoinen maa mahdollisimman tarkoin käyttöön. Suomi oli kuitenkin niin harvaan asuttu, ettei viljelyspakkoa hänestä tarvittu, vaan vuoden 1888 pakkolu­nastuslaki riitti täysin.⁹⁸

Vaikka viljelyspakkovaatimus oli Paasikivestä jo »kaiken oikeuden ja kohtuuden kannalta» tarkasteltuna »hyvin räikeä», pääkysymys oli jäl­leen se, riittivätkö valtion varat hankkeen toteuttamiseen. Paasikiven laskelmien mukaan voitiin varovaisestikin arvioida, että torpan tyydyttä­vään kuntoon saattaminen, rakentaminen, maan raivaaminen ja eläi­mien sekä muun irtaimiston hankkiminen  vaati Etelä-Suomessa 4000-5000 markkaa torppaa kohti. Hän arvioi viljelyspakon aikana tarvittavan 10 000 uuden torpan perustamiseen 40:stä 50 miljoonaa markkaa. Vastaa­vasti tarvittiin ainakin 500 miljoonaa markkaa, mikäli aiottiin edes puo­let tilattomista muuttaa torppareiksi. Tästä taas seurasi, että jos tarkoitus oli tehdä tilattomista 10-20 vuoden aikana maanomistajia, valtion varat eivät Paasikiven mielestä siihen riittäneet – eivät edes viljelyspakkoa toteuttamalla.⁹⁹

Sosiaalidemokraattien kannalta tarkasteltuna viljelyspakkovaatimus oli ollut jossakin määrin ambivalentti. Pyrkiessään rajoittamaan yksityis­tä omistusoikeutta se soveltui sosialistisiin periaatteisiin, mutta tukies­saan samalla kertaa pienviljelyä se kuitenkin oli ristiriidassa aikakauden johtavien sosialistiteoreetikoiden mielipiteiden kanssa.¹⁰⁰ Vuoden 1909 jälkeisessä tilanteessa sosiaalidemokraatit ryhtyivätkin agraaripolitiik­kansa tarkistamiseen, minkä seurauksena syyskuussa 1911 pidetyssä puoluekokouksessa luovuttiin viljelyspakon vaatimisesta ja valittiin sa­malla »komitea» laatimaan uutta agraariohjelmaa.¹⁰¹ Eduskunnassa tä­mä merkitsi sosiaalidemokraattien siirtymistä agraarikysymyksessä de­fensiiviselle kannalle, jolloin puolue lähinnä tyytyi vastustamaan porva­rillisen rintaman tekemiä ehdotuksia torpparien osittaisesta itsenäistä­misestä pyrkien siten painostamaan eduskunnan ei-sosialistista enem­mistöä voimakkaampaan agraaripoliittiseen  aloitteentekoon.¹⁰²

Jäätyään vuonna 1908 senaattoriksi nimityksen vuoksi pois eduskun­nan valiokuntatyöskentelystä Paasikivi pysyi runsaan kahden vuoden ajan sivussa parlamentin keskeisestä agraaripoliittisesta valmistelutyös­tä. Vuoden 1911 alussa toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen tapahtu­nut valinta maatalousvaliokunnan puheenjohtajaksi merkitsi hänen pa­luutaan keskeiseksi agraaripoliittiseksi vaikuttajaksi, mistä osoituksena olivat juuri pientila- ja asutusrahastoehdotukset.¹⁰³

Paasikiven ensimmäisellä puheenjohtajakaudella maatalousvaliokun­nan työskentelyä leimasivat sen porvarillisten jäsenten, varsinkin valio­kunnan voimakastahtoisen puheenjohtajan, sekä näitä vastustaneiden sosiaalidemokraattien yhteiskuntapoliittiset ristiriidat. Ne koskivat yhtä hyvin työjärjestystä, valiokunnassa noudatettavia, vielä muotoutumassa olevia parlamentaarisia menettelytapoja, kuin varsinaisia käsiteltäviä asioitakin.¹⁰⁴ Huomattavan osan valiokunnan ajasta olivat vuosina 1907- 1911 vieneet sosiaalidemokraattien viljelyspakkovaatimuksesta käydyt jatkuvat kiistat. Sosiaalidemokraattien luovuttua vuonna 1911 vaatimuk­sestaan jäljelle jäi vain Paasikiven pientila-asetusehdotuksia koskenut ristiriita. Törmättyään toisella puheenjohtajakaudellaan kahdesti sosiaa­lidemokraattien vastarintaan, jonka seurauksena hänen voimakkaasti ajamansa lakiehdotukset eivät voineet toteutua  siitäkään  huolimatta, et­tä monien kompromissien tuloksena eduskunnan porvarillinen enem­mistö niitä kannatti, Paasikivi oli siinä määrin kyllästynyt politikoivaan maatalousvaliokuntaan, että vuoden 1913 valtiopäivillä hän antoi valita itsensä sinne enää ainoastaan varajäseneksi; siirsipä hän uuden agraari­poliittisen aloitteensakin sieltä pankkivaliokuntaan.

