9. Paasikivi ja Kansakunnan kohtalonkysymykset ennen talvisotaa

Suomen Tukholman-lähettiläs

Marraskuun alussa 1936 presidentti Svinhufvud nimitti sitten entisen suomalaisen puolueen johtomiehen J. K. Paasikiven maan uudeksi lähettilääksi Tukholmaan. Asiasta oli keskusteltu valtioneuvoksen kanssa jo joulukuussa 1935. Isänmaa tarvitsi taas Paasikiveä. Lähes 66-vuotias “eläkeläinen” lähti ilmeisesti hieman vastahakoisesti Ruotsin pääkaupunkiin. Mm. vanhan ystävän K. N. Rantakarin kanssa asiaa pohdittiin etukäteen tiiviisti. Suomen uudeksi pääministeriksi oli samoihin aikoihin tullut maalaisliiton Kyösti Kallio. Ulkoministerin tehtävät sai edistyspuoluetta edustanut Rudolf Holsti. Myös pääjohtaja A. K. Cajanderin johtaessa hallitusta Holstilla oli ulkoministerin salkku marraskuuhun 1938 saakka. Rafael Erich, Suomen entinen Tukholman-lähettiläs oli saanut syksyllä 1936 siirron Roomaan. 

Paasikivi jätti kokoomuspuolueen valtuuskunnan puheenjohtajan tehtävät. Hän oli vuosien kuluessa joutunut silloin tällöin mukaan ulkopolitiikan ympyröihin, mutta vasta nyt varsinaisesti alkoi hänen diplomaattiuransa. Tukholmassa Paasikivi oli toiminut jo joulukuussa 1917, mutta vuonna 1936 kansainvälinen tilanne oli pienen Suomen näkökulmasta aivan toinen kuin maan itsenäistymisvaiheessa. 

Suomen ulkopolitiikkaa haluttiin luotsata Pohjoismaihin päin. Erityisesti koetettiin parantaa suhteita Ruotsiin. Esim. Mannerheim nimitti uutta ulkopoliittista linjaa ”ruotsalaissuuntaukseksi”. Yritettiin saada tukea ja luottamusta Pohjanlahden länsipuolelta. Maiden väliset suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Suomen itsenäistymisvaiheessa Ahvenanmaan kysymyksestä oli muodostunut paha riidanaihe. Vuonna 1921 oli sovittu, ettei saaria saanut linnoittaa eikä miehittää. Kesäkuussa 1935 Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Eric Assmus oli todennut, että puna-armeija ei jäisi mahdollisen suursodan syttyessä Suomen itärajan taakse odottelemaan vihollisen hyökkäystä. Paasikiven kertoman mukaan tämä ilmoitus oli antanut kovasti pohtimisen aihetta maan johtomiehille. 

Kivimäen hallituksen esittämä uusi ulkopolittinen suuntaus oli vahvistettu eduskunnassa virallisesti joulukuussa 1935. Valtioneuvos Paasikivelle varattiin verraten näkyvä rooli tämän linjan toteuttamisessa. Suomessa pohjoismaista suuntausta ajoi voimakkaasti vaikutusvaltaisten konservatiivien ryhmä, johon kuuluivat presidentti Svinhufvud, marsalkka Mannerheim, valtioneuvos Paasikivi, pääministeri Kivimäki sekä ulkoministeri Hackzell. Myös sosiaalidemokraattien johtomies Väinö Tanner tuki tätä linjaa. Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin käyty jo vuodesta 1923 lähtien neuvotteluja mahdollisesta puolustusliitosta, jos Neuvostoliitto aloittaisi sodan Suomea vastaan. Nämä keskustelut tapahtuivat täysin salassa. Ruotsin poliittinen johto ei kuitenkaan ollut toistaiseksi halukas sitomaan käsiään Suomen takia. 

