J .K. Paasikiven aikalaisia ja hänen kanssaan toimineita on keskuudessamme vuosi vuodelta vähemmän. Muistelukset jykevistä kansakunnanisästä ja voimakastahtoisesta valtioneuvoksesta harventuvat ja haalistuvat. Ainutlaatuinen ja samalla hyvin omintakeinen sekä lämpimästi puhutteleva on se näkökulma, jonka Ruotsissa asuva Suomen kansalainen, tohtori Juhani Paasikivi antaa edesmenneestä isoisästään, presidentti Juho Kusti Paasikivestä. Nämä nuoren lähiomaisen elämykselliset muistikuvat kunnioitetusta valtiomiehestä ja isoisästä tuovat eteemme välähdyksen ihmisestä presidenttiyden takana. Siksi ne sopinevat kirjan alkulehdille tervehdyksenä lukijalle. Näin vaeltavat pojanpojan muistikuvat:
Luulen, että jokamiehen kuva J.K. Paasikivestä on ärtyisän ja äkkipikaisen, vanhan ukon kuva, jonka joskus hyvinkin voimakkaille raivonpurkauksille annettiin oma ihmettelevä arvonsa. Myös itse jouduin muutaman kerran tuollaisten myrskyisten tapahtumien todistajaksi mm. viettäessäni kesän 1949 Kultarannassa.
Kuulin oven läpi miten joku huolimaton ministeri sai kuulla kunniansa. Toisen kerran luulin, että isoisän radio oli käännetty liian kovalle, kun tulin rappusia rannasta ylös. Hämmästykseni olikin suuri, kun osoittautui, että adjutanttiparkahan se siellä sai ojennusta oikein ”isän” kädestä.
Ei tuntunut mieluisalta kun tuollainen purkaus kohdistui itseen, vaikkakin nämä purkaukset kuuluivat hänen luontaiseen ilmaisutapaansa. Olin silloin teini-ikäinen ja vastustus kohosi sisäkunnassa varsinkin tilanteissa, joissa purkaus syntyi syyttä. Muistan tapauksen, jolloin isoisä kysyi minulta mitä puoluetta olin vaaleissa äänestänyt. Vastasin mielestäni nerokkaasti etten ollut löytänyt ainoatakaan puoluetta, joka vastaisi korkeita ihanteitani ja vaatimuksiani. Seuraus oli räjähdys, jonka voima ja äänekkyys kuvasti tyhmyyteni suuruutta. Yhtä nopeasti kuin myrsky tuli, yhtä nopeasti se meni ohi ja unohtui, ainakin isoisältä. Tämän päivän tilanteissa tällaiset purkaukset varmasti herättäisivät enemmän hämmennystä ja pahennusta. Silloin kuitenkin johtohenkilöitten väli alamaisiinsa oli pidempi ja määräysvalta suurempi.
Luulen, että syy tähän äkkipikaisuuteen oli myös tavallaan velvollisuuden tunteessa. Isoisän lahjakkuus ja erinomainen oppineisuus, jonka hän oli hankkinut ahkeralla ja peräänantamattomalla työllä, olivat johtaneet siihen, että hänen vaatimuksensa itseänsä ja muita kohtaan olivat suuret ja korkeat. Hän oli myös omaksunut tietyt perusarvot. Kun näitä arvoja vastaan rikottiin, hän vihastui silmittömästi, varsinkin jos hän oli väsynyt tai paine oli kova.