Vaikka Paasikiven aikaisemmat esitykset vuosien 1911 ja 1912 valtio­ päivillä olivat epäonnistuneet, hän ja Emil Schybergson valmistivat vuo­den 1913 valtiopäiville  vielä uuden torppien lunastusesityksen, jonka tarkoituksena oli perustaa pankkilain nojalla toimiva, valtionapua naut­tiva, yksityinen »Luotto-osakeyhtiö Suomen pienviljelystiloja varten». Sen tarkoituksena oli toimia ilman voittoa ja hoitaa maatorppien lunas­tamista sekä muita pienviljelijäin maanhankintaan liittyviä  rahoitustehtäviä.¹⁰⁵

Pankkivaliokunnasta oli eduskunnan uudistuskomiteassa pyritty te­kemään  eräänlainen ammattivaliokunta,  jonka toiminnassa puoluenä­kökohdilla ei olisi merkitystä. Paasikivi itse oli pitänyt ajatustakin niiden mukanaolosta  »hullunkurisena».¹⁰⁶ Rajoitettuaan nyt eduskunta-aloit­teensa koskemaan yksinomaan pientilojen perustamisen raha-asiallista puolta hanke ei Paasikivestä enää kuulunut maatalousvaliokunnan vaan juuri pankkivaliokunnan käsiteltäväksi. Sosiaalidemokraatit aavistivat ai­van oikein, että tarkoituksena oli maatalousvaliokunnan sivuutus ja vas­tustivat esitystä, mutta hävisivät äänestyksen.¹⁰⁷

Vaikka ehdotus menikin eduskunnassa odotettua helpommin läpi, se aiheutti toimitusvaliokunnassa kiistan siitä, oliko päätös alistettava kei­sarille.¹⁰⁸ Asetusehdotus päätettiin lopulta lähettää hallitsijan vahvistetta­vaksi, mutta se tuli tämän esittelyyn vasta elokuussa 1914, jolloin Niko­lai II hylkäsi sen.¹⁰⁹ Senaatin siirryttyä syksyllä 1909 venäläisiin  käsiin maanvuokralainsäädännön kehittämiseen tähdänneen reformitoimin­nan mahdollisuudet olivat vähenneet olemattomiin. Muistelmissaan Paasikivi onkin kuvannut omia tunnelmiaan seuraavasti:

»Pitkin vuosia 1910 ja 1911 harkitsimme keskuudessamme monis­sa yksityisissä neuvotteluissa jatkuvasti torppariasiaa. Olimme hyvin huolissamme. Aina oli ajatuksissamme vuosi 1916 ja mitä silloin ja sen jälkeen tulisi tapahtumaan. – ‘Olisi kenties ollut paras, ettemme ollenkaan olisi ryhtyneet torppariasiaan, koska näyttää siltä, ettemme voi viedä sitä päätökseen’ –  minä miltei epätoivoisena lausuin eräässä neuvottelussa. Katsoimme kuitenkin, että meillä, jotka olim­me tätä asiaa erityisesti ajaneet, ja jotka olimme jonkinlaisessa edes­ vastuussa 1909-vuoden vuokralain aikaansaamisesta, ei ollut oikeutta jättää asiaa kesken. Oli yritettävä, mitä voimme».¹¹⁰

Kolme päivää ennen eroamistaan – 16.10.1909 – vanhasuomalainen tynkäsenaatti oli asettanut erityisen valmistelukunnan huolehtimaan maanomistusoloja ja niiden muutoksia kuvaavan tilaston järjestämisestä sekä muista torppariasiaan liittyvistä toimenpiteistä.¹¹¹ Maaliskuussa 1910 jättämässään mietinnössä valmistelukunta korosti tilastollisen sel­vityksen hankkimisen tärkeyttä, jotta voitaisiin selvittää, miten vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen »eri kohdat vaikuttavat, missä suhteissa olot kehittyvät lainlaatijan tarkoittamaan yhteiskuntaa parantavaan suuntaan ja missä suhteissa ne mahdollisesti alkavat kehittyä yhteis­kunnallisesti turmiolliseen suuntaan, niin että on syytä ryhtyä aikaan­ saamaan tarpeellisia lisäyksiä ja parannuksia lakiin».¹¹² Annettuaan oh­jeita siitä, miten tilastoa olisi laadittava, valmistelukunta ehdotti, että tilastotutkimuksen johtoon olisi saatava maalaisoloihin perehtynyt, ko­kenut lakimies, jolle uskottaisiin muitakin tärkeitä tehtäviä. Asia järjes­tettiin sittemmin perustamalla senaatin oikeustoimituskuntaan ylimää­räinen esittelijän virka, johon lokakuussa 1910 nimitettiin varamaan­ mittari, lakitieteen kandidaatti Kyösti Haataja.¹¹³