Ennen lähtöään Tukholmaan Paasikivi neuvotteli tilanteesta useita kertoja Mannerheimin kanssa. Sotamarsalkka kannatti erityisen innokkaasti pohjoismaista suuntausta. Mannerheim oli puhunut asiasta Paasikivelle jo vuonna 1934. Ilmeisesti marsalkka olikin Suomessa koko hankkeen merkittävin taustahahmo. Paasikivi kirjoittaa muistelmissaan Mannerheimin tavoitteista ja pohjoismaisen suuntauksen mahdollisesta merkityksestä maalle kriisitilanteessa: 

”Pohjoismaiden apu oli meille hänen mielestään välttämätön. Suomen itsenäisyys oli Skandinavialle ensiluokkainen reaalinen arvo. Puolustusliitto Ruotsin kanssa oli pyrkimystemme viimeinen, ’kolmas etappi’, hän sanoi ja lisäsi vihan alakuloisena: “Ehkä se on utopia, unelma.” Jälkeenpäin ajatellessani ja Neuvostoliiton tavattomasta sotilaallisesta voimasta huolimatta en saata tulla muuhun tulokseen kuin että tieto Suomen ja Ruotsin yhteisestä puolustuksesta olisi todennäköisesti voinut estää talvisodan, varsinkin jos Suomen puolelta samalla olisi neuvotteluissa v. 1939 noudatettu riittävän varovaista ja järkevää menettelyä.” 

Suomessa kieliriidan viimeiset varsinaiset yhteenotot käytiin 1930-luvulla. Paasikivi oli esiintynyt kielikysymyksessä maltillisesti ja oli jopa puolustanut ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia, joten hän oli tästäkin syystä sopiva mies edustamaan maataan Pohjanlahden länsipuolella. 

Suomen Tukholman-lähetystö sijaitsi Strandvägenin varrella. Paasikiven aikana lähetystöön saatiin erityinen lehdistöavustaja. Suhteet julkiseen sanaan oli pidettävä kunnossa. Paasikivi seurasi itse hyvin tarkkaan tärkeimpien sanomalehtien kirjoittelua ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. Tukholma oli Suomen kannalta mainio näköalapaikka kansainväliselle kentälle. Sotilasasiamieheksi Paasikivi yritti saada eversti Paavo Talvelaa. Mannerheim oli kuitenkin asiasta toista mieltä, ja niin Talvela pysyi Suomessa. Varsinaisten rutiiniasioiden hoitoon lähettiläs ei puuttunut. Noin kerran kuussa hän raportoi poliittisesta tilanteesta ulkoasiainministeriölle. Uusi lähettiläs ei tyytynyt vain toteamaan tapahtumia, sillä hän pyrki myös vaikuttamaan kehityksen suuntaan. Paasikiven ensimmäisen raportin aiheena oli ”Pohjoismaiden puolustuskysymys”. Taloudellisesti uusi virka ei ollut Paasikivelle merkittävä, mutta hänellä oli tietysti mahdollisuus käyttää varsin runsaasti omia varoja edustuskustannuksiin. Lähetystössä pidettiin usein hienoja illallisia. Esim. tammikuussa 1939 kunniavieraana oli Ruotsin kuningas Kustaa V. 

Helsingin yliopiston kieliriidassa Suomen Tukholman-lähettiläs katsoi jopa asiakseen neuvoa maansa johtoa. Tapansa mukaan hän toi kantansa julki tiukkaan sävyyn, mutta myös vastustajien joukossa oli voimakkaita persoonia. Dosentti Juhani SUOMEN mukaan ”linjamiehet” Paasikivi ja Kekkonen iskivät ensimmäisen kerran lujasti yhteen juuri yliopiston kieliriidassa. 

Kansainliitto ei kyennyt turvaamaan yleistä rauhantilaa ja estämään suursodan syttymistä. Myös Itämeren piirin valtiot joutuivat mukaan niihin tapahtumiin. Kansallissosialistien valtaannnousu Saksassa herätti levottomuutta etenkin Neuvostoliitossa. ”Kolmannen valtakunnan” voimistuminen ja aluelaajennukset kiristivät kansainvälistä tilannetta. Englanti ja Ranska eivät kyenneet hillitsemään tätä kehitystä. Paasikivi oli pannut merkille, että Ruotsissa pidettiin myös Saksan suuntaa vaarallisena. Rajajoki oli sen sijaan kovin kaukana Tukholmasta. Kuningaskunta halusi pysyä ulkopolitiikassaan tiukasti puolueettomuuden linjalla. Tukholmassa Ruotsin ja Suomen yhteistoimintasuunnitelmiin puolustuksen alalla suhtauduttiin eräitä poikkeuksia lukuunottamatta hyvin varovaisesti. Epävirallista tietä Suomi saattoi kyllä saada apua kriisitilanteessa Pohjanlahden länsipuolelta. 

