Rauhanmahdollisuuksia
Tammikuun 29. päivänä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollontai ilmoitti, että rauhanmahdollisuuksista ei pitänyt luopua. Stalin halusi päästä irti konfliktista, johon myös Englanti ja Ranska saattoivat pian puuttua. Kuusisen hallitus ei olisi sopimuksen esteenä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Paasikivi ja Kivimäki olisivat rouva Wuolijoen mielestä sopivia miehiä neuvottelemaan syntyneestä tilanteesta. Miten Suomessa sitten suhtauduttiin rauhanviesteihin? Ryti, Paasikivi ja Tanner vastasivat Ruotsista tulleeseen yhteydenottoon tammikuun 31. päivänä. Paasikivi oli valmis myöntämään Neuvostoliitolle tukikohdan Suomenlahden pohjoispuolelta, mutta Ryti ja Tanner eivät halunneet mennä niin pitkälle. Siksi päätettiin antaa melko ylimalkainen vastaus. Suomi esitti kompromissia. Lähtökohtana voitaisiin pitää syksyllä Moskovan
neuvotteluissa esitettyä ratkaisua. Lisäksi Suomi oli valmis tiettyihin lisämyönnytyksiin Leningradin turvallisuuden vuoksi. Pääministeri Ryti lähti viemään tätä viestiä Tukholmaan, mutta neuvotteluhanke kariutui oikeastaan ennen kuin vastaus ehdittiin luovuttaa, sillä Moskovasta oli tullut tieto, että Neuvostoliitto vaati itselleen tukikohtaa Suomenlahden pohjoisrannikolta. Paasikiven arvion mukaan suomalaiset eivät osanneet käyttää tätä neuvotteluasemaa oikein hyväkseen. Yhteisymmärrystä ei löytynyt. Aseiden annettiin puhua edelleen kolkkoa kieltään.
Ulkoministeri Tanner matkusti puolestaan helmikuun 4. päivänä Tukholman neuvottelemaan ulkopoliittisesta tilanteesta. Suomella näytti olevan kolme toimintavaihtoehtoa:
- Rauhan aikaansaaminen.
- Pohjoismaista hankittava sotilaallinen apu. Käytännössä sitä arveltiin saatavan vain Ruotsilta.
- Länsivaltojen, lähinnä Englannin ja Ranskan sotilaallinen apu.
Tukholmassa Tanner tapasi ensin va. asiainhoitaja Erkon sekä rouva Wuolijoen ja neuvotteli heidän kanssaan. Myöhemmin hän keskusteli sekä Christian Güntherin, Ruotsin uuden ulkoministerin, että Neuvostoliiton lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. Moskovan kautta tuli sitten tieto, että valitettavasti riittävää pohjaa neuvotteluille ei ollut. Tanner palasi tämän jälkeen Helsinkiin.
Helmikuun 5. päivänä liittoutuneet hyväksyivät Englannin ja Ranskan interventiosuunnitelman Skandinavian suuntaan. Samoihin aikoihin rintamatilanne kehittyi Karjalan kannaksella Suomen kannalta epäsuotuisasti. Neuvostoliitto aloitti helmikuun alussa ankaran suurhyökkäyksen. Puna-armeija pyrki läpimurtoon. Painopiste oli Muolaanjärven länsipuolella sijaitsevalla Summan lohkolla. Vihollisen mahtava tykistö jauhoi linjoja. Suomalaisten vastarinta oli edelleen urheaa ja tehokasta. Tappiot olivat raskaita. Helmikuun 11. päivänä venäläisten onnistui suorittaa panssarivaunuilla paikallinen läpimurto Lähteen kaistalla. Suomalaisten vastahyökkäykset olivat tykistön tuen puuttuessa tehottomia. ‘’Mannerheim linjasta’’ luovuttiin. Ns. väliasema oli pahasti keskeneräinen. Venäläiset joukot pääsivät siihen kiinni jo helmikuun 17. päivänä.