Haataja päätyi puolestaan pian käsitykseen, jonka mukaan tilanne vuokramiesten häätöjen osalta oli takautuvan lain päättymisen jälkeen kriittinen. Syyskuussa 1911 kirjoittamassaan artikkelissa hän arvioi hää­dön uhkaavan vuonna 1916 ja sen jälkeen ainakin kahta kolmasosaa, mut­ta mahdollisesti jopa kolmea neljäsosaa vuokramiehistä.¹¹⁴ Haatajan kir­joituksen ilmestymisen jälkeen suomalaisen puolueen piirissä oli selvää, että jotakin oli kaikesta huolimatta pyrittävä tekemään. Paasikivi ja Geb­hard ryhtyivät kumpikin omalla tahollaan ja osittain keskenään kilpaillen­kin organisoimaan asiaa käsittelevää neuvottelukokousta. Lopulta maan­ viljelysneuvos H. G. Paloheimo järjesti kokouksen omistamassaan Santa­mäen kartanossa Lopella, jonne 28.-29.10.1911 kokoontui kymmenkunta torppariasian käsittelyyn osallistunutta suomalaisen puolueen jäsentä yhdessä Kyösti Haatajan kanssa pohtimaan kysymystä.¹¹⁵

Santamäen kokouksessa päädyttiin pitkien keskustelujen jälkeen sii­hen, että pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuvat toimet eivät enää ol­leet riittäviä torpparikysymyksen ratkaisemiseksi, vaan että asiassa tar­vittiin pakkotoimenpiteitä.¹¹⁶ Vaikka kokouksessa alustuksen pitänyt ja muutenkin näkyvässä osassa ollut Paasikivi samaan aikaan esittikin eduskunnassa pelkästään vapaaehtoisuuteen perustuvaa ohjelmaa torp­pien lunastamiseksi itsenäiseksi, kyse oli tällöin pelkästään taktiikasta, jolla hän tähtäsi porvarillisten voimien yhdistämiseen välttämällä niitä erottavien tekijöiden mukaan ottamista.¹¹⁷ Omassa mielessään vuonna 1916 uhkaavasta kriisistä täysin vakuuttunut Paasikivi oli jo kypsynyt ajatukseen, että torppien vuokraoikeus piti säätää jatkumaan siten, ettei maanomistaja enää voisi häätää tai irtisanoa vuokramiestä, vaan että hänen olisi uudistettava sopimus vuokra-ajan päätyttyä. Jos vuokranan­taja taas ei halunnut tähän suostua, katsottiin kokouksessa, että hänen olisi myytävä torppa vuokramiehelle viranomaisen määräämästä hinnas­ta.¹¹⁸

Samalla kuitenkin todettiin, ettei vuoden 1909 takautuvaa asetusta voitu ajatella jatkettavan sellaisenaan, koska se määräsi maanomistajan kannalta katsottuna liian yksioikoisesti kaikki vuokrasopimukset jatku­maan. Juuri maanomistajapiirien tyydyttämiseksi Santamäellä asetettiin tavoitteeksi takautuvan asetuksen korjaaminen siten, että päätilan kun­nolliselle viljelemiselle välttämättömät torpat jätettäisiin lunastusme­nettelyn ulkopuolelle.¹¹⁹

Käytännön toimenpide-ehdotuksena Santamäen kokouksessa päätet­tiin pyytää senaattia asettamaan komitea, jonka tehtävänä olisi suunni­tella vuonna 1916 edessä olevan kriisin torjumiseksi tarvittavia lainsää­däntötoimia. Kesti kuitenkin vielä melkein vuoden, ennenkuin senaatti lokakuussa 1912 menetteli näin.¹²⁰ Maanvuokrakomitean puheenjohta­jaksi määrättiin vanhasuomalainen senaattori A. Osw. Kairamo, jota Paa­sikivi oli esittänyt tehtävään jo Santamäen kokouksessa, ja jäseniksi 12 eri puolueita edustanutta jäsentä Paasikivi heihin mukaanluettuna.¹²¹ Komitea nojautui siten muodollisesti kaikkiin puolueisiin; ainoana ra­joituksena sen jäseniä määrättäessä oli ollut näiden Venäjän-poliittinen sopivuus. Käytännössä suomalaisella puolueella oli kuitenkin komiteas­sa määräävä asema.¹²²