Talvisodan taustasta on Suomessa kirjoitettu paljon. Mistä sitten alkoi tämän sodan esihistoria? Esim. Keijo KORHOSEN arvion mukaan “Suomen talvisota alkoi 29. 11. 1936 Ždanovin puheesta”. Yleisesti voidaan todeta, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteita hallitsi 1930-luvulla epäluulojen ilmapiiri. Ulkoministeri Rudolf Holsti oli kyllä käynyt helmikuussa 1937 vierailulla Moskovassa, mutta tilanne ei tästä juuri parantunut. Tämän käynnin aikana keskusteltiin erityisesti Suomen ja Saksan välisistä suhteista. 

Neuvostoliitto oli aloittanut huhtikuussa 1938 epäviralliset neuvottelut Suomen kanssa Leningradin suunnan puolustuskysymyksistä. Lähetystösihteeri Boris Jartseville oli Moskovasta annettu käsky ryhtyä keskustelemaan Helsingissä ajankohtaisista ulkopoliittisista kysymyksistä. Tehtävän hän oli saanut suoraan J. V. Stalinilta. Neuvostoliitto halusi nyt varmistaa luoteisrajansa turvallisuuden Suomen suunnalla mahdollisen suursodan varalta. Saksan armeijan sivustan arveltiin hyökkäävän tämän pienen rajanaapurin kautta Leningradiin. 

Jartsev neuvotteli sitten Helsingissä mm. pääministeri A. K. Cajanderin, ulkoministeri Rudolf Holstin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Neuvostoliiton näkökulmasta ei tilanteeseen saatu konkreettista ratkaisua. Nämä neuvottelut pidettiin salassa suurelta yleisöltä. Paasikivi toteaa muistelmissaan suoraan, ettei hänellä ollut tietoa näistä vuonna 1938 käydyistä luottamuksellisista neuvotteluista. Jartsev kävi myös keskustelemassa Tukholmassa Ruotsin ulkoministeri Richard Sandlerin kanssa kansainvälisestä tilanteesta ja erityisesti Ahvenanmaan kysymyksestä. 

Hitlerillä näytti olevan menestystä suurpolitiikassa. Münchenissa tehtiin syyskuun 30. päivänä 1938 kansainvälisesti tärkein ratkaisu, mutta Moskova pidettiin kokonaan syrjässä tapahtuneesta. Pian tämän jälkeen Suomen Tukholman-lähettiläs totesi Neuvostoliitosta, että ”sen merkitys Euroopan asioihin ei ole vastannut valtakunnan reaalista suuruutta ja viime aikoina on se joutunut yhä enemmän eristettyyn asemaan”. 

Ilmeisesti eniten työtä Paasikivelle aiheutti Ahvenanmaan kysymys. Pitkien neuvottelujen jälkeen Ruotsi hyväksyi tammikuussa 1939 ns. Tukholman suunnitelman. Sen mukaan Suomi voisi saada apua läntiseltä naapuriltaan, jos vihollisen joukot ilmestyisivät Ahvenanmaalle. Lisäksi saarten linnoittamattomaksi jäävän alueen laajuutta pienennettiin. Tämän jälkeen Ruotsin ulkoministeri Sandler ilmoitti, että sopimukselle oli saatava mm. Neuvostoliiton hyväksyminen. 

Maaliskuussa 1939 Hitlerin joukot marssivat Prahaan. Tsekkoslovakian olemassaolo oli päättynyt. Pian tämän jälkeen Saksa kaappasi Liettualta Memelin alueen. Myös Mussolini päätti toimia, ja niin italialaiset valtasivat Albanian. 

