ALOITTELEVA VANHASUOMALAINEN POLIITIKKO

Kesällä 1898 annetulla keisarillisella käskykirjeellä Suomen säädyt kutsuttiin tammikuussa 1899 kokoontuville ylimääräisille valtiopäi­ville käsittelemään Pietarin pääesikunnassa laadittua luonnosta uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Ehdotuksen sisältö ei ollut omiaan vähentämään suuriruhtinaskunnassa tunnettua levottomuutta. Kysymyksessä oli kei­sarikunnan poliittisen johdon selkeästi ilmaisema pyrkimys sotalaitosta koskevan lainsäädännön yhdenmukaistamiseen ja Suomen erillisen ar­meijan hävittämiseen. Hankkeen toteuttamista varten nimitettiin suuri­ ruhtinaskunnan avoimena olleeseen kenraalikuvernöörin virkaan elo­kuussa 1898 Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, kenraaliadjutantti
N. I. Bobrikov. Hänen keisarille esittämänsä toimintaohjelma ei rajoittunut vain sotilaskysymykseen, vaan Suomessa oli käynnistettävä määrä­tietoinen työ eri aloilla rajamaan lähentämiseksi keisarikuntaan.¹

Tutustuessaan syksyllä 1898 uuteen virkapaikkaansa Bobrikov nou­datti aluksi varovaista matalan profiilin linjaa, mikä ehti jo herättää suo­malaisissa optimistisia toiveita. Toisaalta kenraalikuvernööri vakuuttui siitä, ettei uusi asevelvollisuuslaki ollut valtiopäivien »uppiniskaisuu­den» vuoksi vietävissä läpi perinteisen lainsäädäntöjärjestyksen puit­teissa. Luopuen aikaisemmasta etujen sovittelutaktiikasta Bobrikov ja sotaministeri A. N. Kuropatkin siirtyivät avoimen voimapolitiikan linjal­le hyväksyttämällä keisarilla v. 1899 ns. helmikuun manifestin. Sen mu­kaan hallitsija nimenomaisesti ratkaisi, mitkä lait kuuluivat venäläisessä järjestyksessä säädettävän ns. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön pii­riin. Suomen valtiopäiville jäi näiden osalta vain oikeus antaa lausun­tonsa.²

Suomalaista yhteiskuntaa järkyttänyt helmikuun manifesti ei vielä vä­littömästi repäissyt auki jo 1890-luvun alusta periytyvää jakoa perus­tuslaillisiin ja myöntyvyysmiehiin. Päinvastoin pyrittiin korostamaan kansallista yhtenäisyyttä, jonka selvimpänä ilmaisumuotona oli keisaril­le osoitetun, yli puoli miljoonaa nimeä sisältäneen »suuren adressin» kokoaminen maaliskuussa 1899. Kun keisarillista manifestia ei heti seu­rannut muita laajamittaisia yhtenäistämistoimenpiteitä, se voitiin vielä tulkita »harhaanjohdetun» hallitsijan hyväksymäksi erillistoimenpiteek­si. Hankkeen luonne johdonmukaisen poliittisen linjan osana varmistui vasta myöhemmin.

Suomalaisen puolueen joulukuussa 1899 pitämässä kokouksessa »nuoret»,  jotka nyt viimeisen kerran olivat mukana, hyökkäilivät liian »mietona» pitämäänsä puoluejohtoa vastaan. Erityisenä kohteena oli maaliskuussa 1899 senaatista eronnut ja politiikasta syrjään vetäytynyt Yrjö-Koskinen. »Nuoret» eivät kuitenkaan saaneet »vanhoja» paljasta­maan mitään Venäjän-poliittista toimintaohjelmaa, jota olisi sitten voitu arvostella.³ Säännönmukaisesti kokoontuneilla vuoden 1900 valtiopäi­villä onnistuttiin niinikään säilyttämään yhteisrintama Venäjän-poliitti­sissa kysymyksissä ja myös kielipuolueiden välillä vallitsi ainakin ulko­nainen rauha.

Ratkaiseva käänne tapahtui kesäkuussa 1900 annetun ns. kielimani­festin myötä. Sen mukaan kenraalikuvernöörinkanslian, valtiosihteerin­ viraston ja Suomen Pietarissa toimivan passiviraston oli siirryttävä pel­kästään venäjänkieliseen asioiden käsittelyyn ja kirjeenvaihtoon 1.10.1900 alkaen. Samasta päivämäärästä lukien senaatin talousosaston alamaiset esitykset, lausunnot ja kirjelmät kenraalikuvernöörille oli laa­dittava yksinomaan venäjäksi. Tarvittaessa niihin voitiin liittää paikallis­kielinen käännös. Syksystä 1903 lähtien asioiden käsittelyn senaatin ta­lousosastossa ja sen toimituskunnissa oli tarkoin määriteltyjä poikkeuk­sia lukuunottamatta tapahduttava pelkästään venäjänkielellä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Jos keskusvirastot ja lääninhallitukset edelleen voi­sivat lähestyä senaattia paikallisilla kielillä, uudistus saattoi myös vii­meksi mainitun osalta viivästyä ja jopa muuttua kuolleeksi kirjaimeksi. Siksi oli välttämätöntä, että keskusvirastot ja lääninhallitukset vastedes asioisivat senaatin ja kenraalikuvernöörin kanssa vain venäjäksi. Määrä­aika olisi tältä osin 1.10.1905. Venäjänkielellä toimivat virastot olisivat silti velvollisia ottamaan vastaan ja käsittelemään yksityisten henkilöi­den  paikallisilla kielillä laatimia anomuksia.⁴

Suomalaisten selän takana valmistellun kielimanifestin vastaanottoa suuriruhtinaskunnassa leimasi tyrmistynyt järkytys. Senaatin tekemän muutosesityksen keisari hylkäsi,  ja Pietarissa  käyneitä varapuheenjohta­ ja S. C. Tudeeria ja senaattori Waldemar Enebergiä ministerivaltiosih­teeri V. K. von Plehwe uhkasi Puolan kohtalolla, ts. itsehallinnon lopet­tamisella. Senaatti katsoi nyt joutuneensa pakkotilaan ja päätti äänin 12-6 (kahden jäsenen pidättyessä äänestyksestä) julkaista manifestin. Vähemmistöön jääneet pyysivät ja saivat eron virastaan.

Kielimanifesti osoittautui ylivoimaiseksi esteeksi suomalaisten ulkoi­sen yksimielisyyden säilyttämiselle. Ruotsalainen puolue asettui eron­neiden senaattorien kannalle arvostellen jyrkin sanoin manifestin jul­kaisemista. »Nuoret» irtautuivat nyt lopullisesti suomalaisesta puolu­eesta ja asettuivat ruotsalaisten rinnalle muodostaen näiden kanssa perustuslaillisen ryhmittymän. Politiikkaan palannut Yrjö-Koskinen puo­lestaan piti jyrkästi kiinni jo 1890-luvun alussa kehittelemästään myöntyvyyslinjasta. Senaatin alistuminen oli välttämätöntä, koska hallitus ei muuten säilyisi suomalaisten miesten käsissä. Tilanne ei voinut kehittyä katastrofaaliseksi niin kauan kuin kansassa säilyi henki, joka ei antanut arvoa vastedeskin julkaistaville laittomille määräyksille. Ne oli ymmär­rettävä  pakkotilanteen sanelemiksi.