Maanvuokrakomitea ryhtyi työhönsä joulukuun alussa 1912 urakoi­den aamusta iltaan noin viikon verran. Kokoontumisesta laadittuun promemoriaan Paasikivi oli kuitenkin tyytymätön ja purki mieltään muistion marginaaliin tekemässään merkinnässä, joka tavallaan kiteytti hänen koko torpparipolitiikkansa periaatteet: »On läpeensä kirjoittu ikäänkuin maanomistajat olisi joitakin yhteiskunnan vihollisia. Puuttuu lähtöperiaate: vuokramiehellä ei ole laillista oikeutta, mutta yhteiskun­nan etu vaatii».¹²³ Viimeisessä istunnossa valittiin jaosto viemään asiaa eteenpäin. Komiteassa keskeistä osaa esittäneen Paasikiven lisäksi sii­hen tulivat Kairamo ja Schybergson sekä sihteerinä Haataja.¹²⁴ Ahkerasti työskennelleen jaoston ansiosta komitea saattoi kokoontua 16.1.1913 jatkamaan neuvotteluja jäsenille lähetetyn painetun promemorian pe­rusteella. Istunnot jatkuivat 6.2.1913 saakka, jolloin komitea julkaisi ta­kautuvan lain jatkamista koskevan mietintönsä.¹²⁵

Maanvuokrakomitean keskustelut oli aloitettu yleisesti torpparikysy­mystä koskevista teemoista, mutta varsin pian ongelma oli konkretisoi­tunut kysymykseen vuonna 1916 päättyvän takautuvan lain jatkamisesta. Nimenomaan Paasikivi oli tullut tulokseen, jonka mukaan maanvuokra­lain tarkistamiseen ja tarpeellisten muutosten tekemiseen lakiin tarvit­tiin pidennetty aika. Koska komitean ehdotukset tulisivat olemaan pe­rustuslainluonteisia, täytyi varautua siihen, että ne äänestettäisiin yli vuonna 1916 pidettäväksi aiottujen vaalien, jolloin ne eivät ehtisi tulla voimaan ennen maaliskuussa 1916 päättyvää takautuvaa lakia.¹²⁶

Komitean mietinnössä sekä sen pohjalta laaditussa, 1.4.1913 edus­kunnalle annetussa hallituksen esityksessä¹²⁷ esitettiin tämän mukaisesti vuonna 1916 päättyvien vuokrasopimusten pidentämistä korkeintaan viidellä vuodella. Samalla ehdotettiin kuitenkin asetusesityksen 2. pykäIässä lievennyksiä vuoden 1909 takautuvaan asetukseen siten, että vuok­ranantaja voisi saada päätilan viljelysten harjoittamiselle välttämättömän vuokra-alueen haltuunsa sekä olisi oikeutettu saamaan vuokranmaksun tarkistetuksi, jollei se vastannut vuokramiehen nauttimia etuja.¹²⁸

Hallituksen esitys liikkui siten poliittisen spektrin keskustassa. Siinä oli lievennetty vuoden 1909 takautuvan asetuksen määräyksiä vuokran­antajia silmällä pitäen. Samalla siinä kuitenkin esitettiin vuokrasopi­musten pakollista pidentämistä, mitä maanomistajapiireissä vastustet­tiin, mutta mitä sosiaalidemokraatit yksimielisesti samoin kuin suurin osa suomalaisesta puolueesta kannatti. Paasikivi olikin perustanut koko vuokrasopimusten pakolliseen pidentämiseen perustuvan taktiikkansa käsitykseen, jonka mukaan esitys poliittisesti keskitietä kulkevana saat­taisi tulla eduskunnassa hyväksytyksi. Tämä taktiikka näytti myös aluksi tuottavan tuloksia, sillä sekä eduskunnan maatalous- että suuri valio­kunta antoivat hallituksen esityksestä myönteisen lausunnon.¹²⁹

Kuitenkin jo hallituksen esityksen tullessa eduskunnan lähetekeskus­teluun 1.4.1913 oli varsinkin Paasikiven ja Jonas Castrenin välille synty­nyt kiivas väittely, josta oli käynyt ilmi, ettei heidän edustamiensa porva­rillisten pääsuuntien kesken vallinnut minkäänlaista yhteisymmärrystä sen paremmin vuonna 1916 odotettavissa olevien irtisanomisten laa­juudesta ja merkityksestä kuin niihin mahdollisesti tarvittavien lainsää­däntötoimien luonteestakaan.¹³⁰

