Kansallis-Osake-Pankin nousu Suomen suurimmaksi liikepankiksi politiikan sivustakatsoja
Paasikivi oli tullut Kansallis-Osake-Pankin johtoon joulukuussa 1914. Varsin hyvin perustein voidaan todeta, että Paasikivi on myös Kansallispankin historiaa. Tunnollisesti ja perusteellisesti pääjohtaja syventyi alaansa. Paasikiven linja tunnetaan hyvin, mutta talousmies Paasikivestä on kirjoitettu vähän. Kauppiaan poikana liike- elämä ei ollut hänelle vierasta. Pääjohtaja oli saanut kansantaloudellisen koulutuksensa liberalismin hengessä. Toiminta pankki- ja talousmiehenä sitten vielä lujitti tätä katsomusta. Hänen mielestään “ns. taloudellisilla laeilla on vaikutus, jonka vain ajoittaisesti voi mahtikeinoilla tehdä tyhjäksi”. Paasikivi toimi yksityisen sektorin palveluksessa, ja hän arveli koko valtakunnan menestyksen riippuvan tuotannon kasvusta. Vuonna 1924 pitämässään esitelmässä hän totesi:
”Peruskysymys on siis lopultakin kysymys tuotannosta: Kansallistulon, ja sen lähteen, tuotannollisen työn lisäämisestä. Siitä riippuu loppujen lopuksi sekä valtion ja kunnan että yksityisten perheiden toimeentulo ja menestys.”
Ensimmäisen maailmansodan vaikeista vuosista KansallisOsake-Pankki oli selvinnyt suhteellisen hyvin. Suomen taloudellista kehitystä haittasi 1920-luvun alkupuolella voimakas inflaatio. Rahaa oli runsaasti liikkeellä. Vuosina 1916-1920 Suomeen perustettiin neljä uutta liikepankkia. Eräät taas joutuivat lopettamaan toimintansa. Hintataso alkoi tasaantua vuodesta 1922 alkaen. Säästöpääoman muodostuminen oli hidasta. Suomen ulkomaankaupassa tapahtui melkoinen muutos Venäjän markkinoiden tyrehtyessä vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Niiden tilalle oli etsittävä uusia markkinoita. Paasikiven arvion mukaan ennen ensimmäistä maailmansotaa noin 40 % Suomen käytössä olleesta ulkomaanvaluutasta oli tullut Venäjältä.
Paasikivi on itse todennut itsenäistyneen Suomen talouselämän alkutaipaleesta mm.:
”Sodan päättyessä kärsimme Suomessa täyskelpoisen rahan puutteesta; tarkoitan sellaista rahaa, jolla olisimme voineet ostaa tavaroita ulkomailta. Laadin vuonna 1924 laskelman, joka oli tarkoitettu selvittämään, kuinka suuria summia olimme viisivuotiskautena 1919-23 käyttäneet teolliseen uudistus- ja laajennustyöhön ja millä tavoin tätä varten oli hankittu varat. Tein sen johtopäätöksen, että kyseessä olevaan tarkoitukseen käytettyjä varoja vastasi jokseenkin tarkoin ulkoisen velkaantumisen yhtä suuri kasvu. Maa oli toisin sanoen suorittanut tämän uudistustyön ulkomaisella pääomalla.”
Paasikivi pysyi tosiaan syrjässä päivänpolitiikasta. Kokoomuksen piirissä siirryttiin 1920-luvun alussa monta askelta oikealle. Reaalipoliitikot, vanhat myöntyvyysmiehet, menettivat asemansa puolueen johdossa. Tiukka ‘Venäjän” vastainen linja tuli vallitsevaksi. Ilmeisesti Paasikivi suhtautui varsin myötämielisesti presidentti K. J. Ståhlbergiin. Vuonna 1923 presidentti ja silloinen valtiovarainministeri Risto Ryti yrittivät saada Paasikiveä Suomen Pankin pääjohtajaksi, mutta hän kieltäytyi tästä virasta. Pankinjohtaja on lisäksi kertonut, että hän puolestaan koetti saada Ståhlbergia jatkamaan uuden virkakauden maan johdossa. Tästäkään hankkeesta ei tullut mitään. Paasikivi kannatti sitten seuraavissa presidentinvaaleissa P. E. Svinhufvudin valitsemista maan johtoon, mutta kokoomuksen valitsijamiehet tukivat ensimmäisellä ja toisella äänestyskierroksella professori Hugo Suolahtea.