Yrjö-Koskiselle tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia saada puolueensa senaatin tueksi. »Nuoret» oli jo menetetty. Myös »vanhojen» keskuu­dessa hajaannus oli 1900-1901 vakava. J. R. Danielson horjui alun alka­en kannanotoissaan. Hyväksyttyään ensin kielimanifestin julkaisemisen hän jo 25.6.1900 kirjoitti senaattori Enebergille: »Alistuminen meidän puoleltamme, vaikkapa yhdistettynä jyrkimpään  vastalauseeseen, ei täl­lä hetkellä pelasta mitään, mutta heikentää asemaamme niin hyvin  si­sään- kuin ulospäin… Nyt on kysymyksessä kaikki tai ei mitään». Vaikka Danielson myöhemmin jälleen muutti kantaansa, vanhasuomalainen puolue, jota nimeä nyt yhä yleisemmin alettiin käyttää, oli ajautunut lamaannustilaan. Yrjö-Koskisen jyrkästi vaatima myöntyvyys tuntui vas­tarintahenkistä kotimaista mielipidettä ajatellen pitkällä tähtäyksellä yli­voimaiselta. Tilannetta ei helpottanut venäläistämisen ulottaminen van­hasuomalaisille herkkään kielikysymykseen, joskin toistaiseksi vain hal­lintokoneiston ylimpään portaaseen. Jatkoa oli kuitenkin mitä suurim­malla todennäköisyydellä odotettavissa niin hyvin kielikysymyksessä  kuin muillakin aloilla. »Uuden Suomettaren piirissä» käydyissä keskus­teluissa jopa Yrjö-Koskisen vanha »asetoveri» Agathon Meurman asettui E. G. Palmenin ja Otto Donnerin rinnalla vastustamaan vanhan puolue­ johtajan linjaa.⁵

Kannattajiensa aseman Yrjö-Koskinen teki entistä vaikeammaksi Uu­dessa Suomettaressa 11.12.1900 painattamallaan ohjelmajulistuksella »Avoin kirje ystävilleni». Siinä hän kehotti tukemaan kotimaista hallitus­ta, vahvistamaan nopeasti suomalaista kansallisuutta ja katkaisemaan kaikki välit ruotsalaisen puolueen ja »sen suomeksi heiluvan hännän» (ts. nuorsuomalaisten) kanssa. Kysymys ei ollut vain ajankohtaisesta poliittisesta taktiikasta vanhasuomalaisten kompromissialttiuden selvit­tämiseksi venäläisille. Taustana, jonka perusteluja Yrjö-Koskinen ei lii­oin tietenkään voinut tuoda esiin »avoimessa kirjeessä», oli hänen he­geliläis-snellmanilainen konstruktionsa »kansallishengestä». Yrjö-Kos­kinen näki Venäjän politiikan osana ajan imperialistista kehitystendens­siä. Historian dialektiikan mukaan yhdentyvää, universaalista vaihetta seuraisi kuitenkin aina pienille kansoille edullisempi eriytyvä, differen­tiaalinen kausi. Suomen voimavarat eivät riittäneet tsarismin vastustami­seen. Siksi sen oli koetettava myöntyvyyden avulla voittaa aikaa, kunnes yleistilanne muuttuisi. Vaikka poliittinen autonomia menetettäisiinkin, Suomen kansa ei katoaisi niin kauan kuin siinä eli »kansallishenki». Siksi oli yhtäältä alistuttava Venäjän hallituksen vaatimuksiin, jotta se ei pitäisi tarpeellisena venäläisen virkamieskunnan asettamista ja kansan kielellistä venäläistämistä sekä toisaalta juurrutettava fennomaanista ajattelua kansaan kärjistämällä kielitaistelua. Yrjö-Koskisen ideologian mukaan Venäjän paine ei siis hidastanut kielitaistelua vaan päinvastoin nopeutti sitä.⁶

Yrjö-Koskiseen nähden eri linjalle lähteneistä vanhasuomalaisten johtajista nousi keskeiseen asemaan Agathon Meurmanin, E. G. Palme­nin ja J. R. Danielsonin  kolmikko,  josta viimeksimainittu, puolueen »kruununprinssi», herätti eniten huomiota v. 1901 julkaisemallaan len­tokirjasella »Mihin suuntaan?». Sanoutuen irti »filosofisesta teoriasta» Danielson asetti lähtökohdaksi kysymyksen Venäjän hallituksen motii­veista. »Oletan toistaiseksi, ettei järjetön hävityksen halu määrää Venä­jän hallituksen toimia Suomeen nähden ja että siis täyttä totta tarkoitta­vat sovittelut vielä ovat mahdollisia. Jos tämä olettamus osoittautuu vää­räksi, silloin meidän puoleltamme tapahtuvilla myönnytyksillä ei ole mitään järjellistä tarkoitusta.» Vanhan, kunnioitetun johtajan Yrjö-Koski­ sen menettelyä monet vanhasuomalaiset olivat seuranneet »lannistu­nein mielin». Samalla reaalipoliitikko Danielson veti rajaa myös perus­tuslaillisiin päin. »Unohdetaan, että historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muodolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin, ja että sentähden suhteemme Venäjään lopultakaan ei­vät tule riippumaan vanhojen julistuskirjojen sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme keisarikunnan yhteydessä edistää pait­si oman maamme, myöskin koko valtakunnan oleellisia etuja.»⁷

Itämeren maiden ja Mustanmeren pohjoisrannikon valtausta Daniel­son piti Venäjälle välttämättömänä läntisten ja eteläisten kauppayhteyk­sien varmistamiseksi. Suomen asema taas oli kokonaan toinen. »Tyyni historiallinen tarkastus johtaa tällä tavoin ehdottomasti siihen käsityk­seen, että ainoastaan sotilaallinen näkökohta, huolenpito valtakunnan pääkaupungin ja pohjoisten rajojen turvallisuudesta, se yksinänsä teki Suomen valloituksen Venäjälle tärkeäksi.» Muista motiiveista ei histori­allisissa lähteissä näkynyt jälkiä. Koko 1800-luvun ajan hyvin kohdellut suomalaiset olivat pysyneet lojaaleina ja järjestelmä toimi hyvin.⁸

Venäjän ja Suomen välille syntynyttä selkkausta Danielson piti luon­teeltaan enemmän kansainvälisenä kuin juridisena. Epäedullisten voi­masuhteiden vuoksi Suomelle olisi oleellisen tärkeätä käyttää kaikki mahdollisuudet »järkevän  kompromissin»  aikaansaamiseksi venäläis­ten kanssa. Siksi voitiin tarvittaessa suostua Suomen autonomiaa kaven­taviin mutta ei sitä mitätöiviin vaatimuksiin. Ristiriitaa ei saanut päästää ambitiokysymykseksi. Oli rakennettava silta, jota pitkin keisari ja Suo­men kansa voisivat jälleen löytää toisensa. Toisaalta venäläisiä ei  saanut rohkaista vahvistamalla heissä käsitystä, että suomalaiset olisivat ilman muuta valmiita alistumaan. Virkamiesten kohdalla vastustus ei yleisperi­aatteena kuitenkaan käynyt päinsä.  »Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajan pitkään kykene harjoittamaan nk. passiivista vastarintaa. Se syr­jäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset.» Sillan rakentamisesta oli ennen muuta virkamiesten huolehdittava, kun taas vastarintahengen esiintuominen kuului valtiopäiville, julkiselle sa­nalle ja suurelle yleisölle. Tähän perustui sittemmin kuuluisaksi tullut danielsonilainen »roolien jako».⁹

Operoidessaan yrjö-koskislaisen myöntyvyyden ja passiivisen vasta­rinnan välimaastossa Danielson ei katsonut voivansa antaa viitoitta­miensa suuntaviivojen lisäksi mitään yksityiskohtaisia menettelyohjeita, vaan tilanne oli kussakin tapauksessa aina harkittava uudestaan reaalis­ten olosuhteiden vaatimusten mukaan. Tässä mielessä hänen keskitien linjansa epäilemättä muodostui sekä kuluttavammaksi että henkisesti raskaammaksi  molempiin  äärisuuntiin  verrattuna.