Jotta ongelmasta olisi pystytty asiallisesti keskustelemaan, olisi tarvit­tu tilastoja, mutta niitä taas ei ollut käytettävissä. Maanvuokratilaston kokoaminen oli kylläkin pantu alkuun Kyösti Haatajan johdolla, mutta kyseessä oli suuri urakka, jonka tuloksena tilastojulkaisun ensimmäi­nen osa valmistui vasta vuoden 1916 alussa ja toinen osa vuotta myö­hemmin. Maanvuokrakomitean sihteerinä toiminut Haataja oli kuiten­kin voinut antaa komitealle ennakkotietoja kootusta tilastoaineistosta.¹³¹ Maanvuokrakomiteassa oli näiden ennakkotietojen pohjalta todettu, et­tä vuonna 1916 oli häädön kohteena lähes 100 000 vuokramiestä, joista torppareita oli 40 000 ja mäkitupalaisia 60 000.¹³²

Juuri mäkitupalaisista asia jäikin sitten kiikastamaan. Jo maanvuokra­komiteassa oli käyty pitkä keskustelu siitä, pitikö myös mäkituvat sisäl­lyttää kaavailtujen lainsäädäntötoimien piiriin, ja lopulta päädytty myön­teiseen ratkaisuun.¹³³ Castrén taas lähti siitä, että mäkitupalaiset eivät olleet häätövaarassa, jota komitea oli hänestä liioitellut. Vuokrasopi­musten pakollinen pidentäminen oli siis hätävarjelun liioittelua.¹³⁴ Paa­sikiven mielestä vuokramiehiä oli muutamina seuraavina vuosina kui­tenkin niin suuri määrä, että kyseessä oli yhteiskunnallinen vaara. Hän myönsi jossakin määrin »maun asiaksi», katsottiinko kyseessä oleva vaa­ra niin suureksi, että todella tarvittiin maanvuokrakomitean esittämää vuokrasopimusten pakollista pidentämistä. Omaa käsitystään pidentä­misen välttämättömyydestä Paasikivi perusteli toteamalla, että eduskun­nan »kaikkein tärkeimpiä ja meidän kansallemme kaikkein suurimerki­tyksellisimpiä tehtäviä on tilattoman väestön ja maan vuokramiehiä kos­kevan kysymyksen vieminen tulokseen. Luulen, että meidän kansamme tulevaisuus riippuu sen kysymyksen onnellisesta ratkaisusta paljon enemmän kuin monesta muusta, ehkä enemmän kuin mistään muus­ta».¹³⁵

Paasikiven vakuuttelut asian suuresta yhteiskunnallisesta merkityk­sestä eivät kuitenkaan auttaneet. Äänestettäessä eduskunnan toisessa käsittelyssä suuren valiokunnan mietinnöstä pykälittäin hallituksen esi­tyksen kaikki pykälät kylläkin hyväksyttiin porvarillisen enemmistön äänin.¹³⁶ Eduskuntakäsittelyn kuluessa oli kuitenkin tehty ehdotus koko lakiehdotuksen hylkäämisestä. Asiasta lopuksi äänestettäessä osoittau­tui, että lakiehdotus, jonka kaikki yksittäiset pykälät oli juuri hyväksytty, kohta perään suoritetussa äänestyksessä kuitenkin kokonaisuutena hy­lättiin äänin 53-131. Se, että hylkääminen tätä koskevine ehdotuksineen ja äänestyksineen tapahtui jo toisessa eikä vasta kolmannessa käsittelys­sä, aiheutti suuressa valiokunnassa vielä jonkin verran juridista keskus­telua. Itse asiaa se ei enää muuttanut, ja päätös maanvuokrakomitean alunperin laatiman, vuokra-aikojen pakolliseen pidentämiseen tähdän­neen ehdotuksen hylkäämisestä sinetöitiin muutamaa päivää myöhem­min eduskunnan kolmannessa käsittelyssä.¹³⁷

Paasikiven mielestä hylkäyspäätös johtui siitä, että edustaja Castren oli »ehkäpä ensimmäistä kertaa eduskunnan aikana saanut koko vasem­miston avukseen».¹³⁸ Sosiaalidemokraatit eivät nielleet maanvuokrako­mitean lakiehdotukseen maanomistajia ajatellen tehtyjä myönnytyksiä, vaan vaativat vuokrasopimusten pakollista pidentämistä ehdoitta. Vas­taavasti jo vuoden 1909 takautuva asetus oli ollut maanomistajapiireille siinä määrin vastenmielinen, ettei näiden keskuudessa ollut halukkuut­ta vuokrasopimusten pakolliseen jatkamiseen edes maanvuokrakomite­an ehdottamin varauksin.¹³⁹ Paasikivelle, jonka agraaripoliittisen toi­minnan lähtökohtana oli ollut pyrkimys porvarillisten voimien kokoa­miseen sosiaalidemokraatteja vastaan, nuorsuomalaisten liittoutumi­nen sosiaalidemokraattien kanssa hallituksen esityksen kaatamiseksi merkitsi tikarinpistoa selkään. Hylkäyspäätöksen jälkeisenä yönä hän purki kirjeessään turhautumistaan vaimolleen ilmaisten halunsa luopua eduskunnan  jäsenyydestä.¹⁴⁰

