Suuren pulakauden taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä
Yhdysvalloista lokakuussa 1929 alkanut pulakausi levisi pian Eurooppaan. Valtioiden elinkeinoelämä joutui suuriin hankaluuksiin. Tosin Suomessa suhdanteet olivat kääntyneet laskuun jo vuonna 1929. Sahatavaran vienti vaikeutui. Paasikivi totesi vuonna 1931 tästä maan vientiteollisuuden keskeisen alan yllättävästä kehityssuunnasta:
“Vuonna 1929 alkoi hintataso taloushistoriassa ennen kuulumattomassa mitassa laskea, ja nyt on puutavarastandartin hinta alle 10 punnan. Hintojen tavattomasti painuttua on maassamme meille niin tärkeän sahaliikkeen alalla saatu kokea suuria pettymyksiä.” Pankinjohtaja ei ollut tuolloin omien sanojensa mukaan oikein selvillä suuren pulakauden syistä. Hän arveli kuitenkin sen johtuneen ylituotannosta. Siitä oli seurauksena, että “talouselämän koneisto joutuu epäkuntoon”. Hän ymmärsi hyvin, että suhdanteiden vaihtelua oli vaikea ennustaa. Taloudellisten kriisien olemuksesta Paasikivi on sitten todennut presidenttikaudellaan mm.:
“Vielä siihen aikaan kun työskentelin talouselämässä, pula-aikoja, kriisejä, pidettiin ikäänkuin luonnollisina ja asiaankuuluvina ilmiöinä, jotka jokseenkin säännöllisesti palasivat ja siis kuuluivat taloudellisen elämän normaaliin menoon. Katsottiin, että ne oli jätettävä ‘talouselämän itseparantavien voimien’ selvitettäväksi.”
Pulakaudella vararikot ja pakkohuutokaupat yleistyivät. Rakennustoiminta lamaantui. Työttömyys kasvoi. Englanti luopui kultakannasta syyskuussa 1931. Suomi seurasi esimerkkiä jonkin ajan kuluttua. Markan arvo devalvoitui tuntuvasti. Maan asema vientimarkkinoilla parani tämän jälkeen.
Lamakausi oli myös Kansallis-Osake-Pankille taloudellisesti raskasta aikaa. Liikkui jopa huhuja pankin kaatumisesta. Pankin nettovoitto laski. Monet vararikot aiheuttivat ikävyyksiä. Vuoden 1928 osinko oli 18 %. Seuraavana vuonna osinkoa päätettiin eräiden erimielisyyksien jälkeen jopa korottaa. Paasikivi oli nimittäin luvannut etukäteen, että osinkoa olisi nostettava. Pankin hallintoneuvoston puheenjohtaja, senaattori A. Osw. Kairamo oli jyrkästi hanketta vastaan. Hän uhkasi erota paikaltaan, jos pääjohtajan aie toteutuisi. Hallintoneuvosto suostui epäröiden osingon nostamiseen. Kairamo ei kuitenkaan jättänyt hallintoneuvostoa, mutta tilanne oli hieman hankala. Vuonna 1931 osinkoa laskettiin kolme prosenttiyksikköä. Seuraavana vuonna osinko oli sitten vain 14 %. Tämäkin tulos oli tietysti varsin hyvä.
Presidentti Lauri Kr. Relanderin virkakauden lopulla Suomessa syntyi oikeistoradikaalinen kansanliike, joka turvautui politiikassaan moniin arveluttaviin keinoihin. Liikehdintä sai alkunsa Lapualta. Kansallisessa kokoomuspuolueessa vaikutti tuohon aikaan sisärengas, johon kuuluivat mm. pankinjohtaja J. K. Paasikivi, kansleri Hugo Suolahti, entinen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud ja professori Lauri Ingman. Ennen talonpoikaismarssia näillä miehillä oli tapana kokoontua päivittäin Kansallis-Osake-Pankkiin neuvottelemaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. Presidentti Relander ehdotti tässä tilanteessa 68-vuotiasta Svinhufvudia uudeksi pääministeriksi. Ukko-Pekka arveli puolestaan, että Paasikivi olisi sopiva mies hallituksen johtoon. Väinö Tanner kannatti pääministeriksi joko Paasikiveä tai Ingmania. Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja katsoi kuitenkin, että hänellä ei ollut riittävää kansansuosiota. Niin sitten Svinhufvudin oli ryhdyttävä pääministeriksi. Lapuanliikkeelle luvattiin kaksi ministerinsalkkua, mutta tarjous hylättiin. Uusi hallitus nimitettiin heinäkuun 4. päivänä. Kokoomuksen kannalta on todettava erityisesti, että opetusministeriksi tuli ajan oikeistovirtaukseen myötämielisesti suhtautunut eduskunnan puhemies, tohtori Paavo Virkkunen.