Danielsonin   jatkuvana  huolenaiheena  olikin  väestön  kestokyky. »Kaikki riippuu siitä, kuinka luja on selkäranka kansalla itsellänsä ja ennen kaikkea sen syvillä riveillä.»¹⁰ Kieliasian Danielson näki entiseen tapaansa vain osana yhteiskunnallista oikeudenmukaisuuskysymystä. Suomalaisuuden pääsy »luonnolliselle kannalle» tarjosi takeen siitä, että ulkoisen vaaran uhatessa kansan suuri enemmistö »seuraisi sivisty­nyttä säätyä». Helmikuun manifestin jälkeen Danielson alkoi yhä voi­makkaammin ja radikaalimmmin korostaa sosiaalisten näkökohtien merkitystä. Hän tuomitsi vapaana rehottavan taloudellisen kilpailun ja vaati tehokasta kunnallispolitiikkaa kaupunkien vähävaraisten hyväksi. Yhteiskunnan etujen niin vaatiessa oli harkittava joidenkin toiminta­ alojen siirtämistä valtion tai kunnan haltuun. Danielson puolusti vapaa­ ta ammattiyhdistystoimintaa, työehtosopimuksia ja yleensä työntekijäin tasavertaisia oikeuksia työnantajain kanssa. Erityistä huomiota hän kiin­nitti työväen asunto-olojen parantamiseen. Kansan enemmistön poliitti­sen mielenkiinnon ja vastuualttiuden lisäämiseksi varallisuuteen perus­tuvat äänioikeusasteikot oli poistettava sekä korvattava mies ja ääni peri­aatteella. Perheen elatuskykyä vastaava varallisuusalaraja voitaisiin vaa­leissa kuitenkin säilyttää. Yhteistyötä ruotsalaisen puolueen kanssa Da­nielson ei kirjassaan periaatteessa torjunut, mutta asetti sille kuitenkin suomenkielen aseman parantamista koskevia ehtoja. ¹¹–Vaikka »Mihin suuntaan?» -teoksessa voimakkaasti esiintuotu sosiaalireformismi hyvin soveltuikin snellmanilaiseen perinteeseen, se merkitsi samalla – ja  ensi sijassa – välinettä Suomen valtiollisen aseman lujittamispyrkimyk­sessä. Kuten tuonnempana näemme, tämä oli myös Paasikiven kanta.

Piittaamatta valtiopäivien ehdotuksista keisari allekirjoitti kesällä 1901 pääesikunnan suuntaviivoja noudattavan, Suomen erillisen armei­jan hajoittamiseen tähtäävän asevelvollisuuslain.¹² Danielsonin hahmot­telema politiikka joutui nyt käytännön kokeeseen. Lokakuun 29. päivä­nä 1901 pidetyn suomalaisen puolueen kokouksen lähimpänä aiheena olivat huhtikuussa 1902 alkavat »laittomat» kutsunnat. Puolueiden oli valmistettava menettelyohjeensa kutsunnoissa toimimaan joutuville kuntien viranomaisille. Yrjö-Koskisen mielestä mihinkään vastarintaan ei pitänyt ryhtyä, koska suomalaiset kuitenkin vetäisivät lyhyemmän korren. Danielson oli eri mieltä. »Meidän moraalinen velvollisuutem­me on osoittaa, että uudet toimenpiteet kohtaavat suurinta ja kestävintä vastarintaa kansan syvien rivien puolelta.» Tämä piti tehdä venäläisille selväksi. Joustavan roolienjako- teoriansa mukaisesti Danielson korosti, etteivät virkamiehet voineet mennä ainakaan yleiseen »streikiin». Hei­dän oli itsekunkin harkittava menettelynsä omantuntonsa ja tilanteen vaatimusten mukaan. »Mutta kansan pitää kieltää. Lautakuntien esimies voi kieltää; kunnallishallitus joutuu tosin vaaraan, mutta sitä ei voida välttää; se on vaan tehtävä niin vähän vaaralliseksi kuin mahdollista.» Syntyneessä keskustelussa ei kukaan kannattanut Yrjö-Koskista. Sen si­jaan päätettiin levittää Danielsonin ehdottamia menettelyohjeita monis­tettuina kaikkialle maahan. Niissä suositeltiin vastarintaa, mutta sen ulottuvuus »täytyy jättää riippumaan asianhaaroista». Milloin alistuttiin, oli pöytäkirjoihin kuitenkin pantava vastalause ja ilmoitettava, että alis­tuminen tapahtui pakosta.¹³

Sortovuodet kohtasivat Paasikiven nuorena, politiikasta syrjässä ole­vana juristina Lahdessa. Lakitiedetten kandidaatin perheen reaktiot ta­pahtumiin näyttävän noudatelleen yleistä linjaa. Asevelvollisuuslaki­ luonnoksen julkistamisen jälkeen kesällä 1898 Anna kirjoitti väitöskir­jaansa valmistelevalle Juho Kustille Tukholmaan: »Tuntuu kauhealta ajatella ylimääräisiä valtiopäiviä. Kunpa säästyisimme kovin suurilta muutoksilta. Yöllä valvoimme kauan Aline-sisaren kanssa ja ajattelimme kaikkea mahdollista pahaa, joka meille voisi tapahtua.»¹⁴ Syksyllä Annan mielialat olivat jo optimistisempia. »Bobrikovia pidetään hyvin intelli­genttinä, niin että hän varmaan pian tulee omaksumaan meillä oikean sävyn  ja tavan. Olkoon hänen hallintoaikansa meille onnellinen. »¹⁵

Illuusiot karisivat pian. Helmikuun manifestin jälkeen J. K. Paasikivi toi Helsingistä mukanaan suuren adressin tekstin ja keräyslistat  Lah­teen, jossa nimien kokoamisen organisoi yhteiskoulun rehtori Niilo Avellan.¹⁶ Luonnollisesti lakitiedetten kandidaatti Paasikivi ja hänen vai­monsa kuuluivat myös adressin allekirjoittajiin. Kielimanifestin tullessa julkisuuteen kesällä 1900 Paasikivi oli väitös­ kirjatyötään varten  jälleen Tukholmassa. Painetun sanan avulla hän saattoi seurata kotimaan tapahtumia. »Tämän päivän Ruotsin lehdistä luin, että on annettu siellä määräys Venäjän kielen käyttämisestä senaatissa ja keskusvirastoissa. Ei näy tähän aikaan auttavan mitkään intellektuelliset syyt ja puolustus kuin väkivalta ainoastaan… Täällä muutenkin kovasti pelkäävät ryssiä, kuten heidän kannattaakin. Ensi valtiopäivillä tulee esi­tys yleisestä asevelvollisuuslaista täällä Ruotsissa. Se onkin paras, mitä voivat tehdä.» Vaikka läntisessä naapurissa kiinnitettiinkin runsaasti huomiota Suomen tapahtumiin ja lehdistö kirjoitti rohkaisevasti, asialle ei Paasikiven mielestä pitänyt antaa suurta merkitystä, koska »mitäpä ne venäläiset siitä välittävät, mitä sivistynyt maailma puhuu »¹⁷

