4. Poliittisen uran murrosvaihe: suurlakon ja eduskuntauudistuksen aika

Paasikivi kirjoitti jo ennen ensimmäistä maailmansotaa pienen muistelman Suomen eduskuntauudistuksen vaiheista. Yleisestä sisäpoliittisesta kehityksestä hän totesi tuolloin: 

”Huomattavimpia ilmiöitä maassamme on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut yleisen mielipiteen siirtyminen melkoisen askeleen vasemmalle, “radikalismiin” päin. Erittäin on tämä käynyt ilmi suurlakon jälkeen ja sittenkuin uusi eduskunta on pantu voimaan. 

Monet ovat epäillen pudistaneet päätänsä katsellessaan tätä “radikalismin” levenemistä ja etenkin niitä suunnitelmia, “ohjelmia”, joissa se on saanut ilmaisun. He ovat kait itsekseen kysyneet, mistä tämä radikalismi vakavien ihmisten keskuudessa on johtunut, miten se on selitettävissä?” 

Vuosina 1904-1905 käyty Japanin sota oli raskas isku Venäjälle. Yhteenotto päättyi Nikolai II:n valtakunnan selvään tappioon. Sota paljasti monia epäkohtia. Keisarikunnan koko perustus horjui. Venäjällä syntyi vuonna 1905 laaja yhteiskunnallinen lakkoaalto ja kumousliike. Lokakuun 30. päivänä Nikolai II luopui itsevaltaisesta hallitusjärjestelmästä. Samaan aikaan Suomessa puhkesi yleislakko. Marraskuun 4. päivänä antamassaan julistuksessa Nikolai II lupasi tiettyjä valtiollisia uudistuksia ja kumosi useimmat helmikuun manifestissa annetuista määräyksistä. 

Vanhasuomalaisten miehittämä senaatti katsoi parhaimmaksi erota. Suurlakko päättyi pian, mutta liikehdintä jatkui vielä seuraavan vuoden puolelle. Paasikiven mielestä myöntyvyysmiesten ja perustuslaillisten kokoomussenaatti olisi ollut paras ratkaisu tässä tilanteessa. Valtaan nousivat kuitenkin perustuslailliset. Uusi senaatti nimitettiin joulukuun alussa 1905. Sitä johti tunnettu oikeustaistelija Leo Mechelin. Mukana oli jopa yksi sosiaalidemokraatti. Yleisesti uskottiin, että sortokausi olisi lopullisesti ohi. 

Radikalismi tuntui tarttuneen myös Paasikiveen. Hän oli mm. viemässä suomalaista puoluetta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalle. Puolue oli jo vuonna 1904 asettunut tukemaan tällaista ratkaisua. Suurlakko toi mukanaan eduskuntauudistuksen. Laajat kansankerrokset vaativat nyt toimintaa. Paasikiven mielestä suomalainen puolue oli aina ollut kansanvaltaisuuden ja maan suomenkielisen väestönosan asialla. Jo 1880-luvulla puolue oli esittänyt ehdotuksen kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Presidenttikaudellaan Paasikivi lausui säätyeduskunnasta mm. 

“Uudistus oli kypsä, sillä vanha nelijakoinen eduskunta oli aikansa elänyt. Säätyeduskunta oli kauan sairastanut vanhuuden heikkoutta. Sen loistoaika oli ollut 1860- ja 1870-luvuilla, vieläpä 1880-luvulla, jolloin se oli suorittanut suuret järjestelytyöt, joiden johtavat periaatteet olivat yleisessä mielipiteessä vakaantuneet ja jotka eivät sanottavasti herättäneet etujen ristiriitoja.” 

Syksyn 1905 valtiollisesta murrosvaiheesta alkoi sitten Paasikiven poliittisen uran ensimmäinen todellinen nousukausi. Vanha suomalaisten senaatti asetti marraskuun 10. päivänä komitean, jonka tuli laatia ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi. Demokratia teki tuloaan Suomeen, sillä työssä tuli ottaa huomioon yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaate. Komitean puheenjohtajaksi määrättiin professori Robert Hermanson ja jäseniksi mm. valtioneuvos J. R. Danielson, ylitirehtööri J. K. Paasikivi, kirjailija Santeri Alkio, professori E. N. Setälä, professori K. J. Ståhlberg, vapaaherra R. A. Wrede ja toimittaja Edvard Valpas. 