Samalla hylkäyspäätös toi esille Paasikiven ongelmalliseksi muodos­tuneen aseman suomalaisessa puolueessa. Vuonna 1907 toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen puolueen kannatus oli laskenut vaali vaalilta 59:stä paikasta 38:aan.¹⁴¹ Vaalitulokset osoittivat vääjäämättä, ettei puolue ollut kaikesta torpparikysymykseen omistamastaan huomiosta huo­limatta onnistunut saamaan torppareita kannattajikseen, vaan nämä py­syivät sosiaalidemokraattien takana. Suomalaisen puolueen esitettyä ke­väällä 1906 radikaalin agraariohjelmansa vastustajat olivat toisinaan luonnehtineet sitä »opportunistiseksi» ja torppareita kosiskelevaksi. Tä­mä arvio oli kuitenkin perustunut erityisesti ohjelmaan keskeisesti vai­kuttaneen Paasikiven osalta hänen motiiviensa väärinymmärtämiseen. Torpparipolitiikassaan Paasikivi oli ennen kaikkea pyrkinyt maanomis­tajien määrän lisäämiseen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuvan yhteiskunnan vahvistamiseen tavoitteenaan saada se paremmin kestä­mään Venäjältä Suomeen kohdistuvia paineita sekä sosiaalidemokraat­tien edustamaa yhteiskunnallisen kumouksen uhkaa. Kysymys ei ollut mistään ahtaisiin luokka- tai puolueintresseihin perustuvasta politiikas­ta, vaan toiminnasta, jossa »yhteiskunnan etu» – sellaisena kuin Paasi­kivi sen ymmärsi – määräsi politiikan tavoitteet. Poliittisen kannatuk­sen hankkiminen suomalaiselle puolueelle ei ollut Paasikiven ensisijai­sena tavoitteena, minkä myös vaalitulokset omalla vastaansanomatto­malla tavallaan todistivat.¹⁴²

Suomalaisessa puolueessa oli kuitenkin kasvava joukko maanomista­jia, jotka kokivat varsinkin Paasikiven ajaman torpparipolitiikan uhaksi omille eduilleen. Jo vuoden 1909 maanvuokra-asetus takautuvine mää­räyksineen oli ollut heille vaikeasti nieltävissä, ja maanvuokrakomitean esittämä, vuokrasopimusten uusi pakollinen pidentäminen nostatti puolueessa voimakasta vastustusta, joka tuli näyttävästi esille varsinkin hallituksen lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä.¹⁴³ Maanvuokrakomitean lakiesityksen hylkäyspäätös, johon myös joukko vanhasuomalaisia edustajia oli osallistunut, oli siten johtanut Paasikiven torpparipolitii­kassaan suomalaisessa puolueessa umpikujaan.

Vanhasuomalaisten eduskuntavaaleista toiseen jatkuvaa tappiokier­rettä vastasi  toisaalla maalaisliiton kannatuksen vakaa nousu vuoden 1907 vaaleissa saadusta 9:stä paikasta kesällä 1913 toimitettujen vaalien 18 paikkaan.¹⁴⁴ Maalaisliiton liikkeellelähtö oli tapahtunut pääasiassa Pohjanmaan ja Itä-Suomen talollisväestön nuorelta polvelta tulleen joukkokannatuksen avulla – alueilta, joissa torppariasia ei ollut pää­ongelmana, vaan kysymys liikaväestöstä sekä siihen liittyvästä köyhyy­destä ja sosiaalisesta turvattomuudesta. Puolueen kannatus versoi suo­malaisuus- liikkeen, varsinkin nuorsuomalaisuuden ja perustuslaillisuu­den maaperästä, jolloin kansallisuusaate oli maaseudulle levitessään konkretisoitunut ja yksinkertaistunut eräänlaiseksi talonpoikaissuoma­laisuudeksi.¹⁴⁵

Maalaisliitolla ja suomalaisella puolueella oli varsin samanlaiset ag­raariohjelmat,   sillä molemmat kuuluivat poliittiseen keskustaan.¹⁴⁶ Maalaisliitto oli myös kannattanut maanvuokrakomitean esitystä vuok­rasopimusten pakollisesta jatkamisesta vuoden 1916 jälkeen.¹⁴⁷ Perus­erona suomalaiseen puolueeseen nähden oli kuitenkin se, että maa­laisliitto yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa edusti uudenaikaisia luokka- ja intressipuolueita, joiden ote yksikamarisessa eduskunnassa jatkuvasti voimistui.¹⁴⁸ Paasikiven muistelmissaan esittämän arvion mu­kaan juuri maalaisliiton esiinmarssi vaikutti suomalaisen puolueen kannatuksen vähenemiseen talonpoikaisten maanviljelijöiden keskuu­dessa.¹⁴⁹