Mutta vaikka joku ministeri oli haukuttu pataluhaksi, han oli yhtä tervetullut lounaalle esittelyn jälkeen kuin muutkin. Isoisä oli aina kohtelias ja huomaavainen isäntä. Tunnelma oli rattoisa ja vapautunut. Tavallisesti hän piti puheenvuoron itsellään suurimman osan ateriaa kertomalla hilpeitä muistoja tai hauskoja juttuja. Osan niistä sekä ministerit että minä olimme jo kuulleet aikaisemmin, mutta nauroimme niille makeasti ja helpottuneesti. Myös arkisten aterioiden aikana, jolloin meitä oli pöydässä ainoastaan kolme, hänen pöytäkeskustelunsa oli samaa korkeaa luokkaa. Päivän kohokohta tuli, kun hän ruuan jälkeen sai kahvikupin eteensä ja sytytti päivän sikaarin. Tämän tunsivat hänen lähimpänsä ja adjutantit, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen, jos kohta oli pakko esittää joku hankala asia presidentille. Itse en käyttänyt tätä menetelmää, vaan isoisän toista heikkoutta, nimittäin Alli-tätiä. Hän oli isoisän sekä korva että kukkaro. Ja tämä keino oli vallan riittävä minun vaatimattomille tarpeilleni.
Ennen Kultarantaan menoani olin oppinut tuntemaan isoisän toista puolta. Olin vakavasti sairaana 1946-48 Ruotsissa ja pidin kosketuksen häneen kirjeitse. Koska oma isäni oli kaatunut sodassa, isoisä toimi sijaisisänä, mikä juuri näissä olosuhteissa oli tärkeä tehtävä. Hanen huolestuneet kirjeensä lämmittivät suuresti mieltäni, kuten myös se seikka, että hän kirjoitti minulle, 16-18 vuotiaalle, kuin aikuiselle konsanaan. Han kertoi mm. eräästä luokkatoveristaan, joka sairastui samaan tautiin kuin mitä minä silloin. Tuo luokkatoveri käytti sittemmin kokemuksiaan hyväksi ja valmistui saman alan lääkäriksi ja vähitellen professoriksi. Hän lisäsi kuitenkin, että juuri silloin ei ollut pakko tähdätä näin pitkälle.
Toisessa kirjeessään hän kuvaa tavallista päiväänsä: ”Minun päiväni on aamusta iltaan täysin erilaista työtä ja puuhaa. Nukun 7 tuntia, kävelen milloin ilma sallii 1 tunnin, syömiseen ja muuhun puuhaan menee korkeintaan 2 tuntia ja loppu aika, 14 tuntia olen toimessa. Toistaiseksi on terveyteni kestänyt. Tällainen on minun päiväjärjestykseni. Illalla sängyssa kuitenkin koetan lueskella tunnin hyvää kirjallisuutta. Nykyään luen Johan Ludvig Runeberg’n elämänkertaa ja hänen teoksiaan, joita en ole lukenut yhtämittaisesti moneen vuoteen.”
Kävelemisestä isoisä tahtoi pitää päivittäin kiinni. En tiedä oliko käveleminen hänelle nautinto. Mutta sen hän teki lääkärin määräyksestä. Kello kädessä hän tarkkasi, että kävely kesti määräajan, ei sekuntiakaan liian vähän tai liikaa. Lääkärin sana oli hänelle laki.
Tällaiset työpäivät olivat hänellä myös silloin, kun olin hänen luonaan Kultarannassa. Muistan kun maan hallitus oli lähtenyt runsaan asiakokouksen ja lounaan jälkeen paluumatkalleen, kuinka Alli-täti ja minä helpottuneina vetäydyiimme hetkeksi lepoon, mutta isoisä palasi tyytyväisenä suoraa päätä takaisin työnsä ääreen.
Työ ja vastuu olivat hänelle elämän sisältö. Tämän hän kuvasi seuraavasti eräässä kirjeessään minulle huhtikuussa 1948: “Paljon on minulla ollut raskasta taakkaa ja työtä ja edelleen on, mutta minä olen aina löytänyt huvini siitä tehtävästä, mikä minulla on ollut täytettävänä ja suoritettavana, on se sitten miten raskas ja hankala tahansa.’ Ja hän jatkaa: ”Ja kun katselen elämääni taaksepäin en haluaisi asian toisin olevankaan.”
Tukholmassa syksyllä 1986
Juhani Paasikivi
