Talvisodan aatto
Ilmeisesti Stalin katsoi neuvottelut Suomen kanssa varsin tärkeiksi, sillä hän osallistui seitsemään Moskovassa pidetystä kahdeksasta kokouksesta. Paasikiven mukaan Stalin otti innokkaasti osaa keskusteluihin. Neuvostoliiton johtaja oli harkitseva ja voimakastahtoinen ihminen, jolla oli myös huumorintajua. Molotov oli sen sijaan jyrkkä ja vaikea neuvottelukumppani. Stalin totesi Paasikivelle talvisodan aattopäivänä suoraan: ‘Maantieteelle emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään.” Tässä suhteessa hän oli syksyllä 1939 aivan oikeassa. Maiden välinen rajalinja kulki kovin lähellä Leningradia. Helmikuussa 1946 silloinen pääministeri Paasikivi totesi näistä ulkopolitiikan “tosiasioista” ja valtiomiestaidosta:
“Minä olin silloin sitä mieltä, että Stalinin maltilliset ja kohtuulliset vaatimukset varsinkin Kannaksella olisi ollut hyväksyttävä. Mutta viisaampaa politiikkaa olisi ollut sanoa: me myönnymme rajan vetämiseen kannaksella aina Suvannon ja Summan linjalle asti, annamme puolet Kannaksesta mikä muutoin oli Neuvostoliiton sotilaiden minimivaatimus, niinkuin Stalin neuvotteluissa sanoi ja tehneet sen pohjalla sovinnon ja sopimuksen Stalinin kanssa. Se olisi ollut valtioviisautta, mutta sitä meillä ei ollut eikä sitä ollut myöskään minulla.”
Mikä on sitten Neuvostoliiton näkemys syksyn 1939 neuvotteluista? Seuraava lainaus on vuonna 1977 suomeksi ilmestyneestä teoksesta ”Kolmekymmentä vuotta hyvää naapuruutta”. Neuvostoliittolaiset nimimerkit T. BARTENJEV ja J. KOMISSAROV toteavat näiden neuvottelujen ydinkysymyksistä ja Leningradin turvallisuuden varmistamisesta:
“Neuvostoliitto ei kajonnut Suomen valtion suvereenisuuteen eikä itsenäisyyteen. Se ei esittänyt mitään sellaisia vaatimuksia, jotka eivät olisi sopineet Suomen kansan etuihin. Se ilmoitti haluavansa sopia kummankin osapuolen hyväksyttävissä olevalla pohjalla siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen valtakunnanraja siirrettäisiin Karjalan kannaksella muutamia kymmeniä kilometrejä Leningradista luoteeseen. Korvaukseksi tästä turvallisuutensa kannalta äärimmäisen tärkeästä alueesta Neuvostoliitto suostui luovuttamaan Suomelle kaksi kertaa suuremman alueen Neuvosto-Karjalasta. Neuvostoliitto ehdotti myös, että sille vuokrattaisiin määräajaksi pieni alue Suomenlahden suulta Hankoniemen alueelta, jotta se voisi sinne perustaa laivastotukikohdan takaamaan niin Leningradin kuin Helsingin sekä koko Suomen etelärannikon turvallisuutta, ja että eräät Suomenlahden saaret ja osa Kalastajasaarennosta vaihdettaisiin suurempaan Neuvostoliitolle kuuluvaan alueeseen.”
Suomen hallitus oli kuitenkin ottanut selvästi “perustuslaillisen’ kannan. Se pelkäsi, että myönnytykset johtaisivat uusiin myönnytyksiin. Lopputuloksena olisi maan täydellinen alistaminen. Ehdotetut rajajärjestelyt heikentäisivät Suomen puolustusmahdollisuuksia itään päin. Berliinin, Moskovan tai Leningradin näkökulmaa suurpoliittiseen tilanteeseen ei Suomessa kyetty arvioimaan ehkä oikein. Tannerille joulun 1940 aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä lähettiläs Paasikivi pohti mm. pienten valtioiden ulkopoliittista asemaa ja kansainvälisen oikeuden luonnetta:
“Me olemme eläneet illuusioitten maailmassa emmekä realiteettien. Me luotamme “oikeuteen” ja sillä tarkoitamme paperille merkittyjä oikeuksia. Me katsomme myös, että jokainen ‘suvereeninen’ valtio ja kansa on samanarvoinen. Näin ei ole asian laita. Yhden miljoonan Viron valtio ja 3 1/2 milj. Suomen valtio eivät ole samassa asemassa eivätkä realisesti samanarvoisia kuin 70 – 80 milj. Saksa, 50 milj. Englanti tai 180 200 milj. Neuvostoliitto. Me pidämme kiinni kansainvälisestä oikeudesta. Se on syntynyt aikana, jolloin oli suuri joukko jotenkin yhdenarvoisia ja -suuruisia valtioita, joiden ‘suvereenisuus’ oli samanlainen. Mutta todellisessa elämässä asia ei enää ole näin.”