Lapuanliikkeen näyttävin mielenosoitus oli heinäkuun 7. päivänä suoritettu talonpoikaismarssi, jota vastaanottamassa olivat mm. Relander, Svinhufvud, Mannerheim ja Kosola. Syksyllä 1930 maassa pidettiin uudet eduskuntavaalit. Svinhufvud halusi, että nyt saataisiin aikaan porvarillinen vaaliliitto. “Rahamiehet” olivat luvanneet tukea hanketta. Pääministeri oli neuvotellut heinäkuun 26. päivänä mm. Paasikiven kanssa tulevista vaaleista. Tama kannatti myös porvarillisten ryhmien suunniteltua yhteistyötä. Kerrotaan, että Svinhufvud oli harmissaan siitä, ettei valtioneuvos Paasikivi suostunut kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi.
Talonpoikaismarssin lisäksi kokoomuksen sisärengas pohti tiiviisti lähestyviä presidentinvaalia. Sopivina miehinä maan johtoon puolueen piirissä mainittiin mm. P. E. Svinhufvud, Antti Tulenheimo, Hugo Suolahti, J. K. Paasikivi, Paavo Virkkunen ja Rafael Erich. Presidentiksi oli tietysti saatava henkilö, jolla oli riittävästi arvovalta ainakin porvarillisissa piireissä.
K. J. Ståhlberg ryhtyi edistyspuolueen ehdokkaaksi. Maalaisliitto asettui tukemaan Kyösti Kallion valintaa maan presidentiksi. Svinhufvud tunnettiin oikeistopiireissä järkkymättömäksi lain ja isänmaan ystäväksi. Ilmeisesti juuri Paasikiven ansiosta tämä vanha laillisuusmies asettui sitten presidenttiehdokkaaksi. Tosin KansallisOsake-Pankin pääjohtaja oli esittänyt, että ennen vaalia ei nimettäisi lainkaan ehdokkaita, koska tuleva presidentti saattaisi tässä vaiheessa joutua epäasiallisen kritiikin kohteeksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen ehdokkaana oli Väinö Tanner.
Presidentinvaali tapahtui helmikuun 16. päivänä 1931. Taistelu oli todella kireä. Paasikivi oli huolestunut varsinkin maalaisliiton asenteesta. Toisessa äänestyksessä Ståhlberg sai jo 149 ääntä, mutta tämä ei riittänyt. Kokoomuksen, maalaisliiton ja ruotsalaisen kansanpuolueen tuella Svinhufvud nousi maan johtoon vuosiksi 1931 – 1937. Ratkaisevan eli kolmannen äänestyksen tulos oli:
Svinhufvud 151 ja
Ståhlberg 149 ääntä
Presidentti Svinhufvud nimitti ensi töikseen kenraali Mannerheimin uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Relander sen sijaan jäi syrjään tapahtumien polttopisteestä. Paasikivi vieraili sitten varsin usein vanhan ystävänsä Svinhufvudin luona keskustelemassa ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. Presidentti tapasi lisäksi käydä juttelemassa asioista valtioneuvoksen luona Kansallispankissa. Olihan Svinhufvud kuulunut vuosia pankin hallintoneuvostoon. Lapuanliikkeen menettelytavat antoivat huolenaihetta niin maan presidentille kuin Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajalle.
Tunnettuna talousmiehenä Paasikivi joutui maaliskuussa 1931 puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tehtävänä oli valtion menojen supistaminen. Tämä oli varsin epäkiitollinen työmaa. Komitean muut jäsenet olivat edistyspuolueen Risto Ryti ja sosiaalidemokraattien Väinö Tanner. Jo toukokuussa saatiin valmiiksi mietintö, jonka mukaan mm. valtion palkkamenoja oli vähennettävä. Esim. kansanedustajien päivärahoja ehdotettiin alennettavaksi peräti 20 % . Paasikivi totesi samoihin aikoihin pitämässään puheessa Suomen taloudellisen kehityksen suunnasta mm.:
“Maamme talouselämän kulun on viime aikoina määrännyt ja vielä jonkin aikaa on määräävä välttämättömyys saada tuotanto samoin kuin muut olomme sovitetuksi uuden alentuneen hintatason mukaiseksi. Siinä kohden olemme saaneet koko joukon aikaan. Tuotantokustannukset, palkat ja raaka-aineet on koetettu sovittaa uusien vaatimusten mukaisiksi.”
Mannerheimin johtama puolustusneuvosto piti ensimmäisen virallisen istuntonsa kesäkuun alussa. Suomen sotilaallisen valmiuden kehittämiseen liittyvät määrärahakysymykset olivat vaikeita ongelmia.Pulakausi ei tietenkään ollut suotuisaa aikaa maanpuolustuksen vahvistamisen kannalta. Paasikivi kertoo muistelmissaan perushankintamäärärahoista ja Mannerheimista muutaman sanan. Mannerheim oli tullut keskustelemaan kysymyksestä Paasikiven kanssa. Armeijaa oli tarkoitus kehittää erityisen hätäohjelman puitteissa. Komitean puheenjohtaja totesi määräraha-asian kohdanneen vastustusta. Paasikivi oli kyllä valmis hyväksymään perushankintamäärärahojen hyväksymisen, mutta siitä huolimatta maanpuolustuksen menoja jouduttiin supistamaan. Pankinjohtajan ja kenraalin välillä käyty ytimekäs keskustelu kuvastaa hyvin eri asenteita:
Mannerheim: “Mihin vastustajat luottavat?” Paasikivi: ”Kulttuuripuolustukseen.”