Senaattorien eronpyynnöt saivat Paasikiven kommentoimaan: »Kyllä se paras oli, että kerran koettavat jyrkkyydellä, sillä ei se myöten anta­ vaisuuskaan ole auttanut, sen on kokemus osoittanut.» Lopputuloksen aiheuttama pettymys olikin suuri. »Kyllä siitä nyt alkaa kielenoppimi­nen virkamiehille. Miten vanhat virkamiehet sitä oppivat, sitä minä en ymmärrä… tahtoo työhalutkin kokonaan kadota, kun kuulee niitä ko­toisia asioita. Ei sitä tiedä, mitä tässä oikein pitäisi tehdä.» Ruotsin va­paat olot herättivät vertailukohteena kademieltä. »Tällaisissa sitä kelpai­si elää, kun ne saisi siellä kotonakin pitää.»¹⁸ Suomalaisen puolueen enemmistön tavoin J. K. Paasikivi tuolloin selvästikin hapuili epävar­muudessa etsien poliittista linjaa ja kiinnekohtia, joihin voisi tukeutua. Pelastavaksi ankkuriksi osoittautui itsekin alussa horjunut J. R. Da­nielson. Muutettuaan syksyllä 1899 Lahdesta Helsinkiin Paasikivi oli jäl­leen solminut suhteet vanhaan lehteensä.  Muistelmissaan hän toteaa: »Palattuani käräjiltä Helsinkiin vuosikymmenen lopussa kääntyi Uuden Suomettaren päätoimittaja Viktor Löfgren (Lounasmaa) lakikysymyksis­sä silloin tällöin puoleeni, varsinkin sen jälkeen kuin Uuden Suometta­ren vanha avustaja, professori Jaakko Forsman vuonna 1899 oli kuollut. Täten jouduin Löfgrenin tuttavuuteen.» Uuden Suomettaren etusivulla mainittiin puolestaan 2.1.1900 lakitiedetten kandidaatti J. K. Paasikivi niiden henkilöiden joukossa, jotka olivat luvanneet lehdelle »suosiol­lista apuaan».¹⁹

Varsinaisesti Paasikiven toiminta lehtikirjoittajana kytkeytyi Danielso­nin vastaavaan uraan. Viimeksi mainitun kirjoitukset vakiintuivat Uudes­sa Suomettaressa vuonna 1901, jonka jälkeen ne lisääntyivät vuosi vuo­delta. Ensimmäisen sortokauden aikana niitä oli Rommin laskelmien mukaan yhteensä 64. Näistä lähes kaikki koskettelivat Suomen ja Venä­jän suhdetta sekä suomalaisen puolueen menettelytavan perusteita.²⁰ Senaattori Ignatius mainitsee päiväkirjassaan saaneensa tietää, että Paa­sikivi avusti Danielsonia poliittisen lentokirjasen (»Mihin suuntaan?») valmistelutyössä.²¹ Tämä saattaa pitää paikkansa, vaikka Paasikiven ja Danielsonin arkistoihin ei asiasta näytäkään jääneen mitään suoranaisia jälkiä.

Varmaa sen sijaan on, että viranhakuun liittyneistä tieteellisistä töistä vapautunut Paasikivi vuoden 1902 alussa – jälleen Danielsonin aloit­teesta – vedettiin mukaan Uuden Suomettaren päätoimittajan huo­neessa kokoontuvaan pieneen piiriin, jonka muodostivat lehden tausta­hahmot  ja suomalaisen puolueen  johtohenkilöt Y. S. Yrjö-Koskinen, Y. K. Yrjö-Koskinen (edellisen poika), J. R. Danielson, Agathon Meur­man  ja Viktor Löfgren.  Tämä merkitsi nuoren tohtorin pääsyä ei vain lehden vaan myös toistaiseksi vielä virallisesti organisoitumattoman vanhasuomalaisen puolueen sisärenkaan jäseneksi. Kuvatessaan muis­telmissaan » joutumistaan» em. piiriin Paasikivi on ennen painattamista viivannut yli sanat »ystäväni Danielsonin kautta». Nähtävästi hän halusi välttää antamasta kuvaa kovin voimakkaasta riippuvuussuhteesta muu­ten korkeasti kunnioittamaansa oppi-isään.²²

Danielsonin aktiivisuus Paasikiven saamiseksi mukaan puolueen joh­toon ei pohjautunut sattumaan. Jo heti tammikuussa 1902 nuori tohtori osallistui Helsingissä pidettyyn, Danielsonin »Mihin suuntaan?» -kirjaa tukevaan junttakokoukseen. Taide- ja kirjallisuushistorioitsija Eliel As­ pelinin(-Haapkylän) ehdotuksesta kokous päätti painattaa lyhyen, Da­nielsonin lausumia mielipiteitä kannattavan tiedonannon. Näin myös meneteltiin. Uudessa Suomettaressa ja Päivälehdessä ilmestyi 23.1.1902 kaikkiaan 59 henkilön (niiden joukossa J. K. Paasikiven) allekirjoittama julkilausuma »Nykyisen aseman johdosta». Siinä kehotettiin kansalaisia yksimielisesti toimimaan »Mihin suuntaan?» -kirjassa esitettyjen paran­nus- ja uudistusehdotusten läpiviemiseksi. Yrjö-Koskista ja hänen poi­kaansa ei kokoukseen ollut lainkaan kutsuttu.²³ Tavatessaan v. Plehwen Pietarissa 6.2.1902 ja yrittäessään taivuttaa tätä yleisvaltakunnallisen lainsäädännön (helmikuun manifestin) rajojen määrittelyyn Danielson viittasi julkilausumaan osoituksena linjansa Suomessa nauttimasta suo­siosta.²⁴

Kun tammikuun kokouksessa oli esiintynyt myös Yrjö-Koskista tuke­via mielipiteitä, »danielsonilaiset» katsoivat parhaaksi jatkaa offensiivia. Maaliskuun 11. päivänä 1902 järjestettyyn »Uuden Suomettaren kannat­tajien» kokoukseen osallistui n. 50 henkilöä, heidän joukossaan run­saasti maaseutulaisia. Myös molemmat Yrjö-Koskiset olivat tällä kertaa läsnä. Kokouksen jälkeen vanha puoluepäällikkö purki närkästystään päiväkirjaansa. Sekä Danielson että Palmen olivat puhuneet »nolosti». Säilyneen pöytäkirjan mukaan he vastustivatkin avoimesti Yrjö-Koskista. Palmenin myötäilemänä Danielson totesi puolueessa esiintyvän kaksi eri suuntaa ja jatkoi: »Omasta puolestani pyydän lausua, että yhtä varmaa kun on, että vastustuksella tulee olla rajansa, yhtä varma onnettomuus olisi ollut, jos kansan mielipide olisi jäänyt ilmitulematta tavalla, jonka täytyy herättää huomiota. Yhtä helppoa kuin on sanoa: täytyy ajaa vastarintaa viimeiseen asti, yhtä helppoa on sanoa: ei pidä ollen­kaan ryhtyä vastarintaan, mutta epäillä sopii, onko kumpikaan kanta paras, jolle voimme asettua. Minun mielestäni olisi onnelli­sinta, joskin vaikeinta käytännössä toteuttaa, jos voisimme mene­tellä siten, että joka hetki tarkasti punnittaisiin mitä nyt on tehtävä ja valittaisiin se tapa, mikä milloinkin soveliaimmalta näyttää.»

Kansan oikeuskäsityksen tultua selvästi ilmaistuksi Danielson suositteli, etteivät kunnat enää jatkaisi vastarintaansa, vaan protestin esitettyään noudattaisivat kutsunnan toimeenpanoa koskevia määräyksiä. Näin hän oli valmis jonkin verran peräytymään puolueen lokakuussa 1901 lähet­tämän kiertokirjeen linjalta. Kokous oli samaa mieltä ja päätti toimittaa kuntiin uudet suositukset. Yrjö-Koskisen ehdotus erityisten emissaarien lähettämisestä eri puolille maata torjumaan passiivisen vastarinnan joh­toelimen, kagaalin, propagandaa hylättiin.