Moskovan neuvottelut Paasikivi hoiti Suomen hallituksen antamien ohjeiden mukaan, mutta yksityisesti hän oli toista mieltä menettelytavasta. Tehty ratkaisu ei ollut paras mahdollinen. Paasikivi esittää muistelmissaan suoraan, että Suomen olisi pitänyt noudattaa Neuvostoliiton kanssa joustavampaa neuvottelutaktiikkaa ja varovaisempaa menettelyä. Muistelmissaan hän kirjoittaa lisäksi:
“Syksyllä 1939 ennen talvisotaa käydyissä neuvotteluissa hallituksen neuvottelijoille antamat jyrkät ja rajoittavat ohjeet olivat varsinaisten neuvottelujen ja sovittelun esteenä.”
Tätä Paasikiven esittämää väitettä on hankala todistaa oikeaksi tai vääräksi. Tietyt tosiasiat kyllä tukevat hänen kantaansa. Esim. Baltian maihin nähden Neuvostoliitto suhtautui syksyllä 1939 toisella tavalla kuin Suomeen. Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut katkesivat, tilanne kärjistyi. Lopullinen selvyys näihin asioihin saadaan, kun Kremlin arkistot avautuvat historiantutkijoille.
Talvisodan aattona tavallisen suomalaisen olisi ollut vaikea ymmärtää, että Neuvostoliitolle olisi pitänyt tehdä myönnytyksiä kuten Paasikivi ja Mannerheim olivat esittäneet. Yleinen mielipide oli jyrkästi tällaisia toimia vastaan. Nyt ei ollut “myöntyvyyspolitiikan” aika. Suomessa oltiin harvinaisen yksimielisiä ulkopolitiikan perusteista. Mannerheim oli tietysti ottanut huomioon sodan mahdollisuuden laskelmissaan. Suomen armeija oli asetettu täyteen puolustusvalmiuteen. Käsky reserviläisten kutsumisesta ylimääräisiin kertausharjoituksiin annettiin jo lokakuun alussa. Syksyn aikana myös Neuvostoliitto oli keskittänyt joukkoja rajalle.
Marraskuun 26. päivänä Molotov jätti Suomelle nootin Mainilan välikohtauksesta. Paasikivi toteaa tästä rähinästä suoraan: ”Syy ei ollut meidän.” Pienen valtion ei kannattaisi missään tapauksessa ryhtyä rikkomaan rajarauhaa mahtavan naapurinsa kanssa. Kolme päivää myöhemmin Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet Suomen kanssa. Marraskuun 30. päivänä alkoivat sotatoimet. Suomen oli taisteltava itsenäisyydestään ylivoimaista vihollista vastaan. Mm. Helsinki joutui heti ilmapommitusten kohteeksi. Paasikivelle toimitettiin syksyn aikana säännöllisesti raportteja mielialojen kehittymisestä eri yhteiskuntapiireissä. Tulipalojen raivotessa tunnelma ei ollut kovin korkealla. Paasikiven kerrotaan katselleen pommitusten seurauksia ja lausuneen: ”Mitähän ne nyt sanoo, jotka ihmeisiin uskoo?” Suomi olisi saattanut ajautua sisällissodan partaalle, sillä puna-armeijan valtaamalla Terijoella muodostettiin nyt Neuvostoliiton toimesta 0. W. Kuusisen johtama kansanhallitus. Ulkomailla arveltiin yleisesti, että sodasta ei tulisi pitkäaikaista. Eräät neuvostodiplomaatit totesivat, että asia olisi selvä kolmessa päivässä. Helsinkiin Kuusisen hallitus ei kuitenkaan saapunut koskaan, vaikka neuvostohallitus allekirjoitti sen kanssa heti keskinäisen avunantosopimuksen.