Suomen ja Ruotsin välisestä puolustusliitosta puhuttiin jo 1920-luvulla. Lokakuussa 1923 kuningaskunnan ulkoministeri Carl Hedenstierna esitti julkisuudessa, että Suomi ja Ruotsi solmisivat puolustusliiton. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että lausunto herätti Suomessa tyytyväisyyttä, mutta Pohjanlahden länsipuolella asiasta nousi melkoinen kohu. Sen seurauksena kuningaskunnan ulkoministeri joutui jättämään hallituspaikkansa. ”Näinä päivinä sattui meitä muutamia suomenmielisiä olemaan koossa ja lähetimme Hedenstiernalle kiitossähkösanoman, jonka ensimmäisenä allekirjoitti P. E. Svinhufvud.” Tama pieni ulkopoliittinen kannanotto ilahdutti kuulemma suuresti ministeriä, mutta puolustusliittohanke hautautui sitten pitkäksi aikaa. Asia tuli uudelleen esille ulkopoliittisena ongelmana 1930-luvun lopulla Paasikiven toimiessa Suomen Tukholman-lähettiläänä.
Tähän tulee kuva
Suomen itsenäisyys oli Paasikiven mielestä todella arvokas saavutus. Tämä oli mm. pitkin historiallisen kehityksen tulosta. Sortokauden tapahtumat olivat vielä selvästi Paasikiven mielessä. Tammikuussa 1925 pitämässään puheessa hän tarkasteli Suomen uutta valtiollista asemaa:
“Olemme nauttineet itsenäisen kansan onnea vasta 7 vuotta. Vaikeuksia on ollut, erityisesti taloudellisia, jotka eivät vieläkään ole poistuneet. Mutta miten kaikki tuollaiset vaikeudet häipyvät pois mielestä, kun verrataan kansamme nykyistä vapautta sen asemaan Venäjän vallan aikana! Miten synkältä, toivottomalta, ahtaalta, mutta samalla miten kaukaiselta tuntuukaan tuo venäläinen aika, jonka me vanhemmat miehet ja naiset niin kauhistuttavan selvästi muistamme? Ja miten rikkaampaa on elämä nykyään, kun voimme ulottaa työmme rajoituksista kaikille ihmiselämän aloille, ohjeenamme pitäen vain oman maan ja kansan tarpeita. Palaamalla ajatuksissamme takaisin menneisiin synkkiin aikoihin ymmärrämme, mikä kallis lahja valtiollinen itsenäisyys todella on jalokivi, jota on vartioitava niinkuin aarretta, sydämen lämmöllä ja tahdon tarmolla. ”
Paasikivi kiinnitti puheessaan huomiota myös ulkomaiden kehitykseen. Pienten valtioiden kannalta Kansainliiton perustaminen oli ilahduttava ilmiö. Tosin Paasikivi ei ollut tämän järjestön suuria ihailijoita. Itäisen rajanaapurin olot kiinnostivat häntä erityisesti. Venäjän valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestä Paasikivi totesi:
“Tuskin kuitenkaan erehtyy, jos katsoo, että nykyinen tilanne Venäjällä on ohimenevä ja, että bolshevismi on antava tilaa jollekin toiselle järjestelmälle, sekä valtiolliselle että taloudelliselle, joka ei nojaa karkeaan materialistiseen elämänkatsomukseen.”