Pöytäkirjan mukaan Paasikivi käytti kokouksessa vain yhden lyhyen puheenvuoron. Nuoren ja kokemattoman tulokkaan ei ollut sopivaa esiintyä kovin aktiivisesti. Samalla Danielsonin suojatti vältti astumasta kunnioittamansa vanhan puoluejohtajan Yrjö-Koskisen varpaille. Käy­tännön miehenä Paasikivi tahtoi tietää, mitä etukäteisohjeita asevelvolli­sille pitäisi antaa. Kokouksen enemmistö kuitenkin kieltäytyi ottamasta asiaan kantaa.²⁵

Puolueen helsinkiläisjohdolle, joka ei hyväksynyt Yrjö-Koskisen alis­tumislinjaa, tilanne oli alun perin hankala. Totaalista kutsuntalakkoa ajavan kagaalin voitto johtaisi todennäköisesti jyrkkiin ja kenties tuhoi­siinkin vastatoimenpiteisiin keisarikunnan taholta. Jos taas kutsunnat onnistuisivat hyvin, silloin Venäjä tuskin enää suostuisi mihinkään sovit­teluihin. Suomen kannalta paras ratkaisu olisi siis kutsuntojen osittai­nen mutta ei täydellinen onnistuminen. Venäjän hallitusvalta säilyttäisi kasvonsa ja Suomen kansan syvät rivit saisivat tilaisuuden ilmaista mie­lensä. Tämänsisältöisten kirjallisten »ohjeiden» antaminen kunnille oli tietysti mahdotonta, minkä vuoksi katsottiin parhaaksi vaieta. Danielso­nilaisen politiikan joustavuus hetken vaatimuksiin nähden oli viety sii­nä määrin pitkälle, että niin hyvin yrjö-koskislaisille kuin perustuslailli­sillekin tarjoutui tilaisuus syytöksiin sen »epäselvyydestä».

Maaliskuun kokouksessa vanhasuomalaisen puolueen helsinkiläis­ johto oli pettymyksekseen joutunut panemaan merkille Yrjö-Koskisen yhä edelleen nauttivan melkoista kannatusta ja arvovaltaa etenkin maaseutulaisten keskuudessa. Uusi puoluekokous päätettiinkin siirtää seu­raavaan syksyyn. Sillä välin senaatti jatkoi neuvotteluja v. Plehwen kans­sa helmikuun manifestin rajoittamisesta. Tässä tilanteessa pelättiin kut­suntojen yhteydessä huhtikuussa 1902 puhjenneiden mellakoiden vaa­rantavan Pietarissa orastavan sovinnon. Voimatta paljastaa keskeneräi­sen hankkeen yksityiskohtia Danielson pyrki rauhoittamaan kuohuntaa sanomalehtikirjoituksillaan sekä esiintymällä yhdessä Meurmanin ja Palmenin kanssa Suomalaisen Nuijan 27.4.1902 Ylioppilastalossa järjes­tämässä julkisessa keskustelutilaisuudessa. Epämääräisine vihjeineen kolmikon oli vaikea torjua kiihkeästi oikeuteen vetoavia perustuslailli­sia, jotka hyökkäsivät parollinaan »ei oikeaan ei vasempaan mut’ eteen eestä Suomen vaan». Paasikiven kokouksessa käyttämä puheenvuoro ei ole säilynyt. Kysymys on silti selvästi ollut kolmikon tukemisesta, koska Palmen keskustelun varrella hyväksyvästi viittasi häneen mainiten toh­tori Paasikiven jo todenneen, ettei tuomio ilman täytäntöönpanoa mer­kinnyt paljon. Suurelta osin kansainvälisen ongelman ratkaisuun eivät lakikirjat riittäneet.²⁶

Danielsonin käytännössä johtama puolue jatkoi kompromissitien et­sintää. Konkreettisten myönnytysten täsmentäminen ja niiden julkinen suosittelu kotimaiselle mielipiteelle tuntui vaikealta niin kauan kuin venäläiset eivät sitoutuneet mihinkään. Pietarissa taas asia nähtiin toi­sinpäin. Viitaten suomalaisten »järkevien ainesten» passiivisuuteen jul­kisessa keskustelussa v. Plehwe asetti kysymyksen, oliko näistä ylipään­sä sopimuspartnereiksi. Myös senaatti vetosi vanhasuomalaisen puolu­een johtoon korostaen tarvitsevansa yleisen mielipiteen tukea kagaalin harjoittaman agitaation vastapainoksi. Jollei puolue antaisi elonmerkke­jä itsestään, senaatti ei yksin voisi ajan mittaan ylläpitää asemaa.²⁷

Näitä tarkoituksia palveli vanhasuomalaisten 23.10. ja 24.10.1902 Hel­singissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa pitämä puolueko­kous, jossa oli mukana satakunta henkilöä. Ennen virallista avausta Meurman suoraan pyysi Yrjö-Koskista olemaan allekirjoittamatta suun­niteltua julkilausumaa, koska hänen nimensä olisi omiaan lietsomaan eripuraisuutta. Yrjö-Koskinen suostui, aikoi ensin lähteä pois kokouk­sesta, mutta myöntyi sitten poikansa kehotuksesta olemaan läsnä passii­visena kuuntelijana. Sotilaskysymystä koskeneessa julkilausumassa otet­tiin jälleen askel kohti myöntyvyyttä kehottamalla kutsunnassa olleita, Suomen kaartiin määrättyjä asevelvollisia saapumaan palvelukseen.  Jul­kilausuman allekirjoitti myös J. K. Paasikivi.²⁸ Yrjö-Koskisen linjasta ko­kous poikkesi kiittämällä kansan mielipiteen esiintuonutta kuntien vas­tustusta ja korostamalla virkamiesten oman harkinnanvapauden säilyt­tämistä lainvastaisten ohjeiden toteuttamisen yhteydessä. Senaatille vanhasuomalaisen puolueen kannanotto merkitsi kauan kaivattua  jul-kista tukea,  joka havaittiin myös venäläisten taholla.²⁹

Vanhasuomalaisten asemaa ei helpottanut Pietarissa käytyjen keskus­telujen ajautuminen umpikujaan v. Plehwen siirryttyä valtakunnan sisä­asiainministeriksi ja keisarin asetuttua Suomelle tehtäviä myönnytyksiä vastustavan Bobrikovin puolelle.³⁰ »Suomettarelaisen» sovittelupolitii­kan operointitila näytti supistuvan lähes olemattomiin sekä tuloksia odottavaan kotimaiseen mielipiteeseen että jyrkän kannan omaksunee­seen Venäjän hallitukseen nähden. Oli varottava antamasta Pietarin val­lanpitäjille liian optimistista kuvaa Suomen kansan syvien rivien alistu­misvalmiudesta. Helmikuun alusssa 1903 Danielson totesi Pietarissa v. Plehwen apulaiselle E. A. Oerstroemille, ettei vanhasuomalainen puo­lue tulisi »panemaan kortta ristiin» seuraavien kutsuntojen hyväksi. Sen sijaan hän ehdotti kutsuntojen peruuttamista, mikäli riittävä määrä ase­velvollisia ilmoittautuisi vapaaehtoisesti etukäteen. Senaattiin jätetyn, puolueen johdon hyväksymän aloitekirjelmän laati J. K. Paasikivi. Vasta jälkikäteen hankkeesta kerrottiin Yrjö-Koskiselle, joka ei uskonut sen menestykseen. Syypäänä »lapselliseen tuumaan» hän piti »toisella jalal­la kagaalissa seisovaa» Danielsonia. Myöhemmin kävi ilmi Yrjö-Koski­sen olleen oikeassa. Yritys kaatui pitkän tähtäyksen linjastaan kiinni pitävän Bobrikovin vastarintaan.³¹