Edulliselta näyttänyt neuvotteluasema menetettiin. Ryti ja Tanner kävivät keskustelemassa Mannerheimin kanssa helmikuun 10. päivänä. Puolustusneuvosto oli valmis luovuttamaan Jussarön saaren Suomenlahden suulta Neuvostoliitolle. Lisäksi se oli taipuvainen tekemään itäiselle naapurille muutamia muitakin myönnytyksiä rauhanehtoihin nähden. Suomen ulkopoliittista tilannetta pohdittiin sitten helmikuun 12. päivänä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan istunnossa. Paasikiven mielestä oli käytettävä ”kaikkia keinoja” hyväksi rauhan aikaansaamiseksi. Valiokunta ei päässyt yksimielisyyteen asiassa. Ministerit Niukkanen, Hannula ja Söderhjelm olivat tiukasti rauhaa vastaan. Ryti, Tanner ja Paasikivi sekä presidentti Kallio totesivat kaikki, että rauhantunnusteluja oli jatkettava. Ulkoministerin piti siksi matkustaa uudelleen Tukholmaan. Tannerin ehdittyä Turkuun hän sai Erkolta sähkeen, jossa kerrottiin rouva Kollontain ilmoittamista Neuvostoliiton rauhanehdoista. Ne olivat varsin ankarat. Koko Karjalan kannas, alue Laatokan pohjoispuolelta sekä Hankoniemi oli luovutettava Neuvostoliitolle. Suomen itsenäisyys tulisi kuitenkin säilymään. Helmikuun 13. päivänä ulkoministeri Tannerille ilmoitettiin uudelleen Tukholmasta, että Ruotsi ei lähettäisi Suomeen vakinaisia joukkojaan, sillä kuningaskunta pelkäsi joutuvansa näin suursodan pyörteisiin. Vapaaehtoisia Pohjanlahden länsipuolelta tuli kuitenkin useita tuhansia.
Eduskunta oli siirtynyt jo helmikuun alussa takaisin Helsinkiin. Hallitus katsoi parhaaksi selvitellä tilannetta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kanssa. Helmikuun 21. päivänä pidetyssä kokouksessa Tanner ilmoitti rauhan aikaansaamisen tärkeimmäksi toimintavaihtoehdoksi. Valiokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa tuki ulkoministeriä. Vain pari kansanedustajaa asettui vastustamaan esitettyä linjaa. Mannerheim ilmoitti sitten seuraavana päivänä hallitukselle, että rauhan aikaansaaminen oli ainut vaihtoehto. Sotilaallinen ja ulkopoliittinen tilanne oli huolestuttava. Tukholman kautta saatiin Neuvostoliiton täsmennetyt rauhanehdot. Paasikivi kirjoittaa muistelmissaan niistä helmikuun loppupuolen tapahtumista mm.:
“Sotatoimet olivat alkaneet mennä siten, että häviömme oli suhteellisesti lyhyen ajan kysymys, ellemme saisi, paitsi sotatarvikkeita ja muuta aineellista avustusta, riittävää ja pikaista sotilaallista apua ulkomailta. Myös sodan johto katsoi, että rauha oli tehtävä mahdollisimman pian. Kysymys lähimpänä kymmenenä päivänä oli: tarttuako niihin epämääräisiin lupauksiin, joita länsivaltain puolelta annettiin ja antautua kaikkiin siitä johtuviin tavattomiin vaaroihin vai tehdä rauha neuvostovenäläisten esittämillä ylen raskailla ehdoilla.”
Suomen asemasta ja rauhanmahdollisuuksista keskusteltiin sitten helmikuun 23. päivinä pidetyssä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan istunnossa, johon osallistuivat myos presidentti Kyösti Kallio ja kenraali Rudolf Walden. Mielipiteet rauhan suhteen jakautuivat samoin kuin helmikuun 12. päivänä pidetyssa valiokunnan istunnossa. Paasikivi katsoi, että “meille esitetyt rauhanehdot olivat hirmuiset”, mutta ratkaisu oli siitä huolimatta tehtävä pian. Jos rintamatilanne kehittyisi kovin vaikeaksi, ehdot kiristyisivät entisestään. Taistelut eivät tulisi siis päättymään aivan lähitulevaisuudessa.
Länsivaltojen Suomelle lupaama apu näytti heikolta, mutta maan johtavissa piireissä siihen kiinnitettiin melkoisesti huomiota. Helmikuun 25. päivänä koko hallitus kokoontui pohtimaan tilannetta. Ulkoministeri teki selkoa länsivaltojen ja Ruotsin kanssa käydyistä neuvotteluista seka rauhantunnusteluista. Paasikivi, Tanner ja Pekkala olivat rauhan kannalla, mutta he jäivät vähemmistöön. Ulkoministeri lähetettiin tämän jälkeen vielä Tukholmaan selvittelemään tilannetta.