Maanvuokrakomitea kokoontui eduskunnan hylkäyspäätöksen jäl­keen 10. ja 11.6.1913 jossakin määrin absurdissa tilanteessa. Vaikka se­naatti olikin muodollisesti asettanut komitean, se oli varsinaisesti saa­nut alkunsa yksityisen aloitteen pohjalta hallituksen olematta sen toi­minnasta erityisen kiinnostunut. Eduskunnan enemmistö taas oli tyr­männyt komitean ensimmäisen mietinnön, mikä osoitti, ettei komitea nauttinut kannatusta sen paremmin valtiopäivillä kuin  senaatissakaan. Eduskunnan ulkopuolella suurmaanomistajat taas olivat tervehtineet ehdotuksia voimakkailla vastalauseilla.¹⁵⁰ Näin ollen ainoana loogisena mahdollisuutena näytti olevan komiteasta eroaminen, mistä uudelleen kokoonnuttaessa paljon puhuttiinkin. Myös Paasikivi oli aluksi eroami­sen kannalla.¹⁵¹

Toisaalta kysymys vuokrasopimusten päättymisestä vuoden 1916 maaliskuussa ja siitä mahdollisesti seuraavasta yhteiskunnallisesta krii­sistä oli edelleen olemassa, eikä uusia keinoja sen välttämiseksi ollut näkyvissä.¹⁵² Jonkin aikaa tilannetta harkittuaan komitea päättikin jatkaa toimintaansa asettaen Paasikiven, Kairamon ja Haatajan muodostaman jaoston laatimaan ehdotusta vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen muut­tamiseksi. Myöhemmin lakiehdotuksen muotoilussa oli mukana myös senaattori August Nybergh.¹⁵³

Talvella 1913-1914 toimintaa jatkettiin vuoroin jaostossa, vuoroin komiteassa. Helmikuussa 1914  jaosto ryhtyi laatimaan lakiesityksen pe­rusteluja, mikä oli Haatajasta »sangen työläs ja vaikea tehtävä».¹⁵⁴ Komi­tea kokoontui 22.5.1914 tarkastamaan jaoston työtä ja sai urakkansa päätökseen 5.6.1914, jolloin se allekirjoitti mietintönsä ja lopetti istun­tonsa.¹⁵⁵

Komitean mietintö perustui Paasikiven jo aikaisemmissa yhteyksissä voimakkaasti korostamaan kantaan, jonka mukaan vuokraviljelmien suurella lukumäärällä oli taloudellisten epäkohtien lisäksi haitallisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Vuokramiesluokka muodosti tyytymättö­män ja levottoman väestöryhmän, joka ei taannut yhteiskunnan raken­teelle »sellaista lujaa pohjaa kuin lukuisa, hyvinvoipa maanviljelijäluok­ka». Tästä seuraten »yhteiskunnan  etu» vaati vuokrajärjestelmän poistamista ja järjestämistä.¹⁵⁶ Todettuaan laskelmiensa pohjalta, että Suomes­sa oli odotettavissa lukuisia häätöjä heti lain antaessa siihen mahdolli­suuden, komitea päätyi tulokseen, jonka mukaan lopullista parannusta ei saataisi muuten kuin saattamalla »suurin osa sellaisista  vuokra-alueis­ta, joilla harjoitetaan itsenäistä maanviljelystä, vuokramiesten omik­si».¹⁵⁷

Komitean kaavailema torppien itsenäistäminen perustui Paasikiven korostamaan juridis-yhteiskunnalliseen näkökantaan. Sen mukaan vuokramiehen laillinen oikeus vuokra-alueeseensa lakkasi vuokrasopi­muksen päättyessä. Mietintöön liittyneen, komitean laatiman lakiehdo­tuksen¹⁵⁸ 1. pykälän mukaan maanomistaja kuitenkin velvoitettiin jatka­ maan vuokrasuhdetta vuokramiehen näin vaatiessa. Silti viimeksi mai­nitun oli lunastettava tila omakseen, mikäli maanomistaja mieluummin halusi luovuttaa sen lunastusta vastaan kuin jatkaa vuokrasuhdetta. Maa­nomistajalle kuului siten lopullinen päätösvalta, mutta hänen odotettiin käyttävän sitä yhteiskunnallisen intressin edellyttämällä tavalla.¹⁵⁹