Erityisesti puolueen johtoa kuohutti virkamiehistön alkava venäläis­täminen, jota osoitti sekä suomen- että ruotsinkielen taidottoman up­seerin A. A. Reinbottin nimittäminen Uudenmaan vt. lääninsihteeriksi. Uuden Suomettaren 12.2.1903 julkaisemassa, J. K. Paasikiven laatimassa pääkirjoituksessa »Wastakkaiset käsitykset nykyisestä asemasta» viitat­tiin tähän tapahtumaan ja Venäjän politiikan motiiveihin. »Me yhä luo­tamme hallitsijan sanoihin sekä Venäjän ja Suomen  etujen  sopusoin­tuun, jonka lähes satavuotinen kokemus on todeksi näyttänyt. – Mutta luonnollista on, että jos tapaukset edelleen kulkevat äsken mainittuun suuntaan, se ei voi olla ennen pitkää vaikuttamatta kansamme käsityk­seen meitä vastaan tähdättyjen toimenpiteiden lopullisesta tarkoituk­sesta.»³² – Danielsonin tavoin Paasikivi teki siten venäläisille selväksi myöntyvyyspoliitikkojenkin  »vieterin»  venymiskyvyn rajallisuuden.

Bobrikovin miehille Paasikiven kirjoitus oli liikaa, vaikka sen alkupe­räistä sanamuotoa olikin lehden  toimituksessa  jonkin verran  lievennet­ty. Uudenmaan läänin kuvernööri, kenraali M. N. Kaigorodov kääntyi välittömästi senaatin puoleen ilmoittaen ryhtyvänsä toimenpiteisiin Uu­den Suomettaren lakkauttamiseksi. Senaattori Eneberg soitti asiasta päätoimittaja Löfgrenille todeten:»Piru on irti». – »Niin taitaa olla», kuului päätoimittajan kommentti.³³ Päiväkirjassaan Yrjö-Koskinen kriti­koi ankarasti puolueen johtoa: »Täällä Helsingissä herrat johtajat kulke­vat jos jonkin tuulen ajamina. Tietysti venäläisen upseerin nimitys  virkaatekeväksi lääninsihteeriksi on pannut päät pyörälle.»³⁴

Varapuheenjohtaja Linderin avulla Eneberg kuitenkin onnistui sovit­telemaan kiistan ja Uusi Suometar selvisi pelkällä varoituksella. Itse asiaan nähden Eneberg olikin Paasikiven kanssa samalla linjalla. Senaat­tori E. R. Neoviukselle hän kirjoitti kenraalikuvernöörin vaikeuttavan asemaa yleistä huomiota herättävillä »tyhmillä tempuilla», joiden huip­puna oli pidettävä Reinbottin tapausta.³⁵ Kaikesta huolimatta jää jäljelle tosiasia, että Paasikiven ensimmäinen kokeilu Venäjän-poliittisen pää­kirjoituksen laatijana oli lähellä johtaa lehdelle katastrofaalisiin seu­rauksiin.

Danielsonilaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Venäläisten pro­paganda kansan syvien rivien tyytyväisyydestä ei saanut jäädä vaille vas­tausta. Meurmanin aloitteesta päätettiin lähettää Pietariin talonpoikais­lähetystö v. Plehwen luokse tekemään selkoa Suomen kansan levotto­muudesta asevelvollisuuskutsuntojen ja esimerkiksi virkanimitysten yh­teydessä ilmenevien venäläistämispyrkimysten johdosta. Mukana vie­dyn kirjelmän laativat Meurman ja Kihlman muun puoluejohdon (mm. Paasikiven) kanssa käytyjen neuvottelujen pohjalta. v. Plehwe suoriutui talonpoikaislähetystöstä muutamin ystävällisin, mihinkään sitoutumat­ tornin fraasein.³⁶

»Ulkopoliittisen» toiminnan lisäksi vanhasuomalaiset koettivat lujit­taa asemiaan myös kotimaassa elvyttämällä puoluetyötä eri puolilla maata. Paasikivi kantoi kortensa kekoon käymällä yhdessä Meurmanin kanssa puhumassa mm. Hämeenlinnassa. Säilyneen puhekonseptin mukaan nuori tohtori korosti maan tarvitsevan maltillista Venäjän-poli­tiikkaa ajavaa kansallista puoluetta. Tärkeätä oli kotimaisen virkamiehis­tön säilyminen. Koettelemuksen päivän tulo ei voinut olla yllätys. Niin suuri oli ero Venäjän ja Suomen julkisen elämän välillä. »Laillisuudes­ta» oli turha kiistellä, koska kukaan ei voinut pitää siitä ehdottomasti kiinni. Pyrkimys laillisuuden palauttamiseen oli loppujen lopuksi kai­kille yhteinen.³⁷

Maaseutuyhteyksiä ylläpitämään nimettiin erityinen toimikunta,  jon­ka jäseniksi tulivat Viktor Löfgren, Artturi Snellman ja K. A. Brander varamiehinään Samuli  Sario sekä J. K.  Paasikivi.³⁸ Venäjän-poliittisten kompromissiyritysten epäonnistuttua Yrjö-Koskisen asema vahvistui. Akseli Liliuksen kanssa hän laati luonnoksen kutsuntoihin menoa puol­tavaksi lentolehtiseksi, jota käsiteltiin puolueen johtomiesten Uuden Suomettaren toimituksessa helmi-maaliskuussa 1903 pitämissä kokouk­sissa. Paasikiven ehdotuksesta julkilausuman tekstissä nimenomaan mainittiin kysymyksen olevan vain vuoden 1903 kutsunnoista. Seuraa­vana vuonna kokoontuisivat valtiopäivät, joiden voitiin odottaa ottavan asian esille sen saattamiseksi keisaria ja Suomen kansaa tyydyttävään lailliseen sovintoratkaisuun. Paasikiven ehdotus hyväksyttiin ja vastaava lisäys tehtiin tekstiin.³⁹

Samaa seikkaa Paasikivi korosti Suomalaisen Nuijan maaliskuussa 1903 järjestämässä keskustelutilaisuudessa. »Hän puolestaan ei tahdo kaikkeen alistua. Jos olemuksemme tehdään kokonaan uhatuksi, niin silloin ei voida enää alistua. Mutta nyt ei pitäisi kärjistää asioita niin, että aseman rauhoittamiseksi pitäisi käyttää samoja keinoja kuin Puolassa. Mitä asevelvollisuusasiaan tulee, niin hän ei tahdo ruveta siinä neuvon­antajaksi. Vakaumuksenaan lausuu kuitenkin sen, ettei arvannoston sai­si käydä ainakaan huonommin kuin viime keväänä, koska silloin ei sovittelu hallituksen ja säätyjen välillä ole mahdollinen».⁴⁰ Danielsoni­laisten kannalta suotuisalla tavalla kevään 1903 kutsuntalakko onnistui vain 32-prosenttisesti, kun vuotta aikaisemmin vastaava tulos oli ollut 58%.

Perustuslaillistenkin kanssa yritettiin vielä saada keskustelua aikaan. Maaliskuun 26. päivänä 1903 järjestettyyn neuvottelutilaisuuteen ottivat vanhasuomalaisten puolelta osaa Meurman, Paasikivi, Serlachius, Pal­men ja Hallsten. Raivostunut Paasikivi kertoi myöhemmin perustuslail­listen »ylenkatseellisuudesta» entisen vanhasuomalaisen K. F. Ignatiuk­sen avattua tilaisuuden sanoilla: »Herrat tehkööt nyt selvän kannastaan,meidän kantamme on hyvin selvä ja yksinkertainen».⁴¹  Psykologisetedellytykset  rakentavalle keskustelulle  selvästikin puuttuivat.