Mannerheim: “Vai niin! Luottavat siis Akateemiseen Kirjakauppaan.”
Mäntsälän kapina helmi- ja maaliskuun vaihteessa 1932 kärjisti Suomen poliittista tilannetta. Kriisistä selvittiin lopulta suhteellisen helposti. Lapuanliikkeen johtomiehet määrättiin vangittavaksi. Kaksi kokoomuslaista ministeriä vastusti päätöstä ja erosi maalaisliittolaisen J. E. Sunilan johtamasta hallituksesta.
Presidentti Svinhufvud lopetti sitten Mäntsälän kapinan maaliskuun 2. päivänä pitämällään radiopuheella. Vanha laillisuusmies halusi palauttaa maahan rauhan ja järjestyksen. Lapuanliikkeen seuraajaksi perustettiin kesäkuun alussa erityinen puolue, isänmaallinen kansanliike- IKL.
Joulukuussa 1932 Suomi sai uuden hallituksen. Pitkällisen harkinnan jälkeen professori T. M. Kivimäestä tuli pääministeri. Paasikivi oli vakavasti ehdolla valtiovarainministeriksi, mutta KOP:n hallintoneuvosto asetti hänet vaikean ratkaisun eteen. Valtioneuvoksen oli valittava joko ministerinsalkku tai pääjohtajan paikka. Paasikivi päätti pysyä Kansallis-Osake-Pankissa. Valtiovarainministeriksi tuli tohtori H. M. Relander. Ulkoministeriksi nimitettiin Suomen Moskovan-lähettiläs Antti Hackzell.
Talouslamasta selvittiin muutamassa vuodessa. Suomessa pulakausi edisti pankkitoiminnan keskittymistä. Monet heikot yritykset ajautuivat vararikkoon. Tilojen pakkohuutokaupat herättivät katkeruutta ja monin paikoin levottomuutta. Vuonna 1930 maassa oli 17 liikepankkia, mutta viiden vuoden kuluttua niitä oli enää 9. Pankkitoiminnassa tilanne kehittyi lisäksi niin, että vuonna 1935 maan kahdella suurimmalla liikepankilla Kansallis-Osake-Pankilla ja Pohjoismaiden Yhdyspankilla – oli hallussaan 75 % osakepankkien yhteenlasketuista taseista. Valtasuhteista on lisäksi todettava, että pääjohtaja Paasikivi ei ollut vain yrityksensä keulakuva, sillä hän omisti varsin runsaasti oman pankkinsa osakkeita.
Taloudellisesti erityisen raskaaksi Kansallis-Osake-Pankille muodostui Maakuntain Pankin asioiden selvittely. Tallettajat ja yrityksen sidosryhmät olivat suurissa vaikeuksissa. Lopulta Maakuntain Pankki fuusioitiin Kansallis-Osake-Pankkiin. “Paasikiven” pankki ei toki kaatunut, mutta hänen tapansa johtaa ei miellyttänyt kaikkia. Henkilösuhteet kiristyivät. Tilanteesta käytiin monia pitkiä neuvotteluja. Asia sovittiin lopulta siten, että Paasikivi siirtyisi eläkkeelle joulukuussa 1934. Todellisuudessa hän jätti pankin jo maaliskuussa. Seuraajaksi määrättiin pääjohtajan apulainen Mauri Honkajuuri. Pankin hallintoneuvoston jäsenenä Paasikivi oli aina vuoteen 1946 saakka.
Ennen Paasikiven pankkimiesuran päättymistä tapahtui hyvin tärkeä ratkaisu. Valtioneuvoksen yksityiselämässä oli tultu uuden tien alkuun. Tammikuun 24. päivänä 1934 Kansallis-Osake-Pankin jämerä pääjohtaja J. K. Paasikivi ja saman pankin komea prokuristi Alli Valve vihittiin avioliittoon. Aikanaan tästä romanssista kohuttiin paljon. Alli-rouvasta Juho sai varsin huolehtivaisen ja tarkan elämäntoverin. Paasikivet matkustelivat hyvin mielellään ulkomailla. Poliittisiin kysymyksiin Alli ei juuri puuttunut. Aviopuolisoilla oli muuten yhteinen kotimaakunta: Häme. Paasikivi oli maailmantapahtumia tarkkaan seuraava kulttuuri-ihminen, mutta kannattaa muistaa, että Juho oli syntynyt Hämeen läänin Koskella ja Alli naapuripitäjässä Kärkölässä.
Paasikivet asuivat sitten yli kaksi vuotta Helsingissä omassa talossaan Espoonkadulla (Paasikivenkadulla). Rakennus oli varmaan valtioneuvoksen mieleen, sillä sen oli piirtänyt hänen arkkitehtityttärensä Annikki Paasikivi.
Kappaleen sivut: 1 2