Ehdotetun lain ulkopuolelle komitea oli tällä kertaa valmis jättämään mäkituvat, kaikki enemmän kuin 25 hehtaaria viljeltyä maata käsittävät vuokratilat sekä päätilan hyvin järjestetyn maanviljelyksen edellyttämät vuokratilat. Mäkitupien osalta komitea oli valmis myöntämään, ettei nii­tä uhannut mikään merkittävä häätövaara, minkä lisäksi mäkitupien it­senäistämisellä ei muutenkaan ollut komitean mielestä samaa merkitys­tä kuin itsenäistä maanviljelystä harjoittavien torppien itsenäistämisellä. Vuokratilan yhdistämiseksi eräissä poikkeustapauksissa päätilaan komi­tea esitti puolestaan suurin piirtein samoja ehtoja, joita suomalainen puolue oli pyrkinyt saamaan jo vuoden 1913 valtiopäivillä esillä ollee­seen, takautuvan asetuksen jatkamista koskeneeseen esitykseen. Sosiaa­lidemokraatit arvostelivat erittäin voimakkaasti juuri näitä poikkeuksia, mutta eivät saaneet kuitenkaan tahtoaan läpi Paasikiven johtamien van­hasuomalaisten dominoimassa komiteassa.¹⁶⁰

Lunastussumma ja lunastusehdot olivat komitean mietinnön mukaan vuokramiehen ja vuokranantajan vapaasti sovittavissa. Jos yhteisymmär­rystä ei syntynyt, asia oli vietävä tuomioistuimeen. Sen tehtävänä oli määrätä lunastushinta, joka olisi alueesta määritelty kohtuullinen vuosi­ vuokra kaksikymmenkertaisena.¹⁶¹ Lisäksi komitea ehdotti vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen uudistamista niitä vuokrasuhteita varten, joita ei sen ehdottaman lain mukaan olisi uudistettu tai jotka muuten olisivat jääneet sen kaavaileman lain ulkopuolelle.  Merkittävimpinä muutoksi­na komitea ehdotti tällöin lyhimmän vuokra-ajan määräämistä 25 vuo­deksi ja vuokran tarkistamisen mahdollistamista pitempiaikaisissa sopi­muksissa 25 vuoden kuluttua. Yli 25 hehtaaria viljeltyä maata käsittävät vuokratilat oli  puolestaan jätettävä asetuksen ulkopuolelle.

Paasikiven yli vuosikymmenen kestänyt ura agraaripoliitikkona päät­tyi 5.6.1914 maanvuokrakomitean mietinnön allekirjoittamiseen, joka muodosti tässä suhteessa huipennuksen hänen työlleen. Mietintö oli selvästi vanhasuomalaisten sosiaalireformatoriseen linjaan perustuva ja syntynyt tavalla, jossa Paasikiven henkilökohtainen rooli oli ollut ratkai­seva. Voidaan sanoa, että ilman hänen aktiivista osuuttaan maanvuokra­ komitean mietintö olisi jäänyt kirjoittamatta, sillä niin suuri välinpitä­mättömyys ja vastenmielisyys komitean toimia kohtaan vallitsi eduskunnassa, senaatissa ja suurmaanomistajien keskuudessa. Vieläpä Paasiki­ven omankin puolueen, vanhasuomalaisten, piirissä hänen toimintaan­sa kohdistunut vastustus kasvoi kaiken aikaa.

Maanvuokrakomitean mietintö puolestaan loi pohjan niille agraari­poliittisille toimille, joiden perusteella torpparien vapautus toteutettiin vuonna 1918 ja tässä mielessä Paasikivi oli myös vuoden 1918 agraarire­formin kaikkein keskeisimpiä vaikuttajia. Nimenomaan Paasikiven pe­räänantamattomuus niiden toimenpiteiden aikaansaamiseksi, jotka hä­nen mielestään olivat välttämättömiä Suomen yhteiskunnallisen ase­man vakiinnuttamiseksi yhtäältä Venäjältä Suomeen kohdistuvaa yhte­näistämispolitiikkaa vastaan ja toisaalta Suomen sisäpuolella sosiaalide­mokraattien edustaman yhteiskunnallisen kumouksen torjumiseksi, oli ratkaisevan tärkeää Suomen agraarireformin aikaansaamiselle. On tot­ta, että Paasikiven, kuten myös hänen aikalaistensa käsitys torpparikysy­myksen merkityksestä perustui osittain virheellisiin tilastotietoihin, jot­ka vaikuttivat siten, että ongelma näyttäytyi suurempana kuin se tosi­ asiallisesti oli. Tässä muodossaan niillä oli Paasikiven osalta reformitoi­mintaa nopeuttava vaikutus. Lopputulokseen vaikutti lisäksi radikalisoi­vasti kansalaissota, jonka jälkeen lokakuussa 1918 laki vuokra-alueiden lunastamisesta lopullisesti vahvistettiin.

Kappaleen sivut: 1 2 3