Pohjoismainen suuntaus ajautui karille, kun Ruotsi päätti kesäkuun alussa irtautua Ahvenanmaan linnoittamispyrkimyksistä. Neuvostoliitto oli hieman aikaisemmin luopunut Litvinovin ajamasta ulkopoliittisesta linjasta. Stalin halusi pysya erillään imperialistisesta sodasta. Kaikki vuoden 1921 Geneven sopimuksen allekirjoittajavaltiot olivat kyllä hyväksyneet Ahvenanmaan linnoittamista koskeneet ehdotukset, mutta Neuvostoliiton uusi ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) V. M. Molotov puuttui asiaan toukokuussa pitämässään puheessa. Hän totesi, että Ahvenanmaata voitaisiin käyttää Neuvostoliittoa vastaan, sillä saarilta oli mahdollista sulkea pääsy Suomenlahdelle. Väylä Itämereltä Leningradiin oli pidettavä avoinna. Tämä puhe oli selvä varoitusmerkki. Moskovassa ei suhtauduttu suopeasti ajatukseen, että Ruotsi ja Suomi ryhtyisivät sotilaalliseen yhteistyöhön. Ruotsi ei tässä tilanteessa halunnut joutua ristiriitaan Neuvostoliiton kanssa. Tukholmassa myös Saksa katsottiin vaaralliseksi tekijäksi. Suomen oli kuljettava nyt ulkopolitiikassaan yksin omaa tietään. Euroopan valtiollisen kartan muuttaessa jatkuvasti muotoaan saattoi tilanne Itämeren piirissä kehittyä hankalaksi. Paasikivi oli varsin huolestunut Suomen kansainvälisestä asemasta. Hän kirjoitti Tukholmasta pari päivää sen jälkeen, kun Ruotsin hallitus oli päättänyt luopua Ahvenanmaan linnoittamishankkeesta: 

”Se ajatus on lähellä, että Suomi maantieteellisten suhteittensa vuoksi on toisessa ja huomattavasti vaarallisemmassa asemassa kuin Ruotsi ja Norja ja että Suomen on vaikea pysyä syrjässä suurvaltojen riidoista.”

Lisäksi on todettava, että Suomessa tunnettiin vuonna 1939 Neuvostoliittoa ja sen pyrkimyksiä varsin heikosti. Paasikiven mukaan ”näytti, kuin olisi tahdottu unohtaa suuren tuntemattoman olemassaolo’. Lähetystöneuvos Jartsev kävi vielä maaliskuun alussa ulkoministeri Erkon puheilla. Tämän jälkeen Neuvostoliiton entinen Suomen-lähettiläs Boris Stein saapui Helsinkiin jatkamaan neuvotteluja. Ministeri Erkko ei halunnut tehdä myönnytyksiä. Suomi tulisi sodan sattuessa puolustautumaan päättäväisesti. Aluevaihdoksista ei haluttu edes neuvotella. Kuten edellä jo todettiin, Paasikivi pysyi syrjässä näistä tapahtumista. Suomen idänsuhteet eivät kuuluneet Tukholman-lähettilään virkatehtäviin. Helsingissä ei kiinnitetty Neuvostoliiton esittämiin näkökohtiin kovin suurta huomiota. Juridisesti Suomen kansainvälisen aseman piti olla vakaa. Paasikivi sai kuitenkin yksityisesti Mannerheimin välityksellä kuulla Steinin käymistä neuvotteluista. Heinäkuussa 1939 Paasikivi totesi, että Suursaarta lukuunottamatta Suomi ei tarvinnut eräitä pieniä Suomenlahden saaria, joista Neuvostoliitto oli kiinnostunut. 

Moskovassa oltiin todella huolestuneita kansainvälisen politiikan suunnasta. Neuvostoliiton ja länsivaltain vuonna 1939 käymät neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Myös Suomi oli suurvaltain pelinappulana tässä tilanteessa. Stalin pääsi sen sijaan yhteisymmärrykseen Saksan kanssa. Näin Hitler vapautui mahdollisesta kahden rintaman sodasta. Elokuun 23. päivänä Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat Moskovassa hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen piti olla voimassa 10 vuotta. Mm. Suomen suurpoliittinen asema Itämeren piirissä muuttui täysin. Tosin sopimukseen liittyvistä lisäpöytäkirjasta ei Helsingissä tiedetty mitään. Tämän salaisen asiakirjan mukaan Suomi kuului nyt Neuvostoliiton etupiiriin. Saksa sai puolestaan toimia oman mielensä mukaan Puolan länsi- ja keskiosissa. Suomen näkökulmasta ulkopoliittinen tilanne muistutti Napoleonin aikaa. Oli syntynyt uusi Tilsitin sopimus, ja tätä asiakirjaa seurasi sitten Suomen sota. 

Kappaleen sivut: 1 2 3

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.