Helmikuun 27. päivänä Tanner keskusteli Tukholmassa alustavasti Suomen ja Ruotsin välille mahdollisesti solmittavasta puolustus- tai sotilasliitosta. Ruotsi voisi lähettää Suomeen vielä muutama tuhat vapaaehtoista, mutta Narvikin tai Trondhjemin kautta luultavasti saapuvat länsivaltojen joukot eivät saisi kuningaskunnalta läpikulkuoikeutta. Tanner tapasi Tukholmassa myös Neuvostoliiton lähettilään Aleksandra Kollontain ja keskusteli hänen kanssaan rauhan aikaansaamisesta. Samoihin aikoihin suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Karjalan kannaksella ns. taka-asemaan eli linjalle Viipuri, Tali ja Kuparsaari. Tanner palasi sitten Helsinkiin, ja helmikuun 28. päivänä pidetyssä valtioneuvoston istunnossa hän ilmoitti, että rauhanehdot oli hyväksyttävä. Mm. pääministeri Ryti ja ministeri Paasikivi olivat samalla kannalla. Presidentti Kallio halusi kuitenkin kuulla ylipäällikön arvion tilanteesta. Myös kansanedustajat saivat tietää rauhanehdoista. Rintamatilanne oli vakava. Molotov vaati puolestaan, että Neuvostoliiton oli saatava vastaus maaliskuun 1. päivään kello 11 mennessä. Tämän jälkeen ehdot tulisivat kiristymään.
Valtioneuvosto käsitteli asiaa uudelleen seuraavana päivänä. Mannerheim oli melko pessimistinen sotilaallisen tilanteen suhteen. Niin Suomen hallitus päätti aloittaa helmikuun lopussa neuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin maaliskuun 1. päivänä tiedusteltiin Tukholman välityksellä tarkempia rauhanehtoja. Linja ei ollut vielä aivan selvä, koska samaan aikaan otettiin yhteyttä länsivaltoihin ja toivottiin niiden lähettävän Suomeen vähintään 50 000 miehen vahvuisen avustusretkikunnan ja 100 pommituskonetta. Ruotsi toimi tässä vaiheessa varsin aktiivisesti rauhan puolesta. Maaliskuun 3. päivänä Tanner ilmoitti sitten Tukholmaan, että Neuvostoliiton rauhanehdot hyväksyttäisiin, jos Viipuri ja Sortavala jäisivät Suomelle. Ulkoministeri Günther lupasi toimittaa nämä tiedot edelleen Molotoville. Paasikivi esitti samana päivänä pidetyssä hallituksen istunnossa, että pitäisi kääntyä Saksan puoleen ja pyytää sitä toimimaan niin, että rauhanehtoihin saataisiin lievennyksiä. Näin ei kuitenkaan tehty. Samoihin aikoihin venäläiset aloittivat yleishyökkäyksen Viipurinlahdella, jonka ”kenraali Talvi” oli muuttanut maarintaman kaltaiseksi.
Maaliskuun 5. päivänä Mannerheim ilmoitti, että tilanne Viipurinlahdella oli huolestuttava. Eräät ministerit katsoivat, että olisi pyydettävä aseellista interventiota länsivalloilta. Molotov totesi puolestaan seuraavana päivänä, että rauhanneuvottelut voitaisiin aloittaa Moskovassa. Valtioneuvosto päätti hyväksyä tarjouksen. Neuvostoliitto ei tehnyt ehtoihin mitään lievennyksiä. Suomalaiset olivat toivoneet neuvottelujen ajaksi aselepoa, mutta tähän Molotov ei voinut suostua. Paasikiven kanta tilanteeseen oli selvä. Hänen mielestään Suomen ja sen itäisen naapurin välejä ei pitänyt selvittää sodan avulla:
“Yli 250 vuoden historia 1700-luvun alusta, suuresta pohjoismaisesta sodasta alkaen osoittaa, että sota, johon Suomi on joutunut Venäjää vastaan, on aina päättynyt meille onnettomasti. Se tapa riitakysymysten selvittämiseksi itäisen naapurimme kanssa ei ole ollut meille onnellinen.”
