Siirtyminen valtiokonttoriin ja sortovuosien poliittisia linjoja
Kuten edellä jo todettiin Paasikiven uralla tapahtui taas muutos. Hän siirtyi käytännön työn ja samalla yhä enemmän yhteiskunnallisen toiminnan pariin. Akateeminen tie oli avautunut nopeasti Paasikivelle. Tosin yliopistourasta ei tullut pitkäaikaista. Senaattori E. R. Neovius tarjosi hanelle vuonna 1902 virkaa valtiovaraintoimituskunnasta, mutta Paasikivi kieltäytyi tästä. Seuraavana vuonna senaattori suositteli hänelle valtionkonttorin ylitirehtöörin (pääjohtajan) paikkaa. Paasikivi pohti tarkoin tilannetta ja päätti hakea virkaa. Siihen ilmoittautui myös esittelijäsihteeri Artur Kniper. Yliopiston apulaisen ansiot olivat selvästi mittavammat kuin esittelijäsihteerin. Kesäkuun alussa 32-vuotias tohtori siirtyi sitten uuteen virkaansa. Näin nuoren miehen nimitys korkeaan tehtäviin herätti melkoisesti huomiota. Valtiokonttoria Paasikivi johti lukuun ottamatta vuosina 1908-1909, jolloin hän toimi senaattorina, aina vuoteen 1914 saakka. Hän luennoi lisäksi yliopistossa finanssioikeutta vuosina 1906-1907. Muistelmissaan Paasikivi kertoo lyhyesti pääjohtajakaudestaan:
“Valtiokonttori oli silloin pieni virasto ja ajattelin voivani jatkaa tieteellisiä töitäni. Jouduin kuitenkin yhä enemmän kiinni yleisiin asioihin, minkä vuoksi tieteellinen toimintani rajoittui pienempiin tutkielmiin.”
Ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Johtaessaan valtiokonttoria Paasikivi joutui yhä enemmän mukaan politiikan ympyröihin. Hänestä tuli kansanedustaja ja senaattori. Vuonna 1913 Paasikivi katsoi parhaimmaksi luopua eduskunnasta. Samalla hän jätti valtiokonttorin ja siirtyi Kansallis-Osake-Pankin palvelukseen.
Suomalaisten poliittinen rintama jakaantui sortovuosina kahteen pääleiriin: myöntyvyysmiehiin ja perustuslaillisiin. Näiden suuntien väliset taistelut muodostuivat varsin katkeriksi. Paasikivi on itse todennut, että monet tunnetut myöntyvyysmiehet olivat historiantutkijoita ja perustuslaillisten kuuluisimmat johtajat olivat juristeja. Tyoväenliike asettui tukemaan perustuslaillisuutta. Yhteistyö Venäjän kysymyksessä näytti suomalaisten keskuudessa melko mahdottomalta. Paasikivi toteaa omasta poliittisesta ratkaisustaan tässä tilanteessa:
“Vanhasuomalaisen puolueen omaksuma tie ja pyrkimykset Suomen ja Venäjän välisen riidan selvittämiseksi olivat mielestäni järkevämmät ja sisälsivät jonkinlaisen mahdollisuuden asioiden järjestämiseen. Onnistumisesta meidänkään ohjelmamme pohjalta ei tietenkään ollut varmuutta.”