Bobrikovin saatua diktatuurivaltuudet huhtikuussa 1903 ja maasta­ karkotusten alettua kagaalin toimintaedellytykset heikkenivät. Peläten passiivisen vastarinnan ennen pitkää muuttuvan aktiiviseksi ja johtavan Suomen tuhoon Yrjö-Koskinen näki »yllyttäjien» karkotukset mielialo­jen rauhoittamisen kannalta positiivisena tekijänä.  Pessimismissään hän ei ottanut huomioon vastarinnan »ennaltaehkäisevää» vaikutusta Bob­rikovin joutuessa »kuohunnan» pelossa ajoittain hidastamaan yhtenäis­tämistoimenpiteitä.⁴² Tältä osin venäläisten kanssa jatkuvassa neuvotte­lukontaktissa olleen Danielsonin kokemuspohjainen käsitys oli toinen.

J. K. Paasikivelle vuodet 1902 ja 1903 merkitsivät poliittista oppiaikaa. Puolueeseen hän oli tullut Danielsonin vanavedessä esiintyen johdon­mukaisesti oppi-isänsä linjan kannattajana. Kysymys oli Paasikiven koh­dalla enemmänkin avustajan ja käytännön toteuttajan kuin uutta luovan ajattelijan roolista. Mikään ei liioin viittaa siihen, että hän vielä tuolloin olisi osallistunut venäläisten kanssa käytyihin neuvotteluihin. »Työn­jaoksi» Uuden Suomettaren palstoilla muodostui vähitellen se, että Da­nielson itse käsitteli ennen muuta Suomen ja Venäjän välisiä suhteita Paasikiven taas keskittyessä huomattavasti harvalukuisemmissa kirjoi­tuksissaan lähinnä sisäpoliittisiin (mm. äänioikeusasiaa koskeviin) ja taloudellisiin   kysymyksiin. Hänelle luonteenomainen maltillinen reformismi tuli tällöin selvästi esiin.

Danielsonilaisuudestaan huolimatta Paasikivi silti varoi polttamasta siltojaan Yrjö-Koskiseen päin. Vanhan puoluejohtajan harkitessa talvella 1903 oikeusjutun nostamista Jonas Castrenia vastaan hän kutsui lähipii­riinsä asiasta neuvottelemaan » juristohtori Paasikiven».⁴³ Kiirehtiessään vuoden 1903 puoluekokouksen järjestämistä hän merkitsi tyytyväisenä päiväkirjaansa saaneensa tukea poikansa lisäksi myös Paasikiveltä.⁴⁴

Vielä muutamaa päivää ennen kuolemaan johtanutta halvauskohtaus­taan Yrjö-Koskinen lokakuussa 1903 evästi luonaan käynyttä Paasikiveä pian alkavaa puoluekokousta varten. Korostaen kielikysymyksen merki­tystä hän piti erittäin tärkeänä asevelvollisuusasian hoitamista niin, et­teivät suomalaiset pojat joutuisi palvelemaan venäläisissä joukoissa. Opittuaan siellä »valtakunnan kieltä» he voisivat siviiliin palattuaan ryh­tymällä esimerkiksi poliisin, rautateiden, postin jne. palvelukseen edis­tää ja jouduttaa venäläistämistoimenpiteitä.

Yrjö-Koskinen tuomitsi myös luottamuksen Venäjän vallankumouk­seen. Sitä oli jo vuosikymmeniä turhaan odotettu. Liberaalien »hyvän­ tahtoisuuden» varaan ei liioin voitu rakentaa, koska hekin olivat venä­läisiä nationalisteja. Siinäkin tapauksessa että Venäjästä tulisi federaatio, Suomen erillisasema vain heikkenisi. Onneksi kumouksellisilta puut­tuivat edellytykset valtaannousuun. Havaittuaan Paasikiven kannan tältä osin vähemmän kategoriseksi Yrjö-Koskinen vältti käyttämästä yhtä ko­vaa kieltä kuin pojalleen Eino Sakarille, jolle hän leimasi vallanku­mouksen näköalat »tuulentuviksi ja lastenkamarihaaveiksi». Asiat oli otettava sellaisina kuin ne olivat, ja Venäjän perinteille ominainen itse­ valtius tulisi säilymään. 1800-luvun kokemus osoitti, ettei se estänyt Suomen ja Venäjän välisiä hyviä suhteita. Jos suomalaiset paineen alla­kin säilyttäisivät kansallishenkensä elävänä, se nousisi paremman ajan koittaessa kuin Fenix-lintu tuhkasta ja tarjoaisi pohjan uudelle raken­nustyölle.⁴⁵

Yhtä mieltä vanhus ja nuori danielsonilainen olivat siitä, että histori­allista ja maantieteellistä asemaansa Suomi ei voinut muuttaa. Itsenäi­syyttä tai Ruotsiin liittymistä ei kumpikaan pitänyt reaalisena vaihtoeh­tona. Ei siis auttanut muu kuin saada aikaan modus vivendi venäläisten kanssa.

Sortovuosia koskevissa muistelmissaan Paasikivi ei lähemmin analy­soi puoluetta koetelleita suuntaerimielisyyksiä, joista hän asianosaisena tietenkin oli perillä. Riittävänä selitysperusteena ongelman vähäiseen käsittelyyn ei voida pitää hänen teoksensa luonnetta myöntyvyyspolitii­kan puolustuspuheena. Pirkko Rommi onkin ilmeisesti oikeassa arvioi­dessaan, että nuori käytännön poliitikko tuskin oli perimältään  sisäistänyt Yrjö-Koskisen toiminnan pohjana olevaa filosofista aaterakennel­maa. Osoituksena tästä on, että Paasikivi vielä muistelmissaan tulkitsi Yrjö-Koskisen vuoden 1900 avoimen kirjeen kielitaisteluun kehottavan ohjelmakohdan vain satunnaisen ärtymyksen ja katkeruuden ilmauk­seksi oivaltamatta kannanoton loogista liittymistä laajempaan taustaan.⁴⁶ Hämäläis-Osakunnan vuosista saakka Danielsonin sosiaalireformatori­sen ajattelun vaikutuksen alaisena toimineelle Paasikivelle saksalainen filosofinen idealismi merkitsi snellmanilaisesta perinnöstä huolimatta jo taakse jäänyttä vaihetta.

Yrjö-Koskinen kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan 13.11.1903. Puolueen uudeksi johtajaksi nousi vajaata kuukautta myöhemmin (5.12.- 6.12.1903) pidetyssä vanhasuomalaisten puoluekokouksessa J. R. Da­nielson. Sääntöjen vielä puuttuessa kysymys ei ollut puheenjohtajavaa­lista sanan nykyaikaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin julkisen tuen antamisesta henkilölle, jonka vastedes olisi »huolehdittava» puo­lueesta. Ratkaisu tietenkin merkitsi myös Danielsonin luottomiehen, Paasikiven aseman vahvistumista. Puoluekokouksen asiakirjat⁴⁷ osoitta­vat Danielsonin ratkaisevalla tavalla ohjanneen päätöksiä. Asevelvolli­suusasiassa Viktor Löfgren luki Yrjö-Koskisen kuolinvuoteellaan laati­man alustuksen, jonka mukaiset ponnet tosin hyväksyttiin, mutta samal­la ne määriteltiin vain väliaikaisiksi, koska asia kokonaisuudessaan oli otettava esille valtiopäivillä.⁴⁸