Näin ei kyllä käynyt, mutta Paasikivi jatkaa vielä venäläisistä ja esittää heistä varsin realistisen havainnon:
”Todettava kuitenkin on, että meidän itärajamme toisella puolen on 100-miljoonainen kansa, joka asuu laajalla ja rikkaalla alueella. Tässä on siten ainekset suuren valtakunnan olemassaololle.”
Kokoomuksen puoluekokouksessa Vaasassa marraskuussa 1925 pitämässään puheessa Paasikivi puuttui erityisesti Suomen sisäpolitiikkaan. Tiheään tahtiin tapahtuneet hallitusten vaihdokset huolestuttivat häntä. Nuoren valtion sisäiset olot olivat sangen epävakaat. Keväästä 1918 lähtien oli hallitusten keski-ikä ollut vain kahdeksan kuukautta. Pankinjohtaja ja entinen pääministeri ei hyväksynyt lainkaan tällaista kehitystä. Parasta olisi, että hallitukset olisivat vallassa koko eduskuntavaalien välisen ajan:
‘Olen kysynyt itseltäni, mitähän tulisi esim. suuren liikelaitoksen asioiden hoidosta, jos aina kerran vuodessa koko sen johtokunta pantaisiin viralta ja muutettaisiin? Varmasti sen laitoksen asiat pian menisivät rappiolle. Olen kuitenkin hämmästyksekseni havainnut, että eduskuntapiirit, yleisö, sanomalehdet ja ‘yleinen mielipide’ eivät ota tätä asiaa niin vakavalta kannalta.”
Vuodet 1925-1928 olivat Suomen talouselämässä ripeän kasvun aikaa. Myös kansainvälinen tilanne pysyi niinä vuosina verraten rauhallisena. Suomen rahaolot vakiintuivat. Maa palasi kultakantaan vuonna 1925. Paasikivi kritisoi niinä aikoina erikoisesti liian ankaraa ja epätarkoituksenmukaista verotusta.
Ennen suurta talouspulaa Kansallis-Osake-Pankki kasvoi nopeasti. Osakepääomaa korotettiin oikeaan aikaan eli vuonna 1927. “Paasikiven pankista” tuli nyt Suomen suurin liikepankki. Tulos oli erittäin hyvä, sillä osinko oli parhaina vuosina eli 1925-1928 peräti 18 %.
Kansallis-Osake-Pankki toteutti myös näinä vuosina määrätietoisesti perustajiensa sille asettamaa aatteellista linjaa: oli kehitettävä maan suomenkielisen väestönosan taloudellista toimintaa. Pankki ei ollut pelkästään liikelaitos, vaan se pyrki tukemaan voittovaroistaan erilaisia yleishyödyllisiä pyrkimyksiä. Näistä lahjoituksista on todettava vuonna 1926 Turun Suomalaiselle Yliopistolle annettu miljoonan markan avustus.
