Suomalaisen puolueen torppariohjelman syntyvaiheita
Vanhasuomalainen puolue laati itselleen uuden puolueohjelman vuonna 1906. Asiaa oli valmisteltu parisen vuotta. Etenkin puoluesihteeri K.N. Rantakari oli esiintynyt tarmolla kansanvaltaisuuden ja yhteiskunnallisten reformivaatimusten puolesta. Uudistusystävällistä linjaa ajoivat lisäksi mm. J. R. Danielson, Hannes Gebhard, Ernst Nevanlinna, August Hjelt ja J. K. Paasikivi. Kaikki he olivat saaneet Saksasta monia sosiaalipoliittisia vaikutteita.
Snellman oli jo aikanaan huolestunut tilattoman väestön vaikeasta asemasta. Yrjö-Koskinen kiinnitti 1880-luvulta lähtien huomiota torppariasiaan. Suomalaisen puolueen puoluekokouksessa tämä kysymys oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1899. Erityisesti tohtori Hannes Gebhard oli puolueen auktoriteetti maatalouskysymyksissä. Tilattoman väestön alakomitean mukaan Turun ja Porin läänissä tiloista oli 78,21 % vuokraviljelmiä, Uudenmaan läänissä 77.71 % ja Hämeen läänissä 77.73 %. Nämä luvut Paasikivi esittää muistelmissaan. Tosin näistä tiloista vain osa oli torppareiden hallussa. Toisen kriteerin mukaan laskettuna voidaan todeta, että vuonna 1901 viljellystä maasta omistajien käytössä oli 77%.
Suomalaisen puolueen torppariohjelman syntyvaiheissa Paasikivellä oli keskeinen rooli. Hän oli joutunut tutustumaan maaseudun ongelmiin monissa eri yhteyksissä. Paasikivelle oli siis muodostunut ainakin jonkinlainen kuva torppareiden oloista:
“Olin Hämeestä kotoisin olevana ja varttuneemmalla iällä siellä kesääni viettäneenä joutunut jonkin verran näkemään torpparioloja ja sen varjopuolia sekä tutustumaan maaseutuvaestön ajatuksiin asiasta.”
Tietysti asiaa piti tarkastella myös kannatustaktisesta näkökulmasta. Perinteisesti Paasikiven puolue oli saanut tukea maaseudulta, suomenkieliseltä talonpoikaisväestöltä. Maanvuokraolojen järjestäminen oli edellytys lujan perustan luomiseksi koko yhteiskunnalle. Isäntien ja torppareiden välille ei saanut muodostua suuria kiistakysymyksiä. Kannatusalue oli turvattava. Vuosisadan alussa suurin osa maan asukkaista oli maatalousväestöä.
Torppariasiasta kehittyi kuitenkin vaikea poliittinen ongelma. Näihin aikoihin Suomen maataviljelevä väki sai itselleen oman erityisen puolueen, kun maalaisliitto aloitti toimintansa. Torppareiden asemaan puututtiin myös sosiaalidemokraattien taholta innokkaasti. Ruotsalainen kansanpuolue ja nuorsuomalaiset esittivät tästä keskeisestä yhteiskuntapoliittisesta kysymyksestä vain ylimalkaisen ohjelman.
Suomalaisen puolueen johtomiehet ryhtyivät pohtimaan torpparikysymystä tiiviisti suurlakon jälkimainingeissa. Vuoden 1905 lopulla pidetyssä puoluekokouksessa asiaa käsiteltiin alustavasti. Mm. Paasikivi käytti siitä puheenvuoron. Päätettiin, että torpparikysymy kseen oli puututtava uudessa puolueohjelmassa. Asiaa valmistelemaan asetettiin erityinen komitea.
Työ aloitettiin seuraavan vuoden alussa. Kokoonnuttiin senaattori A. Osw. Kairamon luo pohtimaan kysymystä. Hannes Gebhardin ajatuksilla oli keskeinen osa ohjelman suuntaviivoja laadittaessa. Paasikivi, joka myös kuului suomalaisen puolueen omaan torpparikomiteaan, esitteli työn tuloksia Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa maaliskuussa 1906. Tarkoitus oli perustaa jokaiseen kuntaan “tasapuolinen vuokralautakunta”, joka valvoisi maanvuokralain varsinaista toteuttamista. Sopimusaika olisi 50 vuotta, mutta 25 vuoden kuluttua vuokran suuruuteen voitaisiin tehdä yhteisellä päätöksellä välttämättömiä muutoksia. Vuokra olisi määrättävä yleensä rahassa.
Kesäkuussa 1906 pidettiin sitten suomalaisen puolueen valmisteleva puoluekokous, jossa lopullisesti hyväksyttiin uusi “maalaisohjelma”. Keskustelun torpparikysymyksestä alusti Paasikivi. Myös puolueen muut ohjelmantekijät esiintyivät. J. R. Danielson Kalmari alusti valtiollisesta kysymyksestä, Ernst Nevanlinna kieliasiasta ja eduskunnan finanssivallasta sekä A. H. Virkkunen koulukysymyksestä. Lokakuussa oli uusi puoluekokous, jolloin vahvistettiin koko puolueohjelma.