Paasikivi ei seurannut Venäjän kysymyksessä Yrjö-Koskisen viitoittamaa tietä, vaan hän tuki aluksi Danielson-Kalmarin johtamaa myöntyvyyspolitiikan suuntaa. Tämä maltillisten vanhasuomalaisten ”ulkopoliittinen’ linja perustui lähinnä professori J. R. Danielsonin vuonna 1901 ilmestyneessä kirjassa “Mihin suuntaan?” esittämiin ajatuksiin. Paasikiven kertoman mukaan teos käännettiin keisarin määräyksestä venäjäksi. Danielson katsoi, ettei pienen Suomen autonomia sinänsä ollut ristiriidassa mahtavan Venäjän poliittisten ja strategisten etujen kanssa. Ei pitänyt turhaan kärjistää Suomen kansan ja hallitsijan välistä yhteyttä. Riidasta saattoi. kehittyä kansainvälinen selkkaus. ”Oikean tien löytäminen on sentähden täällä äärettömän tärkeä, ja askelkin harhaan voi aiheuttaa arvaamattoman onnettomuuden”, Danielson päätteli. Monet perusteelliset keskustelut tämän tunnetun historiantutkijan ja valtiomiehen kanssa ajankohtaisista kysymyksistä olivat Paasikivelle suureksi hyödyksi. Tosin “ulkopolitiikka” ei ollut tuolloin Paasikiven erikoisala, mutta Paasikiven linja on selvästi saanut vaikutteita Danielson-Kalmarin 1900-luvun alussa esittämistä näkemyksistä. Vuosina 1903-1910 Paasikivet ja Kalmarit asuivat jopa samassa kivitalossa Kaivopuistossa Pietarinkadun ja Neitsytpolun kulmauksessa. On tosin myönnettävä, että vuosien varrella alkoi ilmetä myös tiettyjä suuntaeroja ”oppi-isään” nähden. Paasikiven läheiseen tuttavapiiriin kuului lisäksi mm. filosofian tohtori August Hjelt. Tämän naapurin kanssa keskusteltiin samoin tuntikausia ajankohtaisista kysymyksistä. Venäjän oloihin perehtynyt Hjelt antoi jopa nuorelle lahjakkaalle lakimiehelle venäjän kielen tunteja.
Passiivinen vastarinta ei ollut kaikkien suomalaisten mielestä riittävä poliittinen toimintavaihtoehto. Bobrikov esiintyi varsin häikäilemättömästi. Esim. kapteeni Fellman, Lahden kartanon isäntä, karkotettiin maasta, koska hänen luonaan oli pidetty perustuslaillisten suuri salainen juristikokous, jossa pohdittiin mm. passiivisen vastarinnan menetelmiä. Suomeen syntyi pieni aktivismin nimellä tunnettu liike, jonka kannattajat päättivät vastata väkivaltaan väkivallalla. Kesäkuun 16. päivänä nuori senaatin virkamies Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin. Tyrannista oli päästy eroon. Schaumanista tuli hetkessä kansallissankari. Vanhasuomalaisten johtomiehet olivat kuitenkin huolissaan, sillä pieni Suomi saattoi joutua nyt ankaran koston kohteeksi.
Heti Bobrikovin murhan jälkeen Paasikivi laati iltamyöhällä Uuteen Suomettareen pääkirjoituksen, jossa hän selvin sanoin tuomitsi murhan ja väkivaltaiset menetelmät politiikan välikappaleina. Menneisyys otettiin tässä tilanteessa nykyisyyden todistajaksi. Paasikivi totesi jyrkästi:
“Historia ei tunne, että rikoksella ja väkivallalla saataisiin muuta kuin hävitystä aikaan. Pysyväinen perustus on niin kansojen kuin yksityisten elämässä laskettava toisella tavalla. Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa.”
Tämä oli rohkeaa puhetta. Paasikivi kertoo pääkirjoituksesta kyllä muistelmissaan, mutta hän ei mainitse sen yhteydessä sanaakaan siitä, kenen kynästä teksti alun perin on lähtöisin. Lehden toimituksessa oli nimittäin murhan jälkeisenä iltana pohdittu tilannetta perusteellisesti. Osa läsnäolleista suomalaisen puolueen johtomiestä oli ollut sitä mieltä, että Schaumanin tekoa ei pitänyt tuomita.
Uudeksi kenraalikuvernööriksi määrättiin sitten ruhtinas I. M. Obolenski. Bobrikovin paras tukija joutui myös pois pelistä, sillä Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri von Pleve surmattiin heinäkuussa 1904.
Paasikiven yhteiskunnallisen kiinnostuksen kohteena niinä vuosina olivat siis erilaiset maaseudun oloihin liittyvät kysymykset. Hän ehti tutustua läheisesti myös säätyvaltiopäivien toimintaan. Pikakirjoitustaitoinen Paasikivi toimi nimittäin valtiopäivillä 1905-1906 talonpoikaissäädyn sihteerinä. Suomalaisen puolueen keskushallituksen jäsen hän oli vuodesta 1903 lähtien vuoteen 1913 saakka ja uudelleen vuosina 1917-1918. Myös rouva Anna Paasikivi otti aktiivisesti osaa suomalaisen puolueen toimintaan.
Kappaleen sivut: 1 2