Valtiopäiväasiasta alusti toimittaja Akseli Järnefelt torjuen pessimisti­sen käsityksen, jonka mukaan säätyjen ei v. 1904 pitäisi lainkaan ko­koontua, koska ne eivät kuitenkaan voisi työskennellä vapaasti.⁴⁹ Yrjö­ koskislaisia, joiden puolestapuhujana kokouksessa esiintyi rehtori G. Walle, ei miellyttänyt Järnefeltin maininta valtiopäivien velvollisuudesta tuoda peittelemättä esiin kansan keskuudessa vallitseva oikeuskäsitys. »Suurta vainajaa» kohtaan tunnettuun pieteettiin vedoten he vaativat ao. kohdan poistamista. Danielson joutui nyt muistuttamaan »Mihin suuntaan?» -kirjassa esittämästään roolijaosta. Edellyttäen, että vaalien järjestämistä ja säätyjen toimintavapautta ei rajoitettu, kansanedustuslai­toksen oli työskenneltävä normaaliin tapaan. Venäjän kanssa oli maltilli­sesti ja turhaa protestointia välttäen pyrittävä sovintoon. Silti valtiopäi­vien oli ehdottomasti tuotava esiin kansan oikeuskäsitys. Muussa ta­pauksessa syyllistyttäisiin epärehellisyyteen hallitsijaa kohtaan luomalla kuva maassa vallitsevasta yleisestä tyytyväisyydestä. Danielson ajoi tah­tonsa läpi. Häntä keskustelussa tukeneen Paasikiven johdolla asetettiin »komitea» tarkastamaan Järnefeltin alustusta, joka julkaisemista varten muotoiltiin puolueen johtajan linjan mukaiseen asuun.⁵⁰

Kirkkoherra Elis Bergrothin yhteiskunnallisia kysymyksiä koskeneen alustuksen johdosta käydyssä keskustelussa Paasikivi tähdensi tilattoman väestön aseman parantamisen ensisijaista merkitystä. Hän uskoi myös senaatin tukevan »kaikkia niitä ehdotuksia, jotka tarkoittavat soci­alista reformia». Yksityiskohtaisesta ohjelmasuosituksesta kokous ei kuitenkaan pystynyt sopimaan.⁵¹

Sen sijaan päätettiin kannattaa senaatissa valmisteltua esitystä tulevil­le valtiopäiville vaalilain uusimisesta. Kokoukselle sen esitteli tohtori August Hjelt. Varallisuuteen perustuvat ääniasteikot poistettaisiin lu­kuunottamatta alarajaa, joka kaupungeissa olisi 800 markkaa ja maaseu­dulla 500 markkaa taksoitettua vuosituloa. »Elämänkokemukseen, per­heasemaan ja sivistykseen perustuvien erojen» vuoksi kansalaiset voisi­vat kuitenkin saada 1-3 lisä-ääntä. Ikäraja olisi 25 vuotta. Äänioikeutta vaille jäisivät kokonaan naiset, sotilaat ja »pestatut palvelijat». Vaikka Paasikivi ei kokouksessa halunnutkaan rikkoa vallitsevaa yksimielisyyt­tä, hän oli jo aikaisemmin ottanut julkisesti kantaa pitemmälle vietävän uudistuksen puolesta. Sensus voitaisiin hänen mielestään alentaa kau­pungeissa 500 ja maalla 400 markkaan sekä lukea äänioikeutettujen piiriin myös »itsenäistä elinkeinoa harjoittavat naiset». Sosialistien ää­nenkannattajan Työmiehen pidettyä 25 vuoden ikärajaa liian korkeana Paasikivi vinoili vasemmiston pelkäävän asianomaisten viisastumista 25 ikävuoden jälkeen. »Ja voihan siihen pelkoon olla syytäkin. Sillä ainakin usea ‘yläluokan’ mies muistaa kyllä, että hän ikänsä 20-luvun ensim­mäisten vuosien vieriessä (!?) lueskellessaan erilaista kirjallisuutta ehti olla aikansa sekä ‘sosialistina’ että monena muunakin ‘istina’».⁵² Tiensä alkuun päässeen nuoren poliitikon ironisointiin liittyy, kuten aikaisem­min olemme nähneet, myös henkilökohtaista taustaa.

Paasikiven puolueessaan nauttimaa arvostusta osoittaa, että hänet jo syksyllä 1902 mainittiin A. O. Kihlmanin (Kairamon) ja E. G. Palmenin rinnalla varteenotettavana senaattorikandidaattina. »Kotimaisen halli­tuksen» henkinen johtaja, senaattori Eneberg piti kuitenkin Paimenia poliittisesti horjuvana sekä Paasikiveä vielä liian nuorena ja kokematto­mana. Etusijalle olisi siksi asetettava Kihlman. Näin myös tapahtui.⁵³

Puolueen sisärenkaan jäsenenä ja finanssihallinnosta kiinnostuneena juristina Paasikivi oli joutunut kosketuksiin myös senaatin valtiovarain­ toimituskunnan vanhasuomalaisen päällikön, senaattori E. R. Neoviuk­sen kanssa. Kööpenhaminalaisen puolisonsa aloitteesta Neoviuksella oli tapana järjestää kotonaan lähimmille ystävilleen »tanskalaisia voilei­päiltoja» , joiden vakiovieraisiin myös Paasikivi pian kuului.⁵⁴ Vuonna 1902 Neovius tarjosi valtiovaraintoimituskun- nan esittelijäsihteerin vir­kaa Paasikivelle, mutta tämä asetti tuolloin etusijalle apulaisprofessuu­rin yliopistossa.⁵⁵

Kun sitten valtiokonttorin päällikön, silloiselta virkanimeltään »yliti­rehtöörin» virka vapautui W. G. Geitlinin siirryttyä v. 1903 eläkkeelle finanssisenaattori näki sopivana seuraajaehdokkaana nuoren juristohto­ri Paasikiven. Eneberg piti ajatusta hyvänä, ja jo helmikuussa 1903 hän saattoi raportoida ulkomaanmatkalle lähteneelle Neoviukselle Paasiki­ven suostuneen ilmoittautumaan tehtävään.⁵⁶ Vasta 32 vuotta täyttäneel­le apulaisprofessorille keskusviraston päällikkyys merkitsi houkutinta, jonka rinnalla pitkäaikaisen ja epävarman hakuprosessin takana olevat yliopiston professuurit eivät pystyneet kilpailemaan. Sitäpaitsi valinta ei ehkä ollut lopullinen, koska valtiokonttori oli tuolloin vielä pieni viras­to, ja Paasikivi uskoi pystyvänsä siellä jatkamaan tieteellisiä töitään.

Vanhasuomalaisen senaatin henkilövalinta oli tietenkin poliittinen mutta samalla myös asiallisesti oikeudenmukainen, koska ainoa kilpai­leva ilmoittautuja Arthur Kniper ei pystynyt esittelijäsihteerin virka-ansi­oillaan sivuuttamaan väitellyttä molempien oikeuksien tohtori ja apu­laisprofessori J. K. Paasikiveä. Virkaehdotuksessaan senaatti viittasi Paa­sikiven FK-tutkintoon sisältyneeseen venäjänkielen ja kirjallisuuden laudatur-arvosanaan sekä totesi hänen lukuisat ansiokkaat tieteelliset julkaisunsa talous-ja yhteiskuntaelämän eri aloilta. Kun Paasikivi lisäksi hänelle uskotuissa tehtävissä oli osoittanut »epätavallista kyvykkyyttä», senaatti katsoi asianmukaiseksi asettaa hänet ehdolle kyseessä olevaan virkaan.⁵⁷ Kenraalikuvernööri Bobrikovin ilmoitettua olevansa samaa mieltä keisari päätti ministerivaltiosihteeri v. Plehwen 22.5./5.6.1903 Tsarskoje Selossa toimittamassa esittelyssä nimittää »Juho Kustaa Pasiki­ven» Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiokonttorin ylitirehtööriksi.⁵⁸