Suurlakon jälkeen Viipurissa marraskuun 19. päivänä pidetyssä vanhasuomalaisten maakunnallisessa kokouksessa Paasikivi puuttui mm. eduskuntauudistukseen ja torpparikysymykseen. Hänen mielestään Suomessa ei kannattanut toteuttaa kaksikamarijärjestelmää. Paasikiven johtoajatus oli, että ”meidän täytyy saattaa olomme sopusointuisiksi, niin että voidaan kaikissa pääasioissa käydä käsi kädessä”. Yhteiskunnassa ei pitänyt etsiä suuria riitakysymyksiä, vaan yhteistyö oli paras ratkaisu. Niin myös isäntien ja torpparien suhteet oli saatava sellaisiksi, että lopputulos hyödyttäisi molempia osapuolia. 

Suomalaisessa puolueessa eduskuntauudistusta ryhtyi pohtimaan nelihenkinen komitea, johon kuuluivat valtioneuvos J. R. Danielson, lehtori Onni Hallsten, lakitieteen kandidaatti Philip Suuronen ja ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Keskustelun virittäjäksi he julkaisivat Uudessa Suomettaressa joulukuun alussa perusteellisen ehdotuksen uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi. 

Marraskuussa asetetun Hermansonin komitean työstä ei kuitenkaan tullut mitään. Perustuslailliset eivät halunneet ottaa tehtävää vastaan suomettarelaisten senaatilta. Mechelinin senaatti asetti joulukuun 4. päivinä tilalle uuden komitean. Kokoonpanossa oli tapahtunut vain pieniä muutoksia. Mm. P. E. Svinhufvud tuli nyt komitean jäseneksi. Työ aloitettiin joulukuun 8. päivänä, ja istuntoja pidettiin tiiviisti. 

Komiteassa tuli sitten mm. esille kysymys yksi- tai kaksikamarijärjestelmästä. Paasikivi asettui edellisen vaihtoehdon kannalle. Tämä oli myös komitean enemmistön mielipide asiasta. Paasikivi kannatti lisäksi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä vaalikelpoisuuden myöntämistä kaikille äänioikeutetuille. Hän katsoi, että eduskunnan piti yksinkertaisella äänten enemmistöllä voida muuttaa suuren valiokunnan mietintöjä, joten tästä valiokunnasta ei pääsisi muodostumaan ’ylimääräistä’ kamaria. Mm. puoluetoveri Danielson vastusti Paasikiven kantaa. Komitea sai työnsä valmiiksi jo helmikuussa 1905. Setälä ja Paasikivi määrättiin sitten tarkastamaan valmistuneen lakiehdotuksen kieliasu. 

Kaikki neljä säätyä hyväksyivät tämän jälkeen uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Äänioikeusikärajaksi tuli 24 vuotta. Keisari vahvisti Suomen eduskuntauudistuksen heinäkuussa 1906. 

Eduskuntauudistuksen jälkeen täytyi Paasikiven mielestä ryhtyä laajentamaan kunnallista äänioikeutta. ”Tämäkin kysymys on yksi niitä, joissa tarpeellisten uudistusten toimeentulo on aivan Iiian kauan lykkäytynyt”, hän totesi vuonna 1906 ilmestyneessä kirjasessaan ”Kunnallinen äänioikeus”. Kunnallisvaaleissa olisi myös siirryttävä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Vanhasuomalainen reformisti katsoi äänimäärän mahdollisen sitomisen verotettavan tulon suuruuteen olevan epäoikeudenmukaista, sillä ’kunta, enempääi kuin valtiokaan ei ole mikään pääomien yhdistys, mikään osakeyhtiö, johon osakkaat ottavat osaa eri suurilla rahamäärillä” Maan yhteiskuntaolot oli Paasikiven mielestä järjestettävä sellaisiksi, että ne tyydyttävät suuren enemmistön vaatimuksia, sillä ”silloin ei ole pelkoa niiden sortumisesta”. Näin voitaisiin lujittaa myös suomalaisten rintamaa ulkoapäin tulevaa uhkaa vastaan. Äänioikeusreformi kunnallisvaaleissa toteutettiin kuitenkin vasta syksyllä 1917. 



Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.