J. K. Paasikiven 20-vuotisen pääjohtajakauden aikana Kansallis-Osake-Pankki kohotti erityisesti asemaansa Suomen teollisuuden rahoittajana. Myös rahalaitoksen konttoriverkko laajeni nopeasti. Vuonna 1915 pankilla oli 41 konttoria ja vuonna 1930 lukumäärä oli 161. Kilpailu eri pankkien välillä oli kovaa. Keväällä 1930 Kansallis-Osake-Pankin täyttäessä 40 vuotta sen pääjohtajalle myönnettiin valtioneuvoksen arvo. Paasikivi kertoo itse vuosien 1914-1934 taloudellisesta kehityksestä mm.:
“Olin tehokkaasti mukana taloudellisessa elämässä kahden vuosikymmenen ajan, ensimmäisen maailmansodan alusta, vuodesta 1914 vuoden 1934 loppuun. Sinä aikana oli vain neljä säännöllistä ja hyvää vuotta, vuodet 1925 -28. Muu aika oli jatkuvia vaikeuksia. Toinen kriisi seurasi toista. Ei puuttunut teollisuuslaitoksilta monenlaisia vaikeuksia, jotka toisinaan pakottivat velkojat ryhtymään koviinkin otteisiin. Maamme ei kuitenkaan ensimmäisessä maailmansodassa kärsinyt sanottavia taloudellisia vaurioita. ”
Paasikiven tiedetään ehdottaneen vuonna 1926 ulkopoliittisen keskusteluseuran perustamista, missä eri mielipidesuuntien edustajat voisivat rauhassa pohtia kansainvälisiä kysymyksiä. Tästä Paasikiven omasta “Paasikivi-Seurasta” ei kuitenkaan tullut mitään. Historian harrastusta hän ei suinkaan unohtanut. Professori U. L. Lehtosen ja Väinö Voionmaan aloitteesta syntyneen Historian Ystäväin Liiton puheenjohtajana Paasikivi toimi kaksi vuosikymmentä eli vuosina 1926-1946.
Vuonna 1927 pankinjohtaja Paasikivi johti Suomen valtuuskuntaa Geneven kansainvälisessä taloudellisessa konferenssissa. Suomen keskuskauppakamarin puheenjohtajana hän toimi usean vuoden ajan. Paasikiven talouselämää käsittelevistä kirjoituksista – esitelmistä kannattaa mainita erikseen “Politiikka ja taloudellinen elämä ” vuodelta 1929, ‘Verotus, demokratia ja parlamentarismi’ vuodelta 1930 ja “Valtio ja talouselämä” vuodelta 1935.
Pankinjohtajana Paasikivi oli ilmeisen suoraviivainen ja tiukka. Hän merkitsi mustiin vahakantisiin vihkoihin tarkkaan muistiin kaikki asiat, jotka oli syytä pitää mielessä ja hoitaa. Äänenkäyttö oli toisinaan varsin voimakasta. Paasikiven työhuone oli eristetty käytävästä kahdella ovella, mutta siitä huolimatta pääjohtajan mahtava ääni saattoi kantautua niiden läpi. Uran loppupuolelle osui muutama taloudellisesti todella hankala vuosi.
Paasikivi oli hankkinut vuonna 1917 läheltä Keravan asemaa suurehkon maatilan, jossa perhe oleskeli kesäisin ja muulloinkin vapaa-aikoina. Tietysti pankinjohtajan ajasta osa kului erilaisessa kansalaistoiminnassa. Laajimmillaan Jukolan tilan pinta-ala oli 155 hehtaaria, josta peltoa oli noin 85 hehtaaria. Juho seurasi tarkkaan erilaisia maataloustöitä. Tilalta vietiin 2-3 kertaa viikossa tuotteita myytäväksi Helsingin torille. Todettakoon, että tilan päärakennuksessa oleva isännän työhuone on muutettu myöhemmin museoksi.
Se on maamme ainut Paasikivi-museo. Työhuoneen alkuperäisen kaluston on lahjoittanut Paasikiven nuorempi tytär Wellamo. Vapaa-aikoinaan isäntä istui usein keinutuolissa takkavalkean ääressä ja luki. Koti kävi kuitenkin hiljaiseksi, sillä rouva Anna Paasikiven terveys alkoi horjua. Uhrauksia ei säästetty. Tehtiin terveydenhoitomatkoja Sveitsiin ja Saksaan. Lääketiedettä opiskellut poika Warma oli usein äitinsä mukana ulkomailla. Mikään ei auttanut. Voimat vähenivät, ja pian rouva oli kodissaan vuodepotilaana. Tilan päärakennuksen toiseen kerrokseen tehtiin pieni yksityissairaala. Rouva Anna Paasikivi kuoli joulukuussa 1931.
Kappaleen sivut: 1 2
